Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Miten Alkiosta tuli toimittaja

Santeri Alkio on korostanut elämänsä sattumanvaraisuutta. »Nuorisoseuraliikkeen ja raittiusharrastusten yhteyteen veivät minut jotkut sattumat, samaten myös Pyrkijän toimittajaksi.» Alkio toteaa vaatimattomasti, että tähän toimeen ajateltiin ensin pariakin henkilöä, mutta virkavalta ei pitänyt ehdokkaita tyydyttävän vastuukykyisinä, ja lujalle otti hänenkin hyväksymis»votuminsa». Tosiasia on silti, että Alkio myös tässä lehtihankkeessa oli alullepanija, joskin perustamispuuhissa oli muitakin.

Jo nuorisoseuratoiminnan ensi vaiheessa oli näet tähdennetty painetun sanan merkitystä aatteen levittäjänä. »Alku»-albumi ilmestyi Santeri Alkion ollessa toimikunnassa. Kun Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran sihteeri Yrjö Alanen ihasteli Juho Hietaselle erästä Alkion kirjoitusta, Hietanen ennustikin nuoresta Santerista kehittyvän etevän kirjailijan.

Myös vasta toimintansa aloittaneen Vaasan Lyseon oppilaassa tämä kirjallinen tapaus herätti huomiota, jopa ihastusta. Maisteri K.E.Kahva, lyseon entinen oppilas kirjoittaa:

»Kun kesällä 1883 — — — Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseura julkaisi albumin ’Alku’, mikä oli varsin huomattava kirjallinen yritys siihen aikaan, oli siinä runoehnia parilla lyseomme oppilaaltakin. — — — Runokokeiden lähettämisessä ’Alku’-albumiin ei ollut ainoastaan halu saada nähdä kynänsä tuotteita näin painettuina, vaan tehokkaana vaikuttimena siihen oli varmaan se harrastus ja lämpö, mikä yksityislyseon oppilaissa vallitsi silloin uutta nuorisoseuraa kohtaan. »

Laihian ensimmäisessä nuorisoseurassa toimitettiin omaa käsinkirjoitettua lehteä, ja myöhemmässä 1890-luvun nuorisoseurassa »ilmestyi» säännöllisesti käsinkirjoitettu »Antero Vipunen». Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt silloin vielä vireää Juho Hietasta, joka 1885 rohkeasti ehdotti K.J.Gummerukselle nuorisoseuralehden julkaisemista, mikä ehdotus tosin myöhästyi, koska K.J.Gummerus parhaillaan ryhtyi julkaisemaan Kyläkirjaston Kuvalehteään. Nuorisoseuralehti-ajatukset leijailivat kuitenkin ilmassa ja niihin saattoi antaa virikettä myös kesäkuussa 1886 Vaasassa ilmestymään ruvennut Kansan Lehti, jota Otto Könni ja Emanuel Antila, kaksi Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran kärkimiestä, olivat alkaneet julkaista.’

Santeri Alkio arvosteli lehtiasiaa selkeämmin: hänen mielestään nimenomaan nuorisoseura-aate tarvitsi nyt äänenkannattajaa.

Siinä mielessä Alkiota lienee innoittanut mm. J.H.Erkon Viipurissa aikoinaan (1881) julkaisema lyhytikäinen »Ilmiö» -lehti, jonka Alkio sai käsiinsä ja tapasi siinä aatteita, jotka olivat kangastelleet hänen mielessään. »Ilmiön» pyrkimys oli »uneliaan suomalaisen kansallishengen herättäminen». Kaikki, jotka suhtautuivat välinpitämättömästi tähän asiaan saivat lehdessä säälimättä osansa, ennen kaikkea asiasta piittaamaton virkamiehistä ja papisto. Mutta Erkko vaati myös säätyrajoitusten poistamista. Uskonnollisuuttakaan hän ei arvostanut, ellei tämä »ilmestynyt rakkaudessa lähimmäisiin». — Ilmeisesti Erkko vuorostaan sai vaikutteita Agathon Meunnanin Kirjallisessa Kuukauslehdessä vastikään ilmestyneistä kirjoituksista, joissa Meurman vaati kristittyjä astumaan aikansa rientojen eturiviin palvellen mitä niissä on hyvää, hyläten mitä niissä on pahaa.

Näiden kahden merkkimiehen tunnukset olivat Alkiollekin elämäneväitä ja antoivat hänelle ja hänen aatetovereilleen rohkeutta. Sitä näet tarvittiin valistavan lehden julkaisemisyrityksessä tuona aikana, jolloin lukuhaluttomuus oli yleistä ja jolloin jo useat vastaavat yritykset olivat kariutuneet. Ilmeistä on, että tästä syystä myös Juho Hietasen Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuralle 1886 tekemä ehdotus nuorisoseuralehden perustamisesta raukesi. Lisäksi puuttui varoja ja voimia. Sen sijaan Alkio, tultuaan ensi kerran Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran esimieheksi ja suunnitellessaan seuralle tehtäviä 1888, kosketteli myös sanomalehtien merkitystä lukuhalun herättäjänä, »sillä ne ovat monipuolisinta kirjallisuutta ja niitä eniten luetaan ja viljellään» hän sanoi. Hän vaati samalla omaa lehteä nuorisoseuralle; suuri asia kaipasi omaa äänenkannattajaa, sillä: »Jospa joku sanomalehti muutamassa kirjoituksessa ottaakin tämän asian puheeksi, niin se on ohimenevää laatua, ja yksityisen kirjoituksen vaikutukset unohtuvat hyvin pian. – – – Miksi ei voitaisi perustaa sanomalehteä myöskin varsinaisesti nuorison asiaa varten? Minä toivon, ettei tämä olisi sanomalehtiyritykselle kaikkein kiittämättömin ala. – – – Valistuneemman kansannuorison tulisi tehokkaasti ottaa osaa toimitukseen, tuoda lehdessä esiin näkökantojaan ja kokemuksiaan, siten kehoittaen jäljessä tulevia kanssaveljiään ja sisartaan samoin tekemään.

Jos esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseura voisi jollakin tavalla ryhtyä tämän laatuisen lehden julkaisemiseen, niin on hyvin luultavaa, että seuran laajalla alalla eri kunnissa asuvat jäsenet voisivat paikkakunnillaan toimia lehden levittämiseksi.»

Alkion kokoava persoonallisuus sai maakunnan nuorison vuoden 1889 alussa ottamaan ratkaisevan askeleen. Päätettiin seuraavan vuoden alusta ryhtyä julkaisemaan 16-sivuista Pyrkijää. Sen alaotsikkona tuli olla: »Nuorison rientojen kannattaja». Vuosikymmenien perästä Alkio leikillisesti tuumasi, että nimi sopi hyvin. Olivathan tuolloin olemassa Valvoja- ja Vartija -julkaisut, edellinen oli maallinen, jälkimmäinen hengellinen aikakauslehti. »Kun ne valvoivat ja vartioivat, pitihän olla Pyrkijä, jota valvottaisiin ja vartioitaisiin.»

Kenties Pyrkijän perustavassa kokouksessa jo on leikillisessä sävyssä puhuttu tähän suuntaan — harrastihan Alkio sanakäänteitä. Kuitenkin tuntuu siltä, että tämä aforismi on lausuttu vasta »ristiäisten jälkeen» päätellen siitä, mitä mukana ollut tunnettu muusikko, tirehtööri Juho Ranta, on kertonut:

Oli hämärä ja kostea myöhäissyksyn päivä (1888), kun Pyrkijä päätettiin perustaa. – – – Sinne meitä kokoontui kanttori Jaakko Passisen asuntoon Isonkyrön kanttorin virkataloon joukko, josta mieleeni ovat jääneet isännän lisäksi ainakin Santeri Alkio ja J.Kotkanen Laihialta, M.F.Talvitie Lapualta, Miina Vesa Ylistarosta ja allekirjoittanut. – – – Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseura oli jo harjoittanut julkaisemistoinlintaa julkaisten pari n.k. albumia nimeltä »Alku» ja »Pyrintöjä Etelä-Pohjanmaan lakeuksilta». Kun nyt piti ulosantaa säännööllisesti ilmestyvä lehti, harkittiin sen nimeä pitkän aikaa tuossa kokouksessa. — Minä lausuin, että nimi johdettaisiin tuon viimeisen julkaisun nimestä ja ehdotin sanaa »Pyrkijä». Olihan lehden tarkoitus todella pyrkiä eteenpäin, kauas ja korkeallle kasvattamaan, sivistämään ja kehittämään nuorisoa. Ehdotukseni lopulta hyväksyttiin.

Paljon muuta osuutta Rannalla ei Pyrkijässä ollutkaan, vaikka hänen nimensä ja toimittajatittelinsä oli jonkin aikaa lehden otsakkeeseen »präntättynä». Ranta muutti näet pian Pohjois-Pohjanmaalle. Santeri Alkio otti nyt tarmokkaalla kädellään Pyrkijän toimittamisen huolekseen. Kun hän harrasti sanakäänteitä hän ilmoitti Pyrkijän ensimmäisessä numerossa 15.2.1890:

»Kun Pyrkijä näin ensi kerran sijoittautuu lukijoittensa käteen ilmoittaen samalla olevansa nuorison rientojen äänenkannattaja, niin se ei tosin uskalla vakuuttaa tulevansa poistamaan mitään tunnettua tarvetta vaan tekemään tarvetta tunnetuksi.»

Kysymyksessä oli sivistystarve ja sen puutteen tunteminen. Se oli tyy-dytettävissä lähinnä siten, että sivistyneempi nuoriso liittyi kansalliseen yhteistyöhön itsensä kehittämiseksi »niiden veljiensä ja siskojensa kanssa, jotka vielä eivät olleet tulleet sivistystarvettansa tuntemaan – – – koska kunkin kansan voima ja kokonaisuus perustuu pääasiallisesti siihen, että eri kerrosten ihanteet ovat samat. – – – Nuoruus on se aika, jolloin ihanteet muodostuvat, tämä aika myös määrää elämän suunnitelmat. Nuorisolle korkeat ihanteet!»

Alkio antoi jo tässä nuorisoseuraväelle tähän päivään asti säilyneen tunnuksen ja tavoitteen. Pyrkijän alkuvaikeudet keskittyivät sopivan päätoimittajan löytämiseen ja siihen, että tälle saatiin painoylihallituksen hyväksyminen. »Isännän veli» E.E.Takala ei kelvannut, J.H.Kala ei halunnut edes ottaa tehtävää vastaan. Hän ehdotti paikalle Santeri Alkiota, joka vihdoin kelpuutettiin, kun paikkakunnan nimismies oli todistanut hänet kirjailijaksi ja itsestään vastaavaksi mieheksi.

Toimitukseen liittyivät myös E.E.Takala, lukkari J.Passinen ja opettaja M.Kivinen, joista kuitenkin vain Alkio ja Takala jäivät pysyviksi. Vuonna 1893 he saivat avukseen pohjoispohjalaisen ylioppilaan J.N.Mecklinin (myöh. Merenheimo). Uuden vuosisadan alussa 1902 saatiin aputoimittajaksi lehteen uutterasti kirjoitellut Kauppis-Heikki ja Merenheimon erottua 1903 tuli toimittajaksi siihen asti uutisosaston hoitaja Kustaa Harju.

Santeri Alkio kuitenkin vastasi kaikesta, jopa ennen pitkää myös lehden taloudesta. Hänen kirjeenvaihtonsa etenkin Takalan ja Mecklinin kanssa valaisee alkuaikojen vaikeuksia, joita ei suinkaan puuttunut. Ensimmäisen vuoden marraskuussa Alkio valitti jo Takalalle, että »avun antajia» (avustajia) ei ollut vielä muita kuin J.H.Kala» ja ehdotti, että Takala pyytäisi avuksi ylioppilaita Y.Forsgrenia ja Rafael Saikkua. Kirjeestä käy myös ilmi, että Keski-Suomen Nuorisoseura osallistui 20 %:lla Pyrkijän julkaisemiskustannuksiin sillä ehdolla, että seura sai nimetä keskuudestaan yhden toimittajan. Sellaiseksi tulikin vähäksi aikaa em. Kivinen, silloinen seminaarilainen. Myös Kivisen seuraaja, ylioppilas Juhani Vilkki»» ali mukana vain vuoden 1892 loppuun. Syynä toimittajien lyhyeen viipymiseen lienevät olleet lehden monet alkuvaikeudet.

Itse asiassa vaadittiin Pyrkijän pystyssä pitämiseen sekä kaikki Alkion kirjalliset kyvyt että myös hänen koko taloudellinen kokemuksensa. Pyrkijän muodolliseksi julkaisijaksi jäi aluksi tosin Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseura, mutta sen mahdollisuudet perustuivat yksinomaan niukkoihin jäsenmaksu- ja kesäjuhlatuloihin. Näin ollen oli Alkion tyydyttävä siihen, minkä Pyrkijä vuosittain tuotti voittoa. Sen hän sai toimitus- ja kirjoituspalkkioikseen, mutta jos lehti tuotti tappiota, hän sai »tuntea sen nahassaan».

Pyrkijän taipaleelle lähtö oli kyllä varsin vähän lupaava. Niinpä Alkio kirjoitti ystävälleen E.E.Takalalle 13.2.1890:

»Tilaajia on vielä vähän, sillä ani harvat nekin, joilta tilauksia odotan, ovat vasta lähettäneet. Käskin lehteä painaa 1 000 kpl. Ajattelin, että sitten ensi numeroa saadaan jakaa näytenumerona, esimerkiksi useimmille niille, joille olen tilaajan keräyslistoja lähettänyt. Luulen että tuolla tavoin vielä joku tilaaja saadaan. Anna tieto, mitä tuumit, jaetaanko sillä tavoin? Runosi panen seuraavaan numeroon, sillä tähän en saanut sille sopivaa tilaa. Niilo Vainolta» sain hyvin sopivan tarkoituksenmukaisen runon nr:oon.»

Pyrkijän ensi vaihe oli vaatimaton, mutta ei kokonaan kielteinen. Ensimmäisenä ilmestymisvuotena 1890 lehden piti tuottaa 40 markkaa voittoa, mikä olisi jäänyt Alkion toimituspalkkioksi. Vuosikokouksessa jouduttiin kuitenkin toteamaan, että odotettua voittoa ei tullutkaan, ja toimittaja jäi kokonaan korvausta vaille. Alkio lupasi silti jatkaa Pyrkijän päätoimittajana. Vuosi 1891 tuotti säästöä noin 100 markkaa, mutta seuraava meni jälleen tasoihin.

Pyrkijä ilmestyi alkuperäisessä koossaan kuusi kertaa vuodessa yhden painoarkin suuruisena kuuden vuoden ajan eli vuoden 1895 loppuun saakka. Jo ensimmäisen ilmestymisvuoden päättyessä toimitus saattoi kertoa, että monet lehden ystävät olivat toivoneet sen laajentamista, mutta siihen ei voitu ryhtyä, ennen kuin lehden tilaajamäärä oli kasvanut niin suureksi, että laajentamisen jälkeen hinta ei nousisi, sillä »ainoastaan halpahintainen lehti tällä alalla voi menestyä», Alkio arveli. Vuonna 1892 Alkio oli jo antaa myöten laajentamistoivomuksille, mutta viime hetkessä varovaisuus voitti, ja hän perääntyi. Hän kirjoitti Takalalle:

»Olen laskenut, että minun pitäisi paitsi uutisia hyvin mahdollisesti vuosikerrasta, jos se kuukausittain ilmestyisi, täyttää vähintään 100 sivua — — — muu työ lisäksi. Jos taas palstoja kaikenlaisilla tulleilla kirjoituksilla täyttää niin — parempi pieni hyvä kuin suuri huono.»

Asia karvasteli kyllä Alkiota niin paljon, että sitä miettiessään hän puhkesi muuten hänelle harvinaiseen manaukseen:

»Jos ei minun tarvitsisi pitää tulojani silmällä niin piru vieköön, en ottaisi penniäkään sen toimituksesta. Mutta 150 markalla toimitan sen entiseen tapaan. Mitä sitten vuosikokous arvelee niin laajennetaan vuoden kuluessa, jos siksi nähdään. – – – Olen nyt yöllä tätä tuuminut niin etten saanut unta – – – olisin niin halusta antanut Pyrkijän kasvaa. Mutta ei se ollut vielä aika.»

Tässä vaiheessa tarjottiin Pyrkijän toimittajan virkaa Niilo Liakalle, mutta tämä ei suostunut ottamaan sitä vastaan, vaan Alkion piti jatkaa. Hän odotti kuitenkin

Jyväskylän nuorisokokouksesta (1895) uusia voimia, jotka voisivat ottaa Pyrkijän haltuunsa ja saisivat paremmin nuorisoseurat »yhteisvoimin yhteistyöhön».

Jyväskylässä lausuttiinkin tunnustuksen sanoja Alkion toimitustavalle, mutta kun hän ehdotti, että nuorisoseurat muodostaisivat osakeyhtiön lehteä toimittamaan, ei asia ollut vielä kypsä, ja Alkio sai edelleen toimittaa lehteä Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran nimissä.

Mutta Jyväskylän kokous vahvisti Alkion uskoa nuorisoseuraliikkeen ja siis myös sen äänenkannattajan asemaan. Osakeyhtiön perustamisasiasta hän kuitenkin pian luopui, koska toimitus olisi joutunut siitä riippuvaisena alistettuun asemaan, ja Alkio tahtoi sanoa oman mielipiteensä kuultuaan sitä ennen muiden sanaa. Tässä mielessä hän kääntyi kokouksen osanottajien puoleen ja pyysi heiltä apua Pyrkijän toimittamisessa. Vuoden 1896 tilausilmoituksessa Alkio kertoi lukuisista eri puolilta maata luvassa olevista avustajista.

Heinäkuussa 1895 Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseura päätti laajentaa Pyrkijän vuoden 1896 alusta kerran kuukaudessa ilmestyväksi. Syksyllä seura teki Alkion kanssa sopimuksen, jonka mukaan tämä saisi palkkaa 50 markkaa joka sadalta tilaajalta. Tilaajakysymyksellä tuli Alkiolle olemaan täten suorastaan ensiarvoinen taloudellinen merkitys. Sekä tässä että aatteellisessa mielessä hän valitti ystävälleen — ja esimiehelleen — E.E.Takalalle 16.2.1892, miten vähän kotimaakunnan monet suuret pitäjät näyttivät olevan Py> kijästä kiinnostuneita. Tosin esimerkiksi Lapualle, jonne vielä 1891 ei ollut tilattu yhtään vuosikertaa, tilattiin nyt 18, mutta Kauhavan luvut olivat pudonneet 15:sta 6:een ja Ilmajoen tilaajamäärä jopa 0:aan. Hitaimmin pääsi Pyrkijä köyhän järviseudun suosioon; vielä 1900 lehteä levisi koko alueelle vain 9 vuosikertaa, siitä 6 yksin Evijärvelle.

Kun Pyrkijän tilaajamäärä koko maassa vähitellen nousi puolella, suunnitteli Alkio jatkuvasti laajennuksia, ja vuoden 1898 alusta Pyrkijää, monen mutkan jälkeen, suurennettiinkin 4:llä sivulla numeroa kohti. Myös hinta nousi vastaavasti 10 pennillä. Tämä oli vain välivaihe, sillä 1899 alusta julkaistiin joka numero kahden painoarkin (32 sivun) laajuisena ja hinta korotettiin kahteen markkaan.

Pyrkijää toimitetaan

Samanaikaisesti kun nämä laajennukset suoritettiin eräitä muitakin muutoksia. Lehden painatus siirrettiin Vaasan kirjapainosta nuorsuomalaisen lehden »Pohjalaisen» kirjapainoon, jossa Alkion ystäväksi tullut Ansas saattoi tarjota parempia etuja. Sitominen siirrettiin 1898 Alkion kotjinLaihialle. Kerttu Alkio on muistellut tätä kotoista puuhaa mm.:

»Puhelu isälle, lyhyt asiallinen keskustelu, reipas loppusoitto, käännähdys perheeseen päin.

— Pyrkijä on valmis ja, tulee illalla. Huomenaamulla pitäisi sitten kaikkien olla paikoillaan.

Silloin syntyi talossa määrätietoista liikehtimistä. Äiti katosi keittiöön katsomaan ruokavarojaan, sillä olihan seuraavina päivinä tiedossa useita ruokamiehiä lisää. – – – Sitten tulivat Pyrkijät: kannettiin sisään paksuina pinoina ohuiden lautasuojusten sisässä ja isällä oli kiire irroittaa laudat päästäkseen lukemaan vastasyntynyttä lehteä. Toisinaan oli joku onneton painovirhepaholainen kaikista varokeinoista huolimatta päässyt pujahtamaan tekstiin ja sotkenut asiat aivan nurinpäin. Jokaista se harmitti, eniten tietenkin isää, mutta auttaa ei asiaa enää voinut.

Aamulla tulivat hilpeät Pyrkijätytöt ja täyttivät talon iloisella hälinällään, 5-6 tyttöä. He työnsivät huonekalut syrjään ja toivat sisään pukit ja pitkät Pyrkijäpöydät. Jokainen otti eteensä pinkan painomusteelta tuoksuvia arkkeja, käteensä puulastan, joka paljosta käytöstä oli kulunut sileäksi ja kiiltäväksi ja kääntäminen sivuihin alkoi. Toisinaan sopivan hetken tullen virisi laulu. Tytöt osasivat kaikki laulut ja ne helisivät niin kauniisti, niin kauniisti, mutta äkkiä saattoi isän pää ilmestyä oven aukeamaan ja hän pyysi säyseästi: — Tytöt olkaa nyt vähän hiljaa, kun minun pitäisi kirjoittaa. Kun lehtiä alkoi kasaantua, istahti perheenpää nitomakoneen ääreen ja alkoi niksutella tikkejä paikoilleen. Niles, niks, tauko, niks, niks, tauko, kaksi jokaiseen. Väliin kone reistaili kesken kiireimmän touhun ja silloin kaikkia tuskastutti, kun työ ei sujunut.»

Postittamisen suorittivat pääasiallisesti perheen jäsenet. Yhteisvoimin, »pää muitten mukana», he laittoivat lehdet kääreisiin ja kiinnittivät postimerkit. »Näppäryyttä on tavotettava ja heitettävä itsensä niin nopeaksi kuin mahdollista. Mutta samalla on asetettava itselleen se vaatimus, että työ tulee mahdollisimman siistiä», teroitti Alkio nuorille apulaisilleen, jotka joutuivat aina toteamaan jokaisen hänen laatimansa käänteen millimetrin tarkkuudella sovitetuksi. Postimerkit olivat aina samalla kohdalla suorasti päällyksen yläkulmassa aivan kuin koneella pistettyinä,

Kerttu Alkio kertoo vielä:

»- – – Lopulta oli Pyrkijä valmis asemalle vietäväksi ja pinottiin tätä varten suuriin laatikoihin. Kuljetus tapahtui miten milloinkin, toisinaan hevoskyydillä, väliin käsirattailla tai luntikelkalla, vesikelkalla tai suurella puupotkurilla, johon oli tehty jonkunlaiset sivustasuojukset ja jalakset katkaistu lyhyiksi. – – – Kotiin tultua katosivat Pyrkijäpöydät, purkit ja laatikot paikoilleen makasiiniin, liimat kaadettiin isoon pulloon, pensselit puhdistettiin ja vietiin talteen, huonekalut nostettiin paikoilleen ja tavallinen arkinen elämä tuntui juhlalta.» Pyrkijän kirjanpidon joutui työhön jo tottunut Alkio itse hoitamaan paitsi viimeisinä vuosikymmenenä, jolloin lehti oli hänen hallussaan, ja hän itse oleskeli suuren osan vapaa-ajastaan valtiopäivätyössä Helsingissä. Tällöin hänen vaimonsa otti huoltaakseen jakamisen, valvonnan ja konttorityöt. Levikistä oli alituisesti huolehdittava, sillä lehti palveli vain sivistystarvetta eikä niitä puolue- tai muita »kuppikunta» -vaistoja, jotka itsestään synnyttävät painotuotteen kysyntää. Tosin Pyrkijä oli nuorisoseuraväelle Alkion aikana tullut tutuksi ja rakkaaksi, mutta tätäkin joukkoa oli »piiskattava». Asiamiehiä, jotka saivat täydet valtuudet toimia Pyrkijän nimissä, järjestettiin seuroihin ja pantiin kiertämään maakunnissa. Alkiolla oli lehtiasioissa paljon kirjeenvaihtoa sekä asiamiesten että seurojen kanssa: piti opastella, tiedustella, kehotella ja kirpeästi moittiakin. Myös nuorisoseuroissa Alkio ikäväkseen totesi »velttoja ja uppiniskaisia», jotka eivät täyttäneet sitoumuksia ja monesti luottamusmiehetkin vitkastelivat ja kieroilivat rahojen tilittämisessä. Tällaisia röyhkeitä huonon asiansa puolustajia Alkio nuhteli toisinaan aika kovassa sävyssä:

»Eikö teille ole elämä vielä opettanut sitä, että parempi on koettaa hankkia itselleen ystäviä kuin vihamiehiä?» Alkio kysyi eräältä kansakoulunopettajalta, joka koetti »hävyttömyyksien miekalla» hoitaa tilausmaksujen tilittämättä jättämisen. Eräälle asiamiehelle, joka oli perinyt tilausmaksuja niitä tilittämättä Alkio mm. sanoi: »Olkaa vakuutettu, etten minä pane asian rahalliseen puoleen niin paljon huomiota kuin siveelliseen, – – – Jos tämä asia tulisi joka suhteessa selvitettäväksi, silloin Teidän maineenne olisi hukassa. Sitä Te kuitenkin välttämättä tarvitsette.» Alkio ei vedonnut lakiin, ei edes ilmoittanut Keskusseuralle tällaisia laiminlyöntejä. Sen sijaan hän ei säästänyt yksityisiä vetoomuksia ja nuhteita. Hän toivoi niiden vaikuttavan ainakin ajan oloon. Hän luotti hyvyyden voimaan, se luottamus sisältyi hänen elämänkatsomukseensa.

»Pyrkijän» etulehdet kävivät monta muodonmuutosta.

Aivan vastaavasti Alkio oli menetellyt kauppiastoimessaankin. Lakiin hän lienee vedonnut aniharvoin, tuskin koskaan. Pyrkijässä ei taloudellisen hyödyn tavoittelu suinkaan ollut pääasia, vaikka Alkion perheen toimeentulo aika ajoin oli varsin paljon päätoimiseksi muuttuneesta toimittajan työstä riippuvaista. Koko lehden ympärille koostunut toiminta pyrittiin kyllä tekemään niin taloudelliseksi ja vähän varoja kysyväksi kuin suinkin. Mutta vähintään yhtä suurena tekijänä kuin toimittajan toimeentulo siinä oli se tietoisuus, että nuoret tilaajat olivat vähissä rahoissa ja heidän oli saatava lehtensä mahdollisimman halvalla.

Tilaajamäärän kasvaessa pyrittiin Pyrkijästä tekemään yhä pirteämpi ja monipuolisempi, vetävämpi, mutta silti ei luovuttu vähääkään aatteellisuudesta. Juuri aatteellisuus pakotti laajentamaan lehteä, jota myös pian ryhdyttiin osittain painavan sisältönsä keventämiseksi kuvittamaan. Näin tapahtui vuoden 1899 alusta. Tästä Alkio kirjoitti ahkeralle avustajalleen, itse asissa aputoimittajalleen Mecklin-Merenheimolle 7.12.1898:

»Pyrkijässä tapahtuu ensi vuoden alusta se uusiutuminen, että se tulee kuvallisena. Täällä on näet pari nuorukaista, joilla on harvinainen taipumus piirtää kuvia. annamme heidän tehdä kuvia Pyrkijän kertomuksiin. Onhan tämä jotain alkuperäistä ja vakaumukseni mukaan se tulee olemaan yksi keino osoittaa, että Suomen kansanluonteessa piilee taipumuksia yhteen jos toiseenkin suuntaan. tosin tulee tämä hyvin kalliiksi, mutta toivon tilaajamäärän kasvavan.»

»Pyrkijän» tytöt ovat saapuneet ahkeroimaan. Paavo Alkion arkisto.

Mainituista nuorukaisista Aukusti Mukarin piirroksissa oli todella taiteellisttuttakin ja nimenomaan ajalle ominaista kansallisromantiikkaa. Mukan aloitti ensin Antero Vipusen kuvittajana, jatkoi sitten Pyrkijässä ja kaiversi myöhemmin puuhun mm. Santeri Alkion ja ensimmäisten presidenttiemme kuvat. Sitä paitsi Mukari kirjoitti lehtiin, erityisesti Ilkkaan nimimerkillä »Kanssaveli». Herätyksensä kuvaamataiteisiin Mukan lienee saanut palvellessaan 1900-01 vanhassa väessämme Uudenmaan pataljoonassa. Hän piirteli kauan Pyrkijään, mutta Alkio antoi muidenkin yrittää. Pääasia oli, että voitiin tarjota tilaisuus suuremmalle yleisölle tutustua kansamme nuorisossa piileviin lahjoihin. »Pyrkijän kuvilla tulee olemaan alkuperäinen ja (ainakin) minua huvittava merkityksensä. Samalla se tekee Pyrkijän hauskemmaksi», Alkio sanoo. Kuvittajat ottivat yleensä aiheensa lehden kertomuksista. Eräänä vuonna Pyrkijän otsakekuvakin oli Mukarin piirtämä. Mutta myös eräs talontytär, Hilja Suhonen Inkeroisista, taiteili usean vuoden ajan vinjettejä lehteen ja kuvitti joitakin kirjoituksia. Sitä mukaa kuin Pyrkijän talous salli hiukan vapaampaa varojen käyttöä Alkio hankki lehteen myös  henkilökuvia. Paikallisseuroillakin oli mahdollisuus saada kunnostautuneita toimihenkilöitään kuvatuiksi, kunhan itse maksoivat laattojen valmistuksen. »Tällä toimenpiteellä oli kaiketi tarkoitus hillitä liiallista turhamaisuutta kyseellisessä asiassa», Liakka arvelee. Mainittakoon, että kun Alkion oman kuvan julkaisemisesta eräässä Albumissa oli samoihin aikoihin puhetta, Alkio kielsi tämän »koska piti sulana humbugina tuoda esille sellaisia pikku ansioita kuin minun.»

Ilmoituksille oli varattu lehdessä vain vähäinen tila, ja Pyrkijän alkuvuosina Alkio ei ilmeisesti periaatteellisista syistä ottanut lainkaan ilmoituksia. Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran vuosikokouksessa 1893 esitettiin kuitenkin toivomus, että Lehden talouden keventämiseksi otettaisiin myös ilmoituksia, ja sama kehotus toistettiin seuraavana vuonna. Samaa seikkaa korostettiin myös Jyväskylän yleisessä nuorisoseurakokouksessa (1895). Alkio kuitenkin empi ja ryhtyi vasta 1897 ottamaan kansilehtiin ilmoituksia. Niitä välitti alussa lähes yksinomaan Matti Svanljung, vanha tuttava, SNL:n sihteeri näihin aikoihin. Aputoimittajalleen Mecklinille Alkio kertoo, että ilmoitukset eivät tuota kovin paljon, koska ne täytyy painaa eri lehdille ja koska myös postikustannukset ovat niiden tähden nousseet. Mutta aina vähän tuottavat, hän sanoi. Vähitellen ilmoitustila laajentui kansilehdiltä sisäsivuille. Ilmoituksia olisi tullut enemmänkin, mutta Alkio oli edelleen melko haluton niitä hankkimaan. Näin ainakin Kustaa Harju väittää:

»Ilmoitusosasto’Pyrkijässä’ pysytteli parin kolmen sivun tilalla vain. Sen laajentaminen olisi’ ollut afäärimiehelle helppo tehtävä, mutta ilmoituskerääjäksi usein kopeasti käyttäytyviltä teollisuus- ja liikemiehiltä ei Alkiosta ole. Luonteensa ei sovi kauppamatkustajaksi, joka pyrkii uudelleen keittiön kautta sisään, kun on paradiovesta potkittu ulos. Hän ei tahdo antaa aihetta luuloon, että tässä on omanvoiton etsinnästä kysymys. Sitäpaitsi on kullakin omanarvontuntoakin enemmän tai vähemmän. »

Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran 150 markan kannatushan oli vain muodollinen, sillä se ei riittänyt yhdenkään numeron painatuskuluihin. Alkio oli vain hyvillään, kun hänen ei tarvinnut ottaa omia taloudellisia etujaan enempää kuin arvovaltakysymystäkään kokouksissa esille.

Vaikeuksia kyllä koitui Pyrkijän taloudessa. Niinpä eräät karjalaiset eivät tyytyneet Pyrkijään, joka ei muka tarpeeksi käsitellyt heidän puolensa asioita, vaan pariin otteeseen ryhtyivät julkaisemaan omaa ns. lehteään. Takana oli ns, työstä kiinnostunut, itsepäinen Juho Lallukka, joka sanoi vaikka yksin perustavansa lehden. Ensimmäinen, pari vuotta kestänyt yritys »Nuori Karjala» epäonnistui, toimitustavasta riippuen Alkio vuoden 1911 alussa sanoi päätellen, ettei lehti tässä muodossa menesty ilman »yleisiä tai keskusseuran varoja». Mutta uusi yritys tehtiin pian ja verotti, kuten mainittu n. tuhannella Pyrkijän tilaajamäärää.

Alkion vetoomukset korjasivat asiaa, mutta pian koitui muita vaikeuksia pakottaen säästötoimiin, kuten Harju kertoo:

»Kun maailmansodan tuottamat liikehäiriöt alkoivat Suomen paperiteollisuudelle vaikuttaa, kohotettiin Pyrkijänkin paperin hinta siihen määrään, että keskellä vuotta kohdanneet tappiona se olisi ollut liian tuntuva, ellei julkaisemista tahtonut tykkänään lopettaa. Silloin päätettiin tyytyä paremmanpuoleiseen sanomalehtipaperiin vain ja tilattiin sellaista määräkokoisena. Mutta paperitehtaiden niihin aikoihin muodostunut yhtymä kieltäytyi tilattua paperia toimittamasta. Silloin näin Alkion lehtensä puolesta suuttuvan.

Tilanne korjautui hyvin nopeaan. Luulen että paperikonttorissa sillä kertaa istuneet herrat kuulivat pikku puheen nuorison liikkeen äänenkannattajan puolesta, jollaisen lehden olemassaolosta ja merkityksestä ei heillä tietysti ollut harmaatakaan aavistusta, sitä vähemmän johonkin velvoittavaa tietoa. Kun Alkio luovutti Pyrkijän Helsinkiin vuoden 1917 lopulla, tapahtui se siitä syystä, että pitkäaikainen »asevelvollisuutensa» eduskuntatyössä ja muissa valtiollisissa toimissa vaati häneltä melkein yhtämittaista poissaoloa kodin piiristä. Sitäpaitsi toteutti hän sillä teolla etelä- ja itä-suomalaisten usein lausuman toivomuksen, että nuorisoliikkeen äänenkannattajan kotipaikka pitäisi olla pääkaupungissa, eikä jossakin maaseutukolkassa»

Tämä kysymys tuli esille jo Paimion nuorisoseurakokouksessa 1903. Siellä Kymenlaakson kansanopiston johtaja Juhani Alin (Arajärvi) viittasi eräissä nuorisoseurapiireissä ilmestyneisiin painettuihin julkaisuihin, jotka kaikki olivat lakanneet ilmestymästä. Jäljelle oli jäänyt vain Pyrkijä, mutta sekin vietti »kituvaa elämää». Syy lehtien kuolemaan oli ollut niiden nurkkapatriotismi. Alinin mielestä Alkio teki kaikkensa saadakseen Pyrkijän paitsi aatteellisesti kohottavaksi ja korkeatasoiseksi myös luettavaksi. Sekä kuvituksen että kirjoitusten oli oltava sellaisia, että nuoriso viitsi ja halusi niitä lukea. Kauppis-Heikiltä Alkio vaati pakinoita, sillä numero oli hänen mielestään pilalla, jos siinä ei ollut huumoria, ts. jos ei saanut nauraa.

Mutta myös Kauppis-Heikki sai Pyrkijästä takaisin puolikuntoisen pakinansa, samoin kuin saivat lukuisat nuoret runoilijanalut tuotteitaan. Monet aloittelijat olivat hyvin arkoja henkensä tuotteiden käsittelystä. Kun muuan kirjoittaja vaati, ettei hänen »opuksessaan» saa muuttaa välimerkkiäkään, Alkio molemminpuolisen mielenkarvauden välttämiseksi ehdotti, että yhteistyö lopetettaisiin. Toiselle »runoilijalle» Alkio kirjoitti:

»Te ette ole ensimmäinen ettekä viimeinen, joka astuu Pyrkijän toimituksen eteen sotisovassa runojensa puolesta. Ja kun sitten on ensin laukaukset vaihdettu ja erottu iäksi — ovat monet entiset runoilijat palanneet myöhemmin suorasanaisineen. Niin Tekin olette jo tehnyt ja tulette tekemään vastakin — jos pysytte uskollisena nuorisoseuraliikkeelle.»

Tietysti Alkion »kovakätisyys» ja kirjoituspalkkioiden pienuus vaikutti avustajien vähenemiseen, vaikka hän yritti vuodesta 1898 lähtien saada kirjeenvaihtajia mahdollisimman monelle paikkakunnalle. Varsin hyvän kuvan Alkion toimitustyylistä saa pitkähköstä kirjeestä, jonka hän lähetti Mecklinille (Merenheimolle) 1.9.1900:

»Pyrkijän ympäriltä avustajat varisevat toinen toisensa jälkeen! Älä ota mitään moitetta itsellesi, sillä tunnustan aina, että sinä olet ollut parhain auttajani. Niinpä olenkin vakuutettu, että sinä et nytkään eroa, kun kuulet että avustus on tositarpeeseen. Ja näin ollen esitän sinulle siis edelleen toiveitani kirjoitusten suhteen toivossa, että oikein ymmärtäen minua, et mitenkään ajattele että toiveeni olisivat mitään neuvoja.

Näet, tänne tulee useinkin kirjoituksia, joilla on hyvin yleinen luonne, ne kun käsittelevät valistusasioita kovin yleiseltä kannalta. Tavallisesti on niissä pituutta, mutta se pituus ei ole asiallisuuden vaatima. Sen vuoksi, lähetän niitä armotta paperikoriin. Minun mielestäni pitäisi Pyrkijässä olla lyhyitä kirjoituksia, noin 1-3-4 sivua. Kun ottaa paljastaakseen ihmisluonteen huonoja puolia yhden kerrallaan ja päättää sen tehdä yhdellä Pyrkijän sivulla, saattaa sen siinä myöskin tehdä. Usein kun keskustelee muiden ihmisten kanssa tulee ajatuksiin hyvin sattuvia huomioita ja mielessä vilahtaa: kas sepä kuvaa terävästi sitä tai sitä asiaa. Tuollaiset on pistettävä muistiin taskukirjaan ja ensi välissä pistettävä paperille Pyrkijässä julkaistavaksi. Siten saapi lehteen juuri sellaista joka on tärkeätä, ja josta pitäisi kirjoittaa. Kun sitten jättää pois kaikki tarpeettomat lauseet tulee semmoisesta usein herättävä tai opettava taideteos joka mahtuu 1/2-1 sivulle. On parempi saada lehteen 4:lle sivulle neljä eri rupriikkia kuin yksi, sillä tämä nuoriso joka Pyrkijää esim. lukee, ei viitsi lukea pitkiä artikkeleja. Pyrkijältä vaaditaan jo paljoa. Useimmat tahtoisivat sen olla huvittava.

Huvilehdeksi se ei voi koskaan tulla niin kauan kuin minä sitä toimitan, mutta sen voisi, kun olisi vaan voimia, toimittaa huvittavana ja vakavana samalla, sekä tarkoituksenmukaisena.

Pysy siis, veli, yhteistyössä vielä edelleen ja koetetaan ponnistaa saadaksemme lehti niin hyväksi kun me sen voimme ikinä saada. Miehille niin suuret kilpapalkinnot niin kyllähän se sitten tilaajia saisi. Mutta minä kammoan humbugia enkä tahdo käyttää sitä, koska ei sen avulla voi kuitenkaan perustaa lehdelle vakavaa tulevaisuutta.

Toivon sinulle voimia työhösi!

Veljesi

Santeri Alkio»

Puolileikillisessä sävyssä Alkio Jussi Paukkusensa pakinassa »Pilkkeitä», kertoo, miten jutuille käy. Alkion palstaa luettiin paljon ja Jussi Paukkunen saattoi puhua suorasukaisemmin ja kansanomaisemmin kuin pääkirjoituksen Alkio. Jussi Paukkunen astuu Pyrkijän toimitukseen:

»Helmikuun alkupuolella tulin toimitukseen. Silmäklasiensa alta toimittaja murjotti ja sanoi minulle hyvin tiukalla äänellä

— Ei ole tilaa.

— Paperikoriinko?

— Sekin on täynnä sinun tuotteitasi. Vain lapset harnistuvat, jos eivät saa lörpötyksiään julkaistua. Ikäihmisten pitää ottaa asia toisin. Katso kun asia jäi sanomatta, ei tule julkiseksi, säästyy edesvastaukselta, haukkumiselta, painokanteelta. Kaikki ihmiset, jotka saavat painokanteen menettävät halunsa julkaista ajatuksia painettuina.»

Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Jo tuohon aikaan vaivasi routavuosien sensuuri Pyrkijää niin, että Alkio sanoi 18.10.1889 vain kuvittelevansa, että hän on toimittaja. Pyrkijän todellinen päätoimittaja oli ainakin omasta mielestään Alfred Lindblom, Vaasassa toimiva painoasiamies. Tällöin olikin sensuuri syyskuun numerosta määrännyt poistettavaksi kokonaista 7 sivua. Mutta lokakuun numeroon painoasiamies kävi käsiksi oikein tosissaan; siitä oli poistettava kaksi runoa, ja yksi kirjoitus samalla kun useita muita saksittiin. Alkio teki valituksen painoylihallitukselle ja tiedusteli, oliko tultu niin pitkälle, että entisen kanslistin Alfred Lindblomin maku saa olla yksinvaltiaana määräämässä siitä, mitä lehteen saa ottaa.

Lindblom oli kärkäs karsimaan. Alkio kuvaili häntä: »Ei kärsi puhuteltavan ryssän saapasvarreksi, mutta onneksi sensori on siksi typerä, että ’viisaankaavoin’ saa toisinaan jotakin puhua, toisinaan hän keksii ’viisaankaavaisuutta’ siellä missä sitä ei ole.»

Pyrkijän lokakuun numerossa 1900 Alkio julkaisi pienen uutisen, jossa hän kertoi Isonkyrön nimismiehen Blomqvistin haastaneen kolmen nuorisoseuran esimiehet vastaamaan luvattomien juhlien pidosta. Tosin nimismiehen kanne kumottiin, kun Alkio kertoi Pyrkijän palstoilla tapahtumasta surullisena tulevaisuuden enteenä. Kirjoitus oli nimeltään »Nuorisoseuroja hätyytetään». Nimismies nosti Alkiota vastaan painokanteen. Sakkoja tuli kolmisensataa markkaa*, mutta nuorisoseuraväki keräsi tuota pikaa Alkiolle sakkorahat, eikä painokanteita enää tullut.

Alkio oli tietenkin hyvin suutuksissaan painoasiamiehelle ja sensuurille yleensä. Kirjeessään Kauppis-Heikille 1.5.1899 hän puhuu »ryssistä» ja »häntyreistä», jotka eivät uskalla asettua vastaan ja lisää: »Täällä on totuttu niin vapaisiin aikoihin, on totuttu niin vapaasti ja taistelutta ja helposti pääsemään aatteen ja isänmaallisuuden sankareiksi – – -.»12

Noina poliittisesti kiihkeinä aikoina Alkio ensi kerran 27.8.1898 toivoo omaa sanomalehteä, jossa olisi politiikkaa. Alkio pysytti näet Pyrkijän puolueettomana kiivaissakin puoluetaisteluissa, mutta sen sijaan hän otti väliin jyrkästikin kantaa maailmankatsomuksiin ja loi täten kehityksestä kuvia, jotka pelästyttivät sosialismillaan. Alkio näet piti yhteiskunnallisia oloja Euroopan päämaissa vääristyneinä vapaan kilpailun vaikutuksesta, joka kilpailu kaiken teollistumisen ja taloudellisen kehityksen ohella oli pääsyynä myös työväestön kurjistumiseen ja täten sen omaksumaan materialistiseen maailmankäsitykseen. Kärjistäen kantaansa suurlakon ilmapiirissä Alkio saattoi levottomana syksynä 1905 kirjoittaa puolueettomaan Pyrkijäänkin ja ulkomaan asioissa pysytellen artikkelin, joka kyllä osoittaa kirjoittajan perehtyneisyyden 1700-luvun encyklopedisteista 1800-luvun maailmanparantajiin, mutta vaikuttaa samalla yksipuoliselta. Alkio tosin tuomitsi jyrkästi materialismin, mutta ymmärsi että siihen oli taipumusta varsinkin tehdastyöväestössä, jopa näiden asiaa ajavissa »kirjanoppineissa». Näin Alkio mm. kirjoittaa:

»Kummako se sitten on, jos köyhälistön nälän ja vilun poistamisen evankeliumi silloin saa materialistisen luonteen! — — — Köyhälistön täytyy pysyä myöskin raakana, kun aika ja varat eivät riitä sivistyksen hankkimiseen. Yläluokjlle ovat avoinna kaikki valistuksen lähteet: he nauttivat niistä, mutta — ihmisyys heidän keskuudessaan ei vain huomattavasti jalostu. Köyhälistölle käy yhä enempi elämän pääasiaksi leipäkysymys, yläluokalle valta ja nautinto. Olot kärjistyvät kärjistymistään…

Missä on Jumala? — kysyy piinattu ihminen, jonka näköpiiristä materialistinen elämä on

kokonaan jumalalliset tarkoitusperät kadottanut.”»

Osoitetaan kirkkoon.

Köyhä menee sinne, ja rikaskin. Siellä julistetaan iankaikkisen elämän sanaa niin rikkaille kuin köyhillekin. Rikas kiittää muodollisesti Jumalaa, hän jaksaa sen tehdä, mutta köyhä on tylsynyt, väsynyt ja nälkäinen.» – – -»

Tämä oli sitä aikaa, jolloin Alkion »sosialismi» oli kärjistyneintä. Hän näyttää »omaksuneen» sekä Marxin kurjistumis- että tavallaan kasaantumisteorian, mutta tolstoilaisuuden tavoin vain osittain ja joksikin aikaa. Tämänkaltaiset Pyrkijän kirjoitukset antoivat kyllä aihetta vastapuolelle puhua sekä Alkion sosialismista että nuorison villitsemisestä. Mutta jo vuoden 1906 tapahtumat hillitsivät sekä Alkion mielipiteitä että vastaavasti kynänkäyttöä. Epäilemättä kärjekkäät sanat olivat joissakin nuorisoseurapiireissä langenneet hyvään maahan ja Alkion myöhäisen »myrsky- ja kiihkokauden» mielipiteitä kehitettiin paikoin pitemmälle kuin hän itse oli tarkoittanutkaan. Ymmärrettävää oli, että materialististen aatteiden kannoilla syntyi Pyrkijän lukijoiden piirissä materialistista ajattelua ja maalaisväestön »herraviha» kiihtyi. Alkio lienee havainnut, että oli helpompi sytyttää kuin sammuttaa. Paitsi kiihkeimmän työväestön myös yksipuolisesti valistuneen kansannuorison mielessä vahvistui muutenkin juuri näihin aikoihin käsitys, etteivät herrat työtä tee (Väinö Linna)’. Näille käsityksille yhteiskunnassa vallitsevat epäkohdat tietysti antoivat pontta.

Oli ymmärrettävää, että Alkion tässä vaiheessa tapahtunut siirtyminen aktiiviseen politiikkaan kuvastui myös hänen Pyrkijässään, vaikka hän parhaansa mukaan koetti pysytellä yleisillä linjoilla. Tästä olivat todistuksena hänen lukuisat artikkelinsa, joita vuosien mittaan kertyi runsaasti. Teologi Niilo Mecklin-Merenheimon (käytti runoilijanimeä Niilo Mantere) jäätyä pois toimituksesta, otti Alkio huolekseen myös Pyrkijän jouluartikkelit. Tavallaan Alkio »erotti» Mantereen virasta, ja syynä lienee ollut Mantereen »pitkäaikainen vaitiolo», ts. Mantere ei ollut lähettänyt kirjoituksia lehdelle. Lainattakoon tähän Alkion Mantereelle lähettämästä kirjeestä se osa, joka käsittelee eroasiaa:

»Asia on nyt kuitenkin niin, että Pyrkijä tarvitsee elävänä, pirteänä pysyäkseen vereksiä voimia. Mä sentään loukkaannu, jos minä pitkäaikaisen vaitiolosi käsitän siksi, että tahdot jättää paikkasi uusille miehille, sellaisille, jotka parhaillaan elävät ja innostuvat nuorisoseura-elämästä. Luulisin siis tällä hetkellä viisainunaksi, että koettaisin hankkia sijaasi jonkun toisen. Vai mitä itse arvelet?

Tähän astisesta yhteistyöstä sinulle sydämellinen kiitos! Toivon, että vaikka nimellisestä toimittajavirasta luovutkin, että vast’edes kun joskus taas aikaa saat, kuitenkin vielä muistat Pyrkijää.»

Joulukirjoituksissa kuvastuu Alkion harras uskonnollinen mieli ja tuntuu siltä kuin hän aina olisi liikuttunut yhtä syvästi joulun sanomasta. Usein Pyrkijän ilmestyminen sattui juuri kiireisiin joulun aattopäiviin ja »niin täpärästi että vain nipin napin ehdimme saada kodin kuntoon joulua varten» (Kerttu Alkio).

Pyrkijän ensimmäisiä avustajia olivat, kuten on tullut jo mainituksi, mm. Grotenfelt, Castren, Kauppis-Heikki. Myöhemmin 1900-luvun vaihteessa ja alkupuolella myös rovasti K.R.Kares kirjoitteli ahkerasti lehden palstoille. Muista Pyrkijän avustajista mainittakoon nuorisoseuramiehet Pekka ja Mikko Puhakka Karjalasta, Arvo Inkilä, Juhani Ahtiluoto ja Kustaa Hautamäki. Iivo Härkösen, Kiannon ja Maila Talvion nimet näkyivät myös Pyrkijässä. Johannes Linnankoskeakin oli pyydetty kirjoittamaan jotakin, mutta hän ei ehtinyt oman sanomalehtitoimensa ja kirjailijatyönsä lomasta lähettää Alkiolle mitään. Ei liioin ehtinyt Juhani Aho, joka kyllä mielellään luki Pyrkijää.

Pyrkijä antoi myös tilaisuuden ensiesiintyjille. Juho Hollo, laihialainen ylioppilas, Alkion perheystävä ja samanaikaisesti Ilkan ensimmäinen toimitussihteeri, julkaisi ensimmäisen runonsa Pyrkijässä. Artturi Leinonen ryhtyi jo 17-vuotiaana 1906 kirjoittelemaan Pyrkijään. Tästä seurasi elämänikäinen ystävyys Alkion kanssa, kuten hän sanoo. Mutta kaikilla ei ollut nuoren ylioppilaan eikä seminaarilaisen luistavaa kynää eikä sivistyspohjaa. Kuitenkin mm. paikallisissa seuralehdissä esiintyi kirjoituksia, jotka olivat sitä laatua, että ne Alkion mielestä ansaitsivat painatuksen. Kun Pyrkijä vuoden 1899 alusta laajennettiin 32-sivuiseksi, perusti Alkio jo tällöin lehteen osaston nimeltä »Vesaikko, nuorison kyhäelmiä». Vesaikkoon otettaisiin sekä suorasanaista että runoutta, mutta kaikkien kirjoitusten oli oltava lyhyitä. Erityisesti Alkio kehotti kirjoittajia kiinnittämään huomiota nuorisoseuratoiminnassa ilmeneviin epäkohtiin. Samoin hän sanoi ottavansa vastaan lyhyitä, sattuvia kuvauksia, joissa kosketeltaisiin eri seutujen nuorison elämää, ja lupasi mieluisasti antaa tilaa hupaisille ja leikillisille kappaleille. »Vesaikon» palstoilla suorittivat ensiesiintymisensä mm. Kauhavan Nuorisoseuran jäsenet Kustaa Hautamäki ja Kustaa Harju, jotka sitä ennen olivat kirjoittaneet vain kotiseuransa Taimi-lehteen. Huhtikuussa 1897 oli Vesaikossa »Iivon», 17-vuotiaan talollisenpojan Iivo Härkösen, Suistamon kirje.

Useimmat kaunokirjalliset palat jäivät silti Alkion huoleksi, eikä hän pannut kynttiläänsä vakan alle. Huumorikin pursui toisinaan yllättävällä tavalla näistä palasista. Alkio julkaisi novelleja, kansanelämän kuvauksia ja opettavaisia kertomuksia, joissa tavallisesti ilmeni voimakas ihanteellisuus. Vuonna 1899 Alkio julkaisi Pyrkijässä jatkonovellin »Nuorten liittoja Vareslahdella», jossa hän piirsi elävän kuvan kyläyhteiskunnasta, mutta kuvaili nimenomaan, miten kylään perustettu nuorisoseura uudelleen muotoili kylän ihmissuhteita ja sen yhteistä elämää. Tässähän oli eväät nuorisoseuraromaanille »Uusi aika». Kauppis-Heikki oli paitsi ahkera Pyrkijän avustaja, myös aputoimittaja. Lisäksi saatiin Pyrkijässä lukea suomennettuina mm. Knut Hamsunin, A.Pugkinin, Guy de Maupassantin, Anatole Francen ja Victor Hugon novelleja. Samaan ryhmään lienee luettava se »Aarrelipas», jota Pyrkijä alkoi julkaista helmikuussa 1902. Siihen Alkio kokosi aforismeja lukemastaan kirjallisuudesta ja sai kirjoitustyössä apua mm. Takalalta. »Siihen en ota sanomalehdistössä julkaistuja palasia ollenkaan, vaan uusia. Lukiessaan löytää aina. Pane muistiin ja lähetä Pyrkijään», Alkio kirjoitti Takalalle 20.1.1903.14

Pyrkijä nuorison kasvattajana

Aatteelliset kirjoitukset jäivät lähes kokonaan Santeri Alkion harteille, joskin Takala ja Mecklin joitakin kirjoittivat, samoin CastrBn, Grotenfelt ja Nuupala. Alkion kirjoitukset koskettelivat tavallisesti periaatteellisia tai kasvatuksellisia linjoja. Mutta Alkio käsitteli myös nuorisoseuratyön käytännön asioita, ja aiheina olivat seuratalot ja -lehdet, lukutuvat, soitto- ja lauluharrastukset, ylimalkaan kaikki nuorisoseuratyön puolet, jotka Alkio hallitsi suvereeniin tapaansa.

Kumminkin pyrittiin koko ajan luomaan nuorisoseuraliikkeelle lujaa teoreettista pohjaa ja siinä tarkoituksessa oli käännytty mm. nuorten yliopistomiesten puoleen, joskin Alkio suuren lukeneisuutensa vuoksi hallitsi myös teoreettisen puolen ja esitti tätä koskevat kysymykset lehdessään kansantajuisesti. Castren esim. oli tästä tietoinen. Hän kirjoitti jo 1895 asiasta Alkiolle ja lupasi muistaa Pyrkijää:

Kun minulla on niin vähän kokemusta kirjoittamisessa ja varsinkin kirjoittamisessa n.s. kansalle — se vakaumus minulla on, että sille on vaikeinta kirjoittaa, jos tahtoo kirjoittaa kelvollista — niin ehkei lupaukseni tule niin paljon merkitsemään tulevaisuudessa — toivonani on vain ollut, ettei filosofian tulisi olemaan mitään kuivaa tieteilemistä, vaan että saisin sen avulla olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Pyrkijään kirjoittaminen avaa minulle tilaisuuden päästä välittömään vuorovaikutukseen ihmisten ja heidän ajatustensa kanssa, sillä eihän mikään ole välttämättömämpi kuin kansan nuorison ajatustapa.

Alkio tunsi pappenheimilaisensa ja niinpä alkoi Jussi Paukkusen »Pilkkeitä» vuodesta 1900 ilmestyä Pyrkijän palstoilla. Jussi Paukkunen pakinoi nuorisolle ensin kankeammin sitten yhä sujuvammin »ympäri-katsauksiaan». Myöhemmin Vaasan Jaakkoon ym. pakinoitsijoiden tapaan Alkio usein sai aiheen joltakin yksityiseltä nuorisoseuralaiselta tai tuttavalta, joka kertoi epäkohdista tai »tavattomista» tapahtumista. Silloin tällöin oli innoittajana myös »Iso-Toiska», joka lienee ollut milloin mikin laihialainen naapuritalon isäntä. Usein oli Jussi Paukkusen asetuttava puolustuskannalle, mm. silloin kun Savonlinnan tunnettu piispa O.I. Colliander 1901 arvosteli nuorisoseurojen toimintaa vielä kirkon ja nuorisoseurojen »aselevon» jälkeenkin. Jussi Paukkunen antoi tavanomaisen kehotuksen, että ensin oli tutkittava, sitten vasta hutkittava, ts. tutustuttava nuorisoseuratoimintaan, ennen kuin sitä tuomitsi.

Alkiohan ei pyrkinyt tekemään Pyrkijää vain aatteelliseksi vaan myös »hauskailmeiseksi», jotta sitä luettaisiin. Luultavasti tässä tarkoituksessa alettiin vuosisadan vaihteen nurkilla julkaista Mukarin laatimia kuva-arvoituksia. Mutta vielä suurempaa suosiota saavutti toinen uutuus, Pyrkijässä vuoden 1898 alusta ilmestymään alkanut Kysymyksiä ja vastauksia -osasto — siis varsin »moderni» uutuus. Se sai heti yleisön mukaan.

Osastoon valittiin opettavaisia aiheita. Esimerkiksi kun maalaisnaiset olivat yhä enemmän alkaneet käyttää hattua, mikä tapa lienee Alkion mielestä ollut »eevamaista» hienostelua, hän tiedusteli lehdessä, oliko nyt huivi, kansannaisen päähine, vaihdettava hattuun. Kiertokyselyyn tuli runsaasti vastauksia. Niissä asetuttiin yleensä puolustamaan hatun käyttöä. Nimimerkki »Kosti H.» asettui jopa »kurillaan» puolustamaan hattua.

Kun Alkio lopetti Pyrkijän toimittamisen 1917 hän kirjoitti: »Kun nyt 28 vuotta käytettyäni tätä Pyrkijän toimittajakynää lasken sen kädestäni tuntuu kuin minulta samalla loppuisi tärkeä ajanjakso elämästäni. »

Näin varmaan olikin asia. Alkio oli siihen mennessä suuressa määrin omistanut elämäntyönsä Suomen nuorisolle, ja Pyrkijä oli hänelle rakas siksi, että hän nuorisossa näki jatkuvasti maan tulevaisuuden. Yhdessä viimeisimmistä tervehdyksistään, jonka hän esitti Etelä-Pohjanmaan nuorille näiden vuosikokouksessa 1926 hän valitti, että

»yhteiskunta sellaisena kun se nyt esiintyy ei omasta puolestaan pane vähintäkään huomiota siihen, mitä vaikutuksia nuori, vastaanottokykyinen ihminen sen keskuudesta kerää, niinpä nuorisoseura tahtoo muodostua sellaiseksi yhteiskunnalliseksi toveripiiriksi, jossa kaikki vaikutus on tasoitettu ohjaavaksi ja kasvattavaksi.»

Alkio oli ohjaava ja kasvattava Pyrkijässään, jonka avulla hänen oli helppo tavoittaa laajat Suomen nuorison joukot. »On tunnettua mikä merkitys Pyrkijällä oli koko Suomen nuorisoseuraväelle. Alkion panos tälle vähäiselle lehdelle on antanut historiallisen merkityksen kansaisessa sivistystyössämme», Niilo Liakka kirjoittaa.

Urho Kittilä sanoo, että hänen nuoruusvuosinaan juuri Pyrkijä muokkasi hänen maailmankatsomustaan.

»En ymmärrä mistä sain innostuksen, että riensin tilaamaan Pyrkijän ainuilla penneilläni ja innostus nuorisoseura-aatteeseen lämpeni yhdessä ikäni kanssa», amerikansuomalainen A.W.Havela kertoo. –  Moni virkeä nuorukainen luki Pyrkijää, riensi perustamaan nuorisoseuran kotikyläänsä ja kun päästiin taloksi, oli ensimmäinen asia hommata Alkion kuva seinälle.

»Näin Pyrkijä laajalti vaikutti varsinkin siihen sukupolveen, joka otti käsiinsä Suomen maaseutuväestön henkisen johdon tämän vuosisadan puolelle tultaessa», Jaakko Numminen toteaa. Pyrkijää toimittaessaan Alkio itse omaksui tärkeimmät periaatteensa ja elämänkäsityksensä ja antoi lopulta puoluetunnuksetkin sille »kolmannelle suunnalle», jota hän piti välttämättömänä. Tällöin hän oli myös jo valmis sanomalehtimies.