Lapsuus ja varhaisnuoruus

Kirjoittaja:

Lapsuus

Santeri Alkio syntyi siis — tavallaan — kuten ennen häntä suurmiehemme Elias Lörmrot ja Aleksis Kivi torpassa kyläräätälin poikana. »Torppa» oli Istan tupa Laihian Maunulan kylässä ja syntymäpäiväksi merkittiin kirkonkirjaan 17.6.1862.

Hänen syntymänsä tapahtui »onnellisten tähtien alla». Valtiollisessa elämässä oli herättänyt uusia toiveita keisari-suuriruhtinas Aleksanteri II:n Suomi-ystävällisyys ja hänen edistysmielisyytensä. Elettiin uudistusten aikaa, tammikuun valiokunta oli jo koolla maan asioita pohtimassa, Helsingin valtiopäivät olivat ovella. Kuten moni muu tuolloin syntynyt poikalapsi sai nimen Aleksanteri, niin sai Filanderin esikoinenkin. Käytössä Aleksanteri lyheni Santeriksi ja myöhemmin nimi Filander muuttui Alkioksi, joka alunperin oli Santeri Filanderin kirjailijanimi.

Vuonna 1863 vanhemmat ostivat itselleen osuuden äidin kotitalosta, Jakkulan kylässä sijaitsevasta Rinta-Jakkusta, joka tuli olemaan Santeri Alkion varsinainen lapsuudenkoti. Se oli keskellä kylää maantien vieressä. Talon ohi johti kylätie takamaille, toinen tie vei lakeuden poikki Laihianjoen yli joen vastakkaisella puolella sijaitsevaan Isoonkylään. Filanderien asuessa Jakkulassa oli kylässä 18 taloa tiheänä rykelmänä sekä taustalla joitakin torppia ja joukko mäkitupia kilometrin säteellä. Uimarantaan, Laihianjokeen, oli Rinta-Jakusta matkaa noin 300 metriä ja sen takana olevaan Isonkylän kansakouluun noin puoli kilometriä.

Rinta-Jakun maat olivat siihen aikaan 35:ssä lohkossa, joten pellot ja niityt olivat, kuten useimpien Laihian talojen maat, varsin pieninä erillisinä kaistaleina. Näillä kotitilansa lukuisilla maatilkuilla nuori Santeri kävi paimenessa ja työssä. Paimentaminen suoritettiin kuitenkin yhteisvoimin, niin että paimenia oli joka talosta.

Jakkulan kylä oli jäänyt Santeri Alkiolle erityisen läheiseksi. Olihan siellä ollut ikiomaa maata. Yhteinen takamaa pensaikkoineen, ojanvarsineen ja puroineen tarjosi lapsijoukolle varmasti mitä parhaimmat leikki- ja askartelutanteret. Kelpasi siellä pikku Santerinkin kavereittensa kanssa temmeltää. Poikien mielileikkejä oli aikuisten tapaan raivata »peltoja», tehdä »teitä» ja rakentaa »rakennuksia». Joku pojista oli käynyt Vaasassa ja nähnyt siellä venäläisen kirkon. Siispä tiilenteko pantiin käyntiin, tiilihauta poltettiin ja kirkko muurattiin. Toisella kerralla

Leppinevan saareen salvettiin vanhoista niittyladon hirsistä maja, johon muurattiin oikea uunikin. Maja ei ollut yksin leikkimielessä tehty, vaan myös suojaksi sekä tuulta että sadetta vastaan. Mutta eräänä päivänä se paloi poroksi eikä sitä rakennettu uudelleen. Majan sijan lähettyvillä kasvoi vielä jokunen vuosikymmen sitten korkea kuusi, jonne pojat olivat kiipeilleet. Sieltä näkyivät kolmen pitäjän, Laihian, Isonkyrön ja Vähänkyrön kirkot.

Jotta »pahat veret» pääsisivät ulos käytiin välillä Torstilan kylän paimenten kanssa tappelemassa. Ojien ristillä oli »asevarasto», kasa pihlajaisia kankia, joista kukin otti yhden olalleen lähdettäessä marssimaan rajalle. Joskus tuli tositappelujakin, mutta useimmiten tyydyttiin pelkkään suunsoittoon ja siihen, että kylien rajan kummallakin puolella piestiin maa mustalle mullalle.

Vaikka Santeri jo varhain joutui totiseen työntekoon, palvelemaan asiakkaita kaupassa, ja hänellä siten oli vähemmän kisailuaikaa kuin monella muulla kasvinkumppanillaan, ei hän silti lapsuudenleikeissä paljon muita vähemmälle jäänyt. Erään tämän ajan »kaverinsa» 60-vuotispäivän johdosta Alkio kirjoitti: »Niin henkisesti rikasta, lapsuuden luovan työilon ja johonkin kykeneväisyyden innostamaa paimenelämää kuin me elimme lienevät vain hyvin harvat kakarapolvet eläneet.»

Erittäin pysyvä muisto jäi pikku Santerille hänen poikkeuksellisesta joulunvietostaan Isonkyrön 011ilassa 1872. Tätä tapausta hän kuvaa varhaisteoksessaan »Oja-pappalan joulu» jo eräässä joulukertomuksessa. Kun siinä tulee esille joitakin Santeri Alkion ominaisuuksia, jotka myöhemminkin olivat hänelle tyypillisiä, julkaistakoon siitä kappale tässä:

»Kerran — siitä lienee 35 vuotta — oli minulla onni päästä Isokyröön joulukestiin. 0llilan isäntäväki ja vanhempani olivat hyviä ystäviä ja tietysti heidän poikansa Jaska ja minä myös. Niin minut isäni vei sinne ja sain viipyä ainakin viikon.

Joulupäivänä oltiin kirkossa, Isonkyrön vanhassa kirkossa. Me kolusimme ovenpäällyslehterillä, pyhimyskuvien seassa, koskettelimme käsin Pyhää Ytjöä, hänen pelastamaansa kuninkaan tytärtä ja luullakseni lohikäärmettäkin hienoinen, omituisuuden ja uutuuden viehätys ruumiissa. Hän, Jaska, näytteli minulle kaikkea, kertoen kuin paraskin museon vahtimestari. Valtainen kirkko oli runsaasti kynttilöillä valaistu ja kuhisi täpösen täynnä ihmisiä. Pastori Granqvist saarnasi. Olin ennenkin muutamia kertoja nähnyt tämän temppelin ulkoapäin ohikulkiessani, mutta en koskaan sisältä. Mieleeni se jätti pysyvän muiston. Muistelen etten sittemminkään joutunut sen seinien sisällä käymään kirkonmenojen aikana, sillä muutamia vuosia myöhemminhän Isokyrö sai uuden kirkon ja vanha jäi paikalleen muinaisjäännökseksi, — odottamaan arvonsa uutta nousua.

Luulen että se oli seuraavana, siis Tapaninpäivä-iltana, kun 011ilaan saapui lapualaisia vieraita: F.V.Lagerstedt’ emäntineen ja Antila emäntineen. Näihin ei meidän poikain huomio sen enempää kiintynyt. Mutta sitten kun olimme jo makuulla ja kerroimme satuja vuorotellen, tuli 011ilainen ja komensi meitä ylös ja minua laulamaan vieraille. Eikä se muistaakseni ollutkaan mitenkään vastenmielistä, sillä pian olimme pukeissa ja ilmestyimme toiseen kamariin vierasten sekaan. — Tule nyt laulamaan näille vieraille »Ranskojen maata»”, käski 0llilainen.

Taisin hieman äimäillä, mutta kaiketi taivuin eritahoilta tulleiden kehoitusten johdosta. Ja niin lauloin »Toi kaunis ja ihana Ranskojen maa, joka saksoilta vallattu on. » Mutta yleisö ei tyytynyt siihen, vaan vaati lisää. Laulaja antoi »Minä seisoin korkealla vuorella» alusta loppuun. Ja kun ei yleisö vieläkään tyytynyt, annettiin »Honkain keskellä mökkini seisoo.»

Joku emännistä sanoi nyt, että lapset pitää laskea makuulle, kyllä se nyt piisaa. Lagerstedt tuli luokseni ja tarjosi 12 markan seteliä minulle palkinnoksi. Mutta kun en ollut ahne, enkä »rahan päälle laulanut» kieltäysin ehdottomasti seteliä ottamasta. Silloin hän tarjosi sen vieressäni seisovalle 0llilan Jaskalle, joka sen vastustelematta otti ja pisti taskuunsa. Sen jälkeen saimme mennä makuulle.

Tarina kuvastaa nuoren Alkion rehtiyttä, terävää havaintokykyä, varhaiskypsyyttä ja musikaalisuutta?

Kouluaika

Santerilla oli varhaisvuosilta asti parantumaton tiedon- ja lukuhalu. Hänen onnekseen avattiin Laihian ensimmäinen kansakoulu syksyllä 1870, jolloin poika oli täyttänyt kahdeksan vuotta. Hän oli jo silloin kotoisen opetuksen varassa saavuttanut tyydyttävän lukutaidon. Santeri otettiin uuden koulun, ns. Kahran koulun, ensimmäisten oppilaiden joukkoon.

Santeri oli koulun kirjoissa kymmenen lukukautta aina kevääseen 1875, jolloin hän sai päästötodistuksen. Merkillepantavaa on, että vaikka pikku Santeri suoritti täsmällisesti ja perusteellisesti tehtävänsä, hän ei aluksi osoittanut mitenkään poikkeuksellista lahjakkuutta.* Tosin Alkion hitaanlainen edistys saattoi myös johtua opettaja Kahran vaativuudesta ja oppilaan vähäisestä iästä, olihan Santeri vasta 8-vuotias. Kansakoulutodistukset ovat säilyneet, ja ensimmäisestä toukokuun 15. p:nä 1871 annetusta havaitaan, että vain »laulanto» on »sangen tyydyttävä», uskonto, suomen kieli, maantieto ja kaunokirjoitus ovat »tyydyttäviä». Muista aineista oppilas on saanut arvosanan »aivan välttävä», paitsi muoto-opista (geometriasta) vain »välttävä». Vähitellen arvosanat paranevat. Uskonto ja kaunokirjoitus alkavat säännöllisesti olla »hyvin tyydyttäviä», maantieto arvostetaan kolmantena vuonna »hyväksi» (6), mihin arvosanaan myös suomen kieli, luonnontiede ja historia myöhemmin yltävät. Suhteellisesti heikoin on Santerin menestys ollut aluksi laskennossa, voimistelussa ja käsitöissä — kahta viimeksi mainittua näkyy opetetunkin vain alimmilla luokilla.

Aleksander Filanderin viimeinen todistus on toukokuun 15. päivältä 1875. Kolmetoistavuotiaan keskiarvo oli »sangen tyydyttävä» siten, että suomen kielessä ja laulannossa oli korkeimmat arvosanat, heikoimmat vieläkin muoto-opissa ja käsitöissä. Omituista kyllä, että käsitöistä tuli jatkuvasti huono arvosana, vaikka Alkio oli varmaan jo tähän aikaan melkoinen nikkari ja kehittyi jatkuvasti koko elämänsä ajan puusepäntaidossaan. Santeri oli tänä viimeisenä lukukautenaan poissa koulusta 111 tuntia, mikä viitannee siihen että häntä usein tarvittiin isän apuna maatalous- ja kauppatoimissa. Käytös oli Santerilla koko kouluajan »hyvä».

Kansankauluttaja Kahran kirjoittama lausunto oppilaistaan Santeri Alkiosta tämän kansakoulun päästötodlstuksen takasivulla. Paavo Alkion arkisto.

Myöhemmin kun 19-vuotias Santeri tarvitsi opettajaltaan todistuksen päästäkseen jatkamaan opintojaan (seminaarissako?) kirjoitti Kahra seuraavanlaisen asiapaperin:

Maa kauppiaan poika Aleksander Filander Laihialla on käynyt mainitun pitäjän ylemmässä kansakoulussa lukuvuosina 1870-1875 jokseenkin säännöllisesti ja vielä muulloinkin opintojaan jatkanut kiitettävällä käytöksellä ja ahkeruudella niissä oppiaineissa ja se määrä, jonka voimassa olevat asetukset kansakoulun läpikäyneeltä vaativat. Edistyksensä eli oppi-kykynsä voitaneen ehkä arvostella sanoilla (enimmissä) sangen tyydyttävä ja useissa kiitettävä; joka täten todistetaan.

Laihia, Lokakuun 7. p:nä 1881

K.H.Kahra

kansakouluttaja siellä

Todistus on hyvä. Opettaja on korottanut arvosteluasteikkoaan »hyvästä» jopa »kiitettävään», ja vaikka Santeri on ollut koulussa »jokseenkin säännöllisesti», hän on kansakouluajan jälkeen jatkanut opintoja omin päin. Luultavasti siten, että on lukenut kaiken sen, minkä on suomen kielellä ilmestyneestä kirjallisuudesta saanut käsiinsä.

Kun Laihian kansakoulu täytti 50 vuotta 1920, kirjoitti Alkio sanomalehti Ilkassa seuraavasti:

»Kansakoulun opetus oli siihen aikaan nykyiseen verraten vapaata. Oppikirjoja oli hyvin vähän. Alettiin Länkelän Ensimmäisellä Lukukirjalla, Lasten Raamatulla ja Suomen historiassa pienellä 16-sivuisella vihkosella. Mutta pian ilmestyi Maantiede, Yrjö Koskisen Suomen historia, Wallinin Yleinen historia, Iänkelän Toinen Lukukirja, Bonsdorffin Mittausoppi, saman Laskuvihkot ym. Opettajalta vaadittiin itsenäistä työtä paljon enemmän kuin nyt. Tunnilla kirjoitettiin sanelun mukaan uskontoa, mittausoppia, luonnontiedettä ym. Kotimaan historia oli suurelta osalta opettajan kertomuksen varassa. Mutta näin se tuli myös eläväksi. Kotimaan maantiede opittiin sokeasta, mustasta kartasta. Sitä avustettiin omatekoisilla vesistökartoilla, joiden piirtäminen oli koulun hauskimpia tehtäviä. Mutta näin opittiinkin Suomen maantiede niin hyvin, että useimmat oppilaat saattoivat luetella ja näyttää kaikki kartalla esiintyvät järvet. – – –

Harrastettiin myös juurikudontaa ja kirjansidontaa. Muutamat oppilaat kehittyivät näissä töissä sangen taitaviksi. Opettaja Kahra oli ensiluokkainen opettaja. Hän oli vakavakäytöksinen, oikeudentuntoinen, tehtäväänsä kiintynyt ja hyvä kurinpitäjä.»

Santeri todella pitikin opettajastaan, ja Aaro Vallinmäki sanoo: »Oppilaan kiintymys opettajaan oli verrattain väkevä. Sitä todistaa sekin, että Santeri aina puhui lämmöllä ja arvonannolla Kahrasta.»

Viereisellä sivulla ylh. vas.: Santeri Filander 18-vuotiaana, jolloin hän oli aloittanut kirjalliset kokeiluna ja joutui vastaanottamaan isänsä velkaisen kaupan (vanhin kuva Santeri Alkiosta v:lta 1880). Paavo Alkion hallussa — Ylh. oik.: Kolme Alkion veljestä:
Santeri A., (1862-1930), Johan Aaron (1878-1932) ja Aapeli (Aappo) (1875-1908). Kuva tämän vuosisadan alkuvuosilta. Paavo Alkion hallussa. — Alh.: Laihian Isonkylän kansakoulu, jonka oppilaana Aleksander Filander oli 1870-75). Opettajana toimi Kaarlo
Heikki Kahra. Paavon Alkion hallucca — Yllä: Alkion sukua koolla 1919. Takarivissä Kalle, Adolf ja Aaro Koskinen molemmin puolin serkkuaan Santeri Alkiota, Teodor Koskinen (Adolfin p.) ja Adolfina Koskinen, Anni Alkio (Santeri Am p.), Aappo Vallinmäen leski Hilma, Aaron K:n p. Lyyli Koskinen, Kerttu Alkio, Paavo Alkio, Aaro Vallinmäen p.Miina Vallinmäki, istumassa toinen vas. Kalle K:n p. Hilda Koskinen, Liisa Koskinen, Santeri Alkion äiti Maria Filander, Heikki Koskinen (aik. Stenfors, S. Alkion tätivainajan mies), Anni Alkion sisar Mimmi Falenius, muut Vallinmäkien ja Koskisten lapsia. Santeri Alkion tytär Alli puuttuu joukosta, mutta »klaani» on komea.

Oppilastovereiden muistiin on jäänyt se, että Santeri oli kansakoulussa hyvin taitava harjoitusaineissa ja innostunut käytännön puuhiin. Piirustuksessa Santeri ei tyytynyt vain koulun seinällä olevan kartan jäljentämiseen, vaan piirsi Ruotsin kuninkaiden kuvat 20 x 25 cm:n kokoon. Ne riippuivat havaintovälineinä kauan koulun seinällä. Aikalaiset tunnustivat ne hyvin tehdyiksi, ja ne, jotka myöhemmin ovat saaneet katsella kuvia, ovat yhtyneet tähän tunnustukseen. Aaro-veli muisti että Santeri nikkaroi koulun käsityötunneilla puusta lehmän, hevosen ja leijonan, jotka olivat hyvin taitavasti vuoltuja.

Myöhemmin Alkio valmisti itse lähes kaikki kotinsa tärkeimmät huonekalut. Lainattakoon tähän jälleen Aaron kertomaa:

»Syvimmin sieluuni syöpynyt kuva muistini ensimmäiseltä ja toiselta vuosikymmeneltä on: pöydän vieressä suorana istuva mies, jonka kynä rapisee paperiin kuumeisella kiireellä. Mutta karkasipa mies usein kirjoitustyöstään, kiirehti pirttiin ja laulaen kuin leikkivä lapsi ryhtyi yhteen lempiaiheistaan: nikkaroimiseen. Höylä luisti, lastu lensi, laulu raikui. Valmistui piironki, keinutuoli, sänky, pöytä, Tainta, korvo taikka kantele, tai erikoisena taidonnäytteenä joku tupakkalaatikko tai kymmenistä pienistä paloista koottu piiriin tai suorakulma tms., kaikki ne valmiudellaan todistivat, että syvä rakkaus tuohon lempitydhön ja luontainen kyky olivat ohjanneet niitä käsiä, jotka ne olivat vahvistaneet.»

Kerran kun Alkio puhui turhasta ylellisyydestä, mm. pehmeillä sohvilla kellimisestä, hän tuumasi:

»Mitä itseeni persoonallisesti tulee puolustan topatuita sohviani sillä, että olen ne omin käsin tehnyt silloin kun menin virran mukana tahdottomasti eikä minulla ole varaa heittää niitä makaamaan nurkkaan hankkiakseni toisia sijaan.»

Tienhaarassa

Hyvin harvat ihmiset ovat olleet niin onnellisia, että ovat täysin saaneet seurata synnynnäisiä taipumuksiaan elämänuran valinnassa. Näihin harvoihin ei kuulunut ainakaan Santeri Filander, jolle yrityksistä huolimatta korkeamman opin tie ei avautunut, vaikka hänen lahjakkuutensa yleisesti tunnustettiin. Nuorelle Santerille oli jo rippikoulussa annettu tehtäväksi pitää kevätlukukaudella ns. jääkärikoulua huonolukuisemmille tovereilleen. Ehkä hän tässä virassaan osoitti pedagogisia kykyjä, koska hänet 17-vuotiaana hyväksyttiin Laihian kirkonkylän ensimmäisen kansakoulun ensimmäiseksi väliaikaiseksi opettajaksi. Papiston, lähinnä kai pastori Nordlundin, suositus lienee paljon vaikuttanut asiaan, mutta tiesihän myös opettaja Kahra Santerin uutteraksi oppilaaksi, joka vielä jatko-opinnoilla oli kartuttanut tietojaan. Uskontoa opetti kirkkoherran apulainen J.Östring, laulua lukkari A.Gelander ja muita aineita nuorukainen Aleksander Filander.

Paljon ei hänen puoli vuotta kestäneestä opettajantoimestaan ole muistoja säilynyt, mutta se tiedetään, että hän opetti suurta oppilasjoukkoaan »lempeällä ja taitavalla tavalla» — kuten hän sitten synnynnäisen kasvattajan taidolla ohjasi nuorisoseuralaisiaankin. Nuoren opettajan työpäivä muodostui sangen pitkäksi, kun koulua pidettiin kahdessa vuorossa ja tunteja oli paljon. Käsitöitä ja voimistelua ei liene ollut koulun opetusohjelmassa. Käsitöitä tehtiin kotona ja kaikenlaista »voimailua», kiipeilyä, heittämistä jne. harrastettiin vapaa-aikoina muualla.

Se, että Santeri Filander luopui virastaan jo puolen vuoden kuluttua, viittasi siihen, että lähes satapäinen oppilasjoukko tarvitsi sittenkin pätevämpää opetusta. Filanderin seuraajaksi valittiin kanttori Antero lipponen. Mainita kuitenkin sopinee, ettei Alkion opetustyö supistunut tähän. Laihian kirkolla toimi 1891-95 erityinen iltakoulu, jossa luennoitsijoina toimivat Santeri Alkio, opettaja U.J. Tarkkanen ja vääpeli Luokonen.

Tällöin oli Alkio jo itseopiskelun ja -kasvatuksen kautta kypsyttänyt itsestään mestarikirjailijan ja jo kokeneena nuorisokasvattajana hyvän luennoitsijankin. Koulusivistyksen kapeus ei ollut hänen eikä hänen vanhempiensakaan syytä. Vanhempien tarkoituksena oli panna poika oppikouluun. Tästä on Alkio kertonut »Otavassa» 1914 vastatessaan kiertokyselyyn »Miten olen löytänyt elämänuran?»:

»Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12 vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon. Muistan hyvin, miten tapasin papin, joka pitkässä, ruudukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatenkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hänen olisin peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.»

Tässä Alkio ei liene ollutkaan väärässä, sillä »sivistyneen proletariaatin» pelko oli näihin aikoihin varsin yleistä. Silloisen Kouluhallituksen ohjelmassakin (1870) oli suunniteltu eri koulut varattomille. Varsinaisen oppikoulun piti olla vain »varakkaita ja lahjakkaita» varten, köyhemmät saivat tyytyä enintään reaalikouluun. Reaalikoulu olikin nuoren Santerin ja hänen isänsä tähtäimessä. He kävivät kouluasioissa Vaasassa tilannetta tutkimassa, sillä koulun käyneillä oli mahdollisuus päästä jollekin teollisuuden alalle.

Mutta Santeri ei osannut ruotsia ja suunnitelmista oli luovuttava. Parin turhan yrityksen jälkeen poika kuitenkin säilytti mielenrauhansa, sillä hän sanoo: »Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.» Sen sijaan »ollessani 14 vuotias, kävi H.M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.»

Kun koulutie oli noussut pystyyn, ei Santerilla ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä maatöihin isänsä talossa. »En ajatellutkaan enää muuta», hän kirjoittaa myöhemmin. Mutta kuinka kävikään: isä myi talonsa ja maansa, ja taas oli pojalla edessä kysymys, miten tästä eteenpäin. Raskaalta tuntui ajatella, että kotitalo oli nyt menetetty.

»Silloin minä itkin tallinylisillä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämäni suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosikausia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin ’irti maasta’, jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni. Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua.»

Näihin surullisiin tunnelmiin voidaan sanoa Santeri-pojan jokseenkin onnellisen lapsuuden ja varhaisnuoruuden päättyneen. »Elämän työkenttää» hänellä kyllä tuli olemaan lavealti ja »viljelemätöntä maata» muokattavaksi runsaasti.