Santeri Alkio lähikuvassa

Kirjoittaja:

Aulis J. Alanen

Kuoleman varjossa; uusi avioliitto

 

Monissa yhteyksissä on käynyt ilmi, ettei Santeri Alkio tavoitellut julkisuutta, ei virkapaikkoja eikä arvoja — kunniamerkkejä hän suorastaan kieltäytyi ottamasta vastaan. Lukuisia kertoja Alkio kirjoittaa, Helsingistä kansanedustajana ja ministerinäkin ollessaan, päiväkirjaansa, miten hartaasti hän kaipaa kotiin, äitinsä, lastensa ja varsinkin vaimonsa luo. Perhe ja koti olivat tälle taistelijalle parasta lepoa, niiden parissa hän olisi halunnut jatkuvasti olla ja kirjoittaa. Santeri Alkiolla oli erittäin raskaat kokemukset ensimmäisen avioliittonsa ajoilta. Sen hän solmi 23.12.1884, siis 22-vuotiaana vain 17-vuotiaan Susanna Serafia Mannilan kanssa. Tämän isä, talollinen Jaakko Jaakonpoika Svart (s. 28.8.1835 Laihialla), oli 2.7.1859 nainut isokyröläisen Greta Kustaantytär Antilan (s. 11.10.1842). Nuoripari asnikin aluksi Isossakyrössä kunnes muutti Laihialle.

Täältä ostettiin kirkonkylässä sijaitseva Mannilan talo 4.4.1862, siis Santeri Alkon syntymävuonna. Tällöin muuttui sukunimikin maan tavan mukaan Mannilaksi. Tietomme Santeri Alkion nuorena avioon joutuneesta ja jo sitten nuorena nukkuneesta ensimmäisestä puolisosta ovat vähäiset. Veljen antaman kuvan mukaan Serafia Mannila oli hyvin herkkä ihminen. Alkio kirjoitti vaimonsa poismenon jälkeen E.E.Takalalle: »Minä rakastin vaimoani ja hän ansaitsi rakastaa. » Itse asiassa tämä ensimmäinen avioliitto oli perhetapahtumien kannalta murheesta toiseen kulkemista. Ensimmäinen lapsi Lyyli syntyi 6.4.1885, mutta kuoli jo kuukauden kuluttua. Sitten 18.6.1886 tuli maailmaan poika Vilho Johannes ja parin vuoden kuluttua, 18.8.1888, Urho-poika. Urho menehtyi jo 7.5.1891 »tuntemattomaan tautiin». Vanhempien katkeraksi suruksi Vilho seurasi häntä 3.1.1892. Kuolinsyyksi on merkitty luumätä. Tällöin Alkio kirjoitti 18.1.1892 Takalalle, että hän olisi ollut aikeissa tulla Kauhavan uuden seurahuoneen vihkiäisiin ja vuosikokoukseen. »Olin sinne tuloni jo aikaisemmin päättänyt — — — mutta samana päivänä kuin kokous oli haudattiin ainoa poikani. Siinä oli syy, etten tullut.»

Kaikkein murheellisin vaihe oli Alkiolla sitten syksyllä 1894. Serafia-vaimo oli sairastanut jo pitkään maakunnan vitsausta, keuhkotautia. Vielä elokuun alussa 1894 lanko, opettaja Matti Nurmio, kirjoitti Santeri Alkiolle:

»Ikävä on nähdä puolisonsa kivuliaana. Tämän lausun kun tiedän sinun kokemuksesta tuntevan tuon asian. Toivon ja rukoilen, että saisit sinäkin puolisosi pitää toverin. – – – Tiedän, että teet velvollisuutesi miten parhaiten voit, mutta kuitenkin pyydän — lohduttele vaimoasi — sisartani. Hänellä on tietääkseni hellä sydän joten lohduttavaiset sanat ovat parhain lääke.»

Mikään hoito ei auttanut, vaan syyskuun 6. päivänä 1894 sammui vasta 27-vuotiaan Serafia Filanderin elämä. Suru aivan masensi Santeri Alkion. Kuolon viikate oli kaiken lisäksi niin säälimätön, — tässä tapauksessa ehkä armeliaskin — että vain kuukauden verran äidin kuoleman jälkeen tuoni riisti nelikuukautisen pikku Laurin. Isälle jäi nyt vain nelivuotias Alli-tyttönen. Saattaa ainoastaan aavistaa, kuinka raskaalta puolisosta ja isästä tuntui menettää lyhyessä ajassa vaimo ja neljä lasta. Alkion kirjeet langolle, Kauppis-Heikille, »sielunhoitajalle» kultaseppä Laineelle, mutta erityisesti ystävälle E.E.Takalalle kuvastavat mitä syvintä murhetta. Viimeksi mainitulle Alkio kirjoitti 9.11.1894, saatettuaan hautaan viimeisen poikansa:

»Minulle oli kesä synkeä, syksy on ollut katkera. Minun elämäni koulu on kova, mutta kenties ja epäilemättä, on minulle parempi, että niin on. – – – Nyt olen 32-vuotias ja elämäni on jo muisto. Hyvä Jumala! — Mutta tämän kaiken rinnalla, mitä on yksityisen kohtalo, kun koko kansan kohtalo on tuuliajoilla. Oma suruni on keventynyt hiukan kun tuo kamala maan suru tuli.».

Kuitenkin Alkio jälleen parin viikon kuluttua kirjoittaa:

»Minulla on ollut hyvin ikävä syksy. Milloinkahan muuttuu edes vähän valoisammaksi?»

Varmaan Alkio ei silloin tiennyt, että pikku Laurin hautajaisissa lokakuun 10. päivänä 1894 hänen kotonaan vieraili sen tuleva uusi emäntä. Tämä oli Salossa 18.8.1869 syntynyt, viimeksi Tammisaaressa asunut nuori opettajatar Anna Augusta Falenius, joka keväällä 1894 oli valmistunut Jyväskylän seminaarista ja sitten hakenut ja saanut Laihian Kirkonkylän kansakoulun naisopettajan toimen. Koulun johtokunnan puheenjohtajana kauppias Santeri Filander joutui useastikin tekemisiin viehättävän opettajattaren kanssa. Jo marraskuun viimeisenä päivänä 1894 hän kävi kuuntelemassa Anna Faleniuksen opetusta ja Anna vuorostaan toimitti ostoksiaan Filanderin puodissa.

Santeri Alkio itse näyttää pitäneen hellemmät tunteensa hyvinkin kurissa, jos hänellä niitä näinä ensimmäisinä leskeysaikoinaan olikaan. Nuori naisopettaja tuntuu päiväkirjamerkinnöistään päätellen varsin pian ihastuneen »esimieheensä». Anna Falenius, joka oli hyvin uskonnollinen, kirjoittaa 8.12.1894:

»Filanderilla. Pyydettiin sisään. Herra armahtakoon minua kun maallisista koetan iloani etsiä. Minua ei haluta enää rukous eikä Jumalan sanan luku.»

Ja viikkoa myöhemmin:

»Olin vähän varomaton 0llilassa. Kun eivät vain luulisi, että olen rakastunut A.F(ilander)iin!»

Hiljalleen, varovasti tästä sitten kehittyy kaunis rakkaustarina. Seuraavan vuoden alussa Anna Falenius kirjoittaa:

»31.1. Eilen hra Filander luonani, ystävällinen, osaaottavainen. Kumminkin tunsin jonkinlaista kylmyyttä. — 3.2. Eilen illalla kävelemässä, tapasin hra Filanderin. —5.2. Hra ilander kuuntelemassa sisäluvun opetustani. Illalla menin puotiin, kutsuttiin sisään. Hän näkyy niin muistavan mitä minulle on sanonut. Sanoi muuten sydäntään särkevän kun oli nähnyt minun niin myöhään valvovan. Rehellinen sielu. Jalo mies.»

Kuten kaikissa rakkausjutuissa koettiin tässäkin takaiskuja. Anna kirjoittaa 24.2.1895:

»Illalla Filanderin puodissa petroleumia hakemassa. Tuntui vähän vastenmieliseltä nähdä hänet. Hänellä itsellään sama tunne. Luin Oja-Paappalan joulun.»

Lieneekö paloöljyn myynti ja kirjallinen työ sopinut vähän huonosti yhteen nuoren naisen miesihanteessa? Kuitenkin — 31.2.: »Hra Filander luonani.» ja jälleen — 19.3.:

»Ostin kahvia Filanderilta. Kävin sisällä. Istuin mukavasti kiikkutuolissa. Hän pöydän päässä aivan vieressäni. Puhuimme pääasiassa kouluasioista. – – – Kyllä ero hänestä tulee tuottamaan minulle kärsimyksiä, jos niin täytyy tapahtua. Hän käsittää minut niin hyvin.»

Saman vuoden huhtikuun lopussa Anna Falenius kertoo tavanneensa »harva se päivä A.F(ilanderi)n», kerran Aappo Filanderinkin, joka oli »miellyttävä nuorukainen». Sitten seurasi parin viikon tauko. »On niin ikävä häntä, mutta ehkei hän välitäkään räätälin tyttärestä», Anna kirjoittaa. Mutta 14.5. Jokikylän koulun tutkinnossa: »Useampia kertoja kiintyy katseemme toisiinsa. En ole ennen nähnyt hänen silmiään sellaisina.» Sitten: »Taisin Isossakylässä ihan näyttää, että olen rakastunut häneen.»

Vas: Santeri Alkio parhaan miehuutensa päivinä 1898. Paavo Alkion hallussa. – Kesk: Santeri Alkion 1. puoliso Susanna Serafia Mannila (1867-1894). Paavo Alkion hallussa. – Oik.: Santeri Alkion 2. puoliso Anna Fallenius kihlausaikanaan 1896. Paavo Alkion hallussa.

Koulun päättyessä ja kesän ollessa ovella 2.6.1895 johtokunnan puheenjohtaja Filander vain kehotti Annaa: »Koettakaahan nyt vain hetken viihtyä Laihialla», mikä antoi nuorelle opettajalle aiheen kirjoittaa: »Saa nähdä raukeeko tämä asia tyhjiin niinkuin minun entisetkin. Jumala johtakoon! Mmä luulen muuten että hänen luonteessaan on jotakin kovaa, taipumatonta, jota ainoastaan sydämellinen rakkaus voi lieventää.»

Hetken jopa näytti siltä kuin tällaista tilaisuutta ei tulisikaan. Kesäloman aikana oli kirjeenvaihtoa vain harvakseltaan. Syksyllä 1895 ei asia näytä paljonkaan edistyneen. Päinvastoin Anna saattoi 16.10.1895 uskoa päiväkirjalleen:

»Alkio luonani, mutta emme voineet puhua. Sunnuntaina tunsin itseni niin välinpitämättömäksi hänen suhteensa kun hän innoitteli nuorisoseuran kokouksessa.»

Anna Faleniuksella ei lienee ollut aluksi kovin suuria ajatuksia Laihian seuroista ja yhdistyksistä. Mutta uuden vuoden alettua hän kirjoittaa 23.2.1896:

»Kirkonajan jälkeen olin luistelemassa vähän aikaa. – – – Sitten Alkion luona. Huomasin että olin ahdasmielinen, yksipuolinen. Lausuin ajatukseni jyrkästi, tuomitsevasti ja rumasti. Kuka minut on pannut esim. Naisyhdistyksen tuomariksi. Minun tulee ensin itse tuoda esille jotakin parempaa ennenkuin minulla on oikeus tuomita.»

Vasta keväällä 1896 asia kuitenkin ratkesi. Santeri Alkion omaa sieluntilaa tässä murrosvaiheessa kuvannevat parhaiten hänen loppuvuodesta 1895 ja alkuvuodesta 1896 kirjoittamansa kirje langolleen Matti Nurmiolle. Kauppiaan ammatti kyllästytti Santeri Aikiota yhä enemmän, se johti vain »Luonnottomaan spekuleeraamiseen »ja omasta mielestään hän oli näinä aikoina lukenutkin hyvin vähän. Mutta kuitenkin hän oli pyrkinyt kehittämään elämänfilosofiaansa, tahdon filosofiaansa ennen kaikkea, ja todennut, että »murhetta voi vastustaa tahdollansa». Alkio kävi ilmeisesti hyvinkin vaikeaa sisäistä taistelua: järkyttävien kohtaloniskujen jälkeen hän nyt vakavasti harkitsi, voisiko aloittaa uuden perhe-elämän siten ikään kuin kääntää uuden lehden. Hän valitti langolleen elämän tyhjyyttä ilman puolisoa.

Rakkaus yhteiskuntaan ei yksin tyydyttänyt sisäistä rakkauden tarvetta. Vihdoin Alkio päätti ratkaista asian. Hän kosi ja sai myöntävän vastauksen ja ilmoitti sitten 1.6.1896 lyhyesti langolleen: »Olen päättänyt mennä uudelleen naimisiin.» Sitten seurasi tulevan vaimon lyhyt esittely: opettajatar, nimi, kotoisin Tammisaaresta. Avioliitto oli Alkion oman mielenrauhan vuoksi välttämätön. Ei hän ollut ensimmäistä vaimoaan unohtanut, mutta voimakkaat tunteet, joihin hän oli saanut vastarakkautta veivät nyt vastustamattomasti tähän uuteen liittoon.

Anna Falenius kertoo päiväkirjassaan tarkemmin, miten avioliitto solmiutui:

17.5. Nyt on Santerin ja minun välin selvä. Helatorstaina se tapahtui. Voinko minä maallisessa suhteessa, eli mitään suurempaa onnea minulle tapahtua, kun hän rakastaa minua. Hän on viime aikoina useammin käynyt luonani kuin ennen. En minä kuitenkaan ole aavistanut, mikä hänen rinnassansa on riehunut. Olimme istuneet hetken aikaa hiljaa, silloin hän sanoi: »Minulla on teitä kohtaan kehittynyt tunnelma, jota ei enää käy salaaminen. Teidän vallassanne on nyt lopettaa tuo suhde eli saanko jat ?» Minä yritin vastaamaan, mutta en saanut ääntä kurkustani. Olin aivan jäykistynyt. Viimein nousin kumminkin, menin hänen luokseen ja sain sanotuksi: »Ei tarvitse.» Vaivuimme toistemme syliin. —Päätimme, että yhteisessä elämässämme on taivas oleva pääpyrintönämme. Se oli ihana hetki.

Tunsin kumminkin niinkuin olisin vierastanut häntä. Sillä olihan se niin äkkiä. Sulhoilla on aina tapana sanoa morsiamelleen kaikenlaista hellää. Ihaninta mitä Santeri on minulle sanonut on se, kun hän on kiittänyt Jumalaa siitä, että hän on löytänyt minut. Tänään lähetimme yhteisen kirjeen Skåldöön. Santerilta niin herttainen kirje sisaruksilleni.

Toisinaan epäilen omia tunteitani, mutta ei se voi olla muuta kuin rakkautta, kun ainoastaan hänen läheisyydessään olen tyydytetty. Hänestä erillään kaipaan ja ajattelen vain häntä.

— 21.6. Kihlauksemme julkaicimme 6. p. t.k., koulu loppui 14. Kaksi vuotta siis vain tulin kokeilleeksi kansakoulualatla. – – – Voi jos Jumala auttaisi minua täyttämään velvollisuuteni siinä uudessa paikassa puolisona, äitinä, tyttärenä, sisarena, emäntänä. Oi Jumala, opeta minua rakastamaan ylitse kaiken Sinua, sitten rakkaita». Oi Jumala, opeta minua elämään muille iloksi mutta samalla kehittämään omaa henkeä».

— 12.7. Olen onnellinen, rakastan Santeriani ja olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua, mutta nyt muutamia päiviä minua on vaivannut ajatus, että minulla ehkä ei olisi oikeutta naimisiin. Jos olisin naimaton voisin paremmin auttaa veljeä» ja sisariani. Mutta jos avioliittomme ei olisi Jumalan tahto, miksi hän olisi johdattanut meidät yhteen, miksi herättänyt kummankin sydämessä tuon vastustamattoman rakkauden? – – – Tiedän kyllä, että sen joka on naimisissa pitää unohtaa itsensä ja elää perheensä hyväksi, kuitenkin antaudun siihen ilolla sillä rakastan. Se minua pelottaa, että olen niin epäkäytännöllinen. Mutta tietäähän Santeri sen ja hän toivoo, että kokemus on minua opettava.

— 6.9. Meidät kuulutettiin elokuun 16, 23 ja 30 p. Tällä viikolla odotan Santeriani tänne ja sitten tapahtuu vihkimys. Mitähän tulevaisuus helmassansa kätkee, Jumala sen tietää. Sydämeni toivo on tehdä kotimme Santerille ja Mille miellyttäväksi, heille kaikkein rakkaimmaksi paikaksi maailmassa.

— Laihia 29.11.96. 14. p. syyskuuta vietimme häämme, 15. lähdimme Skåldöstä, 16. olimme kotonamme täällä. Onhan tässä ajassa ollut monenlaista. Mutta onnellinen olen ollut. Jumala auttakoon meitä edelleen.

— 26.12. Olemme nyt olleet naimisissa n. 3 1/2 kk. Tarkasti tutkin itseäni, että olenko onnellinen ja minun täytyy vastata että olen. Ja kuitenkin kuinka monta kertaa olemme tällä ajalla olleet vihoissamme toisillemme. Rakas Santeri sanoo, että se tulee pääasiallisesti siitä, ettemme vielä oikein tunne toisiamme, ja niinpä se voikin olla. Mutta voi kuinka se leikkaa sydäntä kun on huomaavinaan toisessa itsekkyyttä tai muuta pahaa. Minä luulen, että vihdoin täytyy tulla siihen totuuteen ettei ole meillä mitään vaadittava, ainoastaan velvollisuus antaa.

Minä kun luulin itseni niin tottuneeksi kärsimyksiin ja nyt huomaan, etten ole oppinut niistä mitään. Pienintäkään pahaa meiltä en voi voittaa vaan kaikki vaikuttaa ja tulee pinnalle. – – – Täälläkö se nyt on se Annan luonteen kuritus ja kasvatuslaitos. Itsenäisyyteen, niin sen saan menettää, sillä jos taloudessa tosiaan tahdon jotakin panna toimeen oman mieleni mukaan, saan sen tehdä väkisin. – – –

Herra armahda minua, Muistuta minua rukouksista. Jos minä olisin toisenlainen, olisivat varmaan muutkin.»

Santeri Alkio puolestaan näyttää tunteneen pelkkää iloa ja vapautumista uudessa avioliitossaan. Elämää kokeneena hän ei ottanut noita pieniä alkuhankauksia kovinkaan vakavasti. Hän kertoo Takalalle, että hänen elämänsä sujuu nyt uudella tavalla. 7.8.1897 hän kirjoittaa:

» Olin vaimoni kanssa Seinäjoen juhlilla. Hyvin onnistuivat. – – – Muuten mitä yksityisiin ’elämänasioihin’ tulee, olen terve ja elonvoimiakin nim. henkisiä on viime aikoina tuntunut karttuvan. Joskus olenkin jo pelännyt vanhentuvani ennen aikojaan, elämässä kun toisinaan joutuu sellaisiin kolmiloukkosiin, ettei tiedä oikein mihin kääntyä, missä löytää raikasta, vapaata ilmaa hengittääkseen.»

Noihin aikoihin Anna Alkio odotti lasta ja oli, —niin kuin lähes jokainen odottava äiti, hermostunut. »Saa nähdä miten minulle tulee käymään?» hän 3.10.1897 kysyy. Mutta kun tytär Anni Kerttu sitten muutaman päivän perästä näki päivänvalon, äiti kirjoitti (5.12.1897): »Olen nyt täysin terve lapsemme syntymän jälkeen – – – Nyt minulla on oma lapsi. Kallis hän on minulle!»

Melkoisen vaikea tuntuu Anna Alkiolle olleen sopeutuminen muuten perhe-elämään. Hän oli lähtenyt kovin toisenlaisista oloista, läheisen sisarusparven piiristä ja oli nyt joutunut sellaisen »yleisön palvelijan» ja usein omissa ajatuksissaan olevan kirjailijan ja ajattelijan kuin Santeri Alkion aviovaimoksi ja lisäksi kotiin, jossa oli anoppi ja tytärpuoli. Useamman vuoden ajan Annasta toisinaan tuntui kuin hän olisi ollut yksin huolimatta lapsesta ja rakastavasta puolisosta. 14.4.1901

Anna valittaa, ettei hän tunne rauhaa rinnassaan:

» Minulla on lämmin koti, ruokaa ja vaatteita yltä kyllin. Mutta tyytymätön olen. Ehkä se tulee vaan pahasta sydämestäni. Ehkä ei muuta onnea maallisessa suhteessa.voi ollakaan – – – Santeri ja minä elämme kumpikin omaa elämäämme, mutta ehkä se on niin kaikissa avioliitoissa. Ehkä ei ole olemassakaan sitä ihanteellista yhteyttä, josta olen uneksinut? Onhan minulla lapseni, mutta heikolla luonteellani en voi häntä kasvattaa.», itselleen liiankin kriittinen äiti kirjoittaa.

Anna kaipasi myös sisarustensa luo Skåldöhön. Kun hän sai oleskella lastensa kanssa siellä kolmisen viikkoa kesällä 1901, hän heti tunsi itsensä rauhallisemmaksi.

Ratkaisevalta tuntuu kuitenkin pojan syntyminen seuraavana vuonna, 21.10.1902. Äiti on merkinnyt tämän tapahtuneen klo 1 yöllä. Kuukautta myöhemmin, 28.11., poika kastettiin ja sai nimen Ista Paavo. Onnellinen äiti iloitsi terveestä lapsesta, joka jo 4 kuukauden ikäisenä sai ensimmäisen hampaansa ja 5 kuukauden ikäisenä neljä uutta. »Olemme onnellisia kun saimme hänet», äiti kirjoittaa 7.6.1902. Samalla hän on tyytyväinen siitä, että tytär edistyy. »Kerttu tavaa nyt jo jotenkin sujuvasti» — 5 1/2 vuotiaana. Lahjakkaita lapsia!

Isä näyttää myös olleen kovin iloinen ja ylpeä pojastaan. Takala saa tapahtumasta viestin 20.1.1903 kirjeessä, jossa ensin on puhuttu Pyrkijän asiat:

»Lopuksi parhaat (uutiset). Vaimollani ja minulla on poika jo yli 3 kuuk. vanha. Se on aika poika. Nimi ei ole mikään urvelon nimi, sillä kasteessa annoimme hänet kutsua Ista Paavoksi. Terveenä on koko pesunta.»

On ilmeistä että Alkio ei täysin käsittänyt vaimonsa sisäisiä vaikeuksia. Monipuuhaisena ja taistelusta toiseen käyvänä perheenpää suuntautui ehkä liiaksi ulospäin, ainakin vaimon mielestä. Anna Alkio kirjoitti 30.9.1906:

»Sattumalta t.k. 15 pnä oli 10 vuotta vihkiäisistämme. Päiväkirja kertoo ainaisista tuskista ja taisteluista. Nyt olen jokseenkin levollinen ainakin näennäisesti.»

Saman kuun 21. pnä Anna kirjoittaa:

Santeri Kauhavalle nuorsuomalaisen maalaisliiton perustavaan kokoukseen — Santeri on melkein aina poissa kotoa. Työssään luonnollisesti. Kun hän on kotona, on tavallisesti väsynyt ja hermostunutkin. Jos minä voisin politikoida olisi meillä keskenään puhumista. Muilla asioilla ei juuri kannata yrittää. S. et näy kaipaavan mitään. Hän on onnellinen työssään ja ystäviensä kanssa, mutta minä, olla ei ystäviä ole, ja joka enimmäkseen olen kotona, kaipaan toisinaan epätoivoisesti hellyyttä ja ymmärtämystä, edes sitä että minäkin olen olemassa.»

Anna Alkio koki monen johtavan poliitikon puolison kohtalon. Santeri Alkio tuntuu vasta vähitellen vaistonneen tuon vaimonsa kaipuun »samalle aaltopituudelle

» hänen kanssaan, tai ainakin seuran kaipuun. Siksi hän otti talouteensa — kun Annan sisar Liina oli kuollut 5.6.1907 — syksyllä 1907 vaimonsa ramman sisaren Mimmi Faleniuksen. Tämä pysyikin Alkioilla kuolemaansa asti, puolentoista vuosikymmentä. Annalle hänestä lienee ollut suurta apua; Anna-rouvaa näet vaivasi jatkuvasti koti-ikävä niin kauan kuin Tammisaaren koti oli olemassa. Mutta kun sitä ei enää ollut, olivat velvollisuudet. Päiväkirjamerkintä 25.4.1909:

»Minulla ei ole enää mitään paikkaa tuolla etelässä mihin voisin lähteä virkistymään. – – – Lapsemme kasvavat ja ovat jo kouluiässä. Heidän kasvatuksensa on kovin tärkeä. Kun olisi itselläni varma pohja.»

Myös kuolemantapaukset vaikuttivat näihin aikoihin ilmeisen masentavasti Anna Alkioon. Paitsi sisar Liina meni pidetty Aapo-lanko pois 3.1.1908. Lisäksi perheenpää aloitti tiheät matkansa Helsinkiin eduskuntatyöhön. Mutta tällöin tuntuu Anna Alkiokin havahtuneen innokkaampaan toimintaan kodin ulkopuolella. Ensinnäkin lehtiä toimitteleva aviomies tajusi vihdoin käyttää apunaan tällaiseen toimintaan kykenevää vaimoaan. Niin kauan kuin Alkio henkilökohtaisesti toimitti Pyrkijää, Anna Alkio vastasi konttoripuolesta ja huolehti lehden taloudenhoidosta. Myös Ilkan toimitustyössä hän oli jonkin verran mukana kotoa käsin. Olipa toimitussihteeri Haapalan, näistä lehtipuuhista tietoisena, varoitettava 1910 Alkiota, ettei tämä liiaksi rasittaisi vaimoaan. Tämän energia riitti kumminkin sillä hän oli mm. vuosikymmenen verran Laihian Kirkonkylän koulun rahastonhoitajana sekä samanaikaisesti terveydenhoitolautakunnan, tuberkuloosinvastustamistoimikunnan, jopa Laihian Naisyhdistyksen johtokunnan jäsenenä.

»Useissa muissakin hyväntekeväisyyttä ja vähäosaisten huoltoa tarkoittavissa toimissa on hän ollut lämpimän sydämensä koko harrastuksella pitkät ajat mukana», sanottiin Anna Alkion muistokirjoituksessa (1944)? Santeri Alkiota auttaessaan Anna yhä enemmän lähentyi miestään, jopa kiinnostui politiikasta. Istuihan hän »Hulluna vuonna» 1917 eduskunnan lehterillä seuraten mm. Alkion ja Mäkelinin sananvaihtoa. Muutaman päivän perästä hän kirjoitti: »Hauskasti tämä aika on mennyt, mutta kyllä on jo välttämätöntä päästä työhön.» Haikailut ja itsesyytökset tuntuvat työn ja politiikan harrastuksen ohessa melkoisesti unohtuneen. Santerinsa yhä nousevaa poliittista uraa Anna nyt tarkoin seurasi ja merkitsi päiväkirjaansa, milloin tämä tuli puhemieheksi, milloin ministeriksi jne. Tässä ministerivaiheessa, pääsiäisen tienoilla 1919, Anna jälleen tuli Helsinkiin ja kävi eduskunnassa, ostoksilla, vierailuilla, Kansallismuseossa — uskaltautuipa Santerin kanssa eduskuntaretkelle Tallinnaan.

Miehen ja vaimon välit olivat nyt mitä läheisimmät. Alkio kirjoittaa 18.8.1918:

»Anna täyttää tänään 49 vuotta. Minä rakastan häntä. Vuosien kanssa rakkauteni kasvaa. Hänelle tapahtuu sama ihme. Kuinka paljon hän onkaan viime vuosien kuluessa jalostunut! Kunhan saisimme jakaa vanhentumisen yhdessä. Tuntuisi kamalalta ajatella vanhuuden päiviä ilman häntä. Jumala anna meille se onni!»

Hellyys kasvaa ja vastaavasti kaipaus kotiin.

»Voi kun täältä pitää olla niin paljon poissa ja täällä alkaa kaikki ränsistyä. Tämä ei käy laatuun enää kauan. Vaimo raukkani saa liian paljon kanssa olla hoitamassa noita kahta avutonta (S.A:n äitiä ja kälyä). Monet varmaan eivät koskaan ymmärrä niitä hän saa uhrata. Jumala sen hänelle palkitkoon siten esimerkiksi että saamme kotimme vielä kokonaiseksi ja kuntoon. Ja että saan pian siirtyä jakamaan hänen kanssaan surut ja ilot. Kaitselmuksen pitää se tehdä mahdolliseksi», Alkio kotonaan kirjoittaa 16.5.1919.

Pari päivää myöhemmin hän lähti Helsinkiin ja merkitsi päiväkirjaansa:

»Illalla lähdin. Anna raukka. Lohdutin häntä sillä, ettei tämä enää kauaa kestä. Pian täytyy minun päästä rauhaan työhön kotiin saadakseni olla perheeni kanssa.»

Aikiolle oli kotikulmillaan paitsi perhe myös sauna hyvin rakas. Niin kauan kuin hänen äitinsä eli hän tapasi saunottaa vanhuksen. Mutta 1.5.1921 »momma kuoli 8 viikkoisen sairauden jälkeen 83 v. 8 kk ikäisenä», Anna kirjoittaa. Anna kertoo että vuosi oli muutenkin tapauksista rikas: poika Paavo sai valkolakin, 14.9. oli hopeahäät ja vihdoin kuun lopulla Kerttu-tytär valmistui Lepaan puutarhaopistosta (puutarhaopettajaksi).

Eittämättä Santeri Alkio viihtyi parhaiten kodin piirissä. Erityisesti näyttää näin olleen laita joulu- ja muina pyhäaikoina, jolloin hän perinteellisesti arvosti varsinkin joulurauhaa. Uudenvuoden aattona 1921 Santeri Alkio kirjoittaa päiväkirjaansa:

»Illalla valoimme tinaa. Mutta se on mennyt huvi kun ei ole enää pieniä pellavapäitä, uteliaita lapsensilmiä kuvia näkemässä.

On vain rauhallisia, leppoisia ihmisiä, joiden mielikuvat eivät enää kisaile tällaisten pelien kanssa.

Silti oli rauhallista, hymyilyä, hiljaista leikkiä.»

Pitkänäperjantaina 1922 Alkio jälleen kirjoittelee:

»Harmaa päivä, mutta idyllinen, kotirauhan tunnelma. Alli on kotona. Paavo poika tulee pian pois (sotaväestä) 1. pääsiäispäivänä.

Oh, kyllä maalla kotona pyhärauha on toista kuin kaupungissa.»

Ilmeisesti Anna-rouva, kodin hengetär, kykeni luomaan kotiin hiljaista viihtyisyyttä. Koti, jossa tällainen harmonia vallitsi, oli Alkiolla mielessä kaukanakin ja valtiollisen taistelun tiimellyksessäkin. Niinpä hän viimeisellä eduskuntakaudellaan 29.1.1922 merkitsee päiväkirjaansa:

» Soitin kotiin. Oli hauska kuulla Annikan ja Kertun äänet. Kyllä kotona olisi iltana olla, tehdä työtä.»

Niin suuren osan miehuusvuosistaan kuin Alkio joutuikin viettämään kaupungissa, Vaasassa tai Helsingissä, hän silti jäi vieraaksi kaupungille. Ei hän niissä viivytellyt vaan heti kun asiat suinkin sallivat palasi rakkaalle I aihialleen. Saattaa olla, että kaupungissa — sen ilmassa, melussa jo — oli jotakin hänen horjuvalle terveydelleen vahingollista.

Vuosi 1922 oli Santeri Alkiolle ja koko perheelle merkittävä myös sikäli, että isä palasi kotiin; Helsingin kausi päättyi. Mutta Alkiolla olikin nyt kokonaan toiset tuumat. 7o saman vuoden vappuna päiväkirja kertoo:

»Minussa heräsi pelottava halu hankkia perheelleni ja itselleni hyvä, hauska koti, nyt kun joudan tätäkin ajatella. Kunhan vain salmi lähellä (Laiitian keskusta)maata, mutta sitä ei saa.»

Unelma toteutui pian Alkion täyttäessä 60 vuotta 17.6.1922. Silloin hän sai kansalaislahjana Alkionmäen, jossa oli puolivalmis asunto ja pari kolme hehtaaria maata. Anna-rouva kertoo 19.11.1922:

»Lokakuun 26. pnä muutimme uuteen kotiimme, joka on kansalaislahja Santerille hänen täyttäessään 60 vuotta 17.6.1922.»

 

Sitten jatkuu kertomus 26.11.1922: »T.k. 13. pnä saimme lehmän, myös Reilun(koiran).»

Kun sitten loppiaisaattona 1924 Mimmi-sisar »sai kotiinkutsun», »siinä meni viimeinen side, joka yhdisti vanhaan kotiin. Kaipaamme sanomattomasti. 17.1. hautasimme hänet. Rakas, paljon kärsinyt.»

Anna Alkio siirsi heti energiansa Alkionmäkeen, joka näyttää olleen myös Santeri Alkion »silmäterä». Hän kirjoitti jo 27.9.1919:

»Kun minä pääsen kotiin ja Kerttu valmistuu (puutarhaopistosta) on laitettava kotiin marjapensaita ja pieni kasvitarha ja kivikkokasveja.»

Näin tehtiinkin pääasiassa Anna Alkion taitavin käsin. Alkionmäki tarjosi viljelyharrastuksille hyvän mahdollisuuden. Mitä kaikkea siellä ennen pitkää kasvoikaan: perunoita, retiisejä, pinaattia, piharyhmässä krassia. Anna-rouva kirjoittaa:

»14.5.1925 istutin tuonnimmaisen sipulimaan ja kylvin penkereen krassia, 16.5. persiljan ja tuonnimmaisen hememaan, 18.5. toinen hememaa, perunamaasta alkaen, 19. kolmas hememaa ja ’dillimaa’, 20. 4:s hememaa, pihakivikon ylimmäinen kukkamaa kivipyörylän krassi, kantokukkamaa ja kurpitsa. 22. alakäytävän oikealle puolen 3 pientä kukkamaata ja porkkanapenkki, 25.5. 1 penkki sikuria.»

Tällöin saatiin myös neiviikkoinen porsas, joka maksoi 175 markkaa.

Nämä olivat nyt Anna-rouvan päähuolia ja puutarha asiaan kuuluvine kalustoineen Santeri Alkiollekin mieluinen oleskelupaikka. Vaimon hyötykasvit lienevät miellyttäneet häntä yhtä paljon kuin kukkasetkin.

Niin kuluivat vuodet nopeasti. Tytär Alli meni uudenvuoden aattona 1926 kihloihin ja pian naimisiinkin kurikkalaisen rakennusmestari Anton Hakolan, uskollisen alkiolaisen kanssa.

»Kerttu parka (toinen tytär) sairasti lähes vuoden, parani kuitenkin. Paavo lukee, lukee», kirjoitti äiti. Ja sitten — — — Annan syvimmän surun päiväkirja kätkee. Esivalmisteluitta on lyhyt merkintä 14.9.1930: »Tänään olisi 34. hääpäivämme, mutta nyt minä olen yksin lasteni kanssa. Rakas Santeri on muuttanut taivaalliseen kotiin.» 5.10. samana vuonna: »Santeria ikävöin ja kaipaan. Kuinka onnellisia olimmekaan. Onhan minulla rakkaat lapseni, mutta elämän toveri poissa. — — — Voi kuinka minulla on ikävä!» Seuraavan vuoden alussa 14.1.1931 taas: »Rakkaat lapseni ovat minulle hyviä, elämämme kuluu hiljalleen, mutta sydämessä on ikävä ja kaipaus niin syvä.»

Vielä 23.6. samana vuonna on merkintä: »Rakas Santeri on poissa: ’Ei hyljännyt, ei jättänyt, vaan ehti eellehen’.»

Tämän jälkeen tuli Filanderin Juhon viimeisen pojan, Lehtimäen kanttorin Aaron Filanderin vuoro. »25.5.1932 Aaron’ meni pois ja haudattiin juhlallisesti», Anna Alkio kirjoittaa. Ja: »17.6. Santerin hautapatsas paljastettiin.» Harvinaisen ehyt avioliitto, kaunis perhetarina. Anna Alkio eli vielä lähes 15 vuotta Santeri Alkion poismenon jälkeen.

 

»Tänä aikana ovat rouva Alkion harrastukset ja työ kohdistuneet yhä enemmän kodin hiljaiseen piiriin. Mutta hänen hienostunut, todellista sielun ylevyyttä huokuva henkilöllisyytensä antoi aikanaan oman merkittävän osuutensa erikoisesti Laihian yhteiseen elämään seka laveammaltikin.

Nyt on pitkä, monipuolinen päivätyö päättynyt ja hyvä, hiljaista ja harrasta elämänviisautta huokuva persoonallisuus on lähtenyt keskuudestamme. Rouva Anna Alkio jätti jälkeensä kauniin muiston.

Vainajaa jäivät lähinnä kaipaamaan kaksi tyttöä ja poika», muistokirjoitukseen kirjoitettiin.

Anna Alkio nukkui pois 17.1.1944 74 vuoden ikäisenä. Hänet haudattiin Laihian hautausmaalle Santerinsa viereen. Harva kävijä enää tietänee miten kaunis ja eheä, vähäisine inhimillisine alkuvaikeuksineen, oli nurmen alla nukkuvan taistelijan ja hänen lempeän vaimonsa avioliittotarina. Anna Alkio eli kokonaan miehelleen. Vaikka hän toimikin eräissä julkisissa tehtävissä, oli hän koko sydämestään kiintynyt perheeseensä, ja ennen kaikkea mieheensä. Kun Santeri Alkion kuoleman jälkeen tuli kysymys joihinkin juhliin menosta Anna Alkio arveli: »Kyllähän mekin mentäisiin, jos Santeri eläisi.» Miniä on kertonut, että kyllä Anna sentään tuli joskus juhliin ym., mutta Paavon piti silloin ehdottomasti olla mukana.

Santeri Alkio itse tunsi kyllä keskinäisen riippuvuuden. Yksinäisissä mietteissään hän piirsi päiväkirjaansa 21.4.1919:

»Rakas vaimoni. Jumala suokoon sinulle elonpäiviä, sillä ilman sinutta en voi elää. Samoin soisin, ettei sinun tarvitsisi elää minun jälkeeni yksin kokemaan elämän vastuksia».

»Anna Alkio oli erittäin hienokäytöksinen, huoliteltu vaatteissaan, puheissaan», kertoivat hänet tunteneet ystävät.

Hänessä oli jotakin eteeristä, melkein särkyvää. Miehen kuoleman jälkeen hän oli kuin köynnös, jolta puuttui runkokasvi. Hän eli muistoissa, muuten vain puolielämää — lastensa ja kukkastensa täyttäessä sen mitä oli jäänyt.

 

Lapset

 

»Äiti hoiti lastensa käytännöllistä kasvatusta ja opettamista, isä puolestaan rakensi meidän maailmankuvaamme, istutti meihin ihanteita ja aatteita: isänmaanrakkautta, rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta, säännöllisyyttä ja sosiaalista mieltä.»

Tämä tapahtui silloin, kun lapset olivat jo varttuneemmassa iässä. Lapsuudessa oli asia vähän toisin.

»En muista isän kasvatuksesta paljonkaan», Paavo Alkio kertoo: »Isä oli niin paljon poissa varsinkin kun rupesi toimittamaan Ilkkaa ja vasta illalla kotiutui. Äiti joutui suureksi omaksi huolehtimaan kasvatuksesta. Yhteiset hetket supistuivat usein ruokailuun, jossa isä ei pitänyt lainkaan kiirettä vaan jolloin seurusteltiin vilkkaasti. Joskus vietettiin myös yhteisiä iltoja.»

Oliko isä kiivas? Ei ainakaan kiivaillut lapsilleen. Kyllä Paavokin kerran selkäänsä sai, kun oli 6-vuotiaana rikkonut ullakolla Kööpikän emännän keinutuolin. Isä ei kuitenkaan lyönyt kiivastuksissa, vaan kuritti ikään kuin velvollisuudentunnosta.

Kyllä isä pyrki määrättyihin kasvatusperiaatteisiin. Niinpä hän halusi kasvattaa lapsensa rehellisyyteen, vastuuntuntoon ja myöhemmin oppikouluaikana työhön. Isä kelpasi itse mihin työhön vain, teki puusepän töitä jms. remonttia, — itse kaiken, mitä talossa tarvittiin, ja mitä siellä vieläkin on jäljellä useita esineitä, kirjahyllyjä myöten. Mutta jo varhain isä antoi poikansakin tehdä tällaisia töitä. Isä opasti, jos ei luonnistanut. »Tästä pojalle on ollut hyötyä koko elämän ajan», Paavo Alkio vakuuttaa. Hän »on isänsä tavoin saanut tehdyksi yhtä ja toista, mitä kodissa on tarvittu».

Santeri Alkio piirtää päiväkirjaansa heinäkuun S. pnä. 1919:

»Korjasimme Paavon kanssa kaivon kannatuspuita, Sen pojan kanssa on ilo tehdä työtä.»

Mutta isällä ja pojalla olikin hyvä yhteisymmärrys jo polvenkorkuisen pojan ja partasuu-uroon kesken. Paavo Alkio kertoo:

»Kaikkein varhaisimpiin lapsuudenmuistoihini liittyy isän työhuoneen suljettu ovi. Määräys oli sellainen, että kun isä oli ottanut avaimen pois huoneensa ovelta, häntä ei saanut häiritä. Muistan varsin hyvin, kuinka äitini ja vanhemmat sisareni koettivat tarkoin valvoa tämän määräyksen noudattamista. Tiesin, mitä isä teki suljetussa huoneessaan. Hän kirjoitti. Tiesin jo silloin, että Ilkassa oli joka päivä jotakin isän kirjoittamaa. Samoin oli Pyrkijässä, jonka tilaaja minäkin olin jo ennen kansakouluun menoam. Ja tiesin senkin, että aina silloin tällöin ilmestyi kirja, jonka kannella oli isän nimi. Mutta tuo suljettu ovi – – -. Isähän oli ollut koko pitkän päivän kaupungissa. Päivällinen oli ollut hiukan hätäinen. Ja minulle oli oikeastaan kertynyt paljon asiaa. — Koputan varovasti.

— Mitä nyt?

— Minä vain.

Tuoli kuuluu työntyvän taaksepäin. Isä avaa oven ja hymyilee.

— No, onko sinulla tärkeätä? Isällä on vähän kiire.

Olihan minulla tärkeätä. Halusin hetkeksi isän polvelle. Ja pääsinkin. Keskustelimme hetkisen niistä tärkeistä. Mutta sitten isä kävi harvasanaiseksi, ja hänen katseensa kiintyi joko pöydällä oleviin papereihin tai suuntautui ikkunasta vaahteran ja lehmuksen välitse lakeudelle. Minä luisum lattialle ja isä tarttui kynään. Katselin hetkisen. Kynä kiisi paperilla. Liuska oli pian täynnä ja kääntyi toisten, jo kirjoitettujen päälle. Kynä jatkoi seuraavaa. Hiivin hiljaa pois ja pamoin oven kiinni.

Silloin en ymmärtänyt luovan henkisen työn vaativan ponnistuksia. Vasta myöhemmin käsitin, että se tavaton työmäärä, minkä isä päivittäin vuodesta toiseen suoritti, vaati valtavaa keskittymistä. Isä osasi sen taidon. Mutta hän osasi muutakin: hän osasi jättää työn kokonaan syrjään niiksi hetkiksi, jotka hän omisti perheelleen ja vierailleen.»

Vas.: Alkion perhe 1910-luvun alkupuolella. Edessä äiti Anni ja isä Santeri, takana Kerttu ja Paavo. Paavo Alkion hallussa. — Oik.: Santeri Alkio harrasti retkeilyä vieden poikansakin mukanaan. Tässä ollaan jätin roukkiolla. Suomen Nuorison liitto.

Alkion perhe 1920-luvun puolivälissä. Etualalla Mimmi Falenius, sohvalla Santeri ja Anni, tuolilla Paavo ja Kerttu. Paavo Alkion hallussa

Varttuneen pojan harrastus isän kirjalliseen työhön oli tietysti paljonkin suurempi. Koulupoika-Paavon elämään isä vasta tulee enemmän mukaan, sillä olihan varhaislapsuuden isä ennen kaikkea henkilö, joka oli paljon poissa kotoa. Mutta sitten koulupoika jo muisteli:

»Erikoisesti muistan, kun isän kirjojen oikovedokset tulivat. Niitä luettiin ja niistä keskusteltiin. Kerran, 10-11 vuotiaana, kehuin isän kirjaa (liekö ollut »Jaakko Jaakonpoika» vai »Uusi aika»?) ja hän tokaisi lopetettuani: »Tarkiainen oli asiasta aivan toista kieltä.»

Isä ja puhujalava liittyivät läheisesti yhteen pojankin mielessä:

»Isä puhui paljon kesäjnhiissa, mutta lyhyitä ja sytyttäviä puheita. En muista isäni ääntä. Tunnen sen puutteena. Isä valmisteli puheensa istuen pieni muistikirja polvellaan, ja suunnitteli sen jäsentelyn, ei kirjoittanut sitä. Isä luki paljon, etenkin kaunokirjallisuutta, illalla ja aamulla. Kotona hän oli elämänmyönteinen ja valoisa, vaikka häntä muuten pidettiin jyrkkänä ja tuomitsevana. Murheet ja vastoinkäymiset hän piti kodin ulkopuolella. Musiikki on tuonut lapsuuskotiin monta viihtyisää hetkeä. Isän molemmat veljet Aapo ja Aaro Vallinmäki sekä isäni soittivat yhdessä viulua. Ukkopiiriin kuulunut Elias Hollo tuli myös usein viulu kainalossa tai isäni käveli Holloon ja he soittivatkaksiäänisesti, useimmiten vanhoja valsseja tai kansanlauluja.

Hän, isä, näperteli huonekaluja ja koristettuja käyttöesineitä, joita hän kaiken kiireen keskellä valmisteli. (Hallussani on kaksi hänen kansakouluaikoinaan veistämäänsä pientä puuhevosta ja mielestäni varsin taidokas piipputeline). Kasvattajana isä oli sitä mieltä että mitään moraalisaamoja ei tarvitse esittää. Neuvoja hän antoi kahdenkesken, jotka myöhemmin olen havainnut hyvin käyttökelpoisiksi», Paavo Alkio sanoo.

Poika oli isän sydäntä erityisen lähellä ja isältä riitti joskus aikaa myös yhteisiin leikkeihin. Ainakin »kavun heittoa» (keilapeliä) harrastettiin pihapiirissä. Kun Paavo tuli oppikouluikään isä teetätti sukulaismiehellä Adolf Koskisella pojalleen keilat ja osallistui kiireittensä lomassa joskus kavun heittoon itsekin. Myös yhteisiä pyöräretkiä tehtiin; Paavo Alkio muistelee erityisesti erästä Vähänkyrön sillalle ulottunutta retkeä jolloin hän istui isän pyörän selässä tyynyn päällä. Punakapinan aikanahan Santeri Alkio hätäili enemmän pojastaan kuin itsestään, vaikka tämä oikeastaan ei ollut vaaravyöhykkeessä lainkaan. Aunukseen isä ei ainoaa poikaansa päästänyt, ja vapaussodan jälkeisen yleistyneen moraalisen rappion vuoksi otti pojaltaan raittius- ja siveyslupauksen. Poika tuottikin isälleen pelkkää iloa. Hän otti varteen ohjeet, eikä hänen ole tarvinnut tekojaan katua.

Oma pientila on vihdoinkin saatu. Tässä Santeri Alkio opastaa kyntäjää. Suomen Nuorison Liitto.

Anni Alkio jäi vielä lähes puoleksitoista vuosikymmeneksi kaipaamaan »rakasta Santerinan. Paavo Alkion hallussa.

Pojan elämän ura ei ollut isälle pääasia. Päiväkirjaansa isä kirjoitti 21.4.1919:

»Paavo poikani. Pidä sinä huoli siitä, että täytät velvollisuutesi lukutiellä valmistaaksesi itsestäsi miehen, joka tietää mitä tahtoo. » Vanhat luku-, ja osakuntatoveritkin tietävät, että näin tapahtui, mutta elämänura lienee kai paras todistus.12 Jos olikin Paavo isänsä »kultapoika», jonka Eino Salmelainen väittää saaneen jäyhän Alkion helposti taivutelluksi — mahdottomia ei poika liene koskaan pyytänytkään — muisti isä tyttäriäänkin. Näidenkin uranvalintaan hän oli tyytyväinen. Puutarhanviljely, jota isäkin harrasti, oli isän mielestä »terve, ihanteellinen ja elämänarvoinen tehtävä» (21.4.1919). Kaikkien kiireittensä keskellä isä kävi vapaussodan jälkeen Vaasassa järjestämässä Alli-tyttärensä kukkakaupan raiteilleen ja tuki tätä muutenkin. Myös vävynsä, Alin miehen kanssa Alkio oli hyvissä väleissä. Kerttu Alkio puolestaan on kertonut saamastaan kasvatuksesta hiukan poiketen veljestään:

»Isällä oli aina kiire tulee varhaislapsuudesta mieleen. Meitä lapsia hän sentään jouti opastamaan. Hän tapasi sanoa: Odota vähän, tulen ihan heti. Kouluajoilta muistan, ettei isä ollut mikään pakottaja, kaikki oli omassa vallassa. Mutta oli iloinen, jos koulu meni hyvin. Isä ja äiti eivät mestaroineet meitä. Me saimme kasvaa vapaasti omana itsenämme, mutta vanhempien auktoriteetti oli ehdoton. Me pidimme sen itsestään selvänä asiana. Isä ei ollut koskaan tyytymätön ja elämä kodissa kulki säännöllistä rataansa. ’Tyytymättömyys ei kuulu sivistyneen ihmisen tapoihin’, oli isäni elämänohje. Iltaisin isä luki meille lapsille. Varsinkin veljeni istui isän kanssa kiikussa ja siinä luettiin mm. Seitsemää veljestä ja isäni omia teoksia.

Pukeutumisen suhteen hän oli ankara. Meillä tytöillä ei saanut olla mitään koristeita vaatteissa, eikä edes kirkkaita värejä. Kuitenkin hänellä oli hyvä maku vaatteiden valinnassa. Myöhemmin hän jo hyväksyi värejäkin. l stihian Kansallispuvusta (sommittelija käsityönopettaja Roosa Koskinen) hän sanot tyttärelleen sen nähtyään: ’Älä vain lapseni kiinnitä sydäntäsi koreisiin vaatteisiin.’ Isäni oli erikoisen hyvä isä. En tiedä, että voisi enää parempaa olla.»

Myös Alli-tyttärelleen isä osoitti monella tavalla rakkauttaan. Pukeutumisestakaan ei lopulta kiistaa syntynyt. Santeri Alkio oli sitä mieltä itsekin, että ainakin juhlatilaisuuksia varten tuli pukeutua parhaisiinsa; Allåolla oli aina tumma puku yllään ja »krait» kaulassa. Päätoimittaja Josua Ruotsala kertoo Lapuan nuorisoseurakokouksesta 1915:

» Alkio oli eräässä mielessä aristokraatti, Artturi Leinosella oli sarkavaatteet yllään, mutta Alkio oli puettu sangen hyvin.»

Ilmeistä on, että Alkio kaikessa vaatimattomuudessaan katsoi myös kunnollisen pukeutumisen kuuluvan sivistyneen ihmisen elämään ja hän tahtoi tässäkin olla esikuvana perheelleen. Eri asia oli turha koreilu, jota hän jo »Eevassaan» oli vastustanut, ja siitä hän myös tyttäriään varoitti. Lasten mielipiteen esittänee parhaiten, kun Paavo Alkio isästään Santeri Alkiosta sanoo:

»Jos minun olisi lausuttava arvostelu isästäni sellaisena kuin muistan hänet kodin piirissä, tahtoisin liittää häneen kolme ominaisuutta: turvallisuus, oikeudenmukaisuus, rakkaus. Ja ehkä omien ikäkausieni mukaisesti juuri tässä järjestyksessä. Turvallisuus on varhaisin tunne, mikä mielessäni liittyy isään, eikä tämä tunne koskaan herpaantunut. Oikeudenmukaisuus oli hänen väkevin ominaisuutensa: hän säteili oikeudenmukaisuutta. Ja rakkaus on viimeinen, mikä hänestä on jäänyt muistoksi meille hänen läheisilleen.»

 

Ystävät ja lähimmäiset

 

Lähimmäisen rakkautta riitti Santeri Alkiosta jokaiselle kärsivälle. Alkiosta on mm, todistettu, että päinvastoin kuin moni muu julkisuuden henkilö hän ei menettänyt mitään lähempää nähtynä vaan hän oli omaisten, ystävien ja uskottujen piirissä välitön ja lämminsydäminen ihminen yllättävän huumorintajuinenkin, vaikka aina kuitenkin aatteen, suurten mittojen, avarakatseinen mies. Varsinkin kaikki köyhät ja sorretut, maailman murjomat olivat hänen veljiään ja sisariaan.

Laihialla eleli jo 1800-luvun lopulla Herman Brandt-Jyrkänne. Hän oli yksi iltamatoiminnan alkuunpanijoita paikkakunnallaan, puhui, lausui, kertoi satuja, soitti viulua, johtipa keskustelujakin. Kaikki tahtoi kuitenkin olla »vähän sinne päin» niin kuin hänen laajat »kansanperinteen» kokoelmansa, joissa taru ja todellisuus sekoittuvat erottamattomaksi vyyhdeksi. Kaikessa touhuilussaan Herman Brandt-Jyrkänne lienee ollut niitä ihmisiä, joista ympäristö ei tiennyt nauraisiko vai itkisi hänelle. Nuoruudessaan hän toimi mm. jonkinlaisena maanmittarin apulaisena, toimitteli yhtä ja toista, mutta viehättyi pääasiallisesti puhdetöihinsä, joista ei paljon leipää lähtenyt. Tämän miehen kanssa Santeri Alkio oli koko elämänsä ajan ystävä, ja kun Herman sitten vanhuudessaan asui Potilan mäellä kurjassa mökissään Alkio toimitti hänelle sekä ruokaa että »propeeraria», Hermann mielitupakkaa, vaikka Alkio itse ei tupakanpolttoa suosinutkaan.

Toisen esimerkin on M.E.Mäki kertonut:

»Ministerikautenaan oli Alkio pääkaupungissa niin tehtävillä kuormitettu, että hän ei ehtinyt pitkiin kotona viipymisiin. Mm. seurustelu naapurien ja tuttavien kanssa oli silloin supistettava mahdollisimman vähään. Kutsuihin oli vastattava kieltävästi. Näinä aikoina sattui perheen entiselle palvelijalle sellainen kohtalo, että hän synnytti lapsen, jonka isä kielsi äidin ja lapsen. Tähän kärsivään kotiin ei ministeriperhettä rohjettu kutsua, mutta sanoma kovasta kohtalosta oli saapunut Alkion perheeseen ja eräästä lomasunnuntaistaan uhrasi Santeri Alkio puolisoineen monta tuntia käaymällä kutsumattomina vieraina onnettoman äidin kodissa — ei suinkaan tyhjin käsin.»

Tuntuukin siltä, että Alkion koti oli kuin Lutherin: aina paljon väkeä ja vähän rahaa, ja jos rahaa oli, se annettiin tarvitseville. On jo mainittu vaimon sisaresta, jota Alkio piti talossaan. Harvinaista kärsivällisyyttä näyttää Alkio osoittaneen ensimmäisestä aviosta peräisin olevalle langolleen, opettaja M.Nurmiolle. Tämä oli suuren osan elämästään opettajana Nurmeksessa — liekö siitä ottanut nimensäkin.

Nurmio eli — niin aatteen mies kuin olikin, jatkuvasti taloudellisissa vaikeuksissa. Vuonna 1890 hän kirjoittaa: »En ymmärrä, kun lääkäreihin ja rohtoihin saan ajaa henkeni ja hyvyyteni. Siitä alkaen kun lähin seminaarista on minulta varmaan mennyt tuhat markkaa lääkäreille ja lääkkeisiin.» Veloistaan Nurmio valitti: »Kun saadaan tietää, että nyt se on saamaisillaan rahaa, niin käydään kuin heittiön niskaan tuumaten kun tuolta Juuttaalta saisi omansa.» Uuden vuosisadan puolella, joulukuun alussa 1903, lanko valittaa, että kun hän

Mitrofanoffille oli maksanut liiankin tarkkaan velkansa, hän on nyt rahaton ja tarvitsee vekselillä, johon Alkion piti panna nimensä, 200-300 mk, ja saman kuun lopussa taas markkinoitten aikana on tulossa uusi karhu jne.

Lanko tunnustaakin 1906 vilpittömästi: »Voi minua poloinen, kun olen raha-asiain hoidossa niin huono.» Vielä 1911 kävi ilmi, että Nurmo oli velkaa 7 000 markkaa — suuri summa siihen aikaan, kun hänellä sitä paitsi oli vielä »joitakin pieniä velkoja» Alkiolle.

Nurmion holtiton poika »ei osannut pidellä rahoja senkään vertaa kuin minä», isä valitti, Nurmio pyysikin Alkiota holhoamaan tätä opiskelijapoikaa. Huolestuneen isän oli valitettava Alkiolle vielä 1911, että kaiken lisäksi »poika et näy viitsivän lueskella. – – – Olen ajatellut, jos voisit ottaa Ilkkaan ja maksaisit jonkin verran kuukausittain hänelle palkkaa. »

Tähän ei Alkio kuitenkaan näy suostuneen; yksityisasiat sekä Ilkan ja muut vastaavat, yhteishyvää palvelevat toimet hän piti jyrkästi erillään. Mutta kumpaankin suuntaan hän toimi. M.E.Mäki kirjoittaa:

»Ihmeellistä on todeta, että Alkiolta riitti tavattomasti aikaa yksityisten lähimmäistensä kasvattamiseen. Kotonaan ja kotiseudullaan hän uhrasi paljon aikaa seurusteluun lähimmäistensä kanssa. Tämän kirjoittaja on saanut kokea, miten hän tässä seurustelussa muisti kasvatustarkoituksia. Kun ensimmäisenä isännyysvuotenani viljelyssuunnitelmat sekä rakennustehtävät ja muut perusparannukset vaativat aikaani niin, että en parhaalla yritykselläkään ehtinyt olla yleisissä harrastuksissa aikaisemmassa määrässä mukana, pelkäsi Alkio, että olin siirtymässä elämään vain leivästä. Siitä hän varoitti.»

Alkio harjoitti myös ahkerasti »seurustelun sakramenttia», niin täynnä kuin hänen työpöytänsä aina olikin. Eivätkä keskustelut hänen kanssaan, otti juttuun osaa yksi tai useampi vieras, suinkaan aina olleet »juhlallisen kuivia ja filosofisia», kuten

Mäki on Alkiota muistellessaan sanonut. Lisäksi Mäki on maininnut, että monesti olivat leikilliset tapaukset ja kaskut vuorossa. Terävänä huomioitsijana oli Alkio elämänsä varrella nähnyt monta huvittavaa tapausta tai vakaviakin tapauksia, joissa oli koomillisia käänteitä. Niillä hän höysti vakavan keskustelunsa. Alkion teoksetkin — Puukkojunkkarit erityisesti — todistavat tätä hänen huumorintajuaan, jonka ystävät, ukkopiirissä ja muuallakin hyvin tunsivat ja siitä nauttivat. Alkion kaltainen, välitön mies iloitsi huomaavaisuuksista; ja tuskin mikään niin ilahdutti häntä kuin se, että ystävät rakastivat ja muistivat häntä. Mutta hän ei milloinkaan kuvitellut itsestään liikoja, edes merkkipäivien sanahelistyksessä. Kun Alkio 50-vuotispäivänään 17.6.1912 joutui runsain mitoin sekä puoluetoveriensa, nuorisoseurapiirien että muiden ystävien ja tuttavien kiitollisuuden ja huomion kohteeksi, hän kirjoitti vähän tämän jälkeen (3.7.1912) Kyösti Kalliolle:

»Ihmiset puhkesivat ylenpalttiseen hyvyyteen ja saattoivat minut aivan hämilleen. Sellaisissa tapauksissa aina liioitellaan, kuin 50-vuouspäivänä.»

Niin pidetyn miehen kuin Alkion Iyhytaikaisempikin poistuminen seurasta saattoi hiljentää sen, pitempiaikainen tai lopullinen poisjääminen läheisestä piiristä tuntui joskus tyrmäävältä. Ehkä Frans Kärki kaikessa lapsenmielisyydessään tulkitsee parhaiten Alkion jättämän eduskuntaryhmän tunteita lähettäessään Alkiolle seuraavat rivit (11.1.1924):

»Otan osaa suruusi ja vaiheisiisi kahden läheisen henkilön kuolemantapauksen johdosta. Kun Mikko Luopajärvi kuoli kirjoitit sen johdosta, että kuolema oli Sinua koskettanut. Sanoit samoin A(ntti) H(aapalan)n muistokirjoituksessa. Me kuitenkin toivomme että voisit terveenä vielä toimia johtajanamme isänmaan edun tähden. Me tarvitsemme isällistä kasvattajaa, rohkaisevaa pelkäämättömyyden miestä ja veljellistä ystävää, joka hädässäkin tunnetaan. Ja silloin olet Sinä meillä.»

On myös aikaisemmin puhuttu siitä, että periaatteissaan tinkimätönkin Alkio saattoi olla anteeksiantavainen hairahtuneille nuorisoseuralaisille jopa alaisilleen. Mutta jos Alkio oli työtovereissaan — avustajissaankin — huomaavinaan jotakin vilpistelyä tai alhaisuutta oli tie kerralla poikki. Rehellisenä miehenä hän kyllä oli valmis tunnustamaan omat erehdyksensä, jopa sopeuttamaan käsityksiään.

»Oli kumminkin asioita, joissa hän tunsi edustavansa niin tinkimätöntä totuutta, ettei sovittelu tullut kysymykseen. Yleisimmin tunnetaan tällaisina tasavaltainen hallitusmuoto ja väkijuomien kieltolaki», M.E.Mäki todistaa.

Millainen loppujen lopuksi Alkio oli? Salmelainen sanoo häntä »aatefanaatikoksi», joka oli vieraantunnut maailmalle. Näin ei varmasti ollut, mutta kuultakoon, mitä Artturi Leinosella, monivuotisella ystävällä ja työtoverilla on sanomista:

»Niin selväpiirteinen Alkio oli henkilönä, että eräitä peruspiirteitä hänen luonnekuvastaan voidaan pitää kiistämättöminä, tai sanoisinko vain erästä peeruspiirrettä: perintönä saatu henkinen pohjavoima, joka enemmän kuin mikään viitoitti hänen elämäntiensä nuoruusvuosista vanhuuteen saakka. Alkio oli ennen kaikkea tinkimätön. Sitä hän oli Ihmisenä, poliitikkona, sanomalehtimiehenä, nuorisojohtajana, taiteilijana ja taistelijan, joskus omaksi vahingokseen.

Puolue- ja eduskuntatoiminnassa hän oli tiukan kurssin mies ja vaati samaa ryhmätovereiltaan. Hänellä oli pelkäämätön taistelutahto.

Alkio ei ollut hyvä ihmistuntija. Siihen hän oli liian aito ja rehellinen. Hän joutui kokemaan pettymyksiä, jotka vallankin vanhemmiten katkeroittivat hänen mieltään. Joskus hänen tinkimättömyytensä vaikutti itsepäisyydeltä, ainakin vastustajien mielestä. Oikein pitämiään aatteita ajaessaan ei hän tahtonut tunnustaa tosiasioita; esimerkiksi kieltolain toteuttamisessa hän ei tunnustanut mitään lain kielteisistä puolista. Hänelle oli pääasia kaikki kaikessa. Hän oli ystävä, jonka tukeen voi aina luottaa. Hänen tuomionsa voi olla ankara, mutta ei koskaan musertava vaan nostava.

Hyvä, herkkä ihminen, ehkä sittenkin enemmän taiteilija, josta tuli aatteellinen taistelija, poliitikko ja kansanjohtaja, joka näissäkin tehtävissään toimien aina tahtoi nähdä ihanteen arkipäivän yläpuolella.»

Mutta Alkio ei silti ollut mikään turhanpäiväinen idealisti. Hänen jalkansa olivat maassa, vaikka katse olisi kuinka taivaita tähynnyt. »Epämääråisessä verettömässä mielessä ihanteellisuus oli Alkiolle vierasta, niin korkealle kuin hän tähtäsikin hän kuitenkin aina seisoi todellisuuden maaperällä», taistelutoveri Vihtori Karpio todistaa. Niinpä ei voidakaan olla aivan yhtä mieltä Leinosen kanssa Alkion »itsepäisyydestä». Se näyttää rajoittuneen pääasiassa vain em. kahteen asiaan: tasavaltaisuuteen ja kieltolakiin. Muuten Alkio oli kyllä periaatteen mies, mutta kerran poliittiselle areenalle astuttuaan myös osasi olla joustava — tosin vastahakoisesti —kompromissatakin, kuten hän teki selvimmin varhaisessa valiokuntavaaliliitossa suomalaisen puolueen kanssa. Eikä hän suinkaan pitänyt omaa kantaansa niin pyhänä, ettei olisi — mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta — voinut sitä muuttaa, jos havaitsi erehtyneensä, ja jopa silloinkin kun suuret, yleiset arvot olivat kysymyksessä. Näin on käsitettävä, että vastustajat syyttivät häntä esimerkiksi valtalaki-kiistassa horjuvuudesta, mutta silloin unohdettiin, että Alkiolle oli paljon tärkeämpää kuin saavuttamansa arvonanto säästää isänmaamme kauheimmalta onnettomuudelta, minkä hän tiesi sitä voivan kohdata — sisällissodalta.

Onhan vasemmalla myönnetty, että jos Alkion neuvoja olisi seurattu, tätä katastrofia tuskin olisi tullut. Alkio oli täten myös valmis panemaan itsensä alttiiksi kirpeällekin arvostelulle, jos katsoi isänmaan edun sitä vaativan. Näin häntä voinee kutsua »aatefanaatikoksi» vain kaikkein kauneimmassa mielessä. Mutta kipeää kannan muuttelu hänelle teki ja juuri siksi politikoiminen kävi hänen ehdottomalle luonteelleen ylen raskaaksi. Tähän liittyvänä on myös pidettävä sitä »pyhää kiivautta», joka Alkiossa useinkin leimahti periaatekysymysten tullessa esille. Työ- ja aatetoveri Vihtori Karpio muistelee:

»Alkion henkilökuvaan, sellaisena kuin se tämän kirjoittajalle esiintyi, kuului myös pyhä kiivaus. On kiinnitettävä huomio sanaan »pyhä», sillä en sitä joutunut hänessä havaitsemaan muuta kuin suurten asiain ja periaatteiden ollessa kysymyksessä. Hän saattoi myös kiivastua kuullessaan jonkun henkilön horjahtaneen ryypiskelyyn ja vaikka olisi ollut kysymyksessä läheinen puoluetoveri, antoi hän tämän kuulla totuuden sanat. Milloin se tapahtui henkilökohtaisena nuhteluna, milloin julkisen huomautuksen muotona, milloin suullisesti, milloin kirjeellisesti. Tämä suora ja avoin mielipiteensä ilmaiseminen vapautti hänen oman mielensä, ja nuhdeltukin tiesi, että kaikki tapahtui hänen parastaan tarkoittavassa vilpittömässä mielessä. Tunnen täällä Helsingissä erään henkilön, joka aikoinaan oli Alkion läheinen työtoveri, mutta sittemmin horjahti pois raittiin elämän tieltä. Kun joku hänelle sanoo Alkiosta pahan sanan, tiuskaisee hän: ’Sormet irti hänestä. Siinä oli todellinen mies. Jos minäkin olisin pysynyt hänen opissaan, en olisi tässä tilassa.’ Alkio monta kertaa yritti saada hänet jaloilleen ja valitti minullekin sitä surkeutta, kun niin pystyvä ja hyvää tarkoittava mies menee hunningolle.»

Alkio oli taistelujen mies. Vähän ennen eduskunnasta lähtöään ja kun Edistysseurojen Kustannus Oy:n konkurssi kaikkine ikävine jälkiseurauksineen näytti auttamattomalta asioitten velton hoidon takia hän kirjoitti päiväkirjaansa:

»Miehen tulee taistella. Jos elämä muuttuu hänelle lekotteluksi tulee hänestä vanhus, jos huvitteluksi hutilus, jos naurettavaksi narri. Vain taistelu pitää hänet miehenä. Tähän väitetään: taistelu synnyttää levottomuutta, huolta, murheita. Ellei näitä ole ei synny myöskään taistelua, eikä mies kasva ellei hän karaistu. Naiselle sopii valitus. Miehelle vain uhma. Minä en pelkää.»

Millainen taistelija Alkio olikaan parhaimmillaan! F.E.Sillanpää kertoo:

»Lähestyimme erästä pientä ihmisryhmää, jolla näytti olevan jonkinlainen keskushenkilö, jota toiset kuuntelivat tai arvokkaasti puhuttelivat. Siinä oli muutamia naisylioppilaita ja nuoria herroja. Tuo henkilö oli laiha, hehkuvakatseinen mies ja hän seisoi minusta hiukan kuinka sanoisin asentomaisesti, käsivarret rinnalla ristissä. Keskustelu kuulosti puolittain aatteelliselta ajatusten vaihdolta. Kuuntelijapiiri lisääntyi yhä. Kuka se on? kysäisin minä eräältä merkkirintaiselta nuorukaiselta siitä läheltäni. — ’Se on Santeri Alkio’, vastasi mies ja tuntui olevan hiljaisen ihastuksen vallassa — kuten myönnän itsekin olleeni siitä hetkestä. Vierustoverini eritteli hänen ulkonäköään. ’Siinä on pohjalaisen taistelijan leima’ — jotain sellaista. Alkion ilmeessä tosiaan hänen parhaina vuosinaan — hän oli tuolloin kai vähän yli neljänkymmenen — hehkui meidän oloissa harvinainen intomieli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja ympärystät tumman varjokkaat. Nenä oli ohut ja terävähkö tehden sivukuvan erittän karaktenstiseksi. Mutta suu, joka melkein jäi huomaamattomiin viiksien ja leukaparran varjoon, paljasti herkän, melkein heimon haaveilijan, jolle aineelliset nautinnot samoin kuin häikäilemättömät ’johtaja’ -otteet olivat vieraita.

Joku näytti esittävän hänelle jotakin, johon hän ei heti vastannut, vaan katsahti ympärilleen — ja sitten me muutamankymmeninen joukko aloimme solua alemmas kentälle, oikein penkeille istumaan. Meihin enempää katsomatta Alkio suuntasi menonsa suoraan laululavan puhujakorokkeelle, jonka hän siis epävirallisesti uudisti.

En muista puheesta muuta kuin alkuvetoomuksen pohjolan kesäyön valoisuuteen, joka tekee mahdolliseksi tällaisen tilapääesiintymisen taivasallakin. Mutta Santeri Alkion persoonaan tutustuin silloin kaikkein parhaalta kannalta.

Tapasimme sitten myöhemmin muutamia kertoja, viimeksi eräissä presidentin kutsuissa. Seisoimme ja juttelimme jotain semmoista kuin semmoisissa tilaisuuksissa jutellaan, kun itse isäntä, presidentti Relander, tuli luoksemme, otti Alkiota käsivarresta ja sanoi minulle:

— Tiedättekös että tässä on minun oikea oppi-isäni?

— Oletkos sanonut sen kuninkaillekin? virkkoi Alkio.

Vanhemman oikeudella hän usein oli vaatinut minua saapumaan luokseen Laihialle. Käymättä jäi. Kuten on jäänyt monen muunkin luona.»

Sellainen oli »Taatan» näkemys Alkiosta. Toinen kirjallinen suuruutemme, Eino Leino, tämä kärsimysten mies, näki ehkä syvemmälle. Olihan Alkio jo tällöin täysin selvillä Leinon runoilijakuninkuudesta — rääsyt eivät peittäneet hänen teräviltä silmiltään neroutta. Kun Leino oli puhunut Alkiolle Koskenniemestä Suomen suurimpana runoilijana, Alkio oli puolestaan vastannut pikaisesti: »Niinkauan kuin Sinä elät, ei ole oikeutta sanoa, että Suomessa on joku suurempi runoilija kuin Sinä.» Leino kirjoitti kummankin yksinäisyydestä ja sanoi kirjeessään 8.8.1925 Santeri Alkiolle »Yksinäisempää sielua (kuin hän) et voine tavata — ellet ota lukuun omaasi, jonka ympäri rakentunutta autiutta pystyy vain aavistamaan.»

Tämä osittain yllättävä sisäinen yksinäisyys tuntuu suurelta osalta johtuneen siitä, että Alkiolla lopuksikin oli kovin vähän tovereita, jotka olisivat täysin ymmärtäneet häntä. Naapuriaan puuseppä (tehtailija) Elias Holloa hän kyllä sanoi (mm. 1918) parhaaksi ystäväkseen ja asetti seurustelussaan »ukkopiirin» ilmeisesti ensimmäiselle sijalle. Alkio oli varsin läheinen ystävä myös Artturi Leinosen kanssa ja jutusteli kernaasti Jaakko Nikkisen ja muidenkin vastaavien tuttujen tullessa tervehtimään. Hyvien ystävienkin parista Alkio silti mielellään vetäytyi mietteisiinsä, jotka usein vaativat paperille purkautumista.

Politiikassa kukaan ei Alkiolle ollut niin läheinen kuin Kyösti Kallio, jonka vaatimattomuutta, käytännöllisyyttä ja älykkyyttäkin Alkio arvosti loppuun saakka. Hän käytti Kalliota »sijaiskärsijänään» politiikan näyttämöllä ja ajoi parihevosena tämän kanssa eritoten suomalaisuuden ja kieltolain asiaa. Kalliolle Alkio mm. ripittäytyy kertomalla, että hän usein suorastaan kaipasi yksinäisyyttä, hiljaisuutta, mietiskelyä.

Alkiolla oli myös siinä suhteessa puoluetovereistaan poikkeava kanta, ettei koskaan puolue, vaan aina maa oli hänelle pyhää, kuten Uutelalle Linnankosken Pakolaisissa.` Tämäkin lähensi häntä todelliseen raivaajaan, kuokkijaan ja ojittajaan Kyösti Kallioon. Alkiota kiusasi monesti se, ettei hän ollut todellinen talonpoika ja oman maan hankkiminen oli hänellä aina hiljaisena toiveena. Alkio kirjoittaa avoimesti Kalliolle jo 1908: »Sen sanon Sinulle että maanviljelijä minusta tulee, jollen aivan tänä vuonna jo kuole.» Sitten hän arvelee, että hän puolet vuodesta palvelisi Jlkkaa ja toisen puolen vuotta viljelisi maataan. Tästä aiheesta Alkio kirjoitti usein muistiinpanoissaan, kunnes haave 1922 realisoitui. Mutta lainattakoon jälleen Vihtori Karpiota:

 

»Kiinnostus maata ja maanviljelyä kohtaan ei tehnyt Alkiota sokeaksi agrarismille. Päinvastoin hän ei pitänyt maalaisliittoakaan puolueena sanan varsinaisessa merkityksessä, t.s. hän pelkäsi eniten, että maalaisliitto madaltuisi aatteettomaksi maanviljelijäin luokkaetujen ajajaksi. Santeri Aikiolle maalaisliitto oli ensisijassa erään tietyn kulttuurikatsomuksen omaavien henkilöiden muodostama yhteys, kansan ydinaineksen aineellisen ja henkisen terveen kehityksen edellytysten varjelemista ja kehittämistä varten. Hänelle maalaisliittolaisuus oli eräässä mielessä elämänkatsomus. Hänen mielestään — jos oikein häntä ymmärsin — meidän elämäämme rasittavat ’vitsaukset — olivatpa ne sitten yksilöllisiä tai yhteiskunnallisia, henkisiä tai aineellisia — viime kädessä johtuivat siitä, että ihminen on menettänyt yhteytensä toiselta puolen ylimaalliseen todellisuuteen ja toiselta puolen maahan sekä persoonallisen suhteensa muihin välittömästi maasta toimeentulonsa hankkiviin ihmisiin. Teollistumisen ja kaupallistumisen mukana häviää ihmisten keskeinen solidaarisuus, heidän välilleen syntyy suuria eturistiriitoja ja niistä kasvavat yhteiskunnalliset vastakohdat, vieläpä kansojen väliset sodatkin. Hänelle talonpoikaisuus oli keskinäistä vastuuta. Vain talonpoika tuntee elävästi yhteenkuuluvaisuutensa edesmenneisiin sukupolven, koska hän välittömästi jatkaa heidän työtään, ja hän raivaa, kylvää ja istuttaa, vaikka hänellä ei ole varmuutta siitä, että saa nauttia työnsä hedelmää. Hänellä tuntui olevan sekin käsitys, että vain hiellään maata kostuttavalla voi olla oikea ja raids suhde henkisiin, vieläpä hengellisiinkiin elämänarvoihin.»

 

»Taistonsa taiseli ja pääsi lepohon»

 

Santeri Alkion terveys ei milloinkaan ollut parhaimpia. Esimerkiksi arvannostossa (asevelvollisuuskutsunnoissa) häntä ei kelpuutettu mutta ehdoton pidättyvyys alkoholista ja tupakasta ja ennen kaikkea teräksinen tahto pitivät hänet silti kauan melkoisessa kunnossa. Se oli hengen voittoa ruumiin yli. Mitä kertoo kotonaolijoistaan veli Aaroni 1922 miehestä, joka ei koskaan levännyt:

»Se elämä oli kruunattu työlle. Muistan sen päivä päivän, viikko viikon, vuosi vuoden jälkeen. Työssä oli se kun aamulla ylös nousin, työssä kun illalla levolle läksin. Ja kirjoitustyö ennen kaikkea. Tuntuu niin kuin joku sisäinen ounastus näyttäisi tuolle pöytänsä ääressä istuvalle miehelle rajattomat alueet vielä kaskeamatonta, kylvämätöntä korpea. Ja niin kuin sama ounastus näyttäisi — parhaimmassakin tapauksessa — rajoitetun työajan.

Niin kuin pulppuava lähteensilmä, joka aina ehtymättömästi poreilee pinnalle kirkkaat, viljavat vedet vetoja synnytellen; tai niin kuin tuhannet ouruvedet kevätauringon lämpäisesti paistaessa virtaavat alas vuorilta ja kukkuloilta paisuen lopulta yhteiseksi suureksi, jäitä pirstoen kulettavaksi virraksi, niin tuntuu istujassakin sisäisten, vastustamattomien voimien pakko synnyttävän uuden pakon; pakon ehtymättömään purkautumiseen.

Se pöydän ääressä istuminen alkoi täsmällisesti klo 7 aamulla ja kesti herkeämättä kello kymmeneen illalla, mutta usein kahteentoistakin. Syöminenkin tapahtui aina niin kiireesti, että toiset tuskin olivat ennättäneet syönnissä puolitiehen, kun kirjoittaja jo Iäksi.

Ainoastaan erinomainen terveys, tai ehkä oikeammin sanoen tavaton tahdonlujuus, jonka avulla unohdettiin ja jätettiin huomioon ottamatta pienemmät, jopa vakavammatkin sairaudet, saivat aikaan sen, että tällaista herkeämätöntä työtä saattoi mies kestää vuosikymmenestä toiseen. Myöskin on siihen yksi selviö lisää – – – että työ oli miehen suurin elämänilo ja että se äsken viittaamiemme sisäisten voimien pakotuksesta kävi helposti kuin leikki.»

Santeri Alkio korosti aina työn ja ahkeruuden arvoa. »Laiskuus oli hänelle kauhistus. Itse hän oli ahkeruuden perikuva», muuan toinen aikalainen todistaa. Mutta siinä viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla alkoi Alkion mielessä — kirjeistä päätellen — kajastaa »niinkuin leikin vuoksi» sekin ajatus, että hän joskus kesällä ottaisi parin kuukauden kesäloman. »Siitä pidettiin sitten puhetta ja taidettiinpa päättää varma päiväkin, milloin mies saapuu makailemaan tänne Suomenselän korkeimmille harjanteille. Mutta ne hyvät päätökset menivät vuosivuodelta, kesä kesältä hukkaan, sellaista sopivaa tilaisuutta ei näyttänyt koskaan tulevan,» Aaroni-veli Lehtimäeltä kirjoittaa. Tuli kuitenkin joitakin pakon sanelemia lepohetkiä — sairauden vuoksi. Ensimmäinen vakavampi kohtaus näyttää Alkion Kyösti Kalliolle kirjoittamasta kirjeestä päätellen tulleen jo 1906, jolloin kiivain lehtisota ja pian puoluetaistelu alkoi. Ilkan 1. näytenumeron valmistaminen ja julkaiseminen kävi nähtävästi voimille, sillä heti jälkeen 26.4.1906 päivätyssä kirjeessä Alkio ilmoittaa: »Olin sairaana influenssassa, lääkärit jo pelottivat kenhkotaudilla. Olen nyt kuitenkin parantunut vaan aion vahvistaa itseäni hetkisen laiskottelemalla.»19

Pitkää laiskottelua siitä ei päässyt tulemaan; sekä Ilkka että uusi puoluehan alkoivat juuri näihin aikoihin muotoutua.

Seuraavan kerran Alkio oli pakkolevossa 1914, siis 1. maailmansodan ovella, ja niin ikään keväällä, joka näyttää olleen hänellekin kriitillisin aika. Silloin hän lepäilee Keuruulla »mitättömän pari viikkoa», kuten hänen toimitussihteerinsä Haapala sanoo kehoittaen: »Anna nyt maailman mennä menojaan. Lehtimäellä näihin aikoihin asunut Aaroni-veli kirjoittaa edelleen Alkiosta lomailijana:

»Vihdoin toki onneksi huomattiin missä on vika: kesäloma oli suunniteltu liian pitkäksi ja aivan varmaan juuri siitä syystä jäänyt toteuttamatta. Nyt lyhennettiin loma-aika puolella, eli siis yhteen kuukauteen. Ja keskitalvella, silloin kun miehen viime aikoina melkein joka talvi käyntinsä uudistanut vieras, liikarasituksen aiheuttama kuume oli taasen parantunut, päätettiin varmaksi milloin tuo yksikuukautinen kesäloma aloitetaan.

Se kesä meni niin kuin toisetkin. Ja mies ei antanut enää oikein avoimesti puhua kesälomasta, sillä hän, joka oli tottunut elämässään aina toteuttamaan sen, minkä oli kerran päättänyt — — — näytti ikään kuin häpeävän, että on jokin sellainen ylimääräinen tehtävä niin kuin tämä kesälomakin, jota hän ei voi suorittaa.

Mutta sitten eräänä kesäisenä päivänä ilmestyi hän tänne Suomenselän harjanteille aivan odottamatta.

Tulopäivä meni hyvin. Me oleilimme ja istuskelimme. Ja hän itse, kesäloman suorittaja oli kerrassaan ihastunut tähän saloseudun syvään rauhaan. Mies oleskeli tosiaan kuin ammattitaitoisin turisti. Hänen koko olemuksestaan loisti itsetietoinen tyytyväisyys, mikä näytti johtuvan siitä, että hän nyt todellakin oli suorittamassa ja voittamassa yhden elämänsä vaikeimmista voitettavista.

Iltasella uskalsi hän jo itsekin kautta rantain antaa meille tiedoksi, että hän on nyt päättänyt lepäillä viikon. Minusta tuntuu että hänen mielessään kajasteli ’kaksi viikkoa’ ehkä kuukausikin, mutta varovaisuuden vuoksi — — — puhui hän nyt aluksi vain viikosta. Seuraavana aamuna oli kello jo yli kahdeksan kun hän nousi ylös; sitä minä pidin varsin hyvänä enteenä.

Aamupäivän me käyskentelimme ulkona metsässä. Ja varsinkin hän puhui innostuneena siitä, miten viikon, parin kesäloma näinkin ikämiehelle olisi joka kesä välttämätön ja maksaisi varmasti velkansa. ’Mutta,’ lisäsi hän, ’olen sitä mieltä että sellaiset ihmiset jotka paljon säästävät voimiaan, ne vanhenevat aikaisin sekä henkisesti että ruumiillisesti ja kadottavat työtarmonsa.

Päivällisen jälkeen oleskeltiin huoneessa ja soiteltiin, sillä ulkona satoi kuin saavista kaataen. Mutta kun hän laski viulun pois käsistään ja istahti, näin hänen syvän katseensa katoavan jonnekin kaukaisuuteen. Kotvan kuluttua palaa katse takaisin.

— Annapas minulle hieman paperia.

— No mutta sinähän olet kesälomalla, huomautan minä.

— Niin kyllä, hymyilee hän, mutta anna nyt kuitenkin; pistän pikkusen muistiin. Ja antakaa minun olla hetkisen yksin.

Se ’hetkinen’ kesti sillä kerralla muistaakseni pari tuntia. Ja sitä mallikelpoista turistia en minä silleen enää tavannut.

Kolmen päivän kuluttua oli se kesäloma, joka supistui oikeastaan puoleen päivään suoritettu loppuun.

Kun hän nousi kärryille ja kääntyneen meihin jälelle jääneisiin heilutti hyvästiks hattuaan, niin loisti hänen silmistään ja koko olemuksestaan: eläköön elämä!»

Mutta niin elämänmyönteinen ja työnhaluinen kuin Alkio olikin täytyi hänen välillä alistua »vetämään henkeä». Tosin hän kesti hermoja ja vatsaa koettelevan punakapinan ajan varsin hyvin; »lopen laiha» tosin oli kun kotiin pääsi. Mutta myös kiihkeät valtiomuoto- ym. taistelut lienevät horjuttaneet Alkion terveyttä. Keväällä 1921 hän jälleen sairastui ja nyt vakavasti, nähtävästi aivoverenvuotoon. Professori Taav. Laitinen, jonka hoitoon Alkio turvautui ei tosin pitänyt sairauskohtausta kovin vakavana. Hän näet kirjoittaa Alkiolle Laihialle 10.5.1921:

»Tuskinpa ministerin siellä tarvitsee mitään erityistä tehdä sen pikkutapahtuman johdosta; lepo ja rauha sellaisessa varmaan ovat ainoa oikea lääke ja niitähän ministeri siellä saa mielin määrin. Mahdollisen vastaisen varalle olisi syödä maidon ohella pikemmin enemmän kasvi- kuin eläinkuntaan kuuluvia ravintoaineita ja silloin tällöin ottaa joku niitä jodipitoisia pillereitä, joita täällä kirjoitin.»

Sairaus oli ilmeisesti puhjennut jo aikaisemmin keväällä. Edustajatoveri Takkula kertoo 16.5.1921: »Kun poistuit sairautesi vuoksi siitä seurasta, jonka kanssa olit pitkään työskennellyt, kaipuuta tuntevat sekä ryhmätoverisi että vieläpä ryhmän ulkopuolella olevatkin.»

Alkio kirjoittaa Kalliolle jo 6.5.1921, että hän on ollut sairaana ja iloinnut siitä että on saanut sivusta katsella poliittista elämää, ja että »ryhmä on esiintynyt julkisuudessa niin arvokkaalla tavalla». Seuraavan kuun lopulla Alkio kertoo jälleen Kalliolle, että hän on tämän kesän »puhelakossa», mutta on jo ottanut osaa toimistotyöhön, »melko säännöllisesti niin toivottomalta kun se jo näyttikin».

Alkio rupesi jo uskomaan, että »jotenkin vielä miehistyn». Hän oli ollut masennustilassa:

»Mielialan on jo kauan pysynyt arveluttavassa yhtäkafkkiisuuden kuoleman rajassa. En ole haksanut välittää paljon mistään. Mutta vähitellen alkavat intohimot vapautua ja harrastelut erätä. Tuo sattuma iski kuitenkin syvemmälle kuin luullakseni silloin edes lääkäri aavisti. Hiljainen ja luonnollinen elämä on kuitenkin osoittautunut hyväksi lääkäriksi, kuten prof. Laitinen vakuuttikin.»

Vielä saman vuoden heinäkuun alussa (10.7.1921) Alkio ilmoittaa Kalliolle, ettei hän lähde eduskunnan retkelle Tukholmaan kun ei osaa kieltä ja kun Haapala on sairaana ja hän itsekin »terveydellisistä syistä» siinä kunnossa, ettei pysty tulemaan mukaan. »Tunnen paranevani hiljalleen, varsinkin jos olisin saanut edes yhden kuukauden vapaata, mutta minähän aloin jo toukokuulla ja vanhentuminen myös estää nopeaa uudistusta.»

Toinen edustajatoveri A.Pesonen kirjoitti 25.7.1921:

»Toivon sinulle hartaasti lepoa ja hiljaisuutta, että voimistuisit. —Tunnemme syvästi miten välttämätöntä asiallemme on, että jaksaisit vielä edelleenkin olla työtämme ohjaamassa. Senpä vuoksi koetakin nyt koko kesä pidättyä kaikesta, mikä rasittaa voimiasi.»

Alkio tuntuu tällä kertaa ottaneen sairastelunsa vakavasti. Niinpä hän kesällä jälleen meni tohtori Heikinheimon hoitoon Kuuselan parantolaan Keuruulle, missä tosin viivähti vain viikon verran, elokuun 8 päivään. Kesä näyttää kuitenkin piristäneen häntä ja hän saattoi jälleen syksyllä 1921 ja seuraavan vuoden alussa ottaa osaa valtiopäivätoimintaan.

Erityisesti häntä virkistivät 60-vuotispäivänään 17.6.1922 saamansa huomionosoitukset, joiden jälkeen 23.6. hän kirjoitti Kyösti Kalliolle:

»Olen tämän kuukauden aikana pitänyt luvallista lomaa ja huomannut siitä johtuvan elämäntavan vaihtamisen hyväksi. Ajatus joka kesäkuulla yhtä mittaa vielä askaroi Helsingissä ja havahtui aina kuin unesta, on nyt kotiaskareissa taittunut pysymään kotona, maallistunut – – – ja alkanut rauhoittua ns. hermoston levottomuudesta. Alan jo uskoa, että minusta vielä tulee jonkunlainen kalu, kunhan tästä nyt ehdin vielä kiinni sen uuden talon rakenteluun, jonka pahaksi haukuttu maailma minulle yltäkylläisyydessään ja ylenpalttisuudessaan lahjoitti.

Minulle oli vaikeata päästä sielunrauhaan siitä, että te kaikki olitte arvioineet minun kurssini yli kohtuuden, eikä minulla ollut sitä vastaan keinoa julistaa arviointianne vääräksi. Mutta nyt olen tilanteeseen jo rauhoittunut ja alistunut, ja se että ryhmä rupesi minusta sitä kuvaa metalliin hommaamaan oli liiallista, ja minä taistelin itseni kanssa eikö minun ollut kieltäydyttävä, mutta kun se näkyy samalla tulevan pieneksi tulolähteeksi kuvanveistäjälle, jota minä rupesin pitämään harvinaisena ihmisenä oli minusta alistuttava ja näin ihminen luisuu. Sielussa kohtaavat toisinaan kaksi vastakkaista virtausta, nöyryys ja ylpeys, mutta kai se lopulta selviytyy. Jokainen ihminen on iloinen tunnustuksesta ja sitä kaipaavat kaikki. Mutta minulla on toinenkin ominaisuus, saada olla yksin, elää toverijoukossa toverina ilman ainaista alleviivausta, joka minua rasittaa. Nyt toivon saavani taas tilaisuuden sukeltautua paikkakunnalliseen toverielämään’, josta olen niin kauan jo ollut erossa ja nautin jo ennakolta siitä, minä imen siitä sieluum uutta, jo unohdettua elämää. minä olin niin tuiki vieraantunut kaikesta käytännöllisestä puuhasta, että aluksi säpsähdin ja minua pelotti se pikkupuuha minkä uusi koti ja taloushommat tuottavat. Nyt olen jo huomannut, miten entinen Santeri on alkanut nousta ylös ja hallita vähitellen, siitä iloitsen. Näin pääsen taas teoreetikosta käytännön ihmiseksi ja luulen saavani näin lujaa pohjaa vastaisen yhteisen aatteemme suunnittelu- ja rakennustyölle. Oli se Jumalan onni, että sinä menet vielä Helsinkiin. Ja sinullahan on vielä kallisarvoinen vuosikymmen käytettävänä verrattuna minuun.»

Saatuaan kunnollista hoitoa ja lepoakin tavallista enemmän — sitä hänen sairautensa ilmeisesti tällä kertaa vaati — Alkio vielä 60-vuotispäivänsä tiimoilla kesällä 1922 oli olosuhteisiin katsoen joltisessakin kunnossa. Silti alituinen kirjoittaminen ja jatkuvat huolet isänmaasta ja Rkastakin olivat jäytäneet hänen terveyttään, joka alunperinkään ei ollut vahva. Kun hän keväällä 1922 jätti eduskunnan, kävi hänelle ennen pitkää kuten monelle muulle vanhalle taistelijalle; hän tavallaan henkisesti romahti. Ensimmäisen aivoverenvuodon jälkeen tuli parin lähivuoden sisällä toinenkin, mistä oli seurauksena terveyden pysyvä heikentyminen.

Tässä vaiheessa Alkio oli hoidettavana Tuusulan Syvärannassa, sanomalehtimiesten lepokodissa, jossa hän tapasi mm. Eino Leinon. Leino kirjoitti parhaillaan »Elämänsä kuvakirjaa».

Tervettä päivää ei Alkiolla enää oikeastaan ollut, vaikka hän välillä pontevasti päättikin olla terve ja heittäytyi poliittiseen taisteluunkin etenkin kieltolain merkeissä. Vuoden 1928 alussa hänen oli jälleen pakko ruveta »lepäämään, lepäämään rakastavaisten omaisten hyvässä kodissa, jonka yhtenä tunnuslauseena on: ’Tähän asti on Herra meitä auttanut.’» Näin kertoo Alkion vanha ystävä Jaakko Nikkinen, joka myös kuvailee tunnelmia Alkion sairasvuoteen äärellä:

»Kaksi hänen ystäväänsä istui eräänä päivänä tuohon hänen luonaan. Herkistä alkutunnelmista hiukan vapauduttuaan he huomauttivat, että hän on liiaksi säälimätön itseään kohtaan. — Ei ne sen onnellisempia ole, jotka säälivät itseään, tuohtui Alkio siihen. Eivätkä he voineet sanoa siihen muuta kuin: ’Eipä kylläkään.’ Onhan se niin, että työ on, ei vain miehen kunnia vaan onni. Ja tokko me voimme monet sen parempaa hänelle toivottaa kuin että hän saisi nauttia vielä mahdollisuuksien mukaan tästä onnesta, sekä niistä näköaloista, jotka avautuvat sille vuorelle, jolle hän on päässyt. Ja vielä, että me toiset hänen ja hänen aatteittensa ympärille ryhmittyneet, saisimme vielä pitkät ajat nauttia siitä turvallisuuden tunteesta minkä meille tuottaa tieto että kirjailija Santeri Alkio on meidän lähellämme.»

Alkion sairasteluista ja sieluntilasta 1928-29 on jo alustavasti mainittu Illckaa käsittelevässä luvussa. Mm. Artturi Leinoselle hän kirjeissään esittää ajatuksiaan elämästään.

Alkiota hoiti 1920-luvulla pääasiallisesti Oskari Heikinheimo, jonka hoitolaan Kuuselaan Alkio tuon tuostakin pistäytyi muutamaksi päiväksi. Näin on Paavo Alkio kertonut. Keväällä 1929 Heikinheimo odottaa Kuuselaansa, kuten kirjeessään Alkiolle sanoo, sekä »Sinua että arvoisaa rouvaasi». Edustajatoverin kanssa lienee tittelit heitetty jo varhemmin pois. Kun tilanne näytti käyvän yhä vakavammaksi kääntyi Alkio jälleen poikansa välityksellä, nyt valtioneuvoksen arvonimen saaneen Taavetti Laitisen puoleen. Laitinen lähetti Aikiolle ohjeita 23.2.1930 päiväämässään kirjeessä.

»Usein maalla asuvaa potilasta, samoin kuin keväistä karhua virkistää se, että hän lähtee liikkeelle pesästään ja herkii hautomasta raskaita talvisia ajatuksia. Siksipä luulisinkin olevan eduksi tosin enemmän psykillicesti kuin fysillisesti, pieta matka Helsinkiin vanhoille taistelutanterille. Ennen kaikkea pidän hyödyllisenä pitää yllä rohkeata ja toivorikasta mieltä liioittelematta sairauden vakavuutta. Usein olen ollut tilaisuudessa toteamassa, että meillä vanhoilla miehillä, joille kaikkien luonnon lakien mukaan ilmestyy verisuonten kalkkeutumista, yhteen tai toiseen paikkaan enemmän, tulee myöskin siitä seuraavia pienempiä tai suurempia taudin oireita, jotka kumminkaan eivät tarvitse olla välittömästi vaarallisia. Jos esim. jollekin, kuten esimerkiksi Teille tulee enemmän kalkkeutumista aivoissa verisuoniin tuovat sellaisetkin verraten vähäisetkin muutokset ajoittaista huimausta, pienempiä kipuja, heikkoutta ja raskautta sekä laimeampaa ajatusten toimintaa, ilman että nämä oireet tarvitsevat olla erityisen vaarallisia tai kokonaan toimintaa ehkäiseviä.

Kehoitan siis vielä kerran kimpoamaan kevätauringon mukana pois vuoteelta ja rohkaisemaan mieltä uusiin ponnistuksiin. Olen aivan varma, että elämän lähde tulee pulppuamaan vielä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.» – – –

Alkio noudattikin kerkeästi lääkärinsä kehotusta ja palasi jopa työhönsä Ilkkaan, joskaan ei käynyt siellä aivan säännöllisesti. »Koneisto» oli jo liian kulunut, sairaustila muistutti itsestään. Tavan takaa oli otettava yhteyttä tri Heikinheimoon. Lähtipä Alkio jälleen toukokuun alussa 1930 Keuruulle. Heikinheimo neuvoi kotihoidoksi:

»Sellaisessa taudintapauksessa käyttäisin hiilihappokylpyjä, valohoitoa ja mahdollisesti hierontaa, enkä luulisi sen jäävän ilman edullista vaikutusta.»

Alkion vaivaan vaikuttivat kuitenkin — ehkä eniten — Laitisen mainitsemat psyykkiset tekijät. Koittivat Lapuan liikkeen melskeiset menot, ja samoihin aikoihin, kevään ja kesän 1930 tienoilla Alkiolle kallis kieltolaki joutui vaaravyöhykkeeseen raittiusrintaman rakoillessa. Toukokuussa 1930 Alkio kirjoitti Keuruulta Liakalle: »Olen sairastanut koko talven ja olen nyt täällä tohtori Heikinheimon huollettavana. Uskon varmasti vielä paranevani ja pääseväni mukaan kieltolakirintamalle. – – -»

Voimat palasivat vielä osittain, elämänhalukin hieman kasvoi. Mutta sitten kesällä alkaneet laittomuudet ja niiden joissakin kansalaispiireissä saavuttama kannatus »muistutti vanhaa laillisuuden puoltajaa että kansallisessa kasvatustyössä oli vielä paljon tehtävää jäljellä.» Alkio iloitsi ensin kommunismia vastustavasta kansanliikkeestä — olihan hän ikänsä ollut »boläevismin» vihollinen. Mutta Liakka kertoo Alkion sanoneen Lapuan liikkeestä:

»Tämän liikkeen täytyy nyt ymmärtää rajoituksensa, niin kuin se on ymmärtänyt voimansa; ei yhä laajentuvilla väkivaltaisuuksilla vaan lainsäädäntötoimin ja hallituksen kautta on tästä alkain kommunismin vastaista työtä tehtävä; kaikki kansalaisvoimat apuna, mutta lain puitteissa ja rauhallisin keinoin.»

Kun näin ei tapahtunut, sanoi Alkio suorat sanat. Artturi Leinonen kertoo:

»Alkio oli tänä melskeisenä vuonna (1930) edelleen Akan päätoimittaja, mutta hän sai olla aivan rauhassa Lapuan liikkeen taholta. Vaikka hän muutaman kerran kevään kuluessa lisakin alakerrassaan kirjoittikin melko suolantuntuisesti lapuanmiesten väkivaltaotteista, ei hänelle henkilökohtaisesti ärjähdetty vastaan, vaan vastuussa lehden otteista kokonaisuudessaan olin minä. — Neuvottelin kuitenkin usein Alkion kanssa toimitusasioista ja monissa äkkiratkaisua vaativissa kannanotoissa tuntui miellyttävän turvalliselta kun ajatuksemme kulkivat samaan suuntaan, ja vanha taistelija ja kansamme vaellukseen niin monella tavalla vaikuttanut poliittinen johtaja sanoi olevansa tyytyväinen menettelyyni. Keväällä ja alkukesän 1930 Alkio olikin ilahduttavan hyvissä voimissa, hän tuntui piristyvän entiselleen, pistäytyi tuon tuostakin toimituksessakin, joskus taas minä istahdin illansuussa autoon ja ajelin Laihiatle.

Muutamia päiviä talonpoikaismarssin jälkeen hän oli jälleen käymässä toimituksessa. Oli lämmin, aunnkoinen iltapäivä, lehti saatiin valmiiksi ja minä ehdotin, että lähtisimme ajelulle, joisimme kahvit jossakin meren tuntumassa ja illaksi ajettaisiin Laihialle. Niin tapahtuikin. Ajelimme Vaskiluodon satamassa ja sieltä menimme Merenkyntäjäin majalle, jonka aurinkoisella yläparvekkeella istuimme pitkän aikaa kahvia juoden ja eskustellen päivän tapahtumista.

Enpä tuossa istuessamme ja jutellessamme voinut aavistaa, että tämä oli viimeinen tapaamisemme. Muistan vielä mistä puhelimmekin. Aluksi ajan yleisestä puheenaiheesta, lapuanliikkeen viimeisistä tempauksista, ennen muuta talonpoikaismatssista ja sen yhteydessä esiintyneistä ilmiöistä. Alkio lausui pelkonsa tuon nyt mahtavaksipaisuneen liikkeen vastaisista esiintymisistä, joista näkyväin johtajaan henkilöllisyys sekä jo siihen mennessä koostunut kirjava tapahtumasarja eivät antaneet paljonkaan takeita. Monenlaiset sielunsairaudet täytyy Suomen kansan kokea, ennen kuin se ymmärtää oikealla tavalla ja yksimielisesti ryhtyä itsenäisyyttään vaalimaan. Kommunismi on jo kylliksi vaarallinen tauti, täytyykö nyt tervehdyttämishikkeenkin muuttua sairaudeksi! Tähän tapaan siinä lausuili Pohjanmaan profeetta päätyen kuitenkin optimistiseen mietelmään: ’Jos muutama sirpale perustuslaeista voidaankin lohkaista ja yhteiskunnan takaama yksilön turvallisuus hetkeksi saada olemattomaksi, jopa suomalaisen talonpojan voimallakin, kauan ei se kuitenkin voi kestää. Niin paljon tähän kansaan luotan.’ Puhelimme sitten juuri sinä päivänä tietoon tulleista tapauksista. Kommunistien kiihtyvää toimintaa toisaalla, kyydityksiä ja väkivaltaisuuksia toisaalla. Levoton oli maailma.

Mutta Merenkyntäjäin majalla oli rauhallista. Aurinko punersi kauniisti Merenkurkun aalloilla kun lähdimme ajelemaan Laihiaa kohti. Matkalla Alkio jutteli: ’Kunhan tässä vielä hiukan voimistun, niin alan vähän päivässä penkoa muistiinpanojani ja naputtelen paperille. Niissä onkin puuhaa jäljellä oleviksi päivikseni.’

Tämän jälkeen en enää Alkiota elossa tavannut. Matkustin seuraavana päivänä Jyväskylään seuraamaan kaupungin läheisyydessä pidettäviä suuria sotilasharjoituksia. 011essani juuri sieltä lähdössä sam tiedon, että Alkio oli kuollut Uusi halvauskohtaus oli katkaissut elämänlangan kahden päivän tajuttomuuden jälkeen heinäkuun 24 p:nä.»

Tarkempiakin todistajakertomuksia on Alkion viimeisistä ajoista jopa hetkistä. Paavo Alkionkin mielestä Lapuan liike, jonka Alkio oli aluksi hyväksynyt, väkivaltaisuuksiin mennessään kiihdytti suuresti vanhaa laillisuusmiestä, »otti kovasti luonnolle». Kun Vaasan kirjapaino oli kesäkuun vaihteessa särjetty, tuli Alkion luo lähetystö. Haluttiin kuulla suuren johtajan mielipide tässä jännittyneessä tilanteessa. Miten maalaisliittolaisten oli suhtauduttava asiaan? Alkio oli miesten mielestä paras mies, jonka mielipiteitä oli kuultava, vaikka hän oli sairas ja heikko. Jalo Lahdensuo ja Kustaa Tutu Lapualta, Juho Koivisto Kurikasta, E.M. Tarkkanen, Jalmari Kahra ja Mikko Huhtamäki Laihialta saapuivat Alkionmäkeen Työn Äänen kirjapainon särkemisen jälkeen. Tästä Alkio sanoikin heti: »Minä en sitä työtä voi hyväksyä.» Helsinkiin suunniteltua talonpoikasmarssia hän ei liioin hyväksynyt, »koska hallitus muutenkin tekee voitavansa». Alkio sanoi, että oli koko pitkän elämänsä ajan kamppaillut itsensä kanssa siitä, mikä oli oikea menettely. Mutta kun oli päässyt siitä selville oli vastuksia säikkymättä ja toiveikkaasti asiaansa ajanut. Vaikka taivas toisinaan on pilvessä, oikea asia kuitenkin lopuksi voittaa, sen kokemuksen hän oli pitkän elämänsä aikana saanut.

Näin kertoo Kustaa Tiitu. Mutta tähän lisättäköön, että toisen, muuten yhtäpitävän muistitiedon mukaan (Juho Koivisto) juuri hän lausahti tällöin, että kun Lapuan liikkeeseen osallistui niin paljon maakunnan talonpoikaisväestöä, eikö siihen pitäisi suhtautua vissillä ymmärtämyksellä. Kysymys tuli Santeri Alkiolle varmasti suurena yllätyksenä. Niin heikossa kunnossa kuin hän fyysisesti olikin, hän sanoi kiihtyneesti: »Tehkää niin kuin tahdotte, minä en voi sitä hyväksyä.» Tarttui tätä sanoessaan tuoliin, mutta järkyttyi niin, että painui polvilleen lattialle.

Vavahduttava tapaus antoi väkivaltaiseksi muuttuvan Lapuan liikkeen vastustajille kuitenkin uskonvahvistusta, ovat he vakuuttaneet kirjoittajalle. Paavo Alkio on kertonut, että kun hän isänsä kanssa seisoi ikkunan ääressä katsomassa raitilla kokoontuvia talonpoikaismarssiin valmistuvia Lapuan liikkeen miehiä, isä virkkoi:

»Mitä siitä tulee, jos nuo miehet rupeavat aseilla hallitusta pakottamaan?»

Alkiota karvasteli elämänsä viimeisinä viikkoina se, että Suomessa oli kehittymässä jonkinlainen fasistinen liike. Kun kommunisteista oli jotenkin päästy, miten päästäisiin nyt tästä riesasta? oli Santeri Alkion viimeisiä ajatuksia. Jos fasismi pääsee voimistumaan, saattaa Suomi taasen joutua vaikeuksiin, Santeri Alkio arveli.

Suomi, isänmaa, oli ollut Santeri Alkion elämässä kaikki kaikessa, se oli myös hänen kirjallisen uransa ensimmäinen kohde ja sitä kosketteli viimeinenkin. Hänen työnsä katkesi kesken kesällä 1930 hänen julkaistessaan parhaillaan Ilkassa artikkelisarjan, jossa hän selvitteli isänmaa-käsitettä. Kuvaus on pessimistinen, sillä Alkio näki sekä teollistuvan yhteiskunnan johtavissa kerroksissa että sen työvoiman parissa yhtäläistä välinpitämättömyyttä isänmaata kohtaan. Etenkin sosiaalidemokraatit pyrkivät korvaamaan isänmaallisuuden luokkatietoisuudella, jota kannusti luokkaetujen ajaminen sekä tietoisuus siitä, että työväki useissa maissa muodostaa yhteisetuja huoltavan ja valvovan internationalen — — — Kaikki kansat on veljet keskenään. »Näin kaikkoaa isänmaallisuuden tajunta huomattavimmin varakkaan suurporvariston ja kaupunkilaistyöväestön mielestä.» Varoitettavinta oli, Alkio arveli, ettei isänmaa-käsitettä enemmän viljelty yleisessä opetuksessa, joten se pysyi epäselvänä sekä nuorisolle että kansan laajoille kerroksille. — »Tästä seuraa että isänmaallisuus on ihmiskulttuurista vähitellen poisjuurrutettu käsite, joka kuuluu vain alkuperäiseen kulttuuriin — ja häviää sitä mukaa kum sivistys tekee sen kokonaan tarpeettomaksi.» Näin vanha kulttuurioptimisti nyt pessimistisesti päättää koko kirjallisen, lähes puolivuosisataisen uransa.

Ensimmäisen osan tästä kirjoitussarjastaan Alkio ehti saada julkaistuksi. Hän jatkoi kirjoittamistaan. Mutta kun hän heinäkuun 23. päivänä nousi tuoliltaan kirjoituskoneen äärestä hän menetti äkkiä tajuntansa. Paavo Alkio kertoo:

»Isä kannettiin sohvaan, haettiin kunnanlääkäri. — — — Tämä hälytti paikalle Vaasan lääninsairaalan ylilääkärin tri V.Essenin Seinäjoelta. Tämä vuorostaan kuitenkin haetutti lääkärinä hyväksi tunnetun kunnanlääkärinkin uudestaan potilasta seuraamaan. Isä oli yhtä mittaa tajuttomana seuraavaan iltapuoleen. Olin äitini kanssa hänen vuoteensa vieressä.

Silloin isä äkkiä yritti vähän nostaa kättään ja kuiskasi: ’hyvästi, hyvästi’. Tartuimme hänen käsiinsä. Mutta taas seurasi tajuttomuus ja muutamien hetkien kuluttua loppu.»

Kun Artturi Leinonen sai Jyväskylään kuulla rakastetun johtajan ja veljen poismenosta hän kirjoittaa:

»Tieto järkytti minua, olihan Alkio vielä äsken ollut niin hyvissä voimissa, että itsekin uskoi tervehtymiseensä. Kirjoitin matkalla muistokirjoituksen sekä siihen liittämäni säkeet:

Kaatui valtahonka Pohjan mailla.
Yhtä suurintaan taas Suomi vailla.
— Hiljaa painuu päät.

Vaipui käsi, usein valmis iskuun.
Uupui uurastaja kylvön, viskuun.
—Kuuluu kaipauksen nyyhky.

Sammui sana johtajan ja miehen,
joka antoi suuntamerkit tiehen.
— Silmäripseen hersyy helmi.»

Leinonen kirjoitti myös ensimmäiset muistosanat Alkiosta jo seuraavan päivän (25.7.1930) Ilkkaan:

»Taivutetuin päin, kyynel silmässä seisomme tämän kuolinvuoteen ääressä tuntien surua, jota vain isän ja rakkatmman isän poismennessä tunnetaan. Olisi niin suunnattoman paljon sanomista, Mutta emme voi muuta kuin kuiskata. Hyvästi. Kiitos kaikesta!

Samansuuntaiset olivat myös ne muistosanat, jotka Leinonen 25.7.1930 iltahetkenä lausui Laihian nuorisoseurantalolla suurelle, rakastetulle vainajalle improvisoidussa muistohetkessä. Pian seurasi väsyneen vaeltajan viimeinen matka.

Santeri Alkio haudattiin heinäkuun 31. p:nä 1930. Se oli valtavin surujuhla, mitä milloinkaan on Etelä-Pohjanmaalla nähty. Aamulla satoi, ja kaikkialla maakunnassa riippuivat puolitangossa olevat liput kuin suma valittaen. Mutta päivällä virisi tuuli, pilvet hajosivat ja aurinko paistoi.

Arkku seppelten peitossa Laihian kirkon alttarilla.

Alkion patsaan koruton voimakaspiirteinen reliefi, joka on Alpo Sailon työtä. Reliefi tunnustetaan yleisesti parhaaksi Sailon monista erilaisista kuvista. Paavo alkion hallussa.

Laihialaiset olivat pyytäneet saada huolehtia suurimman poikansa hautavalmisteluista ja se heille suotiin. Mutta koko maa oli mukana. Juna toi surupukuista väkeä kaikkialta Suomesta, autoilla, pyörillä ja hevosilla tultiin omasta maakunnasta Laihialle. Tuhansia ihmisiä kertyi surutaloon, jonka puutarhassa lepäsi Etelä-Pohjanmaan suurin poika, tulisieluinen taistelija kukkaloisteen ja kesän tuoksujen ympäröimänä. Viimeisen kerran ystävät katsahtivat nyt tummentuneiden luomien puoliksi peatämiin silmiin, joista oli niin monta pyhän kilvauden ja loukatun oikeudentunnon sytyttämää salamaa singahtanut, kalvenneisiin huuliin, joilta kokonaisen ihmisiän mitan oli singonnut totuuden rohkeaa Ja voimakasta julistusta. Moni kosketti kättä, joka oli piirtänyt paperille ajatuksia, niin Kauan eläviä kuin Suomen kansakin elää. (Leinonen)

»Väkevä liikutuksen hulvahtelu vierii tummapukutsten surijain yllä kesäisten tuoksujen täyttämässä puutarhassa, kun Suomen maaseutujen suuri herättäjä lähtee surumarssin soidessa viimeiselle matkalle. Ukkospilvien musta esirippu vetäytyy syrjään ja aurinko välähtää esiin. Kirkonkellot kumahtelevat, tien varrella seisoo sadoittain lapsia kukkavihkot käsissään, ja kesäistä tuulenvirttä humisevain koivunlatvain alitse, kukkien keskitse, tuhansien rakastavain ajatusten saattamana keinuu Lakeuden suuri kasvatti ja kasvattaja kohti viimeistä lepopaikkaa omaisten ja ystävien kantaman.»

Virsi helisee kirkossa. Vanha rovasti sanoo:

»Monta kertaa on Santeri Alkio täältä lähtenyt, kymmenet vuodet aikaisin aamulla, työhön. Nyt hän lähtee viimeisen kerran. Koti jää tyhjäksi, vain raskas suru täyttää omaisten sydämet. Korkein suokoon hänelle ylösnousemuksen ihanuuden viimeisenä päivänä!»

Ruumissaarnassa pastori Kärki lausui mm.:

»Jalojen aatteiden miehenä asetti Santeri Alkio itselleen suuria vaatimuksia ja koetti niitä tinkimättä noudattaa. Siksipä olikin hänen sanoillaan ja mielipiteillään niin suuri kantavuus. Samalla vaati hän muiltakin sitä, mikä on siveellisesti oikein ja jaloa. Mutta sen hän myönsi, että tällaisella ulkonaisella hurskaudella ei mitään ansaita Jumalan edessä. Nöyrämielisenä ja herkän omantunnon omaavana hän tunsi oman vajavuutensa —. Meillä on paljon aihetta kiitollisuuteen Jumalaa kohtaan, että hän on maallemme ja kansallemme lahjoittanut sellaisen jalojen aatteiden ja ylevien ihanteiden miehen kuin oli Santeri Alkio. Nuorisomme sai hänestä ihanteellisen johtajan. — Suuren valtiollisen puolueen johtajana hän aina asetti päämääräkseen vapaan, itsenäisen ja onnellisen isänmaan.»

Mitä sanoi ainoa poika Paavo Alkio isänsä paarien ääressä:

»Puolisoiden täytyy kerran erota. Poikien ja tyttärien luopua vanhemmistaan. Kuinka raskaalta se tuntuu. Sen tuntee vain se, joka on sen kokenut. Vainaja oli hyvä perheenisä. Hän oli paras mitä voi olla. Hän oli hyväsydäminen ja ymmärtäväinen. Aidin, sisarten ja omasta puolestani kiitän häntä siitä, mitä hän on kotona ollut ja siitä muistosta minkä hän jätti. Isä rakasti työtä. Nyt hän pääsi lepoon. Hän rakasti kukkia. Hän kaatui kukkien aikana.»

Niistä lähes lukemattomista tervehdyksistä — seppelten lasku kesti viidettä tuntia — joita kaatuneen taistelijan, eteläpohjalaisen suurmiehen ja maan suurimman porvarillisen puolueen perustajan ja johtajan haudalle tuotiin mainittakoon paitsi tasavallan presidentin, vanhan taistelutoverin, pääministeri Kyösti Kallion tervehdys. Siinä hän niiden hallitusten edustajana, joihin Santeri Alkio oli kuulunut v. 1919-20, lausui mm.:

»Santeri Alkiolla on Suomen uusimmassa historiassa oma paikkansa. Me, joilla on ollut onni taistella hänen rinnallaan, tiedämme millä hartaudella hän kaiken teki. Koko Suomi tietää, mikä osuus Santeri Alkiolla oli valtiomuototaistelussamme. Ne joiden kanssa hän astui maamme hallitukseen tahtovat osoittaa kunnioitustaan».

Toistamiseenkin edustajatoveriensa, Vesterisen ja Kokon kanssa Kallio sitten laski maalaisliiton eduskuntaryhmän ja keskushallituksen seppeleen ja sanoi mm.:

»Ryhmä pyytää lausua kiitollisuutensa monista asioista. Hän oli puhdas mies. Voiko korkeampaa todistusta antaa taistelujen miehestä. Työllään tuli hän maalaisliiton johtajaksi. Ryhmä kääntyi myöhemminkin kiitollisuudella hänen puoleensa, kun joku tärkeä asia oli ratkaistava. Olemme onnellisia, että hän on ollut joukossamme, että hän on ollut puhdas mies.»

Seppelenauhoissa olivat sanat:

»Sammui sana johtajan ja miehen
Joka antoi suuntamerkit tiehen.»

Sydämeen käyvästi puhui Artturi Leinonen Ilkan seppelettä laskiessaan sanoen mm.:

»Vain taistelu, taistelu loppumaton, se ihmisen arvoista on.» Harvan kuolevaisen elämäntyön motoksi sopivat nämä sanat paremmin. – – – Taistelu, yhtämittainen taistelu muodosti hänen elämänsä sisällön. – – – Ihmiselle, jonka elämä on yhtämittaista eturintamaseisontaa, hyökkäystä ja puolustusta, iskujen saamista ja antamista, sattuu aina monta harhaiskuakin. Sellaistahan ei voi välttää. Kun Topelius seisoi Snellmanin paarien ääressä, sanoi hän: ’Snellman on elämässään monesti iskenyt harhaan, mutta hänen kunniakseen on sanottava, että hän on aina iskenyt.’

Sille taistelijalle, jonka paarien ääressä nyt seisomme, sopivat nämä lempeän Topeliuksen sanat yhtä hyvin kuin sillekin, jolle ne alunperin lausuttiin. Santeri Alkio – – – oli aina tulessa ensimmäisenä. – – – Hän kamppaili asioitten puolesta, joita piti sen arvoisena, että niiden puolesta kannatti kamppailla ja kaatua. Ja jos siinä taistelussa sattui harhaiskujakin niin ne merkitsivät vähän suurten pääasiain rinnalla, sillä kättä ei milloinkaan ohjannut halpamainen tarkoitus eikä vilpillinen mieli.»

»Me jotka jouduimme vuosien varrella olemaan lähellä nyt vaelluksensa päättänyttä, jouduimme yhdessä työskentelemään ja hoitamaan elämän moninaisia arkipuolia, me tulimme ehkä paremmin kuin monet kaukaisemmat tuntemaan hänessä taistelijassa ja aatteen miehessä sen lämminsydämisen ja herkän ihmisen joka hän oli. Sen syvän myötäelämisen lahjan, jolla hän suhtautui lähimmäistensä kärsimyksiin, sen suuren ymmärtämyksen, jota hän osoitti ihmisten heikkouksia ja lankeemuksia käsitellessään, ja ennenkaikkea sen aivan kuin lämmittävän turvallisuuden tunteen, jota hänen läsnäolonsa huokui.» – – –

Ja mieli murhetta täynnä Leinonen jatkoi mm.:

»Hänen ajatuksensa ovat sytyttäneet tuhansia ja taas tuhansia työhön itsensä, kotiseutunsa, maansa ja kansansa kohottamiseksi. Me tunnemme, että valvova, syvälle näkevä, maan kohtaloista huolehtiva silmä on sammunut ja ohjaava ääni lakannut kuulumasta. Me suremme, sillä kuolema on korjannut saaliikseen sellaista, jota emme olisi tahtoneet vielä antaa.»

Leinonen päätti silti puheensa sanoihin:

»Älkäämme surko. Iloitkaamme!

Iloitkaamme, että keskellämme on toiminut ihminen, jonka muisto on kaunis ja kirkas ja pysyy kirkkaana. Joka teki työtä niinkuin arkielämässä tehdään, mutta eli ihanteille. Joka taisteli, kärsi, erehtyi ja horjahti, iski kiivaudessaan monasti harhaan, mutta jonka sydämessä ei halpamiehsyys koskaan saanut yösijaa. On sanottu, että me tarvitsemme hautoja! Olemassaolon tarkoituksen koko syvyydessään saattaa käsittää vain silloin, kun on kuolleita, jotka eivät ole kuolleet. – – – Meille kohoavat heidän sanansa viitoiksi tielle, ja koko heidän muistonsa nousee eteemme kuin velvoitus elää täyttä ja eheää elämää, ei vain itsellemme, vaan myöskin suurelle kokonaisuudelle: maalle ja kansalle.

Väinö Voionmaa laski Kieltolakiliiton seppeleen ja lausui:

»Laajat, korkeat ja puhtaat olivat ne aatteet ja ihanteet, jotka Alkio oli omakseen ottanut. Ainoastaan hieno kirjailijasielu saattoi käsittää näiden aatteiden sisällyksen niin syvästi kuin hän ne käsitti: tarvittiin alkuvoimaista rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta uskoakseen ihanteisiin niinkuin hän uskoi. Ja tarvittiin uskonsankaruutta julistamaan näitä aatteita koko kansalle, niin kuin Alkio niitä julisti.»

Nuorisoseurojen puolesta laskettiin montakin seppelettä ja lausuttiin ylevähenkisiä kiitoksen sanoja. M.E.Mäki korosti samalla Alkjon vaikutusta kotimaakuntaansa.

Juuri täällä hän esimerkillisesti osoitti, mitä nuorisoseuralaisen tuli tavoitella ja mitä itsekasvatustyöllä voi saavuttaa. Täällä hän oli läheltä nähty edelläkävijä.

»Suuren kyntömiehen Santeri Alkion vako on hänen osaltaan kuljettu loppuun. Käykäämme sitä vakoa», Mäki lausui. — Ja kauimmin Alkio varmasti onkin vaikuttanut kotiseutunsa nuorisotyöhön.

Näin peittivät laihialaiset Santeri Alkion »suurimman ja jaloimman kansalaisen, minkä Laihia on synnyttänyt, rakastamansa isänmaan multaan», kunnallisneuvos Mikko Iipponen lopuksi lausui.

Kalervo Kallion veistämä. 15.6.1958 Laihian nuorisoseuran talon eteen pystytetty Alkion patsas sisällyttää myös hänen ylväät tunnuksensa. Suomen Nuorison Liitto.