Kaksi sydämenasiaa

Kirjoittaja:

Aitosuomalainen?

Edellä on jo käynyt selville, että Snellmanin jälkiä seuraavalle Alkiolle suomalaisuus oli sydämenasia. Se sai tosin erilaisia vivahteita eri aikoina. Alkion nuoruus sattui aikaan, jolloin todella »ruotsalaiset herrat» hallitsivat tilannetta. Lähikaupungissa Vaasassa ei saanut edes palvelua liikkeessä omalla kielellään, mutta niinpä kaupungissa syntyikin vastareaktion suomalaisuusliike huolimatta siitä, että Vaasassa 1880-luvun puolivälissä tuskin olisi — ainakaan Heikki Klemetin mukaan — saatu kokoon »pariakymmentä vähäkään valistunutta suomalaista». — Merkittävää kyllä intomielisimpiä näistä oli Vaasan suomalaisen lyseon vahtimestari Matti Sippola, nuorisoseurojen »isä». Toiminta mainitun lyseon hyväksi käänsi suomalaisen maaseudunkin katseet Vaasaan; onhan jo mainittu miten suurta innostusta asia Etelä-Pohjanmaan pitäjissä herätti. Eikä suinkaan vähiten Laihialla, josta käsin Mikko lipponen tavallaan lausui tämän maakunnan ensimmäisen suomalaisen oppikoulun syntysanat. Ilmajoen seutu tuli kyllä sitten ehkä tärkeimmäksi propagandakeskukseksi, josta eri tavoin hankittiin eniten varoja yritykselle. Kansan karttuisa käsi sai 1880 Vaasan koulun aikaan. Sen ensimmäiset oppilaat puolen vuosisadan takaa (1930) ovat kertoneet havainnollisesti Vaasan oloista 1880-luvulla, siis Alkion nuoruuden ajoilta, että ruotsalaiset »yleensä halveksivat suomalaisia pitäen sitä alempana rotuna» (Jaakko Laurila) ja että komea ruotsinkielinen valtionlyseo herätti katkeruutta suomalaisissa. »Ja mitä meillä ja mitenkä täällä puhuvat kaikki olantakaa ’finneistä’?» Oliko ihme että »oltiin oikein punaisia fennoja» (K.E.Kahva). Suomalaisuus ja eduskuntalaitos olivat konventinkin pääkeskusteluaiheita, E.E.Takala sanoo.

Mutta myös Vaasan ympäristön ruotsinkielisiin pitäjiin oli »fennomaniaa» levinnyt. Koivulahdella se oli innostanut mm. tilanomistaja Juho Herrgårdin, josta oli tullut nun snellmanilainen, että hän oli muuttanut Ilmajoelle päästäkseen suomalaiseen ympäristöön tuosta »ruotsalaisista ruotsalaisimmasta pitäjästä». Innostipa suomalaisuus saman seurakunnan kirkkoherra K.E.Karsteninkin’ ja hänen perheensä niin että kirkkoherra määräsi kirkonkylän kansakoulunopettajan opettamaan suomea ja opetti itse Vaasan suomalaisessa lyseossa ilmaiseksi useita vuosia uskontoa ja musiikkia.

Ruotsinkielinen maaseutuväestö puolestaan alkoi vastaavaan aikaan saada yhä enemmän itsetuntoa, kuten Lauri Puntila on todennut. Se katsoi olevansa »jollakin tavoin etuoikeutettu suomalaisiin verrattuna», olihan virkakieli vain ruotsi ja vallassääty lähes kauttaaltaan ruotsinkielistä alkuperää. Fennomania pyrki täten nostattamaan ruotsinkielisenväestön toisinaan jopa vimmaan; Koivulahden pappilan ikkunoita särjettiin ja tervattiin, Vaasan vaatimatonta kansailisseuraa haukuttiin »Kansallissmörjaksi» jne. Jopa ruotsalaisuuden kellokkaan Freudenthalin mielestä ruotsinkielisen väestömme omanarvontunto oli liiaksi paisuessaan turmeltunut.

Suomalaisuusasialle oli, nähtävästi hyvässä seurassa Ilmajoella asuessaan lämmennyt Laihian läheisen Tuovilan asemapäällikkönä toimiva tunnettu näytelmäkirjailijamme Gustaf v. Numers. Huolimatta siitä, että sai svekomaani-lehdistön kimppuunsa lähti tämä, myös talonpoikaisuudelle herännyt, taisteleva kirjailija valistamaan ruotsinkielistä maaseutua. »Uusi kehitys on alkanut yhtenäisellä suomalaisella pohjalla», v. Numers kirjoitti Päivälehteen 23.4.1898. Tällainen sävy varmaan miellytti päivälehteläistä Santeri Alkiota. v. Numers sanoi lisäksi:

»Enkö minä voi puhua voimakasta kieltä voimakkaille miehille – – – s.o. pohjalaisten heitä pohjalaisille. Meillä on täällä niin tapana ja jos se vivahtaa talonpoikamaiselta niin kutsukaa silloin svekomaanimme pois täältä meidän seudultamme. – – – Suomalainen sivistys on yhtä länsimaista ja sopii tähän maahan paremmin kuin ns. tukholmalainen väri, joka on ruotsalaisella puolueella — kymmenen vuoden päästä, kun senaatissa on suomalainen enemmistö, tulemme me ruotsalaiset näkemään että meillä on yhtä hyvät olot kuin nytkin.»

Todennäköisesti Santeri Alkiolla oli jotakin tietoa näistä kielitaisteluista ja fennomaniasta. Ainakin Vaasassa oppia käydessään, ja usein sinne kaupunkimatkoja tehdessään, nuori Santeri Filander sai tuntea nahoissaan sikäläisten ruotsinkielisten halveksivan ylimielisyyden. Alkio ei vielä tuolloin ollut varsinaisessa mielessä kielifanaatikko sanokaamme Lauri Kivekkään lailla. Silti tämä kielitaistelua läheltä seuraaminen oli Alkiolle varmaan herättävää. Hän oli jopa mukana laihialaisten lähetystössä, joka kävi kiittämässä Lauri Kivekästä paikallisten käräjien päätyttyä. Istuvana tuomarina Laihialla oli nuori Kivekäs (1884) ensi kerran maassamme? pitänyt käräjäpöytäkirjaa suomen kielellä kieliasetuksen valtuuksia hyväksi käyttäen.
Kivekäs lausui tällöin laihialaisille:

»Meillä ei ole aina onni löytää sellaisia suurtekojen aiheita kuin J.V.Snellmanilla ja hänen aikakaudellaan. On tyydyttävä näiden saavutusten soveltamiseen käytännön elämässä.»

Santeri Alkio vuorostaan sanoi vähän myöhemmin tähän, ettei nykyiselläkään polvella »ole puutetta miehen vastuksesta». Juuri tämä tausta saattoi vaikuttaa siihen, että Alkio 1894 pyrki jyrkentämään »nuorten» kieliohjelmaa. Merkillepantavaa tosin on, että hänen perustamansa Nuorsuomalaisen maalaisliiton ohjelma oli (1906) vähemmän jyrkkä kuin Suomen Maalaisväestön Liiton ohjelma. Myös alkiolaisten mukaan oli suomen kieli julistettava virkakieleksi, mutta ruotsalaisten oli sallittava virastoissa ja laitoksissa käyttää omaa kieltään. Siis tavallaan nurin käännetty vuoden 1863 asetus. Tosin Ilkalla samanaikaisesti oli varsin jyrkkä kieliohjelma. Alkion mielestä nuoret olivat unohtaneet kielivaatimukset perustuslakitaistelun tiimoilla, vanhat taas nukahtaneet tyytyväisinä kielilain saavutuksiin. Todellisuudessa suomettarelaiset esittivät samanaikaisesti ensimmäisessä virallisessa puolueohjelmassaan suomalaisuuden edistämisen tärkeimpänä tavoitteenaan.

Kun suomalaisen puolueen sosiaalinenkin ohjelma lähentyi suuressa määrin maalaisliiton ohjelmatavoitteita, oli hiottava muita aseita. Tärkeimpiä syytöksiä Aikiota ja maalaisliittoa vastaan olivat väitetyt kirkonvastaisuus ja herrainviha. Jälkimmäinen oli »herrojen» ruotsalaisuuden takia kyllä varsin yleinen ilmiö. Alkion osalta asia on tulkittava niin, että hän erittäin hyvin ymmärsi suomalaisuuden voiton nimenomaan edellyttävän, että ruotsalaistuneen yläluokkamme tilalle oli saatava kasvatetuksi kansallisesti ajatteleva omakielinen sivistyneistö?

Alkiolla ei enempää kuin useimmilla muillakaan yksikamarisemme maalaisliittolaisilla kansanedustajilla (itse maalaiskansan parissa tietenkin oli paljonkin yksivakaisemmin ajattelevia) ollut sinänsä mitään ruotsalaista kulttuuria vastaan, kunhan se Suomessa ei vain ollut »niskan päällä». Toisinaan näyttää siltä kuin Alkion kirjoissaan ja kirjoituksissaan esittämiä mielipiteitä olisi pyritty kärjistämään, ellei suorastaan vääristelemään, kun on väitetty mm.:

»maalaisliiton ideologiaan vaikuttaneen Santeri Alkion teoksista käy ainakin osittain ilmi ruotsalaisvastaisuuden takana oleva ajatusideologia. Alkion mielestä Suomessa vallitseva kapitalistinen porvarillinen elämänkatsomus oli rappiokulttuuria, joka oli hylännyt kaikki siveelliset arvot? Sivistyneistö oli historiallisista seikoista johtuen vieraan vaikutuksen alainen. Ainoastaan talonpojlsta oli odotettavissa yhteiskunnan pelastus. Talonpoikaisuuden asettaminen kansalleen kehityksen ydinainekseksi merkitsi vukamiesvaltion muuttumista kansallisvaltioksi. Maalaisliiton ideologian taustana oli siis suuri määrä herravihaa, se tarvitsi vain sysäyksen löytääkseen kohteensa» (v. Bonsdorff).

Tällaisiin mielipiteisiin saisi katetta ainoastaan eräistä Alkion »purkauksista», nimenomaan milloin jokin hänelle kallis asia: tasavaltainen hallitusmuoto, kieltolaki tms. oli vaarassa.* Onhan nähty, millä kunnioituksella Alkio suhtautui Snellmanin, Yrjö Koskiseen, Danielson-Kahnariin, Pahneniin ja vastaaviin, siis poliittisiin vastustajiinsakin, jos nämä vain veivät kansallista tiedettä ja tutkimusta eteenpäin. Mutta Alkion ja maalaisliiton ruotsalaisiin ja näiden tukijoihin jyrkentynyt asenne johtui suureksi osaksi siitä, että nämä pyrkivät kynsin ja hampain puolustamaan »kielellisiä etuvarustuksiaan», vaikka kohtuus olisi vaatinut antamaan sijaa suomenkieliselle kulttuurille. Tässä tastelussa ei kaihdettu mitään keinoja; maamme konservatiivisin »folkpartiet»-puolue kannatti sittemmin eduskunnassa tavan takaa vasemmistoa saadakseen vuorostaan siltä tukea kieliasiassa.

Lähes kaikki maamme suomenkieliset ryhmät ja osittain sosialistit itsekin tuomitsivat tällaisen menettelyn. Lehdistö, Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ym. lausuivat tuomionsa ja ankarin oli kyllä epäilemättä Tlkka, jonka mukaan ruotsalaisten menettely eduskunnassa saattoi koko puolueen isänmaallisuuden kyseenalaiseksi (Ilkka 20.4.1923). Kun Alkio oli erilaisten kokemusten pohjalta selvillä siitä, että suomalaisuuden voitto taistelunhaluisista ruotsikoistamme tuli viemään aikaa ja edellytti sivistyneitä taisteluvoimia, oli hän jo varhaisista vuosistaan lähtien korostanut nimenomaan omakielisen ylioppilasnuorison lähentämistä kansaan erityisesti nuorisoseurawiminnan välityksellä. Alkio näet näki ylioppilasnuorison kernaammin vapaassa
valistustyössä. Hänkin puhui itse Nuijassa (1901), mutta sittemmin sai vastakaikua erityisesti Keskusteluseuran ja Kulttuuriyhdistyksen piireistä, josta lähtivät »ilkkalaiset» Korpisaari ja Holstikin. Mutta juuri tämän piirin liberalismi ja »kulttuuripitoisuus» ja toisaalta maalaisliiton individualistinen maahenkisyys jarruttivat f anaattista suomalaisuustaistelua. Tällä alalla Alkio ei saanut puoluettaan ottamaan tulta siinäkään määrin kuin halusi. Kun suomalaisuus itsestään valloitti asemia maaseudulla suomenkielisen papiston ja muunkin virkamiehistön miehittäessä yhä
enemmän vakansseja kielikysymys ei ollut talonpoikaisväestön mielestä pitkään aikaan kovinkaan ajankohtainen. Valtiopoliittisten tapahtumien käänteentekevä luonne kohdisti sortovuosien ja ensimmäisen maailmansodan aikana päähuomion puoleensa, vaikka puolueohjelmiin Alkio aina yritti saada sovitetuksi sanasen suomalaistamisestakin.

Kielikysymys tulikin ajankohtaiseksi nimenomaan Suomen itsenäistyttyä ja leimahti esille erityisesti Ahvenanmaan kysymyksen yhteydessä. Tällöinhän Alkio aluksi korosti, että »me maalaisliittolaiset emme tahdo sortaa ruotsalaisia» ja viittasi siihen, että oli oltu yhdessä päättämässä, että suomi ja ruotsi olivat kansalliskieliämme. Mutta vähitellen mieliä alkoi kuohuttaa ruotsalaisten separatismi, jota nuo erilaiset huhut siivittivät: mm. että Ruotsissa muka pyrittiin kokoamaan rahastoa, jolla ostetaan ruotsalaista maata, jottei se joutuisi suomalaisten käsiin. Ja vielä hurjemmin huhuttiin, että ellei ruotsalaistemme vaatimuksiin suostuttaisi, saatettaisiin Ruotsista tulla jopa konekiväärien kanssa, ja »Etelä-Pohjanmaan ruotsalaiset talonpojat uskovat vahvasti, että on vain ajankysymys koska yhdytään Ruotsiin».

Tällaisia huhuja oli liikkeellä, ja niin perättömiä kuin ne olivatkin juuri niiden räikeys alkoi suututtaa asiassa kauan välinpitämätönnä ollutta kansaakin, etenkin niitä, jotka ase kädessä olivat olleet maata vapauttamassa. Vapaussodan aseveljeys alkoi rikkoutua varsinkin sitten, kun suurvallat olivat pakottaneet suomalaiset suostumaan varsin nöyryyttäviin vaatimuksiin Ahvenanmaan asiassa.

Öljyä tuleen lisäsivät sitten omien mannerruotsalaistenunekin — jotka varsin varhain (1917) ottivat kielikysymyksen esille — totuuden nimessä verrattain kohtuulliset, mutta kuitenkin
eristäytymistä tehostavat vaatimukset. Hehän tahtoivat omakielisen läänin, ruotsinkielisen hiippakunnan, oman kouluhallituksen osaston ja joukko-osastonkin perustamista. Kun nämä kysymykset keväällä 1919 tulivat esille hallituksessa, Alkio vastusti kaikkia ruotsalaisten vaatimuksia periaatteessa, mutta erityisesti kuitenkin Vaasan läänin .kielellisellä perusteella tapahtuvaa jakoa. Muita vaatimuksia hän lupasi (10.5.1919) miettiä. Kuitenkin Alkion vaikutusta oli siinä, että eduskunta keväällä 1921, kun Ahvenanmaan kysymys oli kuumimmillaan, hylkäsi mm. määrärahaesityksen ruotsinkielistä hiippakuntaa varten. Alkio kirjoitti vielä saman vuoden syksynä asiasta Ilkassa, että uskonelämä ruotsinkielistemme parissa oli lamassa, ei ollut henkilökuntaa. Mutta syyt olivat syvemmällä, samat kuin sosialisteilla, ennen kaikkea uskonnon vieroksuminen. Alkio paheksul, että ruotsalaisten parissa oli »valistustyökin aivan vierasta uskonnolle. Kansan todellista valistamista ei olekaan tapahtunut.» Oli kyllä ruotsalaisia kansanopistoja, mutta ne olivat kemiallisesti puhtaat kaikesta kansanvaltaisuudesta jms. »Elleivät ruotsalaiset osaa ohjata uskonnollista toimintaansa ihanteelliselle pohjalle on koko ruotsalaisuus häviävä», Alkio 8.11.1921 päätteli.

Vasta 1923 Alkion ollessa jo poissa eduskunnasta annettiin laki jolla 14.7.1923 tuli perustetuksi ruotsinkielinen Porvoon hiippakunta. — Ilkka (Alkio) vastaanotti  tiedon siitä, että Vennolan hallitus oli ottanut tämän myönnytyksen menoarvioonsa ihme kyllä kommentoimatta sitä mitenkään. Vähin äänin sivuutetiin myös se, että ruotsinkieliset saivat oman kouluhallituksen osaston ja suuremmitta vaikeuksitta he saivat omakielisen joukko-osastonkin. Sen sijaan ruotsalaisen läänin perustamisen Alkio ja maalaisliitto lienevät saaneet estetyksi. Kansanedustaja Kokko mm. laski, että Etelä-Suomeen suunniteltuun ruotsalaiseen lääniin tulisi 87 135 ruotsinkielistä ja 25.968 suomenkielistä asukasta. Vaasan läänin jakamissuunnittelua suoranaisesti jarrutettiin. Jakokomiteaan ehdotettiin näet maalaisliitosta ensin M.Luopajärveä, sitten Aukusti Lahdensuota, jotka vuoron perään kieltäytyivät. Maalaisliitto harasi vastaan, milloin ruotsinkielisten vaatimukset tuntuivat järjettömiltä tai milloin oli ollut aihetta epäillä seurauksia, kuten hiippakuntajaossa. Mutta Alkio ja maalaisliitto eivät panneet vastaan kun keväällä 1922 annettiin tarkemmat säädökset jo hallitusmuodossa periaatteellisesti päätetystä suomen- ja ruotsinkielen asemasta tasavallan virallisina kielinä. Ainoastaan tuomarin kielitaitovaatimukset maalaisliitto tahtoi rajoittaa sellaisiksi kuin kielilain säädökset puolueen mielestä edellyttivät, nimittäin että tuomarien oli suomenkielisillä alueilla osattava suullisesti ja kirjallisesti suomen kieltä ja ymmärrettävä ruotsin kieltä. Kokoomus ja sosialistit tukivat tässä ruotsalaisia niin että tuomarien oli suomenkielisilläkin alueilla tarpeen vaatiessa osattava suullisesti käyttää ruotsin kieltä.

Sen sijaan Santeri Alkion ja maalaisliiton »aitosuomalaisuus» osoitti ehdottomuutensa, kun kysymyksessä oli yliopiston suomalaistaminen.. Alkion mielestä juuri yliopiston asia oli »vapauttaa suomalainen sivistyneistö vieraasta hengestä, jonka ruotsinkielisten vaikutusvalta oli sivistyneistöön istuttanut». Yliopistoa pidettiin maan tärkeimpänä oppilaitoksena, koska se huolehti sekä sivistyneistön että virkamiehistön kasvatuksesta. Näin ollen »Niin kauan kuin yliopistoa ei oltu suomalaistettu, sieltä valmistuvan sivistyneistön sekä virkamiehistön ja tavallisen kansan välillä vallitsi juopa. Ruotsinkielisten vaikutusvalta oli siis eliminoitava ja heille järjestettävä yliopisto-opetusta väestösuhteen mukaan», Alkio päätteli ja sai maalaisliiton lämpenemään asialle, josta muodostui yhteinen heille ja suomenkielisille ylioppilaille. Kun yliopisto-opetus oli kauan määräytynyt opettajien kielen pohjalta ja nämä enimmäkseen olivat olleet ruotsinkielisiä, oli epäkohta niin selvä, että siihen puututtiin jo Vennolan hallituksessa 1922. Tämän hallituksen esitys perustui linjajakoon: suomenkieliselle linjalle piti tämän mukaan tulla 69 varsinaista ja 3 ylimääräistä professoria, ruotsinkieliselle 27 varsinaista ja 2 ylimääräistä. Lisäksi otettaisiin 3 varsinaista ja 1 ylimääräinen professori kummallekin kieliryhmälle.

Ylioppilaat pitivät lakiesitystä yleisesti parannuksena ja maalaisliittokin näyttää aluksi, porvarilliseen yhteisrintamaan liittyneenä, tukeneen lakiehdotusta. Mutta vuoden 1923 alussa lehti kääntyi. Osittain tähän lienee ollut syynä Alkion närkästys sivistyneistön kieltolakiin suhtautumista kohtaan. Joka tapauksessa vuoden 1923 alussa Ilkassa oli joukko artikkeleita, joissa korostettiin talonpoikaisluokan siveellistä ja kansallistakin paremmuutta. Suomen yläluokka kehitti Ilkan

(Alkion) mielestä vain ruotsalais-suomalaista sekakulttuuria. Nämä artikkelit liittyivät eittämättä yliopistokysymykseen. Alkio oli tähän mennessä pitänyt ruotsalaisten eristämistä ehdottoman kielteisenä ilmiönä ja vastustanut linjajakoesitystä. Ilkan kannanotossa tapahtuneeseen muutokseen saattoi vaikuttaa myös Uuden Suomen yliopistolaille osoittama varaukseton kannatus. Lehti vetosi mm. maalaisliittoon, jolta Uuden Suomen mielestä olisi »puolueen kokoonpanoon ja yleiseen sivistystasoon katsoen voinut odottaa todellista nationalismia». »Irti ruotsalaisista, antakaamme heidän saada ruotsinkielinen linjansa. Tai mieluummin valtionapu yksityiselle ruotsalaiselle yliopistollensa, joka mäårättäköön suhteessa kummankin kieliseen asukaslukuun maassa ja pitäkäämme suomalainen yliopistoopetus vapaana ruotsalaisen hengen kansallemme useammassa kuin yhdessä suhteessa vieraasta vaikutuksesta», Uusi Suomi mm. kirjoitti 11.4.1923

Linja selkiintyy

Yliopistolaki hyväksyttiin eduskunnassa 10.4.1923. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkiosta alkoi pian tuntua, että hän oli tullut kannattaneeksi kaksikielisen kulttuurimuodon säilyttämistä Suomessa, ja sitähän hän eikä maalaisliitto halunnut.

Aivan pian yliopistolain hyväksymisen jälkeen Iikka selittikin yliopistolain olevan kaksikielisyyden voiton. Ennen kesäkuun 9. päivää 1923 pidettyä maalaisliiton puoluekokousta Massa oli monta artikkelia, joiden kärki kohdistui kokoomuksen kaksikielisyyttä ja »kaksikielisyyden hyväksymistä sekä kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen yhteistyötä vastaan». Kun Ilkka(Alkio) 15.6.1923 hyväksyi eristänusperiaatteen, voi Alkion ja Tikan tästä lähin katsoa edustaneen selvää aitosuomalaista näkemystä. Tämä johtui luultavasti myös siitä, että ruotsalainen kansanpuolue oli samanaikaisesti aloittanut eduskunnassa mainitun yhteistyönsä vasemmiston kanssa.

Alkion jyrkentynyt suomalaisuuskanta ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että maalaisliitto sellaisenaan olisi heti ottanut aitosuomalaisuuden yhdeksi pääohjelmanumeroistaan. Eduskuntaryhmä kyllä seurasi Alkiota ja korosti aitosuomalaisen politiikkansa perusteena olevan »ruotsalaisen kansanpuolueen epälojaalin käyttäytymisen Suomen valtiota kohtaan». Mutta huolimatta Alldon ja ryhmän kannasta ei vuoden 1923 kesäkuun puoluekokouksessa käsitelty mitään kansallisuuskysymykseen liittyviä asioita. Eikä Ilkan jatkuva »aitosuomalainen pommitus» taivuttanut seuraavankaan vuoden puoluekokousta käsittelemään aitosuomalaisia kysymyksiä. Alkion poissaolo Helsingistä alkoi näkyä; kaukopommitus Vaasasta ei tuntunut vaikuttavan.* Tosin kyllä puolue vuoden 1924 vaalien edellä kehotti propagandistejaan käyttämään kansallisuuskysymystä vaalivalttina.

Alkion aitosuomalaisuusohjelma suuntautui paitsi yliopistoon ja samalla virkamiehistöön erityisesti armeijaan. Vaatihan Ilkka (Alkio) armeijasta suomalaiskansallista laitosta vaatimusten kohdistuessa suureksi osaksi E.E.Kailan vaikutuksesta aluksi armeijan »ryssäläisyyttä» vastaan; kaikki kieleltään ja mieleltään venäläishenkiset oli saatava sotalaitoksemme riveistä pois. Mutta näissä vaatimuksissahan tapahtui selvä muutos nimenomaan huhti-toukokuun vaihteessa 1924. Ilkka vaati edelleen armeijan kansallistamista, mutta nyt sen puhdistamista ruotsalaisuudesta.

Lehtihän sanoi jopa kuulleensa huhuja armeijan kapinoinnista — tämän vuoksi oli pakko selventää entisiä mielipiteitä armeijan oloista. Upseereilla ei ollut oikeutta politikoida. Armeijan päällikkö Wilkama sai llkalta sen sijaan tunnustusta. Suomenkielinen lehdistö »Sosialidemokraattia» myöten asettui varsin ymmärtävälle kannalle Alkion kirjoitteluun nähden. Helsingin Sanomat totesi, että armeijan kielioloissa vallitsevat epäkohdat heikensivät sen kansallista henkeä.

Epäkohtia ei tosin voinut kädenkäänteessä korjata, mutta olankohauksellakaan ei niihin voinut suhtautua, lehti arveli. Sasu Punanenkin kirjoitteli »Demokraattiinsa» armeijan suomalaistamisesta ja piti tärkeänä sitä, että valtion ja yhteiskunnan laitoksissa suomalaisuus ja ruotsalaisuus olisivat oikeissa suhteissa. Hufvudstadsbladet luonnollisesti tuomitsi Alkion hyökkäykset »arveluttavana yllytyksenä».

Seuraavana vuonna Alkio otti täyden askeleen Ilkan julkaistessa kesäkuussa 1925 aitosuomalaisuuden ohjelmasta artikkelisarjan, joka täysin ennakoi Aitosuomalaisen Kerhon julkaisemaa kirjasta, »Aitosuomalaisuus. Ohjelmaa ja päämääriä ». Tämä aitosuomalaisuuden esittely tapahtui tietoisesti ennen 1925 puoluekokousta. Ilkka kirjoitti pääkirjoituksessaan 9. kesäkuuta:

»Kansallisuuskysymys on vuoden kuluessa työntäytynyt aivan uudella voimalla ensiluokkaiseksi valtiollisyhteiskunnalliseksi asiaksi. Suomalaisuuden asiaa ei saa jättää enää itsestään kehittymisen varaan, vaan siihen on tartuttava kiinni valtiollisten puolueitten, erikoisesti maalaisliiton, jonka erityisvalvottaviin se ehdottomasti kuuluu. Tässäkin suhteessa on puoluekokouksen otettava ajankohtainen kanta.»

Puoluekokouksessa 20.-21.6.1925 Santeri Alkio alusti aiheen »Suomalaisuuden asia nykyhetkellä». Alkion mielestä kysymys oli enemmän yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta luokkavallasta kuin kieliryhmien välisestä oikeudesta. Hän käsitteli alustuksessaan opppikoulukysymystä, yliopiston ja ulkomaisen edustuston suomalaistamista sekä armeijan kansallistamista. Alkion mukaan silloisen oppikoulutilanteen johdosta ruotsalainen yläluokka vei suomalaisten talonpoikien lapsilta koulupaikkoja.

Puhuessaan yliopistosta Alkio sanoi vuoden 1923 lakien vain vahvistaneen ruotsalaisten ylivaltaa yliopistossa. Armeijassakin oli hänen mielestään suomalaiselle kansallisuudelle vieras, sitä halveksiva johto. Varsin hyökkäävän alustuksensa lopuksi Alkio ehdotti komitean perustamista laatimaan kansal isuusohjelmaa seuraavaa puoluekokousta varten. Puoluekokous yhtyi yksimielisesti ja innostuneesti Alkion esittämiin mielipiteisiin. Kokous hyväksyi mm. ulkomaisen edustuston suomalaistamista koskevan ponsilauselman, jonka mukaan niin hallituksessa olevien puolueen edustajien kuin eduskuntaryhmänkin oli erikoisella valppaudella seurattava mainitun edustustomme kehitystä ja valvottava että »suomalaiskansalliset näkökohdat yhdessä persoonallisten ominaisuuksien kanssa tulevat edustajapaikkoja täytettäessä huomioon otetuiksi».

Puoluekokous valitsi lopuksi Alkion ehdottamaan suomalaisuuskomiteaan lehtori Väinö Kivilinnan, varatuomari E.A.Aaltion, ministeri J.E.Sunilan, kansanedustaja P.V.Heikkisen ja Alkion. Todettiin myös, ettei maalaisliiton eduskuntaryhmä ollut saavuttanut yrityksistään huolimatta mitään positiivista armeijan puhdistuksessa. Alkio oli siis tunnustautunut selväksi aitosuomalaiseksi. Hän jopa vuoden 1926 alusta tilasi nyt kerran kuussa ilmestyvän Aitosuomalainen-lehden, jonka toimituskuntaan hän itse liittyi. Samanaikaisesti perustettiin valtakunnallinen Aitosuomalaisten liitto, johon nopeasti liittyi uusia kerhoja, mm. Vaasan, Seinäjoen ja Lapuan kerhot. Liiton päämäärät olivat Alkion jo julistamat: Voimakkaan kansallisvaltion luominen suomalaistamalla valtion yliopisto, diplomaattikunta, oppikoulut ja armeija. Yhdyttiin yksimielisesti Vilho Helasen »ponsiin», joiden mukaan konsistorin oli ryhdyttävä toimenpiteisiin yliopiston »muuttamiseksi puhtaasti suomalaiseksi ja että konsistori samalla ottaisi harkittavakseen, millä tavalla olisi ruotsinkielisen kansanaineksen yliopisto-opetuksen tarve tämän jälkeen tyydytettävä.» Ylioppilaskunnan hyväksyvä päätös jäi kuitenkin varsin periaatteelliseksi, sillä kansleri Suolahti ilmaisi kielteisen kantansa, eikä konsistori ryhtynyt edes käsittelemään asiaa. Puolueistakin vain maalaisliitto yhtyi kannattamaan ylioppilaskunnan päätöstä yliopiston täydellisesti suomalaistamisesta. Alkio tuli nyt Helsinkiin ja puhui yliopiston suomalaistamisen puolesta maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa 10.2.1926. Tapansa mukaan Alkio esiintyi voimakkaasti ja toi esille jo mainitut yliopiston suomalaistamista puoltavat argumentit.

Mutta vanhana puoluejohtajana Alkio ei myöskään unohtanut huomauttaa, että kansallisuuskysymys tuli olemaan hyvä valtti seuraavissa vaaleissa, kun »kokoomusta rasitti paha vatsatauti juuri tällä alueella». Maalaisliiton ryhmässä herännyttä innostusta kuvaa edustaja Antti Kukkosen — joka itse näyttää kuuluneen »laimeihin» — raportti presidentti Relanderille. Siinä Kukkonen mm. sanoi:

»Meidän ryhmämme on aivan kuin villiintynyt tässä kieliasiassa, sen kantaan on suuresti vaikuttanut Santeri Alkion täällä käynti ja hänen tästä asiasta pitämänsä puhe ryhmässä. Alkio nimenomaan painosti välttämättömyyttä esiintyä kieliasiassa tarmokkaasti, koska se tavallaan on ainoa erikoisvaltti maalaisliitolla lähestyvissä vaaleissa.»

Presidentti Relander oli toista mieltä kuin Alkio: Maalaisliitolla oli totisesti parempia vaalivaltteja, hän arveli ja jatkoi mm.

»Minun täytyy tosiaan ihmetellä, että Santeri Alkio tällaisena aikana tahtoo kiihoittaa kieliasiassa, silloin kun hänen täytyy olla selvillä siitä:

1) että maalaisliiton ryhmässä on epätervettä nationalismia enemmän kuin tarpeeksi,

2) että hänen sanansa maalaisliiton ryhmässä saa äänettömäksi, vieläpä myötlimielisiksi hänelle ne, joilla oma terve järki puhuu vastaan. Santeri ottaa liian suuren vastuun kantaakseen.»

Kuten näkyy Alkiolla oli vielä varsin ratkaiseva vaikutus asioitten menoon — vaikka hän sairaalloisuutensa vuoksi puuttuikin henkilökohtaisesti entistä harvemmin niihin. Välitön seuraus Alkion käynnistä Helsingissä oli edustaja P.Saarisen tekemä ja todennäköisesti Yrjö Ruudun laatima eduskuntaesitys, jonka mukaan Helsingin yliopiston rinnalle piti perustettaman rinnakkaisyliopisto väestöperiaatteen mukaan. Esityksensä taakse Saarinen sai 20 maalaisliittolaista, siis vajaa puolet omasta ryhmästään, 4 kokoomuslaista ja 4 edistysmielistä. Tuskin Saarisen alunperin toivoton esitys olisi saanut omiakaan näin paljon mukaan ilman Alkion sytyttävää intoa. — Esityksen lieneekin moni allekirjoittaja katsonut suurelta osalta vaalipropagandakci. Saarisen esitys meni myöhemmin perustuslakivaliokuntaan ja sinne juuttui.

Samanaikaisesti maalaisliiton asettama suomalaisuuskomiteakin työskenteli ja Alkio muitten mukana. Komitea täsmensi vuoden 1926 puoluekokoukseen ehdotuksen maalaisliiton suomalaisuusohjelmaksi, jonka päämääränä oli suomalaisen kansallisvaltion muodostaminen.

Oppikoulukysymyksen ratkaisemiseksi komitea ehdotti väestösuhdeperiaatteen soveltamista valtion varojen jakoon ja erildelisten oppikoulujen lukumäärään nähden. Oikeudenmukaisen suhteen saavuttamiseksi oli ruotsinkielisten oppikoulujen määrää supistettava ja suomenkielisten lisättävä. Lisäksi ruotsinkielen opetusta ehdotettiin supistettavakci suurten sivistyskielten hyväksi.

Armeijan suomalaistamisen komitea ehdotti toteutettavaksi moniosaisella ohjelmalla:

— upseeriston kokoonpanon oli vastattava kaikissa asteissa miehistön kielisuhteita
— kadettikouluun oli otettava oppilaita tätä suhdetta vastaavasti
— kansalliselle pohjalle rakentuva puolustuslaitoksen johto oli uskottava suomalaisten ja kansallisesti ajattelevien miesten käsiin.

Ulkomaisen edustuston suomalaistamiseksi komitea ehdotti

— ulkoasiainministerin oli aina oltava suomalaisesti ja kansallisesti ajatteleva mies
— ulkomaisten lähetystöjen johto oli suomalaistettava, lähettiläiksi oli nimitettävä miehiä, jotka tunnettiin vakaiksi suomalaisiksi ja jotka pystyivät tekemään suomalaista kansaa ja sivistystä tunnetuksi oleskelumaassaan.

Edelleen komitea ehdotti, että:

— yliopistot ja korkeakoulut oli suomalaistettava kieleltään ja hengeltään
— virkamiesten kaksikielisyysjärjestelmää oli rajoitettava hallitusmuodon kielilainsäännösten rajoissa lisäämällä yksikielisten virka-alueiden lukumäärää ja jakamalla kaksikieliset virka-alueet eriasteisiksi virkamiehiltä vaadittavaan kielitaitoon nähden
— kansaIlisen virkamiehistön luomiseksi oli virkoja täytettäessä pantava painoa hakijan suomalaiseen ja kansalliseen ajattelutapaan perustuvaan kykyyn hoitaa tointaan suomalaisen kansan keskuudessa sekä yleensä niissä viroissa, joissa hän tuli välittömästi tekemislin suomalaisen kansan kanssa.

Puoluekokous lievensi vain hiukkasen näitä vaatimuksia. Ruotsinkielisten oppikoulujen lakkauttamista koskeva kohta jätettiin pois ja virkamiesten kielitaitovaatimuksista hyväksyttiin vain viranhaltijan suomalaista ja kansallista ajattelutapaa ja pätevyyttä koskeva kohta. Hyväksytty suomalaisuusohjelma jätettiin tarkistettavaksi entiselle suomalaisuustoimikunnalle, johon lisäjäseniksi tulivat kansanedustaja P.Saarinen ja maisteri J.A.Kemiläinen. Suomalaisuustoimikunnan työn jälkeen puolueen keskushallinnon ja eduskuntaryhmän oli hyväksyttävä ohjelma.

Maalaisliiton eduskuntaryhmän keskuuteen aitosuomalaisuus oli vuoteen 1927 mennessä levinnyt suhteellisen tasaisesti. Vaalipiireittäin aitosuomalaisuus oli parhaiten edustettu Vaasan, Turun ja Viipurin vaalipiireissä ja huonoimmin Kuopion vaalipiiristä valittujen kansanedustajien parissa. Näkyvissä on ainakin Vaasan ja Turun piirien osalta ruotsinkielisen rannikon vaikutus suomalaisuusnäkemyksen kiihkeyteen ja Santeri Alkion vaikutus.

Lienee kyllä todettava, että mitään varsinaisia tuloksia Alkion ja maalaisliiton enempää kuin muidenkaan aitosuomalaisten ponnisteluista ei näkynyt. Tämä kävi erityisesti ilmi maalaisliiton puolueohjelmissa, jossa aina toistettiin diplomaattikunnan suomalaistamispyrkimyksiä, jotka mm. Helsingin Sanomat asetti kyseenalaisiksi. Lehti väitti jopa (24.2.1926), että maalaisliitolla ei ollut kykyä suomalaistamisasiassa »tai sitten sitä oli vedetty nenästä» — ja pikemmin kai tässä olikin kysymys »herrojen kanssa marjaan menemisestä» — puolue kun jäi usein pyrkimyksissään yksin.

Toimintaa vaikeutti myös presidentti Relanderin asenne, joka oli selvästi aitosuomalaisuutta vastaan, joskin Relander sanoi ymmärtävänsä kansallisuuskysymyksessä ilmenneen ylioppilasnuorison rabulismin, joka hänen mielestään kuului asiaan. »Parempi näin kuin Norjassa, jossa ylioppilaskunnan hallituksen muodostavat kommunistit yhteiskunnallisine haaveiluineen», Relander arveli. Hänkin oli ihmeissään siitä, että meillä sellaiset herrat kuin Furuhjelm, Schauman ja v.Bom suunnittelevat liittoutumista kommunistien kanssa.

Edelleen Relander pahoitteli tri Rolf Lagerborgin esiintymistä. Tämä oli Hangossa saksalaisten maihinnousun 10-vuotisjuhlassa sanonut mm., että Erik Pyhän panos »on tikku silmässä Lallin ja Ilkan jälkeläisillä». — »Miten olisi Pohjolan vapauden tällä hetkellä, jollei suomalainen talonpoika olisi kestänyt tulikoetta 10 vuotta sitten», Relander arveli ja päätteli, että juuri Lagerborgin kaltaiset herrat muokkasivat maaperää aitosuomalaisuudelle. Relanderin mielestä aitosuomalaisuus 1927 lopulla muuten oli vähenemässä. Liike alkoi oivaltaa ettei »ole haastettava riitaa vain riidan vuoksi» ja että tässä maassa oli maalaishenkistä väkeä myös ruotsalaisten parissa. Tavatessaan marraskuussa 1927 Alkion Relander kysyi tältä, miten Alkio henkilökohtaisesti suhtautui suomalaisten ja ruotsinkielisten talonpoikien lähentymispyrkimyksiin. Alkio vastasi: »Sangen myötämielisesti.»

Voitaneenkin katsoa, ettei Alkio lopuksikaan kuulunut kaikkein kiivaimpiin aitosuomalaisiin puolueessaan. Ainakaan hän ei tehnyt sellaisia kysymyksiä kuin Lohi, joka itsenäisyyspäivän aattona 1927 tiedusteli presidentiltä, oliko siinä perää, että tämä aikoi Kansallisteatterin itsenäisyysjuhlassa puhua vain ruotsin kielellä. »Me täällä maalaisliiton ryhmässä olemme aivan ymmällä — tullako mukaan vai ei. Suuri on niiden joukko, jotka eivät tule,» Lohi kertoi presidentille.

Relander ihmetteli, että hänet tunnettiin niin huonosti ryhmässään ja Vesterinenkin sanoi hänelle, että »monet meidän miehistämme ovat sellaisessa aitosuomalaisessa humalassa, ettei järjenjuoksu ole selvä». Alkio ei tällaisiin järjettömyyksiin tietenkään mennyt, mutta »kirkottihan» hänkin Relanderia ja omilla aivoillaan ajattelevana aitosuomalaisena hän näyttää pysyneen loppuun asti. Kun maalaisliiton kaikki tärkeimmät elimet puoluehallitusta, eduskuntaryhmää ja lehtimiehiä myöten olivat 12.11.1928 neuvoa pitämässä, oli »aitosuomalaisuus lyönyt kaikkeen leimansa». Lohen sanojen mukaan, ja varsinkin »Alkio oli ollut suurenmoinen, mutta se olikin käynyt niin kovasti hänen heikolle terveydelleen, että hän oli jälkeenpäin aivan vapissut».

Kieliasiasta Alkio sanoi:

»Hallituksen on meitä niissä asioissa toteltava, olkoon sen oma mielipide mikä tahansa.» Tähän Relander penäsi: »Santeri ei ole enää entinen Santeri, ei hallitus yhtä vähän kuin presidenttikään tule tanssimaan näiden kynämestarien pillin mukaan. Minulla on syytä luulla, että pääministerikin (Sunila) alkaa vähitellen käsittää minkälaista seuraa aitosuomalaisten piirien hallitsijat ovat. Ne voivat kelvata toisen luokan politikoitsijoille, mutta eivät niille, jotka kantavat edesvastuun ja ovat vastuustaan tietoisia.»

Tämä ei merkinnyt sitä ettei Relander — vaikka vastahakoisesti — olisi antanut arvoa Aikiolle lujana periaatteen miehenä. Kieltämättä Alkio taisteli itsekin toisinaan »tuulimyllyjä vastaan», ts. taistelun tavoitteet eivät aina olleet reaaliset, mutta Alkiolle tuntuukin usein olleen pääasia että taistelumieli säilyi kun epäkohtia vielä oli monella taholla estämässä sen kansallisvaltion lopullista
muotoutumista, johon Alkio koko elämänsä oli pyrkinyt. Mutta voittoon ei pitänyt pyrkiä sortamalla toisten oikeuksia. Tämä ei estänyt Alkiota ihannoimasta suomalaista maalaiselämää terveimpänä elämänmuotona; myös kaupunkikulttuurin juuret olivat syvällä maan mullassa.

Suomalaisuusohjelmaansakin Alkio ajoi vielä laajemmissa puitteissa selvitellessään puoluekokoukselle 1927 maalaisliiton toiminnan suuntaviivoja Alkio kysyi: »Onko maalaisliitto täyttänyt velvollisuutensa?» Hän huomautti aluksi niistä vaikeuksista, joita puolueella oli ollut kansanedustajiensa puutteellisen sivistyksen vuoksi, mutta totesi, että »vuosi vuodelta tehtävät itse kasvattivat miehiä uusien valtiollisten tehtäviensä tasolle».

Mutta samalla selvisi maalaisliitolle, että talonpojille muiden puoluesuuntien — oikeiston ja sosialistien — palveluksessa jäisi vain se »halvan talonpojan epäkiitollinen osa — — — aina kantaa yhteiskunnan ja valtion taakan raskaimmasta päästä, olemaan yhteiskunnan perustana ja tukipylväänä silloin kun porvari ja sosialisti keskenään taistelivat luokkaeduista». Mutta juuri tämä opetti maalaisliittolaiset saamaan selville omat tehtävänsä. — — — Kun suomalainen porvari tai sosialidemokraatti halusi eduskunnassa, Ruotsissa tai muualla näkyvällä paikalla esiintyä suullisesti, hän puhui aina kunnioituksella länsimaisesta sivistyksestä, mutta suomalaisen sivistyksen itsetunnosta hän vaikeni. Suomalaisesta puhuttiin vain silloin kun sitä piti leimattaman alamittaiseksi — — — ja samalla lausujan tuli kohottaa itseään yhden astinlaudan ylemmäksi suomalaiselta yleistasolta puhdistaakseen itseään kansallisesta häpeästä, ehdottomasta suomalaisuudesta. Tähän astisista maalaisliiton aikaansaannoksista Alkio piti tärkeimpänä sitä, että »talonpoikaisväestö on ensi kerran historiassa nyt tottunut kulkemaan yhdessä määrättyjä tarkoitusperiä tavoitellen, niin ettei helmasyntmune, eripuraisuus ja kateus ole voineet rivejämme hajottaa». — Jo tämä oli sellainen kulttuurivoitto Alkion mielestä, että »jokaisen suomalaisen olisi tämän ilmiön edessä pysähdyttävä tarkkailemaan suomalaisen rodun valtiota muodostavan voiman laatua».

Näin oli maalaisliitto suuressa määrin pystynyt toteuttamaan ne toiveet, joita siihen aikaisemmin oli asetettu, arveli Alkio. Tämä oli tapahtunut siitä huolimatta, että »puolueen keskuudessa, jolla oli satoja tuhansia äänestäjiä oli ollut kaikissa asioissa erimielisiä ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Mutta jos suuret valta-asiat ovat elävästi puolueen tietoisuudessa, pienet erimielisyydet eivät voi puolueen hajoittamisessa suuria aikaansaada. Siksipä olikin tärkeätä, että puolueen jäsenet joka tilaisuudessa pitivät lujasti kiinni puolueen periaatteista. Näitä olivat: talonpoikain ja pienviljelijäin ammattietujen ja ammattikasvatuksen kaikinpuolinen turvaaminen, suomalaisuuden asian voittoon vieminen ja kansan ehdottoman raittiuden toteuttaminen»

Raittiustaistelijasta kieltolakimieheksi

Vaikka kieltolaki olikin yksi Alkion rakkaimmista aatteista, sekin oli vain keino kansalaiskasvatuksessa, erityisesti jos kysymyksessä olisivat heikot luonteet. Ajan mittaan kieltolaista kyllä oli vähällä tulla Alkiolle itsetarkoitus. Ihmeellistä ei ollut, että kieltolakiajatus tuli ensi kerran esille Etelä-Pohjanmaalla ja sai osittain sysäyksensä juuri siitä tavallisimmin viinapäissä tapahtuvasta »junnkkaroimisesta», jota Alkio mestarillisesti kuvaa. Olihan viinan käytön, varsinkin sen valmistuksen kieltoja kokeiltu tosin jo Ruotsin vallan aikana, jolloin esivalta oli ollut kieltojen takana pääasiallisesti saadakseen taloudellisia etuja. Yksityisten raittiuspyrintöjen alalla oli uranuurtaja I.aihian kappalainen Israel Reinius, joka ei sanojaan säästänyt, kun hän 1700-luvun puolivälissä puhui viinan villityksestä ja nimitti juoppoja »sioiksi». Uudenkirkon T.I. pappi sai jo 1767 aikaan pitäjänkokouksen päätöksen, jolla määrättiin, että miehinen mies sai päivässä 3 kuparitaalarin sakon uhalla tyytyä kolmeen viinaryyppyyn. Jotakin samantapaista tavoittelivat 1800-luvun alkuvuosikymmeninä »Kohtuuden ystävät», joihin Elias Lönnrotkin, kuului. Mutta 1850-luvulla eli sadan vuoden kuluttua siitä, kun Laihian pappi oli laatinut maamme ensimmäisen raittiuskirjasen junkkarit viinapäissään riehuivat ehkä pahimmin. Tällöin eräissä lehdissä esitettiin, että varmin keino alkoholin väärinkäytön estämiseksi oli viinan valmistuksen ja myynnin täydellinen kieltäminen, siis kieltolaki. Kuitenkin rajoituttiin hyökkäyksiin pääasialli -sti vain viinaa vastaan, koska sitä pidettiin alkoholijuomista vahingollisimpana ja yleisimpänäkin niin kauan kuin maanomistajilla oli oikeus itse sitä valmistaa. Maamiehen Ystävä -lehti viittasi myös Amerikassa säädettyihin väkijuomakieltoihin, — olipa Ruotsissakin pitäjiä, joissa keskinäisellä sopimuksella oli päätetty lopettaa paloviinanpoltto. Omana kantanaan tämä Lönnrotin ja Snellmanin lehti lausui: »Eikö toki
Suomessakin se aika tule, että kaikki havaitsevat paloviinan vahingon —!»

Mutta ensimmäisen puolivirallinen aloite tuli Etelä-Pohjanmaalta, missä kuuden suurpitäjän kirkkoherrat: Pietarsaaren J.Höckert, Lapväärtin J.J.Estlander, Vaasan ja Mustasaaren B.Frosterus, Isonkyrön C.Hällfors, Vöyrin C.J.Estlander ja myös kuulu Ilmajoen K.R.Forsman tekivät vuosien 1853-54 vaihteessa senaatille anomuksen, jonka mukaan viinan valmistus piti kiellettämän muuten kuin lääketieteellisiin ja teollisuuden tarpeisiin. Kiintoisaa on että anomuksen tekijät kohdistivat huomionsa mahdolliseen salakuljetusvaaraan, mutta siitä huolimatta viinan kokonaan kieltäminen oli anojien mielestä »ainoa keino pelastaa Suomen kansan kunnia ja usko, kohottaa kansa tiedollisesti ja siveellisesti sekä herättää sen sydämissä uudelleen eloon isiltä perityt koti- ja kansalaishyveet».

Tämä anomus menikin jonkin verran virkatietä eteenpäin, mutta ei kuitenkaan aiheuttanut toimenpiteitä. Syytä onkin kiinnittää huomiota sen aatteelliseen sisältöön, jossa viinankielto yhdistettiin kansalaishyveiden »palauttamiseen ja säilyttämiseen.» Tällöinhän oltiin aivan Alkion myöhemmillä yleislinjoilla. Itse asiassa Pohjanmaan pappien ehdotuksessa mentiin pitemmälle kuin 1866 säädetyssä viinan kotipolton kiellossa, joka vain siirsi viinanoston kaupunkeihin tai muutti kotipolton salapoltoksi. Jo 1863-64 valtiopäivillä muutamat talonpojat olivat sitä mieltä, ettei kotipolton kielto kansaa raitistanut, sen tekisi vain täydellinen kieltolaki. Myöhemmillä valtiopäivillä esitettiin säännöllisesti tämäntapaisia ajatuksia, ja nimenomaan vuoden 1885 valtiopäivistä lähtien pyrittiin kieltolakiin, jonka säädyn valtava enemmistö olisi hyväksynyt 1900 valtiopäivillä — saatuaan valitsijoiltaan tämänsuuntaisia evästyksiä.

Samanaikaisesti tehtiin raittiustyötä ja sekin pääsi »organisoituun» alkuun Etelä-Pohjanmaalla, missä Hellman-sisarukset 1870-luvun lopulla (1877) perustivat tunnetun Suomen ensimmäisen täyskieltoa vaativan raittiusseuran. Lähes samaan aikaan perustettiin Pietarsaareen vastaavanlainen seura. Kun Vaasan raittiusseura lisäksi kehittyi kaksikieliseksi ja sen toiminnasta alettiin kertoa suomenkielisissä sanomalehdissä, saapui tieto tästä aatteellisesta toiminnasta Santeri Alkionkin korviin talvella 1883. Tuolloin hän oli parikymmenvuotias nuorukainen. Ehdottoman raittiuden aatteelle Alkio ei liene vielä herännyt vaikkei tietoja hänen »juopottelustaan» ole säilynyt. Santeri Seppäläkin sanoo vain, ettei Alkio nuorukaisena ollut ehdottomasti raitis. Tämä tarkoittanee tuskin muuta kuin että Alkio yleisen tavan mukaan käytti olutta. Varsinaisen herätyksen ehdottomaan raittiuteen Alkio itse kertoo saaneensa kun hän liittyi Vaasan raittiusseuraan ja luki Alba Hellmanilta saamansa raittiuskirjasen. Alkio oli jo näihin aikoihin selvillä väkijuomien turmiollisuudesta varsinkin niiden osalta, joilla oli taipumusta juopotteluun. Yksi hänen läheisistä ystävistään oli tähän aikaan vaaravyöhykkeessä, jolloin Alkio veti mainitun toverinsakin Vaasan raittiusseuraan (1883). Jo muutaman viikon kuluttua tästä asia saavutti Laihiallakin niin paljon kannatusta, että siellä voitiin perustaa raittiusseura, jonka tärkeimmäksi toimii nuori Santeri Filander tuli. Aikaisemmin on mainittu, miten tämä seura sulatti itseensä vast’ikään perustetun nuorisoseuran, ja kun nuorisoseura heräsi Alkion toimesta uudelleen eloon, raittiusseura liittyi siihen alaosastona. Toimintahan oli molemmissa seuroissa varsin samankaltaista erityisesti sitten, kun Alkiosta 1890 tuli Pyrkijän toimittaja.

Mutta Vaasassa Alkio oli paikallisten raittiustyön tekijäin ohella joutunut kosketukseen muidenkin raittiusseurojen toimihenkilöiden kanssa. Merkittävimpiä näistä oli Orisbergin nuori kartanonherra Edvard Björkenheim, jolla Alkioon tutustuessaan oli jo suhteita maamme muidenkin osien raittiusväkeen. Björkenheim oli ollut maamme ensimmäisessä yleisessä raittiuskokouksessa Turussa 1883. »Yhdessä nämä toverukset (Björkenheim ja Alkio) harrastivat ja kehittivät eri paikkakuntien raittiusseurojen ja raittiusväen välistä vuorovaikutusta», M.E.Mäki kertoo. Yhteistyön eräänä tärkeänä saavutuksena oli Etelä-Pohjanmaan raittiuspiirin perustaminen, josta tuli maamme ensimmäinen alallaan. Piirin puheenjohtajaksi tuli Björkenheim ja sihteeriksi Alkio, joka hoiti tätä tointa yli 12 vuotta.

»Sinä aikana hän johti toimellisesti piirin ja sen alueen raittiusseurojen toimintaa», Mäki kertoo.

Tässä yhteydessä sopii mainita, että kun Raittiuden ystävät pyrki koko maata käsittäväksi yhteisseuraksi kesällä 1887, matkusteli yhdistyksen puheenjohtaja tunnettu tri A.A. Granfelt ympäri maata ja kierteli erityisesti Etelä-Pohjanmaalla, mistä tämänlaatuinen yhdistystoiminta oli alkanut. Granfelt kävi Vaasassa, Laihialla, Vähässäkyrössä, Lapualla, Kauhavalla, Ilmajoella, Kurikassa ja Jurvassa. Granfelt vieraili sekä Vaasassa Hellman-sisarusten luona että Björkenheimin luona Orisbergissä, »josta lähti jalan erään nuoren ’hyvin sliipatun miehen’ kauppias Filanderin luo Laihialle». Optimistisen Granfeltin mielestä Etelä-Pohjanmaa näytti melko yleisesti olevan raittiusmielistä. Jos näin oli, siinä varmaan oli Alkion ja Björkenheimin työllä osuutta.

1890-luvulla Alkiosta tuli nimenomaan nuorisoseuramies, mutta tämä ei merkinnyt hänen raittiustyönsä loppumista, hän vain siirsi sen yhä laajenevan ns-toiminnan piiriin. Alkion Pyrkijässä, kuten hänen puheissaankin, toistui tavan takaa ehdottoman raittiuden vaatimus ja käytännössä hän kehitti ja johti nuorisoseurojen raittiustyömuotoja usein seurojen yhteyteen perustetuissa raittiusosastoissa, joihin parhaissa nuorisoseuroissa kuuluivat melkein kaikki jäsenet. Samanaikaisesti Alkio kirjoitti raittiusaiheisia kirjoituksia mm. Ansaan Pohjalaiseen ja Päivälehteen (esim. 92/17.11.1893) ja kävi erityisen kiivaasti maaseudulla harjoitettua »kaljakauppaa» (oluen myyntiä) vastustamaan. Se olikin eritoten »olutpyrky»-paikkakunnilla, kuten Ilmajoella, muodostumassa taloudellisestikin vallan tuhoisaksi.

Erityisen ajankohtaiseksi raittiusasia tuli vuosisadan vaihteessa, jolloin sorron vastapainoksi kaikin tavoin pyrittiin kehittämään varsinkin nuorison kansalaiskuntoa. Tällöin, jo talvella 1899, Lemin nuorisoseura esitti Suomen Nuorison Liitolle (jonka sihteeri Alkio oli), että nuorisoseurat tekisivät säädyille kieltolaista anomuksen, johon kerättäisiin ainoastaan nuorten nimiä. Olisi laadittava kiertokirje, jossa anomuksen perustelut esitettäisiin, ja näitä kirjeitä levitettäisiin nuorisoseuroille niin paljon, että niitä riittäisi joka kyläkuntaan.

Alkio arveli aloitteestaan ystävälleen Svanljungille: »Alan innostua tästä siitä syystä, että kun maan nuoriso kohottaisi säätyjen puoleen anovat kätensä saisi asia jotenkin vauhtia ja kiirehtisi kieltolakipäivän tuloa.» Pian tämän jälkeen julkaistiin helmikuun manifesti, jota seurasi erilaisia vastalauseita ja vastatoimenpiteitä. Oulusta käsin alettiin levittää listoja, joissa kehotettiin juomalakkoon. Alkio katsoi adressiasian nyt saaneen uuden käänteen. Ei tarvitsisi muuta kuin kehottaa nuorisoa hyväksymään tämä itse, mutta samalla olisi varmistauduttava siitä, että listoja todella lähetettäisiin kaikille nuorisoseuroille.

Seuraavana vuonna (1900) Alkio suuttui, kun säädyt eivät suostuneet edes kunnalliseen kieltolakiin. »Tästä lähin meidän pitää ruveta ajamaan raittiutta uudella innolla», Alkio kirjoitti Takalalle
Jo seuraavana vuonna (1901) Alkio osoitti käytännössä olevansa sanojensa takana. Hän oli alusta lähtien ollut Päivälehden avustaja, jopa muodollinen lehden toimituksen jäsen. Olihan Alkio myös 1894 »nuorten suomalaisten» ohjelmaa laadittaessa tähdentänyt ehdottoman raittiuden vaatimusta, jonka oli sitten monissa yhteyksissä tuonut ilmi. Alkio ei katsellut kauan huonossa taloudellisessa asemassa olevan Päivälehden väkijuomailmoituksia.* Luultavasti hän oli maininnut niistä »toimittajatovereilleen» Erkolle, Aholle ym. Vuonna 1901 hän teki
ratkaisevan päätöksen ja sanoutui irti Päivälehden toimituksesta juuri väkijuomailmoitusten takia. Eero Erkko kirjoitti hänelle 8.2.1901:

»Luin kirjeenne jossa sanoitte itsenne irti Päivälehden toimituksesta syystä, että lehdessä on väkijuomailmoituksia. Näinkö siis piti loppua meidän monivuotisen yhteistyön mokomankin syyn vuoksi, joka itse asiassa ei ole mikään muu kuin keinotekoinen. Sillä senhän nyt pitäisi olla selvä, ettei sanomalehtien toimitusten kanta siitä muutu, jos ne revolveri kädessä pakotetaan olemaan ottamatta vastaan väkijuomailmoituksia. Ja sillä tavoinhan nyt esiinnytään: rahat tai henki. Kun yhtiön asiat ovat sillä kannalla, että vielä marraskuussa oltiin kahden vaiheilla oliko johtokunta oikeutettu jatkamaan ja ääniä omassa lähipiirissä vaati yhtiötä konkurssitilaan, on liikaa vaatia että se kieltäytyisi mistään tuloista. On sitä nyt muuallakin raittiusasiaa ajettu ja menestykselläkin, mutta tietääkseni ei missään tällaisiin keinoihin ryhdytty sielläkään, missä sanomalehdillä on suuremmat mahdollisuudet kuin täällä.»

Aikiolla oli kuitenkin ehdoton vakaumuksensa tässäkin. Sanomalehtimiehenä Alkio ei ajanut raittiusasiaa vain lehden tekstiosastossa, vaan hän vaati aina, että myös ilmoituspalstat on pidettävä »raittiina», ja kirjoitti, että »jos me näkisimme sanomalehden pääkirjoituksessaan innokkaasti vaativan julkisen prostituution hävittämistä, mutta ilmoitusosastossa olisi prostituutiolaitoksen ilmoituksia, se loukkaisi meitä.»

»Sanomalehdet, jotka edellä kerrotulla tavalla koettavat palvella kahta herraa, puolustautuvat sillä, ettei raittiusväki voisi yksinään sanomalehtiä kannattaa. Se on kuitenkin tekosyy, sillä maassamme on sanomalehtiä, jotka eivät väkijuomailmoituksia julkaise.»

»Pois siis väkijuomailmoitukset!» huudahti Alkio.

Alkio ei silti milloinkaan ollut niin fanaattinen raittiusmies, ettei hän olisi ymmärtänyt hairahtuneitakin. Nuorisoseurajohtajana hän korosti, että juuri heitä oli kasvatettava raittiisiin elämäntapoihin. »Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan  sairaat -linjaa Alkio noudatti johdonmukaisesti kaikessa toiminnassaan. Juoppouden hän armotta tuomitsi, juopottelijoita pyrki parantamaan. Alkio saattoi huudahtaa, että »juoppous on rikos ihmiskuntaa vastaan». Suomessa ehdottoman raittiuden ja kieltolain säätämisen vaatimus Alkion silmissä »sai synkkinä sortovuosina suorastaan kansallisen itsesuojelun luonteen».

Kieltolaki kuului sekä silloin uuden Ilkka-lehden että samoihin aikoihin (1906) Alkion perustaman Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton ohjelmaan. M.E.Mäki on kirjoittanut Alkion tämän aikaisista suunnitelmista osuvasti:

»Vaikka Alkio pitikin väkijuomaliikkeen lainsuojan lakkauttamista tärkeänä, ei hän raittiusasiassa koskaan luottanut yksinomaiseen lain mahtiin, vaan piti raittiuskasvatusta kaikissa oloissa välttämättömänä. Kun eduskunta oli 1907 hyväksynyt kieltolain, kirjoitti Alkio: ’Suomen eduskunta on hyväksynyt kieltolain. Taistelun jatkuessa on raittiusväelle selvinnyt, että alkoholikirouksesta ei voida kansaa vapauttaa muuten kuin kieltolain avulla. Vaatimus on nyt täytetty. Kansan syvät rivit odottavat sitä hetkeä, jolloin kieltolaki astuu voimaan.’ — — – ’Kieltolain säätäminen Suomessa on ihmisyyden suuri voitto. Se tulee olla innostava ja velvoittava tapaus tälle kansalle kasvamaan kansaksi, joka osaa säilyttää tämän voittonsa hedelmät. Ne voidaan säilyttää vain sillä, että me itsekasvatuksen kautta nousemme kukin aikamme tasalle, että me astumme kieltolain aikakauteen kypsyneinä siinä vakaumuksessa, että tämän lain kiertäminen on kansallisrikos.’»

Jo silloin Alkio käsitti, että kieltolain toteuttamisessa oli suuria vaikeuksia. Hän varoitti, että »innostuksen hetkellä emme saa unhoittaa, että raittiuskysymys ei ole vielä sillä loppuun ajettu, vaikka kieltolaki joskus voimaan astuukin. Suuri osa kansaamme ja varsinkin sen yläluokista, taipuu vain pakosta tämän järjestelmän alle. Heidän vakaumuksensa ei ole asian puolella, heidän ajatustapansa ei ole raitistunut kieltolain siveellistä oikeutta tunnustamaan. Tässä piilee se vaara, että näissä yläluokissa tulee olemaan kykeneviä ja voimakkaita aineksia, jotka saattavat tehdä kaiken voitavansa vastaisuudessa levittääkseen täällä sitä käsitystä, että kieltolaki on mahdoton, järjetön ja siis kumottava».

»Jos joku luulee, että kansan nykyinen yleinen mielipide on kieltolain pysymiselle varmana takeena, erehtyy suuresti, sillä kansan yleinen mielipide voi muuttua.»

Alkion ennustus toteututkin hyvin pian. Yleisesti katsotaan, että ensimmäisten kieltolakiemme kariutuminen johtui keisarisuuriruhtinaasta, mutta ainakin Alkio v. 1909 valtiopäivillä väitti, että hallitus, siis Mechelinin senaatti, saattoi ensimmäisen kieltolakimme karille. Tärkeimpänä syynä hän mainitsi sen, että valtion tuloista sitä aukkoa, joka kieltolain voimaantulosta olisi syntynyt, ei ollut mahdollista täyttää. Toisena esteenä oli »kuuluisa kysymys väkijuomatehtaiden ja oluttehtaiden korvaamisesta kieltolain voimaantultua». Tätä asiaa oli paljon vatvottu, mutta 1909 perustuslakivaliokunta selitti, ettei asia ollut sen laatuinen, että perustuslain mukaan korvaus tulisi kysymykseen. Tästä Alkio, joka »latautuneena» oli tullut uudelleen eduskuntaan, lausui syksyllä 1909:

»Itse se hallitus, joka samalla aikaa, kun edellinen kieltolaki valmistettiin tässä eduskunnassa, muodosti uuden väkijuomalakiehdotuksen kunnallicPn kielto-oikeuden pohjalle, esitysluonnoksessaan lausuu myös sen periaatteen, että varsinaisia perustuslain pakottamia syvä ei ole olemassa, jotka velvoittaisivat maksamaan kieltolain voimaan tultua väkijuomatehtailijoille ja oluttehtailijoille korvauksen heidän tehtaistaan. Mutta hallituksen selityksen mukaan korvausta on maksettava kohtuus-syistä. Sellaisia syitä ei saata asettaa riittävän päteviksi silloin kun on kysymyksessä pakottavat syyt, joiden edessä hallituksen täytyy taipua.»

Hieman ivallisesti Alkio mainitsi, että vastustajat olivat viimeksi vedonneet hallitusmuodon 2 §:ään, jonka mukaan »maata oli hallittava kenenkään onnea turmelematta», mutta arveli tästä:

»Ne ajatukset, jotka tämänkin lauseen perusteella koettavat turvata vunatehtailijoiile saavutettuja oikeuksia, eivät juokse kansan oikeuskäsitteiden mukaan. Sillä jos kansa saa määritellä näiden ajatusten sisältöä, niin se sanoo että vasta silloin kun väkijuomain valmistus ja kauppa on maasta hävitetty, vasta silloin on hallitus alkanut toteuttaa tätä kohtaa hallitusmuodon 2 §:ssä.»

Totuus oli se että Venäjän ja Suomen itsevaltias oli kieltäytynyt eduskunnassa hyväksyttyä kieltolakia vahvistamasta. Käytäessä vuoden 1909 eduskuntavaaleihin olivat sekä Alkion Ilkan että yhdistyneen maalaisliiton päävaalivaltteja kieltolaki ja tilattoman väestön sekä torpparien asia. Kieltolakiasiassa suuntautui kärki sekä Venäjää että suomettarelaisia vastaan. Suomen eduskunta oli hyväksynyt kieltolain, mutta keisari ei ollut vahvistanut sitä. Ilkka julisti vaalit mielenosoitukseksi Venäjän »taantumuksellista virkavaltaista ministerineuvostoa vastaan». Vahvoja sanoja käyttäen lehti katsoi kieltolain vahvistamatta jättämisen autonomian loukkaamiseksi: Venäjän johtajat »taantumushumalassaan unhottavat, että heidänkään mässäysyönsä ei ole ikuinen», historian tuomio odotti. Moraalisesti närkästynyt Santeri Alkio saattoi käyttää voimakasta kieltä.

Käsiteltäessä kieltolakia vuoden 1909 valtiopäivillä Alkio annatteli erityisesti ruotsalaisille, jotka lähinnä edustivat panimonomistajien ja vastaavien intressejä ja olivat vieläkin jarruttamassa kieltolakia:

»Kulttuurin lippu nähtävästi johtaa eri aikoina eri suuntiin. On aikoja ollut tässäkin maassa, jolloin nähtävästi yläluokat ovat kulkeneet kulttuurin etunenässä. Se on ollut minä aikoina, jolloin ruotsalaisuuden valta on ollut täällä ylinunäisenä. Me olemme siitä ajasta jo eläneet jonkun verran eteenpäin. Ja sen ajan kuluessa on kulttuurin lippu siirtynyt toisen käsiin. Ja tämänkin illan keskustelun yhteydessä täytyy saada sen tosiasiaksi merkitä, siihen nähden, mikäli ruotsalaisen puolueen miesedustajat ovat täällä kantansa merkinneet kieltolakiin.»

Sitten Alkio siirtyi perustelemaan miksi Suomi tarvitsi kieltolakia. Se tarvitsi sitä taloudellisista syistä »sillä Suomen kansan talous ennen kaikkea kaipaa sitä, että täällä väkijuomain valmistus ja kauppa lopetetaan ja kansa vapautetaan houkutuksesta kuluttaa joka penninsä väkijuomalukkeen alttarille. Mutta Suomen kansa kaipaa kieltolakia siveellisistä syistä, sillä me olemme jääneet liian kauas sivistyksellisistä ja siveellisistä vaikutuksista, sen vuoksi, että meidän aikaisempi historiamme on ollut kiinnitetty sellaisten voimain vaikutusten alaiseksi, jotka ovat pitäneet riittävästi huolta siitä, että meidän sivistyksemme ei ole voinut rientää muun Euroopan tasalle. Me olemme nyt joutuneet sellaisiin valtiollisiin oloihin, niissä kysytään kansalta voimaa, jos tahdotaan, että tämän kansan voima kasvaa vastaamaan niitä vaatimuksia, jotka meidän eteemme joka päivä lisääntyvät ja kasvavat. Siinä tapauksessa on säädettävä kieltolaki, ja tämän eduskunnan on tämä säätämispäätöksensä esitettävä sellaisella mahdilla ja voimalla, ettei täällä yritäkään kukaan panna siihen mitään perustuslaillisia eikä mitään sovinnaisuusesteitä.»

Kieltolaki hyväksyttiin nytkin, kuten tiedetään, joskaan ei enää aivan yhtä yksimielisesti kuin 1907. Mutta tulos oli yhtä laiha, keisari kieltäytyi jälleen vahvistamasta lakia. Yhtenä syynä oli Kannaksen venäläinen huvila-asutus. Ne kymmenet tuhannet, jotka siellä viettivät kesäänsä, joukossa hyvinkin vaikutusvaltaista väkeä, eivät halunneet alistua moisiin pakkomääräyksiin — alkoholin käyttö kun oli heillä vielä yleisempää kuin suomalaisilla.

Oli siis jatkettava sitä raittiustyötä, joka Alkiolle kyllä oli vanhastaan tuttua ja rakasta. Aateveljensä, joskin valtiollisen »vastustajansa» J.E.Antilan äkillisen poismenon (1920) johdosta Alkio muisteli näitä yhteisiä taisteluita:

»Ja ajattelen sitä aikaa 20-30 vuotta takaperin, jolloin vaelsimme yhdessä alkeellisella taidolla julistamassa Etelä-Pohjanmaan kansalle ehdottoman raittiuden, itsekasvatuksen ja yhteenlyttymisen aakkosia. Ne olivat heräämisen kultaisia aamuhetkiä, jolloin ei vieä mikään pilvi uskomme taivaanrantaa hämärtänyt. – – – Antila oli todellinen raittiuden esitaistelija Etelä-Pohjanmaalla — ja kuka osaisi luetella ne puheet ja esitelmät, mitä Antila on eri tilaisuuksissa vunaksia vastaan ja kieltolain puolesta pitänyt»

Tuloksettomiksi eivät nämä retket ja puheet jääneetkään. Ilmajoella, Seinäjoella ja muissakin pitäjissä annettiin mm. varhain valtiopäivåmiehille, Otto E. Könnille, 1900 tehtäväksi ajaa kieltolain asiaa. Tämän kysymyksen teki Alkiolle varmaan erittäin kipeäksi ja tarpeelliseksi se, mitä hän oli nähnyt lähellään: osittain alkoholiin sortuneen oman isänsä ja vielä kurjempaan jamaan joutuneen Juho Hietasen ja monen muun suuren lupauksen kohtaloista. Vielä Matti Helenius-Seppälä koskettelikin alkoholikysymystä esitelmissään ja kirjoituksissaan tällaisten yksityistapausten ja yleensä yksilöiden kannalta. Mutta Alkiolta ne eivät sumentaneet laajempaa näkemystä; raittiuskysymys oli hänelle jo varhain yhteiskunnallinen. Siihen kyllä ilmeisesti vaikuttivat kotoiset kylänäkymät, alkoholin rappeuttava vaikutus maalaisyhteisöjen moraalikäsitteisiin.

Esimerkiksi salapolna, jota vastahakoisesti vastaan otetun vuoden 1866 kiellon jälkeen ei monin paikoin pidetty rikoksena eikä minään rehoitti juuri Alkion lähiympäristössä ja varsinkin Ilmajoen pitäjässä, sen Tuomikylässä, mutta myös Jaihiaan ulottuvassa laajassa »kylänmetsässä». Salapoltto oli todellisuudessa jo ennen 1. maailmansodan poikkeusaikoja niin yleistynyt, että esimerkiksi Ilmajoella hävitettiin kymmeniä »prännejä» parissa vuodessa, kuten Alkio sai kuulla. Tavanomaisen »avointen ovien politiikkansa» mukaan Alkio näet rupesi näitä rötöksiä ja rikkojia julkaisemaan Ilkassa. Hän myös kävi polemiikkiin mm. Vaasan lääninvankilan johtajan J.E.Boijen kanssa, kun tämä vuoden 1915 alkupuolella vastusti poikkeuslakia, jolla viinan myynti kiellettiin sotatilan vuoksi. Boijen motiivina oli se, että hänen mielestään salapoltto vain lisääntyisi sota-ajan kielloista huolimatta. Totta on, että nämä rikkomukset vähenivät lainkunnioitusta kansassa, mistä taas seurasi, että tavat raaistuivat ja väkivaltaisuudet viranomaisia ja »ilmiantajia» kohtaan tulivat entistä yleisemmiksi.

Kieltolaki astuu voimaan

Toisen kerran eduskunta hyväksyi kieltolain 15.11.1909 äänimäärin 154-34. Laki jäi nyt odottamaan vahvistustaan kahdeksaksi vuodeksi, sillä vasta Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti toukokuun lopulla 1917 lain tulevaksi voimaan 1.6.1919. Tapahtuma jäi jotensakin huomaamatta. Mainitseepa Uusi Suometar, että kun tieto vahvistamispäätöksestä tuli liputti ainoastaan Raittiuden Ystävien toimitalo. Mitään erityistä innostusta kieltolakiin ei eduskuntaryhmilläkään näy olleen, sillä kun 7.4.1917 keskusteltiin siitä, mitä puhemiehen oli vastattava valtaistuinpuheeseen, ehdotti Alkio mm. mainittavaksi kieltolaista, mutta ei saanut kannatusta. Vahvistuksenkaan jälkeen hallitukset, jotka olivat meillä ohjissa seuraavat kaksi vuotta, eivät puolestaan mitenkään kiirehtineet lain voimaantuloa, tuskin aikoivatkaan sitä tehdä. Useat virastot lähettivät vielä toukokuun lopulla 1919 hallitukselle lausuntoja, joissa kaikenlaisin verukkein kehotettiin jopa luopumaan kieltolain toteuttamisesta.

Mutta myös kieltolailla oli horjumattomat puolustajansa, jotka pitivät kiinni tehdyistä päätöksistä. Innokkaimpia olivat Mikael Soininen, Matti Helenius-Seppälä ja Santeri Alkio. Kaikki kolme puhuivat Amerikan kieltolain (joka oli saanut vahvistuksen 16.1.1919) kunniaksi pidetyssä juhlassa NMKY:n huoneistossa Helsingissä 30.1.1919. Tällöin Alkio, joka pian ministerinä allekirjoitti oman kieltolakimme toimeenpanoasetukset, lausui mm.:

»Suomen kansan tehtävä on osoittaa muille kansoille, että kansakuntien menestys perustuu siveellisten ihanteiden toteuttamiseen ja että kansassamme on niitä voimia, joita kieltolaki edellyttää.»

»Tarvittiin Alkio sosialiministerinä, mies, jolla oli hänen käsityksensä, hänen sydämensä ja hänen tarmokas esiintymisensä, ettei kansan valtavien joukkojen harras toivomus jäänyt pelkän pilkan kohteeksi», Niilo Liakka väittää. Tosin kyllä jo Lauri Ingmanin hallitus asetti joulukuussa 1918 toimikunnan kieltolakiasiaa järjestämään. Kun se sai mietintönsä valmiiksi, valtioneuvosto 28.1.1919 teki päätöksen »alkoholiliikkeen järjestämisestä», mutta toteuttamissuunnitelmat ja yksityiskohdatkin jäivät kevääseen K.Castrenin hallitukselle.

Näyttti nytkin, että jarrutusta esiintyi jopa itse hallituksessa, jonka ruotsalaiset jäsenet — nähtävästi myös Walden — olivat koko lakia vastaan. Hallituksen toimesta oli muodostettu kieltolakikomitea: Vennola, Voss-Schrader, Alkio ja Helenius-Seppälä. Se sai 4.5.1919 mietintönsä kieltolain toteuttamisesta valmiiksi.

Pari päivää myöhemmin valtioneuvoston täysistunnossa keskusteltiin lain toimeenpanosta ja samalla raittiusopiston perustamisesta. Alkio oli valtuuttanut M.Helenius-Seppälän erioikeuksin esittelemään asian, vaikka tämä ei ollut ministeriössä vaan toimi sosialihallituksessa. Tällöin ministerit Walden ja Ehrnrooth vetäytyivät istunnosta ja väittivät, etteivät olleet saaneet mietinnön jäljennöstä. Päätökseen asia kumminkin tuli 7.5.1919 ja jäi vain odottamaan toimeenpanoa.

Samassa istunnossa Alkio osoitti taipumattomuutensa. Sotaministeri Voss-Schrader, siis komiteatoveri, pyysi lupaa tarjota alkoholia englantilaisen laivasto-osaston upseereille. Alkio arveli vain, että jos kerrankin tehdään poikkeus, pohja putoaa jalkojen alta. Alkio oli lähtenyt ministeriksi nimenomaan toteuttaakseen kieltolain eikä antanut ministeritovereittensa penseyden eikä muidenkaan asioiden vaikuttaa vakaumukseensa. Niinpä kun hän 9.5.1919 siirsi tri Matti Helenius-Seppälän raittiusosastoineen sosialihallituksesta sosiaaliministeriöön — Helenius-Seppälän päälliköksi ja Yrjö Eskelän sihteeriksi — oli Alkion puoliväkisin hankittava huonetilat, joiden puutetta Eskelä kävi valittamassa sekä hallituksessa että maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa.
Alkio ei suinkaan ollut innostunut sosiaaliministerin työstään, jota hän piti suorastaan ikävänä. Mutta kieltolaki oli vietävä läpi.

»Ellei minulla nyt olisi sellainen historiallinen työ suoritettavana kuin kieltolain toimeenpano menisin pian pois. Mutta se velvoittaa. Tiedän että vastustajat hyvin mielellään antavat minun mennä, mutta juuri siksi minä jään»,

Alkio puoliuhmaten arveli (6.5.1919). Hän yhdisti kieltolain jopa uskontoon. Laki oli hänestä »pyhästi velvoittava». Alkio uskoi, että sen noudattamisesta seuraisi siunaus (31.5.1919). Tosin hän tiesi, että laki oli synnyttänyt myrskyn vesilasissa.

»On kuulunut uhkauksia ruotsalaisten parista Matti Helenius-Seppälää vastaan hänen vaarattomaksi tekemisestään», Alkio päiväkirjaansa piirtelee.

Millainen oli nyt tuo suureksi osaksi Alkion toimesta toteutettu laki? Kieltolaki kielsi yli 2 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävien aineiden valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, kuljetuksen ja varastossa pidon muihin kuin lääkinnällisiin, teknillisen ja tieteellisiin tarkoituksiin. Alkoholipitoisten aineiden valmistus ja maahantuonti oli valtion yksinoikeutena. Kieltolaki tuli toteutetuksi toisaalta sille edullisissa, mutta toisaalta epäedullisissa oloissa. Edulliseksi on katsottava se, että alkoholin kulutus lain voimaan astuessa oli — ainakin tilastollisesti — alhainen ja että vapaussodan vuoksi annettujen määräysten takia vallitsi useimmilla paikkakunnilla kieltolakitilanne, joten siirtyminen kieltolakiin ei oikeastaan tiennyt muuta kuin poikkeustilan vakiinnuttamista lailla. Mutta tässä piilikin juuri yksi suurimmista toteuttamisvaikeuksista. Jos kieltolaki olisi saatu voimaan heti 1907 jälkeen se olisi saanut paljon huomattavampaa kannatusta »yhteisen kansan» parissa. Nyt sodan jälkeen pyrki yleinen mielipide suhtautumaan kieltolakiin kuten muihinkin säännöstelymääräyksiin, joita oli totuttu yleisesti rikkomaan.’ Missään tapauksessa ei kieltolaki — jota mikään puolue ruotsalaista lukuun ottamatta silti ei katsonut voivansa vastustaa — saanut enää sellaista innostunutta vastaanottoa kuin yleisessä hurmiossa ensimmäisen suurlakon pyörteissä, jolloin työväki erityisesti oli tempautunut asiaan. Nyt murrosaikojen järkytysten horjuttama moraali sai aikaan sen, että kieltolaista huolimatta monissa piireissä käytettiin alkoholia aivan kui lakia ei olisi ollutkaan.

Salapolttoa harrastettiin enemmän kuin koskaan; olipa jo elokuussa 1919 rangaistuksia kovennettava ja apteekkimyyntiä rajoitettava. Alkio oli täysin vakuuttunut siitä, että kieltolaki tulisi saavuttamaan laajan kannatuksen sekä Suomen kansan keskuudessa että yleensä vähitellen kaikkialla maailmassa. Kieltolain voimaantulon jälkeen alkoi kuitenkin välittömästi toiminta sen kumoamiseksi. Helsingissä heinäkuussa 1919 pidetyssä pohjoismaisen raittiuskokouksen avajaisissa pitämässään puheessa Alkio epäili kieltolain vastustajien koskaan saavuttavan sellaista kannatusta, että he voisivat ulottaa vaikutuksensa lainsäädäntövaltaan. »Sillä», Alkio sanoi, »kieltolaki voittaa luonnonlain välttämättömyydellä»?

Samoihin aikoihin Alkio kuitenkin suunnitteli kieltolain tukemiseksi laajalla pohjalla toimivaa kansalaisjärjestöä, joka nojautuisi eduskunnassa kieltolakia kannattaviin ryhmiin sekä kunnanvaltuustoihin. Tässä tarkoituksessa Alkio heinäkuun 24. päivänä 1919 kutsui eduskunnan eri ryhmien kieltolakia kannattavat jäsenet neuvottelemaan ns. Kieltolakiliiton perustamisesta. Alkion ehdotuksen mukaan liiton aatteellinen kokoonpano ja toimintasuunnitelma oli seuraavanlainen:

— Liiton muodostaisivat kaikki ne valistukselliset, yhteiskunnalliset, valtiolliset sekä uskonnolliset ym. järjestöt, jotka ottivat asiakseen toimia siihen suuntaan, että kieltolain noudattaminen tulisi tunnustetuksi kansalaisvelvollisuudeksi. Näiden lisäksi pitäisi myös yksityisille kansalaisille suoda tilaisuus liittyä Kieltolakilättoon.
— Kukin järjestö saisi vapaasti organisoida toimintansa.
— Kieltolakiliiton tehtävänä tulisi olla ensinnäkin esitelmien, keskustelujen, oman lehden ja kirjallisuuden avulla valaista raittiuden merkitystä sekä valvoa kieltolain noudattamista.

Saman heinäkuun 26. päivänä pidetyssä seuraavassa kokouksessa liiton perustaminen periaatteessa hyväksyttiin. Tilaisuudessa maalaisliiton, sosiaalidemokraattien ja kristillisen työväenpuolueen eduskuntaryhmien puolesta ilmoitettiin, etä ne olivat kokonaisuudessaan päättäneet liittyä Kieltolakiliittoon ja että toistenkin ryhmien kieltolakia kannattavat jäsenet tulevat siihen yhtymään.

Samanaikaisesti kun Kieltolakiliittoa näin pohjustettiin »kollektiiviselle» pohjalle Alkio sai aatteelleen tukea myös yksityisiltä henkilöiltä. Hänen entinen nuorisoseurakasvattinsa Etelä-Pohjanmaalta, Herralaan muuttanut Toivo Laitinen mm. kirjoitti 27.9.1919 Alkialle ja ehdotti, että perustettaisiin erityinen »Kieltolain puolustusliitto». Muutaman päivän perästä saapui Alkiolle aivan vastaava ehdotus Kannaksen »herättäjältä» Mikko Uotiselta.

Tietenkin tämänkaltaiset mielenilmaisut rohkaisivat Alkiota, joskin Kieltolakiliitto olisi virallisesti perustettu ilman niitäkin. Tämä tapahtui lopullisesti 26.10.1919 Säätytalolla pidetyssä kokouksessa, jonne tosin oli kutsuttu ainoastaan eduskuntaryhmiä. Läsnä oli vain parikymmentä henkeä, pääasiassa maalaisliittolaisia ja sosiaalidemokraatteja. Puheenjohtajaksi valittiin Santeri Alkio ja johtokuntaan tulivat ministeri M.Soininen ja edustajat R.Kojonen, N.Liakka, J.A.Ihamuotila, K.Lanne, Miina Sillanpää, V.Voionmaa, M.Helenius-Seppälä ja maisteri J.Klockars. Jäseniksi liittyivät heti maalaisliiton, sos.demokraattisen ja kristillisen työväenpuolueen eduskuntaryhmät kokonaisuudessaan ja kieltolain kannattajat muistakin ryhmistä. Jo marraskuun alkuun mennessä 1919 Kieltolakilittoon oli yhtynyt 7 kaupunkia, 74 maalaiskuntaa* ja 7 keskusjärjestöä, joissa oli 418 paikallisseuraa.

Kieltolakiliiton, jonka aktiivinen toiminta Vihtori Karpion mukaan alkoi helmikuussa 1920, äänenkannattajaksi perustettiin myös Santeri Alkion aloitteesta jo saman vuoden alussa Kieltolakilehti. Lehdelle antamassaan haastattelussa Alkio jälleen painotti, ettei kieltolakia tulla peruuttamaan niin kauan kuin kansan syyllä riveillä, so. talonpoikaisväestöllä ja työväellä, oli ylivoimainen  vaikutus eduskunnan kokoonpanoon. Lehden taso oli muuten melko vaatimaton. Se oli yhteiselle kansalle tarkoitettuna pääasiassa täynnä opettavaisia kertomuksia alkoholin aiheuttamasta turmeluksesta, vetoomuksia Kieltolakiliiton puolesta jne.

Varsin tuttua otsikointia kieltolakiaikana. Tilanne ei vähääkään horjuttanut Santeri Alkion kieltolakikantaa. Reijo Ahtokari: »Pirtua, pirtua».

Vas.: Santeri Alkion horjumattomuus näkyi tuskin missään niin selvästi kuin hänen sydämenasiassaan kieltolaissa. Paavo Alkion hallussa.
Oik.: Horjumaton kieltolakimies oli myös tri Matti Helenius-Seppälä, Alkion oikea käsi kieltolakia säädettäessä, ehkä tunnetuin raittiustaistelijamme. Museovirasto.

Eräitä yhtymäkohtia sillä oli Pyrkijään, jossa muiden hyvien asioitten ohella oli myös raittiuden merkitystä teroitettu. Äänenkannattajansa ja muiden julkaisujensa välityksellä Kieltolakiliitto aloitti nyt laajan ja tarmokkaan valistustoiminnan— tunnuksenaan »ei pakkoa ilman valistusta». Santeri Alkiolla oli ministeriössään tärkeimpänä työtoverinaan kieltolakitaistelussa tämän kamppailun innokas miekkamies Matti Helenius-Seppälä, Kieltolakiliitossa puolestaan toimittaja Vihtori Karpio, jolla mm. Kylväjän toimittajana ja Raittiuden Ystäväin sihteerinä oli monipuolinen kokemus raittiustyössä. Alkio otti Karpion heti sekä Kieltolakiliiton sihteeriksi että Kieltolakilehden päätoimittajaksi. Karpio lienee ollut onnistunut ratkaisu, vaikka hän vuosikaudet toimi väliaikaisena. Mutta Karpiolla oli sana hallussaan ja hän pystyi Alkion kanssa käymästään kirjeenvaihdosta päätellen hoitamaan myös raittiuskansan raha-asioita sekä Kieltolakiliitossa että -lehdessä. Karpio on kertonut yhteistyöstään Alkion kanssa:

»Alkion alotteesta perustettiin Kieltolakiliitto ja sen äänenkannattajana Kieltolakilehti.

– – -Kun Alkio oli liiton puheenjohtaja kuolemaansa saakka, jouduin virka-asioissa hänen kanssaan paljon kosketuksiin.

Tältä ajalta mieleeni erityisesti ovat jääneet johtokunnan kokoukset. On muistettava, että johtokunta oli valittu silmälläpitäen sitä, että puolueet olisivat siinä suhteellisesti edustettuina, joten se oli — kommunisteja lukuunottamatta — koko valtiollista ryhmitystämme edustava. Itse asiasta ensi sijassa, mutta varmaan myös puheenjohtajan persoonasta ja siitä tavasta, jolta hän kokoukset johti, johtui, että kaikissa asioissa helposti päästiin yksimielisyyteen. Koko aikana ei tarvinnut turvautua äänestykseen kuin pari kertaa ja silloin olivat kysymyksessä aivan toisarvoiset asiat. Kokouksemme olivat juhlahetkiä, kun sellaiset aatteen miehet kuin Alkio, professori Voionmaa (alkuvuosma myös prof. Soininen), kanslianeuvos Liakka, tohtorit Oskari Heikinheimo ja S.Sirenius, prof. K.Kauppi ym. sanoivat syntyjä syviä. Tunnettiin oltavan suurella asialla, kansan ja kulttuurin elinkysymysten alalla. Puheenjohtajan avarat näkemykset raittiuskysymyksen kansalliseen ja yleisinhimilliseen merkitykseen olivat mieltä kiehtovia. Näimme kieltolakipohjaisessa kansanraittiudessa erään kansallisen olemassaolon lujia perustuksia ja uskoimme Suomen kansalle annetun tehtäväksi näyttää maailmalle, miten alkoholikysymys voidaan ratkaista, mikäli se yleensä inhimillisissä oloissa on ratkaistavissa. Me käsitimme, että tämän tehtävän suorittaminen edellytti kansaltamme sekä kutsumustietoisuutta että sitkeätä, sukupolvien ajan vaativaa kasvatustyötä. Nämä ajatukset saivat voimakkaan ilmaisunsa niissä puheissa, joilla Alkio avasi ja päätti liittomme vuosikokoukset.

Äänenkannattajamme toimittajana jouduin toteamaan, että Alkio tarkasti seurasi kehitystä raittiusasiain alalla. Useat lehtemme parhaista kirjoituksista olivat hänen kynänsä tuotteita, kirjoittipa hän yhteen aikaan viikkokatsauksetkin.

Alkio valitti sitä, ettei hän muiden tehtäviensä ja lisääntyvän sairaalloisuutensa vuoksi voinut omistautua kieltolakitaisteluun koko voimallaan. Mutta kaikessa tapauksessa hän varsinkin kieltolain voimaanastumista seuraavina lähimpinä vuosina suoritti työn, joka oli paljon huomattavampi kuin yleensä tiedetäänkään. Kun kerran kirjoitetaan kieltola taisteun historia, joka on tärkeä kappale kansaisen kulttuurimme kehityshistoriassa, on Alkiolla siinä oleva eräs kaikkein keskeisimpiä sijoja, ellei tehdä väkivaltaa historialliselle totuudelle.»

Vaikka kieltolaki oli hyväksytty, ei tämä silti merkinnyt, että kieltolakitaistelu oli tauonnut. Alkio puolestaan oli ihmeissään, millaisia mielenpurkauksia laista aiheutui ja miten ne kohdistuivat varsinkin hänen ja Helenius-Seppälään. Kuuluihan tappouhkauksiakin häväistyskirjasista ja kirjoituksista puhumattakaan. Tuskinpa poliittiseen rintamasotaan tottunut Alkio paljonkaan perusti näistä hyökkäilyistä, joita häneen kohdistettiin arvovaltaisemmaltakin taholta. Onhan jo mainittu mm eräitten ruotsalaisten uhkauksista. Tämä kaikki merkitsi vain sitä, että Alkio ja muut kieltolakimiehet saivat jatkaa taistelua. Syksyllä 1920 Alkio kirjoitti laajan artikkelisarjan »Taistelu kieltolaista», jossa hän vielä sangen optimistisesti toi julki kieltolakia kannattavan mielipiteen yleisyyden. Hyvin pian hän kuitenkin joutui toteamaan taistelun olevan paljon ankaramman kuin hän koskaan oli voinut aavistaa. Tämä johtui suureksi osaksi siitä, että kieltolakia toimeenpantaessa tämä laki joiltakin osiltaan pian osoittautui puutteelliseksi ja korjaamista kaipaavaksi. Ministerikaudellaan 1919-20 ja sen jälkeenkin Alkio sai eri puolilta maata valituksia, joissa tyrmistyneessä sävyssä kerrottiin, että juoppous oli vain entisestään lisääntynyt, salapoltto rehoitti jne. Tällainen tilanne ja uusiintuvat valitukset näyttävät vaikuttaneen Alkioon vain siten, että hänen mielestään valvontaa oli tiukennettava. Epäilyksiä kieltolain onnistumisesta ei Alkiolla ollut, vaikka hän havaitsi, että lain toteuttaminen oli osoittautunut huomattavasti vaikeammaksi kuin suunniteltaessa oli osattu odottaa. Lisäksi kieltolakia vastustava mielipide, jota koko ajan oli esiintynyt tietyissä yhteiskuntapiireissä, voimistui ja valtasi alaa sitä mukaa kuin alkoholitilanteessa esiintyvät epäkohdat lain tiukentamisesta ja valvontatoimenpiteistä huolimatta kasvoivat ja yhä selvemmin tulivat näkyviin. Alkio koetti puolustaa kieltolain muutoksia sillä, että laki oli säädetty aikana, jolloin Suomessa vielä kunnioitettiin lakeja. Yleisen moraalin alentumisen vuoksi täytyi uusien lakien olla ankarat. Myös maalaisliiton eduskuntaryhmä laati 20.12.1920 kirjelmän, jossa se kehotti kansalaisia noudattamaan lakia ja kaikkia maalaisjärjestöjä levittämään raittiusaatetta ja valvomaan kieltolain noudattamista.

Kun epäkohdat alkoivat näkyä ei Alkio suinkaan lannistunut vaan tultuaan syksyllä 1921 uudelleen Kieltolakiliiton puheenjohtajaksi, — jossa tehtävässä hän pysyi kuolemaansa saakka, Alkio korosti Suomen uuden sukupolven kasvattamisen merkitystä. Tällöin hän piti erityisesti raittiutta sinä päämääränä, johon tuli pyrkiä, vaikka kansan raitistaminen veikin aikansa. Kasvatus ja kuri — ne olivat Alkion keinot kansanraittiuden läpiviemiseksi. Kansa kaipasi myös kuria niin kuin lapsi »pyytää vitsaa», Alkio kaiketi arveli, ja pettyi vain sivistyneistöön, joka sen sijaan että olisi ryhtynyt kansaa kasvattamaan näytti itse huonoa esimerkkiä ja vastusti kieltolakia.

Eduskunnassa lähinnä ruotsalaiset hyökkäsivät kieltolakia vastaan ja toivat esille sen erilaisia haittoja. Mm. he väittivät, ettei lain kovennuksilla raittiutta  edistetty, päinvastoin yllytettiin juoppouteen. Vedottiin myös naapurimaiden »parempaan» viinatilanteeseen, toistuvasti moitittiin kieltolain aiheuttavan urkintaa ja ilmiantoja santarmiaikojen tapaan jne. Tällaisiin väitteisiin Alkio vastasi — jonkin esimerkin ottaaksemme — eduskunnassa 7.4.1921 mm.:

– – – »Kyllä asia on sillä tavalla, että kieltolain ajajat tässä maassa ajavat tämän kansan raitistumisen asiaa. Niissä piireissä on syvä vakuutus siitä, että jos väkijuomat lasketaan tänä tapojen turmeluksen aikana valloilleen, tämän kansan peru hukka. Ruotsissa on kokeiltu Brattin järjestelmällä, joka jollakin tavalla asettaa puolinaisia sulkuja, mutta Ruotsin kansan keskuudessa on juopottelu nykyään sillä asteella että mitään vertailua meidän ja Ruotsin välillä ei tässä suhteessa voi todella tulla kysymykseenkään. Viime istunnossa huomautettiin, mitenkä Virossa on asianlaita. Jos Virossa väkijuomien nauttimisen vapaus, samaten kuin valtion pystyssä pitäminen väkijuomatulolla saa jatkua sellaisenaan yhden miespolven ajan, minä uskallan ennustaa, että vaikka enkelit taistelisivat Viron vapauden puolesta, sitä ei voida säilyttää. Suomi on joutunut täällä pohjoisessa taistelemaan vaikeissa oloissa kieltolakinsa toteuttamisen puolesta. Me saamme aloitteen ottamisesta kiittää suurlakkoa. Juuri siitä, että silloin kun suurlakko 1905 suoritettiin ja työnnettiin samalla Venäjän ies ensi kerran kansamme hartioilta, tämä kansa silloin tunsi pyhiä tunteita ja asetti kieltolakivaatimuksen valtiollisten uudistusvaatimustensa ensimmäiseksi. Se oli suuri hetki! Sillä kertaa Suomen kansa tunsi sen vapauden tuulahduksen ensi kertaa historiassansa toteutuneena, jota vuosisatoja oh unelmoitu. On ilo tietää,että kansan raitistumisvaatimuksen esittämmenkin tapahtui samalla hetkellä, jolloin venäläinen ies ensi kertaa tämän kansan hartioilta poistyönnettiin.

Ei ole kunniakasta, että maan sivistyneimpien luokkien edustus tässä eduskunnassa nykyään niin jyrkästi asettuu tätä vaatimusta vastaan. Sitä vastoin on kunniakasta, että syvien rivien edustus täällä taistelee edelleenkin näiden suurlakon hyvien saavutusten puolesta. Minulla on syvä vakuutus siitä, että tämä taistelu vie voittoon ja että se unelma väkijuomain nautinto-vapaudesta, joka oikeistossa vielä elää, se on kerran raittiusvaatimuksen edessä sortuva. Se ei toteudu tässä maassa enää koskaan! Yhtä mahdotonta kuin on saada takaisin aikaa, joka oli 25 vuotta takaperin, yhtä mahdotonta on palata entiseen ryyppyvapauteen.

Täällä ed. Furuhjelm äsken lausui sen ajatuksen – – – että kieltolaki lepää urkinnan ja ihniannon pohjalla. Ei asia ole niin. Kyllä kieltolaki lepää sittenkin aivan toisella pohjalla. Ed. Furuhjelmin täytyy muistaa että tänäkin päivänä Helsingissä suuri osa ’maan parhaimmistosta’ (ed. Eklundin sanoin), on tekemisessä niiden lainrikkomusten avulla liikettä harjoittavain salakuljettajain ja kapakoitsijain kanssa, jotka lain selän takana myyvät heille väkijuomia. Näittenkö urkinta on ed. Furuhjelmin mielestä niin valitettava asia että koko kieltolaki pitäisi niiden vuoksi hylätä? Me kieltolakiväki emme käsitä asiaa näin. Ja se johtuu siitä, että pidämme nykyisen yhteiskunnan etujen ja oikeuksien kannalta rikollisempana että nämä, joita ed. Eklund tahtoo lukea ’maan parhaimmistoon’, harjoittavat yhteiskunnan lainvalvonnan seläntakana lainrikosta».

Alkio pelkäsi, että täten »parhaimmisto» sortuisi omaan aatteeseensa ja heidän kanssaan kansa häviää. Näin ei saisi tapahtua, »sillä meillä ei ole Jumala paratkoon liiaksi ’parhaimmistoa’. Meidän taistelumme on, sekä kulttuurin, että taloudellisten arvojen puolesta ja valtiollisen asemamme järjestämisen puolesta niin suuri ja tärkeä, että täällä ’parhaimmistollakin’ pitäisi olla jot muutakin tehtävää, kuin kapakoissa viruen koettaa rikkoa sitä järjestelmää, johon uusi kansanvalta nojaa. Ei ’parhaimmisto’ kansanvaltaa omalla juopottelullaan kukista! Jos se voidaan kukistaa, niin täytyy ’parhaimmiston’ nousta uudestaan paremmalla jalalla satulaan ja osoittaa todella olevansa parhaimmisto. Kieltolain voitostakaan ei saata olla epätietoinen, sillä suhteellisuudestaan huolimatta tässä eduskunnassa säätää lakeja enemmistö. Ja jos merkit pitävät paikkansa, asianlaita tulee olemaan pitkiksi ajoiksi siten. Meillä on alistuminen siihen, että tämä enemmistö säätää lakeja, joita kaikkien tulee noudattaa? – – – Täällä on monta kertaa jouduttu ajattelemaan, minkä tähden Amerikassa kieltolaki on onnistunut paremmin kuin Suomessa.

Minä olen tullut siihen ajatukseen, että yhtenä tärkeänä syynä siihen on se, että Suomessa ei ole totuttu vielä kantamaan itse sitä edesvastuuta, asemaa, minkä Suomi on itsenäisyytensä toteutumisen kautta saavuttanut. Meillä ollaan siinä, että täällä ei kunnioiteta hallitusta eikä eduskuntaa sillä tavoin kuin Amerikassa, siinä on kieltolainkin ylöskatsomisen syy. Menen niin pitkälle, että väitän: jos keisari Nikolai H istuisi vielä Venäjän valtaistuimella, jos hän olisi korkeimpana päänä siinä esivallassa, jonka tehtävänä on valvoa Suomessa kieltolain noudattamista, silloin myöskin meidän maamme ’parhaimmisto’, virkamiehiä ja liikemiehiä myöten, noudattaisi kieltolakia toisella tavalla kuin nyt.» Eipä silti, ettei Alkio pystynyt nolaamaan tätä maamme »parhaimmistoa» yksityisessäkin tarinoinnissa. Ilmari Kianto kertoo menneensä »talonpoikaissäädyn ravintolaan», jossa – – – »kohtasin tuttuja pohjalaisia, Santeri Alkion, Kyösti Kallion, ym. — Mitä varten olette laatineet kieltolain? tulin kysyneeksi. Eihän sitä kukaan tottele. Santeri Alkio oli kantanut limonaadipullon eteeni ja vastasi: ’Onhan ne Jumalan kymmenet käskytkin eikä niitä kukaan tottele. —’Hyvin vastattu’, jatkoin minä, ’mutta sinä Alkio olet kirjailija ja jos et anna kellekään ryyppyä, niin et ikinä saa selville mitä Suomen kansan sydämellä piilee: Siihen ennätti Hallan ukko (J.S.Heikkinen) ja hänen paitansa pärisi: ’Ta, ta, ta, minun mielestäni sekä Santeri Alkio että sinä Kianto ja minä olemme kaikki syntymähumalassa, syntymähumalassa, emme me viinaa tarvitse, vunaa tarvitse!»

Vas.: Maanviljelyneuvos Edvard Björkenheim kulki nuoruudessaan Alkion kanssa raittiutta »saarnaamassa». Vanhemmittain hän tuotti »systeemillään», joka olisi sallinut viinin ja oluen käytön, pettymyksen Alkiolle. Museovirasto. — Kesk.: Tri Paavo Virkkusen ilme on huolestunut. Kieltolaki ei vastannut vanhan raittiusmiehen odotuksia; hänestä tuli sen vastustaja. Kirjoittajan hallussa. — Oik.: Kaksi loppuun saakka uskollista kieltolakimiestä Kyösti Kallio ja Santeri Alkio todennäköisesti Puijon tornilla 1926. Kallio kohentaa Alkion kaulusta — ryhtiä ei tarvinnut kohentaa. Paavo Alkion hallussa.

Jos Alkio luotti lijaksikin kieltojen vaikutukseen ei sitä tehnyt maamme varsinainen raittiusapostoli, tri A.A. Granfelt. Kieltolain virallisen hyväksymisen jälkeen, kesällä 1917, Granfelt tosin saavutuksesta iloitsi »koska kiusaus juoppouteen oli torjuttu, mikäli asia ulkonaisin keinoin on aikaansaatavissa.

Mutta monisatavuottsen tavan ja tottumuksen jälkivaikutukset eivät kynänvedolla häviä; tähänastisten olojen synnyttämä juomahimo ei ole hävinnyt ja mahdollisuus sen tyydyttämiseen lakia vastaan nkkomalla on olemassa. Salapoltto, salakapakoiminen, salakuljetus rajan takaa voivat kieltolain voimaanastuttuakin vielä saada paljon häiriötä aikaan.» Granfelt, joka kuoli vähäistä ennen kieltolain voimaan astumista (helmikuussa 1919) osoitti tavanomaista terävänäköisyyttään korostaessaan raittiustyön välttämättömyyttä kieltolain jälkeenkin, jotta voitaisiin »valistaa ihmisten mieliä väkijuomien todelliseen arvoon nähden I. kypsyttää heissä luja vakaumus ja herättää heissä tahto vapaaehtoisesti noudattamaan kieltolain vaatimuksia.» Epäilemättä kiivaitten kieltolakimiesten, kuten Santeri Alkion pettymykset johtuivatkin kansalaistensa hyvän tahdon yliarvioinneista. Täyskieltoa valmisteltaessa tätä kysymystä käsiteltiin — poikkeukset huomioonottaen —liian teoreettisena ongelmana; olivathan takana raittiusmiehet, joiden kokemukset viina-asioissa olivat rajalliset. Toteuttamisyrityksissä havaittiin piankin, että kansamme oli todella paljon epäkypsempi kuin kieltolakiäänestys eduskunnassa oli osoittanut. Tälläkin kyllä itse kieltolain puolesta äänestäjien keskuudessa esiintyi heti lain hyväksymisen jälkeen epäilyksiä.

Toukokuussa 1919 talousvaliokunnan sosialistinen puheenjohtaja moitti hallitusta viivyttelystä ja väitti ivallisesti, että »tämä kieltolaki on kuin entisen miehen ikiliikkuja, joka ei koskaan tule valmiiksi». Lakia vain pidettiin vireillä eduskunnasta toiseen, vaikka mitään kokemusta ei ollut saatu sen vaikutuksesta. Tähän Alkio sosiaaliministerinä vastasi, että hallitus oli tehnyt parhaansa ja kiirehtinyt saadakseen aikaan ne korjaukset, jotka nyt ovat olleet muuttuneissa oloissa välttämättömiä. Kieltolaki on nyt astunut voimaan, Alkio sanoi, mutta »on ilmennyt, että yhteiskunnassa on voimia, jotka ovat päättäneet panna kaikessa vastaan kieltolakia». Kuitenkin Santeri Alkiolla ja muilla kieltolakimiehillä oli liioiteltu käsitys kansamme lainkunnioituksesta ja -kuuliaisuudesta.

Ainakin luultiin valtaosan kansastamme noudattavan kirjaimellisesti eduskunnan säätämää lakia. Näinhän ei käynyt, vaan alkoi ns. pirtusota. Virolaista ja saksalaista spriitä tuotiin nopeakulkuisilla moottorialuksilla Suomeen. Voidaankin sanoa, että polttomoottorin käyttö pienten alusten voimanlähteenä samoin kuin autojen käyttö maantiekuljetuksissa pyrkivät heti alkuvuosina mitätöimään kieltolain. Määrärahojen niukkuuden takia ei viranomaisten kalusto ollut kilpailukykyinen salakuljettajain ajokaluston kannan nopeuden eikä määrän puolesta»

Artturi Vuorimaa on aivan näiltä kieltolain alkuvuosilta kertonut, miten kieltolain toteuttamisesta kerran vakavasti keskusteltiin Helsingissä maalaisliiton paikallisosaston huoneissa, jolloin paikalla olivat mm. Kyösti Kallio, Santeri Alkio ja kertojan setä rovasti A.O.Vuorimaa sekä tri Aarnio. Keskustelussa oli pahoiteltu mm. salakuljettajain taustavoimia, »vahvoja ja rohkeita yrittäjiä» — spriinkuljetus kun alkoi yhä enemmän organisoitua. »Tri Aarnion alustus oli kieltolain vastainen, mutta minä taas otin sellaisen kannan, että valvonta oli aivan kelvotonta,eikä kieltolakia saada toteutetuksi, ellei valvontaa kovenneta. Minun resepteni oli seuraava:

Antakaa minulle kolme huimapäistä kaveria, merivartiolaitoksesta pikavene, ja sen keulaan yksi tykki ja pari konekivääriä. Menen ja ammun Suomenlahden ja Ahvenanmeren spriilaivat upoksiin ja pidän huolta ettei todistajia jää uimaan vaan kaikki hukkuvat. Vain puolustusministeri, sisäasiainministeri ja ulkoministeri saavat tietää asiasta ja heille teen raporttini, mutta hekään eivät virallisesti tiedä mitään. Siellä lienee nyt viisi tai kuusi tukialusta, joista moottoriveneet käyvät lastinsa hakemassa ja kun tukilaivat upotetaan, loppuu kuljetus. Jokin pieni määrä voidaan tietysti saada m. veneillä Stettinistä ja Danzigista. Salakuljettajat ainakin säikähtävät pahan kerran. Kyösti Kallio sanoi heti ettei hän suostu tuollaiseen raakaan peliin, ja Alkio kysyi, mitä tämä lysti ehkä maksaisi! Asiasta keskusteltiin mutta temppua pidettiin liian raakana.»

Artturi Vuorimaa lienee tehnyt esityksensä enemmän tai vähemmän leikkimielessä, mutta fanaattisimmat kieltolakimiehet kyllä käyttivät kuten salakuljettajatkin. aseita. Täytyipä itsensä Alkion puuttua kiihkeistä kijhkeimmän jyväskyläläisen lehtori Väinö Kivilinnan puuhiin. Kivilinna, vanha suojeluskuntamies ja mm maalaisliiton edustaja Tarton rauhanneuvotteluissa,omaksui kieltolain toteuttamisen sananmukaisesti sekä kynällä että kiväärillä, kuten Urho Kittilä tekijälle taannoin kertoi. Juoksentelipa Kivilinna kivääreineen yökaudet viinan salakuljettajia metsästämässä — ja tahtoi kiven kovaan »Tompan Tuomonkin» mukaan, vaikkei tämä yön selkään lähtenyt.

Vihtori Karpion olikin lopulta (1925) kirjoitettava Alkjolle että Kivilinna moitittiin räikeästä esiintymisestä viinapoliisina. Maaseudulla salakuljetus oli tosin aluksi vaikeampaa, laajat alueet olivat ensi vuosina lähes »kuivia». Mutta myös täällä päästiin heti miten väkeviin käsiksi usein lääkärin tai eläinlääkärin reseptien kautta. Alussa se olikin helppoa, sillä Ideltolaissa ei annettu lääkintähallitukselle mitään erityisiä valvontatehtäviä, vaan nämä oli annettu yksinomaan yleiselle syyttäjäviranomaiselle. Aikaa myöten oli lääkintähallituksen lain velvoittamana pakko puuttua kovin käsin sellaisten lääkärien toimintaan, jotka kirjoittelivattyökseen spriireseptejä. Varsinkin jotkut eläinlääkärit saavuttivat suoranaista kuuluisuutta ilmoitellessaan »valmiudestaan». Tämä antoi osaltaan aihetta vaatia kieltolakiin kovennettuja määräyksiä. Niistä keskusteltaessa ruotsalainen G.Schauman, joka oli Alkion vanha taistelutoveri tasavaltalaisrintamalla ja nyt kerta toisensa jälkeen barrikadin »väärällä puolella», lausui ilmi epäilyksensä:

»Näitä säädöksiä on aihetta koventaa, mutta olen tähän astisen kokemuksen perusteella sitä mieltä että niistä ei kuitenkaan liene sanottavasti hyötyä. Erityisesti on salakuljetus näinä aikoina saanut sellaiset mittasuhteet, että mikäli sitä ei voida hillitä, salakauppaa ja siitä aiheutuvaa juopottelua ei edes lain kovennetuilla rangaistuksilla kyetä estämään. Oli, ryhdyttävä sosialitieteellisiin tutkimuksiin ei kuitenkaan lainsäädäntömuutoksia silmälläpitäen», Schauman suositteli Robert Tigerstedtiä, jota piti ehdottomana asiantuntijana.

Schauman ehdotti että »hallitus suorituttaisi kaikinpuolisen tutkimuksen alkoholilainsäädännön vaikutuksesta maassamme». Alkio arveli tähän, että kieltolakimiehillä ei ole minkäänlaista syytä vastustaa ko. tutkimusta.* Hän tahtoi vain sulkea tutkimuksen piiriin myös »miten viranomaiset ovat kieltolain noudattamiseen nähden suorittaneet tehtävänsä».
Lähteäksemme ylhäältä päin ei Alkio tuntenut suurta luottamusta useampia kertoja pääministerinä toiminutta Vennolaakaan kohtaan. Viimeisiä aikoja eduskunnassa ollessaan Alkio 14.5.1922 kirjoittaa päiväkirjaansa, ettei hän tuntenut Vennolaa »erityisesti raittius- ja kieltolakjihieheksi. Miten sitten raittiusväki voi luottaa häneen. Toista olisi Hytönen.» Tällöin oli kysymys pääministerin tuolin haltijasta.

Toisinaan tuntuu siltä, että Alkio on aivan epätoivoinen kun hän ei näe virkamiehistössä eikä edes papistossa tarpeeksi raittius- eikä kieltolakihenkeä. Kun kieltolaki oli hyväksytty Alkio sai Suomen Nuorison Liiton vuosikokouksessa 1919 aikaan päätöksen, jolla velvoitettiin nuorisoseurojen jäsenet »kieltolakivaltakunnan kansalaisina» olemaan ehdottoman raittiita. Nuorisoseurojen tuli nyt erityisesti työskennellä raittiuden edistämiseksi.

Mutta Alkiota huolestutti kun »juoppouden keskellä liikutaan aivan kun olisi kysymys lievästä kulkutaudista ja tässä kuitenkin ollaan tekemisessä ruton kanssa, sillä juopottelu on rumimpia rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sitenhän tehdään väkivaltaa Jumalan luomalle taideteokselle, ihmiselle: banana riistää juopottelu tilapäisesti järjen. Kuinka nuorisoseurapiireissä voi sellaista sietää!» Alkio huudahtaa. Häntä askarrutti nuorisoa piinttävä lankeemishoukutus, »kun viinan kauppa yhä edelleen vapaasti kukoistaa, kun saarnastuolista, enempää kuin poliisivahdistakaan, ei julisteta Jumalan ja esivallan ehdottomana vaatimuksena ehdotonta raittiutta, kun isät juovat ja äidit sitä hymyillen suvaitsevat, kummako on, että nuorison siveys horjuu. Nuonso näkee kaikkialla siveellisiä periaatteita, mutta vähän halua niiden käytännölliseen toteuttamiseen. Ja nuorisokin omistaa mieluummin esimerkin kuin periaatteen»

Sivistyneistö pettää

Toisinaan näyttää Alkion ärtymys sivistyneistöä kohtaan puhkeavan jopa harkitsemattomaksi suuttumukseksi — onneksi kuitenkin päiväkirjaan kätketyksi, sillä purkauksiin näyttää tulleen sellaista, jolla tosimielessä ei ollut katetta Alkion aatemaailmassa.

Kun oli kysymys kansanedustajien, varsinkin omien miesten raittiudesta, Alkio ei hyvin silmin katsellut edustajatovereittensa kortinpeluutakaan juopottelusta puhumattakaan. Heidän lainsäätäjien, jos keiden, piti olla maan valioita. Samaa oli vaadittava lain valvojilta, tuomareilta, nimismiehiltä ym. Suomen raittiuslautakuntien kokouksessa Tampereella 1920 oli paheksuttu, etteivät tuomarit kieltolakiasioissa tehneet tehtäviään. Asia tuotiin maalaisliiton eduskuntaryhmään samana syksynä lisättynä sillä toivomuksella, että kieltolakia kovennettaisiin — samalla kun tehtäisiin valistustyötä. Salakuljetus rehoitti, maa oli kuin sotatilassa, varojen myöntämisessä kieltolain valvomiseen ei saanut kitsastella.

Reseptikauppa oli lopetettava, apteekit kernaimmin sosialisoitava. Alkio vastasi (27.10.1920) eduskuntaryhmän puolesta ja lupasi, että se tekisi parhaansa, mutta muistutti samalla raittiuslautakuntia »joiden suhteen toivomme, että nekin tekisivät tehtävänsä». Samana syksynä Alkio yhdessä Kärjen kanssa teki eduskunnassa ehdotuksen kieltolain koventamisesta, mutta se ei heti johtanut tulokseen. Keväällä 1922 uusittu ehdotus saavutti sen sijaan enemmistön kannatuksen, sillä kuten talousvaliokunta selitti »ehdotetut rangaistusten kovennukset näyttävät välttämättömiltä sen häikäilemättömän lain rikkomisen estämiseksi, mikä on vallalla.» Vastustuskin oli selvästi kasvanut, sillä kovennettu kieltolaki hyväksyttiin vain äänimäärin 109-62.

Vastastustavia ääniä kuului kaikista muista paitsi maalaisliiton ryhmästä. Niin kauan kuin Alkio oli voimissaan, hän pystyi pitämään maalaisliiton eduskuntaryhmän ainakin ulkonaisesti yksimielisenä kieltolain takana ja vielä senkin jälkeen, kun hän itse oli poistunut eduskunnasta. Tätä todistaa mm. se ryhmän puolueen lehdistölle 20.12.1924 toimittama kirjelmä, jossa aluksi valitettiin sitä tapaa »jolla suuret joukot kansan kaikissa kerroksissa ovat langenneet rikkomaan kieltolakia». Se oli pelottavana enteenä kansamme tulevaisuudelle arveltiin.

Kirjelmä jatkui:

»Ellei yleinen lainkunnioitus myöskin tässä suhteessa pian nouse, uhkaa nuorisoamme kotiseudulla, opiskelukaupungeissa ja armeijassa pelottava siveysvaara. Tätä lankeemusvaaraa vastaan on käytävä tosityöhön. Jokaista kansalaista, joka on liittynyt maalaisliittoon ja jokaista maalaisliittojärjestöä kutsutaan nyt tähän taisteluun kansamme tulevaisuuden puolesta».

Sitten viitattiin maalaisliiton vasta julkaistuun ohjelmaan, jossa mm. sanottiin, että

»maalaisliittolaisten velvollisuus on pitää huolta siitä, että laista piittaamaton kansalaiskunnon laskuaika pian loppuu. Tässä huolenpidossa on ensimmäinen tehtävämme, että kukin itse asettuu riidattomasti lain alle, tässä tapauksessa kieltolain alle.»

Kirjelmässä näkyy selvästi Alkion »peukalon jälki». Mutta Alkion täytyi pian suureksi pettymyksekseen todeta, ettei kestänyt kauankaan, kun hänen Helsingistä lähtönsä jälkeen ensimmäiset säröt itse eduskuntaryhmässä ilmaantuivat.

Kerrankin hän sanoi toimittaja Josua Ruotsalan kuullen:

»Jos minä olisin ollut eduskunnassa olisin hoitanut asiat toisella tavalla. »

Kyllä Alkio yritti voimiensa mukaan vielä Vaasasta ja Laihialtakin käsin valvoa ryhmän työskentelyä. Niinpä kun pyrittiin ehkäisemään salakuljetusta ja kun marraskuussa 1924 pidettiin Helsingin konferenssi, johon oli kutsuttu Itämereen rajoittuvien valtioiden edustajia, Alkio seuraili innokkaasti tapahtumaa.

Konferenssiin otti osaa edustajia Saksasta, Tanskasta, Norjasta, Ruotsista, Virosta, Latviasta, Liettuasta, Puolasta, Venäjältä ja Suomesta. Suomalaisten tekemää sopimusehdotusta käsiteltiin sitkeästi pari viikkoa. Sopimus olisi edellyttänyt, että sopimusvallat olisivat ruvenneet tarkoin valvomaan alkoholitavarain vientiä, mutta olihan joukossa maita, joille spriin salakuljetus toi sievoiset vuositulot, Viro nimenomaan. Tämä maa suhtautuikin kaikkem kielteisimmin Suomen hallituksen vastaaviin ehdotuksiin. Neuvottelut johtivat vain osatulokseen ja siihenkin myötävaikutti Alkion ja Voionmaan käynti »Kieltolakiliiton lähetystönä» Relanderin luona 5.4.1925. Paitsi että nämä raittincmiehet painostivat sopimuksen ratifiontia, he korostivat, että varsinkin korkeisiin virkoihin — kysymyksessä olivat nyt armeijan päällikkyys ja Viipurin läänin maaherran virka — valittaisiin »raittiutta harrastavia miehiä». Helsingin sopimus ratifioitiin 19.8.1925 ja tuli voimaan lopullisesti jouluaattona 1925, mutta kun siihen ottivat osaa vain Suomi, Ruotsi ja Norja, ei se paljon merkinnyt.

Ratkaisevalta tuntui kuitenkin se, etteivät kotimaiset toimenpiteet johtaneet tuloksiin. Niinpä sosiaalidemokraatit Väinö Voionmaan, Hannes Ryömän ym. toimesta tekivät eduskunnassa 1925 anomusehdotuksen, jonka eduskunta hyväksyi ja jossa hallitusta velvoitettiin »tehokkaasti ja johdonmukaisesti valvomaan kieltolain noudattamista». Seuraaville valtiopäiville viety lääkärien reseptioikeuden tiukentamista koskeva esitys sai kuitenkin huomattavaa vastatuulta. Vastustajain (K.Järvisen ja A.Forsbergin) vastalauseeseen oli mm. liitetty maan kaikkien hovioikeuksien presidenttien allekirjoittama julistus, jossa väitettiin, ettei kieltolaki ollut käytännössä osoittautunut kansan oikeustajuntaa vastaavaksi.

Vaikka kieltolain koventaminen jälleen hyväksyttiin (äänimäärin 129-45) oli käynyt eittämättömän selväksi, että kieltolain valvominen oli lähes mahdotonta. Samanaikaisissa maaherrojen kokouksissa koetettiin keksiä erilaisia keinoja, millä valvontaa tehostettaisiin, mm. kiinteällä yhteistyöllä viranomaisten ja suojeluskuntien kesken, valvontaviranomaisille hankittavilla tehokkaammilla välineillä ja edelleen kovennetuilla rangaistuksilla.

Alkio oli kuitenkin sitä mieltä, että suurimpia vikapäitä olivat viranomaiset itse suhtautuessaan veltosti, jopa vastuuttomasti kieltolain valvontaan. Tapansa mukaan Alkio ei tyytynyt ylimalkaisiin väitteisiin, vaan hankki ainakin Keski-Suomen piiristä, missä juoppous ja kieltolakirikkomukset tuntuivat erityisesti rehoittavan, tarkkoja tietoja nimismiesten suhtautumisesta kieltolakiin. Tiedot toimitti hänelle 17.10.1927 Väinö Kivilinna, ja niistä sai sellaisen kuvan, että vain parissa pitäjässä oli »hyviä miehiä», muualla saattoi virkavaltaa edustaa: »lystinpitäjä, laulaja ja ryyppymies, auttamaton juoppo, nuori juopotteleva vt. nimismies; eräässä pitäjässä nimismies oli katkaissut välinsä raittiuslautakunnan kanssa, toisessa oli koko kunta nimismiestä ja valtuustoa myöten vastuuttomia jnep.» Se on »avonainen selitys siitä, miten esivallan miekkaa kannetaan keski-Suomessa», Kivilinna arvelee.

Alkiolla oli pian suurempiakin suruja. Hänen oma terveytensä ensinnäkin horjui, niin että hän saattoi 1920-luvun jälkipuoliskolla pääasiallisesti vain kirjeenvaihdon kautta hoitaa Kieltolakiliitonkin asioita, joita hän kyllä muuten tarkkaan seurasi. Karpio lähetti hänelle säännölliset toimintaraportit, otti selvää Alkion terveydentilasta, ilmoitti kokousasiat. Alkion terveyden ruvetessa 1928 pahemmin horjumaan oli Karpio ja koko kieltolakiväki erittäin huolissaan. Kun »isä Alkio» taas näytti paranevan, »oli kuin raskas taakka olisi pudonnut hartioilta». Jumalan avulla toivottiin Alkion jälleen jaksavan johtaa raittiustyötä ja kieltolakitaistelua.

Mutta juuri tämän taistelun toivottomuus tuntuu osaltaan murtaneen Alkion. Erityisesti häntä suretti se, että raittiusmies toisensa jälkeen, vieläpä omasta leiristä, erkani vastapuolelle. Tosin hän otti häviönkin mahdollisuuden huomioon huolestuneena, mutta kuitenkin pohjaltaan toivoa elätellen. »Jos me häviämme on kansan tulevaisuus kyseenalainen, mutta jos me voitamme, niin annamme, ei ainoastaan Suomelle, vaan koko sivistyneelle maailmalle jotakin uutta ajateltavaa ja toteutettavaa. Me tahdomme luoda uuden kulttuurin — ja uudet käsitykset, jotka kykenevät kyllä kaikessa muussa kilpailemaan sen kanssa, mitä alkoholikulttuuri loi, mutta ihmisyyden nousussa voittamaan sen», Alkio julisti. Ja vielä Ruotsin matkallaan 1925 Alkio vakuutti sikäläisille epäileville tuomaille — pääministeri Sandleria myöten — että »kieltolain vakiintuminen kyllä vie jonkun verran aikaa, mutta se toteutetaan, koskaan ei sitä peruuteta» Näinhän kuitenkin kävi.

Kieltolain selvästi näkyvät epäkohdat saivat 80 tunnetun henkilön vuoden 1927 maaliskuussa antamaan sen julkilausuman, joka Täyskiellottomien Liiton toimesta saatettiin päivälehtiin nimellä »Kieltolaki ja eduskuntavaalit». Julkilausumassa sanottiin mm., että kieltolain voitiin nyt »vastaansanomattomasti» todeta epäonnistuneen. Oli ollut »kohtalokas erehdys tehdä kieltolaista puoluetunnus, josta velvoitettiin sokeasti ja ehdottomasti kiinnipitämään, tuottipa elämäntodellisuus sen suhteen mitä pettymyksiä tahansa. Ainoa oikea ratkaisu oli kieltolakierehdyksen avoin tunnustaminen ja sen korjaaminen».

Julkilausuman allekirjoittajat olivat nimekkäitä henkilöitä: Gust. Arokallio, Tekla Hultin, J.R.Danielson-Kahnari, Juho Jännes, ja Yrjö Koskelainen, tunnetut ruotsikot Ernst v.Born, K.G.Söderholm E.R.Furuhjelm, A.Serlachius, G.Schauman, R.A.Wrede jne. Allekirjoittajana oli myös tuomari O.Akesson, ainoa »maalaisliittolainen luopio», ja muita tunnetumpia hovioik. presidentti K.Castrån, Emil Aaltonen, Hj.Nortamo (Nordling)A ja R.Pihkala.

Todella raskasta tykistöä suunnattiin siis kieltolakimiehiä vastaan, mutta nämä ottivat taisteluhansikkaan vastaan suorastaan uhkaamalla raittiuskokouksensa päätöslauselmassa poliittisia puolueita.

Luvattiin, että mikäli »luottamuksellista yhteistoimintaa valtiollisten puolueiden ja niihin lukeutuvan raittiusväen kesken ei synny tulee järjestynyt raittiusväki nykyisistä puoluerajoista välittämättä vaaliliittoutumisien muodossa järjestämään vaalitoimintansa niinkuin kieltolain puolustuksen etu vaatii». Tämä uhkaus, joka jo viittasi erityisen kieltolakipuolueen perustamiseen, sai
puolueiden johdon myöntymään varsin pitkälle raittiusväen vaatimuksiin. Nämä esitettiin mm. helmikuussa 1927 pidetyssä kieltolakikokouksessa, jossa eri puolueiden edustajat selvittivät puolueittensa suhtautumista kieltolakiin ja raittiuskysymykseen. Kallion, Virkkusen ja Tannerin ohella kokoukseen osallistui mm. Santeri Alkio’, joka saattoi vielä taata puolueensa varauksettomasti seisovan kieltolain takana. Saatnnpa vielä 4.5.1928 asetuksella kovennetuksi kieltolain rikkojien rangaistuksia. Mutta Alkionkin oli ennen pitkää pakko todeta omissa riveissään asteettaista luopumista. Björkenheim, Alkion vanha tuttava ja aateystävä, oli keksinyt oman järjestelmänsä: miedot juomat viinit ja oluet luvallisiksi.

Tämä ei oikeastaan ollut mitään uutta; kunnon kuvernööri Wrede oli aikoinaan koettanut oluella voittaa viinan, mutta ei ollut siinä onnistunut ni Artturi Leinonen, itsekin »yliloikkaaja» kieltolakiasiassa, on kertonut käynnistään Alkion kanssa Björkenheimin kartanossa Isonkyrön Orisbergissa kesällä 1929, siis vain vuotta ennen suuren vanhuksen poismenoa. Leinonen oli mieli
täynnä muistoja Välskärin kertomuksista” seuraillut »kahden vanhan askeleita» puistokäytävillä. Leinonen kertoo:

»Vasta illalla myöhään ajelimme takaisin läpi pimeän metsän. Siinä auton kumikäpäläin hiljaa sihistessä ja moottorin hyristessä Alkio lausahti:

— Merkillisen itsepäinen hän on, tuo Björkenheim. Vaikka on ikänsä ollut raitis ja kulkenut raittiudesta puhumassa, niin vastustaa kieltolakia. Tai ei ainakaan usko sen pysyvyyteen. Kuulithan mitä hän sanoi?

Olinhan minä kuullut. Ja tiesinhän minä ennestäänkin, että nuo vanhat ystävykset joutuivat aina väittelyyn kieltolain tullessa puheeksi. Niin nytkin, päivällispöydässä.

Björkenheim ei sanonut uskovansa, että tuota lakia voidaan kauankaan pitää voimassa, se oli hänen mielestään jo nyt saanut enemmän aikaan pahaa kuin hyvää. Salapoltto ja -kuljetus vain yltyy ja juopottelu lisääntyy. Ei ihmisiä voida pakkotoimin parantaa, hän väitti.

Alkio: Tämä kaikki on ohtmenevää ja aivan odotettavaakin. Se kyllä muuttuu. Poliisivoimaa on lisättävä ja raittiusvalistusta tehostettava. Jos kieltolaki kaatuu, niin tämä maa hukkuu viinaan. — Tähän tapaan keskustelu kävi. Nyt Alkio osoitti sanansa minulle.

—En ymmärrä, miten kukaan raittiusmies voi olla toista mieltä. Ymmärrätkö sinä? Se tuli suoraan kuin pyssyn suusta. Pidin sitä jonkinlaisena omantunnonkysymyksenä, johon oli suoraan vastattava, ja vastasinkin.

— En mahda sille mitään, että ajattelen melko pitkälle samaan tapaan kuin setä Björkenheim. Olen jo pitkän aikaa ajatellut. Mainitsinhan siitä jo silloin, kun talvella oli puhe lehtialalle siirtymisestäni.

— Niin mainitsit, mutta en ottanut sitä vakavasti. Enkä ota nytkään. Vain heikot sielut horjahtelevat, jos kerran tietävät oikeaa asiaa ajavansa. Ilkka tulee aina olemaan kieltolain kannalla.

— Luonnollisesti. Niin kuin yleensäkin lain kannalla.

Siitä asiasta ei keskusteltu enempää.»

Myöhemmin syksyllä Alkio sai nähdä, ettei Leinonen ollut »yliloikkarina» yksin. Eräiden arvovaltaisimpiin kuuluvien miesten: Hannes Gebhardin, J.R.Danielson- Kalmarin — jopa Paavo Virkkusen — nimet näkyivät ennen pitkää vastustajien listalla. Miten se oli mahdollista?

Alkio ja marjaviinimiehet

Kieltolakiin oli vuosia suhtauduttu epäillen varsin laajoissa piireissä, mutta vasta maaihnanpula ja sen Suomessakin vuodesta 1919 alulle panema taloudellinen kriisi jyrkensivät mielipiteet laille yhä vastaisemmiksi. Tosin voimakkain kieltolakipuolue maalaisliitto saavutti v. 1929 vaaleissa suuren vaalivoiton lisäten edustajamääränsä 60:een, ja Ilkka (Alkio) uskoi vakaasti, että »maalaisliiton uskollisuus kieltolaille on huomattavalta osaltaan vaikuttanut siihen, että puolue on saavuttanut voimanlisäyksen». Kieltolakikysymys oli edelleen »tärkeä kulttuurikysymys uuden elinvoimaisemman kulttuurin kannalta».

Mutta samana syksynä kieltolakia arvosteleva julkinen keskustelu käynnistyi ja yhä useampi arvovaltainen henkilö vaati lain tarkistamista. Keskustelun avasi Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander, joka 26.10.1929 päivälehdille antamassaan haastattelussa pani kieltolain kerrassaan matalaksi. Yhä lisääntyvä »rikollisuus, huliganismi ja moraalittomuus» oli lähinnä kieltolain syytä; kieltolaki aiheutti mm. yksilönvapautta rajoittaessaan rikollista uhmahenkeä jms. Lausunto sai erityistä kantavuutta, kun Savon läänien maaherrat Ignatius ja Pulkkinen kohta ilmoittivat yhtyvänsä siihen. Pääministeri Kallio sen sijaan olisi ollut jopa valmis erottamaan Jalanderin, mutta muu hallitus empi ja Kallio luopui vaatimuksestaan.

Luovuttava oli siitäkin syystä, kun yhä tunnetumpia »luopioita» ilmestyi. Hannes Gebhard katsoi Varsinais-Suomen osuustoiminta- ja maatalousmiehille marraskuussa 1929 pitämässään esitelmässä, että kieltolaki oli eräs tärkeimmistä
tekijöistä jotka olivat vaikuttaneet maatalouden ahdinkotilan syntyyn. Vain viikkoa myöhemmin J.R.Danielson-Kalmari mainitsi Satakuntalaisessa osakunnassa pitämässään puheessa, että kieltolaki säädettiin aikoinaan »jonkinlaisen huumauksen vallassa», mutta pettymys oli ollut täydellinen. Harmaantunut tutkija ja valtiomies arveli, että hän oli »jonkin verran perehtynyt Ruotsin ja Suomen yhteiskunnallisen lainsäädännön vaiheisiin» mutta ettei tämän piiristä tuntenut ainuttakaan toista lakia, jonka vaikutukset olisivat olleet niin tuhoisat kuin kieltolain. »Olen varma siitä, että ellemme me vanhat niin ainakin te nuoret näette sen päivän, jolloin kieltolaki on kumottu,» arvossapidetty vanhus lausui.

Suurimpia pettymyksiä Santeri Alkiolle lienee kuitenkin ollut Paavo Virkkusen luopuminen. Vielä 1927 tämä oli julkisesti ilmoittanut olevansa taistelurintamassa seisova kieltolakimies, mutta 1929 jo vahvasti epäili kansan kieltolakitahtoa, ja
raittiusviikon alkaessa 5.11.1929 hän esitti Uudessa Suomessa, että neuvoa-antava kansanäänestys olisi kieltolakiasiassa mahdollisimman pian pantava toimeen. Virkkunen oli muutenkin joutunut poliittisessa mielessä jonkinlaiseen murrosvaiheeseen: hänen kantansa muuttui kielikysymyksessäkin niin, että hän omaksui hyvin myönteisen kannan yhteistoiminnasta ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa.

Keväällä 1930 Virkkunen YRY:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa suositti alustuksessaan suoraan uuden väkijuomalain säätämistä, koska piti salakuljetuksen estämistä valtiolle ylivoimaisena tehtävänä. Tästä aiheutui sanomalehtipolemiikki
Liakan ja Sireniuksen kanssa, puuttuipa asiaan nyt kuolemansairas Alkiokin, vaikka oli jo saman vuoden alussa ehtinyt valittaa Karpiolle, ettei sairautensa vuoksi kyennyt olemaan mukana »siinä taisteluvaiheessa, jonka Gebhard-Danielson-Kalmari-Jalander-rintama oli hyökkäyksellään järjestänyt». Alkio vakuutti uskonsa kieltolain voittoon »vain viime aikoina vahvistuneen».

Virkkusen siirtyminen barrikaadin toiselle puolelle pakotti siis Alkion viimeisillä voimillaan — samana päivänä, jona hänen työnsä Ilkassa tosiasiallisesti päättyi laatimaan artikkelin, jossa pahoitteli vanhan kieltolakimiehen luopumista ja samalla pyrki rohkaisemaan uskollisiksi jääneitä:

»Me jokainen joudumme elämässämme tekemään lakkaamatta sellaisia kokemuksia, etteivät lämpimästi harrastamamme asiat toteudu niinkuin olemme toivoneet, mutta sittenkään emme saa aina ensimmäisen pettymyksen kohdattua heittää kirvestämme järveen ja heittää asiaa siihen. Joka näin tekee häntä voidaan syystä pitää heikkouskoisena, jopa huikentelevana. Vastuksia vartottiin mutta tuskin kuitenkaan arvioitiin niitä mun suuriksi kuin ne ovat muodostuneet. Mutta niin on usein asiat. Odotetaan liian paljon. Kukaan ei kuitenkaan voi väittää, ettei kieltolain tarkoitusta voi saavuttaa jatketun raittiustyön kautta. On otettava vain jatkettu taistelukurssi.»

Virkkunen puolestaan on myöhemmin kirjoittanut, ettei hän tähän Alkion tuomitsevaan ja alakuloiseen kirjoitukseen, jota sanottiin hänen viimeisekseen,halunnut vastata siitäkään syystä, että tiesi Alkion olevan sairaana. Tälle olikin varmaan vielä suurempi pettymys se luopumus ja hajaannus mikä koettiin omassa puoluepiirissä.

Maalaisliiton ryhmässä tapahtui eräänlainen pesänselvitys kieltolakiasiassa ryhmäkokouksessa 10.2.1930. Tällöin äänestettiin J.O.Ikolan, tunnetun »Vaasan Jaakon», eduskunta-aloitteesta, joka tähtäsi alkoholilainsäädännön täydelliseen Ylioppilaiden Raittiusyhd stys. uusimiseen ja alkoholiverotuksen käytäntöön ottoon. Vain neljä maalaisliiton edustajaa uskalsi ilmoittaa kannattavansa tätä ehdotusta, vaikka samalla kannalla oli kyllä useita muitakin. Kun näet kokoomuslainen edustaja Puhakka teki ehdotuksen hedelmä- ja marjaviinien kotitarvevalmistuksen sallimisesta, hän sai puolelleen 14 maalaisliittoryhmän jäsentä, kun taas ehdotusta vastusti 21 edustajaa.

Antti Juutilainen ei liioin ollut saanut ryhmältä lupaa, kun »samaan löysiin» ilmoitti haluavansa ehdottaa kotimaisten marjaviinien tehdasmaista valmistusta. Tästä huolimatta hän kuuden muun edustajan kanssa jätti pari päivää myöhemmin
eduskunnalle esityksen marjaviinien valmistamisesta ja kauppaan laskemisesta. Aloitteen perusteet olivat vallitsevasti taloudellisia: vedottiin siihen että sekä puu että kasvitarhatuotteet jäivät menekin puutteessa suuressa määrin käyttämättä ja
metsämarjoista suurin osa talteen ottamatta. Marjaviinien oli täysin pätevästi todistettu olevan »terveellistä, virkistävää ja ravitsevaa juomaa», niiden käyttöön otto vähentäisi mm. spriin ja muiden väkevien juomien käyttöä, »millä olisi huomattava terveyttä ja yleisiä tapoja parantava vaikutus».

Ei ollut mikään sattuma, että aloitteen takana ja sitten sitä kannattamassa oli erityisesti karjalaisia edustajia. Nämä olivat jo pitemmän aikaa olleet oppositiossa Kyösti Kalliota vastaan*. Ehkä heillä pienviljeliväen edustajina oli hivenen taloudellista aihettakin puoltaa marjaviinejään? Oman puolueensa kieltolakimiehiltä, joita maalaisliiton enemmistö vielä oli, aloitteen tekijät saivat ankaran tuomion. Ilkka (Alkio) kirjoitti, että aloitteen tehneet edustajat olivat syyllistyneet maalaisliiton vahingoittamispyrkimykseen, sillä mikäli kävisi niin, että aloite tulisi hyväksytyksi, olisi siitä ensimmäisenä seurauksena se, että maalaisliittolaisen hallituksen täytyisi erota. Täten marjamiehet olivat osoittaneet suurta epälojaalisuutta, ja lisäksi Ilkka katsoi marjamiesten rikkoneen yhtä puolueen tärkeimmistä ohjelmakohdista, pettäneen valitsijansa.
Samaan suuntaan kävivät puolueen muittenkin lehtien, paitsi karjalaisten, kirjoitukset.

Mutta sortavalainen »Karjalan Maa» piti marjamiesten ehdotusta monessa suhteessa merkittävänä, jopa käänteentekevänä kieltolain historiassa; aloite vaikutti selventävästi koko kieltolakikysymyksen käsittelyyn ja seurauksena täytyi olla, että kieltolakikantaa tarkistettaisiin puoluekokouksessa. Santeri Alkio sydäntyi etenkin tästä kieltolain vastustajana tunnetun päätoimittaja Ari Pitkäsen kirjoituksesta, ja sanoi moittien Vihtori Karpiolle (14.5.1930), että Karjalan Maa oli ainut maalaisliiton kieltolakia vastustava lehti.

Kun marjaviinimiesten aloitetta sitten kannatti 18 maalaisliittolaista, voidaan todeta, että näistä 13 oli Itä-Suomesta valittuja, kun sen sijaan Vaasan läänistä ei ollut yhtään ja Oulun läänistäkin vain kaksi. Kun on pyritty tutkimaan asiaa, on jopa puhuttu »kalliolaisuudesta» ja »snnilalaisuudesta»; mutta nuori tutkija J.Kallenautio todistaa varsin pätevästi, ettei tämä vastakohtaisuus tuntunut kieltolakiasiassa. Kieltolakia kannatettiin kauimmin alueella missä alkiolaisuus oli syntynyt ja missä sen vaikutus edelleen selvimmin tuntui. Alkion sairaalloisuudesta huolimatta hänen raittiusideologiansa vaikutus oli yhä edelleen tällä alueella kiistaton, minkä maalaisliiton Vaasan läänin kolmen vaalipiirin edustajain kannanotot muihinkin kieltolakia koskeviin aloitteisiin osoittavat. Vaasan läänin eteläisen vaalipiirin piirijärjestö, joka lienee edustanut maalaisliiton jyrkintä kieltolakikantaa, katsoi jopa kieltolain horjuttamisyritykset »hyökkäyksiksi puolueen perustarkoituksia vastaan», pitipä piirijärjestö puolueohjelmaa näin rikkoneita edustajia sopimattomina tehtäväänsä. Myös molempien muiden läänin vaalipiirien piirijärjestöt yhtyivät varauksetta kannattamaan kieltolakia. Päinvastaista mieltä olivat jo Satakunnan, Etelä-Hämeen, Mikkelin ja Kuopion piirijärjestöt. Yllättävää kyllä, Karjalan molempien vaalipiirien vastaavissa elimissä enemmistö, joskin niukka, pyrki edelleen pysyttelemään puolueohjelman takana.

Tähän tuskin ehti vaikuttaa Santeri Alkion tautivuoteeltaan 26.-27.4.1930 pidetylle puoluekokoukselle lähettämä suorastaan hätääntynyt viesti, jossa Alkio varoitti kokouksen osanottajia:

»Älkää siis luopuko kieltolaista, älkää millään ehdolla! Älkää antako tässä asiassa valtuuttamillenne edustajille mitään erikoisvapauksia siitä, mihin nykyinen puolueohjelma velvoittaa.»

Alkion mielestä maalaisliiton oli nyt saavutettuaan »korkeimman kukkulan menestykselleen» harkittava tulevia vaateita. Tällöin ei ollut tärkeintä, Alkio jo vakiintuneeseen tapaansa saneli, valta- ja vaikutuspiirin laajentaminen, vaan aateja käsitepiirien syventäminen. Avoimien valtuuksien myöntäminen kansanedustajille asioissa, joista puolue oli lausunut kantansa, olisi luopumista niistä kansanvaltaisista periaatteista, jotka maalaisliitto oli alkuajoistaan lähtien ohjeekseen ottanut.

Edelleen Alldo oli sitä mieltä, että kieltolaki oli kyllä mahdollinen toteuttaa käytännössä. Se vaati kuitenkin, että kansassa saataisiin kasvamaan vakaumus, jonka mukaan ehdoton raittius tunnustetaan yhdeksi uuden kulttuurin tärkeimmistä perusteista. Kieltolain noudattaminen tuli tehdä jokaisen maalaisliittolaisen kansalaisvelvollisuudeksi ja kunnia-asiaksi.

Alkion kaunopuheinen kirjelmä, joka todisti hänen vankkumatonta uskoaan vielä kuolinvuoteellaankin, sai kokouksessa myrskyiset suosionosoitukset ja varmaan taltutti monen horjuvan edustajan lähtemään Alkion toivomaan suuntaan.

Marjamiehet mm. saivat menettelystään ankaran tukistuksen, varsinkin kun he julkisesti ilmoittivat halunneensa saada muutoksen vallitsevaan tilanteeseen, siis kieltolakiin. Jonkin verran kannattajiakin heille sentään löytyi: avoimessa äänestyksessä puolueohjelmaan pitäytyminen voitti äänin 159-44. Koska äänestys oli avoin, se vaati rohkeutta, ja on arveltu, että oppositio todellisuudessa oli ääniä huomattavasti suurempi.

Alkiolle päätös joka tapauksessa lienee tuottanut tyydytystä, joskaan hän ei katsonut tilanteen rauhoittuneen. Olihan omassa puolueessa ilmennyt melkoista rakoilua ja muissa porvarillisissa tuskin oli enää montakaan kieltolain kannattajaa. Mutta Alkio oli horjumaton ja toiveikas viimeiseen asti. Niilo Liakka, taistelutoveri on kirjoittanut, että Alkio kyllä heittäytyi avoimin silmin kieltolakitaisteluun tietoisena vastarinnasta, tietoisena lain kunnioituksen alentumisesta jo sortovuosien ja varsinkin maailmansodan aikana.

»Suomalaisen sivistyneistön subteen hän (Alkio) epäilemättä pettyi. Hän uskoi, että se yksimielinen? kannatus, mikä kieltolakiajatuksella oli suomalaisen talonpoikaisen väestön, samoinkuin työväen keskuudessa ollut, ja johon suomalainen valtiollisesti valveutunut osa oli monissa valtiollisissa vaaleissa ja monissa eduskunnissa yhtynyt, oli vilpitöntä, ja velvoittavasti tunnustettua. Tässä uskossaan hän (Alkio) erehtyi. Hänen uskonsa perustui hänen valoisaan, luottavaiseen, suorasukaiseen mielenlaatuunsa. Hän toivoi valtiollisen yhtenäistyminen synnyttäneen sen yhteisvastuun ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen kansan sivistyksellisesti parhaiten suosituissa luokassa, että ne olisivat niin hyvin oman itsensä kuin kansan ja valtion, mutta etenkin kansan vähävaraisten ja sivistyksellisesti vähäosaisten luokkien vuoksi olleet valmiit luopumaan kansan tuhoisimmasta sisäisestä turmeliasta. Hän oli usein puhunut nautinnonhimon ja itsekkyyden hirvittävästä voimasta etuoikeutetussa luokassa. Hän säästyi näkemästä kuinka oikeaan hän oli osunut arvioinneissaan. Ei ole pettyneen häpeä, että on uskonut hyvää toivoessaan kansansa onnea.»

Kieltolaki kumottiin ja näytti siltä kuin Santeri Alkion elämäntyö tällä saralla olisi hukkaan valunut. Mutta asia ei ollut aivan niin. Kiivas raittiustaistelu oli kasvattanut Alkion kotimaakunnassa sukupolven tai useampiakin, joille raittiusasia edelleen tuli merkitsemään, kuten Alkiolle itselleen, jotakin pyhää ja kallista.

Vaatimattomasti sanoo M.E.Mäki, muuan Alkion uskollisimmista avustajista nuorisokasvatuksessa, nimenomaan myös raittiustyössä, Alkiosta:

»Alkion raittiustyön tuloksia on myöhempi turmeltunut aika tuhonnut, mutta yhä edelleenkin niistä on paljon jäljellä. Hänen julistuksensa vaikutus tuntuu vielä erityisesti hänen kotimaakuntansa ja kotikuntanea väestön keskuudessa sekä nuorisoseuraliikkeen piirissä. Ja on syytä toivoa että olojen vakiinnuttua kansamme keskuudessa tulee uusi siveellinen nousukausi jolloin Alkion kylvöstä taas nousee runsaampaa satoa.»

Liakka sanoo vastaavasti, että Alkio kaikesta pettymyksestäänkin huolimatta sai nähdä suurenmoisen kehityksen Suomen kansan syvien rivien henkisessä ja taloudellisessa elämässä ja valtaisan edistyksen kansan suuren enemmistön yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa asemassa. »Kuitenkin», Liakka päättelee, »oli hänen elämäntyönsä varsinaisesti herättäjän, aatteiden julistajan, kasvattajan, toukomiehen työtä. Sen tulokset valmistuvat vasta uusissa sukupolvessa.»