Santeri Alkio

Kynäileminen — Laihialaisten helmasynti

Monesti kiistellään siitä, synnytäänkö kirjailijaksi vai tullaanko siksi. Jonkin kipinän kai täytyy lentää tulevan kirjailijan kämmenelle jo kehdossa, mutta aniharvalle kirjan tekeminen sitten sujuu kuin itsestään. Useimmille jonkinmoiseen menestykseen päätyville tie on tuskien taival.

Näin lienee sanottava myös Santeri Alkion kirjailijan tiestä. Hän ei ollut sellainen synnynnäinen nero, joka ilman ponnistuksia oppi ja osasi tehdä kaikkea mitä halusi. Alkion kehitys kauppiaaksikin vaati aikansa, eikä hän omasta mielestään sittenkään tässä ammatissa sanottavasti onnistunut. Niin myös Alkion kieltämätön kyvykkyys nuorisojohtajana, puhujana, poliitikkona ja kirjailijana oli harjoituksen ja ponnistusten tulos.

Edellä jo mainittiin nuoren Santeri Filanderin varhaisvuosistaan asti lukeneen kaiken minkä käsiinsä sai. Esimerkiksi Länsi-Suomalaisen osakunnan Penni-kirjaston niteitä hän luki kansakoulupoikana hyvin ahkerasti. Usein tällainen »kaiken lukeminen», vaikka kysymyksessä olisivat vain vähäpätöiset kirjaset, viittaa synnynnäisiin kirjallisiin taipumuksiin. Yhtämittainen lueskelu ja kynänkäytön harjoittelu tekivät vähitellen Aleksander Filanderista tunnetun kirjailijan Santeri Alkion.

Kuitenkin tulee kysyneeksi, miten itseoppinut maalaisnuorukainen jo perin aikaisin sai tuollaisen voimakkaan kirjoituspakon? Vastausta vaille on jäätävä. Ei sitä Alkio itsekään osannut selittää Viljo Tarkiaiselle, joka 1904 kävi häntä jututtamassa. Alkion Mennyt-teoksessa opettaja Laivt rinen filosofoi:

»Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä, tiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä, itsestään, ilmoittamatta tulostaan — niin kuin kaikessakin luomisen työssä.» Kenties tässä yhteydessä on hyvä muistaa sekin, että Alkio oli epäonnistunut pyrkimyksissään päästä ylempiin oppilaitoksiin tiedon rieskaa nauttimaan. Tästä hän sisuuntui, sillä hän oli eteläpohjalainen, ja pakeni mielikuvituksen maailmaan, jossa pääsyvaatimuksia ei kenellekään esitetty.

Se, että Santeri Filanderia tarvittiin usein pännämiehenä, oli ymmärrettävää: »kirjaileminen» ei ollut niinkään yleistä. Santeri Seppälän mukaan Laihialla oli kansakoulun perustamisen aikoihin (1870:n tienoilla) tuskin kymmentä sellaista talonpoikaismiestä, jotka pystyivät laatimaan tavallisia asiakirjoja tai ratkaisemaan yksinkertaisia laskutehtäviä. Naapuripitäjissä Ilmajoella ja Vähässäkyrössä kirjoitustaito lienee ollut yleisempi.

Mutta juuri niihin aikoihin kun Alkion »runosuoni» oli puhkeamassa, oli tapahtumassa melkoista kehitystä. Turkin sodan päivinä (1877-78) oli opittu seuraamaan sanomalehtiä, ja yhä useampi kansanmieskin rohkeni tarttua kynään. Innostus ajatusten paperille panemiseen lisääntyi vuosikymmenien myötä, ja montako lieneekään ollut niitä joita Alkion myöhempi kirjallinen työ inspiroi.

Ensimmäinen uudemman ajan Laihian kirjanikkareista lienee ollut kansakoulunopettaja Antti Tarkkanen, joka jo 1875 julkaisi oppikirjan »Pyhän Raamatun historia». Maanviljelijä ja kauppias Jaakko Lahdenmaa julkaisi 1880-luvulla pari uskonnollista kirjasta. Muihin teoksiin lähemmin puuttumatta käytetään tässä hyväksi luetteloa, jonka Paavo Alkio on laatinut niistä kynäilijöistä ja kirjailijoista, joita Laihialla on parin viime vuosisadan aikana esiintynyt, ts. 1700-luvulta meidän päiviimme asti. Luettelossa on 104 nimeä. Joukossa on 23 kantalaihialaista, 49 laihialaisten vanhempien lasta ja 32 Laihialla joko muutaman vuoden tai pitemmän aikaa asunutta henkilöä.

Aiheiden perusteella kirjoittajat jakaantuvat seuraavasti: suorasanaista kaunokirjallisuutta, näytelmiä ja runoja on julkaissut 27, uskonnollista kirjallisuutta 15 ja oppikirjoja 7 henkilöä, tiedettä — paitsi historiaa — ja käytännön taitoja on käsitellyt 14 kirjoittajaa, historiaa ja henkilöhistoriaa 6, talouselämää samoin 6, kotiseututyötä, nuorisotyötä, raittiutta ja maataloutta 10 henkilöä. Vuosikertomusten sekä historiikkien laatijoita on 19.

Laihian lukuisa kynäilijäkaarti on täten liikkunut mitä erilaisimmilla, likimain jokaisella ihmiselämän alueella, ja kynäntuotteet ovat sekä laajuudeltaan että laadultaan olleet varsin eriarvoisia, joukossa on runsaanlaisesti pelkkiä kyhäyksiä. Santeri Alkio on tietenkin omaa luokkaansa ja hänen poikansa Paavo Alkio on useista teoksistaan ja kymmenistä kirjoituksistaan saanut oikeustieteen tohtorin arvon. Professori Juho Hollo, Alkion läheisen naapurin ja ystävän poika, on tullut tunnetuksi paitsi etevänä kasvatustieteilijänä ja filosofina myös monipuolisen kielitaitonsa perusteella uutterana ja korkeatasoisena kääntäjänä. Kemissä kirkkoherrana toiminut asessori J E Hyötyniemi on julkaissut muutamia sekä historiallisia että uskonnollisaiheisia teoksia sekä suorittanut laajahkoja laihialaisten sukujen tutkimuksia. Maisteri J.V.Keto oli tunnettu osuustoimintamies ja poliitikko ja on käsitellyt teoksissaan kansantaloutta. Alkion nuoruuden toverin, lähetysjohtaja Matti Tarkkasen käsistä on lähtenyt uskonnollista kirjallisuutta. M.E.Mäki jota syntyperästään huolimatta voidaan pitää laihialaisena, on julkaissut Alkion pienoiselämäkerran, samoin nuorisoseuratyötä koskevia kirjasia ja artikkeleita. Paavo Tuomari on ansiokkaasti käsitellyt Alkion aatemaailmaa.

Tässä on tuotu esiin vain joitakin nimekkäimpiä laihialaisia kirjoittajia. Mutta luetteloa voisi jatkaa, valikoimaa on. Mainittakoonpa vaikka vielä esim. Sinervon sisaruksista, jotka teoksissaan ovat kertoneet paljonkin Laihialla olonsa ajoista.

Virikkeitä, kypsymistä

On mainittu jo, että Laihialla avattiin kirjasto 1858. Lainaston kartuttamiseksi 1876 vietetty juhla antoi pohjapenningin eräiden maailmankirjallisuudesta suomennettujen teosten hankkimiseen, joten nuori Santeri Filanderkin pääsi niihin käsiksi. Näin hankittujen kirjojen joukossa olivat mm. Disraelin Alroy, de Liefden Geusit, Gogolin Taras Bulba ja Kuolleet sielut, Jokain Uusi tilanhaltija, Dickensin David Copperfield ja Eversin Homo Sum.

Vuosikymmeniä myöhemmin Alkio sanoo:

»Muistan hyvin elävästi sen hetken, kun ensi kerran näin nämä uudet kirjat. Yksitellen pitelin kirjoja kädessäni. Jokainen niistä synnytti omalaatuisen uteliaisuuden vaikuttaen minun vereni kulkuun. Moni näistä kirjoista oli nimeltään tuttu joko sanomalehdistä tai kirjakaupassa nähtynä.»

Vielä 1911 Alkio kirjoitti Oliver Twististä: »Charles Dickens, hän osasi kirjoittaa ymmärrettävästi. Lahja, joka muuten on vain harvoilla. Charles Dickens Jumala siunatkoon häntä!»

Kirjallisista vaikutteista puhuttaessa on edellä mainittujen lisäksi erityisesti muistettava Leo Tolstoi ja Björnstjeme Bjömson. Tolstoin kertomuksia ilmestyi suomennoksina jo 1880-luvulla (mm. kokoelma G.W.Edlundin kustantamana 1887), samoin ilmestyi suomennettuna mm. Björnsonin Jumalan teillä. Kuitenkin näiden vaikutus alkaa selvemmin tuntua vasta 1890-luvulla. Jo sitä ennen oli kotimaassa tapahtunut suuri herääminen.

Santeri Alkion kirjallisia virikkeitä ei todella tarvitse lähteä kovin kaukaa hakemaan. On sanottu, ja hyvin perustein, että kun Santeri Alkio 1880-luvun alkuvuosina kirjoitteli ensimmäisiä kirjallisia harjoitelmiaan, valmistui kotimainen kirjallisuutemme vastaanottamaan ensimmäistä suurta murrosta, joka oli osoittava sille uusia teitä. Heiveröisenä jatkunut romanttisidealistinen suuntaus, jolle oli ominaista suurten ruotsinkielisten runoilijoiden, ennen kaikkea Runebergin ja Topeliuksen, perinteiden vaaliminen, oli jatkuvasti kirjallisuudessa vallalla. Minna Canthkin kirjoitti ensimmäiset teoksensa totunnaiseen romanttiseen henkeen, mutta toisaalta samanaikaiset Juhani Ahon nuoruudentuotteet ennakoivat jo jotakin uutta. Vuosi 1885 merkitsi realismin täydellistä läpimurtoa. Se toi mukanaan uudet taiteelliset tavoitteet, uuden näkemis- ja kuvaamistavan, uudet esteettiset ihanteet ja päämäärät.

Ajankohdan ilmiöt kuvastuvat monin tavoin Santeri Alkion tuotannossa 1880- ja osittain 1890-luvullakin. Alkion julkaisemattomassa kirjallisessa harjoitelmassa Sisarukset paljastuu esikuvaksi Topelius, joka johdatteli Alkion mielikuvitusta kaukaiseen menneisyyteen sijoitettuihin ja helposti romanttiseen hämärään kiehtoutuviin aiheisiin. Tuo aihepiiri ei kuitenkaan kyennyt kirvoittamaan Alkiossa kirjailijaa, vaan hänessä ilmenevä luomispakko etsi uusia teitä. Hänen tuotantonsa liikkeelle lähtö tapahtui jo koulurealismin merkeissä. Alkio oli nuoresta pitäen siinä määrin toiminnan mies, että häntä kiinnosti enemmän elämä sellaisenaan kuin siihen liittyvät ongelmat.

Vuosikymmeniä myöhemmin Santeri Alkio kuvaili, miten hänen kirjallinen makunsa lapsuus- ja nuoruusvuosina lähti kehittymään:

»Luin jonakin vuonna ’Pääskystä’ ja säännöllisesti ’Kyläkirjastoa’ siitä alkaen kun se rupesi ilmestymään. Pääsin usein isäni kanssa kaupunkiin, jossa joka kerta kävin kirjakaupassa ja ostin 5 pennin kirjasen. – – Vähän myöhemmin sain irti K.J.Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset, josta tuli ensimmäinen suuri rakkauteni. Sen jälkeen seurasi Kiven Seitsemän veljestä. Mutta siihen aikaan oli jo lainakirjastomme uusittu. Sen romaanisankarien kera vaelsin kaikki surun ja ilon, rakkauden ja vihan, rauhan ja sodan sankariretket. Vanhempani alkoivat pelätä, että minun korviini oli tullut vikaa, kun lukiessani vaelsin romaanisankariretkilläni.»

Kun Alkio ryhtyi itse kirjoittamaan kirjoja, oli tietysti suomenkielinen kirjallisuus kiinnostavin esikuva. Hän pyrki saamaan kirjastoonsa mahdollisuuksien mukaan kaikki vähänkin tunnetummat kotimaiset kaunokirjalliset tuotteet, kuten säilyneistä kirjastoluetteloista” havaitaan. Mikään niistä ei nuoren Aleksanteri Filanderin mielestä kuitenkaan ollut Kiven Seitsemän veljeksen veroinen. Sen hankinnasta hän kertoo Murrosaikoja-teoksessa seuraavaa:

»Kauan oli hänen mieltänsä polttanut Seitsemän veljestä, josta oli kuullut rikkaasti väritettyjä selostuksia eräältä koulumestarilta ja eräältä toverilta, jotka olivat saaneet sen lukea. Mutta kirjaa ei saanut koko pitäjästä. Kun se sitten uutena painoksena ilmestyi v. 1877, aikoi uusi poltto. Poika kävi kirjaa silloin tällöin katsomassa kirjakaupassa. Mutta sen hinta oli 4 markkaa. Se täytyi jäädä siksi kun hän kykenisi hinnan jollain tavoin ansaitsemaan. Kai hän sen sitten jotenkin ansaitsi, koska oli eräällä kaupunkimatkalla kirjan ostanut.»

Vuonna 1879 nuorukainen hankki itselleen toisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tärkeän painotuotteen, nimittäin J.V.Snellmanin Kirjoituksia aikakauskirjallisuuden alalla. Tämäkin teos on yhä Alkiomäen kirjastossa. Se on täynnä alleviivauksia, mistä on pääteltävissä, että kansallisen herättäjämme syvällinen aatemaailma jo varhain kiinnosti nuorta lukijaa — ehkäpä enemmän kuin esimerkiksi Sakari Topeliuksen mielikuvitusrikkaat, mutta todellisuudelle vieraammat tarinat. Niitäkin silti innolla luettiin ja kaikki suurmiestemme mainitut teokset pohjustivat osaltaan sitä isänmaallisuutta, mitä nuoren Alkion niin ikään varhain hankkimat ja ilmeisesti paljon lukemat Kalevala ja Paavo Cajanderin suomentamat Vänrikki Stoolin tarinat nuoreen lukijaansa lietsoivat jättäen unohtumattomia vaikutteita ja tavoitteitakin tulevan kirjailijan sisimpään.

Historialliset ja luonnontieteelliset kirjat olivat etualalla. Mutta haluttua lukemista näyttävät olleen varsinaiset 80-luvun realismin edustajatkin: ensimmäinen joukossa tienraivaaja Juhani Aho, joka pian jopa »sensuroi» Alkion teoksia, ihailtu Minna Canth, ja hyväksi joskin pääasiallisesti kirjeenvaihtoystäväksi tullut Kauppis-Heikki. Kummankin kansankirjailijan silmät avasi juuri Minna Canthin edustama 1880-luvun kaunokirjallisuus. Myöhemmin elämässään Alkio myöntää, että juuri tämä 80-luvun realismi raivasi tietä uudelle maailmankuvalle ja kansanvaltaiselle ajattelutavalle.

Kun Minna Canth 1897 kuoli, Alkio valitti Minna Canthin poismenoa vielä 1897 kirjeessään Kauppis-Heikille:

»Minna Canth on poissa. Minulla ei ollut onnea persoonallisesti tuntea häntä, mutta kirjoitustensa vuoksi olen tottunut häntä aina pitämään yhtenä rehellisimmistä totuutta ja oikeutta etsivistä sieluista. Hänen realisminsa oli kyllä toisinaan melkein kauhistavaa, mutta sittenkin siitä aina hehkui polttava halu poistaa niitä huutavia vääryyksiä, joiden olemassa olo hänen tunteellista ja herkkää sieluaan niin kipeästi kosketti.»

Kirjeen sävy viittaa siihen, että Santeri Alkio, vaikka oli jo melko nuorena joutunut kovan todellisuuden eteen, säilytti siitä huolimatta läpi elämänsä toisenlaisen, optimistisemman elämänkatsomuksen kuin hänen ihailunsa kohde Minna Canth. Ohimennen sanottuna Minna, »sorretun kansan puoltaja», oli niin paljon realisti, että menestyi kauppiaana verrattomasti paremmin kuin Alkio.

Alkion elämänmyönteinen suhtautuminen näkyi siinäkin, että hän ankeista kotioloista huolimatta osallistui aikansa nuoren väen kaikkiin rientoihin aivan kuin kuka hyvänsä, mutta ehti tästä huolimatta ja vuorokauttaan venyttäen panna paperille havaintojaan, jopa oivallisesti analysoida todellisuudesta tempaisemiaan romaaniensa ja kertomustensa henkilöitä.

Kirjallisia harjoitelmia

Alkion ensimmäinen painettu kynäntuote nimimerkillä »Käsi ja kynä» ei aivan sattumalta liene ilmestynyt Vaasan Sanomissa juuri Turkin sodan aikoihin 16.2.1878. Lehti oli alkanut ilmestyä edellisenä vuonna samaisen sodan vaikutuksesta. Ruotsalaisen kirjanpainajan F.V.Unggrenin kustantama Vaasan Sanomat -lehti levisi runsaanpuoleisesti maakuntaan, mutta oli muillakin lehdillä hyvä menekki. Jo 1877 tuli esimerkiksi Laihialle 40 Uutta Suometarta. Kaikki halusivat tietoja sodasta, jossa myös Suomen kaarti oli mukana, joten oltiin kovasti venäläisten puolella, varsinkin kun nämä ajoivat »kristittyjen asiaa». Lehdet kuluivat tarkoin lukijoiden käsissä, sillä yhdellä lehdellä oli tavallisesti monta osakasta. »Tämän sodan aikana kansan yleinen mielenkiinto tuli temmatuksi rauhallisilta raiteiltaan seuraamaan ja pohtimaan suuren maailman tapahtumia sillä seurauksella, ettei se enää koskaan mahtunut laskeutumaan entisiin rauhallisiin uomiinsa», Alkio sanoo. Sanomalehdistön kautta oli alkanut avautua monia uusia näköaloja synnyttäen ikävöimistä, levottomuutta ja yleisiä pyrkimyksiä, hän lisäksi toteaa.

Näissä merkeissä »Käsi ja kynä» tervehti Vaasan lehteä yhtenä edistyksen lipunkantajana omassa maakunnassa ja kotipitäjässään. Nuori kirjoittaja kertoo, että Laihialle kyllä tuli muitakin lehtiä, mm. Uutta Suometarta, mutta nyt tervehditään Vaasan Sanomia »kunniarikkaina äänen kannattajina Suomen kansalle kalliille». Sitten artikkeli jatkuu:

»Kansakoulumme on hyvässä kunnossa, siinä käy tätä nykyä yli kahdeksankymmentä oppilasta, poikia ja tyttöjä yhteensä. Tämäkin näyttää sitä, ettei täällä olla myöskään viimeisiä sivistyksen kultaportaita astumassa. Lainakirjastoja on meillä kaksi hyvässä kunnossa, joita ahkerasti viljellään; se osoittaa myöskin, ettei täällä olla huonompia sivistyksen kannattajia. Vaan onhan täällä huonompiakin puolia, jos on vähän parempiakin, niinkuin sananlasku sanoo: sekalainen seurakunta.»

Huhtikuun alussa Alkio lähetti uuden kirjeen Laihialtå, nyt nimimerkillä »A.F.». Kirjoittaja kertoi ensin ilmoista — niistä juttelemalla maalaisten seurustelu usein alkaa — ja kiinnitti sitten huomiota uuden sodan uhkaan:

»Tuo sota Venäjän ja Englannin välillä, joka on syttyä ja syttyä ilmi tuleen, on taas herättänyt uutta huomiota kansalaistemme mielissä peljäten, että jos sota tulee jatkuvaksi niin ehkä meidän rakas isänmaammekin tulee surkeaksi sotatantereeksi. Rukoilkaat sen tähden Jumalaa että hän kansat asettaisi rauhassa elämään ja keskenään sovussa pysymään.»

Seuraavan vuoden, 1879, puolella Alkio käytti Vaasan Sanomissa nimimerkkiä »- – – r – – – r», jonka hän sitten piti monta vuotta.

Elokuussa 1879 hän kertoo Laihialla esitetyistä seuranäytelmistä ja maaliskuussa 1880 keisari Aleksanteri 11:n 25-vuotisen valtaistuimellaolon kunniaksi vietetystä juhlasta.

Kun Vaasan Sanomat lakkasi ilmestymisensä vuoden 1880 päättyessä, Alkio jatkoi tämän jälkeen kirjeenvaihtajan tointaan Vaasan Lehdessä vuodesta 1883 nimimerkillä »Alkio» ja myöhemmin Vaasassa ilmestyvässä Kansan Lehdessä. Tämän jälkeen hän kirjoitti eräisiin muihinkin lehtiin.

Näin Alkio sanomalehden kirjeenvaihtajana ikään kuin teroitti kynäänsä, mutta tiettävästi suunnitteli jo tällöin siirtymistä suurempiin, nimenomaan kaunokirjallisiin tehtäviin. Eräänlainen harjoitelma oli Alku-albumissa 1883 julkaistu, leppoisesti kansantapoja ja merkkipäiviin liittyviä taikoja ja uskomuksia kuvaava »Laskiainen». Albumin päätoimittaja oli Juho Hietanen, ja oli luonnollista, että Alkio ilmaisi tälle entiselle koulutoverilleen haluavansa kirjoittaa. Mutta Alkio sai Hietaselta Helsingistä hieman kylmää vettä niskaansa. Näin Hietanen kirjoitti Alkiolle 24.10.1884:

»— — — minun veljellinen neuvoni on sinulle, että käytä voimiasi enemmän itse oppiaksesi kuin muita opettaaksesi. Silti ei sinun tarvitse heittää syrjään kirjallisia yrityksiäsi, vaan ota niistäkin itse oppiaksesi ja kirjoita vain sitä, johonka tunnet kykeneväsi. — — — Ennen kaikkea. Älä unohda oppi-isämme kehoitusta: hyvin rukoiltu on puoliksi opittu, s.o. kaikkia asioita on helpompi ymmärtää, kun jumalallinen usko, toivo ja rakkaus ovat astuneet ihmissydämeen.»

Joissakin yhteyksissä on huomautettu, että Juho Hietanen auttoi Santeri Alkiota tämän kirjoittaessa teostaan »Teerelän perhe». Merkille pantavaa on, ettei Alkio itse missään yhteydessä mainitse tällaista tapahtuneen. Sen sijaan hän lämpimin sanoin muistaa saman aikaista Vaasan Lehden toimittajaa, maisteri Waldemar Sandmania. »Hänpä oikeastaan oli ainoa henkilö, jonka kanssa sillä vuosikymmenellä (1880-luvulla) sain keskustella kirjallisista asioista jotakin oppiakseni. Tuttavapiiriini ei kuulunut ketään muuta, joka olisi voinut antaa innostavan tai ohjaavan viittauksen», Alkio itse myöhemmin kertoo. Myös J.H.Kala, tunnettu nuorisoseuramies ja perustajajäsen, kiitti Sandmania, joka antoi monelle alottelevalle kynäniekalle tilaa Vaasan Lehdessään.

Tietenkään ei voida kieltää, ettei Alkio, joka varsin aikaisin sai suhteellisen merkittävän aseman kotiseudun ja naapuripitäjien nuorison riennoissa, olisi saanut tähän piiriin kuuluvilta opiskelijoilta, ikätovereiltaan, vaikutteita henkisen minänsä kypsyttämisessä.

Kuitenkin sen avun, jonka Alkio sai opiskelevilta nuoruudentuttavilta kirjallisissa yrittelyissään, on katsottava olleen minimaalisen. Suurempi merkitys on varmaan kansankirjailijoittemme »ikäpresidentin» Pietari Päivärinnan tuella. Päivärintaan on kirjailija Alkion täytynyt tuntea aivan toisenlaista henkistä läheisyyttä kuin arvostaan tietoisiin opiskelijoihin. Lukkarinvirastaan huolimatta Päivärinta oli kansanmies, köyhistä oloista lähtenyt, ja sai Alkion tavoin koko elämänsä kamppailla suuren perheensä elättämisen ja velkojensa kanssa. Kirjailijana ja valtiopäivämiehenä Päivärinta omistautui kansanvalistukselle ja ajoi naisasiaa, mutta korosti ennen kaikkea köyhän väestön aseman ja elinehtojen parantamisen merkitystä. Kun Päivärinnan ja Alkion välille 1885 syntyi kontakti Alkion kiitettyä »Elämänhavaintoja» -teoksen alkunidoksia, Päivärinnan vastaus oli erittäin lämminsävyinen: »Teille tuntemattomalle, mutta sydämelliseltä tuntuvalle lausun sydämelliset kiitokset, ja toivon, ettei tämä kirjeenvaihtomme ole viimeinen.» Eikä se ollutkaan. Alkio lähetti Päivärinnalle teoksensa »Teerelän perhe» ja kun Päivärinta oli tutustunut siihen, hän kirjoitti olevansa hyvin tyytyväinen varsinkin kirjan jälkimmäiseen osaan. »- – – siitä ilmestyy niin hieno sielutieteellinen kuvaelma, että täytyy ihmetellä», hän sanoi. Mutta oli toki arvostelun aihettakin. Kirjoittaja tuumasi, että »Teerelän perhe» oli tarpeettoman paksu, hänen mielestään riitti hyvin 6 arkkia (96 sivua). Hän näet pelkäsi, ehkä kokemuksesta, ettei kansa jaksanut lukea paksumpia kirjoja. Raa’an naturalistisia kuvauksia Päivärinta liioin ei hyväksynyt eikä sen takia pitänyt Minna Canthista. Kirjeessään Alkiolle vuosisadan vaihteessa Päivärinta kyllä lausuu ilonsa siitä, että Suomen kirjallisuus oli »nopeasti rikastunut» Ahon, Leinojen, Reijosen, Lassilan ja Alkion ansiosta, mutta valitti, ettei »nykyajan kirjallisuus ole muuten hyvä, ellei ryöstetä toisen akkaa tai haukuta pappeja».

Päivärinnan arvosteleva ja ohjaava osuus jäi lopultakin vähiin Alkion tuotannossa. Päinvastoin kävi niin, että Alkio WSOY:n valtuuttamana ruoti Päivärinnan viimeisiä teoksia, jolloin Päivärinta valitti 2.7.1900, että Alkio oli jopa ankarampi arvostelija kuin Juhani Aho. Tässä ei todellakaan näytä Kyösti Kallionkaan vetoomus auttaneen.* Alkio itsekin oli kokenut tavanomaisia takaiskuja ensimmäisissä laajemmissa yrityksissään.

Opettaja Kahran kansakoulussa elävöittämät isonvihan tapaukset antoivat näet virikettä Alkion kirjallisille harrastuksille. Naapuripitäjässä Isossakyrössä oli käyty Napuen taistelu, joka oli ollut tuhoisa Kyrönmaan miehille: he sortuivat lähes viimeiseen mieheen. Alkion sukulaistaloistahan meni kymmenkunta miestä. Niinpä alkoi kouluvihkojen lehdille syntyä isonvihan aikoihin pohjautuva kotoiseen ympäristöön sijoitettu tarina, joka sai nimekseen »Sisarukset».

Vaasalainen kirjanpainaja Unggren, jolle kirjoittaja lähetti vihkonsa, palautti kuitenkin ne ja ilmoitti, että kertomus ei ollut painamisen »väärtti». Myöhemmin Santeri Alkio oli Unggrenin kanssa samaa mieltä eikä hän tästä vastoinkäymisestä masentunut. »Hän hautasi ’Sisarukset’ kaappiin ja ryhtyi kirjoittamaan muuta», toteaa Paavo Alkio, joka 1932 kuitenkin julkaisi otteita tästä isänsä »esikoisteoksesta» Kansan Kuvalehdessä.

»Sisarusten» tapahtumat käsittelevät isonvihan jälkiaikoja ja niissä tuntuu selvästi »välskärien»*** vaikutus. Henkilöt eivät ole todellisia vaan romantisoituja, eikä esitystapakaan ole vielä niin reipasta ja ytimekästä kuin Alkion myöhemmässä tuotannossa. Yritys oli katsottava harjoitteluksi »uraa aukaistaessa», kuten Alkion ystävä Kauppis-Heikki sanoo.

Sekä Kauppis-Heikkiä että Alkiota on aikaisemmin kirjallisuudessamme nimitetty »kansankirjailijoiksi». Nimitys ei näytä ainakaan Alkiota itseään pahoittaneen, vaikka Rafael Koskimiehen mukaan siihen sisältyy »toisaalta historiallinen tosiasia, toisaalta taas lievä väheksyvä, ansiottomasti halventava vivahdus». Täysin oikeutettua lieneekin, että kansankirjailijaepiteetti poistetaan Kauppis-Heikin ja Alkion nimien yhteydestä. Alkio on kaunokirjailija, mutta oliko hän taidekirjailija? Epäilemättä hän oli sitä parhaissa teoksissaan.

Alkio itse on tähdentänyt kirjailijauransa sattumanvaraisuutta:

»Jouluna 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julkaistavaksi. Sain kohta maisteri K.J.Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kirjoitukset julkaistiin Kyläkirjaston Kuvalehden 1. numerona 1885.

Niistä sain 100 markkaa.

Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työskennellä kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheeni tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydyttää. Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena.»

Näin vaatimattomasti Alkio kertoo kirjallisen uransa alkamisesta, joka ei ollutkaan kovin »häävi». Näissä Kyläkirjaston Kuvalehden »Kuvaelmissa katovuodelta 1867» ilmenee kyllä se voimallinen vaikutelma, mikä nuoreen poikaan oli jäänyt tuosta järkyttävästä koettelemuksesta, »jonka kamalat muistot eivät milloinkaan katoa kansamme vaiherikkaan historian lehdiltä». Sen sijaan taiteellisesti paljonkin etevämmin hän on käsitellyt suurten nälkävuosien aikoja Murtavia voimia -teoksessaan ja muissakin kirjoissaan ja kirjoituksissaan, mutta Kyläkirjaston Kuvalehden harjoitelmat viittaavat jo selvästi niihin ominaisuuksiin, mitkä Alkion kaunokirjallisissa tuotteissa myöhemmin tavataan. Varsinkin kuvaukset mahdollisimman ankaralla säästäväisyydellä hoidettujen avustuslaitosten, »keittohuoneitten» synkistä oloista ja niiden kukkuroituvasta kurjuudesta ovat täysin omaa luokkaansa. Eikä kirjoittaja tyydy vain pelkkään olojen kuvailuun, vaan hänessä nuoresta pitäen ilmennyt omaperäinen yhteiskunnallinen ajattelutapa tulee esille. Hänen mietteissään näkyy jo nyt ymmärtämys vähäväkisten ja ahdistuksessa elävien asiaa kohtaan. Tämähän oli luonteenomaista kirjailijan myöhemmällekin esiintymiselle.

Ensimmäinen romaani

Saatuaan harjoitusta kirjallisella alalla ja rohkaisevia kehotuksia mm. K.J.Gummerukselta, jatkamaan aloitetulla tiellä, Alkio ryhtyi vakavissaan suunnittelemaan kaunokirjallista teosta omasta ajastaan. Tosin hän jo keväällä 1883 merkitsi muistikirjaansa:

»Tuntuu erittäin vaikealta valita kuvauksensa esineeksi sen kaltaista ainetta, joka tulisi lukijakunnalle joksikin hyödyksi ja samalla huvitukseksi ja ajan ratoksi. Olen huomannut että suurimpainkin kirjailijain on melkein mahdoton saada teoksensa jokaisen mieltä myöten. — — — Yksi sana loukkaa yhden, toinen toisen mieltä, joka samalla saattaa toiset henkilöt mitä rajattomimpaan ihastukseen. — — — Vaan otanpa kuin otankin laatiakseni kuvauksen Suomen kansan elämästä nykyajassa. Alan kertomukseni Uuden vuoden päivästä aikoen lopettaa Sylvesteriin, josta syystä olenkin kutsunut kertomukseni Vuoden kuluessa.

Tästä kertomuksesta ei tullut koskaan valmista, mutta piirustukset siinä oli jo tulevia tehtäviä, mm. »Oja-Pappalan joulua», varten Syksyllä 1883 pääsi kuin pääsikin julkisuuteen ensimmäinen Alkion kaunokirjallinen tekele »Lippolan Niko», joka ilmestyi jatkokertomuksena Vaasan Lehden alakerrassa. Tosin tekijä itse yli 40 vuotta myöhemmin arveli, ettei sekään olisi ollut painamiskelpoinen. Mutta siitä hän oli löytänyt aiheen, joka jäi vuosikausiksi itämään mieleen ja kypsyi vähitellen ensimmäiseksi romaaniksi »Teerelän perhe». Tapahtumat liikkuvat pääasiallisesti samalla 1860-luvulla, josta Alkio oli löytänyt aiheensa nälkävuosien kuvauksiinsa. Alkion pyrkimykset — Päivärinnan tapaan — tavoittaa ajan tyyppejä omasta kotoisesta ympäristöstään saattoivat vielä onnistua. Kansan tavat olivat nälkävuosien jälkeen, ajan hengen muututtua, siivoutuneet, mutta enimmät perinteelliset elämän muodot olivat vielä vallitsevia.

Ylinnä oik.: A. Luomasen ja A. Mukarin kuvittaman»Teerelän perheen» 3. painoksen nimiösivu — Ylinnä vas.: Tapahtumien päänäyttämö: Teerelän talo, johon 60-luvulla ei päässyt kuin karjaportin kautta. (Adolf Luomasen kuvitusta, s. 5.) —
Yllä: Nuoriso menossa kicalemaan Tönkkälän mäelle, jossa leikit toisinaan loppuivat ’hirmnicun verilöylyihin». (Aug. Mukarin kuvitusta, s. 52.) — Ylh. oik.: Teerelän vävyssä Joonaassa Alkio kuvasi paljon itseään. »Hän luki kirjoja mitä käsiinsä sai ja harrasti.» — Luomasen aurinko kuvastaa valistuksen valoa maaseudullekin (s. 112). — Oik.: »Etkö millään muulla tavoin voi elättää itc-äsi?’ ’Tiedä onko tämä sen pahee kun muutkaan elinkeinot. Kelpaa se viina kelle tahansa ja kenen keittämä tahansa’, viinankeitosta tavoitettu Teerinevan Kustaa, pieneläjä, kiinniottajtlleen aikansa tapoja valisti (sivut 163 ja 171).

Vaikka esikoisteos vielä monissa suhteissa oli raakile, se oli kuitenkin voimakasotteinen ajan kuvaus. Alkio oli selvillä teoksensa puutteista, mutta sanoo syyn olevan osin myös tärkeimmässä avustajassaan ja tukijassaan, maisteri Sandmanissa. Alkio kertoo myöhemmin:

»Kun maisteri Sandman sai kuulla, että minulla oli syntymäisillään romaani, tuli hän sangen uteliaaksi ja vaati, että minun oli tuotava se hänelle nähtäväksi, jos hän hyvinkin voisi ottaa sen lehteen (Vaasan Lehteen). – – – Saatuani konseptini valmiiksi vein sen maisteri Sandmanille. Siinä saattoi olla viikko väliä kun menin kuulostamaan. – – – Hän ilmoitti lukeneensa sen ja ilmoitti, että se on sopiva painettavaksi, sekä että hän haluaa ottaa sen lehteensä nurkkanovelliksi, josta otetaan ylipainos. Minä tietysti suostuin ilman muuta ja sydän jyskytti riemusta. Hinnasta sovittiin hyvin, hän tarjosi 40 markkaa painoarkilta- –. Tarjous oli sangen edullinen, joten siihen kohta suostuin. Se lupasi minulle suuren rahasumman silloisiin oloihin nähden. – – – Minä pyysin nyt käsikirjoitustani takaisin saadakseni sen kirjoittaa puhtaaksi. Mutta hän ei antanut, korjatessa ja puhtaaksi kirjoitettaessa se voisi vain kärsiä. – – – Jälkeenpäin olen tuntenut katkeraa katumusta, etten sittenkin vaatinut käsikirjoitusta puhtaaksi kirjoitettavaksi, sillä sen kielellinen asu jäi aivan surkeaksi.»

Ei Sandman eivätkä muutkaan toimittajat todellisuudessa kirjaan puuttuneet, vaan sitä alettiin julkaista Vaasan Lehdessä 2.4.1886 ja tätä jatkui seuraavalle vuodelle asti. Paitsi ylipainosta kirjasta otettiin aivan pian toinen painos »ilman että minä koskaan sain lisäkorvausta. Joka tapauksessa se kuitenkin meni kaupaksi», Alkio kertoo.

Muuan myöhempi arvostelu (Rantoja) toteaa: »Juonen hallinnassa ja tyylissä näkyy kirveen jälkiä, rakenteessa ei ole päästy taiteelliseen eheyteen, mutta aikakauden ilmakehä tuntuu selvästi alusta loppuun. Kylähypyt, häät, käräjät, salapolttimon hävitys ja kuntakokous on kuvattu tuoreen kansankielen mahdilla reippaasta ja eloisasti.»

Ylh. vas.: Santeri Alkion »Puukkojunkkarit»-teoksen 1. painoksen (1894) kansikuva, piirtänyt A. Federley. — Ylh. oik.: »Eeva»-teoksen 2. painoksen (1912) nimiösivu. — Alh. vas.: ’Murtavia voimia’ -teoksen 1. painoksen (189 nimiösivu. — Santeri Alkion omistuskirjoitus »Murtuvia voimia» -teoksen ehilehdellä.

Kirjaan sisältyvät todella 1800-luvun jälkipuoliskon kaikki olennaisimmat pitäjälliset tapahtumat. Alkion omat muistiinpanot osoittavat, miten tarkoin hän kiinnitti huomiota ympäristöönsä, kävi jopa läpi kuntakokouksen pöytäkirjoja, kuunteli ja valppain silmin seuraili kotiseutunsa kaikkea elämää ja tapahtumia. »Teerelän perhe» merkitsi tällöin jopa vakuuttavaa siirtymistä realismiin. Mutta epäkohtiakin kuvatessaan ilmaisi tekijä rohkean luottamuksensa siihen, että sivistyksen vaikutuksesta olot korjaantuvat.

Valvojassa tri Oskar Relander huomautti esikoisteoksesta, ettei Alkio siinä »seissyt aivan kansan miehen kannalla», kuten Päivärinta ja muut varsinaiset kansankirjailijat. »Hän kertoo paljon, joka yksistään huvittaa kehittyneempää lukijaa, semmoista, joka ei itse elä suorastaan samanlaista elämää kuin kuvattu on.»

Tutkimuksessa on toisaalta huomautettu, että teosta hallitsevat suuressa määrin juuri kansankieli ja kansanomaiset sanontatavat. Mistäpä kirjailija vielä olisi kyennyt kotikunnailta saamiaan kielivaikutelmia yhdistämään kiehtoviin kuviin? Vaikutteita Alkio on tietysti lähinnä saanut toisilta kirjailijoilta. Ihailemansa Kiven tapaan hän hakee kernaasti kielikuviaan luonnosta. Vasta luetun Topeliuksen »Talvi-iltain tarinoita II:n» vaikutusta huomaa esim. lauseessa »syntyi ahdinko kuin Aulangon kirkossa».

Ajankohtaisia salapolttoa ja viinatehtaan hävityksiä kuvataan monessa kohdassa. Tanssi, jota nuori kirjailija itse innokkaasti harrasti, saa vauhdikkaan kuvauksen. Tyttöjä katseltaessa todetaan, etteivät »he olleet niin hoikkia kuin ylioppilaat vaativat naisen olevan» — vastakohtana kauan maalaisihanteena säilyneille tytön pullukoille?

»Teerelän perheen» henkilökuvat ovat perin eteläpohjalaisia. Realismille ominaiseen tapaan Alkio on käyttänyt kuvauksissaan tuntemiaan henkilöitä, mutta ei aivan sellaisinaan. Tyylillistä Alkiolle tuli olemaan, että hän teostensa henkilöhahmoissa yhdisteli ystävien ja kylänmiesten piirteitä ja ominaisuuksia. Joskus Alkiota saattoivat jotkut syyttää siitä, että hän oli kuvannut jotakuta tunnettua pitäjäläista liian realistisesti tai moitiskellut jotakuta toista juopoksi. Alkio kun näet itse oli raittiuden kannattajien rintamassa. Tosiasiallisesti lienee »Teerelän perheessä» vain Saaraleenalla ollut »elävä malli», nimittäin muuan Kliperö-Sanna, joka Saaraleenan tavoin kovasti hommaili miehiä talojen tyttärille. Hänen puuhiaan on Alkio sittemmin kuvaillut parissakin Pyrkijän numerossa.”

Jos kohta »Teerelän perhe» oli enintään Alkion »kisällinäyte», se ilmestyi aikana, jolloin kirjallisuuden realismi oli tosi muotia. Siitä lienee suureksi osaksi johtunut kirjasen menestys, joka oli paljon parempi kuin Alkion monen myöhemmän, kypsyneemmän teoksen. Erikoisinta on, että »Teerelän perhe» sai kannatusta heränneidenkin piirissä.

Kirjasta otettiin kaikkiaan neljä painosta. Kolmannen, Sanomalehtiosakeyhtiö Ilkan 1911 kustantaman painoksen, joka ilmestyi aluksi Ilkan alakertana, kuvittivat kauhavalainen taiteilija Adolf Luomanen, jolla oli omalaatuinen, hieman »paulaharjumainen» tekniikka, sekä laihialainen itseoppinut taiteilija, Alkion ystävä ja Pyrkijän kuvittaja Aukusti Mukari Tämän painoksen kieliasua Alkio itse korjaili. Kootuissa teoksissa ilmestyneen neljännen painoksen kieltä hän niin ikään vielä paranteli.

Werner Söderströmin kirjailijaksi »Eevalla»

»Teerelän perheen» ensiesiintymisen aikoihin Alkio lähetti Werner Söderströmille Porvooseen kertomuksen »Jouluna», jonka hän toivoi Söderströmin ottavan kustannettavakseen. Mutta »realistisuutta» säikähdettiin Porvoossa, ja Söderström kirjoitti tekijälle 10. marraskuuta 1887 seuraavasti:

Herra Kauppias A.Filander.

»Saattaa kyllä kertomuksenne ’Jouluna’ olla hyvinkin luonnollinen ja todenmukainen; mutta kun vakuutuksen (s.o. vakaumukseni) on, että ’realistisuus’ siinä muodossa ei ole kellekään hyväksi, siinä kun juominen esitetään yleiseksi tavaksi, jota ei juuri paheksutakaan, ja sen lisäksi uskonnollista puolta käsitellään liian kevytmielisesti, niin kaiken tämän tähden olen nyt päättänyt ei sitä painattaa. – – –

Koska Teillä on kirjailijan kykyä, toivon hartaasti, että jatkaisitte kirjoittelemistanne ja vastedes uusia teoksia minulle lähettäisitte.

Porvoossa 11(11-87. Kunnioituksella

Werner Söderström»

Alkio vastasi heti kustantajalle puolustelevalla kirjeellä. Siinä hän ihmetteli, miten kustantaja oli voinut käsittää hänen, raittiusmiehen, suhtautuvan juopotteluun noin »ykskaikkisesti» ja uskontoon suorastaan kevytmielisesti. Sen verran tämän yrityksen epäonnistuminen viilensi Alkiota, että hän antoi »Jouluna»-kertomuksen levätä puolitoista vuotta. Huhtikuussa 1889 hän kirjoitti ystävälleen E.E.Takalalle tuosta kertomuksesta, joka oli saanut uuden nimen »Oja-Pappalan joulu». Alkio selittää:

»– – – olikin onni, ettei se silloin tullut painetuksi. Sillä nyt otin sen käsiini ja rupesin korjaamaan sitä, niin että siitä tuli kaiketi toisenlainen. Olen sen taas lähettänyt hänelle (Werner Söderströmille) ja pidän varmana, ettei hänelle ole mitään sen painattamista vastaan. Luulen, että se tulee Suomettaren novelliksi. – – – En ole saanut siitä vielä tietoja sillä olen sen vasta hiljan lähettänyt.»

Toisesta kirjeestä Takalalle ilmeni, että kertomus käsitti »107 neliö taitteista kirjoitussivua».

»Oja-Pappilan joulu» ei uudessakaan versiossa näy saaneen armoa kustantajan silmissä, sillä se ilmestyi tekijän omalla kustannuksella Oulussa jouluksi 1889. Nimilehdelle Alkio painatti alaotsikoksi »Tapain kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta».

Kertomuksessa on nyt yhtä ja toista muutakin kuin paheksuttavaa juopottelua. Kotitarveviinanpolton aikanaan juurruttamaa yleistä viinanvalmistusta ei kyllä nytkään peitellä. Meidän päivinämme kertomuksella on kansatieteellistä arvoa sikäli, että siinä kuvataan yksityiskohtaisesti, miten maaseudulla vietettiin joulunpyhiä sata vuotta sitten)°

Samoihin aikoihin Santeri Alkio valmisteli uutta kertomustaan »Eeva». Intoa uusiin yrityksiin antoi tietysti se, että Werner Söderström oli kehottanut Alkiota jatkuvasti kirjoittamaan ja lähettämään tulokset Porvooseen katsottaviksi. Huhtikuun puolivälissä 1888 »Eeva» lähti Porvooseen seuraavanlainen saatekirje mukanaan:

»Laihia 16 p:nä Huhtikuuta 1888

Herra Werner Söderström

Porvoossa.

Nyt olen vihdoinkin saanut valmiiksi ’Eeva’ kyhäelmäni ja kehoituksenne mukaan lähetän sen tässä Teille nähtäväksi, hartaasti toivoen saavani sille Teistä kustantajan.

Miltä tuntuneekaan oudolla joka ei varsinaisesti ole elämäänsä kansan keskuudessa elänyt, ne tässä esiin tuodut ilmaukset huolimattomasta kasvatuksesta ja tuommoisen kasvatuksen uhrin tunteista, toiveista ja maailman katsanto tavasta, — niin ovat ne kuitenkin perinpohjin toden mukaisesti kuvatut. – – –

Tehdäkseni jonkun pienen palveluksen Isänmaalleni ja sen todellisille sivistys, pyrinnöille, olen kirjoittanut tämän kyhäelmän, osoittaakseni sivistyksen varjossa komeileville neitosille ettei heidän taipumuksiaan voida sanoa sivistykseksi ja kevytmielisille kasvattajille että he suureksi osaksi saavat syyttää itseänsä, eikä aina uutta aikaa, siitä, että he ehdoin tahdoin antavat lapsistaan jo pienestä pikkaraisesta alkain juurtua ja kasvaa itujen, joita ei heillä ole voimia enää pois kitkeä lasten täysi kasvaneeksi tultuaan. – – –

Kuinka olen tehtävässäni onnistunut se jää lukevan ja asiaa harrastavan yleisön sanottavaksi, mutta että tarkoitus ei ole ollut vain naurettavaksi varjopuolia esiin tuoda, sen voin itse vakuuttaa.

Kunnioituksella

Aleks. Filander»

»Eeva» oli sikäli hyvin valittu aihe, että Alkio oli siinä ottanut käsiteltäväkseen ajankohtaisen asian: naiskasvatuksen ja naisen sielunelämän ongelmat. Saman aiheen olivat tuoneet esille myös Minna Canth, Juhani Aho ja Kauppis-Heikki. Ei siis ole ihme, että Söderström kiinnostui aiheesta ja lähetti »Eevan» neuvonantajansa tri Kaarlo Forsmanin luettavaksi. Kesän 1888 aikana Forsman koetti sitä — kuten hän leikkisästi sanoo — »kurittaa, karsia ja siivommaksi kasvattaa». Elokuun alussa Forsman kirjoitti Söderströmille:

»Kauan odotettuasi saat tässä vihdoinkin ensi vihkon ’Eevaa’ painettavaksi sitten kun siitä olen karsinut pois muutamia joutavia paikkoja, joita haittaa pitkäveteisyys tai kuvauksessa sopimaton refleksi on pohdintaa kirjantekijän puolelta. Muuten minä uskon, että tässä tulee kirja joka tuottaa sekä tekijälleen että kustantajalleen paljon kunniaa. Jos tässä ensi vihkossa on paljon onnistuneita kohtauksia, täynnä eloa, luontevuutta ja totuutta. Minä kun hyvin tunnen etelä-Pohjanmaan rahvaan, tunnustan, että Alkio on hyvin osaavasti ja todellisesti kuvannut tämän rahvaan omituista elämää, katsantotapaa ja puheen tyyliä. Jahka kirjasta nyt vaan karsitaan muutamia paikkoja, joissa kertoja poikkeaa pitkäveteisiin mietiskelyihin yms. – – – niin luulen että siitä tulee oikein hyvä.»

»Eeva» ilmestyi jouluksi 1888 ja tie Söderströmin kustantamossa oli siis Alkiolle auennut. Kirjailija oli iloinen ja kiitollinen, ja pitkäksi tuli muodostumaan se Alkion teosten sarja, jonka WSOY vuosien mittaan toimitti suomalaiselle lukevalle yleisölle.

Eevan nimihenkilö on pohjaltaan hyvänluontoinen ihminen, jonka elämä särkyy vain kasvatuksen ja opetuksen puutteessa. Tytön kansakoulunkäynti saa päättyä yhteen luokkaan vanhempain välinpitämättömyyden takia, mutta vanhemmat laiminlyövät kaiken käytännöllisenkin ohjauksen. Siksi tytön kaikki työyritykset niittämisestä kankaankudontaan asti jäävät vain onnettomaksi sohlaamiseksi. Eeva saa ulkonaisen kokeilemisen halun, jota luulee sivistykseksi. Kun sitten sulhanen opittuaan tuntemaan Eevan henkisen onttouden, jättää hänet, syyttää isä äitiä, joka on muka tyttären huonosti kasvattanut.

Myöhemmin naimisiin jouduttuaan Eeva menestyy huonosti talonemäntänä. Sitten saakin Eevan isä puolestaan kuulla Eevan onnettomalta, juopottelusta tyydytystään etsivältä mieheltä tuomionsa: »Te olette ollut huono kasvattaja, saakelin huono.»

Vaikka »Eeva» olikin »kasvatusromaani», jossa naisen asemaa käsiteltiin, ei se kuitenkaan edustanut mitään kiihkeää emansipaatiotyyliä, koska sen ongelmana oli kasvatuksen yleinen merkitys, jota Alkio arvostelijan, Osk. Relanderin, mielestä liiankin yksipuolisesti korosti likimain ainoana ihmisluonnetta ja persoonallisuutta kehittävänä tekijänä. On todennäköistä, että Alkio oli »Eevan» kypsyttelun aikoina jo tutustunut Herbert Spencerin teokseen »Kasvatus tiedollisessa, siveellisessä ja ruumiillisessa suhteessa», joka suomennoksena ilmestyi juuri 1887. »Eevassa» ilmenevä vanhempien kasvatuskyvyttömyys sekä muotisivistyksen turhamainen omaksuminen voisivat viitata Spenceriin. Muuten teos on täysin syntynyt kotoisella pohjalla.

Arvostelijan mielestä kirja on objektiivinen, jopa siinä määrin tosioloihin perustuva kuvaus, että Alkiosta todella voi käyttää termiä »realisti». Sanontaa lienee käytetty ensimmäisiä kertoja suomalaisesta kirjailijasta, koska se esiintyy lainausmerkeissä.

Arvostelija tuskin liioittelikaan. Eevan esikuvaksi on mainittu laihialainen talollisen tytär Maria Kauppi, joka sitten siirtyi — aivan kuin Eevakin — naapuripitäjään Ilmajoelle Yli-Kuhnalan emännäksi. Muuta »pahaa» hänestä Ilmajoella ei vuosien ja vuosikymmenien kuluttua liene muistettu kuin hänen tavaton turhamaisuutensa ja vaatteilla koreilunsa, mikä lienee ollut paikkakunnalla melko yleistä.

»Eevastakin», joka yhtä paljon näin ollen oli taisteluhaaste kuin kaunokirjallinen kyhäelmä, syntyi polemiikkia. Alkio ei näy tienneen, että myös roomalainen Cato hävisi, kun tapojen valvojana kävi naisvaatetuksen kimppuun. Nyt älähtivät sekä Ilmajoen että Laihian naiset. Edelliset luulivat — täydellä syyllä — että Alkion arvostelun kärki kirjassa kohdistui erityisesti heihin. Ja koska hyökkäys on paras puolustus, kävi Ilmajoen »Riika» jopa Päivälehden palstoilla Laihian naisten kimppuun, mutta sai »Laihian Annilta» takaisin koko laidallisella Annin antaessa ymmärtää, että Ilmajoen naisten herrain sivistys oli enemmän tai vähemmän narripeliä. Puuttuipa asiaan saman lehden palstoilla »kansan mieskin» koettaen osoittaa, että Alkio kuvauksellaan vain pyrki tähdentämään kasvatuksen merkitystä, oli sitten kysymys naisesta tai miehestä, pitäjästä tai toisesta. Loppujen lopuksi pienet eroavuudet eri pitäjäläisten välillä eivät mitenkään olleet ratkaisevia poikkeuksia eteläpohjalaisesta perusluonteesta.

Myös ulkopuolistakin kritiikkiä kuului, mutta se vaikeni hyvin pian, kun oli todettava, että Alkio oli varsin oikeassa kotiseutunsa oloja kuvatessaan. »Eevasta» ilmestyi useita painoksia. WSOY:n 50 pennin kirjastossa se oli n:o 9 v. 19I2 ja vielä kolmaskin painos ilmestyi samassa sarjassa samana vuonna. Vihdoin Edistysseurojen Kustannusosakeyhtiö otti kirjasesta 4. painoksen 1921, joten »Eeva» oli Alkion parhaiten menestyneitä tuotteita.

Naiskuvaukset olivat muodissa, ilmestyihän paljon syvällisemmän naiskuvaajan Kauppis-Heikin »Viija» 1889. Kauppis-Heikille oli päinvastoin kuin Alkiolle vierasta suurten ihmisjoukkojen ja karkeiden miesyksilöiden kuvaaminen. Sen sijaan juuri pohjois-savolaiset rahvaan naiset, talon emännät ja tyttäret saivat Kauppias-Heikistä herkän ja myötätuntoisen kuvaajan.

Alkion »Eevaa» Rafael Koskimies pitää suhteellisen vähäpätöisenä: »Se kuuluu Alkion varhaiskertomuksiin, joiden taiteellinen arvo on varsin vähäinen. Mutta oli viehättävää ja uutta kuvailla nähtyä ja kuultua ja samalla avosilmäisen kansankasvattajan oli mahdollista esittää ajatuksiaan yhteiskunnallisista ja moraalisista epäkohdista sekä toimenpiteistä niiden korjaamiseksi. Siten Alkion nuoruudenkertomuksista on ehkä luonteenomaisin talonpoikaiskertomus ’Eeva’.»

Alkio ei itsekään katsonut olevansa mikään »naispsykologi» vaan mm. vuoden 1901 alussa pyysi Kauppis-Heikkiä, jonka naiskuvauksia hän ihasteli, Pyrkijän »naiskronikööriksi». Paitsi »Viija» oli Alkion mielestä Kauppias-Heikin 1896 jouluksi ilmestynyt »Aliina» kerrassaan etevä, kuten Alkio tekijälle seuraavassa tammikuussa kirjoitti. Päivälehti arvosteli heti teoksen ilmestyttyä 15.12.1896 sitä suopeasti todeten samalla, että kun välillä jo oli tuntunut siltä, että kansankirjailijain aika oli ohi, näyttää kuitenkin siltä, että he »kaikesta huolimatta ovat — ainakin Kauppis-Heikki ja Alkio — tunteneet sekä varmaa pohjaa jalkainsa alla että saavuttaneet kunniaa päittensä päälle».

Molempiin »kansankirjailijoihin» tutustunut Viljo Tarkiainen luonnehtii sattuvasti kirjailijaystävysten erilaisuutta kertomataiteilijoina korostaen erityisesti Kauppis-Heikin suurempaa herkkyyttä ihmisten, mutta varsinkin naisten kuvaajana. Vaikka Alkio itse oli valmis tämän myöntämään, hän ei kritiikittömästi hyväksynyt kaikkia Kauppis-Heikinkään tuotteita. Lähettipä hän takaisin eräitä tämän Pyrkijään toimittamia kyhäyksiä ja kehotti niitä parantamaan.

Muita kertomuksia

Naiskuvaukset — usein vähemmän imartelevat — eivät jättäneet Alkiota rauhaan. 1888 on Aamunairut-julkaisussa kertomus, jossa Alkio panee seppä Paljeströmin vaimon turhan tarkkuuden ja torailun syyksi sen, ettei miehen raitistumispyrkimyksistä tullut mitään. Seuraavana vuonna sama kertomus ilmestyi »Aikamme kuvia I» -kokoelmassa. Tällä Alkio aloitti sarjan kuvauksia, joissa kaikissa on pyrkimys hänen havaitsemiensa epäkohtien paljastamiseen ja korjaamiseen. Kertoelmat todistavat tosin myös taiteellista edistystä, joskin erityisesti kolmannen osan pappis- ym. kuvaukset herättivät aikoinaan aiheellista kritiikkiä. Päivälehden arvostelu oli kuitenkin suhteellisen myötämielinen: yleensä kuvaukset olivat sattuvia ja onnistuneita, epäkohtienkin paljastaminen varsin leppoisaa.

Naiseen kohdistuvia syytöksiä esiintyi myös »Aikamme kuvien II» -osassa mm. kertomuksessa »Matti parka», jossa nimenomaan liukaskielinen emäntä houkuttelee mainitun kodittoman pojan petokseen. Nainen on syntipukki myös kertomuksessa »Marin mieliksi», sekin julkaisussa Aamunairut 1894. Mari suhtautuu ivallisesti sulhasensa raittiuspyrkimyksiin tarjoten tälle viinaa.’

Kun 1887-88 kirjallisuuteemme näytti nousseen erikoislaatuinen kansankirjailijain polvi, päätti Werner Söderström julkaista näiden kansan syvistä riveistä lähteneiden kirjailijoiden antologian, koska monet heistä »ovat saavuttaneet hyvin ansaittua suosiota ja mainetta ja heidän kirjoituksiaan mielellään ovat lukeneet sekä ylhäiset että alhaiset». Söderström mainitsee sitten Päivärinnan uran aukaisijana:

Hänen menestyksensä on viehättänyt toisia astumaan hänen jälkiänsä ja monen onkin onnistunut päästä huomioon ja arvoon. Semmoisia jo tunnettuja kirjailijoita ovat Eero Sissala, Kauppis-Heikki, Alkio ja Nestor Niemelä.

Alkio oli tästä seurasta päätellen vielä varsin vaatimaton, joskin lupaava kirjailijan alku, mutta hänen »Salliman oikkuja» kertomuksensa otettiin kuin otettiinkin »Syvistä riveistä» -sarjan toiseen vihkoon, joka painettiin 1889 vuoden lopulla. »Salliman oikkuja» kertomuksesta käy ilmi, että Alkio sillä pyrki ajamaan köyhien asiaa, se on tilintekoa yhteiskunnan kanssa — mitä se on kovaosaisilleen velkaa. Kuitenkaan kirjailija ei kertomuksessaan »saamaa» eikä esitä omia mietteitään, antaa vain kovien tosiasioitten puhua. Kirjasesta on sanonut mm. Yrjö J.E.

Alanen:

»Onkohan meillä kirjoitettu toista kaunokirjallista teelmää, missä ihmissydämen itsekäs tylyys olisi esitetty niin riipaisevan todellisuudenmukaisesti kuin kuvauksessa köyhän mäkitupalaisperheen asumuksen palosta ja siitä tavasta, millä heidän varakkaimmat naapurinsa suhtautuivat tähän onnettomuuteen? Ei oikein voisi uskoa, että Alkion kuvaama epäinhimillisen kylmä ja kova mieliala olisi meidän oloissamme mahdollista, jos ei itse olisi saanut tehdä samantapaisia havaintoja.»

»Mennyt»

Tuntuu siltä kuin tässä vaiheessa, 90-luvun taitteessa ja alussa Alkion tuotanto heijastaisi hänen omia kovia kohlujaan. Usean lapsen ja lopuksi vaimon kuolema, synkistivät tietenkin kirjailijan elämää, varsinkin kun omiin onnettomuuksiin pian liittyi erityinen huoli isänmaan kohtalosta. Kaikki tämä raskautti mieltä. Mutta »soitto on suruista tehty». On ilmeistä, että juuri nämä kovat ajat kypsyttivät Alkiota, kuten olivat aikanaan Aleksis Kiveä ja monta muuta innoittaneet parastaan antamaan. Alkio upotti syvän surunsa intensiiviseen työhön. Monien arkipuuhiensa ohella hän suunnitteli, kuten hän ystävälleen Takalalle kirjoitti, suurta teosta, mutta sitä ennen »verrytteli», kokeili kynäänsä ja valmisti vajaassa kuukaudessa teoksen, joka on melko tunnettu. Sitä lienee paljon mietitty kuolinvuoteiden ääressä. Alkio on merkinnyt muistikirjaansa: »Teosta ’Tauti’ kirjoitin 27 päivänä alkaen 16 heinäkuuta ja lopettaen 12 syyskuuta 1891.»

Tässä meni siis lähes kaksi kuukautta, mutta Alkio on luultavasti laskenut vain varsinaiset kirjoituspäivät ja siinä ajassa tehnyt todella ihmeitä. Muistiinpanoista käy selville, että teos »sai lopuksi nimekseen ’Mennyt’ — aikeissa oli myös ’Kuolema’-nimi».

Pohdintaa ja itsekritiikkiä harjoitti Alkio muutenkin »Mennyt»-teosta laatiessaan. Niinpä hän, saatuaan luonnoksen valmiiksi — tämä kai tapahtui mainitussa 27 päivässä — muistikirjaansa merkitsi: »Laivurisen äiti ei ole kyllin selvästi esitetty». Silti »Mennyt» ei vaikuta hätätyöltä. Kustantaja otti sen tyytyväisenä vastaan. »Teos on miellyttänyt minua hyvin paljon», Werner Söderström kirjoitti tekijälle. »Päähenkilö on lämpimästi esitetty ja vaikkakin hän vastustaa uskoa kuolleeseen sanaan, on hän kuitenkin uskovainen sanan oikeassa merkityksessä, ja elävä uskohan onkin pääasia, usko kuolleeseen sanaan ei tee ketään autuaaksi.»

»Mennyt»-kirjasen käsikirjoituksen tarkasti itse Juhani Aho, joka teki siihen joitakin uudistusmuokkauksia ja sai Alkion karsimaan siitä lopulta kolmisenkymmentä sivua. Aho antoi erittäin suopean arvostelun kirjasta, kuten hänen 27.2.1892 Alkiolle lähettämänsä kirje osoittaa. Näin Aho arvelee »Mennyt» teoksesta:

»Kirja on minusta valmis painoon pantavaksi. Aine on siinä uusi ja alkuperäinen ainakin meidän kirjallisuudessamme. Sen on totisesti ja todellisesti käsitelty ja varsinkin minua miellyttää, ettei tekijä ole turvautunut mihinkään häikäisykeinoihin vaan tosi taiteilijan tavoin ottanut aiheestaan ulos ja antanut lukijalle vaan sen mitä siitä voi. Aineen syy on ehkä se että kirja paikoitellen tuntuu vähän ikävältä, mutta niinhän tekee todellisuudessakin tautivuoteen ääressä. Voisi hiukan lyhennellä. Tuntuvat näetsen nuo Laivurisen yksinpuheet vähän pitkäveteisiltä. Ne ovat kuitenkin helposti korjattavissa, kun luette kerran vielä käsikirjoituksen ja tarkastatte minkä vaikutuksen ne tekevät teihin itseenne.

Hauska ja opastava todistuskappale meidän kansallisten rientojemme historiassa.

Olen aikonut tämän talven kuluessa lähteä Pohjanmaalle tutkimaan uuden pietismin jälkiä. Olisi hauska tietää löytyykö tätä liikettä teidän paikkakunnalla. Siinä tapauksessa tekisi mieleni poiketa luonanne.

Ystävyydellä

Juhani Aho»

Aho näyttää saaneen varsin hyvän ensivaikutelman sekä kirjailijasta, jolle hän uskoutuu herännäisaiheisia teoksia suunnitellessaan, että tämän teoksesta. »Mennyt»-kirjalle Ahon suosittelemat lyhennykset varmaan olivat vain eduksi. »Mennyt»-teoksessaan Alkio lähti ensi kertoja luotaamaan yksityisen ihmisen sielunliikkeitä, ajatuksia ja taisteluita. Jälleen hän näyttää saaneen aineksia päähenkilöönsä, opettaja Eero Laivuriseen, useistakin läheisistä opettajatuttavistaan. Keskeisin näistä oli Laihian kirkonkylän kansakoulun ensimmäinen opettaja Juho Kotkanen eli Jakku (1854-90), joka ankarasti ponnistellen pääsi Jyväskylän seminaariin ja valmistui puutteen kanssa kamppaillen opettajaksi 1884. Hän sai heti paikan kotipitäjänsä kirkonkylän vastaperustetussa koulussa.

Kotkanen oli Laihialla hyvin pidetty sekä ihmisenä että opettajana. Uusi opettaja osallistui innolla johtavassa asemassa sekä nuorisoseura- että raittiustyöhön, käytti kynääkin ja käsitteli nimenomaan uskonnollisia kysymyksiä, kuten mm. tutkielmassaan »Mimmoinen tulee olla kristityn asema yleisen inhimillisen sivistyksen suhteen». Tässä hän paheksui uskonnollista ahdasmielisyyttä ja tehosti tiedon ja sivistyksen arvoa, mutta joutui pian seurakunnan uuden kirkkoherran Appelbergin kanssa ristiriitaan. Kotkanen sairastui 1889 influenssaan eikä tarkastaja myöntänyt hänelle hänen pyytämäänsä virkavapautta. Sairaus paheni keuhkotuberkuloosiksi ja riisti parhaassa iässä olevan miehen hengen.

Tässä tapahtui todellisuudessa se mitä Alkio »Mennyt»-teoksessaan on kuvannut, edistyshaluisen, henkiseen vapautumiseen pyrkivän miehen murtuminen aineellisesti ahdistavissa ja henkisesti painostavissa oloissa.

Kun on pohdittu, mistä Alkion »Mennyt»-teoksen tolstoilaisuus on peräisin, on päädytty siihen, että eniten tähän ovat vaikuttaneet Vapaissa Aatteissa 1889-90 julkaistut Tolstoin »Mikä on uskoni» -teoksen käännöskatkelmat. Alkio itse puhuu vähän vaikutteistaan — hänelle aatteet ovat aina olleet niiden lipunkantajia tärkeämmät. Ehkä Artturi Leinonen on oikeassa sanoessaan, että päähenkilön sielunelämän kuvailuun on sovellettu ajan yleinen liikahtelu sellaisena kuin se ilmenee kaukaisella maaseudulla.

Rafael Koskimies sanoo »Mennyt»-kertomusta Alkion nuoruuden ehkä »arvostetuimmaksi novelliksi» ja jatkaa: »Tuo harjoitelma tarjoaa muun lisäksi varsin hämmästyttäviä näköaloja keuhkotautisten terapiaan 1880- ja 1890-luvuilla». Tämä selittyy sillä, että Alkion omassa perheessä lienee raivonnut tuhoisa tuberkuloosi, joka näyttää vallanneen hänen ajatuksensa niin, että hän — kuten mainittu — suunnitteli teokselleen ensin nimeä »Tauti». Mutta Alkio ei milloinkaan takertunut omiin vastoinkäymisiinsä. Hän näki tuberkuloosissa vakavan vaaran koko kotimaakunnalleen, jolta se riisti väkeä enemmän kuin »Amerikan tauti». Keuhkotaudin varjon peittäessä maakunnan Alkio valitsi aiheensa mahdollisimman keskeisestä ja samalla riipaisevasta kohteesta kuten nälkävuosista aikoinaan, ja pyrki paikoin hyvinkin karmealla kuvauksellaan* »satuttamaan» lukijaansa.

»Mennyt»-teoksen opettaja Laivurinen lienee useissa, nimenomaan sosiaalisissa ja uskonkysymyksissäkin Alkion oman kannan tulkki. Teosta kirjoittaessaan Alkiolla oli muitakin esikuvia kuin Kotkanen. Mm. opettaja Kahra joutui vastaaviin erimielisyyksiin johtokunnan kanssa uskonnollisen vakaumuksensa tähden. On otaksuttu, että Kahran vaikeudet johtuivat lähinnä siitä, että hän hartaana laestadiolaisena ei sallinut oppilaittensa laulaa koulussaan isänmaallisiakaan lauluja. Kahran poika, maisteri Taavi Kahra on kertonut isänsä maininneen ristiriidan johtuneen osaksi myös siitä, ettei hän sallinut koulussaan järjestettävän maallisia huvitilaisuuksia, olipa niiden aihe ollut mikä hyvänsä. Alkion langolla, opettaja hänkin, oli suuria taloudellisia vaikeuksia jne. mutta keskeisintä päähenkilössä, opettaja Laivurisessa, oli kuitenkin se, että hän oli uuden ajan vapaamielinen ihminen, joka esiintyi lujana valtiokirkon, hänen mielestään hengetöntä, dogmioppia vastaan tunnustaen itse tolstoilaista vuorisaarna-kristillisyyttä.15

Puukkojunkkarit

Kun kiistellään siitä, oliko Santeri Alkio monilta puuhiltaan kynään tarttuessaan kansankirjailija vai taidekirjailija, on nähdäkseni yksi taitekohta siinä vaiheessa, jolloin Alkio — edelleen Päivärintaa seuraten ja kotoisesta talonpoikaisympäristöstä aihepiirinsä valiten — siirtyi valmistelemaan mestariteostaan »Puukkojunkkarit», joka yhä vielä on säilyttänyt paikkansa yhtenä kansalliskirjallisuutemme kulmakivistä.

Aikeistaan laatia eräänlainen eteläpohjalainen kansalliseepos Santeri Alkio kertoi kustantajalleen Werner Söderströmille kesällä 1893 seuraavaa:

»Jo monta vuotta sitten syntyi minussa ajatus koettaa saada aikaan teos, jossa koettaisin kuvaella Etelä-Pohjanmaan kansan elämänhistoriassa tapahtuneita ilmiöitä alkaen kuuluisilta puukkojunkkariajoilta tämän vuosisadan keskipaikoilta. Tämän kansan taipumuksissa on tapahtunut tämän ajan kuluessa niin omituisia muutoksia, että niistä kyllä ansaitsisi kirjoittaa. Tarkemmin tutustuakseni aineeseeni, matkustin vihdoin viime suvena Kauhavalle ja Härmään joissa viivyin vähän aikaa. Teosta oli minulla silloin jo kirjoitettuna kymmeniä arkkeja. Mutta havaintojeni tuloksena oli, että päätin kokonansa muuttaa alkuperäisen suunnitelmani jonka mukaan olin aikonut yhdessä teoksessa kuvata koko tämän vuosisadan jälkipuoliskon, — heitin kirjoitukset paperikoriin ja aloin kokonaan uuden suunnitelman mukaan.

Aineksien runsaus sekä eri vuosikymmenillä ilmenevät omituisuudet saattoivat minut päätökseen: eri teoksina julaista tuo ’historia’. Ensimmäisinä kuvaisin ’puukkojunkkareita’. Seuraavissa teoksissa ajattelin pääasiallisesti ottaa huomioon järjestetyt rosvoliitot ja miten olevaiset olot alkavat horjua villiytyneiden tapain painamana; miten heränneitten ponteva vastarinta, sekä vihdoin ruunun koura ja katovuodet kukistavat tuota äyräittensä yli paisunutta raakuutta. Seuraa sitten kansan taistelu oikeudettoman väärää virkavaltaa vastaan, katovuosien kovat kärsimykset ja vihdoin nykyinen valistuksen aika. Ne tulisivat erillisinä teoksina julkaistaviksi, mutta siten että olisivat toistensa jatkona.»

Ylh.: Junkkarit riehuvat herastuomarin tuvassa (»Puukkojunkkarit», s. 64, piirtänyt A. Federley). — Alh.: Korvenloukon tappelu »Puukkojunkkarit’, s. 128, piirtänyt A. Federley).

Suunnitelma oli rohkea. Kukaan ei ollut vielä lähtenyt yrittämäänkään tuon merkillisen puukkojunkkari-ilmiön syväluotausta. Kuitenkin sen mainingit olivat tuntuneet Laihiaa myöten, kuten sikäläiset kylätappelut osoittivat. Täälläkin olivat varsinaiset tappelijat poikasen ja tyttöjenkin ihailun kohteina. Vielä ei ollut kulunut kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun esimerkiksi sukulaistalon Mannilan pihalla käytiin se suurtappelus, jota Laihian vanhat runsas miespolvi ennen Alkion aikaa muistelivat. Kymmeniä tappoja tapahtui Alkionkin kotipitäjässä sinä levottomana aikana, jolloin Santeri varttui nuorukaiseksi. »Teerelän perheeseen» ei Alkion täten ollut tarvinnut hakea kaukaa aiheita ja kenties tietoisuus tästä saattoi Viljo Tarkiaisen otaksumaan, että myös »Puukkojunkkareissa» Alkio kuvaili Laihian oloja.

Kuitenkin lienee maakunnassa oltu hyvinkin selvillä siitä, mistä varsinaiset puukkosankarit oli etsittävä. On todennäköistä, että Alkiolla oli ainakin hämäriä varhaislapsuuden muistoja siitä, miten »Härmästä poikia kymmenen» -laulua hoilottaen kuljetettiin junkkareita puolitoistakymmentä kertaa Vaasan linnasta pitäjän halki Ylistaroon, Lapualle ja edelleen Kauhavan käräjille.

Kun Alkio valmisteli »Puukkojunkkareitaan» hänen sisäinen katseensa täten kääntyi itsestään sinne, missä rajuimmat tappelut oli käyty, missä korskeimmat puukkojunkkarit olivat esiintyneet ja missä murhalaulut olivat kaikuneet. Tämä kaikki oli symbolisoinut maakunnan sisinsä elämää eräänä ajankohtana.

Ylh.: Nälkäniemen 1. Huhtalan silta Kauhavan Iiirvijoella (Nälkäsilta) siirretty alkuperäiseltä paikaltaan nälkävuosien aikana jonkin verran ylemmäksi. Isoja tappeluita on käyty tälläkin paikalla, jota Alkio kuvaa »Puukkojunkkareissaan» näkemänsä perusteella. — Alh. vas.: »I.soo Antti» oikealla ja Rannanjärvi vasemmalla »rautafankeina» Vaasan linnassa 1869 nti Vidgrenin kuvaamina. Kansanlaulun mukaan Isontalon Antin liiviraudat ja kahleet painoivat 104 naulaa (n. 60 kiloa). Näistä »isoosta miähistä» Santeri Alkio hahmotteli »Puukkojunkkarien» Karin Vennunsa. — Alh. oik.: »Kauhavan herra» Adolf Hägglund (1839-1903) Kauhavan, Ala- ja Ylihärmän nimismies v:sta 1863. Kuvat omistaa emäntä Maija Kallio, Hirvijoki, Kauhava, ja kirjoittaja.

Tosiasiallisesti lienee edelleen jossakin määrin arvoitus, mikä teki vielä ruotsinvallan loppuvaiheessa suhteellisen rauhallisesta Lapuan suurpitäjästä sen levottomuuskeskuksen, miksi varsinkin sen laitaosat Kauhava ja molemmat Härmät venäjänvallan aikana muodostuivat. Kun ruotsinvallan viimeisellä puolivuosisataistaipaleella suurpitäjässä tapahtui tuskin puolta tusinaa enempää »murhia», näitä vv. 1809-1877 tehtiin koko maakunnassa tuhatkunta ja lähes neljäsosa niistä Kauhavan-Härmän piirissä: Kauhavalla ja Alahärmässä kummassakin n. 90 ja pienessä Ylihärmässäkin yli puolensataa.

Tällöin oli kyllä ajauduttu eteläpohjalaisia itseäänkin järkyttävään vaiheeseen. »Kamalaa aikaa se oli», arveli isäni Yrjö Alanen, joka lapsena eli pahimman junkkarikauden loppuvuodet. Hän piti pääsyynä kotipuolensa hurjistun iseen sitä, ettei ollut »parempia huveja eikä tiedollisia harrastuksia». Eräs selitys on tietysti kansanluonteessa. Mainituista pitäjistä lähti — samoin kuin Kortesjärven pitäjästä — myös eniten nuorukaisia Saksaan »jääkärikouluun». Mutta tämäkään tuskin riittää yksin syyksi. On otettava lisäksi huomioon, että koko maata kohdannut poliittinen murros koettiin Suomen sodan entisillä taistelutanterilla kenties järkyttävämpänä kuin monilla muilla seuduilla. Jonkin verran talonpoikiakin osallistui sotatoimiin, ja hävityksen jäljet olivat ikävät. Tilannetta ei parantanut paikkakunnalle vielä Suomen sodan jälkeen varsin tiheään majoitetut ns. »laskuryssät», joiden kanssa käytyjä käsikähmiä selvitettiin joskus senaattia myöten. Myös taloudellinen murros järkytti kansaa, sillä nämä seudut olivat maakunnan keskeisiä tervanpolttopitäjiä, ja Napoleonin sotien jälkeen ei tervalla maailmanmarkkinoilla enää ollut läheskään entistä kysyntää. Kun sitten viljalaarikin usein toistuvina katovuosina tyhjeni, lisääntyi kansan epävarmuus ja levottomuus purkautuen sekä erilaatuisiin omaisuusrikoksiin että kaikenlaiseen väkivaltaisuuteen.”

Jo 1830-luvulla liikkui Kauhavalla ja molemmissa Härmissä Alkionkin mainitsemia rosvojoukkoja ryöstäen, varastaen ja kaikenlaista ilkeyttä harjoittaen. Kun heikot ja pelkurimaiset viranomaiset eivät kyenneet yhteiskunnan pohjasakkaan kuuluvia rikollisia taltuttamaan, seurasivat näiden esimerkkiä ennen pitkää nuo kuuluisat »isot miehet» ja häjyt, jotka enimmäkseen olivat talollisten jälkeläisiä, jopa isäntämiehiä. Isontalon ja Rannanjärven kaltaiset johtajat olivatkin kuin Mafia-päälliköt. He oleilivat enimmäkseen taustalla ja antoivat apuriensa, »apostolien» ja »kaffarien», varastaa ja ryöstää ja lannistaa vastustajat, jollei aina tappamalla, niin kumminkin »ottamalla luontoa pois» pahoinpitelyin ja uhkauksin.

Tämän kielteisimmän »junkkaroimismuodon» ohella tuli puukonkäytöstä todellinen urheilulaji, vaarallinen, mutta kiihottava. Kuuluisaa puukkosankaria naiset ja nuoret ihailivat, ja heistä laulettiin.

Alkio näyttää saaneen varsin osuvan kuvan tämän ajan näkemyksistä ja mielialoista:

»Varmasti voi otaksua että vakavammatkaan ihmiset paitsi körttiläiset eivät kovemmin moittineet esim. Pukkilan Punnin ja Sippolan Jannen tapaista elämää vaan pitivät sitä nuoruuden hurjuutena, joka muka kyllä asettuisi kun vanhenevat ja naimisiin joutuvat. Tästä johtui että melkein vakavatkin ihmiset ihailivat tuollaista sankarimaisuutta. Lampaan varkauksia pidettiin samanlaisina kuin nykyjään nauristen ja marjain varkauksia. Tältä kannalta katsoen ei ollenkaan voi ankarasti tuomita esim. Pukkilan Puntia ja Sippolan Jannea. Heissä epäilemättä oli suuri henki, mutta kun sitä ei johdettu toiseen suuntaan niin se meni yleisen mielipiteen viittaamaan suuntaan.»

Santeri Alkio tiesi asiat ja tunsi mielialat. Eihän esivalta olisi tuollaista öykkäröimistä sallinut. Senaatti käski jo 15. helmikuuta 1845 keisarin nimessä Turun tuomiokapitulin pappeja panemaan seurakuntalaisensa koville, jotta nämä luopuisivat kaikesta asiattomasta puukon käytöstä. Kun kehotus näytti kaikuvan kuuroille korville, senaatti antoi jälleen 15. syyskuuta 1850 ankaran »kiellon veitsen kannosta». Julistus sisälsi mm. seuraavaa:

»Jo vanhoista ajoista ovat talonpojat muutamissa Vaasan lääniin kuuluvissa Pohjanmaan pitäjissä ottaneet tavaksi kantaa veitsiä yleisessä elämässä, josta se vaarallinen vallattomuus on syntynyt, että toran ja tappelun tultua ovat käyneet veitseen käsin ja sillä päättäneet riitansa. Tästä on seurannut, että enin osa näillä tienoin tehtyjä murhia ja muutkin kansalliset väkivallat rahvaan keskellä ovat veitsellä tehdyt —’.»

Jatkossa sanotaan:

»Mutta kuin Kejsarillinen Majesteeti sen usiammin, tutkiessa viimeisinä vuosina ja varsinkin tänä vuonna K. Majestetin päätettäväksi lykätyistä riidoista on tullut tietämään kuinka sen siaan, että mainittu toimi olisi mitään vaikuttanut, rahvas ja heidän seassa myös kasvava kansa aina eteenpäin ovat pitäneet tapanansa kantaa luonansa veitsiä jokapäiväisessä kanssakäymisessä, on K.M. nykyään nähnyt asian vaativan – – – kieltää talonpoikia keskinäisessä Vaasan läänin osassa”, – – – joilla paikoin mainittu paha tapa on enin ollut valtavaa ja joissa – – – väkivaltaa veitsellä enin on tehty, tästä edes muuten kuin – – – milloin jonkin työn toimittamiseksi veitsi on välttämättömästi tarpeen, veistä kantamasta eli luonaan pitämästä.»

Rikkojalle määrättiin kymmenen hopearuplan uhkasakko, mutta tämäkin kielto oli yhtä tyhjän kanssa, nähtävästi se vain oli yllyke samoin kuin kasakoiden toimittaminen pahimpiin pitäjiin.

On täysi syy uskoa, että puukonkantokiellolle antoi lopullisen sysäyksen kuuluisa Huhtalan sillan eli Nälkäsillan tappelu Kauhavan Hirvijoella. Tämän tappelun, joka enemmän kuin mikään muu ajan joukkotappeluista lienee antanut aihetta Alkion »Puukkojunkkarien» homeeriseen kuvaukseen Korvenloukun tappelusta, kertoi Jakob Schroderus kirjassaan »Suomen maakuntia. Pohjanmaa», joka ilmestyi 1865. On otaksuttu, että Alkio oli tutustunut tähän teokseen, siinä määrin hänen oma versionsa noudatteli Schroderuksen kuvausta.

Huhtalan 1. Nälkänienensillan tappelun kuvaukset tuntuvat yleensä yhtäpitäviltä. Eri mieltä on muistitieto vain melko toisarvoisista asioista. Niinpä junkkareiden »sotavaunut», kärryn aisoihin sidotut viikatteet »kutistuvat» ainakin tällöin häijyjen liepeillä liikkuneella Rivallin Jussilla Rannanjärven pikkulavojen pitkiksi »trummunnoukiksi». Aikiolle sen sijaan kerrottiin junkkarien lcyllä sitoneen viikatteita kärrynaisoihinsa, mutta mainitussa suurtappelussa ne ainakin yhdeltä repivät oman hevosen, kuten »Puukkojtnkkarit» kertoo. Siksi viikatteita lienee Huhtalan sillan tappelun jälkeen nähtävästi kokonaan lakattu käyttämästä, koska jo uuden vuosisadan puolella oli unohdettu niitä käytetyn.

Kun »varmuudeksi» kävin Nälkäniemensillan äärillä Kauhavan Hirvijoella kesällä 1971, olivat sekä suurtappelun muistot että paikkakin vielä yli 120 vuoden kuluttua hyvin säilyneet. Vanha silta ja vieressä harmaat tallit ovat paikoillaan, vuosien harmaanvihreiksi patinoimat tienvierusaidatkin ovat jäljellä. Kuuluisa veräjä on poissa, mutta sillan äärillä on edelleen kitukasvuisia näreitä kasvava lepikko, josta isäntien kerrotaan rynnänneen junkkarien kimppuun. Tämä muistetaan kertoa vieläkin.

Tappelussa mukana olleiden mieliin on jäänyt erityisesti Pukkilan Jaskan taitavuus ja vikkelyys yhtä hyvin sekä puukottelussa että hevosen käsittelyssä. Mm. Sven Toppari kertoi aikoinaan Alkiolle, että Jaskan hevonenkin oli opetettu puremaan ja potkimaan niin, ettei Jaskaa millään saatu hevosen selästä, vaan tappion jälkeen tämä mustallaan karautti aitojen yli kotiinsa. Pian hän joutui vahinkotaposta Siperiaan.

Schroderus mainitsee syyksi tappeluun sen, että nuoret miehet pyhää vasten yöllä ottivat isäntien hevoset aitauksesta ja ajoivat ne pilalle. Sen takia isännät järjestivät mainitulle sillalle väijytyksen, hakkasivat pahan kerran junkkarit ja saivat täydellisen voiton, ja nuoret miehet kelpo lailla selkäänsä, Schroderus kertoo.

Isäni, Yrjö Alanen, vanha kauhavalainen, todensi helposti Schroderuksen kuvauksen mainituksi Nälkäsillan tappeluksi, jota nimeä siitä Kauhavalla sen jälkeen käytettiin, kun Huhtalan silta — joka jo oli hevoskulkuinen ja tanssipaikkanakin käytetty — uusittiin nälkävuonna 1868.

Näin Yrjö Alanen kertoo:

» Kauhavan Hirvijoella on maantiesilta, jota sanotaan — — — Nälkäniemen sillaksi. Sinne isännät päättivät mennä vahtiin kun tiesivät poikajoukon siitä kulkevan hevosilla jonnekin tanssi- tai ilopaikkaan. Sillan luona oli siihen aikaan veräjä ja pieni metsikkö. Veräjä suljettiin lujasti, ettei sitä ollut helppo avata. Kun isännät olivat jonkin aikaa odottaneet saapuikin poikajoukko itseottamillaan hevosilla. Poikain saapuessa veräjälle ja yrittäessä saada sitä auki astui yksi metsikössä piilossa olleista isännistä poikajoukon luo, joiden päällikkönä taasen luonnollisesti oli Pukkilan Jaska ja alipäällikkönä lukkarin Jussi, Kauhavan silloisen lukkarin emännän veli, oikea ilkimys ja perin sisukas vähäkyröläinen.» Isäntä koetti sävyisästi hillitä junkkareita kehoittaen näitä lopettamaan luvattoman hevosilla ajon. Vastaukseksi hänet lyötiin maahan, mutta nytpä isännät astuivat metsiköstä kanget kourassa ja alkoivat peitota poikia.

Tappionsa jälkeen junkkarit pakenivat minkä kintuista pääsivät, mutta niistä puolestatoistakymmenestä pahimmin lyödystä jotka kannettiin viereisen Huhtalan tupaan lukkarin Jussi hoippui kauan elämän ja kuoleman välillä.

Suuren tappelun värikkäät kuvaukset — Nälkäsillan veroista kahakkaa tuskin maakunnassa on käyty — kantautuivat Schroderuksen ohella useita muitakin teitä Alkiolle varsinkin tämän Kauhavan-Härmän retkellä, kuten kirjailija kustantajalleen kertoi.

Lähtiessään Kauhavalle ja Härmään Alkion olisi otaksunut etukäteen ottaneen selvää ainakin sopivista majapaikoista, oppaista ja haastattelukohteista yms. Hänellä oli Ylihärmässä nuorisoseura-aatetoveri, jonka kanssa hän ainakin myöhemmin oli hyvinkin luottamuksellisissa väleissä, nimittäin ylioppilas Esa Eetu Takala, joka äitinsä kanssa asui veljensä, tunnetun kunnallis- ja talousmiehen Iisakki Takalan luona Härmässä, mutta opiskeli parhaillaan Helsingissä filosofian kandidaatti-tutkintoa. Alkion kirjeenvaihdosta Takalan kanssa käy kyllä ilmi, että Alkion matka Kauhavalle ja Härmään tapahtui 1892 elokuun 23. ja syyskuun 15. päivien välisenä aikana, mutta näyttää siltä, ettei hän ollut aikeistaan etukäteen tiedottanut Takalalle. Alkio oli näet jo Kauhavan-Härmän matkansa tehnyt, kun hän Takalalle kertoi, ettei hän ryhtyisi toimittamaan Pyrkijää joka kuukausi mm. siksi, »kun minulla on ajatus alkaa erästä laajempaa teosta kyhäilemään, niin joutilaan aikani liiankin tarkoin täytyy käyttää siihen». Vasta tällöin Alkio myös mainitsi käyneensä Härmässä Takalan kotona ja tavanneensa tämän veljen, hyvän kertojansa Iisakki Takalan.

Tiedot Alkion Kauhavan-Härmän matkasta olisivat varsin häälyviä ja niukkojakin, ellei hän olisi tunnontarkasti merkinnyt muistikirjoihinsa, mitä kertojiltaan kuuli puukkojunkkariajan luonteenomaisista tapahtumista ja keskeisimmistä henkilöistä. Näissä muistiinpanoissa, jotka ovat Paavo Alkion hallussa, on myös Santeri Alkion monia matkahavaintoja, mietelmiä jms. sekä nimenomaan »Puukkojunkkarit»-teoksen — ja eräiden muidenkin teosten — hahmottelua kaiken nähdyn ja kuullun pohjalta.

Kauhavalla Alkio majaili ensimmäisen nuorisoseuran perustajan Matti Sippolan luona, joka ei vain ollut hänelle »luusina», oppaana, vaan myös kertoi paljon junkkareihin liittyvää asiaa ja muutakin kauhavalaista perintätietoa. Kaikki, mitä Matti kertoi, ei aina ollut ehdottoman paikkansapitävää, kuten Alkio eräälle ystävälleen kirjeessä totesi. Matti Sippolan vilkkaasta mielikuvituksesta Santeri Alkio tosin kirjailijana myös hyötyi. Hän sai aineksia mm. kirjansa pääjuoneen, jos niin voidaan sanoa, morsiamenryöstöön, joka aiheutti Korvenloukon tappelun; kuten Helenan ryöstö Troian sodan. Alkio on kyllä tässä käyttänyt kirjallista vapautta hyväkseen enemmän kuin monessa muussa teoksensa tarinassa. Morsiamenryöstö on näet tositapahtuma, josta härmäläinen perimätieto kertoo. Sen on mm. Samuli Paulaharju ikuistanut.

»Morsian oli Liisa Vesiluoma (s. 1844) Ylihärmän Pakankylästä, ja ryöstäjä Kustaa eli Köpi Näsi (s. 1842) Alahärmästä »keskeltä pitäjää». Perintätieto kertoo, että »häntä häjyt suosivat Vesiluoman Lissulle, koska Köpi oli Isoon Antin hyvä tuttu ja kuului häjyjen joukkoon ja oli friski ja tyrniä miäs». Härmäläinen tarkistettu perintätieto mainitsee lisäksi:

»Mutta Lissun omaiset olivat körttiläisiä ja halusivat Liisan puolisoksi Isonkyrön kirkolla asuvan talollisen Juha Mäkiluoman, joka oli myös körttiläinen ja ’säisy’ mies. Sinne Liisaa vietiin nyt miniäsopalle 1864. Häjyt kuulivat tästä ja suurella joukolla Näsin Köpi etukynnessä lähtivät hevosilla ajaen ryöstämään Liisaa Köpille, jolle hän heidän mielestään kuului. Köpi kantoi itse Liisan kärryille ja heti lähdettiin kovaa hyppyä ajaa kolistelemaan Ylihärmään päin.

Mutta häjyjen ryöstöaikeista oli ehtinyt sana lentää körttiläisten keskuuteen. Niinpä Ylihärmän Keskikylästä ainakin Keskisen kuuluisat entiset häjyt lähtivät puukangin aseistettuina häjyjä vastaanottamaan Isoonkyröön päin. Ylistaron Untamalan kautta ajaa pärrästettiin ja Isonkyrön Lehmäjoen Rengossa sitten he tulivat häjyjä vastaan Liisan istuessa Näsin Kustaan ’fiäteriissä’ tämän kainalossa. Samanaikaisesti saapuivat paikalle Isostakyröstä päin Isonkyrön körttiläiset takaa-ajajat nimismiehen johdolla. Näin häjyt joutuivat kahden körttirintaman väliin ja siinä sitten annettiin surkuamata puukömää ja airanseivästä, kunnes häjyt surkeasti hakattuina joutuivat luovuttamaan Liisan oikealle sulhaselle ja niin hänet vietiin takasin Mäkiluoman Jussille.»

Mainittakoon, että Vesiluoman Liisa tuli Mäkiluoman emännäksi, mutta Näsin Köpi joutui 1867 murhasta tuomittuna Siperiaan.

Santeri Alkio oli ymmärrettävästi kuullut tästä läheisellä paikkakunnalla aikanaan tapahtuneesta morsiamenryöstöstä ja teki itse matkan myös Isoonkyröön tutkiakseen perin juurin tämänkin asian.** Ryöstö tapahtui jo kerrotulla tavalla, mutta »Puukkojunkkarien» lukija voi kyllä todeta, että Alkio on pannut heränneen Laitalan Valeen morsiamen ryöstäjäksi. Alkio sai Sippolan Matilta kaikenlaista uutta romantisoitua morsiamenryöstö-materiaalia. Yhdessä versiossa Sippolan Kaappo ryösti toisen jo kihlaaman morsiamen, kääri tämän vällyihin ja kätki porstuan katon ja ylisen väliin. Toisessa muunnoksessa, jota Alkio uskollisemmin »Puukkojunkkareissaan» seurasi, ryöstetty morsian oli Sippolan herastuomarin jo kihlattu tytär, joka vanhemmiltaan salaa jouluaattoiltana pakeni?

Alkio ei suinkaan pyrkinyt kirjoittamaan detaljitarkkaa historiaa, vaikka uskollisesti paneutuikin kuuluisien puukkojunkkariaikojen oloihin ja vaiheisiin. Tapaukset hän yleensä kertoi historiallisemmin, mutta nimenomaan henkilökuvansa hän loi varsin vapaasti, kunhan sai luomuksiinsa oikeaa junkkari- tai körttihenkeä. Historiallisten vaiheitten kuvaajana Alkio usein onnistui paremmin kuin henkilöiden kuvaajana. Alkio ei näet tuntenut herännäisyyttä, jota Laihialla esiintyi vain nimeksi, ja hänen »Puukkojunkkariensa» Mallenius onkin Olavi Kareksen mukaan puisevasti kuvattu Niilo Kustaa Malmberg. Epäilys kuitenkin herää, että aineksia on Alkio saanut myös Ylihärmän ensimmäisestä kirkkoherrasta Sanfrid Nymanista, nimellisesti evankelisesta, mutta »kovasta papista», joka sai itse Rannanjärvenkin hetkeksi häpeämään. »Meidän pitää olla siivommalla, jottei tuon papin tarvitte joka pyhä meidän edestämme rukoolla», väitettiin ison miehen ylihärmäläisille junkkareilleen sanoneen. Muistettava on, että Alkion retken aikoihin oli enemmän kuin miespolvi kulunut siitä, kun Niilo Kustaa Malmberg oli liikkunut Härmän mailla, ja »Malperin oppia» oli saamattu.

Alkion muutkin heränneet ovat lukuunottamatta Laitalan Valeen herkästi kuvattua äitiä ja ohimennen esiintyvää Kasarin Tommia »kankikörttiläisiä», jolla nimellä Malmberg näitä kutsui. He olivat lujakätisiä, entisiä häjyjä, jotka nyt näyttelivät huomattavaa osaa puukkojunkkarien kurittamisessa ja hillitsemisessä. Aniharvoin tähän kuitenkaan saa asiakirjoista valaistusta. Tosin Vaasan läänin kuvernööri mainitsee kertomuksessaan Ylihärmän Keskikylän kuuluisasta tappelusta, jossa häjyt ja körttiläiset ottivat mittaa toisistaan.

Alkion uteliaisuus Kauhavan—Härmän matkalla kohdistui pääasiassa tietenkin molempiin Antteihin, Isoontaloon ja Rannanjärveen. Tässä mielessä olivat parhaita kertojia kuulu Sven Toppari, heränneitten »kuningas», ja Mikko Vilkastusta muistuttava Matti Sippola, kauhavalaisia molemmat. Iisakki Takala oli Kauhavalla — kauan lautamiehenä oltuaan — nähnyt molemmat Antit, ja varsinkin hänen välityksellään Alkiolle terävöityi »Puukkojunkkarien» keskushahmo Karin Vennu. Voittopuolisesti tämän esikuvana on pidettävä Antti Isotaloa, jonka Alkio erään tiedon mukaan tapasi retkellään hyvissä voimissa. Sulkeutuneelta Antilta kirjailija silti tuskin sai paljonkaan valaistusta junkkaroimiseen. Muistikirjoihin tai kirjeisiin ei mainintoja sisälly. Mutta jos Alkio »Isoon Antin» tapasi, sai hän tästä huomiota herättävän kookkaasta, komeasta kyömynenäisestä entisestä junkkarien »kuninkaasta» hyvinkin elävän Karin Vennun hahmon.

Niinpä kuin todellisuudesta otetulta tuntuu Alkion kuvaama kohtaus Karin tuvassa. Kasarin Tommi ilmestyi tupaan vaatimaan lampaanryöstäjiä tilille. Tommi oli Vennun mielestä oikealla asialla, mutta erehtyi murskaamaan Vennun tuolin ja samassa »pantiin matalaksi». Mutta myös nuoret junkkarit pakotettiin puolestaan maksamaan Tommille varastamansa lampaan. Tämä menettely noudatti Vennun — ja »Isoon Antin» — pääperiaatetta: »Ei pojat, jos te komeasti ja hurjasti elää meinaatte niin älkää naapureita suututtako, sen minä sanon. Kun naapureissa kehutaan ja kaukana peljätään, niin silloin se on niin kuin olla pitääkin.»

On kyllä totta, että kunniastaan kiinni pitäminen ei estänyt Isontalon Anttia ja tiettävästi vielä vähemmän Rannanjärveä »juomalla tienaamasta», viemästä hurrilta kukkaroa, syyllistymästä jopa velkakirjaväärennykseen jne. Kaikki tällainen oli ominaista Karin Vennullekin. On jo mainittu, että köyhä aikakin oli yllyttimenä siihen, että yhtenä isojen miesten moraalisääntönä pyrki olemaan: »Se jolla on, siltä otetaan.» Mutta niin pitkälle kuin laukkurimurhan ja ryöstön järjestämiseen eivät Anttien moraalisäännöt sallineet mennä, vaikka Alkio panee Karin Vennun teettämään tämän tihutyön kätyrillään Koipi-Siukulla (Kiipelillä). Alkion kuvauksella on kuitenkin selvät juuret. Hirvijoella on vielä tänä päivänä verraten lähellä Nälkäniemensiltaa Laukkulehto ja Laukkukuja muistona siellä tapahtuneesta laukkuryssän ryöstömurhasta. Tekijät olivat kuitenkin toiset, jokin raja piti junkkareillakin olla. Alkio on saattanut Hirvijoella käydessään kuulla tästä taposta, joskin todennäköisempää on, että perintätiedon Laihialla tapahtunut laukkurin murha lähellä kolmentienristiä, — Alkion (Filanderin) kaupan paikkaa — on itsestään virittänyt tämän aiheen.

Karin Vennussa on kieltämättä piirteitä, jotka tuntuvat olevan lähempänä Rannanjärven kuin toisen »isomman» Antin luonnetta. Näin on nimenomaan rehentelyn laita. Se oli Isontalon Antille vierasta, mutta Rannanjärvi sitä Karin Vennun tavoin» harrasti.

Molemmillakin Anteilla, erityisesti Isotalolla, oli otteissaan hirteishuumoria, jota Alkio ei näy täysin tajunneen. Tai ehkä ei halunnut tuoda sitä esille enempää kuin vain välähdyksinä. Alkio ei ole lainkaan ottanut teokseensa kuuluja oikeudenkäyntejä eikä sanottavasti vaikutteitakaan niistä, vaikka esim. Isotalo puolusti itseään mestarillisesti. Huomautti ivallisesti vain, että »taisi tulla oltua nimismiehelle vähä epäkohtelias», kun syytettiin päällekäymisestä. Mutta kun ajettiin erään vihamiehen tupaan suoraan porstuasta, »taisi hevonen vähä pillastua». Tätä Antin luonteenpiirteen tarkempaa kuvausta samoin kuin enemmän häjyjen sepittämiä pilkkalauluja esim. Alkion lanko Nurmio teoksesta kaipaa.

Mutta Alkiolla näyttää olleen selvät rajansa häjyjen kanssa myötäelämisessä. Hän lienee ollut liian tietoinen mm. niistä omaisuusrikoksista, joita »isot miehet» teettivät apureillaan. Esim. tästä syystä saattoi junkkarien joukko aluksi varmaan olla Alkiolle jopa vastenmielinen, mutta sitten työn kuluessa nämä värikkäät tyypit tempasivat hänet mukaansa. Nimenomaan näin lienee ollut varsinaisten puukko»sankarien» laita, joiden kiistaton johtaja oli Karhun Esa. Häntä kunnioitettiin, vieläpä vanhemmat pitivät oikein arvossa, ja Esa puolestaan janosi kuuluisuutta ja huomiota. »Puukkojunkkareissa» sanotaan:

»Ja hän ihaili puukkoaan kuin metsästäjä uutta oivallista pyssyään, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänetsä sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat ’kau-he-ammat’ kuin kenenkään muiden.»

Hieman hämmentävä on vain tässä mielessä kuva Esan kotipiiristä ja kodista, joka on likainen ja rähjäinen tupa. Esan äiti on peräti epämiellyttävä viinaan menevä »akka», joka kaiken lisäksi oli ollut »tunnustuksilla» miehensä surmaamisesta pikiöljyllä.’ Sellaisessa ympäristössä kasvoi Sippolan Janne, jota hänen orpanansa Matti Sippola lienee tyrkyttänytkin Alkiolle romaanisankariksi. Jannen kuten Esankin kotikasvatus oli kokonaan laiminlyöty. Jannen talokas-isä, joka huolimattomuudessaan oli polttanut naapuriensa metsää, oli korvauksien vuoksi hävinnyt talostaan, ja näin oli mökkiläiseksi häätyneestä Jannesta olosuhteidenkin johdosta kehittynyt paitsi puukkojunkkari, suoranainen rosvo, joka erään rosvoretken jälkeen saaliinjaosta kimpaantuneena raa’asti surmasi rikostoverinsa ja serkkunsa ja joutui Siperiaan.

Ennen Siperiaan lähtöään Janne puraisi pahat jäljet äitinsä nimettömään »kiitokseksi kasvatuksesta (pahuuteen)». Tämän antaa Alkio Karhun Esankin tehdä ennen linnaan menoaan — niin huonosti kuin se muuten sopiikin Karhun Esan luonnekuvaan. Edellä mainittuihin piirteihin loppuu näet yhtäläisyys Sippolan Jannen ja Karhun Esan välillä, jonka todellinen esikuva on Alkion omien sanojenkin mukaan ollut mainittu Pukkilan Jaska. Kun Sippolan Janne ei teoiltaan, luonteeltaan eikä ulkomuodoltaankaan vastannut Alkion »junkkariihannetta» Karhun Esaa, oli Pukkilan Punti (isäntä) juuri sellainen ulkomuodoltaankin.» – – –  pienehkö, mutta joka taholta valmiiksi veistetty, terävä kuin teräsneula. – – – Voittaa kaikki, tulla tappeliain kuninkaaksi — kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä», kuvaa Alkio Karhun Esaa aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi Yrjö Alanen Pukkilan Jaskaa, joka

»oli varhain vanhemmistaan jäänyt, sai huolettoman kasvatuksen ja kehittyi sen ajan ihanteissa. Oli rikas mutta köyhtyi. Otti hevoset Topparin haasta, ajoi Kortesjärvelle, kätki ne sieltä tultuaan latoonsa». »Sai hevosvarkaudesta syytteen», mainitsi hevosten omistaja Sven Toppari itse Alkiolle muistikirjan mukaan, ja kertoili kuin vastahakoisesti ihaillen, että Punnila oli tapana kotona yksikseen harjoitella puukottelua vaihtaen puukkoa kädestä käteen, heitellen sitä seinään jne. — siis kuten Alkio Esastaan kirjassa sanoo. Ulkomuodosta Toppari antoi saman kuvan kuin Alkio ja Yrjö Alanen.

Samanlainen on myös näiden kauhavalaisten** kuvaus Jaskasta Huhtalan Nälkäsillan tappelussa ja vastaa täysin Alkion Karhun Esaa Korvenloukon tappelussa. »Loppunäytöksissä» Alkio sen sijaan on vapaasti käytellyt aineksiaan. »Puukkojunkkareissa» Esa on riihellä, kun Hautalan Janne tulee hänelle ilmoittamaan, että nyt odottaa Esaa syyte hevosvarkaudesta, kun oli ajan tapaan luvatta ottanut Jannen hevosen. Vimmastunut Esa yrittää elokeksillä lävistää Jannen siinä onnistumatta. Mutta kun Esa sitten valmistautuu lähtemään kutsumattomana vieraana Santran häihin, hän kehahtaa:

»Kyllä mä nyt ainakin yhden murhan sitä ennen teen. Kuka rutto sitä nyt hevosvarkaudesta viitsii linnaan mennä. — — — Teettekö sitten miusta komian laulun?» Järvelän häissä yrittää katkeroitunut Esa lihapuukko kädessä hyökätä sulhasen Valeen kimppuun, mutta joutuu tappiolle, sillä Hautalan Janne ottaa häneltä luonnon pois.

Jälleen on Alkio käytellyt tositapahtumia aineosinaan, mutta varsin vapaasti. Tuo »luonnon pois ottaminen» tapahtui Kauhavan Ylikylän Perttulan häissä (1851), jonne Pukkilan Jaska joukkoineen tuli räyhäämään, ja joista muodostui Jaskalle kaikin puolin kohtalokkaat.

Humaltuneena Jaska näet jätti morsiamen tämän kanssa tanssittuaan, tempasi puukon tupesta ja alkoi pyöriä lattialla. Kaikki pakenivat, vain sulhasen isä, ontuva räätäli Jaakko Ylitalo yritti Jaskaa pidellä. Mutta vahingossa tai tahallaan Jaska huitoi puukollaan, niin että räätäli sai osuman kurkkuvaltimoonsa, jolloin kuolema seurasi. Kenkkäreinä toimivat vahvat Nikkarin veljekset Karjalehdosta antoivat jälkinäytöksessä Pukkilan Jaskalle ja tämän tovereille kangista sen minkä ennättivät. Eräs häjyistä, Mikko Sippola, kertoo: »Emme tahtoneet saada hevosia kuntoon ja päästä pois ja eniten sai Jaska niistä kangista, niin että puolipyörtyneenä pääsi kärryille ja pakenemaan.» Mutta selvittyään hän alkoi katua, että oli niin häpeällisen murhan tehnyt, tappanut vanhan, ontuvan räätälin. Ja varma Siperian matka edessään päätti Jaska saman tien tehdä selvän vihamiehestään Topparin Vennusta, joka oli järjestänyt hänelle »hevosvarkaudesta» jopa häpeällisen raipparangaistuksen. Vennu oli riihellä Jaskan saapuessa surma-aikeissa ja puolustautui heittelemällä kiukaan kivillä Jaskaa, jonka oli pakko peräytyä, sitten antautua vangiksi ja joutua Siperiaan. Jaskan kohtaloa suri kuitenkin koko pitäjä heränneitä myöten, ja Alkion myötätunnon on näkevinään siinä, että hän näistä dramaattisista häistä ja tapahtumista aiheen saatuaan ei kumminkaan anna Karhun Esan miestapon onnistua, vaan jättää tälle jopa tilaisuuden elämänparannukseen.

Mainita sopii jo tässä, vaikka Esan »parempi elämä» alkaakin vasta »Murtavissa voimissa», että Alkio on saanut tähän kääntymykseen esikuvansa Huhtamäen »hullusta Jussista» eli Juho Passisesta, joka tultuaan puukkojunkkarina lähes Isoon Antin ja Rannanjärven veroiseksi teoiltaan, kooltaan ja voimiltaankin, ja jolla oli monta kolttosta tilillään, kääntyi vanhempana körtiksi ja tuli Hägglundin, »Kauhavan ruman vallesmannin» rättäriksi, olipa suhdittamassa Isontalon Antin pojalleen pitämiä häitäkin.

Näiden keskushenkilöiden ohella pienempiin junkkareihinsa Alkiolla oli kosolti malleja: Karhun Esan uskolliselle seuralaiselle ja »alipäällikölle» Iikan Antille oli esikuvana joku Pollarin Jussi, Lapinsaaren Iikka, Mänty-Jussi tai musta Jussi ja jopa parikin Uudentuvan Sippolan veljestä — isäni setiä. Kuivasen Ella tuo mieleen pahansisuisen ja vetelän Näykin Aleksin, joka »juotuaan talonsa» surmattiin, Koipi-Siukulla oli ilmetty esikuvansa Kiipelissä jne. Alkiolle ei täten tuottanut vaikeuksia poimia värikkäitä ja traagikoomisiakin henkilökuvia ja kohtauksia junkkareihinsa. Herroissa oli Alkiolla kuten Aleksis Kivelläkin enemmän vaikeuksia. Nimismiehen enempää kuin jo mainitun papinkaan esikuvat eivät suinkaan ole suoralta kädeltä selvät.

Eräissä lähteissä on pidetty »Puukkojunkkarien» juopottelevan ja öykkärimäisen nimismies Lindblomin esikuvana Theodor Lagerstedtia, joka 1849-62 siis likimain pahimman puukkojunkkarikauden ajan, toimi Kauhavan-Härmän nimismiehenä. Tarkistusyritykseni viittaavat kuitenkin siihen, että Lagerstedt on enintään antanut joitakin aineksia Alkiolle tämän Lindblomiin. Hannes Teppo on kyllä havainnut Lindblomissa selvän viittauksen Lagerstedtiin, Yrjö Alanen puolestaan viittaa siihen, ettei tämän aikainen virkavalta — lähinnä nimismies — kyennyt hillitsemään puukkojunkkareita. Ainakin erään lähteen mukaan Lagerstedt oli heikko järjestyksenpitäjä, mutta Alkio itse mainitsee muistiinpanoissaan ja kirjeenvaihdossaan Lagerstedtista vain ohimennen. Kieltämättä myös eräät tämän ominaisuudet tuntuisivat huonosti sopivan suomen kieltä mongertavan talonpoikien sortajan Lindblomin kuvaan.

Lagerstedt oli mm. opiskeluaikanaan asunut kielinikkarimme Wolmar Schildt-Kilpisen luona. Ei ole liioin mitään todistusta hänen vihamielisyydestään talonpoikia kohtaan; Lagerstedt oli päinvastoin itse hyvinkin innostunut viljelijä omistamallaan Pollarin tilalla. Selvempi Lindblomin esikuva onkin »Kuriin», Lagerstedtin varanimismies, — Kiipelin »vorovallesmanni» — molemmissa Härmissä Otto Chorin, joka oli ahkera pamputtaja, juoppo ja vihattu. Oma renkinsä hänet vihdoin tappoikin. Pamputtamistahan Hägglundkin harrasti, joten Lindblom oli jälleen suuressa määrin yhdistelmä, suuressa määrin Alkion oma luomus. Alkio saa hänessä tilaisuuden kirpeästi arvostella virkavaltaa, kun se oli oikein mielivaltainen, vieraskielinen ja -mielinen.

Vaikkei Alkio erityisen hyvin onnistunut kuvaamaan herännäisyyttä, nimenomaan herännyttä pappiaan Malleniusta, näyttää hän silti hyvin oivaltaneen heränneitten ja puukkojunkkarien suhteet ja välienselvittelyt, joista hän saikin tarkempia tietoja kuin heränneitten opista. On kyllä todennäköistä, että Alkio oli saanut korviinsa joitakin tietoja siitä, miten Niilo Kustaa Malmberg aikanaan sai kirkkoon ja seuratupaan tunkeutuneet häjyt talttumaan, kuten mm. Nurmossa tapahtui. Todellinen ja elävä on kuvaus siitä, miten häjyt pyrkivät häiritsemään seuroja Toivalan tuvassa, missä valot loistivat ikkunoista ja ihmisiä näkyi kuhisevan, kun eivät pelänneet valoa — »harjoittanevat kai valkeuden töitä», Alkio sanoo. Kuvaus (Puukkojunkkarit 1. p. s. 226) on kuin toisinto Malmbergin Keskikylän seuroista:

— »Kun sitten ulkoa päin kuului joukon roiske jo rappusten edessä, pappi lyhyesti rukoiltuaan kehoitti: ’Alkakaamme virsi’ ja ’Linna luja on Jumala, meidän myös vahva vuori’ kajahti kuin yhdestä suusta. – – – Kuin pitkäinen jylisi virren sävel täristäen ikkunaruutuja ja riidellen kattolautojakin kööriin. — Ja siitä väistyivät tupaan jo tunkeutuneet häjyt — niin Karhun Esakin, joka ei tahdo itselleen tunnustaa hurmautuneensa tästä laulusta.»

Tämä »Keskisen sota» käytiin Ylihärmän Keskikylän Alasessa häissä, jonne häjyt tulivat viikatteet kärryissä, pahat mielessä. Kuvernöörin kertomuksen mukaan tämä tapahtui 1851: Mutta härmäläinen muistitieto kertoo, että körtit tiesivät asiasta etukäteen, ottivat halot käteensä ja kömyyttivät häjyt pahan kerran, ketään ei kumminkaan kuollut. Alkion korviin tullessaan muistitieto oli vain vähän yli miespolven ikäinen. Eino Seppälä ylihärmäläisenä oli kuullut siitä lapsuudessaan 1900-luvun ensi kymmenellä.

Alkio kuvaa joka tapauksessa puukkojunkkarien, nimenomaan Karhun Esan käytöstä tapauksen yhteydessä paljon suuremmalla psykologisella osuvuudella kuin Samuli Paulaharju. Tämän kertoman mukaan Pukkilan Jaska (Karhun Esa) ja muut junkkarit, kun veisuu jyrähti niin että ikkunat tärisivät »seisoivat siivosti ovipielessä, ottivat jo toinen toisensa perästä lakin päästään ja hiljalleen hissuttelivat ulos».

Kyllä Alkio tiesi, ettei varsinkaan puukkosankareista ensimmäisen, Pukkilan Jaskan eli kirjailijan Karhun Esan luonto niin paljon antanut periksi. Pilkkahymy suupielissään hän astui kiirehtimättä ulos.”

Alkion näkemys tässäkin — hänelle vieraammassa ympäristössä — osoittaa todellisen kirjailijan lahjoja, tarkkaa psykologista silmää kirjailijan antaessa silti, kuten koko teoksessa, tapahtumien ja henkilöiden toimia ja puhua puolestaan. Yhdistellessään tositapahtumia ja henkilöitä Alkio loi näistä, jos mahdollista, todellisuuttakin elävämpiä ja’terävämpiä hahmoja. Myös omasta mielestään Alkio tapasi ilmausteknillisesti kiitollisimmat mallinsa nimenomaan Kauhavalla ja molemmissa Härmissä, joissa hän arveli tavanneensa aidoimman maakuntahengen. Tämä on pääteltävissä mm. hänen kirjeestään, jonka hän lähetti 1898 Kasimir Leinolle runoilijan »Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming» -näytelmän ilmestyttyä (1901), Alkio kirjoitti Leinolle:

»Jos teillä olisi ollut tilaisuutta asettua Härmään tai Kauhavalle joksikin aikaa oleskelemaan nyt kun työnne vuoksi olette erityisen kiintynyt eteläpohjalaisluonteisiin, niin olisitte varmaan huomannut monta uutta näkökohtaa. Sillä minun ymmärtääkseni on eteläpohjalainen luonne juuri noille seuduille tyypillistä.»

Romaanina Alkion huipputasoa

Näin yritettyämme paneutua Alkion »Puukkojunkkarit»-teoksen »sankareihin» ja episodeihin, on syytä hiukan tarkastella teoksen rakennetta. Rafael Koskimies on todennut siitä mm.:

”Varmemmin kuin milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin Alkio tässä teoksessaan käyttää draamallista kohtaustekniikkaa, antaa tapausten, tilanteiden ja henkilöiden puhua puolestaan. Ellei selittely eikä moralisointi aina olekaan kaukana ei se pääse esittämään sellaista näkyvää osaa kuin hänellä yleensä. Aineisto on miltei pakahduttavan runsas, niin että se hädin tuskin mahtuu verraten tiiviiseen kertomukseen, mutta niinpä seuraavatkin jännittävät, räikeätkin kohtaukset toisiaan miltei ilman hengähdystaukoja.»

Alkion muistikirjasta näkee, miten hän todella juuri tällä tavoin rakensi teoksensa kohtaus kohtaukselta punoakseen sitten niistä yhtenäisen juonen. Kirjailija numeroi hänelle ominaisella täsmällisyydellä tärkeimmät kysymyksensä seuraavasti:

1. Isontalon ja Rannanjärven suhde?

2. Apulaisten suhde heihin?

3. Olot yleensä ennen Hägglundia?

4. Mitä arvellaan syyksi kansan raaistumiseen?

5. Hägglund ja mitä hänen tulonsa vaikutti?

6. Niistä, jotka pakosta olivat roistoja

7. Rauhallisten ihmisten asema?

8. Heränneitten ja roistojen suhde?

9. (Nykyiset olot ja kehitystaistelu)

10. Todistajat: Saatiinko niitä rikosasioissa?

11. Papin suhde roistoihin?

12. (epäselvä)

13. Naisia raakuuden ajoilta joista kilpailtiin ja heidän käytöksensä?

14. Mitä katovuodet vaikuttivat?

15. Porren Matti?

16. Herännäisyyden vaikutus?

17. Papit?

18. Ottivatko isot miehet osaa kunnallisasiain johtoon?

19. Hätäaputoimet köyhinä vuosina?

20. Hallituksen apu silloin? Yksityisten?

Tämä Alkion jäsentely tulevaa romaania varten — osittain kahtakin, sillä viimeiset kohdat (19 ja 20) tulivat käyttöön vasta Murtavissa voimissa — osoittaa, miten intensiivisesti kirjailija paneutui teossikermänsä problematiikkaan.

Porren Matti on asia erikseen. Olisiko tämä herrain syyttelijä antanut virikettä Alkiolle ja vaikuttanut esimerkiksi Hautalan Jannen henkilökuvaan?

Kun meillä »Puukkojunkkareissa» on kysymyksessä Alkion ehdoton pääteos, jolla kiistattomasti on huomattava kansallinen merkitys, lienee syytä tarkastella sitä myös puhtaasti kirjallisteknilliseltä kannalta. Tällöin pyritään osittain nojautumaan eteläpohjalaiseen kirjallisuustutkijaan Leevi Valkamaan, jonka analyysi tuntuu varsin terävältä. »Puukkojunkkarit» on näet myös perusteos, jonka pohjalta suuressa määrin mm. korkeatasoisempi eteläpohjalainen maakuntakirjallisuus sai alkunsa.

Alkio kuuluu epäilyksettä niihin kirjailijoihin, joilla havainnoilistamispyrkimys on etualalla. Ulkonaiset tapahtumat ja välitön havainto antavat hänelle sanottavaa. Sopusoinnussa Alkion aktiivisen luonteen kanssa on nimenomaan se, että hän on ennen kaikkea liikkeen kuvaaja. Näin häntä voi luonnehtia, kun hänen silmänsä terävästi havaitsee liikkeet, sen sijaan paikallaan pysyvät ilmiöt, kuten väri ja muodot, saavat harvemmin huomiota osakseen. Myös äänillä on huomattava merkitys siinä taiteellisessa vaikutelmansa, jonka Alkion teosten parhaimmat kohdat jättävät.

Etelä-Pohjanmaan kansa kaikkineen merkitsi Alkion tuotannolle perustavaa laatua olevaa taiteellista alkuelämystä. Siksi hän halusi läheisesti tutustua siihen ja siinä mielessä hänen toimintansa maakauppiaanakin lienee ollut eduksi. Samoin olivat matkat, jotka hän suoritti tärkeimpiä teoksiaan, nimenomaan »Puukkojunkkareita» ja »Murtavia voimia» valmistellessaan.

Tyylinsäkin Alkio rakensi kansanomaiselle kielenkäytölle rohkeasti, vaikka harkiten ja tyylitellen. Se vei tietysti aikansa. Mutta »Puukkojunkkareissa» Alkion tyyli on tässä mielessä jo kehitetty sille asteelle, jolle se sitten jäi. Hän on saanut siinä kehitetyksi karun ja kovan, mutta samalla luontevan ja ilmeikkään ilmaisutavan.

Runsaasti esiintyvä dialogi (kaksinpuhelu) on »Puukkojunkkarien» rakennetta ja tyyliä parhaiten tehostava. Romaanin kaksinpuhelut ovat luontevia, eläviä, ilmeikkäitä, ne ilmaisevat toiminnallista, ulospäin suuntautuvaa elämänasennetta, ne ovat useimmiten murteellisia, tempoltaan kiihkeitä. Niin ansiokkaasti kuin nämä dialogit kuvastavatkin Alkion parhaita kirjailija-avuja on niissä Valkaman mielestä »kenties heikkoutena se, että henkilöt eivät puheessaan tuo ilmi yksilöllisiä ominaisuuksia, vaan sen ryhmän, jota he edustavat». Häjyillä on oma tapansa puhua samoin heränneillä. Kuitenkin on eräitä yksinäisiä ryhmänsä edustajia, kuten ruotsinvoittoisesti puhuva nimismies Lindblom ja laukkuryssä vienankarjalaisine murresävyineen.

Moni kotiympäristönsä ulkopuolella liikkunut eteläpohjalainen lienee havainnut, että tuskin missään muualla maassa pidetään siinä määrin asiaan kuuluvana »olla niinkuin toisetkin», Nimenomaan on ollut näin laita omalaatuista asennetta tavoittelevien häjyjen ja heränneittenkin »perheväen» parissa. Sellaista huumorilla höystettyä puhumista puhumisen vuoksi, mitä esimerkiksi Juhani Ahon ja Kauppias-Heikin savolaiset kieltämättä taiturimaisesti harrastavat, ei Alkio tosi eteläpohjalaisena viljele. Parhaillaan on Alkio pannessaan keskustelemaan henkilöt, joilla on jotakin toistaan vastaan, oli sitten kysymys yksityisistä tai ryhmistä, nimismies Lindblomista ja Hautalan Jannesta, heränneistä ja häjyistä jne. Mutta myös puukkojunkkarien välisissä keskusteluissa on usein kipinä, joka milloin tahansa voi puhjeta raivoisaan liekkiin, kuten esimerkiksi Karin Vennun ja Karhun Esan keskustellessa paremmuudesta.

Koko romaanin sisäinen rakenne saakin varsinaisen laatunsa noista milloin kiihkeämmässä, milloin verkkaisemmassa tempossa toisiaan seuraavista kohtauksista, »joiden laadusta ja hengestä Santeri Alkion kirjailijaluonne saa luonteenomaisen ja osuvan ilmaisun» (Valkama).

Alkion kielikuvat ovat esikoisteoksesta »Teerelän perheestä» muutamassa vuodessa tuntuvasti elävöityneet ja terävöityneet. Kirjailijan realistista ja samalla hyvin vähän mielikuvituksellisuuteen nojaavaa kirjailijalaatua osoittaa, että suurin osa tapahtumista on läheltä saatu, niiden aiheena on ihminen tai luonto, puheenparret on otettu kirjaan sellaisinaan kansan kielestä. Vertaukset ovat lyhyitä ja iskeviä: joku »ponnahtaa ylös kuin kissa», »puree kuin koira», »nousee kuin nuoli», jotkut »ärhentelevät kuin tappelevat koirat», iskevät yhteen »kuin viilapenkin leuat» jne. Kuinka luontevasti tuollaiset vertaukset voivat havainnollistaa liikkeitä käy selville Karhun Esan kuulusta temmellyksestä:

»Mutta Karhun Esa, hän joka oli pieni ja laihankalpea mies, hän riensi ympäri tuvan melkein kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn esiripun, vaatteet seinillä ja liikkui kuin orava.»

Yhtä luonteva on seuraava virke häjyjoukosta:

»Nuo miehet hykertelivät mielihyvän tuntein käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja toisinaan kuiskivat kuin viekkaat ämmät.»

Alkion »Puukkojunkkarien» kieli on yleensä karua. Mutta kun hän ryhtyy käyttämään rohkeita ja väkevätehoisia, mielikuvitukseen vetoavia kuvia, hän saa niiden avulla aikaan kuvausta, joka jykevässä ja havainnollistavassa voimassaan lähentyy itseään Kiveä. Ottakaamme näytteeksi vain puukkojunkkarien mellastelu:

»Ulkona on pimeä ja sataa hiljaa. Tuvasta kuuluva melske, räiske ja pauhina muistuttaa omituisesti niistä mielikuvista, joita synnyttävät kertomukset tulivuoren sisäisestä pauhusta. Tuvanovi oksentaa ihmisiä kuin kuonaa, ihmisiä jotka valittavat, kerskaavat, parkuvat ja kiljuvat, synnyttäen pihaan tultuaan omituisen möyhyn. Vähitellen pauhu sisällä taukoo, muuttuen yksityisiksi ääniksi ja ryskäämiseksi, kuulostaen siltä kuin kuolemaantuomittu jättiläinen viimeisenä potkaisi. Vähitellen levenee meteli koko kylään, juostaan, kirotaan, itketään ja voivotellaan — — —.

On joskus sanottu, että Alkiolta puuttuu romaanistaan luonnonläheisyys. Mutta voiko olla luonnonläheisempää välähdystä kuin kuvaus Hautalan Jannen ja Kumppanien mielialasta näiden odotellessaan puheillepääsyä nimismies Lindblomin luo:

»Syksyn lempeä aurinko valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa maata. Oli mitä oivallisin perunan kaivu-sää — — —.»

Tulee kysyneeksi: vaikuttiko Juhani Aho, luonnon ja ihmisten suuri kuvaaja, Alkioon, joka tunsi erityistä arvonantoa Ahoa kohtaan? Varmaankin vaikutti. Nimismies Lindblomin naurukohtaus on kuin »Rautatiestä» lainattu. Ja samoin Ahon Korventaustan Matin puuhailu hevosensa kanssa on saattanut vaikuttaa Karhun Esan vastaavaan toimitukseen:

»Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen munaa, tuota laihaa vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä, huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei yrittänytkään karkuun —.»

Tappelukuvauksena Korvenloukon tappelu on sitä luokkaa realistisessa värikkyydessään — olihan todellisia esikuvia — että siihen verrattavia ovat vain Kiven Seitsemän veljeksen tappelukset toukolaisten kanssa. Esimerkki:

»Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta kuin väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat kunnes yhtäkkiä pysähtyivät kappaleen matkan päähän veräjästä.»

Näin junkkarit mellastivat joukkona. Mutta myös yhden puukkojunkkarin päihtymystä villeyteen jopa verenhimoon Alkio kuvaa mestarillisesti Karhun Esassa, kun tämä ja Karin Vennu mellastavat puukko kädessä Järvelän herastuomarin tuvassa:

»— — Esa, jos hän vain olisi uskaltanut, niin hän olisi ensimmäisenä laskenut Vennun veren ja juonut sen, eli kylpenyt ja piehtaroinut siinä niin verrattomalla sielullisella nautinnolla, että hän tuon kylvyn huumauksessa olisi saattanut antaa tappaa itsensä. Kun häntä kuitenkin tästä nautinnosta esti omituinen heikkouden tunne, pelko, jonka vaikutti tuon jättiläisen suuri maine ja mahtava persoona, niin hän kärsi tästä niin hirveästi, että ulvomisensa kuului kuin häkkiin suljetun pedon valitukselta —.»

Mutta juuri tämä rajuus ja hillittömyys teki »Puukkojunkkareista» yhden kirjallisuutemme parhaista romaaneista. Näin toteaa mm. Ilmari Havu vielä lähes kolme vuosikymmentä kirjan ilmestymisen jälkeen.

Junkkarien menettely järjestynyttä ja rauhallista yhteiskuntaa vastaan, heidän harjoittamansa nyrkkivalta ja omankäden oikeutensa, ei jäänyt rankaisematta. Yleinen mielipide alkoi kääntyä heitä vastaan. Junkkariudesta hävisi se sankarihohde, joka oli tehnyt häjyistä tuon alkeellisen »ritarikunnan», jolla oli omat kunniankäsitteensä. Mutta kaikesta tuli loppu.

Tästä loppunäytöksestä saamme kuitenkin »Puukkojunkkareissa» vasta »esinäytöksen» — itse ratkaisu tapahtuu jatkoteoksessa. Harmaaseen arkeen toi »junkkarius» ainutlaatuista dramatiikkaa ja antoi puheen jos voivottelunkin aihetta. Aineksia oli kosolti elävöittämään myös kirjailijan mielikuvitusta. Niinpä Alkiokin tätä aikaa kuvatessaan ja ainutlaatuista heimo- ja maakuntatunteen runoelmaansa laatiessaan oli puhdasverinen taiteilija. »Puukkojunkkarit» on tietyssä kulttuurihistoriallisessa mielessä todellinen kansaneepos. Se on eteläpohjalaisen hengen puhtaimpia ilmankcia — siinä suhteessa perinteen aloittaja.

Raittius- ja nuorisoseuramies Santeri Alkio osoittaa tässä romaanissaan kykenevänsä poikkeuksellisen hyvin eläytymään eteläpohjalaiseen nyrkkivaltaan ja sen hurjapäisiin edustajiin. Hän eläytyi noihin aiheisiin myös huomattavan riippumattomana taiteilijana, niin ettei hänellä tavallinen siveellinen tarkoitusperä pääse sanottavasti kuvausten taiteellisuutta häiritsemään. Veren vaistot olivat – – – tällaisen ymmärtämyksen puolella. Tässä puhui todellinen syvällinen heimo- ja kansanluonteen oivaltaja eikä suinkaan parannuksen saarnaaja.

Näin Rafael Koskimies osuvasti arvostelee »Elävässä kansalliskirjallisuudessa» Alkion »Puukkojunkkareita».

Kun »Puukkojunkkarit» vihdoin heinäkuussa 1893 valmistui ja käsikirjoitus lähetettiin Werner Söderströmille, tuli sieltä kylmää vettä tekijän niskaan. Kustantaja oli huonon ajan takia ahtaalla ja sen oli ollut pakko hylätä montakin teosta, joukossa mm. Alkion »Aikamme kuvia IV». »Puukkojunkkareihin» tutustuttuaan Söderström kirjoitti elokuun 16. päivänä Santeri Alkiolle:

»’Puukkojunkkarit’ ei ole mikään huono teos, vaikka minusta kumminkin tuntuu kuin olisi se voinut olla vieläkin parempi. Ehkä Teidän pitäisi vielä kerran korjata sitä, tarkastaa erikseen kukin kuvaelma, niin että teoksesta tulisi jotakin arvokasta. Itse kuitenkin voinette päättää parhaiten, onko tuosta mitään hyötyä. Alkiolta vaaditaan paljon, ja on sen vuoksi tärkeätä että hän päästää julkisuuteen ainoastaan täysin kelpaavaa tavaraa. Ei minulla tosin ole mitään vastaan julkaista kirjaanne semmoisenaankin kuin se nyt on, vaikka minusta olisi ollut hyvä jos Teidän ei olisi tarvinnut kiirehtiä sen julkaisemista.»

Alkio vastasi kustantajalle varsin pian selvitellen aikomuksiaan ja teoksensa luonnetta. Päähenkilöstä, Karhun Esasta, hän sanoo:

»Puukkojunkkareissa koetin saada yleisluonnetta näkyviin. Luulisin Karhun Esan kuvatessani vähän onnistuneeni tavoittaa tarkoitustani. Hän on peto ja eikä ole peto. Minä en tiedä, miten muiden kanssa on, mutta minua Esa miellyttää. – – – Suunnitelmani seuraavia osia en aijo ryhtyä jatkamaan ennen kuin näen, onko »Pj:lla» jotain menestystä. Tähän, sekä vähän muihinkin syihin katsoen toivoisin saada teokseni painetuksi nyt, jos se on mahdollista.»

Söderström suostui ottamaan teoksen kustannettavakseen ja kirjoitti Alkiolle lokakuun 17 p:nä 1893:

»Kun olen tähän saakka ollut kustantajanne, niin tuntuisi minusta hyvin ikävältä jos yhteistoimintamme loppuisi näin lyhyeen. Vaikkakin kaunokirjallisuuden menekki nykyjään on todella huono, niin otan kumminkin kustantaakseni ’Puukkojunkkarit’, jos vain voimme sopia ehdoista, ja koitan sen levittämiseen panna tavallista enemmän huomiota. Olen aikonut julkaista teoksen vihkoissa,» kuten Tekin ehdotatte, sekä myöskin hankkia siihen hauskan kuvallisen päällyksen. Tekijäpalkkioksi pyydätte 100 mk. arkilta. Sitä en kuitenkaan voi maksaa muulla ehdolla kuin että jätetään palkkion suuruus riippuvaksi kirjan menekistä.»

Luultavaa on, että Söderström antoi ensin asiantuntijansa tri (lehtori) Kaarlo Forsmanin tarkistaa teoksen kieliasun. »Puukkojunkkarit» ilmestyi kaikkiaan kahdeksana vihkona, joista kaksi ensimmäistä vuoden 1893 puolella, loput seuraavan vuoden ensi puoliskolla. Kirjaan hankittiin muutamia sangen ilmeikkäitä taiteilija A.Federleyn piirtämiä kuvia. Mutta »Puukkojunkkarien» menekki ei ollut hyvä, siihen aikaan ilmestyneellä Juhani Ahon »Papin rouvallakaan» ei ollut parempaa menestystä. Niinpä Alkion toiveet taloudellisen asemansa parantumisesta hänen mielestään ja jälkimaailman mielestä hyvän teoksen avulla eivät toteutuneet. Eniten häntä näyttää hermostuttaneen se, ettei kirjaa pitkään aikaan edes arvosteltu. Hän kirjoitti ystävälleen E.E.Takalalle toukokuun puolivälissä 1894:

»Yksi seikka, jota nykyaikana olen kummastellut, on se, etteivät Suometar ja Päivälehti ole ollenkaan vielä arvostelleet ’Puukkojunkkaria’, vaikka ovat sittemmin arvostelleet paljon myöhemmin ilmestyneitä ’Juho Wesainen’ ja ’Maailman murjoma’ -teoksia. En ole nähnyt muitakaan arvosteluja, sillä maaseutulehtiä minulla ei ole tilaisuus seurata. Tuo tuntuu kirjan tekijälle vähän ikävältä ja lannistavalta, sillä joutuu ajattelemaan, että se on jonkinlaista ylenkatsetta.

Hiljakkoin oli Kirjailija loosilla keskusteltavana jotain siitä, miten arvostelut olisi toimitettavat. Aho lausui sen ajatuksen, että arvostelut olisi saatava heti kirjan ilmestyttyä. Tuota metodia noudatetaankin jotenkin uskollisesti mitä tulee helsinkiläisiin. Uskonkin, että ’P(uukkojunkkarit)’ on vaan välinpitämättömyydestä unhoitettu, kun en ole Helsinkiläinen, enkä heidän tuttavansa.»

Sen verran huomiota »Puukkojunkkarit» kyllä herätti, että U. Suometar mm. ilmoitti 10.2.1894 teoksen viidennen vihon ja 16.3.1894 kuudennen ilmestymisestå.

Kun Osk. Relander sitten loppuvuodesta 1894 arvosteli teoksen Valvojassa, hän suhtautui siinä kirjaan suopeasti, mutta ei näytä ymmärtäneen sen todellista merkitystä. Hän sanoo:

»Aine (aihe) on erittäin kiitollinen. Useat lukijat ovat jonkin verran kuulleet puhuttavan kuuluisista puukkotappeluista Pohjanmaalla. Mutta tuntematta tarkemmin ei niitä omituisia oloja, joissa puukkotappelut versoivat ole kaunokirjallisuudessa eikä muussakaan kirjallisuudessa käsitelty. Kuvattavaan aineeseen on tekijä täysin perehtynyt, joten hänen kuvauksellaan on myös kulttuurihistoriallinen arvo.»

Selostettuaan kirjan tapahtumia, joissa hänenkin mukaansa keskeistä osaa esittää häjyjen ja heränneiden ristiriita, Relander kiinnittää huomiota erääseen teoksen rajoittuneisuuteen, johon myöhempi — muuten paljon suopeampi — arvostelukin puuttui. Relander lausui näet: »Suoranaisesti kuvaamaan herännäisyyden vaikutusta ei tekijä kuitenkaan ole ryhtynyt, vaan on rajoittunut muutamiin sattuviin piirteisiin.» Relander arvelee, että epäilemättä »Puukkojunkkarit» osoittaa hyvää edistystä Alkion kirjailijatoimessa, ja että se ei ole vain ajan hengen kuvaus, vaan sillä on myös »itsenäinen kirjallinen arvo», se on »todellista luonteiden elävöintiä, itsenäisten ihmisten kuvausta».

Arvostelun »vissi» latteus todistaa osaltaan, ettei »Puukkojunkkarit» -teos ollut mikään muotikirja. Vaikka teoksella on ehdoton klassinen arvonsa, on siinä kauneusvirheitä. Alkiolla oli kirjailijan vapautensa. Mutta jonkin verran oikeutusta lienee kyllä Olavi Kareksen »Puukkojunkkarien» loppuluvun kritisoinnissa. Myönnettyään Alkion ylimalkaan hyväksyvän asennoitumisen herännäisyyteen ja sen, että Alkion »kuvaus yleensä on kiinteää, eheää ja sielullisesti oikeaa», Kares päättelee, että kirjan viimeinen luku vaikuttaa heikolta:

»Kuvaus siitä kuinka heränneen äidin herännyt poika vihitään avioliittoon tanssihäissä on sekä historiallisesti että sielullisesti mahdoton kysymyksen ollessa aikakaudesta, jolloin juuri niissä asioissa raja suruttomain ja heränneiden välillä aukeni taivasta tavoittavaksi. Se luku vaikuttaa muutenkin heikommalta tuossa väkevähenkisessä kirjassa.»

Alkio itsekin oli samaa mieltä loppuluvustaan, joskin aikomus korjata sitä näyttää jääneen kesken. Heränneitä ajatellen on silti sanottava, että heistä herkin, Valeen äiti, edusti juuri Kareksen toteamaa kantaa ja vastusti koko häiden pitoa. Heränneiden »hääthän» rajoittuivat seuroihin ja nytkin uskonveljet kehottivat nuoria pysymään lujina. Mutta sulhanen itse vaati jyrkästi häiden pitoa ja äidilläkin oli Alkion mukaan salainen toiveensa nähdä »tuo lapsi seppelöitynä».

Tämä henkien taistelu päättyi tanssihäihin. — Alkio oli nuorempana innokas tanssija eikä myöhemminkään ainakaan jyrkästi vastustanut tanssia esimerkiksi nuorisoseuroissa. Mutta kieltämättä mauttoman tuntuinen on varsinkin loppu, jossa »Janne ja Valeekin yhdessä polskaa tanssivat»!3′

Alkion loppuluvussaan tekemä kömmähdys tuskin sanottavammin tavallista lukijaa pahentaa. »Puukkojunkkarit» oli kuin olikin mestariteos, mutta se oli ollut vaivan takana. Alkio itse muisteli myöhemmin kirjeessään Artturi Leinoselle, että »Puukkojunkkarit» oli valtavan suuritöinen kirja, vaati paljon esitutkimuksia ja huolellista puntarointia ja tyylittelyä».

Jo Kauhavan—Härmän retkensä jälkeen, syyskuun puolivälissä 1892, Alkio kirjoitti ystävälleen E.E.Takalalle, että »tuon uuden teoksen homma ei vielä ole mikään sanomalehtiuutinen». Kuitenkin kirjan henki kauttaaltaan osoittaa, että se lopultakin kirjoitettiin »ilolla ja vauhdilla», Rafael Koskimies toteaa.

Merkille pantavaa on myös jo mainittu puolueettomuus ja ajan ilmiöiden ymmärtämys, oli kirjailijan myötätunto sitten puolella tai toisella. Vastoin monen käsitystä oli tämä ymmärtämykseen ja objektiivisuuteen pyrkiminen Alkiolle myöhemminkin luonteenomaista. Niinpä hän varsin myöhäisessä elämänsä vaiheessa sanoo ymmärtävänsä sekä LaIlia että Henrik piispaa, mutta vielä paljon enemmänkin — myös sekä ihailemaansa Jaakko Ilkkaa että myös Klaus Flemingiä, talonpoikien nujertajaa. Kaikki edellä mainitut ajoivat näet Alkion mielestä Suomen etua.

Mutta kaikista ansioistaan ja lähes tieteellisyyttä hipovasta puolueettomuudestaan huolimatta »Puukkojunkkareista» ei milloinkaan tullut sellaista menestyskirjaa, jonka perään kirjakaupassa olisi rynnätty. Ehkä se todella osittain myöhästyi ajassa, 1890-luvun puolivälissä näet realismi joutui meillä väistymään osittain erilaisten muitten -ismien tieltä, suuntausten, joita mm. Aho ja Kasimir Leino toivat Ranskasta, samalla kun sortokauden uudelleen elvyttämä kansallisromantiikka valtasi osan suomalaista lukijakuntaa. Realismin aika koitti taas itsenäisyyden mukana.

Niilo Liakka todistaa, että rajoitettu lukijakunta oli kuitenkin tekijälle »Puukkojunkkareista» kiitollinen. Vaikka toista tuhatta kappaletta ensi painosta jäikin kustantajan WSOY:n kellareihin ehdotti kustantaja parinkymmenen vuoden kuluttua »Puukkojunkkareita» julkaistavaksi 50 pennin sarjassaan. Kesäkuussa 1914 Alkio kirjoitti Söderströmille: »Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että »Puukkojunkkarit» julkaistaan 50 pennin kirjastossa arvatenkin kahtena nidoksena. Sitä ennen tahtoisin sen huolellisesti tarkastaa. Mutta minut tarvitsisi saada siitä jonkinmoinen korvaus, en voisi sitä tavallisilla 50 p. kirjojen-sarjan hinnoilla luovuttaa.

Puukkojunkkarien näyttämöllesovituksista

Alkio oli muistikirjamerkinnöistäänkin päätellen sommitellut sekä »Puukkojunkkarit» että »Murtavia voimia» kohtauksittain, jotka hän sitten taitavasti punoi draamalliseen juoneensa. Tekotavassa on näet selvästi havaittavissa pyrkimys myöhempään näyttämöllesovitukseen. Tiedetään, että Alkio sitä pienessä mitassamyös kokeili. Vai mitä arvellaan Pohjalaisen ilmoituksesta 3.9.1896:

»Laihian reservikomppanian ruokasalissa toimeenpannaan sunnuntaina t.k. 6 pnä iltama. Ohjelmassa 2 näytelmäkappaletta: Aleksis Kiven »Kihlaus» ja Alkion Puukkojunkkareista »Kohtaus nimismiehen luona — — —».

Paavo Alkion mukaan tuskin kukaan muu kuin isä Alkio itse on saattanut kohtauksen dramatisoida. Se näyteltiin toistamiseen Ilmajoen seurojen talolla kevättalvella, kuten ilmoitus Pohjalaisessa 18.3.1897 todistaa. Myöhemmin Amerikkaankin pyydettiin »kohtauksia Puukkojunkkareista». Esittämisestä ei ole tietoja.

Mutta varsinainen Puukkojunkkarien renessanssi kytkeytyi toisen sortokauden kiihdyttävien tapahtumien ja maailmansodan puhkeamisen aikoihin. Kun Artturi Järviluoman »Pohjalaisia» ilmestyi 1914, nähtiin siinä yleisesti »Puukkojunkkarien» vaikutusta». Kun näytelmää tekijää nimeämättä tarjottiin Kansallisteatterin johtokunnalle, Eino Kalima piti sitä suoralta kädeltä Alkion tekemänä. Arvostelija K.S.Laurila lausui mm.: »Kappaleessa käytellään ja käsitellään jo ennestään tunnettuja ja jo kirjallisuudessakin käytettyjä aiheita. Varsinkin Alkion teosten kautta ovat samansuuntaiset aiheet jo kirjallisuuteemma tuodut ja tunnetut.»

»Pohjalaisia» oli nyt Laurilan mielestä »kaikkein parhaimpia kansannäytelmiä, mitä Aleksis Kiven jälkeen oli kirjoitettu». Hän toivoi, ettei »Pohjalaisia» ollut mikään satunnainen ja yksinäinen tuulahdus».

Myöhemmin on kiistelty Järviluoman tekijän osuudesta »Pohjalaisiin». Yleisesti on todettu, että ainakin näytelmän »henkinen ilmapiiri» on saanut osittain virikettä »Puukkojunkkarienkin» sävyttämistä eteläpohjalaisen osakunnan mielialoista, jotka pian kiteytyivät maakunnan selvään aktivismiin. Vaatimaton Järviluoma myöntää tämän itsekin, kun hän selostaa näytelmän syntyä. »Minä vain sattumalta jouduin esittämään sorrettujen tuskanhuudot. Olihan asia meille kaikille yhteinen.» Alkiolle Järviluoma kirjoitti kiittäessään tätä onnitteluista sanoen Alkion olleen »edelläkävijänä pohjalaisen kansan kuvauksessa, jolla alalla minä vasta otan ensi askeleita».

Rafael Koskimiehen mielestä Järviluomaa on pidettävä »mitä tyypillisimpänä yhden teoksen kirjailijana ja sellaisena hän säilyy historian lehdillä». Tämä pitänee tiukasti ottaen paikkansa »mestariluokasta» puhuen myös Santeri Alkioon ja »Puukkojunkkareihin» nähden — sen verran korkeampaa tasoa tämä teos on kuin mikään muu Alkion kaunokirjallinen yritys. Tosin »Puukkojunkkarit» pääsi yleiseen tietoisuuteen vasta vapaussodan jälkeen, kun pohjalainen sisu ja urheus oli yleisen ihailun kohteena valkoisessa Suomessa. »Puukkojunkkarien» uusintapainoksen tarkastuksen Alkio kertoo suorittaneensa jo punakapinan aikana Helsingissä piileskellessään ja mainitsee päiväkirjassaan saaneensa tarkastuksen valmiiksi helmikuun 8. pnä 1918. Kirjasta otettiin sitten 1919 jopa 5 000 kappaleen painos.

Tuli sitten »Puukkojunkkarien» näyttimällesovituksen vuoro. Pohjoispohjalaisen »viisunikkari» Aapo Similän kirje näyttää vedonneen Alkion hellään sydämeen, kun Similä selitti, että Kansan Näyttämö oli vaikeassa taloudellisessa asemassa ja Similä oli vakuuttunut, että »Puukkojunkkareista» tulisi kassakappale, varsinkin jos Alkio suhtautuisi myötämielisesti hänen jo aloittamaansa dramatisointiin ja auttaisi häntä teoksen muodostamisessa kansannäytelmäksi.

Santeri Alkio näkyy hiukan vastahakoisesti suostuneen Similän pyyntöön pidättäen ilmeisesti kuitenkin itselleen oikeuden näytelmän esityskertoihin. Siksipä hän ei tunnu olleen selvillä yrityksen jatkovaiheista, koskapa 22.11.1921 on päiväkirjaansa merkinnyt:

»Lehdistä näkyy, että ’Puukkojunkkarit’ esitetään ensimmäisen kerran teatterissa. minä en ole saanut mitään tietoja siitä. Liput lienevät jo myyty. Ellen saa en menekään.»

Helsingin Sanomissa 24.11.1921 oli ilmoitus:

»Kansan Näyttämö. Tänään on teatterilla kotimainen ensi-ilta, jolloin klo 7,30 i.p. esitetään kansannäytelmä ’Puukkojunkkarit’ samannimisestä Alkion romaanista sovittanut Aapo Similä.»

Seuraavan päivän lehdessä oli Erkki Kivijärven arvostelu, jossa sanottiin:

»Puukkojunkkarit teatterissa. Onnistunut ensi-ilta Kansan Näyttämöllä: Santeri Alkio saavutti ratkaisevan kirjallisen voittonsa v. 1894 värikkäällä romaanillaan 60-luvulta puukkojunkkareista, noista eteläpohjalaisista tappelupukareista, joitten sankaritekoja ihannoitiin ja ihailtiin vielä kauan sen jälkeen kun herännäisyys jo oli päässyt tapoja taltuttamaan ja elämää jalostamaan junkkarien kotipitäjissä.

Romaanin vilkkaitten kuvausten keskustana on varakkaan Järwelän ylpeä ja sorea Santra, ja hänen monet kosijansa, joiden joukossa myös Kuivasen Ella, häjystä hurjapäisimmän, villisuisen Karhun Esan ystävä ja uskollinen tappelutoveri. Mutta Santra ei taivu Esalle menemään vaan karkaa Laitalan Waleen turviin ja pääsee vihdoin vihille hänen kanssaan huolimatta junkkarien estämisyrityksistä, joita johtaa häjyjen varsinainen päämies, voimakas Wennu Kari. Santran tarinan ympärille on sitten kiedottu erittäin varmasti hahmoiteltu ja rohkeilla realismilla piirretty ajankuvaus kukoistavan kotipolton aikakaudelta, jonka raakuudesta sitten körttiläisyys ja kauhean kadon murtavat voimat tekivät lopun. – – –

Romaanin tuores kieli sananparsineen ja sutkauksineen on taidolla vuorosanoihin siirretty. Näin on Puukkojunkkareista syntynyt kappale, joka tosin ei kilpaile Järviluoman Pohjalaisten kanssa tehovaikutteiden runsaudessa, mutta sen sijaan on todellisuustunnossaan paljon aidompi.

Ensi-illan yleisö seurasi kaikkia viittä näytöstä suurella mielenkiinnolla, jota tasainen ja eheä näyttämötulkinta osaltaan tehosti. Myöhäinen hetki — näytelmä loppui vasta kahdennellatoista tunnilla — ei valitettavasti salli yksityiskohtaisempaa selostusta, jonka useat luomat ansaitsevat.

Herra Similä sai kukkia. Lopuksi huudettiin Alkio esiin, mutta ilmoitettiin hänen jo poistuneen, eikä häntä saatu vastaanottamaan yleisön kiitosta, vaikka ylitoimitsija (Lauri) Kuoppamäki huusikin: ’Ottakaa tekijä kiinni’.»

Alkio oli todella painunut tiehensä tyytymättömänä Similän tulkintaan. Tästä kertoo Paavo Alkio:

»Olin silloin sotaväessä Santahaminassa ja sain iltalomaa mennäkseni isän kanssa sitä katsomaan, muistaakseni silloisella Koiton näyttämöllä. Ensi-iltaliput isä oli siis varmaan saanut, Muistan hyvin kuinka isä muutaman hetken kuluttua kuiskasi minulle, että ’tästähän ei tule mitään’ ja kuinka hän väliajalla oli hermostunut ja aikoi lähteä pois. Minä esitin että katsottaisiin kuitenkin loppuun, ja niin luultavasti tapahtuikin, mutta aivan varma en ole. Joka tapauksessa isä pois tullessamme oli pettynyt ja ihmeissään, ja oli sitä mieltä, että sovittaja ei ollut ymmärtänyt asiaa lainkaan. — Olin muuten itse samaa mieltä. En vain tiedä ketä tässä nyt haukkuu.»

Tuntuu siltä, että molempia Alkioita nimenomaan häiritsi sekä dramatisoijan että näyttelijöidenkin »vierashenkisyys».

Kansan Näyttämö oli kyllä mobilisoinut likimain parhaat voimansa kappaleeseen, mutta vain Hilma Rantanen (-Pylkkänen) oli syntyään eteläpohjalainen. Aapo Similä oli pohjoispohjalainen, joka tuskin oli »käynyt kääntymässä» Etelä-Pohjanmaalla ja tunsi maakunnan lähinnä sen mollisävelisistä kauniista kansanlauluista, joissa naiset olivat paljon enemmän etualalla kuin konsanaan »Puukkojunkkareissa». Tuskin Similä pyrkikään tajuamaan Alkion varsinaista »sanomaa», vaan oli — tosin näppärästi — rakentanut näytelmänsä Järvelän Santran »love storyn» ympärille ja jättänyt puukkojunkkarien todellisen olemuksen erittelyn lähes kokonaan.

Alkio itse oli kiirehtinyt asuntoonsa Hospitziin, jonne hänelle tuotiin kukat ja suuri kauhavalainen puukko eli samat yleisön kiitollisuuden osoitukset kuin Similälle.

Ilkan arvostelu, joka noudatteli kai melkoisesti Alkion omia mielipidelinjoja, ei ollut kovin tuomitseva. Tiesihän Alkio itse hyvin junkkarien dramatisoinnin vaikeudet. Näin Ilkka:

»Viime torstai-iltana esitettiin Puukkojunkkarit ensimmäisen kerran Helsingin Kansan Näyttämöllä. Vaikkakaan ne toiveet, mitä näytelmään oli kiinnitetty, eivät täysin toteutuneet on kuitenkin näyttämösovitus merkittävä varsin onnistuneeksi yksityiskohdiltaan. Pohjalaisten häjyjen rajatonta vapautta ihannoiva, väkivaltainen luonne tuli näytelmässä voimakkaasti kuvatuksi. Heidän hillitön elänsä, uhmamieliset laulunsa ja tappelunsa kykeni vaikuttavasti kertomaan Pohjanmaan kansanelämästä 69-70 vuotta sitten. — — — Mutta sittenkin tuli loppuvaikutehnaksi tunne siitä, ettei näyttämösovitus ole saanut Alkion romaanin henkilöiden suuresta voimasta ja heidän ristiriitojen ja intohimojen repimästä sielunelämästään esiin kaikkea sitä, mihin suurenmoinen aihe olisi edellyttänyt. Tämä johtui siitä, että näytelmän puitteissa ei ole ollut tilaa sille tapausten ja vaikutteiden johdonmukaiselle kehittylylle, mikä Alkion romaanin tekee niin eläväksi.»

Viitattiin sitten siihen, että eroavuus näytelmän puutteellisen sovituksen ja suuren romaanin välillä johtui samasta seikasta* kuin esimerkiksi Kiven »Seitsemän veljeksen» dramatisoimisyrityksissä. Itse näyttelijät saivat myös Ilkan arvostelussa tunnustusta.

Paras todistus siitä, että Similä jossakin määrin ansaitsi laakerinsa lienee se, että »Puukkojunkkareita» esitettiin Kansan Näyttämöllä puolenkymmentä kertaa, viimeksi  11.12.1921. Sittemmin näytelmää esitettiin Kuopion teatteri Oy:n teatterissa kolmasti 1922 keväällä, vuotta myöhemmin Tampereen Työväen Teatterissa. »Vielä kerran», Alkio vähän pitkin hampain luvan myönsi, sillä — Jalmari Lahdensuon mukaan — dramatisointi väikkyi vielä hänen mielessään. Puoluejohtajan aika vain ei tällaiseen puuhaan riittänyt.

Urho Kittilä on muistellut Similän sovitusta seuraavaan tapaan: »Mekin satuimme pari vuosikymmentä sitten Helsingissä pistäytyessämme joutumaan ’Puukkojunkkarien’ esityksen ensi-iltaan. Se oli unohtumaton elämys. Tulee mieleen että eiköhän Helsingin teattereissa olisi tilaa ensi näytäntökautena ’Puukkojunkkareillekin’ näin juhlavuoden merkeissä.» (Kittilä Lalli-lehdessä 5.8.1943.)

»Puukkojunkkarit» oli täten jo ainakin tilapäisesti saavuttanut suosiota. Ehkä vähän osuutta oli silläkin, että Alkio nyt oli tunnettu poliitikko, itsenäisen Suomen luojia. Tästä huolimatta ei tekijällä itsellään ollut harhaluuloja Puukkojunkkarien »jymymenestyksestä». Alkio kirjoitti ystävälleen Artturi Leinoselle 1923 verraten pessimistiseen sävyyn:

»Kaupunkiyleisö on minuun nähden isoleerattu ja maalaiset eivät kai nyt paljon kirjoja osta, niin että hyvää menekkiä en saa. ’Puukkojunkkarien’ 1. painos 3 000 kpl kesti neljännesvuosisataa. Kun sitä nyt on ruvettu kehumaan lie uusi 5 000 painos jo lopussa. ’Murtavia voimia’ lienee vanhaakin painosta vielä jäljellä. Mutta kun sitäkin, joka ilmestyessä jäi kokonaan huomiotta, on nyt ruvettu havaitsemaan, kenties senkin uusi painos menee. Sellaista on elämä.»

Alkio oli sikäli arvannut oikein, että vasta hänen kuolemansa jälkeen — tämähän on kautta aikojen ollut yleinen taiteilijakohtalo — todella ruvettiin suosimaan, jos niin voi sanoa, »Puukkojunkkareita». Ensin otettiin 3. painos 1933. Sitten kyllä jouduttiin odottamaan sotien aikaa. Tällöin teos sai huomiota 50-vuotismuistonsa yhteydessä.

Talvella 1943 vaasalaissyntyinen tunnettu näyttelijä Yrjö Tuominen ryhtyi lukemaan »Puukkojunkkareita» radiossa, koska sitä pidettiin »kirjallisesti arvokkaana ja elävänä sekä kerronnaltaan jännittävän toiminnallisen ajankuvauksena», joka »lisäksi vastasi niitä vaatimuksia, joita jatkoromaani edellytti». Näin sanottiin radioinnin perusteluissa. Lisäksi todettiin, että se »jakaantuu sopivan tasapitkiin, draamallisen vauhdikkaisiin jamäärättyjen tapausten vaiheisiin keskittyviin lukuihin, jotka kukin erikseen muodostavat jonkunlaisen kokonaisuuden. »Puukkojunkkarit varmasti kykenee kiinnostamaan kuuntelijoita jatkuvasti niiden kahdenkymmenen kahden viikon ajan, jotka sen lukeminen kestää», arveltiin, kun lukijaksi oli valittu »miellyttävästä esitystavastaan tunnettu Kansallisteatterin näyttelijä Yrjö Tuominen».

»Puukkojunkkarien» radioluennan yhteydessä haastateltiin useita poliitikkoja, nimenomaan maalaisliittolaisia. Joukossa olivat mm. varapuhemies E.M.Tarkkanen, maatalousministeri Viljami Kalliokoski, kunnallisneuvokset Matti Tukia ja E.Lampinen sekä kansanedustaja Kusti Arhama. Poikkeuksettta he toivat julki ihailunsa sekä kirjailijaa että esittäjää kohtaan. Kuvaava oli karjalaisen Tukian mielipide. Kun Karjalassa ei tällainen »häjyileminen» ollut tapana, ei hän voinut käsittää, että »junkkarien» kuvaukset yleensä perustuivat tosioloihin. Niinpä Tukia ensi kerran »Puukkojunkkarit» luettuaan oli Alkiosta tuumannut: »Onpa sillä miehellä mielikuvitusta.» Lampisen mielestä Alkio tunsi perinpohjin maakuntansa kansan ja oli Alkion teoksen »ensi lukemisessa» ihaillut tämän kirjailijan kansankuvausten korkeaa tasoa.’

Kustantaja havaitsi kyllä tilaisuutensa. WSOY aloitti samana vuonna eli 1943 uuden »Suomalaisen romaanisarjan», jonka ensimmäisenä numerona julkaistiin »Santeri Alkion pääteos Puukkojunkkarit — vakavin vedoin ja voimakkain värein suoritettu kuvaus viime vuosisadan Etelä-Pohjanmaalta» .34

»Puukkojunkkarien» vuoro tuli jälleen ilmestyä Santeri Alkion satavuotissyntymän muistoa juhlittaessa. Tätä varten oli Paavo Alkio sovittanut teoksen ulkoilmanäytännöksi, joka esitettiin ensi kerran Santeri Alkion satavuotissyntymäpäivänä lauantaina 16. kesäkuuta 1962 Laihianjoen rantapuistikossa Laihian nuorisoseuran Alkionmäen lähettyvillä. Ilkka kertoi tapahtumasta 18.6.1962 unohtamatta korostaa »Puukkojunkkarien» arvoa ja merkitystä mm. seuraavasti:

»Kun tämän mahtavan romaanin syntyajasta on kulunut jo lähes 70 vuotta, tuntuu aiheelliselta epäilys, ettei sillä ole tälle ajalle mitään erikoisempaa sanottavaa. – – – Kysymyksessä on kuitenkin teos, jonka sisältö on arvokas ja tänä päivänäkin yhtäpitävä. Teos on täynnä dramaattista latausta ja väkevää miehistä tarmokkuutta. Se on tavallaan juureva, lujatahtoinen ja rohkea miehisyyden ylistyslaulu — ja siinä ei ole raukoilla sijaa. — – ’Jos sä Esa meinaat elää komiasti koko ikäni, niin opeta raukat pelkäämään. Mutta sun pitää olla itte kans mies’, sanoi Karin Vennu Karhun Esalle.»

Muuten arvostelu erityisesti kiitti dramatisoijaa tämän uutteruudella ja asiantuntemuksella suorittamasta taidokkaasta työstä, jonka ansiosta »Puukkojunkkarit» myös innokkaiden ja taitavien nuorisoseuranäyttelijöiden esittämänä pääsi oikeuksiinsa. Otteita arvosteluista:

»Vaikka ’Puukkojunkkarit’ näytelmänä – – – ei ehkä täytä ankaran kritiikin vaatimuksia — sehän on itse asiassa 12-kuvaelmainen kuvaelmasarja, niin nyt Laihialla nähtynä se kohosi esitystaidollisesti niin korkealle tasolle, että näytelmän seuraamisesta muodostui todella vaikuttava elämys.

Tällaisen esityksen aikaansaaminen maakunnallisin voimin on todistus Santeri Alkion kasvattaman nuorisoseurahengen elinvoimasta — olihan tässä näytelmässä mukana 50-60 henkilöä maakunnan 9:stä nuorisoseurasta. Kuinka paljon työtä on tehty satojen pikku yksityiskohtien hiomiseksi, sen voi arvata.»

Korostettiin myös, että »Puukkojunkkarit» oli pakko esittää omin väin: »Teoksella on niin vahva – – – paikallisväri, että sitä olisi mahdoton esittää ’vierain’ voimin.»

Arvostelijat antoivat tunnustusta kaikille esiintyjille. Oli tietenkin mitä sopivinta, sanottiin, että »Puukkojunkkarit» esitettiin Santeri Alkion merkkipäivän, mutta se oli »taiteellisesti niin suurten mittojen esitys», että sen soisi saavan esiintymistilaisuuksia muulloinkin ja muuallakin, jopa maakunnan ulkopuolella. »Puukkojunkkarit» esitettiin toisen kerran jo seuraavana päivänä, jolloin ministeri Johannes Virolainenkin oli läsnä näytöksessä. Näytelmäesitys sai erittäin hyvän vastaanoton yleisön taholta. Paavo Alkion versio, jonka teatterinjohtaja Veikko Manninen oli ohjannut, esitettiin lopulta eri puolilla maakuntaa vähintään yhtä monta kertaa kuin aikanaan Similän huolimatta siitä, ettei näyttämölleasetus tällaisessa ulkoilmanäytännössä ole suinkaan helppoa, joskin sillä on myös etuja. Tosiasiallisesti vasta tässä muodossa näytelmä näet teki teokselle oikeutta.

Vuosien mittaan »Puukkojunkkareista» ilmestyi 11 painosta, 10. WSOY:n Taskukirjat-sarjassa 34:ntenä 1964 (ks. liite 1). Vaikka alku oli ollut hankala, »junkkarit» olivat silti vuosien vieriessä saavuttaneet suosiota ja kuluneet kansan käsissä. Vielä syksyllä 1972 Porin Teatteri näytteli »Puukkojunkkarit» Tapio Parkkisen sovituksena. Mukaan oli otettu lauluja ja muutakin musiikkia, säveltäjänä ja sovittajana kapellimestari Jorma Panula. Musikaalin esitykset jatkuivat vuoden 1973 aikana Tampereen teatterissa ja saivat »epäalkiolaisuudestaankin» huolimatta suosiota. Aivan eri asia on, onko Alkion mestariteos sittenkään saavuttanut ansaitsemaansa arvoa — siinä määrin se on paikallisvärinen.

»Murtavia voimia»

»Puukkojunkkareista» tuli Alkion tuotannossa — hänen kuoltuaan, ainoa likimain »koko kansan kirja». Pienemmässä mittakaavassa sen kohtalo muistuttaa »Seitsemää veljestä». Pettyneenä »Puukkojunkkarien» saamasta laimeasta alkuvastaanotosta Alkio menetti joksikin aikaa halunsa kaunokirjailemiseen.

Uskollinen ystävä Kauppis-Heikki ei sen sijaan näytä menettäneen uskoaan Alkioon, joskin kyllä muihin kansankirjallt’joihin. Pessimistisesti Kauppis-Heikki näet kirjoittaa Werner Söderströmille 8.3.1894:

»Kansankirjailijoiden aika on ollut ja mennyt, se on minun ajatukseni ollut jo pitkän aikaa. Jaksaneeko heistä yksikään kohota arkipäiväisyyttä korkeammalle, Alkio ehkä voipi, muista ei ole näkyensä juuri toivomista. Kansankirjaililoita ilmestyi kuin sieniä sateella — mutta surullista on kumminkin, jos ne nyt sienten tavalla katoavat poudan tultua.»

Poudalla tarkoitti Kauppis-Heikki parempia aikoja, jotka vähitellen olivat koittaneet niin elinkeinoelämälle kuin kirjallisuudellekin. Näissä merkeissä kirjailija ehdotti kustantajalle kansankirjailijain yhteisen albumin julkaisemista jouluksi 1894. Alkion ja Kokon suostumusta Kauppis-Heikki piti varmana ja oli lisäksi sitä mieltä, että »Alkio olisi ehkä kykenevin kirjoitusten järjestäjäksi».

Kirjailija-albumi-suunnitelma ei toteutunut, mutta näissä merkeissä syntyi mm. Kauppis-Heikin »Aliina» 1896. Kustantaja ryhtyi vakavissaan herättelemään myös Santeri Alkiota jo kevättalvella 1895. Alkio kirjoitti 13.3.1895 Werner Söderströmille mm.:

»Minulla kyllä on kokoiltuna aineksia teosta varten, joka tulisi kuvailemaan elämää Etelä-Pohjanmaalla vuoden 1867 tienoilla, sitä ennen ja sen jälkeen. Mutta en tiedä milloin voin siihen ryhtyä, sillä tällainen teos vaatii paljon työtä, semminkin kun vaatimukset teos teokselta kasvavat. Ja olen pakotettu yhä enemmän kiinnittämään huomiota kauppaliikkeeseeni, joka näyttää sentään varmemmalta turvalta kuin kirjallinen työ – – – mutta monta vertaa miellyttävämpää olisi minulle henkinen työ kuin kauppiaan ammatti. Mutta eihän sitä monet ihmiset voi mielityötään harjoittaa.» – – -.

Alkio näyttää täten pitäneen tauon kirjoittelussaan. Syyt tähän eivät olleet yksinomaan perhesuruissa eikä leipätyössäkään. Kysymys oli eräänlaisesta aatteellisesta murroksesta, kuten näkyy kirjeestä, jonka Alkio lähetti ystävälleen Kauppis-Heikille samoihin aikoihin, heinäkuun lopulla 1895:

»Sitten kun minun ’Puukkojunkkarini’ valmistui en ole kirjoittanut mitään muuta kuin sanomalehtikirjoituksia. En tiedä miten se lienee, mutta minun luonteen tuntuu taipuvan enempi mullistamiseen ja politiikkaan kuin kaunokirjailijantyöhön. Minusta näyttää ainakin siltä, että minä en voi hillitä itseäni panemista jotakin sotivaa tendenssiä kirjoituksiin ja sitä ei nuorin arvostelulautakunta hyväksy.» Kirjanteko alkoi kuitenkin verkalleen ja uusi teos valmistui loppukesällä 1896. Alkio saattoi 7. elokuuta 1896 ilmoittaa Werner Söderströmille: – – – »Viime viikolla sain valmiiksi uuden teokseni konseptin. Tämä on jatkoa ’Puukkojunkkareille’ ja olen ajatellut panna sille nimeksi ’Murtavia voimia’. Se liikkuu vuoden 1867, siis katovuoden ajalla. Suuruudeltaan on teos »Puukkojunkkarien» kokoinen. Aijon kyllä kirjoittaa sen vielä konseptista puhtaaksi saadakseni stiilin (tyylin) niin hyväksi kuin mahdollista. – – – Olen tehnyt tämän teoksen kanssa paljon työtä ja toivoisin sen tulevan tyydyttämään kohtuullisia vaatimuksia.»

Kustantaja halusi teoksen jouluksi painoon ja niin tapahtuikin. Kirjaan ei tullut kuvitusta loppuvinjettiä lukuun ottamatta.

Muuten näkyi kirjoittajan kunnioittava suhtautuminen aiheeseensa jo siitä, että »Murtavia voimia» -teoksen etulehdelle oli kookkain kirjaimin painettu:

»KATOVUOSINA UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE

OMISTAA NÄMÄ RIVIT

Nöyrimmällä kunnioituksella

Tekijä»

Teoksen alku on kieltämättä vaikuttava:

»Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla 1867. Ei missään näkynyt vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta ajaen eräälle Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkossa tai likisissä taloissa.

Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan äärimmäiselle nurkalle. Sitävastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu.»

Voimakas luonnonkuvaus saattaa lukijan keskelle jotakin tavatonta tapahtumaa. Melkein kammottavaa on Alkion käyttämä, synkkää lähitulevaisuutta ennakoiva »stiili». Kuitenkin Alkio rajoitti lopulta juuri kurjuuden kuvauksensa vähimpään mahdolliseen, joten »Murtavia voimia» -teokseen tuli »vain» 221 sivua. Kirjeessään ystävälleen Matti Svanljungille heti kirjan ilmestymisen jälkeen Alkio sanoo: »Alussa suunnittelin teosta laajemmaksi, tarkoittaen siinä kuvata katovuoden uhreja laajemmassa mitassa, mutta hylkäsin tämän suunnitelman, koska teos olisi paisunut kovin suureksi varsinaisesti lukijaa ja teosta hyödyttämättä.» Nimenomaan talvella 1867-68 korkeimpaan määräänsä kohonneen kurjuuden seikkaperäistä kuvausta Alkio ei pitänyt tarpeellisena, vaan sisällytti sitä kirjaansa, »mikäli se koski kertomuksen henkilöitä». Kirjeestä samalle ystävälle (M.Svanljungille) 1897 selviää myös, että Alkio osasi ottaa oppia asiallisesta arvostelustakin. Niinpä hän sanoi tri Oskar Relanderin Valvojassa 1897 julkaisemasta arvostelusta, että »useimmat muistutukset hyväksyn aiheellisina. Hän on tutustunut kirjaan (’Murtuvia voimia’) tarkoin ja ymmärtänyt sen». Jopa ystävänsä Svanljungin huomautukset hallayön kuvauksesta Alkio tunnusti oikeiksi:

»Se ei ole niin voimakas kuin mielikuvituksessa sitä ajatellen edellyttäisi. Tuota kohtaa kirjoittaessani mietin hyvin paljon sitä kuinka voimakkaita värejä käytän. Lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, että kovin mustat värit siinä eivät olisi todenmukaisia. Näet vanha sananlasku sanoo: pahempi pelko kuin paukahdus. Ihmiset olivat jo keväästä asti tottuneet siihen käsitykseen, että katovuosi tulee. Onnettomuus ei tullut odottamatta, ihmiset olivat siihen valmistuneet. Kun halla tuli eivät ihmiset luulleet sentään kaiken menneen: ikuinen hyvä ystävä toivo piti heitä vieläkin pystyssä. – – –  Muuten on varmaa, että jos sivistyneet ihmiset yhtäkkiä joutuisivat sellaiseen kurjuuteen, he tuskin voisivat sitä ollenkaan kestää. Mutta silloiselle kansalle se ei ollut niin suuri muutos, semminkin kun siihen vuosien kuluessa valmistuttiin — niin suuri muutos kuin me otaksumme. Tältä kannalta minä olen asiaa ajatellut. Erehtyä olen hyvinkin saattanut. »

Hautalan Janne, ensimmäinen »maalaisliittolainen»?

»Murtuvia voimia» ilmestyi jouluksi 1896. Sen alaotsakkeena oli »Kuvauksia katovuoden 1867 ajoilta», ja kirjan takasivulla mainittiin, että »teos liittyy jatkona jo ennen ilmestyneeseen teokseen ’Puukkojunkkarit’ ollen kuitenkin siitä riippumaton, itsenäinen teos». Tosiasiallisesti vain melko ohut juonenlanka liitti uuden teoksen »Puukkojunkkareihin» ja sivistyshistoriallinen taustamaalauskin rajoittui vain katovuoden 1867 surullisten tapausten kuvaamiseen, mutta sellaisenaan nämä Alkion huolelliset kuvaukset antoivat »Murtaville voimille» pysyvän arvon ja tekivät siitä monen lukijan mielestä kiinnostavan.

Päähenkilönä on nyt Hautalan Janne, jonka jo »Puukkojunkkareissa» näimme edustavan talonpoikaista järjestystä, kunniaa ja luotettavuutta häjyjen historiassa. Teoksensa valmisteluvaiheessa Alkio hahmotteli muistikirjaansa Hautalan Jannea: »Tässä tulisi esiintyä oikea suomalainen talonpoika, joka ei katso etupäässä omaa etuaan ja joka kykenee uhrautumaan periaatteensa vuoksi». Alkio tekikin Jannestaan sellaisen, että Rafael Koskimies on valmis tunnustamaan:

»Erittäin mielenkiintoinen on tämän suuren talonpoikaisruhtinaan muotokuva — ruhtinaasta voidaan täysin oikeutuksin puhua, sillä Janne toteuttaa elämässään parasta ja vankinta suomalaisen talonpoikaisperinteen alalla. Alkio näyttää hänen yhteydessään myös varsin objektiivisella ja merkittävällä tavalla kuinka kuuluisa herraviha alunperin on pohjalaisessa talonpoikaisväestössä syntynyt: siihen ovat ensimmäisenä ja suurimpana syynä aina olleet kehnot virkamiehet eikä kansanluonteen synnynnäinen taipumus — kaunaan ja kateuteen. Kun ’Murtavissa voimissa’ uusi, kansan parasta tarkoittava nimismies ilmestyy pitäjään ja hänen työnsä hedelmät alkavat näkyä, niin kauna nopeasti häviää.»

Luovan kirjailijan savi käsissään Alkio todella näyttää muovanneen Hautalan Jannesta mieleisensä henkilöhahmon. Esikuviahan ei puuttunut. Piirteitä Alkio sai pääasiallisesti Sven Topparista, jota Alkiolla oli tiettävästi tilaisuus haastatella Kauhavalla, sillä Vennu oli vielä Alkion käydessä Kauhavalla elossa 70-vuotiaana ja täysissä hengen voimissa. Sven Topparista on sanottu, että »harvoin tapaa talonpoikaisen miehen puheissa niin paljon nerokkuutta ja purevaa satiiria kuin hänessä». Toppari tuli häjyjen vastustajana niin kuuluisaksi, että nämä nimittelivat häntä »Heikkilän Luteerukseksin. Hautalan Jannen sanavalmius soveltuu kyllä hyvin Heikkilän* Vennun piirteisiin.

Siitä huolimatta tuskin voimme sellaisenaan katsoa Sven Toppariakaan Jannen esikuvaksi, vaikka Vennu uskalsi itselleen Hägglundille lausua varoittavia sanoja, kun tämän kurinpalautukset menivät pääapurin mielestä liian pitkälle. Heränneenä miehenä ja pikemminkin maan hiljaisiin kuuluvana Sven Toppari ei liioin ollut sellainen määrätietoinen suomalaisen talonpoikaiskansan edustaja miksi Alkio Hautalan Jannen kuvaa. Mutta Janne olikin Alkion omien ajatusten ja havaintojen tulkki.

Paikkansa pitävästi Alkio antaa Hautalan Jannen ja muidenkin moittia virallisten kieliolojen nurinkurisuutta ja virkamiesten usein toistuvaa väärämielisyyttä. Tietenkin noina aikoina, jolloin hallinnon ja oikeudenkäytön virkakieltä ruotsia ei kansan parissa ymmärretty, alituiseen epäiltiin kansaa petettävän ja pimitettävän, varsinkin kun virkakunta usein esiintyi ylvästelevästi ja kylmäkiskoisesti.

»Kansallisuusaate lepää Alkion kulttuurihistoriallisissa kirjoissa hyvin vankalla tosiasiain perustalla; hän selittää suorastaan sen, miksi suomalaisuuden aate pääsi leviämään syvien rivien keskuudessa nopeasti ja tehokkaasti kuin kulo. ’Mutta minä olen’, sanoo Hautalan Janne, ’saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että talonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa monia käräjäjuttuja ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut kuinka oikea.’»

Tuolla kärsityn vääryyden, jatkuvan oikeusturvattomuuden tunnolla oli näin myös haitalliset seurauksensa; se ei yksinomaan nostanut kansaa kansallisuusaatteen puoleen ja sitä tietä sivistyksen janoon, vaan katkeruus sai sijansa niin Hautalan Jannen kuin kenen hyvänsä talonpojan sielussa.

Niinpä tämä mahdikas isäntä saattaa, tosin ärtyneessä mielentilassa ollessaan, kieltää pojaltaan kirjoitusharjoitukset, koska »se joka osaa kirjoittaa on jo niinkuin herrain sukua». Tämä Alkiolle poikkeuksellinen piirre kirjansa »sankarissa» lienee osittain johtunut siitä, että Alkio oli kuullut kerrottavan Kauhavan »valvoherroista». He olivat opinkäyntinsä kesken jättäneitä lyseolaisia ja seminaarilaisia, joille ei kunnon työ enää maistunut, vaan he lueskelivat yökaudet romaaneja. Sama asia oli saattanut monen Kauhavan ja muidenkin pitäjien kunnon isännän jopa kansakoulua vastustamaan.

Hautalan isännästä oli levinnyt se maine, että hän oli ehdoton herrain vihaaja. Siihen viitataan teoksessa mm. Jannen tuskitellessa takausvelkojensa kanssa ja tuumiessa:

»Ja hänestä näytti kuin koko se puolue, jota vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo pennin nylkiäisjoukko ja herrat, joilla kumpaisellakin näytti olevan niin luja pohja jalkansa alla, olisivat olleet liitossa masentamassa ja hävittämässä itsenäistä talonpoikaa.»

Kuitenkaan tuo herrain viha ei Alkion mukaan ollut aivan syvällä. Se oli parannettavissa ja poistettavissa sitä mukaa kuin kansallisuus- ja kieliolot muuttuivat suomalaiselle kansanainekselle siedettäviksi. Heidän oikeutettujen vaatimustensa mukaisiksi. Hautalan Jannen ja hänen mukanaan jokaisen suomalaisen talonpojan viimeisenä ja suurimpana ihanteena oli tuo »itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen».

»Murtavissa voimissa» näkyy jo selvästi, miten Alkiolle on kypsymässä eräänlainen poliittinen ohjelma — talonpoikia on puolustettava ylimielisiä herroja ja kiskureita vastaan.

Viimeksi mainittujen inhottava esikuva on Siikalahden Miikko, herrojen liehakoiva hyväksikäyttäjä, armoton velkoja, ynseä kaikille köyhille, raaka siinä määrin, että tappaa pienen, kohmettuneen linnunkin, jota Mikon omat lapset pyrkivät hoivaamaan. Mikkoon voitaneen ainakin osittain soveltaa Alkion muistikirjan mainintaa: »Raain mies mitä tunnen on – – – Hänet täytyy ajattelemassani teoksessa esittää yhtenä henkilönä.» M.E.Mäen kertoman mukaan Alkio oli kyllä sanonut eniten inhoavansa muuatta vaasalaista kauppiasta, joka oli armoton nylkyri ja velkoja, viinan ja oluen myyjä, mutta oli olevinaan silti kristitty. Kerrankin hän veisasi kaupassaan: »Olutta ja viinaa, Oi taivaallinen Kaanaa.» Nämä piirteet sopivat toisaalta vielä paremmin kauppias »Mikkel Klitsiin», joka Alkion teoksessa rommihumalassa veisaa.

Olavi Kares on tarkastellut »Murtavia voimia» -teosta herännäisyyden näkökannalta ja arvelee:

»Vaikka eivät siinä 1867 katovuoden kuvauksena puukkojunkkarit olleetkaan etualalla, vaan jo edellisessä kirjassa esiintyvä Hautalan Janne, joka nuhtelee nuhdeltavia ja auttaa autettavia sekä yleensä eräänä murtavana voimana edustaa kansan parhaimmistoa, ei kirjaa siitä huolimatta voi pitää herännäisyyden kuvauksena. Siinä vähässä niitä kirjassa herännäisyydestä tulee esille näkyy kuitenkin kirjailijan sama myötämielisyys heränneitä kohtaan (kuin »Puukkojunkkareissa»).»

Junkkarien päämiehen Karin Vennun vangitsemisen kuvaa Alkio »Murtavissa voimissa» hyvinkin samaan tapaan kuin Isontalon Antin vangitseminen todellisuudessa tapahtui. Kuitenkin esiintyi Antti arvokkaammin ja hillitymmin kuin Vennu. Vennu vangittiinkin viljavarkaudesta, Antti sen sijaan lähinnä taposta.

»Isojen miesten» arvokkuuskin, pyrkimys säilyttää kasvonsa ainakin omassa kylässään, rupeaa jo »Murtavissa voimissa» täysin horjumaan, jos katsomme Karin Vennun edustaneen Isotaloa ja Rannanjärveä. Kun Vennu »Puukkojunkkarien» viimeisillä sivuilla esiintyy arvossapidettynä ja pelättynä kenkkärinä Valeen häissä, hän on jatkossa varastetun tavaran kätkijä, joutuupa itse viljavarkaudesta kiinni Ajalle onkin kuvaavaa, että rikkomukset kohdistuvat elintarvikkeeseen, josta on huutavin pula. Junkkarien kuuluisin tämänlaatuinen tempaus oli se, että he väärennetyllä velkakirjalla hankkivat kristiinalaiselta suurkauppiaalta »vanhalta Vendeliniltä» suurehkon viljamäärän. Tällä tapauksella on vastineensa myös »Murtavissa voimissa». Petoksen uhriksi joutuu tällöin Siikalahden Mikko, jota kohtaa eräänlainen Nemesis, kun hän näin menettää huomattavan viljamäärän, jonka oli aikonut kiskurihinnalla myydä hädässä oleville.

Viljan hankinta ja saanti tavalla tai toisella — ostamalla, kruunun viljalainana, jopa varastamallakin — on »Murtavia voimia» -teoksen keskeisintä kerrontaa. Kato tekee tapahtumat ymmärrettäviksi.

Vaikka Alkio itse kertoo välttäneensä mustamaalausta, täytyy »Murtavien voimien» taiteellisina nousukohtina pitää kuvauksia vuoden 1867 kaikki toiveet murskaavista hallaöistä. Rikkaammin ja monipuolisemmin kuin Päivärinta milloinkaan Alkio tavoittaa itse halla-aamujen harmaan toivottomuuden, ihmisten hädän, traagillisen voimattomuuden ja avuttomuuden tunnelman:

— – »Tähkäpäät lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema, kylmien kourien kuristaen voitetuista viimeistäkin elinmehua, aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta, mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle tullen likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota verivihollistaan. Möröt mykistivät uhrejaan viimeisen kerran, laskeutuivat sitten oikea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan ikäänkuin ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää.» – – –

Tuhoa katselevien miesten mielialaa kirjailija kuvaa seuraavasti:

— – »Vaikka vainio viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä sanottavasti muuttunut, muodosti kuitenkin varma tieto siitä, että viimeyöllinen halla oli vienyt vainiosta kaiken mehun tunnelman samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa hämärän tullessa ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten seassa. – – – Miehet eivät olleet mitään sankareita eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän rypistyneet otsansa, tuijottivat silmänsä kertoivat, että he täysin tajusivat mitä oli tulossa. Se ei silti saanut heitä hätäänsä huutamaan, ei kukaan maininnut omasta kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan, vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavalta tukalasta ajasta.» – – –

Enempää maalailua tai tehostelua ei tarvita järkyttävän vaikutelman aikaansaamiseksi. »Se on yksinkertaista kirjaanvientiä, joka täydelleen tehoo vain suomalaiseen lukijaan, koska vain suomalainen tietää, mitä tuohon pieneen, kohtalokkaaseen hallasanaan historiallisesti sisältyy», Koskimies sanoo ja jatkaa: »Suuren nousun Alkion suomalainen paatos saavuttaa siinä kohdassa, missä kerrotaan maakunnan miesten käynnistä kuvernöörin luona ja tämän innoittuneesta tulevaisuuden näystä: ’- – – Suomen kansa ei sorru koskaan vaikka sillä olisikin nälkä.’»

Esikuvina kansanomaiset kuvernöörit;

Järnefeltin vaikutus

»Puukkojunkkarien» syntymän aikainen Vaasan läänin kuvernööri oli Aleksander Järnefelt (1888-94), Järnefeltin taiteilijaveljesten isä, joka oli »suuri kansanvalistuksen ja suomalaisen sivistyksen ystävä». Toisaalta nälkävuosien ajan kuvernööri C. G.F. Wrede oli ehkä vielä suuremmassa määrin kansanmies kuin Järnefelt. Jokaisella oli oikeus tulla hänen virkahuoneeseensa tai yksityiskotiinsakin, ja hän kuunteli anojaa kärsivällisesti. Maatalouden kohottaminen, köyhien ja vähäosaisten asia oli Wreden sydämellä. Nälkävuosien aikana hän ponnisteli parhaansa lievittääkseen hätää. Alkion muistiinpanojen mukaan Wrede vallan kauhistui, kun kuuli, että vain »parempia» pyrittiin auttamaan ajatellen, että »huonot kumminkin kuolevat». »Ei niin saa sanoa», kuvernööri nuhteli puheilleen tulleita pitäjänmiehiä ja käski toimittaa lisää jauhomattoja.

Wredestä kerrotaan, että hän läänissään matkustellessaan piti nälkäaikoina leipää mukanaan ja antoi sitä enimmän tarvitseville.

Santeri Alkio kyllä tiesi tästä kuvernööristä, jonka erotessa virastaan (1884) hän itse oli jo täysi mies. »Murtavien voimien» kuvernöörinkuvasta ei kuitenkaan Wrede yksin vastaa. Tämä ei ollut sellainen sotilaallinen tyyppi kuin Alkion esittämä ylin paikallinen hallintomies, ei liioin suomalaisuusmies, kuten Järnefelt. Asia ei vielä Wredelle ollut ajankohtainen. Mutta näiden yhdistelmästä syntyi nyt oiva kuvernöörityyppi, niin kuin oli syntynyt Isostatalosta ja Rannanjärvestä Karin Vennu. Kuvaan on kyllä saattanut vaikuttaa kolmaskin mies, nimittäin Järnefeltin lyhytaikainen viransijainen Gustaf E.Fellman, näihin aikoihin senaatin esittelijäsihteeri, myöhempi valtioneuvos. Hän oli Lappajärven kuulun Jaakko Fellmanin poika ja perehtynyt läänin oloihin osallistuttuaan mm. keskeisissä hallintotehtävissä Vaasan radan valmistamiseen.`

Nyt sattui niin, että Fellmanin hoitaessa viransijaisuutta itse senaattori Yrjö-Koskinen, silloinen kirkollisasiaintoimituskunnan päällikkö, tuli Etelä-Pohjanmaalle tutustuakseen maakunnan eriuskolaisiin, nimenomaan J aihian, Jurvan ja Teuvan baptisteihin, joita piti kehotettaman eriuskolaisseurakunnan perustamiseen 1889 vahvistetun lain mukaan.

Vt. kuvernööri Fellman toimi Yrjö-Koskisen oppaana ja sijoitti vieraan Laihialla Tyylin majataloon. Santeri Alkio näet kirjoitti heti vierailun jälkeen 31.8.1893 langolleen Matti Nurmiolle: »Viime perjantaina kävi luonani korkeita vieraita. Vaasan läänin v.t. kuvernööri Fellman ja senaattori Yrjö-Koskinen. Poikkesivat luonani Tyykin kievarista ja viipyivät luonani ison aikaa.» Tapauksen poikkeuksellista tärkeyttä todistanee sekin, että paikallislehti »Pohjalainen» riensi heti seuraavassa numerossaan (1.9.1893) kertomaan: »Tämän kansankirjailijamme puheilla viipyivät ylhäiset vieraat toista tuntia.» Samalla lehti arveli, että käynnin yhteydessä keskusteltiin kouluasioista, koska parhaillaan oli alettu ottaa yksityisiä suomenkielisiä oppikouluja valtion haltuun.

Kuvernööri Järnefelt puolestaan oli kuten edempänä mainittu juuri näiden asioiden erikoisharrastaja, lämmin suomalaisuusmies. Hän lienee kuitenkin ollut poliittisesti suhteellisen varovainen, sillä Alkio kertoo itse, miten hän oli Eino Leinon kanssa seuraavassa tammikuussa (1894) Vaasan kunnallistalolla esiintymassä, hän pitämässä juhlapuhetta, Leino lausumassa:

»Meillä taisi kummallakin olla ramppikuumetta, sillä juhlaväen joukossa, etupenkeissä, istui Vaasan läänin maaherra (oik. kuvernööri) Järnefelt. — Minä taisin puhua mullistavia ajatuksia, sillä ensi väliajalla tuli maaherra kättelemään ja nuhtelemaan. Piti ottaa se radikalismi hieman hillitymmin. Raju kansanvalta on vaarallinen asia, kuvernööri arveli.»

Aleksander Järnefelt oli kyllä suomenmielinen ja suomalaisten kansakoulujen perustaminen oli hänelle sydämenasia. Hänen myöhempi eronsa johtui suureksi osaksi siitä, että hänen ruotsinkieliset alaisensa pyrkivät sabotoimaan hänen toimiaan. Kuitenkin kuvernööri ei suvainnut Lauri Kivekkään KPT-linjaa, johon Alkio lähinnä pitäytyi. Yhtä vähän Järnefelt kannatti rajuja yhteiskunnallisia reformeja ja tasa-arvoisuutta. Järnefeltin mielestä oli säilytettävä tietty etäisyys kansaan, vaikka sen hyväksi työskentelikin. Näin on ymmärrettävissä, että kuvernööriperheen kanssakäyminen jonkun maakauppias Alkion kanssa jäi vähiin, vaikka kirjallisuutta harrastava kuvernööri olisikin tutustunut parhaillaan vihkoittain ilmestyvään »Puukkojunkkarit» -teokseen. Istuipa poika Arvid Järnefelt samoihin aikoihin viimeiset käräjänsä juuri Laihialla.

Varmaa on, että kohtaaminen tapahtui Vaasan suurilla laulu- ja soittojuhlilla 1894. Santeri Alkio sai kunnian esiintyä yhdessä paitsi kuvernööri Järnefeltin myös E.G.PalmBnin ym. kanssa tilaisuudessa, jossa Armas Järnefeltin »Korsholma» tämän itsensä johtaessa esitettiin ensi kerran ja johon lähes koko edustava Suomi Topeliusta ja Jean Sibeliusta myöten osallistui.

Alkion jo näihin aikoihin — tuskin vuosi »Puukkojunkkarien» ilmestymisen jälkeen — nauttimaa arvonantoa todistaa juhiatoimikunnan puheenjohtajan rehtori Eliel Levbnin kirje hänelle 1.5.1894. Siinä sanotaan:

»Täällä ensi kesänä vietettävän yleisen laulu- ja soittojuhlan yhteydessä tulee juhla-ajan viimeisenä päivänä kesäkuun 21 p. suuri kansanjuhla Hietalahden puistossa toimeenpantavaksi, jonka juhlan ohjelmaan kuuluu paitsi laulua ja soittoa ym. luonnollisesti myöskin puheet maamme kumpaisellakin kielellä. Juhlatoimikunnan toivomus on, että te hyväntahtoisesti ottaisitte suomalaisen juhlapuheen mainitussa tilaisuudessa pitääksenne suoden siten arvokasta apua pian vietettävässä isänmaallisessa juhlassamme, johon kansalaisia näkyy olevan tulossa kaikista maamme ääristä. Odottaen myöntävää vastaustanne piirrän kunnioittaen

Eliel Levon»

Santeri Alkiolla oli täten tilaisuus tuoda yhteiselle kansalle julki ajatuksiaan mahdollisimman juhlavassa tilaisuudessa, esittää niitä »kaikilta maamme ääriltä taajoissa ryhmissä, maitse ja meritse juhlapukuiseen, kauniiseen Vaasan kaupunkiin saapuvalle kansalle». Hietalahden juhlakenttää varsinkin kehuttiin lehdissä kauniiksi; siellä piti kuvernööri, Järnefelt, avauspuheensa, kuten sitten »kirjailija Filander» lopettajaispuheen yhteiselle kansalle.

Näin tulivat kuvernööri ja vaatimaton maakauppias, jonka teokset kuitenkin olivat herättäneet yhä suurempaa huomiota, paremmin tutuiksi. Ilmeisesti Järnefelt myös tunsi läheisen Laihian asukkaat tavallista paremmin, vaikkei hänen ollutkaan tarvinnut taivuttaa heitä kansakouluja perustamaan — Laihia oli päinvastoin esimerkkipitäjä hänelle. Niinpä kuvernööri Järnefelt tuli, kuten asian esittäjä Vaasan lyseon historian lehtori A.A.Gröndahl Alkiolle 23.11.1894 kertoo, »hyvin liikutetuksi mainitessani laihialaisten toivosta saada sanoa hänelle jäähyväiset sekä lausui itsellänsä ei suinkaan olevan mitään sitä vastaan, päinvastoin oli iloinen ja kiitollinen siitä kunnioituksesta ja ystävyydestä, jonka hän kansalta sai osakseen». Gröndahl antoi Alkiolle toimintaohjeet, miten hänen tuli menetellä kun senaattoriksi nimitetty Järnefelt matkusti lauantaina 24. marraskuuta 1894 Helsinkiin Laihian ohi:

»Siis huomen illalla tapaatte hänet, jollei hän joutaisi heti tulemaan ulos vaunusta, niin olkaa hyvä ja kutsukaa hänet ulos —

Koska Elias Hollo kertoi, että kaikilla muillakin asemilla tämän läänin sisällä aiotaan samalla tavalla kuin Laihialla osoittaa kunniaa poislähtevälle rakkaalle maaherrallemme, niin mainitsin siitäkin herra Senaattorille, ei kuitenkaan varmana asiana, vaan ainoastaan korviini tulleena huhun. Mutta olisihan se mainio saia jos niin voisi tapahtua. Joliette jo ole ryhtynyt toimiin sitä varten (niinkuin Elias’ kuitenkin) niin se kävisi ehkä vielä päinsä sähkösanomain kautta. Mutta tässä asiassa tiedätte kyllä toimia asianmukaisesti ilman minun neuvojanikin. Kelpo referaatteja sitten vaan lopuksi Pohjalaiseen.»

Näin kirjoitti innokas suomalaisuusmies ja Alkion aateystävä Gröndahl — vanhojen velyläisten hyvin tuntema Pamppu, jonka kirjeestä näkyy, että Santeri Alkio oli ottanut oikein sydämenasiakseen »koulukuvemöörille» järjestettävät kiitollisuuden ja kunnioituksen osoitukset. Sekä maakunnan rahvas että lehdistö hyvästelivät Helsinkiin senaattoriksi lähtevää hyvää kuvemööriään ainutlaatuisen lämpimästi ja kunnioittavasti. Kuvemöörinvaihdos ei suinkaan ollut jokapäiväinen tapahtuma. Muillakin asemilla lausuttiin tervehdyksiä ja osoitettiin kiitollisuutta. Laihian aseman lyhyestä juhlahetkestä kertoo paikallinen lehti »Pohjalainen» 27.11.1894 seuraavaan tapaan:

»Marraskuun 24 päivänä 1894 olivat laihialaiset saapuneet sankoin joukoin asemalle. Uutta senaattoria kuljettanut juna saapui sinne ja pitäjäläistensä puolesta lausui — silloin 32-vuotias — maakauppias-kirjailija Santeri Filander (Alkio) kuvernöörille laihialaisten lämpimät kiitokset vakuuttaen Järnefeltille, että laihialaisten muistossa tulee aina säilymään ’se erinomainen valppaus ja suosio, jonka Te erittäinkin sivistysharrastuksiin ja taloudellisiin parannuksiin läänissänne kohdistitte’. Koulujen perustaminen oli merkinnyt valon leviämistä kansalle. Puheensa Santeri Alkio lopetti seuraavasti:

’Herra kenraali. Te käsitätte meitä pohjalaisia oikein. Rakkaus kansaan, hyvä tahto ja avomielinen käytös virkamiehen puolelta ja uuttera työ, nehän ne ovat, jotka kansan rakastamaan opettavat. Te teitte juuri niin, Kipeästi koski meihin uutinen, että Te muutatte, että siis joudumme menettämään Teidät. Mutta nyt tulette uudessa virassanne uhraamaan voimanne koko isänmaan hyväksi. Ottakaa vastaan laihialaisten kiitos ja vilpitön tunnustus. Suokoon Kaikkivaltias Teille vielä monta elinvuotta. Kansalaiset.

Eläköön senaattori Järnefelt!’»

Kerrotaan, että laihialaiset esittivät harvinaisen voimallisesti kolminkertaisen eläköön-huudon pidetylle virkamiehelle ja mahtavasti kijri kaiku. Maaherra puolestaan oli kuunnellut puhetta vakavana ja liikuttui — kuten Alkio itsekin — yhä enemmän kauniiden loppusanojen aikana. Ääni hieman värähtäen hän vastasi uskollisille »alamaisilleen» näin:

»Kiitän teitä laihialaiset siitä ystävällisyydestä, jota olette osoittaneet minulle. Olen kenties viimeisen kerran luonanne ja tahtoisin tällä hetkellä mieliinne painaa, että erityisellä rakkaudella hoitaisitte niitä sivistyslaitoksia, kansakouluja, joita erinomaisella alttiudella olette jo monia kuntaanne perustaneet. Ja perustakaa uusia niin pian kuin tarve ilmaantuu, sillä ne ovat laitoksia, joiden siunatut vaikutukset ulottuvat kauas tulevaisuuteen. Tulevat polvet kiittävät teitä niistä vielä sittenkin, kun meitä kaikkia jo multa peittää. — Hyvästi. Kiitos ystävällisyydestänne. Eläköön laihialaiset!»

Tällainen pienikin juhlahetki — Alkio itse sanoi, että oli kiirehdittävä »juna ei tässä salli pitkiä puheita» — jäi varmaan muistoon. Koko Järnefelt-episodi jätti ilmeisesti pysyviä vaikutteita myös Santeri Alkion tuotantoon. Ajateltakoon esim. »Murtavien voimien» maaherraa ja muita »hyviä; hallintomiehiä. Wreden ja Järnefeltin kaltaiset kuvemöörit jäähdyttivät Alkion myötäsyntyistä herrainvihaa. Tällaisissa hallitusmiehissä hän, kuten yhteinen kansakin, näki turvansa vanhaa epäkansallista järjestelmää vastaan ja tämä kuvastui kyllä Alkion tuotannossaldn.

Katkeruutta?

Valvojan arvostelijan kauniista sanoista huolimatta »Murtavia voimia» ei Alkion omien sanojen mukaan saavuttanut sitäkään huomiota, minkä »Puukkojunkkarit» saavutti. Tekijän toivomus, että pohjalaisuuden tultua muotiin 1920-luvun alussa »Murtavia voimiakin» olisi mennyt kaupaksi »Puukkojunkkarien» kyydissä toteutui vain osittain. »Murtavista voimista» otettiin tosin pari uutta painosta sekä Alkion koottuihin että Valittuihin teoksiin (ks. liite 1).

Kiistattomasti »Murtavia voimia» ei yltänyt kaunokirjallisena teoksena »junkkarien» tasolle. Kulttuurihistoriallinen näkemys ja kansanpsykologinen selittely anastavat siinä liiankin keskeisen sijan. Nälkävuosien aiheuttama murros elinkeinoelämässä, elämänmenoon tämän ohella vaikuttaneet uskonnolliset liikkeet ja uudenaikaisen valistuksen vähittäinen tulo antavat edistysmies Alkiolle aihetta historialliseen teoretisointiin. Sehän kuului hänen sisimpään olemukseensa, mutta niin tässä kuin useissa muissakin teoksissa kavensi taiteilijan sanottavaa (Koskimies).

»Murtavia voimia» säilyttänee silti sekin paikkansa kirjallisuudessamme 1867 nälkävuosien järkyttävänä kuvauksena. Teoksen sivistyshistoriallinen arvo tulee varmaan aina olemaan huomattavampi kuin kirjallinen arvo, Koskimies arvelee. Tähän tekisi mieli lisätä, että »Murtavia voimiakin» on varsin luettava kirja — ehkäpä sen taiteellisiakin ansioita on aliarvioitu.

Alkio ei protestoinut »Murtavien voimien» arvostelua vastaan. Mutta tämä työteliäs vaihe, »Puukkojunkkarien» ja sen jatkon kirjoittaminen epäkiitolliselle yleisölle näyttää perin väsyttäneen, jopa masentaneenkin Alkiota, vaikka hän »Murtavissa voimissa» ikään kuin rohkaisee itseään arvostelun ja huonon menestyksen hallaa vastaan. Hän tiesi ja tunsi tehneensä tunnollista työtä, joka näytti suureksi osaksi hukkaan menneeltä. Hän jätti pitkäksi aikaa kaunokirjallisuuden »onnettomana rakkautena», varsinkin kun hänellä riitti yllin kyllin muuta puuhaa, jota hän vuosi vuodelta piti tärkeämpänä — ei mieluisempana — kuin kaunokirjallista askartelua. Näin Alkio ainakin pyrki vakuuttamaan itselleen ja muille.

»Todellakin näyttää siltä, että yhä supistumistaan supistuu se aika, jota voin kirjallisiin harrastuksiin käyttää», hän kirjoittaa kirjeessään 1897 syksyllä. Toisaalta Alkio tunsi, että hän oli jäämässä ajastaan jälkeen, kun oli vailla kosketuksia muihin kirjailijoihin, etäällä suuresta maailmasta. 10.2.1898 hän kirjoittaa runoilija J.H.Erkolle, joka Kåuppis-Heikin ohella oli hänen harvoja henkilökohtaisia, jopa läheisiä tuttaviaan kirjailijain joukossa:

»Minä tarvitsisin kovin päästä Helsinkiin muutamaksi kuukaudeksi saadakseni tutustua edes rahtusen suuremman maailman elämään. Sillä alituiseen maaseudulla asuen ei voi välttää joutumista yksipuolisuuksiin. Minulla sitäpaitsi olisi muutakin niin paljon opittavaa siellä. En ole vielä saanut nähdä, sitä vähemmän tutustua mihinkään Helsingin tieteellisiin enkä taiteellisiin kokoelmiin. Niillä kahdella kertaa, kun olen Helsingissä käynyt, on aikani mennyt muualle sekä, kun ei ole ollut toveria, joka olisi minua opastanut. Kuten tästä huomaat, olen minä ’nähnyt’ hyvin vähän. Mutta tästä johtuvan puutteen tunnen itse kipeimmin. Voinenko koskaan sitä korvata, korjata? Ainakin vielä aijon jotain siinä suhteessa tehdä, kun onnistuisi pääsemään aineellisessa suhteessa sille kannalle, että suurempia kärsimättä voisi sivistyksensä eteen jotain tehdä.»

Näinä aikoina Alkio puhuu muillekin toiveistaan saada tutustua korkeampaan sivistykseen ja sen edustajiin. Saatuaan toukokuussa 1898 Helsingissä käydessään keskustella tohtorien Arvi Grotenfeltin ja Zach. Castr€nin kanssa, hän kiittää osakseen tulleesta ystävyydestä ja lausuu:

»Yksinkertaisiin maalaisoloihin tottuneena tuntee meikäläinen astellessaan Helsingin katuja tai pistäytyessään siellä sisään yleisiin paikkoihin, omituista yksinäisyyden ja orpouden tunnetta. Kaino, jolla ennen Helsinkiä ikävöi, muuttuu koti-ikäväksi ja tuntee syvästi olevansa kotoisin toisesta maaperästä. Mutta kun sitten saa ja kohtaa ystävällistä kohtelua, niinkuin minulla oil onni viime Helsingin matkallani, jää se mieleen ja säilyy siellä parhaiten vaikutusten joukossa. Pari kertaa ennen olen käynyt Helsingissä, vaan niillä kerroilla en ole ollut tilaisuudessa siellä keneenkään tutustua. Kuitenkin on Helsinki aina ollut minulle kuin joku toivojen maa. Vaan siellä tarvitsisi saada viipyä, että siitä todellisia vaikutuksia saisi. Tuommoiset käynnit, jolloin ikäänkuin junassa on pakoitettu ohitse kiitämään, jättävät vaan pääasiassa sekavia ja epämääräisiä vaikutuksia.»43

Taloudellisista syistä Alkion oli pakko kieltäytyä sellaisestakin matkasta, jota piti kehitykselleen tarpeellisena. Matti Svanljung oli ehdottanut hänelle 1899, että hän tekisi vaimonsa kanssa kesällä matkan Skandinavian maihin. Mieli karvaana Alkion oli vastattava:

»Mahdotonta monesta syystä. Liikkeeni ja asiaini hoito estää, varattomuus estää ym. Sitä paitsi, jos aikani ja varan sen sallisivat, niin ensimmäinen tehtäväni olisi matkustaa Suomessa! Sitä olen mielessäni kuvaillut jo ainakin 10 vuotta, vaan vielä se on mielikuvituksena vain.»

Erkko oli maininnut Kaunokirjailijain liitosta, jonka toimikunnan kehotuksesta Alkio oli syksyllä 1898 kutsuttu liiton toimivaksi jäseneksi. Siihen Alkio vastasi:

»Kaunokirjailijaliiton kokoukseen kyllä joskus aijon mennä, ja olen sitä jo monesti ajatellut. Mutta kun ei siellä ole minulla yhtään persoonallista tuttavaa, niin tuntuu vähän vastenmieliseltä sen vuoksi ajatella sinne menoa. Ventovieraana tuntuu minusta jonkunlaiselta uhkarohkeudelta yhtäkkiä vaan pistäytyä piiriin, jossa kaikki muut ovat keskenänsä persoonallisia tuttavia.»

Hän lupasi kuitenkin mennä liiton kokoukseen, jos hänen Helsingin-matkansa sattuisi sopivaan aikaan. Edellisessä kirjeessään Erkolle Alkio oli maininnut, että monesti hänen mielensä teki oppia jotakin vierasta kieltä päästäkseen hänkin käsiksi laajempaan maailmankirjallisuuteen:

»Viimeinen päätökseni tässä suhteessa on, että tänä talvena alan ajaa päähäni ruotsia vaimoni opastamana. Mitenkä sitten tulee loteutetuksi ja aikaa saaduksi siihen tarkoitukseen, sillä muut jokapäiväiset toimet tahtovat viedä niin paljon aikaa.»

Alkio palaa myöhemminkin asiaan:

»Mitä tulee tuohon vierasten kielten opettelemiseen, niin ymmärrän kyllä että saksa tai ranska olisi paljon suuremmaksi hyödyksi kirjallisessa suhteessa. Mutta minun täytyy myöskin ottaa huomioon mikä on helpompaa. Ruotsin oppiminen on minusta helpompaa. Sitä paitsi ymmärrän sitä jo hyvin vähän. Minulla ei ole paljon aikaa panna opettelemiseen, siitä syystä aijon koettaa lyhintä tietä. Olen sitäpaitsi kuullut, ettei ruotsinkielen taitajalle ole kovin vaikeata oppia saksaa. — — — Mutta kaikki riippuu siitä, jos joskus voin aikaan käyttää kirjallisiin harrastuksiin.»

Keväällä 1899 Alkio vihdoinkin vieraili Kirjailijaliiton kokouksessa. Mutta käynnistä tuli pettymys. Maila Talvio kertoo tästä Kaisaniemen Meripaviljongissa vietetystä illasta mm.:

»Erityisesti muistuu mieleeni eräskin kevätkesän ilta Kaisaniemen meripaviljongissa. Nuori Rängman oli saatu siksi illaksi soittamaan. Santeri Alkio oli saapunut Pohjanmaalta ja otti ensi kertaa osaa tämän uuden, kirjailijain oman yhdistyksen tilaisuuteen. Hän oli nähtävästi odottanut tästä illasta — niinkuin koko yhdistyksestäkin — hyvin paljon. Elli Rängman istui pianiinon ääreen – – – odottaen että hänelle annettaisiin merkki, milloin hänen tuli alkaa. Yrjö Weijola luki omia runojaan. Hän teki sen kauniisti. Kukaan ihminen ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuuntelevan. Kokouksia ei nähtävästi pidä panna toimeen näin myöhäiseen vuodenaikaan, sillä kaikki tahtoivat olla ulkona. Tuntui hyvin painostavalta – – – Vaihdoimme Eino Leinon kanssa jonkun huolestuneen sanan sen johdosta, että Santeri Alkio oli joukossamme ja että hänellä näytti olevan suorastaan ikävä. Jotakin täytyi tehdä, ettei hänelle jäisi varsin huonoa muistoa. J.H.Erkkokaan ei nyt ollut täällä. Mitä tässä sitten saattoi tehdä? Hänhän oli raittiusmies. – – –

— Mene nyt pitämään hänelle seuraa.

Tunsin Pohjanmaan kuuluisan kirjailijan syvän, ehdottoman katseen alaisena olevani varsin vähäarvoinen ja päättelin, etten kelpaa kirjailijaliiton toimihenkilöiden joukkoon.»

Tästä havaitaan, että Alkio jo näihin aikoihin oli kirjailijapiireissä »Pohjanmaan kuuluisa kirjailija». Luultavasti »Puukkojunkkarien» ansiosta, sillä tokihan kirjailijat ymmärsivät sen arvon parhaiten. Mutta toisaalta huomataan myös, että kaunokirjailijoittenkin joukossa Alkio tunsi itsensä vieraaksi. Hänellä ei todella siellä ollut montakaan läheistä ystävää, kenties J.H.Erkko ja »kirjeystävä» Kauppis-Heikki ainoita; Ahokin oli pikemmin vain kirjeenvaihtotuttava.

Tälläkin orpouden tunteella saattoi olla varsin ratkaiseva merkitys siihen, että Alkio luopui »puhtaan» taidekirjallisuuden luomisesta antautuakseen kirjailijanakin pääasiassa aatteen palvelukseen.

Näytelmäyritys

Kun Alkio 1890-luvun jälkipuoliskolla tunsi yhä suurempaa julistamisen tarvetta, olisi hän kernaasti käyttänyt mahdollisimman vaivatonta tapaa kootakseen kuulijoita. Näytelmien kautta olivat Minna Canth, Erkko ym. sosiaalireformaattorit saaneet äänensä kuuluville. Näytelmäharrastus liittyi täten ajan henkeen, nuorisoseurajohtaja Alkio näki seuranäytelmissä myös erinomaisen tärkeän kasvatuskeinon ja tunsi varmaan muutenkin aitoa eteläpohjalaista viehtymystä näytelmiin. Nuorempana hän oli näytellyt itsekin ja saanut nuorisoseuraväen temmatuksi mukaan tähän esimerkilliseen harrastukseen. Kantaansa Alkio perusteli mm. Pyrkijässä 1903 seuraavasti:

»Seuranäytelmät pidämme hyvin tärkeinä välikappaleina nuorisoseuratyössä. Ne antavat ruumiillista työtä tekevälle nuorisolle tilaisuutta henkiseen voimisteluun, joka huvittavaisuudellaan kiihoittaa ponnistelemaan. — Edellyttäen, että jokaista kunnollista näytelmää ylimalkaan kannattaa jokin siveellinen aate, olkoon, että se esiintyy ilveilynkin ja huvinäytelmän muodossa, emme voi näytelmäin esitystä pitää synnillisenäkään.»

On jo mainittu, että Alkio rakensi jopa pääteoksensakin, »Puukkojunkkarit» ja »Murtavia voimia» kohtaus kohtaukselta ikään kuin näytelmän näytös näytökseltä. Varsinkin »Murtavissa voimissa» jako on selväpiirteinen:

1. näytös Grönberg, Hautala, Kuivasen Ella ja Karhun Esa, 2. Siikalan Mikko ja Karin Vennu, Mikko ja Märkäseläiset, 3. tapahtuu osaksi Hautalassa (pojan kirjoitusvehkeet, Jannen katsantotapa herroista) osaksi Klitsillä, 4. Vennu tulee kerskumaan nimismieheen, joka vangitsee hänet, 5. hallayö ja aamu, Janne saa Valkolaisen asian ajaakseen v.t. nimismiehen luona, 6. näytös Kuvernöörillä, 7. Siikalahti ja Kalenius sopivat paloasiajutusta konnina, 8. Hautala sairaana. Syö pettua. Nimismies ei uskalla tarjota hänelle (jauho)mattoa. Emännän on nälkä.

Näin on »Murtavia voimia» pyritty rakentamaan kuin 8-kuvaelmainen näytelmä, puuttui vain tiivistetty replikointi ja näyttämölleasetus. Mm. Niilo Liakan mielestä on outoa, ettei Santeri Alkio omistanut voimiaan nimenomaan näytelmäkirjallisuuden kartuttamiseen, »varsinkin kun hän nuorisoseuroista hyvin tunsi kelvollisten seuranäytelmin kipeän tarpeen». Tältä pohjalta lähti kuitenkin Alkion tiettävästi ainoa suurempaa julkisuutta saavuttanut näytelmä. Sen Alkio laati tilapäiseen tarpeeseen nuorisoseuratalon vihkiäisiin 1898. Näytelmä oli nimeltä »Syteen taikka saveen» ja Alkio mukaili siinä erästä varhaisempaa novelliaan »Kyllähän minä jo meinasin, mutta — — —», joka oli ilmestynyt »Kylistä, kodeista ja vainioilta»-kokoelmassa 1894. Kirjeessään hengenheimolaiselleen ja siipiänsä näytehnäkirjailijana koetelleelle kirjailijaystävälleen J.H.Erkolle* 1899 Alkio kirjoitti:

»Niin tekaisinhan minä näytelmätöherön, joka konseptina näyteltiin täällä. Kirjoitan sen nyt uudestaan ja aion antaa sen painaa, onhan lisänä seuranäytelmäin reportoareissa. Teatteria varten en minä koskaan kykene kirjoittamaan, sinne ei minun harjoittamaton dramaattinen kykyni ulotu.»

Seuraavana kesänä 6.7.1899 lähetti Alkio näytelmänsä, jossa alkuperäisaihetta oli muutettu niin, että nuoresta piikatytöstä oli tullut naimahaluinen vanhapiika, Werner Söderströmille ja pyysi tietoa, voitiinko näytelmä painattaa ja millä ehdoilla. Hän huomautti:

»Näytelmäyritykseni olen kirjoittanut yksinomaan silmälläpitäen seuranäytelmävaatimuksia varsin hyvin käsittäen, ettei se semmoisena voi tulla teatterikappaleeksi. Viime syksynä sitä esitettiin muutama kerta. Muokkasin sen nyt niiden vaikutelmien mukaan, mitä olin saanut näyteltäessä. Jos olisin ajatellut sitä taidekappaleeksi, joka teatterille kelpaisi, olisin luonnollisesti tarjonnut sitä Suom. Teatterille. Minä en luonnollisesti voi ruveta väittelemään näytelmän kelvollisuudesta seuranäytelmäksikään enkä erityisesti kehoittamaan sen kustantamista, joten minun täytyy pyytää K.H. toimimaan asiassa harkintanne mukaan. Otan sen kyllä mielelläni takaisin, ellei W.S(öderström) halua sitä kustantaa, ja jätän toistaiseksi.»

Werner Söderström oli taipuvainen kustantamaan näytelmän, mutta tarjosi siitä vain 100 mk tekijänpalkkiota. Alkio arveli 14.8.1899 näytelmänsä seuranäytelmänä saavan hyvän menekin. »Seuranäytelmänä se menee yhtä hyvin kaupaksi emmekä tarvitse kumpanenkaan tappiota kärsiä», Alkio kirjoitti ja lisäsi, että oli »ajatellut koettaa vastaisuudessa saada aikaan useampia seuranäytelntiä, jos onnistumaan sattuisin sen verran, että kannattaisi yrittää».

»Syteen tai saveen» oli kyllä huvinäytelmä, jota laadittaessa oli lähes yksinomaan pidetty silmällä seuranäytelmän vaatimuksia ja yleisöä. Mutta siinäkin oli Alkiolle jo näihin aikoihin luonteenomaista aatepohjaa. Vanhan ja nuoren polven ristiriita päättyi »kasvatuksellisessa hengessä» isän, miniän ja tyttären suloiseen sovintoon. Muuten näytelmä ilmestyi sopivaan aikaan. Seuranäytelmiä kaivattiin ja »Syteen tai saveen» pääsi ensin näyttämölle Viipurissa 12.44. päivinä lokakuuta 1899 ja tämän jälkeen kansallisen päänäyttämömme palkeille; se esitettiin »pienenä kotimaisena premiäärinä» Helsingin Suomalaisessa Teatterissa syksyllä 1900, ensimmäisen kerran marraskuun 2. päivänä. Arvostelijan O.A.Kallion mielestä näytelmässä oli

»muutamia ansiokkaasti piirrettyjä kuvauksia. Näyttelijätkin tunsivat olevansa kotoisella pohjalla ja suorittivat osansa kelpo tavalla. Hra (Iisakki) Lattu vanhana, naimapuuhissa olevana leskimiehenä, rva (Kirsti) Suonio Liisana, naitavana vanhanapiikana, arat E.SaImela ja (Kaarlo) Närhi naapuritalollisina näyttelivät osansa oivallisesti muita mainitsematta. Yleisöllä oli nauramisen aihetta.»

Myös Eliel Aspelin-Haapkylä kaikessa nirsoudessaan antoi teatterihistoriassaan Alkiolle tunnustusta »eräistä sattuvasti kuvatuista henkilöistä». Ensimmäisen ja ainoan painetun näytelmänsä menestyksestä huolimatta Alkio ei jatkanut seuranäytelmä-sikermän laatimista. Tosin hän 1914 WSOY:Ita tiedusteli: »Ettekö haluaisi painaa ’Syteen taikka saveen’ uudestaan», mutta ei sittenkään luottanut tarpeeksi dramaattisiin taitoihinsa.

Niin Alkio tyytyi vain tähän yhteen näytelmään, mitä mm. Lauri Haarla 1920-luvulla piti vahinkona, kun tämä olisi hänen mielestään ollut Alkion ominta alaa ja näytelmistä oli kova puute.

»Syteen taikka saveen» 4. painos ilmestyi 1930 WSOY:n Näytelmäsarjassa n:lla 48. Näytelmä oli täten suosittu, pääsipä »ulkomaillekin». Muuten Alkion teoksilla oli voimakkaasti kotimainen, jopa paikallinen leima, ja aniharva niistä tulikin käännetyksi vieraalle kielelle. »Syteen taikka saveen»-näytelmä julkaistiin tekijän kuoleman jälkeen 1933 viron kielellä nimellä »Saagu, mis saati» A.Meikopin kääntämänä.

Tässä yhteydessä lienee syytä todeta, että eräät muut laihialaiset pyrkivät laatimaan näytelmiä korvatakseen nuorisoseurojen tarvetta. Vuonna 1890 Juhani Ahtiluoto kirjoitti näytelmän, Laihialla opettajana toiminut Aapo Pärnänen aloitti 1901 parilla näytelmällä, L.E.Jakku kirjoitti 1907-1909 peräti 9 näytelmää ja Aaro Vallinmäki laati myös nuorisoseuroja varten näytelmiä. Samoin F.A.Kotkapää kirjoitti vuodesta 1900 alkaen useitakin näytelmiä. Näin nämä toiset laihialaiset »vapauttivat» Alkion tärkeämpiin tehtäviin. Näytelmistä ainakin osa lienee kirjoitettu nimenomaan hänen toivomuksestaan.

On kyllä aivan selvää, että Alkio jättäessään näytelmänkirjoituksen luopui eräästä talentista, josta sekä hän itse että kansa olisivat hyötyneet; taipumuksiahan Alkiolla kyllä oli. Tunnettua on myös, että nimenomaan hyvistä kansannäytelmistä meillä on aina ollut tuntuva puute. Osittain lienee syynä tähän ollut Alkiossa itsessään tapahtunut murros.”

Tendenssikirjailijaksi

Santeri Alkion kirjailijankehityksessä on selvästi näkevinään taitekohdan 1890-luvulla »Puukkojnnkkarit» — »Murtavia voimia» sarjan valmistuttua. Jo näissä ja muissakin varhaisemmissa teoksissaan Alkio muiden Päivälehden miesten tavoin

»oli asettanut toimintansa päämääräksi saattaa kaikki ihmiset saman henkisen valon piiriin, jota varten hän näki ainoana mahdollisena keinona luokkaetuoikeuksien Bastiljien kukistamisen. Lisäksi häntä kannusti monitahoisessa työssään harras usko hyvän ja oikean lopulliseen voittoon»

Päivälehden historioitsija Alli Rytkönen oikeutetusti arvelee.

Kaikki »Päivälehden kirjailijat», kuten Aho, Ivalo, Erkko, molemmat Leinot, Arvid Järnefelt, Maila Talvio, Larin Kyösti, tunsivat itsensä suomalaisiksi, joille isänmaan onni ja menestys merkitsi enemmän kuin pelkkä aate, mikä näkyi heidän tuotannossaan. Mutta luonnollisesti tällaisten enemmän tai vähemmän tendenssin määräämien tuotteiden lisäksi he kirjoittivat puhtaasti taiteellisia teoksia.

Alkion ehdottomalle luonteelle tällainen puolinaisuus ei ajan pitkään sopinut. Ajan vakavuus, isänmaata uhkaava vieras sorto, omat pettymykset kaunokirjailijana, mutta myös eräät ulkomaiset vaikutteet aiheuttivat ennen pitkää täyden muutoksen hänen kirjailijaluonteeseensa.

Ulkomaiset kirjailijat, jotka näyttävät vaikuttaneen Alkioon eniten, ovat englantilainen Hall Caine ja amerikkalainen Charles M.Sheldon, joiden ahkerasti luetut suomennetu teokset vieläkin ovat Alkion kirjastossa.

Cainen 1899 suomennettu »Kristitty» näyttää merkinneen Alldolle Tolstoin ja Bjömsonin hengen mukaista pyrkimystä yhteiskunnallisen moraalin jalostamiseksi ja virallisessa kirkossa elävän kylmyyden ja penseyden paljastamiseksi. Sheldonin aateromaanit »Mestarimme eli Jeesusta seuratessa» ja »Richard Bruce» liikkuivat samoilla linjoilla. Nämä aateromaanit olivat ajankohdallaan Aikiolle epäilemättä maailmankatsomusta muovaavia ja samalla leimaa antavia hänen myöhemmälle kaunokirjalliselle tuotannolleen. Se saa yhä enemmän kasvattavan, moralisoivan, tendenttisen luonteen.

Kustannusjohtaja Werner Söderström, jonka yhtiössä Alkio julkaisi useimmat teoksensa »Eevaa» myöten ja jonka kanssa Alkiolla oli runsaasti mielipiteiden vaihtoa kirjoistaan. W. S. oli uskonnollisissa ja moraalisissa kysymyksissä Alkiotakin ahtaampi, mutta yhtäläinen hengen aateluus yh~ti. Kustannusyhtiön täyttäessä 10 vuotta 1898 Alkio kirjoitti (9.12.1898) Werner Söderströmille: »Oli elämänne onni, että satuitte alkamaan)ulkaisutoiminnan juuri silloin kuin kansallinen herätys alkoi puhjeta kirjallisiin töihm. Meidän kirjailijain onni oli siinä, että ilmestyitte.Te, joka usko tte ruveta meitä näyttämölle taluttamaan. — Mitä olisi suomalainen kirjallisuus ilman Teitä.» Menipi Söderström 1903
takaamaan Alkiota silloin huomattavasta 3 000 markan summasta, kitten oli muidenkin kirjailijoittensa horjuvaa taloutta pönkittanyt. Eipä Rime, että jälleen W. S:n täyttäessä 50 vuotta 1910 Alkio kirjoitti: »Kirjankustantajana hänellä aina tulee olemaan pysyvä sijansa suomalaisen sivistyksen historiassa.» WSA, S.Alldo Werner SöderströmRie 9.12.1898 ja 20.3.1903; Ilkka 1.10.1910. Tämä kuva Werner Söderströmistä on vuodelta 1898.

Onkin erittäin vaikea erottaa Alkion myöhäisemmästä tuotannosta puhtaasti kaunokirjallisia teoksia. Niinpä hänen usean vuoden perästä julkaisemansa »Tienhaarassa»-sikermä käsitti 17 enimmäkseen lyhyttä kirjoitelmaa, jotka otsikon mukaisesti kuvastivat kirjoittajassaan tapahtunutta sisäistä kehitystä ja muutosta. Kirjoitelmissa ilmenee nyt selvä sisäistymispyrkimys, kun Alkio luopuu lähes kokonaan tapahtumien ja ulkonaisten olojen realistisesta kuvauksesta ja pyrkii sen sijaan valaisemaan ihmisluonteen ja sielunelämän kehitystä. Opettava ja siveellisesti kasvattava pyrkimys on näissä kirjoitelmissa, kuten koko Alkion myöhemmässä tuotannossa, hyvin ilmeinen. Se on jopa taiteellisuutta haittaava, joskin nimenomaan »Tienhaarassa»-kokoelman kirjoituksista on sanottu, että useille niistä on »tunnustettava todellisen taiteen arvo».

Kerran vakuuttauduttuaan siitä, ettei kannattanut »turhia» kirjoittaa, Alkio pyrki myöhemmässä tuotannossaan yhä selvempään tendenssiyteen. Syyskuun 12. päivänä 1904 hän lähetti kustantajalle kertomuksen »Palvelusväkeä». Alkio jatkoi siinä »Tienhaarassa»-kokoelman tarkoitusperäistä suuntaa käsitellen isäntä- ja palkollisväen kieroutuneita suhteita ja niiden molemminpuolisia syitä. Alkio oli näihin aikoihin »sosialisminsa» virittämä, ja niinpä »alaspainetun» palkollisluokan halveksittu asema oli teoksessa voimakkaasti etualalla. Teoksesta syntyi kiintoisa kirjeenvaihto kustantajan ja kirjoittajan välillä.

Ylh. vas.: Santeri Alkion »Tienhaarassa. Kokoelma havaintoja ja kuvauksia». 1. painoksen (1900) kansikuva. — Ylh. o&.: »Palvelusväkelb-teoksen 1. painoksen (1904) kansikuva. — Alh. vas.: ’Uusi aika»-teoksen 2. painoksen (1915) kansikuva. — Alh, oik.: »Patriarkka. Kuvausjakso 1870-luvulta.-teoksen 2 painoksen (1916) kansikuva.

Werner Söderströmkin oli tullut ajan mittaan yhä vakavamielisemmäksi. Hän halusi julkaista »vain hyvää ja hyödyllistä kirjallisuutta, ei mitään sellaista joka on omiaan johdattamaan pois Jumalan poluilta ja teiltä». Kustantaja tunnusti »Palvelusväkeä»-kirjan hyvin kirjoitetuksi; hän oli lukenut sen mielenkiinnolla ja oli vakuuttunut, että »se antaa paljon ajattelemisen aihetta» lukijalle. Kuitenkin Söderström arvelee:

»Muutamat kertomuksessa esiintyvistä henkilöistä, jotka luonteeltaan ovat huonoimpia, ovat muka olevinaan jossain määrin jumalisia, he siunailevat, laulavat virsiä, ilmaisevat mielipiteensä muiden jumalattomuudesta, käyvät kirkossa, lukevat Jumalan sanaa ja saamakirjoja, — mutta luonteeltaan paremmat, ne joilla on halu itse kehittymään ja viedä muita eteenpäin, tulevat hyvin toimeen ilman Jumalaa, ilman Hänen Sanaansa ja etsimättä mitään voimaa häneltä.»

Vaikkakin kustantaja ymmärsi, että tekijän tarkoitus oli paljastaa ulkokultaisuutta, hän pelkäsi, että vähemmän arvostelukykyinen lukija voi helposti saada tästä väärän käsityksen. Söderströmin mielestä Alkio katsoi kaiken jumalisuuden tarpeettomaksi ja ulkonaiseksi koristeeksi, joka oli vain omiaan halventamaan ihmistä, varsinkin kun tekijä ei ollut antanut ainoankaan henkilön näyttää mihin todellinen jumalanpelko voi kasvattaa ihmistä. Söderström kysyy:

»Tahtoisin sen tähden kysyä, ettekö olisi halukas joko jollain tavalla ihnituomaan vastapainoa tälle käsityskannalle tai jättämään pois osan noiden ulkokullaisten kristittyjen tyhjistä sanoista? Mielestäni olisi tämä omiansa hälventämään mahdolliset väärinkäsitykset ja lisäämään kirjanne muutoin hyvää vaikutusta.»

Alkio, jonka tapoihin näyttää kuuluneen heti vastata kirjeisiin, tarttui oitis kynäänsä ja kirjoitti 28.9.1904:

»Kirjeenne eiliseltä olen mielenkiinnolla lukenut ja ajatellut siinä esiintuomianne kohtia. Ja myönnänkin kohta, että kun kirjassa on parissa kohdassa tuotu esiin pintapuolisen kristillisyyden edustamaa katsantokantaa voi arkaluontoinen lukija kyllä saada sen vaikutuksen josta puhutte. Kun kirjaa kirjoittaessa olen etupäässä pitänyt silmällä palvelusväen elämää ja siihen vaikuttavia syitä sosialiselta, eli yhteiskunnalliselta kannalta, on uskonnollisuuden vaikutukset jääneet enempi syrjään. Teoksestani ei pitäisi saada sitä käsitystä, että ihmiset voivat elää ilman Jumalaa, koska se ei käsittele uskonnollista kysymystä juuri ensinkään. Mutta sen pitäisi siitä jonkin verran käymän selville, että parempiosaisten yksilöllinen oman edun etsintä johtaa köyhälistöä materialistisen sosialismin helmaan. Ajatellessani nyt asiaa, tuntuu melkein siltä, että olisi kai ollut otettava samalla myöskin tuo uskonnollinen puoli esiteltäväksi. Mutta se olisi laajentanut teosta, jota en tarkoittanut laajemmaksi enkä olisi sovinnaisuuttakaan ainakaan lisännyt —.»

Alkio ilmaisi kuitenkin selvästi, että hän tahtoi edelleen julkaista Söderströmin kustannuksella, olipa valmis tekemään toivottuja muutoksia. »Särkevän vaikutuksen voin siitä korrektuurissa kokonaan poistaa, sillä en sellaista ihannoi», hän mm. arveli.

Laihialainen »kansankirjailija» sai tällä kertaa selkävoiton. Kustantaja piti »Palvelusväkeä»-teoksen ansioita niin suurina, että ilmoitti suostuvansa sen kustantamaan. WSOY:n Joululuettelossa (1904) kirjoitettiin tästä teoksesta:

»Santeri Alkio luetaan vielä tavallisesti kansankirjailijoihin, vaikka hän kertomistaitonsa puolesta kuuluukin kirjailijaimme eturiviin.

Vai voimmeko olla ihmettelemättä sitä taitoa, joka melkein draamana sujuvassa kertomuksessa saa vedetyksi esiin kaikki puolet vaikeasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä? – – –

Se ansaitsee tutustumista tämä Alkion teos.»

Jotenkin huomaamatta »Palvelusväkeä» arvostelun ja yleisön puolelta jäi, eikä tekijän toivomus, että se löytäisi tiensä maalaispalvelijain ja isäntäväen käteen, täyttynyt. Tämä oli kirjailijalle suuri pettymys, sillä tarkoitus oli, että teos olisi tullut arvostelluksi sen aatteen kannalta, jota siinä ajettiin ja synnyttänyt maaseudulla keskustelua esitetyistä ajatuksista. Tämän jälkeen Alkio, samoin kuin Kauppis-Heikki, jätti kaunokirjailemisen pitkäksi aikaa.

Alkion vaikeneminen ei kuitenkaan perustunut yksinomaan »Palvelusväkeä»-kirjasen aiheuttamaan pettymykseen, vaan siihen oli syvemmät syyt, jotka vähitellen olivat kypsyneet tosivakaumukseksi.

Näihin aikoihin, kesällä 1903, kävi silloinen nuori maisteri Viljo Tarkiainen kiertomatkallaan tutustumassa etevimpiin kansankirjailijoihimme. Seuraavana vuonna hän julkaisi WSOY:n kustannuksella kirjasensa »Kansankirjailijoita katsomassa». Tarkiainen viivähti luonnollisesti myös Santeri Alkion luona Laihialla. Tällöin Alkio kertoi haastattelijalleen vastustavansa periaatetta »taide taiteen vuoksi», sillä kirjallisuuden ja taiteen tuli osaltaan vaikuttaa ihmiskunnan henkissiveelliseen kohoamiseen. Ajatuksenkulku näytti päätyvän siihen, että kaiken kirjallisuuden on palveltava tuota edistymisen ja kohoamisen aatetta, oltava siis tarkoitusperäistä. Sosialismistakin Alkio esitti omintakeisia käsityksiä, jotka kuten Tarkiainen huomauttaa, tuntuvasti poikkesivat tavanomaisista marxilaisen teorian opinkappaleista. Maailma oli menossa yhä selvempään kansanvaltaisuuteen päin, mutta tätä kehitystä oli ohjattava niin, että siveelliset ihanteet säilyivät koskemattomina ja että Kristuksen opin henkeä yhteiskunnassa kunnioitettiin. Nuorisoseurojen merkityksestä ja raittiuskysymyksestä Alkio niin ikään keskusteli vieraansa kanssa. Tarkiaisen mielestä Alkio vaikutti lähinnä jäntevältä ja vakaumukselliselta optintistilta.

Näissä henkilön ja elämänkatsomuksen piirteissä Santeri Alkion perusluonne on hyvin selvästi nähtävissä. Hän ei luonteensa vuoksi voinut olla puhdas taiteilija niin kuin toinen »kansankirjailijaystävänsä» Kauppis-Heikki. Tarkiainen sanookin:

»Alkiollakin on paraissa kappaleissa kyllä sitä taiteen vaikuttavaa voimaa, joka iskee kuin naulan päähän luonteita luodessaan, levittääpä niihin valisti leikillisyyttäkin. Mutta sittenkin on Alkion kuvaamistapa harvasävyisempää ja räikeämpää laatua kuin Kauppis-Heikin, ja hän tarttuu aineeseensa ankarammin, kovakätisemmin. Hänen leikillisyytensä ei kietoudu kertomukseen niin pehmeänä, hienona ja välittömänä kuin hänen savolaisen kirjailijaystävänsä, vaan muodostuu mieluummin särmikkääksi satiiriksi. Eikä hän tavoita suuremmissakaan kertomuksissaan ihmissielua niin herkästi ja monipuolisesti kuin Kauppis- Heikki, vaikka hän saattaa nähdä siitä jonkun erikoisen puolen — raa’an voiman ja kireän itsekkyyden — voimakkaammin ja terävämmin kuin vlimemainittu. Alkiolla pyrkii sitäpaitsi aina tuntumaan hänen oma persoonallisuutensa ja aatteenmiehen hiukan yksipuolinen syyn ja seurauksen esittely kuvattujen henkilöiden ulko- tai yläpuolella, sen sijaan kun Kauppis-Heikin olemus sulaa erottamattomasti yhteen hänen taiteensa kanssa.»

Kyösti Wilkuna, joka kertoo olevansa »Puukkojunkkarit»-sikermän erityinen ihailija, kirjoittaa Alkiolle, että hän oli ollut raivoissaan Kansankirjailijoita katsomassa -kirjan luettuaan, »kun sellaiset keskinkertaiset kyvyt kuin toht. Tarkiainen asettuvat kirjallisuutemme pääkriitikoiksi». Huolimatta henkilökohtaisesta arvonannostaan Alkiota kohtaan Tarkiainen ei suurestikaan näy arvostaneen kirjailijana laihialaista »kansankirjailijaa», jota hän myöhemminkin näyttää pitäneen lähinnä nuorisoseuramiehenä, raittiustaistelijana ja poliitikkona. Vasta Rafael Koskimiehen tehtäväksi tuli Alkion lopullinen rehabilitointi.

»Jaakko Jaakonpoika», »Uusi aika» ja »Patriarkka»

Alkio itse pysyi uskollisena kannalleen vuosikausia ja vaikeni kirjailijana. Tosin hän 1905-06 vuoli kynästään pari laatua (»Koivulahden emäntä» WSOY:n Kyläläisten kirjasia 57, ja »Rautatievaunussa»). Mutta aktiivisen poliittisen toiminnan pakosta hiljentyessä toisen sortokauden lopulla, alkoi vanha suola jälleen janottaa. Kustantaja höristi korviaan 1913, kun oli kuultu Alkion suunnittelevan uutta romaania. Itse asiassa Alkio julkaisikin jo Pyrkijän joulunumerossa 1912 otteen tekeillä olevasta romaanistaan Jaakko Jaakonpoika.Werner Söderström Oy:stä kirjoitettiin 6. syyskuuta 1913 Alkiolle:

»Mikäli tähänastisista tiedoista voidaan päätellä, jää tuleva joulukirjallisuus verrattain köyhäksi kotimaisesta kaunokirjallisuudesta, etenkin romaaneista. Sen vuoksi olisi meistä erittäin hauskaa, jos Teillä olisi tilaisuus taas pitkästä aikaa esiintyä uudelleen.»

Alkio puolestaan ilmoitti, että hänellä kyllä oli teos valmisteilla, mutta sen joutuminen jouluksi ei ollut varmaa. »Jos saan muilta tehtäviltäni aikaa, tulen kyllä yrittämään, mutta aivan varmaa lupausta en voi antaa.» Lokakuun alkupuolella Alkio kuitenkin lähetti uuden teoksen »Jaakko Jaakonpoika» kustantajalleen ja ilmoitti aikomuksensa olevan ryhtyä jatkamaan kirjoittamista, »ellei minua poliittisten ennakkoluulojen vaikutuksesta rummuteta pellolle».

»Erikoisella mielihyvällä suostuttiin teos kustantamaan ja asetettiin päämääräksi sen levittäminen mahdollisimman laajalle maaseutuväestön keskuuteen», sanotaan WSOY:n 50-vuotiskertomuksessa. Kirja oli estoton maahengen ylistys, oikeastaan siinä mielessä ensimmäinen laatuaan Alkion tuotannossa. Romaanissa kuvattiin ajankohtaista maalaiselämää aatteellisin kuohahteluinensa ja luonteenomaisine ilmiöineen. Kirjailijan ja kirjallisuuden ystävät iloitsivat tässä »maahengen kirjassa» esiintyvän elämänkäsityksen syventymisestä ja esitystavassakin tapahtuneesta edistyksestä, entistä suuremmasta hioutuneisuudesta. Kirjailija oli pitkällä väliajalla yllin kyllin ehtinyt miettiä yhteiskunnallisia ongelmia, jotka nyt tämä uusi teos »Jaakko Jaakonpoika» maaseudun olot lähtökohtanaan asetti läheisen tarkastelun kohteiksi. Tunnetun ruotsalaisen maatalousmiehen P.J.Rösiön vaikutus lienee varsin ilmeinen. Alkio tunsi hyvin Rösiön teokset, joista jokunen sisältyy nyt hänen kirjastoonsa.

Tietenkin Aikiolla oli omasta takaa sanomista näistä varsin yleisistä tapahtumista ja vaiheista. Jaakko Jaakonpoika myy rahanhimossa talonsa tukkiyhtiölle, joka riistää metsät putipuhtaiksi. Kun Jaakko lopulta puolijoutilaaseen tarkoituksettomaan itsellisenelämäänsä kyllästyneenä ja Amerikkaan menneen poikansa tulevaisuutta ajatellen lunastaa kotitalon takaisin, hän saa kalliisti maksaa kevytmielisyytensä ja uuden ajan houkutuksille liian herkäksi käyneen halunsa. »Arkinen kuvaus on selkeätä ja hyvin hallittua, mutta ’Puukkojunkkarien’ kirjoittajan tekemäksi omituisen epädraamallista, vailla nousuja ja mieleenjääviä kohokohtia», Rafael Koskimies sanoo.

Ilmestymisaikanaan kirja sai tervehenkisyytensä takia suopeahkoa arvostelua, olihan se silloisen kansankuvauksemme alalla joka tapauksessa laatusaavutus. Mutta tekijän pelko »poliittisten ennakkoluulojen vaikutuksesta» ei ollut aiheeton. Erään johtavan pääkaupunkilaislehden arvostelu oli havaitsevinansa siinä maalaisliittolaista puoluejulistusta, eikä muutoinkaan ymmärtänyt kirjan päähenkilön menettelyä. Kirjailija oikaisi nämä erehdykset, ja osoitti edellisen havainnon kerrassaan aiheettomaksi ja jälkimmäisestä hän lausui:

»Jos useammastakin lukijasta tuntuu, niin kuin arvostelijasta, että perussyy, mikä sai Jaakko Jaakonpojan ostamaan takaisin talonsa, oli vanhoillisuus, niin sitten olen huonosti onnistunut tulkitsemaan ajatukseni. Tarkoittanut olen tässä kuvata maataloudellista heräämistä ja osoittaa sen mahdollisuutta pitäen perusjohteena samaa sielullista ilmiötä, mikä tapahtuu, kun uskonnollisesti välinpitämätön ihminen herää havaitsemaan entisen elämänsä virheet.»

Alkio ei kuitenkaan ollut suuren yleisön kirjailija eikä »Jaakko Jaakonpojastakaan» tullut varsinaista menekkikirjaa. Sen 4 500 kappaleen painoksesta jäi melkoinen määrä esiintymisvuotena myymättä.

Juho Hollo, Alkion vanha ystävä, ihailee nimenomaan juonen jäntevyyttä »mestarillisessa Jaakko Jaakonpojassa». Yleensä arvostelu tyytyi vähempään kiitokseen, joskin esimerkiksi kirjallisuutta lukevat maatalousmiehet asettivat teoksen varsin korkealle. Näin teki esimerkiksi Edvard Björkenheim, Orisbergin herra ja Etelä-Pohjanmaan pitkäaikainen »patronus», kaikkien hyvien aloitteiden esitaistelija. Puheessaan Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran kevätkokouksessa 1915 Björkenheim otti »Jaakko Jaakonpojan» esille ja sanoi mm.:

»Muistatko kuinka Jaakko Jaakonpoika näki isävainajansa astuskelevan vieressään pellolla ja tuon tuostakin vetävän oikean kätensä sinisten kesähurstihousujen lakkarista ja puristavan nyrkkiään, ei sen vuoksi, että Jaakko Jaakonpoika olisi parantanut isänsä taloa ja saattanut sen mallikelpoiseen kuntoon, vaan sen vuoksi, ettei hän ollut hoitanut sitä kunnioituksella, vaan oli lopulta myynyt sen metsähuijareille.»

»Jaakko Jaakonpoika» on myös harvoja vieraille kielille käännettyjä Alkion teoksia. Se ilmestyi 1922 maisteri Eino Rostdnin ruotsintamana vaasalaisen Kustannusosakeyhtiö Framin toimesta nimellä »När jorden kallar». Myös latvian kielellä teos ilmestyi 1926*** nimellä »Jekabs Jekaba dehls», kuuluen suhteellisen harvoihin Alkion vieraille kielille käännettyihin kynäntuotteisiin. Kerran alkuun päästyään Alkiolla oli pian uusi rauta tulessa. Jo 8. kesäkuuta 1914 hän kirjoitti WSOY:lle.

»Minulta mahdollisesti tulee ensi jouluksi uusi teos. Asia on nim. siten, että aloin viime syksynä ’Pyrkijää’ varten kirjoittaa ’Uusi opettaja’ nimistä kertomusta aikoen sitä jatkaa tämän vuoden Pyrkijässä. Mutta matkan varrella on aihe paisunut niin, että’Pyrkijään’ siitä menee tuskin puolet tänä vuonna. Olisin valmis tarjoamaan sen kokonaisenaan kustannettavaksi. En kuitenkaan vielä voi luvata, miten ehdin saada sen loppuun kirjoitetuksi.»

Teos valmistui kyllä hyvää vauhtia, mutta tällä välin puhkesi ensimmäinen maailmansota, ja syyskuun alussa 1914 Alkio kirjoitti WSOY:lle olleensa jo siinä ajatuksessa, että teos jäisi julkaisematta. Ilokseen hän kuitenkin oli nähnyt Helsingin Sanomissa kustannusyhtiön ennakkomaininnan. Tämä innosti Aikiota viimeistelemään »Uusi opettaja» -kirjaansa, ja käsikirjoitus lähti Laihialta 13.9.1941. Samalla Alkio rohkeni ehdottaa eräitä sopimusehtoja.

WSOY:Itä tuli kohta vastaus, jossa väitettiin Alkion palkkavaatimusta korkeimmaksi mikä jollekin kirjailijalle koskaan oli yhtiöstä maksettu. »Tämä on erehdys itseenikin nähden», Alkio väitti, »saati sitten kirjailijoihin, jotka ovat saaneet paljon edullisempia palkkioita». Saman kuun lopussa päästiin kuitenkin sopimukseen, suostuipa Alkio kirjan nimen muutokseenkin. Kustantaja ehdotti näet nimeä Uusi aika, koska »rakkaus maahan oli siinä se uusi perusta, jolle Suomen uusi aika olisi rakennettava». Alkio vastaa:

»Olin aikonut jo itse keksiä uuden nimen, kun teos laajeni alkuperäisestä suunnitelmastaan, mutta jätin sen kuitenkin ennalleen. Ehdottamanne nimi tuntuu kyllä hieman laajalta ja vaativalta, mutta silti se sopii kyllä joten sen hyväksyn. Todellisuudessa on Jokirannan kylää kuvattaessa sen ajateltu edustavan koko Suomen kansaa, Kyläsuon suomalaisia nevoja, Mikkosen emännän suomalaisia äitejä jne.»

Teosta ilmoitellessaan kustantaja mainitsi:

»Tämän alallaan erikoisen herättäjäteoksen ilmestyminen on tapahtunut oikealla hetkellä, sillä juuri nykyisenä sekaannuksen ja epätoivon aikana* meidän kansamme tarvitsee opettajakseen teoksia, jotka osoittavat, millä keinoin on luotava valoisa, onnellisempi tulevaisuus. »

Tekijä arveli, että monet arvostelijat eivät tuntisi eivätkä ymmärtäisi kirjassa käsiteltyä elämää. »Siksi hieman pelkään markkina-ääniä», hän kirjoitti kustantajalle lokakuun 28. p:nä, juuri kun »Uusi aika» oli menossa kirjakauppoihin. Hänen pelkoonsa ei ollut aihetta.

Valvojassa kirjoitti tohtori Aukusti Simelius:

»Santeri Alkion uusi romaani on elämänrohkeuden teos. Se on voimakas herätyshuuto väsyneille, innostuttava kehoitus herpaantuneille, elämään luottamisen ja elämänuskon julistus kaikille epäileville. Se julistaa maan ja työn mahtia, se on maahenki- ja työhenkiromaani.»

Kirjan henkilökuvaus oli arvostelijan mielestä verrattain heikkoa, mutta sitä selvemmin siinä esiintyi, niin kuin tekijä oli tarkoittanutkin, Jokirannan koko kylä pyyteineen ja pyrkimyksineen.

»Se on joukkokuvausta, ja sellaisena etevästi suoritettua. – – – Tuntee koko ajan kaiken takana miehen, jolla on jotain sanottavaa, joka uskoo oikeaksi sanottavansa ja joka tahtoo saada muutkin sen siksi uskomaan. – – – Soisin, että tätä kirjaa paljon luettaisiin. Siinä on niin runsaasti sellaista, mikä on hyvä ottaa opiksi. Enkä usko, että kukaan voisi katua teokseen tutustumista.»

Sama suopeamielisyys ja ihastus tuli monissa sanomalehdissä kirjan osaksi. Urho Kittilä osui ilmeisesti oikeaan pitäessään teosta ajankohtaisena mm. siitä syystä, että se kosketteli jo silloin kipeää nuorison maaltapako-kysymystä. Tämä taas johtui sekä vanhemman ja nuoremman polven välisistä ristiriidoista että nuorisossa viriävässä vastenmielisyydestä maatyötä kohtaan, joka oli raskasta »helppoon kaupunkityöhön» verrattuna. »Uusi aika» -kirjassaan Alkio tähdensi rakkautta  maankamaraan, mutta varoitti vanhempia liiaksi kahlehtimasta nuorisoa, jottei maatyö kävisi näille vastenmieliseksi. Nuorille olisi järjestettävä vaihtelua, jotta voisivat etsiä henkistä ravintoa, siinä on »Uuden ajan» yksi pääajatus.

Yleisökin tuntuu vaistonneen teoksen ajankohtaisuuden, sillä varsin pian oli kirjasta otettava uusi painos. Tämä menestys oli tekijälle suurenarvoinen. Kirjan uuden painoksen valmistumista odotellessaan Alkio kirjoitti kustantajalleen:

»Asia on siten, että jos tämä kirja ei saavuta menestystä, minä en viitsi, toistaiseksi ainakaan, tarjota mitään uutta. Minä en rupea rahaa ansaitakseni huoruus- ja kavallusjutuilla tyydyttelemään yleistä makua. Sitä vastustamassa seisoo vanhuuteni, vakaumukseni ja ylpeyteni. Jos Suomen kansa ei halua, voin lopettaa. Se on yksinkertaista ja selvää. Mutta jos Uutta aikaa menee hyvin, voin jatkaa. Sillä tuotantokykyni olisi nyt voimakkaampi kuin koskaan ennen.»

»Uusi aika» -kirjan herättämä huomio oli kenties suurempi kuin minkään muun Alkion siihenastisen teoksen. Palstamäärin siitä kirjoitettiin innostuneita arvosteluita, joskin muutamat epäilivät sen puhtaasti kaunokirjallista arvoa. Mutta tuhansille »maahenkisille» lukijoilleen se varmasti antoi paljon ajattelemista.»

Voimansa tunnossa Alkio ei suinkaan pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Syksyksi 1915 valmistui »Muistojen komeroista», kokoelma pirteästi piirrettyjä »aika- ja luonnekuvia», muisteloita, joita Tervasmäen sepän tuvassa kertovat toisilleen miehet, jotka ovat elämänsä varrella olleet mukana mieleenpainuneissa tapahtumissa. Kirja sisältää runsaasti Alkion omakohtaisia elämyksiä. Siinä on kuvauksia hänen isästään, omista nuoren miehen askelistaan, laivamatkasta — jota Paavo Alkio vieläkin muistelee — Laihian sen aikaisesta virkakunnasta nimismiestä ja pappeja myöten. Kaikki on tietenkin mukailtua.

Vaatimaton »Muistojen komeroista» sai yleisön jälleen toivomaan Alkiolta laajempaa eepillistä kuvausta. Kirjailija oli tullut siihen ikään, jolloin lapsuus ja nuoruus, eletty elämä ja kotoinen ympäristö innoittivat häntä tarttumaan kynään, ja niinpä jo seuraavana syksynä 1916 ilmestyi Patriarkka. Kuvausjakso 1870-luvulta. Se oli siis tavallaan jatkoa runsaasti kaksikymmentä vuotta varhemmin »Puukkojunkkareissa» ja »Murtavissa voimissa» aloitettuun eteläpohjalaisen maalaiselämän kuvaukseen,* ensiksi mainitussa »historiallis-draamallisena kerrontana» ja »Murtavissa voimissa» »herkistyneenä psykologisena muovailuna».

Juho Hollo itse laihialaisena olojen tuntijana, sanoo arvostelussaan »Patriarkasta»:

»Kuvausjakso on tässä luullakseni vain yritys korvata romaanisana suomalaisella vastineella. Yhtä vähän aion väittää uusimman teoksen olevan vailla historiallista vakuuttavaisuutta: – – – kirjailija – – – liikkuu ajassa, jonka hän omasta kokemuksestaan tuntee. Toisaalta on selvä, että niin Patriarkassa kuin Murtavissa voimissa on aatteellisella kehityksellä varsin tärkeä sija. — Hyvin monet siinä esiintyvät lauseet ja puheenparret ovat elävästä elämästä otettuja. Tekijä on riittävässä määrin taiteilija osatakseen luoda tällaisille irrallisina muistiinpanoina säilyneille lauseille niiden vaatiman ympäristön ja kyetäkseen niitä tarpeen vaatiessa tyylitellen muokkaamaan.»

Hollo toteaa — ehkä liiankin hyväntahtoisesti — samat tekijän kirjailijanominaisuudet kuin »Puukkojunkkarit»-sarjassa.

Aikaisemmin on jo mainittu, miten elävästi Alkio »Patriarkassa» kuvaa mm. Istan mommaa kotiympäristössään. Muihin keskushenkilöihin, nimenomaan Penttilän herastuomariin on tavan mukaan saatu aineksia jostakin Ison-Jakun isännästä, Mikko Iipposesta jne. Hollo jatkaa, että yhdistelmä on kuitenkin

»erinomaisen selkeästi ja elävästi kuvattu luonne, joka elämän kovissa koettelemuksissa kasvaa murtuneeksi, nöyräksi, ymmärtäväiseksi ja kunnioitetuksi mieheksi. Suuren Aaron Perttilän leppeämpi sukulainen, valiotyyppi samaa rotua kuin tämäkin, itsenäisesti havaittu ja taiteellisen hahmottelun tuloksena varsin huomattava saavutus.»

»Patriarkka» on aateromaani. Alkio on valinnut kuvattavikseen kaksi aspektia: toisaalta hiljaisen, itsetietoisen pyrkimyksen maassa uinuvia voimia vapauttamaan, ja toisaalta kiihkeän halun äkilliseen rikastumiseen. Sanomattakin on selvää, kumman pyrkimyksen puolella kirjailijan myötätunto on.

»Patriarkka» on kuvausjaksoiltaan osittain ankea. Mutta siihen Alkio talletti myös nuoruutensa hilpeät päivät, rakkaat Jakkulan takamaat* leikkeineen päivineen. Romaani on kotiseudun ylistys.

Viljelystendenssi ja maalaiselämän siunauksien tehostus ovat »Patriarkassa» näkyvästi etualalla, mutta sen ohessa Alkio mielellään viivähtää maataloudellisissa idylleissä. Hyvän näytteen siitä tarjoaa kuvaus kihlaparin Erkin ja Sannan kuherrusmatkasta ensimmäisen osan lopussa: kihlautuneet menevät yöksi yhteiseen heinänniittoon:

» – – – Morsiuspari niittää ja viikatteet laulavat. Elinvoima näissä terveissä ihmisissä kuohuu ja rynnistelee. Viikatteiden helähtävä laulu hivelee itse niittäjän korvia, se hiipuu nauttivana tunteena sisimpään, jossa siitä syntyy työnilo. Menestymisen syvä tunto alkaa paisua. Sen tieltä haihtuvat hetken usvat. Eräänlainen salaperäinen kirkasnäköisyys valaisee hetkeksi elämän tulevaisuuden näkymän. – – – Niittotyö on elämän kuherrusta.

– – – Niittotyö on elämän ihaninta työtä.»

Tolstoi on, kuten tunnettua, antanut maailmankirjallisuuden oivallisimman heinäntekokuvauksen »Anna Kareninassaan». Alkion idylli ei kilpaile sen kanssa suuruudessa eikä voimassa. Mutta sellaisissa kohdin kuin yllämainittu tämä pohjalainen »kansankirjailija» ja johtomies kohoaa runoilijana sangen korkealle: elämän kauneuden ja suloisuuden heijastus viivähtelee tuolloin vanhenevan puoluejohtajan käsialoissa.

Näin Rafael Koskimies sanoo. Hänen mielestään tässä Pyydysmäen sukutarinan aloittavassa Alkion teoksessa on, vaikkei se olekaan »Puukkojunkkarien» luokkaa, »useita kauniita kohtia, joissa runollinen maahenki saa vaikuttavan ilmauksen».

Yhteydet muihin kirjailijoihin

Alkion mittavampi kirjallinen tuotanto rajoittui sittemmin moneksi vuodeksi sanomalehti- ym. kirjoituksiin, kunnes 1917 alkoi maallemme kohtalokas itsenäistymisvaihe. Myös Alkio oli kaikin voiminsa uutta Suomea muotoilemassa. Muuan keskeisimpiä tavoitteita hänen toiminnassaan oli tällöin kieltolain toteuttaminen. Mutta kun toteuttaminen osoittautui vaikeaksi senkin vuoksi, että suuri osa sivistyneistöä asettui vastahankaan, Alkio tarttui jälleen kynään ja kirjoitti Kieltolakiliiton kirjoituskilpailuun teoksensa »Juoppohullu».

Se oli kirpeäsanainen, puhdas tendenssikirjanen. Arvostelussakin kirja »Puukkojunkkarit»-teokseen verrattuna jäi vakuuttavasti toiseksi’, siitä puuttui »junkkarien» nostattavaa uskoa valoisampaan tulevaisuuteen, eikä tekijä ollut malttanut antaa asian puhua omalla painollaan» (Ilmari Havu).

»Hän on liian selvästi antanut huomata, että kirja on syntynyt kieltolain aiheuttamien ikävien ja sinänsä kylläkin valitettavien pettymysten merkeissä», sanottiin.

Teos, joka osaltaan täytti vähäisen raittiuskirjallisuutemme, aukkoja, meni silti raittiusväen keskuudessa kaupaksi kolmena painoksena.

Alkio kirjoitti vielä vuoden 1922 alussa varsin kirpeäsanaisen kirjoituksen »sivistyneen luokan viinapirusta, joka herättää niin polttavan himon». Tällöin hänellä oli myös mielessään kirjailijatuttavistaan eräs läheisimpiä, itse Eino Leino. Alkio suri koko maata uhkaavaa menetystä seuratessaan runoilijakuninkaamme terveyden asteittaista murtumista. Alkio kirjoitti muistikirjaansa vuoden 1922 maaliskuussa:

»Eino Leino on nyt kehittänyt juopottelunsa sille asteelle, että järjen sammumitten kai alkaa. Hänen suvussaan on sitä paitsi juoppous perinnöllistä.» Alkio tiesi, että Leino oli runoillut:

»Ensin join pakosta

sitten join ilosta

sen jälkeen surusta

ja nyt tarpeesta.»

Toisaalta: Leino oli jo 15-vuotiaana julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa, joten Alkion mielestä onnetar oli kyllä Leinoa hemmotellut, kaikki oli hänelle ollut liian helppoa. Tämä ei merkinnyt sitä, että Alkio olisi lähtenyt tuomitsemaan  Leinoa, niin pahoillaan kun hän olikin tämän elämäntavoista. Saattaa tietenkin ihmetellen kysyä, miten oli mahdollista, että juuri nämä kaksi löysivät toisensa. Eino Leino piti yksilön täydellistä vapautta suuren taiteen ehdottomana edellytyksenä, eikä suinkaan tätä salannut, olipa aika ajoin todellinen elämännautiskelijakin, renessanssi-ihminen sanan täydessä merkityksessä. Santeri Alkio taas piti tärkeimpänä yksilön itsekasvatusta siveelliseksi ja vastuuntuntoiseksi ihmiseksi ja kansalaiseksi. Mutta molemmat kuulut kynäniekat yhdisti totuuden etsintä, syvä inhimillisyys, joka kuvastuu Leinon patsaan sanoissa:

» Yksi on laulu ylitse muiden, ihmisen, aatteen, hengen laulu.»

»Helkavirsien» tekijällä oli jonakin kesänä 20-luvulla oma »helkateatterinsa» Helsingin seurasaarella. Tietenkin se oli kannattamaton. Mutta »Pirkka Puuhkalakki» ei ollut kaukana tarujen Lallista, jonka Alkio, Kallio ym. personoivat muinaiseksi pääsankarikseen talonpoikaista vapautta puolustettaessa — jopa tyrannisoivia ristiritareita vastaan, kuten Kallio Laihian päivillä 1925 intoutuneena mainitsi. Alkio inspiroitui vielä 1927 Turun suomalaisen yliopiston promotioon matkatessaan. Turun seutujen lakeuksia katsellessaan hän lausui mm.: »Näillä main on isämme Lallin usein täytynyt olla heimonsa komentajana, taisteluun kiihoittajana.» Hufvudstadsbladet sai 1929 parissakin numerossaan aihetta ilkamoida, että viimeisten tutkimusten mukaan Lalli oli ollutkin rälssimies, siis talonpoikain sortaja. Kumpaakaan Lallia lienee mahdoton historiallisesti selvittää. Perintä- ym. tiedon perusteella kallistuisi siihen käsitykseen, että 1 alli olisi ollut eräänlainen talonpoikaisylimys.

Siveellistä vaellusta vaativan Alkion lukkarinrakkaus Leinoon johtui myös siitä, että Alkio näki pintaa syvemmälle. Leinolle läheiset ovat todistaneet tämän »reiluutta» suhteissaan kanssaihmisiin. »Rappioneroudessaankin» Leino säilytti eräänlaisen sydämen puhtauden ja tietäjän näkemyksensä.

Alkion ja Leinon viimeiset tapaamiset ajoittuivat talveen 1924. Vuotta ennen Leinon kuolemaa, he tapasivat Tuusulassa Sanomalehtimiesten lepokodissa. Aivan viimeinen keskustelu tapahtui tosin Leinon asunnolla Helsingissä samana keväänä.

Alkion eräänlaista profeetallisuutta todistanee hänen suuri kunnioituksensa runoruhtinas Leinoa kohtaan vielä tämän ihmisraunio-kaudellakin, vaikkei Alkio erityisemmin muuten arvostanut runoutta. Ainakin Leinon ja Larin-Kyöstin parhaisiin tuotteisiin hän kyllä oli tutustunut.

Kun Jaakko Nikkinen Ilkan toimituksessa kerran kysyi Alkiolta, miksi tämä ei koskaan runoillut, tuli vastaus:

— En, sehän on kun lautasta nuolis.

Tosiasia on, että Alkion ja Leinon tavatessa tuskin kirjailija ja runoilija kohtasivatkaan, vaan kaksi ihmistä, kaksi etsijää, tapasi toisensa. Tässä mielessä näillä tapaamisilla varmaan oli vaikutusta Alkion avartumiseen ja hänen kirjalliseen kehitykseensä. Viimeisistä tapaamisistaan Leinon kanssa Alkio kertoo: »Paljonhan siinä puhuttiin. Hänen kuvavarastojensa avulla vaellettiin vierailla mailla, erittäin Intiassa, ja hänen kuvaamanaan uneksittiin kauneuksien maailmoista. Miten ollakaan meni keskustelu hänen veljeensä, Kasimir vainajaan, hänen omaan 30-vuotisrunoilijajuhlaansa ja muihin elämyksiin. – – –

Kuulija seurasi kuvausta herkästi lumottuna, ja kun kertoja yritti nauraa helakasti, nosti kuulija katseensa ja tapasi veljesmuistojen kyynelhelmen kulkemassa parroittuneen posken vakoa. Kuulija tunsi omallaan samanlaisen tunteiden sanansaattajan eikä voinut pidättyä vaan huudahti:

— Jumala runoilijan sieluja siunatkoon!»

Alkion syvä inhimillisyys ja herkkä kirjallinen tajunta kuvastuvat myös niissä muistosanoissa, jotka hän Leinon kuoltua piirsi teokseen »Leino aikalaistensa silmin»:

»Nyt on Eino Leino poissa. Jäljellä on hänen valtava runoutensa, jonka erikoislaatuisuus vähitellen kirkastuu, sitä mukaa kun puolueeton arvostelu vapautuneena sivuseikoista ehtii tarkastamaan suuren runoilijan jättämiä aarrevarastoja.»

Mikä onkaan suuri runoilija pienesti ajattelevan aikakauden silmissä? Ihminen, jonka työn arvoja myydään, mitataan rahalla. Ja kun niin on vaeltaa runoilija harhateillä, usein niiden narrina, joilla on niitä arvoja, millä henkisesti ahdistunut aikakausi rasvaa vaikeata kulkutietään. – – –

Eino Leino on jättänyt työnsä tulokset kansallensa. Niiden kirjaanpano on tulevan aikakauden kiitollinen tehtävä.»

Yhteys kertojamestarimme Juhani Ahon ja Alkion välillä syntyi kun Alkio alkoi kirjoitella Päivälehteen, ja kun hän muodollisesti kuului sen toimituskuntaankin. Lähempi kontakti saatiin aikaan vasta sitten, kun Alkio 1893 ryhtyi toimittamaan pieniä kirjasiaan, »Warpus-Joukkoa», ts. toimimaan pienissä mittasuhteissa kustantajana.

Itse aate syntyi siitä, että Alkiota harmittavat ns. arkkiveisut »Hoobergin äijät», »Uskolliset Jussit» ja »Kuuluimmat murhalaulut» juts., »jotka leviävät hämmästyttävän suuressa määrässä kansamme keskuuteen pilaten kansan kirjallista makuaistia», kuten Alkio kiertokirjeessään nuorisoseuroille 1893 vuoden alkupuolella kirjoitti. Hän toivoi moisen roskakirjallisuuden asemesta levitettävän siveellisiä ja opettavaisia kirjasia ja kääntyi maan kirjailijoiden puoleen, jolloin useimmat lupasivatkin antaa tuotteitaan käytettäviksi. Alkio sai rohkaisevia vastauksia mm. Juhani Aholta ja Santeri Ingmanilta (Ivalolta). Juhani Aho tarjosi Alkion »Warpus-Joukkoon» novelliaan Hulaa ja kirjoitti Aikiolle Roomasta 17.2.1893: »Olen erittäin iloinen tästä tuumasta, josta minäkin olen aikoinani kirjoittanut. Onnistukoon se vaan.» Aho suositteli siis Hulaansa tai jotakin muuta lastua. »Niiden piti kyllä ilmestyä Söderströmin kokoelmassa ’Tuhansille kodeille’, mutta en luule, että toinen toistaan estää», Aho arveli ja kehotti Alkiota kääntymään Söderströmin puoleen »jotta sopisitte mitä kukin otatte».

»Warpus-Joukkoa» ilmestyi sittemmin kuutisen nidettä, joita levitettiin ympäri maata, pääasiallisesti nuorisoseurojen välityksellä n. 2000-3 000 kappaletta. Alkion omasta kädestäkin pyrähti yksi »varpunen» ja Juhani Ahon Hula saatiin myös mukaan, mutta ensimmäiseen sarjaan yritys jäi. Nähtävästi syynä oli huono kannattavuus siihen valtavaan työhön nähden, mitä yritys Aikiolle hänen kirjeenvaihdostaan päättäen tuotti. Sitä paitsi Alkio kirjoitti samaan aikaan mm. Puukkojunkkareita.

»Warpus-Joukon» jälkeen Alkiolla ei näy olleen Ahoon läheisempää yhteyttä ennen kuin vasta sortovuosina. Tällöin taisteleva kynämies Aho uudelleen kiinnitti huomiota siihen kamppailuun, jota Alkio kävi Pyrkijän palstoilla. Aho itse tuntuu olleen »Sammuta sinä, minä sytytän» -kaudellaan rohkeista sanoistaan huolimatta melkoisessa depressiossa ja samasta syystä kuin Alkiokin. Syynä oli se, että maanmiehemme olivat ensi innostuksen jälkeen kovin herkästi menettämässä rohkeuttaan ja uhrivalmiuttaan. Pyrkijässä Aho näki »uuden kolkan isänmaan työvainiota» ja kirjoitti keväällä 4.5.1901 Alkiolle: »Kuinka suuressa arvossa pidän tätä Teidän työtänne, siitä voimme kesällä tavatessamme suullisesti puhua.»

Syksyllä 13.11.1901 Aho kirjoittaa jo »hyvälle veljelle»:

»Suomen kansa parka ei vielä ole kannuksiaan ansainnut. – – – Tekee mitä käsketään. Kun ajattelen, että on mitä helpoin asia saada miehiä melkein minkä hengellisiä tahansa rupeamaan ryssän kätyreiksi ja kun ei niinkään valistuneissa miehissä kuin papeissa ole kuin pieni prosentti vakuutuksensa puolesta mitään tehdä, niin tulee välistä aivan epätoivoon. On aivan kokonaan herätettävä uudelleen. Entisestä herätyksestä, niin uskonnollisesta kuin valtiollisesta ei ole mihinkään.»

Alkio valitti omasta puolestaan Aholle niihin aikoihin yksinäisyyttään. Aho kirjoitti Alldolle tuota pikaa:

»Puhut yksinäisyydestä. Minä olen melkein samassa asemassa. — Ihmiset eivät yleensä ole aktiivisesti innostuneita paljon mistään päin.» Ehdottipa Aho nyt nuorisoseurojen miehittämistä, mutta lisäsi kuitenkin: »Se ei tietysti saisi tapahtua muuta kuin ulkoapäin tulevana.»

Ilman kommentteja Aho toteaa Alkiolle: »Y(rjö) K(oskinen) on kirjoittanut uuden ohjelman, jossa kehotetaan alistumaan.»

Ahon masentuneisuus ja erakkomaisuus lienee vaikuttanut siihen, että kirjeenvaihto lopahti. Olisihan tällöin tavallaan ollutkin »kaksi lohdutonta toisistaan lohduttamassa». Alkion kirjeet Tarkiaiselle sisältävät myös kuvauksia kirjailijan yksinäisyydentunnoista. Myös se, että Alkio ryhtyi aktiivisesti puoluemieheksi ja erkani nuorsuomalaisista, vaikutti varmasti osaltaan Alkion ja Ahon välisten suhteiden kylmenemiseen.

Kenties Alkion maalaisliittolaisuudella taas oli vaikutusta siihen, että hän, joka edelleen arvosti suuresti Ahoa kirjailijana, kritikoi Ahon yleisesti tunnustusta saanutta »Juhaa» ja väitti Pyrkijässään, ettei Aho näyttänyt täysin tajuavan talonpoikaiselämää. Ahohan kyllä perusti romaaninsa toisinaan epäluotettavaan kansanperinteeseen, mutta oli tiettävästi sikäläisen papin poikana perehtynyt itäsuomalaisiinsa, olipa piipahtanut Venäjän Karjalassakin. Kyseellisempää on, missä määrin Alkio tunsi näitten rajaseutujen oloja ja elämää.

Mutta Ahon täyttäessä 50 vuotta 1911 Alkio kyllä jakoi ylistystään kirjailijamestarille. Ahon merkitys kirjallisuudellemme näkyi Alkion mielestä erityisesti kahdessa suhteessa:

»Ensiksikin hänen kielellinen mestaruutensa, joka on vaikuttanut ratkaisevasti suomalaisen kirjakielen johdattamiseen uusille kehitysurille. Toiseksi hänen luontainen taipumuksensa kuvata suomalaista talonpoikaiselärnää, sen oman kulttuuritajunnan valossa karsia siitä taiteellisuutta häiritsevät arkipiirteet ja tämän taitonsa avulla kuvailla lukijansa mieleen kesäinen, kansallisen sunnuntaitunnelman.»

Ylh. vas.: Eino Leino (WSOY:n arkisto) —  Ylh. oik.: Juhani Aho (WSOY:n arkisto) — Alh. vas.: J. H. Erkko  (WSOY:n arkisto) — Alh. oik.: Ilmari Kianto (WSOY:n arkisto).

Alkio myönsi kyllä, että Aho täten toisten mielestä voi näyttää kaunosielulta, joka vierastaa aikakauttaan. Mutta »kun taistelun tuoksinassa väsynyt kamppailija levähtää — Alkio itseäänkin tarkoittaen kirjoittaa — tulee rauhan kaipuu mieleen kuin lapsuuden ikävä. Silloin nousevat eteen nuo elämänarvot, joita on etsittävä, ei ulkonaisen vaan sisäisen taistelun kautta. Unhotetut elämänarvot avautuvat eteen viehättävän hymyilevinä. Alakuloisuuden ylistys astuu esiin kansallisessa kaavussa. Väsähtäneiden, katkeroituneiden kamppailijain katseet hän kirkastaa, erillään kulkevat suuntien etsijät hän saattaa yhteen. Sopusointu syntyy.» Sellainen oli Alkion mielestä Juhani Ahon tehtävä silloisessa kansalliselämässä.

Aho ehti tarjota paljon lohdun sanoja kirjailijatoverilleen ja kansalaisilleen, ennen kuin punakapina masensi hänen mielensä. Silloin piileskelijöinä tavatessaan ei Alkiolla ja Aholla ollut montakaan rohkaisun sanaa toisilleen sanottavana. Jo vuosia ennen kuolemaansa (1921) Aho lienee muuttunut »rauhan erakoksi». Ainoa Ahon ja Alkion yhteydenotto Heimolassa 1919 tapahtui pikemminkin johtavan poliitikon tavoittamisen kuin kirjailijatoveruuden merkeissä. Kysymys oli kirjailija-apurahoista.

Köyhien kirjailijoiden, kuten muidenkin apua tarvitsevien tukeminen ja avustaminen oli puutteen tuntumassa olleelle Alkiolle läheinen asia. Tämän tuli erityisesti kokemaan Ilmari Kianto. Kianto oli avustanut kirjoituksillaan Pyrkijää, ja Alkio oli jo Ilkan alkutaipaleella ominut hänet »maaseudun kirjailijaksi». Luonteenlaadultaan Kianto tietysti oli Alkion vastakohta, Alkion, joka oli siveellisissä kysymyksissä tiukka nuorisonkasvattaja. Mutta korpikirjailijaakin Alkio näyttää juuri aatteen merkeissä ymmärtäneen, joskaan ei läheskään kaikessa hyväksyneen. Alkion suhde Kiantoon muistuttaa täten jonkin verran hänen asennoitumistaan »Puukkojunkkareihin» — vastenmielisyyttä ja kuitenkin kiinnostusta.

Ylh. vas.: Santeri Alkio kotioloissaan 1920-luvulla. Katkeroitunut kirjailija osasi hymyilläkin. Paavo Alkion hallussa. — Ylh. oik.: Artturi Leinonen, Alkion läheisin kirjailijaystävä, puoluetoveri ym. parhaissa miehuutensa voimissa. Keskustapuolueen arkisto. — Alh.: Alkio vierailee Heikki Merilnisen luona Paltamossa kesällä 1926. Vasemmalta tunnettu jääkäri-etapin hoitaja J. A. Heikkinen 1. Hallan ukko, Alkio, aluepäällikkö L. Rusanen ja Heikki Meriläinen. Paavo Alkion hallussa.

Kova rahan »nuusa» ajoi Kiannon kirjailijakiertueelle helmikuussa 1916. Kianto piti kirjallisia iltoja, joiden yhteydessä »keräsi kolehtia» pääsylippujen muodossa. Petyttyään Oulussa ja saatuaan Kokkolasta viestin, ettei häntä siellä kaivattu, Kianto matkusti suoraan Vaasaan, jonne hän saapui maaliskuun 16, päivänä 1916.

Kirjailija »vastaanotettiin sangen toverillisesti ja haluttiin silmästä silmään miestä nähdä», vaikkakaan hän ei ehtinyt kaikkia tyydyttää.

Näin Kianto kertoilee:

»Mutta kun sitten sain puhelimeen ainoan henkilökohtaisen tuttavan Santeri Alkion niin kajahti sieltä heti maahenkinen haloo ja niin kuului kumahtaen:

— Onko se nyt sitten todella Seppo Ilmarinen?

— Totta kaiketi, vastasin minä.

— No tervetuloa siis tänne Etelä-Pohjanmaalle, tänne oikeitten ihmisten ilmoille. Tänne jonne sinun olisi pitänyt tulla jo ammoisista ajoista, pois sieltä kirotusta Korpikainuusta.

— Kiitos, kiitos, mutta – – –

— Ei mitään muttaa vaan ala laputtaa Ilkan toimitukseen niin me sinut elävältä

nylemme.

— Sarkani ja säpikkääni saatan riisua, mutta omaa karvaan en teille luovuta.

— Sittenpähän nähdään. Riennä mies! Olet kai eilisnumerostamme huomannut että olemme ominpäin järjestäneet kirjalliset illat kolmessa paikassa?

— Junassa sen luin yöllä ja kauhistuin…vastasin minä.

— Sinulla on syytä olla iloinen. Keikut kuin nälkämaan keisari. Takaan sinulle täyden juhlasalin ensinnäkin Laihialla… Näin lasketteli Laihian profeetta ja minä tietysti juoksin päätäpahkaa Ilkkaan. Ilkan päällikkö kävelytti minua sitten ympäri kaupunkia, näytteli minulle Vaasan valtavuudet, tornit ja kivilinnat. Ensi vierailun Vaasassa supistui tosin vain yhden päivän ennätyksiin — sillä –

— Nyt lähdetään! sanoi Santeri ja painuimme iltajunalle ja junalla — matka kesti tuskin tuntiakaan — tämän eteläpohjalaisen maahengen kirjailijan yksityisasuntoon. Kun olimme päässeet hänen kotiinsa ja isäntä oli esittänyt emäntänsä ja vanhan, aito eteläpohjalaisen äitinsä, tarttui Santeri Alkio viuluunsa ja vetäisi iloisen polskan ja minä kuuntelin painautuneena punaiseen sohvaan. Koko huone näyttikin punertavalta kuin D’Annunziolla. – – – Aamusta iltaan vaan tässä talossa taisi kilahdella telefooni, sillä loputtomat olivat asiat Ilkkaan. Jo aamuksi täytyi isännän taas lupautua uudelleen Vaasaan. Varhain hän kiipesi yöpuulleen yläkertaan — ja varhain hän nousi. Läksin aamukävelylle maantielle.

Tuli ilta ja iloinen pakkanen, kuu nousi täytenä yli lumihankien ja minä marssin säpikkäät koivissa Laihian nuorisoseuratalolle. Juhlallinen torvisoitto otti tulijan vastaan, eikä toveri suotta luvannut täyttä huonetta, siellä oli läpeensä tarkkaavaista kuulijakuntaa. Juhlasali oli kodikas ja akustiikka oivallinen. Luulen että Laihian kateederi on maamme miellyttävimpiä puhujapönttöjä. Paitsi torvisoittoa muodostui laihialainen kirjallinen ilta muutenkin erikoiseksi. Suomen nuorison kunniajohtaja astui ensimmäiseksi lavalle ja kertoi kuulijakunnalle, mitä Ilkan isäntä arveli Korpikainuun kiertäjästä — se oli syvällinen moraalifilosofian tutkielma. Oli sydänyö kun kirjailijaisäntämme kotiin tultuaan ojensi vieraalleen tilinsä. – – –

’Tästä jäi suurin voitto mitä tähän asti olin saanut’, huudahdin minä ja pistin rahat kukkaroon.»

»Täällä tiedetään mitä on kritiikki ja muut sivistyksen krimssut. Laihialainen talonpoika voi keskustella yhtä vapaasti Juhani Ahon ’Rauhan erakosta’ kuin ’kauransiemenen itävyydestä’», Kiannon piti kehahtaa. Kun Ylistaro tuotti jälleen pettymyksen ja Lapua pahimman, Laihia vain kannatti ja jäi Kiannon mieleen. Parin vuoden kuluttua hän taas ilmestyikin sinne hetkeksi. Mutta silloin olivat välit Alkion kanssa lähes poikki.

Tämä johtui siitä, että Kianto, ikuinen naisten mies, lähti 1917 Alkion mielestä alhaisille teille. Kianto jätti näet vaimonsa Siviä Kaupin ja neljä lastaan Turjanlinnaan ja lähti lasten kotiopettajan sekä tämän lapsen (jonka isä Kianto oli) kanssa »toisiin maisemiin». Kaipa Kianto jo tässä vaiheessa tiedusteli Alkioita olinpaikkaa J aihialta, mutta sai vastaukseksi »hirvittävän syytöstulvan», jolloin Alkio — Kiannon mukaan — mm. sanoi: »Sinun tekosi ensiksikin sitä naista kohtaan, jonka olet raiskannut ja houkutellut kanssasi ja joka kuuluu olevan toisten lastesi kotiopettaja on niin alhainen, ettet voi siitä koskaan puhdistautua.»

Kianto puolestaan kirjoitti Aikiolle (13.10.1917) mm.: »Kun Sinä mahtavasti kuin jesuiitat huudahdat: Voi Ilmari parka Sinua, niin minä voin yhtä ivallisesti huudahtaa: Mikä ihmisten tuomari Sinä luulet olevasi. Sinä olet poroporvari. Koko elämäsi aikana et ole pystynyt ainoatakaan kunnon teosta luomaan.»

Kianto, joka oli tilittänyt sotkuisia asioitaan edellissyksynä (1917) ilmestyneessä »Avioliitto »-romaanissaan ilmestyi kuin ilmestyikin J aihialle vapaussodan jälkeen uusi »vaimo» ja heidän yhteinen lapsensa mukanaan. Alkio lienee järjestänyt parille asunnon Potilankylään Luomarinnan taloon Hulmin kasarmin laiteille. Siellä Kianto majaili valmistellen jouluksi ilmestyvää »Runoja»-kokoelmaansa. Alkion kanssa oli tuskin mitään kontaktia. Alkio lienee Ilkassa jopa lausahtanut: »Minä en tykkää koirista, varsinkaan niiden kiima-aikana.»

Tämä episodi valaisee eräitä Alkion luonteenpiirteitä. Uskaltaisiko väittää, että hän ymmärsi, vaikkei hyväksynytkään, jonkin verran sellaistakin täysboheemia kuin Kiantoa. Mutta liika oli liikaa, niin paljon kuin korpikirjailija aikoinaan oli tuottanutkin hupia Aikiolle. Alkio luultavasti nautti Kiannon suorasukaisuudesta, joka ei vallassäätyä säästellyt, jos pääsivät »akutaattorit» ja »solisaliratitkin» parrasvaloon. Kirjailija Alkio arvosti teoksia, joskaan ei hyväksynyt ihmistä.”

Parhaiten tätä todistaa se, että 1919 Alkio ehdotti Kiannolle valtion kirjallisuuspalkintoa. Kianto ja Kyösti Wilkuna saivatkin 1920 7 000 mk:n palkinnon 5 vuodeksi. Näiden köyhimysten apurahoihin Alkio suhtautui rauhallisesti, jopa tyydytyksellä, mutta kun Maila Talvio ja Santeri Ivalo samalla kertaa saivat 7 200 mk:n apurahat eliniäkseen Alkio näyttää katkeroituneen, kun saajat olivat »niin varakkaita». Itsestään Alkio sanoi, että kirjallinen työ — Ilkka mukaanluettuna — toi hänelle »korkeintaan leivän ja mainetta ehkä joskus kuoleman jälkeen. Täytyy päästä pois ennenkuin sielun jänne löyhtyy tai katkeaa. Minä en etsi puolueen enkä yhteiskunnan kunniapaikkoja enkä rahalisiä. Enkä kumarra ketään saadakseni niitä. Ja tältä tahdon näyttääkin niin kauan kuin suinkin pysyn suorana. Sillä kohta alan tulla vanhaksi ja silloin ei kenestäkään tiedä mitä hän tekee.»

Seuraavana vuonna, 1921, Alkio itse sai 4 000 markan valtion kirjallisuuspalkinnon yhdessä Bertel Gripenbergin, I.K.Inhan ja Otto Mannisen kanssa. Huolimatta tilapäisestä myrtymyksestään Alkio näyttää säilyttäneen aikansa kirjailijatovereihin hyvät suhteet. Tietenkin ne pysyivät viileämpinä »herraskirjailijoita » kohtaan kuin »kansankirjailijoihin»  Kauppis-Heikkiin Alkio säilytti, harvoista tapaamisista huolimatta, koko tämän elinajan erittäin lämpimät suhteet ja hänellä oli ihailevat käsitykset Kauppis-Heikistä, joka oli vaatimaton ja sydämellinen ihminen. Alkio nimitti häntä »Kehvon opettajaksi». Mutta Kauppis-Heikki oli myös Alkion aate- ja työtoveri, Pyrkijän avustaja vuodesta 1892, jopa toimituskunnan jäsen vuodesta 1902. Alkio arvosti Kauppis-Heikkiä sekä ihmisenä että kirjailijana.

Kun Kauppis-Heikki kesäkuun 7. päivänä 1912 täytti 50 vuotta, Alkio kirjoitti Pyrkijään lämminsävyisen ja erittäin kiittävän pikkupalan päivän sankarista. Kauppis-Heikki oli, Alkio todisti, paitsi hyvä ihminen todellinen taiteilijasielu, kirjailijana niin lahjakas, että kilpaili jopa Juhani Ahon kanssa, »eikä suinkaan aina epäonnistuneesti», Alkio rohkeasti kirjoitti. Todettakoon, että Kauppis-Heikin erikoisharrastukseksi mainitaan Aikalaiskirjassa nuorisoseuratyö. — Kauppis-Heikki kuoli 1920.57 Alkion tuttaviin kuului myös kolmas »kansankirjailija» Heikki Meriläinen. Syyskuussa 1895 Alkio kirjoitti Kauppis-Heikille: »Vai tapasit sinä Heikki Meriläisen. Kuvauksestasi päättäen täytyy häntä sääliä, sillä neroa hänessä oli, siitä ei mihinkään pääse.» Alkio lienee tarkoittanut Meriläisen eräiden kirjallisten yritysten kohtaloa, sillä »erikoislaatuinen erämaanasukas» sai vaikeasti laajoja teoksiaan painoon, 1890-luvulla ilmestyi kuitenkin mm. »Korpelan Tapani», ja arvostelu oli jopa ylistävää.

Alkio kävi Hallan ukon kanssa Meriläisen luona Paltamossa kesällä 1926. Siellä isäntä ja Hallan ukko intoutuivat kertomaan kalajuttujaan, joita oli pakko uskoakin, kun sai maistaa Meriläisen pyytämiä komeita kaloja, joista isäntä valmisti »ennen kuulumattoman hyvää kuhakeittoa». Alkio kertoo myös, miten juhlavasti kohta kahdeksankymmentä täyttelevä kirjailija ojentaa kätensä yli viljelysten.» — — — Pelto lähtee kohta järvestä, kasvaa kaunista ohraa, niitty oli jo saaliinsa antanut.» Paltamon seppä-kirjailijaa ja Laihian profeettaa tuskin saattanee rinnastaa. Meriläinen onkin hankkinut pysyvän maineensa nimenomaan taikojen kerääjänä. Eino Leino kuitenkin antoi suuren arvon Meriläiselle, jopa rinnasti hänet eräässä mielessä Santeri Alkioon. Suositellessaan näet Heikki Meriläiselle valtion eläkettä 1920, Leino sanoi mrn.: »Puhun miehestä ja isänmaanystävästä, uranuurtajasta ja hyvänuskojasta, jonka kansanomainen kieli on Alkion ja Kauppis-Heikinkin kielen kanssa ollut mukana luomassa tätä suomalaisen kirjakielen uutta kukoistuskautta.

Kiinteä ystävyyssuhde Alkiolla oli J.H.Erkkoon, joka monessa mielessä oli hänen hengenheimolaisensa. Erkko oli ensimmäinen Alkion kirjailijaystävä, joka poistui elävien kirjoista (1906).

Luultavaa on, että Alkio tapasi myös aatetoverinsa Johannes Linnankosken eli Vihtori Peltosen, joka toimi Pyrkijän avustajanakin. Arvid Järnefeltin kanssa Alkio oli lyhyessä kirjeenvaihdossa 1920-luvulla, jolloin Järnefelt kirjoitti »Vanhempieni romaani» -teostaan. Sen valmistuttua kirjailija lähetti Alkiolle omistuskirjoituksellaan varustetun kappaleen.

Maila Talvio, joka mielestään epäonnistuneesti oli ollut »kuuluisan pohjalaiskirjailijan» daamina Kirjalijaliiton illassa 1899, sai »Pimeän pirtin hävityksestään» Alkiolta suopean arvostelun 1902 vuoden Pyrkijässä:

»On sanottu, että vähempikin todellisuus olisi riittänyt, on arveltu että parikymmentä vuotta takaperin, naturalismin kukoistusaikana olisi kirja ollut paikallaan, mutta nyt se on liian räikeä. Myönnettäköön, että oikeutetuillakin syillä olisi saattanut väittää, että muutamia kohtia kirjassa olisi voinut kuvitella toisinkin, mutta epäämätöntä on myös, että kansa monella taholla on kirjan lukenut suurella mielenkiinnolla ihan sen viimeiseen lauseeseen ja heistä se ei ole liioiteltu.

Kirjan taiteelliset ansiot ovat vakuuttavia, mutta ennenkaikkea tämä teos on huutavan ääni korvessa. Sen kolkko sävel muistuttaa palotorven ääntä synkässä yössä, Ääni lähtee sydämestä ja värisyttää kuulijaa, joka tahtoisi uskoa, että hän on erehtynyt.»

Pienemmistä suuruuksista kävi ainakin Jalmari Finne monen muun ohella Laihian päivillä puhumassa ja majoitettiin tavan mukaan Alkjolle. Finne kulki samoilla poliittisilla linjoilla kuin Alkiokin erityisesti ns. Wilkaman jutussa, jota käsitellään tuonnempana. Mutta hänellä oli muutakin yhteistä Alkion kanssa.

Kirjeessään Alkiolle Finne 15.8.1924 toteaa, että »mikään sivistys maassamme ei ole mahdollinen ilman sivistyneiden talonpoikien säätyä, joka tietää tehtävänsä olevan menneitten polvien historian vaalimisen. Historia vain antaa ihmiselle rauhan kuoleman ajatuksen edessä; sen olen usein nähnyt.»

Eräässä myöhemmässä kirjeessaan (30.8.1924) Finne kertoo laajasti talonpoikaissukuja koskevasta tutkimuksestaan ja ns. »Hämeen huoneesta», eräänlaisesta instituutista, joka tätä työtä suorittaisi. Sen tarkoituksena oli »talonpojan pidättäminen paikallaan isiltä perityllä maallansa.»

Kirjallisia kasvatteja; Artturi Leinonen

Useimmilta edellämainituista kirjailijoista Santeri Alkio on itse saanut vaikutteita, mutta hänellä oli myös ns. oma koulukuntansa.

Alkion ei tarvinnut lähteä merta edemmäksi kalaan tavoittaakseen nuoria, joiden kirjalliset harrastukset nuorisoseuratyö oli sytyttänyt.

Yksi heistä oli vaatimaton, jopa melkein »itsek itiikkiinsä käpertyvä» laihialainen maanviljelijä ja kirjailija Jaakko Nikkinen, jolle Santeri Alkio oli kaikki kaikessa, »kirjallinen ystävä, tukija ja esikuva». Nikkisen ensimmäisen kaunokirjallisen kyhäelmän »Kotipellon kynnyksellä» laatuperäisiä kauneuksia tuskin kirjallisissa piireissä huomattiinkaan, sanoo Rantoja, mutta Santeri Alkio kirjoitti heti: »Tässä ollaan tekemisissä suuria lupaavan kirjallisen kyvyn kanssa.» Alkio korosti erityisesti sitä omaperäistä otetta, joka oli havaittavissa kirjallisen yrittäjän käsialassa. Teoksellaan »Leppirannan Lauri» 1916 Nikkinen melkoisessa määrin lunasti ne kirjalliset lupaukset, joita esikoisteos oli antanut.

Teos kuvasi nuorisoseurojen henkistä kylvöä elämännousuna eteläpohjalaisessa kyläyhteiskunnassa, ja oli siis tavallaan vaatimattomampi rinnakkaisteos Alkion »Uusi aika» -kirjalle. Alkion ohjaamana Nikkinen omistautui lähivuosina SNL:n alulle paneman »Kansalaiselämäkertoja»-sarjan laatimiseen. Ensimmäinen osa ilmestyikin 1921.

Tässä vaiheessa Alkio sai houkutelluksi uskollisen ystävänsä ja kasvattinsa

Nikkisen pääkaupunkiin huhtikuussa 1922, jolloin hänelle näytettiin mm. Kansallismuseo. Lopuksi viivähdettiin vanhan ystävän Niilo Liakan luona »hupaisassa illassa».

Nikkisen »timpermannin kynä», jollaisella hän lienee kirjoittanut kaikki vaatimattomat tekstinsä ei enää piirrellyt esikoisteoksen vertaistakaan tuotetta, mutta hän julkaisi vielä melko naturalistisen, kolmen orpolapsen synkkää kohtaloa kuvailevan »Ylenkatsotuita» (1922) sekä vähäisen novellikokoelman ja joitakin lyhyitä kertomuksia. Nikkisen kynäily loppui isä Alkion kuollessa.

Tavallaan nuorisoseurakasvatti, mutta oppia saanut (opettaja) ja Alkion tavoin koko elämänsä paljon lukenut ja maailmaa kokenut oli Artturi Leinonen, josta tuli Alkion uskollisin aseenkantaja. Alkio ihastui jo Leinosen esikoisteokseen »Nuoreen Tuomaalaan» niin, että kirjoitti:

»Olen syvästi vakuutettu siitä, että kun tämän ajan kirjallisia tuotteita kerran arvostellaan historiallisina ilmiöinä, Artturi Leinosen ’Nuori Tuomaala’ on silloin jo vaikuttanut sellaista nousua talonpoikaisuuden uudistamiseksi, johon teoksen terä tähtää, että kansakunta on laskeva tämän teoksen parhaan kaunokirjallisen kasvatuskirjallisuuden joukkoon.»

Viljo Tarkiainen antoi vain tyydyttävän arvostelun korostaen Alkion vaikutusta. Suomen kirjallisuuden tuolloin keskeisin makutuomari kirjoitti Leinosen teoksesta:

»Esitystapa on suoraviivaista ja reipasta. Läheistä sukua Santeri Alkion teoksissa tavattavalle, jonka kanssa sillä on yhteistä myös maakunnallinen pohjatuntu sekä aatteellinen intoutuvaisuus. Mutta Leinosen näkökulma tuntuu ainakin allekirjoittaneesta hiukan ahtaalta ja yksipuoliselta – – – se ei ole ehtinyt herkistyä yksityispsykologisesti – – – vaan pysyttelee mieluummin tyypillisissä ja yleisissä piirteissä.»

Epäsuorasti Tarkiainen siis toteaa Alkion olleen todellisen syväluotaajan — kynä oli kerkeä sekä mestarilla että oppilaalla, mutta jälki Leinosella kevyempää nuoruudenkin takia. Molempien yhteinen ominaisuus oli tuo ehdoton rakkaus kirjalliseen työhön ja se, että kumpikin halusi omistautua yksin sille.

Alkio ei kuitenkaan näy pitäneen opettajan virasta kokonaan luopumista nuorelle ystävälleen hyödyllisenä eikä tarpeellisenakaan. Ilman sarvia ja hampaita hän ilmaisi tälle mielipiteensä itsenäisen Suomen nuoren polven kirjailimisesta:

»On pysyttävä elävässä elämässä kiinni niin kauan kuin suinkin sisu kestää, sillä siten ovat elinjuuret syvimmällä kiinni elämän maaperässä. Me näemme ympärillämme tungoksessa ihmisiä, jotka hautovat päässään erakon ajatuksia. Ne tulevat vähitellen samaan kuin keskiajan erakot. Mutta se tuskin on elämän paras tulos. Meillä on nyt suurin osa kirjailijoitamme ja taiteilijoitamme, jotka sydämestään katsovat ylen yhteiskunnan harrastuksia ja elävät niistä kemiallisesti erillään. Mutta mikä on tulos odotettujen persoonallisuuksien sijasta? Ihmisen, joka aikoo ajatella ja kirjoittaa aikansa ihmisille pitää aina hyökätä kuohuvimpaan elämäntaisteluun saadakseen vaikutelmia ja kyetäkseen ymmärtämään aikansa ihmisiä. Sinä moitit aikamme helsinkiläistä kaikkivaltaa kirjallisessa maailmassa. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, mikä heidät on sellaisiksi kasvattanut? Aivan sama mikä on tehnyt prelaateista pylväspyhimyksiä: itsekkyys ja omien tietojensa ikuisina totuuksina pitäminen. Minä olen sitä mieltä, että kirjallisuuden täytyy kyetä luomaan jotakin sellaista, joka kumoaa ammattiarvostelijain kykenemättömän lauman. Sama vallankumous mikä parhaillaan tapahtuu kaikella muullakin allalla, se pitää tapahtua myös aikansa eläneen taidemaunkin alalla. Taidetajunta nukkuu samoinkuin uskonnollinenkin tajunta. Meillä on kummallakin alalla kirjanoppineet ja fariseukset vallan päällä.

Tässä syy kaikkeen siihen humpuukimaiseen toimintaan, mikä maassamme käy kirjallisen makutuomariuden ylpeässä kaapussa.»

Samana vuonna (1924) Alkio puhui Leinoselle haluttomuudestaan kirjoittaa:

»- – – Onko Sinulla uusi kirja valmiina? Minulla ei ole meininkiäkään. Ja tuskin tuleekaan, toistaiseksi ainakaan. Kun ihminen menee niinkin hurjaa vauhtia seitsemättäkymmentä, niin saa vähitellen tottua ajattelemaan, ettei oikein kuulukaan tähän nykyiseen ihmispolveen, ja jos vielä joskus sattuisikin itse sellaiseen harhakuvitelmaan lankeemaan, niin elämänkosketus muiden kanssa kyllä aina pian kouraantuntuvalla tavalla antaa nyhjäyksiä, että muista, että sinä et enää oikealla tavalla ymmärrä alkaasi.»

Pari vuotta myöhemmin, joulun aikoihin 1926, Alkio selittää Leinoselle:

»Asia lienee sittenkin niin että nuori polvi ei mielellään suvaitse silmissään aina sinunkaan kirjallista makuasi — minusta nyt puhumattakaan. —Kaunis, puhdas ajatus tuomitaan samojen pykälien nojalla kuin kaunis muistorikas maalaus tai sävel. Se siksi, että bolshevismi on niissä suhteissa läpileikannut nuorison. Ja jos joku tämän kylläkin häikäilemättömän syytöksen tekee, hän on härkä taiteen puutarhassa.

Sinulla on tällä kertaa kuitenkin onni ollut myötäisempi, muutamaa itseviisasta lukematta. Minä olen jo niin vanha, että minut aletaan tappaa vaikenemalla. Omituista kuitenkin, etten aiokaan antautua niin varman velvollisuuden kuin vanhuus jo siihen antaisikin. Jos Jumala antaisi aikaa, niin kurillani kirjoittaisin uusia romaaneita tuomittuun makuun. Mutta aikaa, sitä puuttuu.»

Tässä vaiheessa Alkio oli silminnähtävän katkeroitunut. Hän oli kirjoittanutkin kirpeää, osittain mautontakin satiiria sisältävän Karuliinan pojan. Katkeruuteen ei ollut yksin syynä nuorten ymmärtämättömyys vanhemman polven tuotantoa kohtaan vaan myös Alkiossa herännyt suuttumus sivistyneistöön, joka »palveli vääriä jumalia», ei kunnioittanut kieltolakia, kumarsi mammonaa jne. Nuoret olivat »bolshevikeja». Ainoalta pelastumismahdollisuudelta näytti sopiva eristäytyminen. Alkio ehdotti Leinoselle, että

»perustettaisiin jonkunlainen eristetty kirjallinen kerho, me jotka liikumme jossain määrin samoin tunnuksin. — — — Tehtäväksi sille annettaisiin toverillinen yhdessäolo silloin tällöin sekä yhteinen albumi vuosittain, Viime mainittu sellainen, josta aatteetkaan eivät olisi tuomitut pannaan, vaan kuuluisivat ohjelmaan. Yhdistävänä tunnuksena olisi rakentava, elämää uudistava, ihanteita palveleva työ.

Joskus pitäisi saada päivä jutustaa. Etkö sinä voisi tulla tänne? Täällä saisimme J.Nikkisen mukaan. Pääsiäiseksi häneltä valmistuu kertomuskokoelma.»

Näihin aikoihin Alkio luki kuin mielenosoituksellisesti pääasiallisesti vain käännöskirjallisuutta. Tästä mainittakoon Mereskovskin »Kristus ja Antikristus» ja Maughamin »Sorell ja hänen poikansa». Jälkimmäisestä Alkio mainitsee lyhyesti: »Erinomainen kirja.» Syyskuussa 1927 Alkio kehotti Leinosta kiiruhtamaan kirjallisessa työssään. Oli tehtävä paljon, ennen kuin valmistautui viettämään 60-vuotispäivää, sillä »silloin on jo niin vanha, että alkaa jo itsellekin selvitä että on vanha ja käytännöstä hylätty».

Ikääntynyt Alkio toki ennen pitkää lauhtui. Maaliskuussa 1928 hän oli iloinen siitä, että Artturi Leinonen »kuohui parhaassa luomisen innossa. Hyvä on. Niin pitääkin niin kauan kuin päivä on», hän kirjoitti nuorelle suojatilleen. Samalla hän sanoi toivovansa, että hän saisi elää vielä kymmenkunta vuotta:

»Jos niin tapahtuu, vaivaan kyllästyneitä ihmisiä vielä parilla kolmella kirjalla. Tietysti ne ovat vain vanhan jatkoa, eikä mitään modernia. Totta kyllä, että vanhaa on maailmassa jo nyt niin paljon, että lienee suorastaan rikos makasiineja enää lisäillä. Mutta kun tämä synti vielä vaivaa omaatuntoani en katso olevani velvollinen määräämään elämääni ylläpitäviä unelmia ikuiseen lepoon vieläkään.

Olen lukenut Topeliusta sekä Valtrid Vaseniuksen kirjoittamaa Topeliuksen elämänkertaa. Nyt 4:s osa yli 500 siv. Se on erinomaista luettavaa. Hänkin oli sanomalehtimies yli 20 vuotta. Ja riiteli! Haukuttiin! Parjattiin. Siis ihminen, joka myöskin eli myrskyissä, eikä ainoastaan lastentaruissa. Teokseen maksaa vaivaa tutustua. Nyt seuraan K.A.Gottlundia. Mainiosti kerrottu. Arkailematon mies.»

Näin resignoitunut Santeri Alkio pyrki pysymään vireänä vanhuudessaankin. Näyttääpä hän ylittäneen »kärttyisyyden kynnyksen». Ainakin hän edelleen kirjoittaa ystävälleen Leinoselle:

»Olen koettanut tutustua myös suomalaiseen modernismiin ja sanon siitä: oikein pojat, oikein neidit. Ei niistä nuorista koskaan tule mitään, jotka askel asekeleelta seuraavat vain isien polkuja. Pitää uskaltaa. Naurettaviahan ne ovat lasten pohjoisnaparetket. Mutta kun he kasvavat ja viisastuvat, nauravat he itsekin niille; jolleivät viisastu, jäävät itsekin lapsiksi. En ymmärrä neroutta Hagar Olssonin Mr. Jeremiaksessa. Tuollaisia unelmia on monella, mutta harva pitää niitä erikoisina. Mutta ehkä siitä selviytyy.

Olen lukenut Hugota, Balzacia ym. näinä aikoina. Niissä esiintyy valtavan suuren aikakauden henkiset piirteet. Koska ilmestyy nykyajan suuri? Ensimmäinen, joka ilmestyy murtaakin salaisen aikakauden portin, josta se oikea uudistussuunta astuu sisään ja valloittaa.»

Alkion viimeisistä Leinoselle lähetetyistä kirjeistä näkyy, että Alkiota on jo kehotettu lepäämään. »Monet sanovat minulle. Minun pitää nyt levätä. Lääkäri vakaisimmin», kirjoittaa Alkio maaliskuussa 1928. Mutta vielä saman vuoden marraskuussa hän moittii maalaisliiton lehtiä, jotka ovat vaienneet hänen teoksistaan viimeisten 10 vuoden ajan.

»Tuo vaikeneminen vaikuttaa tuntuvasti menekkiin. Kustantaja on siitä jo silloin tällöin maininnut. Ja kun kaikki Helsingin lehdet tekevät samoin, saan lukea kaiken tämän syyksi että kirjailijana olen julkista turvaa vailla, ystävien ja vihollisten huomiota vailla. Mutta porulla se ei parane. – – – Tuossa on juuri kutsu Werner Söderströmin juhliin 18. p. joulukuuta. Tietysti on Sinulle tullut samanlainen, mutta ’akkoja’ ei ole kutsuttu. Taitaa jäädä menemättä.»

Keskeistä Alkion kirjailijakohtalossakin oli lannistumattomuus, osallistumisen halu loppuun saakka. Katkeroitumista esiintyy ja se kuvastuu hänen tuotannossaan, mutta toisaalta nimenomaan 1920-luvulla näkyy myös parhaiten hänen pohjimmainen suvaitsevaisuutensa eri mielipiteiden, niin poliittisten kuin esteettistenkin suhteen. Santeri Alkio oli — »bolshevismi»-vihassaankin — harvinaisessa määrin pikkukiistojen yläpuolella, kunhan oli hyvästä tarkoituksesta vakuuttunut.

Näyttää siltä, että etenkin vapaussota olisi opettanut Alkiota ajattelemaan asioita »kahdelta puolin». Piintyneenä laillisuusmiehenä hän ei alkuunkaan hyväksynyt punakapinaa, mutta ymmärsi aatteellisia punaisia kuten oli ymmärtänyt puukkojunkkareita. Samalla näyttää hänen historiankäsityksensä yleensäkin avartuneen, kuten varsinkin 1920-luvun pääteos osoittaa.

Avainromaani »Keisaririkos»

ja muu myöhäinen tuotanto

Ennakkoluulottomasti kansamme menneisyyttä tarkasteleva Santeri Alkio palasi vanhenemisvuosinaan kuin itsestään oman kypsymisaikansa suuriin valtiollisiin tapahtumiin, nimenomaan sortovuosiin. Yrjö Koskisen imponoiva persoonallisuus ei näy jättäneen Alkiota rauhaan —lyhyt yhdessäolokin kolmisenkymmentä vuotta varhemmin lienee virittänyt kirjailijamme pohtimaan Y.K:n paljon moitittua menettelyä. Aivan ilmeisesti Alkio sai vaikutteita valtioneuvos Taav. Laitiselta, joka oli ollut Yrjö Koskisen lääkärinä tämän viimeisinä aikoina. Laitinen muisteli Alkiolle, miten Yrjö Koskisen viimeiset ajatukset pyörivät Suomen itsenäisyyskysymyksessä; erityisesti Sprengtporten, josta Y.K. oli kirjoittanut ensimmäisen »itsenäisyysmies-artikkelin», oli kuolevan mielessä nytkin. Vahvasti vakuuttunut oli Yrjö Koskinen siitä, että itse oli menetellyt oikein helmikuun manifestin promulgoinnista. Jos hallituksessa oli pakko niin tehdä, siitä hän oli vielä viimeisillään vakuuttunut. Alkio puolestaan näyttää katsoneen ihan velvollisuudekseen kirjoittaneen »totuuden» paljon parjatusta Yrjö Koskisesta. Niinpä hän 12.4.1922 kirjoittaa muistikirjaansa: »Ajattelen taas ’Keisaririkos-teostani’. Kunhan pääsisi siihen syventymään pian.» Kansallishenki oli hänen mielestään sekä yrjökoskilaisuuden että perustuslaillisuuden takana. Hän päätteli:

»Käsitettiin sen velvoitukset vain niin eri tavalla, aivan kuin erisuuntaiset uskovaiset käsittävät asiansa monesti liian jyrkästi vastakkaisella tavalla. Mutta siinähän se sen trapiikka onkin. Johtava periaate kumpaisellakin oikea, sovellutus vain ristiriidan aiheuttaja. Tässä on samanlainen’ ristiriita kum Lallin ja piispa Henrikin tarinassa.»

Näissä merkeissä kypsyi Alkion jouluksi 1923 julkaisema Keisaririkos. Kuvausjakso 1890-luvulta. Se oli katsaus pääasiallisesti sanotun vuosikymmenen alkupuolen poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän kehityksestä maassamme kärjistyen vuoden 1899 tunnettuihin tapahtumiin.’ Alkio puolestaan näyttää katsoneen velvollisuudekseen kirjoittaa »totuuden» Yrjö Koskisesta. Niinpä hän antaa Pyydysmäen emännän sanoa isännälle helmikuun manifestin tuomitusta promulgoinnista:

»Katsohan isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän elämänsä suurelle asialle, ei hän voi pettää. Ja kuinka sinä voisit ajatella, että tahallaan hävittäisi mitä on itse rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta, mutta ei pettää asiaansa.»

Alkion kanta herätti melkoista huomiota, olihan Yrjö Koskisen maine juuri tämän menettelyn ja sen puolustamisen — »avoimen kirjeen» — johdosta itsenäisyytemme alussa aallonpohjassa. Keisaririkoksen arvostelut olivat tästäkin syystä pahasti ristiriitaisia, mihin tärkeimpänä syynä kuitenkin lienee ollut, että näihin aikoihin poliitikko Alkio oli tunnetumpi kuin kirjailija Santeri Alkio. Useat arvostelijat eivät suhtautuneet teokseen kuin varsinaiseen romaaniin, vaan kuin eräänlaiseen silloisen ajankohdan luotaukseen. Pääarvostelija V.A.KoskenniemivValvojassa rinnasti »Keisaririkoksen» kuitenkin Juhani Ahon »Kevät ja takatalvi» -teokseen ja kirjoitti 1924 mm.:

»Santeri Alkion viimejouluinen kirja on kulttuurihistoriallinen romaani hiukan samaan tapaan kuin Juhani Ahon ’Kevät ja takatalvi’. Samoinkuin viimeksi mainitussa kuvataan siinä tärkeintä murroskautta kansamme elämässä ja johdetaan usein esitys varsinaisen kaunokirjallisuuden puitteista historiallisen kronikan alalle. Yhtäläisyyttä näiden teosten välillä voi huomata myös siinä, että molemmissa esiintyy rinnan varsinaisten romaanihenkilöiden kanssa historiastamme tunnettuja persoonallisuuksia.

Ahon romaani – – – tekijänsä heikompia, sai – – – taiteellista mielenkiintoa eräiden henkilöiden luonteenkuvauksesta — esim. Paavo Ruotsalaisen. Alkion kirjassa on henkilökuvaus sen sijaan melkein kauttaaltaan siksi yksipuolisesti kaavailtua – – – että lukija mielellään – – – käsittääkin kirjan pikemmin vapaaksi historialliseksi ’kuvausjaksoksi’ kuin kaunokirjalliseksi teokseksi sanan ahtaammassa mielessä. Ja näin ymmärrettynä onkin ’Keisaririkoksella’ arvonsa. Ne valtiolliset kuohunta-ajat, joita Alkio kuvaa, ovat saaneet väriä ja eloisuutta tekijän, vanhan valistusmiehen ja poliitikon, omakohtaisista kokemuksista. Santeri Alkio voi syyllä sanoa kuin Stäl nuorelle ystävälleen:

Jotakin ehkä tietäisin,

olinhan siellä minäkin.

Santeri Alkio on Erkki Pyydysmäessä antanut kauniin kuvan siitä suomalaisten talonpoikain parhaimmistosta, joka säätyeduskunnan viimeisinä aikoina alkoi tuntea yhä määrätietoisempaa tarvetta omalta kohdaltaan vaikuttaa maan asioihin —. Me tiedämme vapaussotamme historiasta, mitä Pyydysmäet ovat maallemme merkinneet. Mutta samalla ei voi olla sanomatta, että Alkion talonpoika tuntuu epätodelliselta, enemmän niinsanoakseni kirjalliselta mielikuvalta kuin elävältä ihmiseltä. Tämä taas ei suinkaan johdu talonpojan siveellisestä yliarvioinnista, vaan yksistään ihmiskuvauksen teoreettisesta ylimalkaisuudesta, Ei siveellinen arvostelu, vaan luova mielikuvitus tuntuu jättäneen kirjailijan pulaan.

Tapahtumien näyttämö on milloin Helsinki, milloin suomalainen maalaiskylä. Pääkaupungissa taittuvat ’vanhojen’ ja ’nuorten’ maailmankatsomukset toisiaan vastaan. – – – Mitään varsinaista draamallista jännitystä ei kuitenkaan synny. – – – Ehkä on myös sanottava, ettei Alkion kirjasta suinkaan aina käy tarpeellisella selkeydellä ilmi, mikä oli ydin vanhojen ja nuorten katsomuksissa. Jonkun verran johtuu tämä epämääräisyys myös siitä, että tekijä on — mielestäni vähemmän onnistuneesti — antanut Ahon ja J.H.Erkon ikäänkuin ensi rintamassa edustaa nuoria. – – – Paremmin, ikäänkuin suuremmalla asiantuntemuksella kuin pääkaupunki-kuvauksena on tekijä esittänyt episoodinsa maalaiskylästä. Niissä saa hänen esityksensä havainnollisuuden, ja muutamissa, valitettavasti vain liian ohimennen luonnostetuissa maalaistyypeissä – – – osoittaa Alkio niinikään ihmiskuvauksen kykyä, joka vie ajatuksen tekijän parhaimpiin saavutuksiin.- – –

Vanhat toverit S. Alkio, Mikko Hautala ja Elias Hollo pyörähymatkalla 1926 vanhoja poika-ajan ja nuoruuden polkuja katsastellen. Paavo Alkion hallussa. — Hautala oli ammatiltaan maalari, mutta innokas valokuvaaja ja kansanperinteen kerääjä, puuseppä (tehtailija) Hollo innokas kirjallisuuden lukija ja tuntija.

Santeri Alkio ystilvineen Etelä-Pohjanmaata kiertelemfssä kesällä 1926. Edessä M. Hautala ja autonkuljettaja Jussi Vuorela, takaistuimella Alkio, kirjailija Jaakko Nikkinen ja Elias Hollo. Paavo Alkion halluussa.

Lukijan mieltä kiinnittää ehkä eninunän kaikki se, missä aavistaa kirjailijan oman elämänkäsityksen ja valtiollisen tunnustuksen etsivän ilmaisua. Ja siinä suhteessa on vaikutus epäilemättä mitä miellyttävin. Se historiallinen mieli, joka puhuu tämän kirjan sivuilta, ei ole kirjallisuudessamme tavallinen. Ei voi myöskään sanoa, että ’Keisaririkokseen’ sisältyvän valtiollisen elämän kuvaus olisi puolueellinen toisen tai toisen katsantokannan hyväksi. Alkio on teoksessaan antanut objektiivisen vaikka tosin kalpean kuvan eräästä uudemman historiamme taiteajasta, tuosta vuosikymmenestä, jolloin valtiollisen itsenäisyytemme ensimmäinen touko tehtiin.»

Epäilemättä Alkio onkin etsinyt kirjallista ilmaisua elämänkäsitykselleen ja valtiolliselle tunnustukselleen. Tämä pyrkimys käy mielestäni selvää selvemmin ilmi Alkion päiväkirjasta. Osoittautuu näet, ettei Alkio, todella suuren persoonallisuuden tavoin, katsonut itseään myöhäiselläkään iällä millään tavoin valmiiksi. Ilmeisesti pitkä yhteiskuntapolitiikon ja valtiollisen taistelijan ura oli opettanut hänelle entistä suurempaa ymmärtämystä – ja nöyryyttä. Hänen kirjallisesta jäämistöstään havaitaan myös, miten monesti jälkeenpäin häntä kirvelivät hänen taistelun tuoksinassa lausumansa kovat sanat, vaikka ne olisivat olleet tilanteen vaatimiakin.

Näin »Keisaririkos», vaikkei se ollutkaan suuri romaani, on sittenkin eräänlainen tunnustuskirja, jossa viisas ja elämää kokenut kirjailija ja puoluepäällikkö puhuu nimenomaan suvaitsevaisuuden puolesta. Hän oli nähnyt ja elänyt sen kiihkon, minkä »yrjökoskislaisuus» vastustajissaan synnytti ja itsekin tempautunut mukaan. Mikään sattuma ei liene, että sekä myöhempi historiamme että historiantutkimuksemme ovat niinikään asettuneet varsin ymmärtäväiselle kannalle. Tässäkin mielessä Alkiossa näkyy eräänlainen »tieteellinen» puolueettomuuteen ja oikeamielisyyteen pyrkimys. »Keisaririkos» kuuluu tästä syystä Alkion persoonallisuuden tärkeimpiin avaimiln. »Totta sekä oikeaa horjumatta puolla» oli aina hänen tunnuksensa, ja hän näyttää olleen harvinaisen perillä myös ns. historiallisesta totuudesta ajankohtana, minkä itse oli jo varttuneena elänyt — mikä tietenkin oli kirjoittajalle suuri etu.

Vanheneva kirjailija puolisoineen lahjatalonsa Alkionmäen seinustalla (1920-luvun lopulla). Keskustapuolueen arkisto.

Kirjailijan työhuone Alkionmäen rauhassa. Oikealla työpöytä puhelimineen, joka pyrki työrauhaa häiritsemään. Lepotuolissa toki joskus mietiskellen levättiin Ja vasemmalla omalla pöydällään kirjoituskone, jonka kirjailija hankki vasta 1920-luvulla — ja jonka ääreen kesällä 1930 matka itse asiassa päättyi. SNL:n kuvia.

Alkion mukaan keisarin postimanifestin (1890) syynä oli osin sekin, etteivät hänen venäläiset merkkinsä täällä kelvanneet. Gebhardin tavoin asiat hyvin tunteva Alkio myös antaa »Keisaririkoksen» lukijan tietää, ettei paljon huudettu torpparikysymys ollut meillä läheskään niin paha sosiaalinen pulma kuin täysin maattomien asema jne.

Kieltää ei myöskään sovi, että vielä ko. ajankohtana saattoivat asianajajat todella käräjillä »mongertaa ruotsia» ja tuomarit tällä kielellä tuomita suomalaisia.

Alkio saattoi kyllä vähemmänkin kouraantuntuvissa asioissa panna avainhenkilönsä estottomasti ilmaisemaan vastenmielisyytensä (esim. Lauri Kivekkään ylimielisyyttä kohtaan). Asian takana voi olla jokin henkilökohtainen elämys*, kuten varmasti silloin oli, kun Alkio suomitutti sankariaan Yrjö Koskista kirjailija-apurahojen jaon yhteydessä. ilmeisesti oli todella käynyt niin, ettei Yrjö Koskinen edes ollut selvillä siitä, että Alkion ystävä Kauppis-Heikki kuului suomalaiseen kirjailijakaartiin. Mutta puolueettomasti vitsaa jaellen Alkio moitti myös aikansa estetisoivaa nuorta sivistyneistöä, jolle yhteiskunta, työväenkysymys, köyhien asia jne. olivat vieraita käsitteitä, koska ne jäivät kirjallic-taiteellisten harrastusten varjoon. Pappeja Alkio tietenkin suomi, mutta ehkä olisi saattanut jättää rauhaan entisen jumaluusopin opiskelijan, vippailevan »toimittaja-rievun», joka näyttää olevan liiankin helposti tunnistettavissa Juho Hietaseksi.

Vieläkään ei kirjailijavanhuksen kynä kirvonnut. Kieltolakitaistelu sai vanhan sotaratsun ravaamaan. Julkaistessaan nyt poikkeuksellisen hyökkäävän kirjasarjan Alkio käytti vanhaa — ainakin vuodelta 1912 peräisin olevaa salanimeä »Jiska Heikkiläinen». Tällä nimellä Alkio vuosina 1925-27 julkaisi kolmiosaisen satiirisen romaanin Karuliinan poika, jonka eri osat olivat nimiltään »Katajamäkeläisiä perjantai-iltoja», »Synnynnäinen polsevikki» ja »Rikasmies».

Tämä teos, joka alkuaan oli kirjoitettu sanomalehteä varten päivittäin julkaistaviksi luvuiksi, oli pyrkimykseltään sangen huomiota herättävä. »Huumorin, ironian ja satiirin sattuvin sanoin ja terävin asein vanha kirjailija kävi luomaan kuvaa yhteiskunnallisista epäkohdista ja mädännäisilmiöistä», sanoo kirjailijan ystävä ja aatetoveri Niilo Liakka. Kriittinen lukija sen sijaan ihmettelee näissä kirjasissa ihnenevää purevaa satiiria, josta useimmissa tapauksissa varsinainen huumori on kaukana. Kieltolakia rikottiin näihin aikoihin yleisesti eikä Alkio näy antaneen sivistyneistölle anteeksi sitä, että niin monet sen jäsenistä melko avoimesti rikkoivat lakia ja työskentelivät sitä vastaan. Alkion samanaikainen kirjeenvaihto mm. Leinosen kanssa osoittaa katkeruutta, eikä »Karuliinan poika» -sarja säästä ketään kansakoulunopettajaa korkeammassa asemassa olevaa. Laki ja evankeliumi saavat katkeroituneelta kirjailijalta yhtä lailla osansa.

Ei ole ihme, että jos »Keisaririkoksen» arvostelut olivat jo osittain kirpeitä, »Karuliinan poika» vasta myrskyn nosti. Sanomalehti »Keskisuomalaisen» arvostelijan purkaus tulkoon tähän kuriositeetin vuoksi alkuosaltaan jäljennetyksi: »Puoluepropagandaa» kaunokirjallisuuden varjossa.

»Tämä kirja tympäisi meitä heti alusta pitäen, mutta uhalla luimme sen huolellisesti loppuun. Se oli todella oikea epäsikiö, jossa taidekirjallisuuden varjolla pyritään tekemään reklaamia maalaisliiton aatteiden ja mauttomiksi vatvottujen valistusihanteiden hyväksi. – – – Vaikka toisaalta tämänkin kyllä ymmärtää, sillä tekijä ei ole mikään vähäpätöinen ensikertalainen, vaan salanimen taakse kätkeytyy mahtava henkilö — ja tuskin arvannemme väärin, jos sanomme, että se on itse Santeri Alkio.»

Useissa Santeri Alkion esiin tuomissa epäkohdissa oli perääkin, mutta yliampuminen palveli tuskin raittiuden ja kieltolain asiaakaan. Kansankuvaus oli jälleen osuvampaa ja kirpeän satiirin viljelijänä Alkio osoittaa paikoin vanhaa kykyään.62

Santeri Alkio ehti tällä välin vaihtaa kustantajaa. Werner Söderström osoitti kyllä jatkuvaa huomaavaisuutta uutteralle kirjailijalleen ehdottaessaan Alkiolle — samanaikaisesti kuin Kauppis-Heikille — syksyllä 1917, että hänen »Kootut teoksensa» julkaistaisiin. Asiasta käytiin jo keskustelujakin, mutta kun Suomen Nuorison liitto, jonka johtomiehiä Alkio oli, marraskuussa s.v. liittyi vastaperustettuun Edistysseurojen Kustannusosakeyhtiäön, Alkio ilmoitti haluavansa antaa teoksen kustannusoikeudet mainitulle yhtiölle. WSOY:n taholta asia raukesi. Kahden vuoden kuluttua (1919) Alkion »Kootut teokset» alkoivat ilmestyä. Suunnitelmaan kuului 13 osaa, joista ensiksi julkaistiin »Puukkojunkkarit» sekä yhteiskunnallisia ja valtiollisia kirjoitelmia sisältävät nidokset. Niitä seurasi vielä 3 osaa vuosina 1920-22. Saatuaan Alkion Kootut teokset kustannettavakseen Edistysseurojen Kustannus-oy luonnollisesti sai hänen muunkin tuotantonsa: Suomen Nuorison Liiton kirjaston I osana ilmestyneen kirjoitelmasarjan »Ihminen ja kansalainen» sekä »Maalaispolitiikkaa I» (1919), romaanin »Juoppohullu» (1920) ja »Maalaispolitiikkaa II» (1921).

Mutta tuskin mainittu kustannusyhtiö sai nämä teokset kustannetuksi, kun sen huonosti hoidettu talous alkoi pettää. Jo maaliskuussa 1922 Alkio oli kirjoittanut päiväkirjaansa, että kustannusyhtiön johto oli aivan hunningolla, asioissa ei ollut mitään järjestystä eikä toiminnassa järkeä. Kuitenkin olisi nyt uuden aikakauden kynnyksellä määriteltävä toiminnan suunta ja tehtävät. Osakepääomaa olisi Alkion mielestä ollut korotettava vähintään yhdellä miljoonalla markalla ja vanhat kirjat olisi ollut saatava myydyiksi. »Kunpa olisin vähän nuorempi, ottaisin asiat johtoon», Alkio tuumaili, sillä hänhän oli perehtynyt liiketoimiin. Hän ei niinkään paljon pahoitellut omien teostensa kohtaloa kuin sitä, että Aaroni-veljen (Aaro Vallinmäen) ja Jaakko Nikkisen kirjat joutuisivat tuuliajolle.°

Oliko Santeri Alkio lähinnä kirjailija ja millainen? Viimeksi on Rafael Koskimies antanut hänelle epiteetit »kokenut poliitikko ja etevä kirjailija». Vaikkei Santeri Alkio koskaan eläessään yrittänyt työntyä kirjailijain eturiviin, kirjailijana hän kuitenkin itseään piti. Esimerkiksi puhe- tai esitelmätilaisuuksissa hän halusi esitettävän itsensä kirjailijana, ei kansanedustajana eikä edes ministerinä.

Artturi Leinonen on luonnehtinut osuvasti Santeri Alkion kirjailijaolemusta Alkion poismenon (1930) jälkeen ilmestyneessä, »Nuoressa Suomessa»:  lomassa luotua. Siksi ne ehkä jäivät, useat, viimeistä viilausta ja silittelyä vaille. Sellaiseen ei ollut aikaa eikä tarvistakaan, sillä olihan koko hänen kirjailijatoimintansa kohdistettukin aina enemmän sisältöön kuin muotoon.

Kukahan Suomessa on kirjoittanut enemmän kuin Alkio? Valtaisa määrä kaunokirjallista: teoksina, Pyrkijässä, lukuisissa aikakauskirjoissa ja tilapäisjulkaisuissa, Ilkassa. Sitten neljännesvuosisadan aikana tuhansia artikkeleita, alakertoja, pakinoita. Ei milloinkaan lomaa, ei levähdystä.

Ja kuitenkin jäi vielä paljon kirjoittamatta, sellaistakin, joka jo oli otettu työjärjestykseen. Paitsi – – – jatko-osia »Keisaririkokseen» oli Alkiolla tarkoitus – – – ryhtyä kirjoittamaan muistelmateosta, joka olisi muodostunut verrattain laajaksi. Kymmenet paksut vihot muistiinpanoja jok’ainoalta päivältä alkaen elokuulta 1.914 odottivat vuoroaan päästä julkisuuteen Noissa muistiinpanoissa on paljon Suomen historiaa valtakuntamme tärkeimmiltä vaihekausilta, joiden tapahtumissa Santeri Alkiolla oli monasti hyvinkin keskeinen ja ratkaiseva osuutensa. Järjestävä käsi hervahti kesken, ja sammuivat aivot, joissa säilyi kaikki se selventävä lisä, joka olisi tarvittu lyhyitten merkintöjen täytteeksi.»

Nämä muistiinpanovihot — tosiasiallisesti vuosilta 1917-22 — ovat olleet jo osittain käytössä ja ovat nyt tämän teoksen eräitä päälähteitä. Ne ovat todella Suomen historiaa. Mutta kyllä Santeri Alkio ehti eläessään kirjoittaa painettua sanaakin niin runsaasti, että lehtikirjoitukset yksin, Pyrkijä ja muut vastaavat mukaan luettuina käsittäisivät parisenkymmentätuhatta tavallisen kirjan sivua. Kun siihen lasketaan romaanit, muistelmat ja kuvaukset nousee sivumäärä hyvinkin 25 000:een. Kuitenkin Santeri Alkio valitti usein, että häneltä riittää liian vähän aikaa kirjojen kirjoittamiseen. Paavo Alkiokin muistelee, että isää pahoitti varsinkin se, ettei häneltä jäänyt voimia muistelmien kirjoittamiseen.

Mutta Alkiolta ei tahtonut liietä aikaa taaksepäin katsomiseen. Siihen nähden hänellä oli aina liian paljon uusia aatteita ja suunnitelmia kypsymässä; tärkeämpää hänestä oli että nämä uudet ideat tulisivat tietoon. Jos Santeri Alkion tuotannon osapuilleenkaan käy läpi huomaa, että hän – paitsi lukuisia yleisluontoisia perusparannuksia kansaneläkettä ja peruskoulua myöten — toi esille lähes kaikki keskeiset maaseudun ongelmat, kuten mm. tilattoman väestön tukalan aseman ja itsenäisten pientilojen perustamisen välttämättömyyden, maalaisten poliittisen järjestäytymisen, kieltolain, kansanopetuksen täydentämisen, mutta aivan ensisijaisesti vapaan valistustyön jalkeilleen saattamisen. Siinä taas nuorisoseurat tulisivat esittämään tarkaisevaa osaa rakentaen toimintansa kansallisuusaatteella, jolla jo oli alettu herättää nukkuvaa kylää.