Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Päivälehteläiseksi

»Kansalle oikeutta, maalle vapautta», oli aina Alkion tunnuslause. Jo nuorena Santeri teroitti kynänsä maalaiskansan puolesta, ja pian kaipasi koko Suomi synnyinmaan pelotonta esitaistelijan, kun sortajan kotkankynnet uhkasivat riistää siltä kaiken vapauden.

Elettiin vuotta 1890. Tämä vuosi oli Alkion ja Suomen nuorisoseuraliikkeen merkkivuosi sikäli, että Pyrkijä alkoi ilmestyä Alkion aatteiden ja mielipiteiden ensimmäisenä tulkkina. Tällä uudella vuosikymmemellä oli yhteiskunnallinen kysymys jo Alkion elämänkatsomuksen polttava ongelma. Avartuneisiin yhteiskunnallisiin näköaloihinsa hän sulki laistillisen elämänkatsomuksen ja valistuksen vaatimukset. Näkemys saa velvoittavan manifestin luonteen. Yhteiskuntaelämämme kaipaa elävän kristillisyyden ja isänmaanrakkauden tukea, sydänten uudistusta, mutta myös käytännöllistä, luokkavastakohtia tasoittavaa toimintaa.

Kaikki tämä oli juuri nyt erityisen tarpeellista. Vuosi 1890 oli tosin alkanut hyvissäkin merkeissä. Säätytalo, johon aristokraattinen aatelissääty ei tahtonut itselleen sijaa, valmistui silloin kansanedustuslaitoksemme symbolina, valtioarkisto kohosi sen viereen tallettaakseen kansamme kunniakkaan, kovaosaisen menneisyyden.

Ja vihdoin lähelle näitä, Hallituskauden puolelle piirtyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansallisia aarteita tallettavat kivimuurit.

Mutta samana vuonna (9.7.1890) kirjoitti Uusi Suometar:

» Jo kauan on kulkenut yli maan levottomuutta herättäviä huhuja hankkeilla olevasta postilaitostamme koskevasta muutoksesta.» 7.7.1890 Virallisessa Lehdessä olikin luettavana Suomen postilaitosta koskeva armollinen julistus, jolla tämä laitos tehtiin keisarikunnan postilaitoksen alaiseksi ja käyttöön otettiin uudet kaksipäisellä kotkalla varustetut postimerkit.

Aamulehti kirjoitti 9.7.1890:

»Jokainen suomalainen on itsestään tajunnut, jotain uutta, jotain outoa on ollut tekeillä isänmaamme tulevaisuuteen nähden ja tuo uusi outo on tehnyt elomme ja olomme viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana tuskallisen levottomaksi. — — — Viimeiseen saakka jokaisen mielessä myös se toivon kipinä, että maamme ensi keväänä kokoontuvat sää saisivat perustuslakiemme nojalla lausua ajatuksensa niin koko maatamme ja sen tulevaista kehitystä ylen kipeästi koskevassa asiassa.»

Mutta ei. Juhani Aho kirjoitti Päivälehdessä 9.7.1890:

»Ennen kysyttiin säätyjen mieltä Suomen perustuslakeja koskevien muutosten suhteen. Nyt ei ole kysytty säätyjen mieltä. Tiedämme mitä oli ennen ja mitä on nyt. Mutta sitä emme tiedä mitä tuleman pitää.» Sanomalehtien kanta oli hyvin selväpiirteinen, mutta Suomelle vihamieliset venäläiset lehdet koettivat »korkeimmalle taholle» uskotella, että vastustus venäläistyttäntistä kohtaan lähti vain muutamista sanomalehtikirjoittajista ja että maalaiskansa päinvastoin oli tyytyväinen moisiin uudistuksiin. Kansanvalistusseuran Kalenterissa ihmetellään 1900: »Kuinka tämmöinen syytös meidän valistunutta ja isänmaanrakkaudestaan tunnettua maalaiskansaa kohtaan on päätön ovat tosiasiat jo osoittaneet. Sillä jokainen joka on matkustellut maassamme ja on ollut näistä asioista rahvaankin kanssa puheissa täytyy todistaa samaa mitä sanomalehdet ovat sanoneet: kaikkialla hallitsee huoli, epäilyksellä ajatellaan tulevaisuutta ja mietitään kaikenlaisia keinoja poistaakseen pelättyjä vaaroja.»’

Aikaisemmin on käynyt ilmi, miten Alkio toimi nuorisoseuroissaan näinä vaaran vuosina. Nyt onkin tarkasteltava, miten hän toimi ns. julkisella sektorilla sortokauden eri vaiheissa. Nuorison osalta hän oli pitänyt varmimpana keinona isänmaallista kasvatusta päämääränään kunnon kansalainen ja hyvä ihminen.

Mutta hänen vakaumuksensa oli, että koko maalaiskansa oli saatettava käsittämään, mistä todella oli kysymys. Alkio itse näyttää ensi hetkestä tajunneen, että elettiin maamme kohtalonhetkiä. Alkio toimi varovaisesti, mutta pysyi tinkimättä myyden linjalla, koska käsitti venäläisvaaran suuruuden. Sortajan aikomukset kilpistyivät vain isänmaanrakkauden edessä. Alkio piti jo maaliskuussa 1891 » Voimakkaan isänmaallisen puheen onnistuneessa kansanjuhlassa Laihialla», Pohjalainen kertoo.

Alkion poliittinen kypsyminen tapahtui suurelta osalta Päivälehden merkeissä. Alkio tosin kirjoittaa myöhemmin, että kun lehden tarkoituksena oli asettaa pääpaino kirjallistaiteellisten asiain pohdiskeluun oli avustajiksi pyydetty »ajan tunnetuimmat uusihenkiset kirjalliset kyvyt». Näitä olivat mm. Juhani Aho, Kasimir Leino, Santeri Ivalo, J.H.Erkko ja Alkio itse. Myöhemmin Alkio sanoo, että kun »avustajakunta muodostui näin voittopuolisesti kirjailijoista – – – lehden luonne pyrki olemaan haaveileva ja epäkäytännöllinen.» Mutta tällöin Alkio, lehteen muutenkin pettyneenä, unohti mikä merkitys Päivälehdellä ja sen »nuorilla suomalaisilla» oli ollut hänen omaan, myös poliittiseen valveutumiseensa, siitä lähtien kun lehden päätoimittaja Eero Erkko jo 1889 oli värvännyt hänet päivälehteläisten riveihin. Erkko ei tyytynyt vain joka vuosi pyytelemään Alkiolta joko kertomuksia tai muita kirjoituksia, hän myös informoi Alkiota politiikassa, erityisesti 1890, jolloin oli »paras olla tyyni kaikissa asioissa, vaikka hyvä on että osanotolla asioita seurataan».

Niin Alkio seurasi innokkaasti Päivälehteä ja kirjoitteli siihen — ja joulualbumiin Nuoreen Suomeen — kaunokirjallisia ja sosiaalipoliittisia kirjoituksiaan — viimeksimainittuja kolmisenkymmentä avustajakautenaan 90-luvulla.

Päivälehden historioitsija (Alli Rytkönen) on päätellyt Alkion valtiollisyhteiskunnallisista kirjoitelmista, että hänet »niiden kautta tunnettiin empimättä nuoren polven mieheksi ja niiden kautta hänen äänensä saavutti maakunnallisten rajojenkin ulkopuolella kaikupohjan.»

Alkio itse oli aktiivinen aatteellisuuden edustaja, jonka tavoitteena oli saattaa »kaikki ihmiset saman henkisen valon piiriin.» Tämän vuoksi Alkio sittenkin lähinnä tunsi vetoa Päivälehden »nuorten» piiriin, koska nämä kuitenkin olivat ottaneet näkyvästi kantaa demokraattisen kansanvalistusaatteen puolesta. Mutta toivomaansa tukea venäläisvastaisessa pohjalaisen maalaiskansan »ravistamisessa» isänmaallisuuteen ja aluksi henkiseen vastarintaan Alkio ei Päivälehdeltäkään saanut. Hänelle onneksi läheinen Vaasan kaupunki oli muodostumassa isänmaallisen herätyksen erääksi keskukseksi erityisesti parin henkilön, toimittaja Ossian Ansaan ja hovioikeuden virkamiehen Gustaf Ignatiuksen ansiosta. Ansaasta ja hänen itsepäisestä toiminnastaan hänen lehtensä lakkauttamisen jälkeenkin on jo mainittu. Alkio oli kauan Ansaan lämmin kannattaja, jopa sen kansalaistoimikunnan johdossa, joka keräsi varoja Ansaalle sekä sakkoihin että lehden toimittamista varten. Lisäksi Vaasaan oli jo 1890 vaiheilla suomalaisuuskysymyksen merkissä syntynyt Kansallisseura, mutta sitä aktiivisempi lienee alusta lähtien ollut varsin pian kaupunkiin perustettu Suomalainen klubi, jossa »nuoretkin» majailivat. Tänne Ansas ja Ignatius pyysivät myös Santeri Alkion, joka tammikuussa 1894 piti klubissa silloiselle mielialalleen tyypillisen puheen »Vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvoisuudesta».

Alkion esityksen taustana oli se, että yhteiskunnallinen kysymys oli voimakkaasti astunut päiväjärjestykseen sekä 1800-luvun viime vuosikymmenien lehdistössä että saman ajan valtiopäiväkeskusteluissa. Oli ymmärrettävää, että keskusteluissa tuli esille ’jopa etualalle kansanedustuslaitoksemme ja siinä nimenomaan äänioikeuskysymys. Suomi oli Euroopan ainoa maa, jossa vielä oli säätyvaltiopäivät ja äänioikeus näidenkin vaaleissa varsin rajoitettu, niin että vain murto-osa kansastamme pääsi asioistaan päättämään. Tästä syystä oli jo vuoden 1869 valtiopäiväjärjestystä laadittaessa syntynyt epäilys järjestelmän tarkoituksenmukaisuudesta, ja sittemmin pyrittiin laajentamaan erityisesti porvarissäädyn ja talonpoikaissäädyn äänioikeusasteikkoa.

Lauri Kivekäs meni jopa niin pitkälle 1885 valtiopäivillä, että ehdotti yksinkertaista »mies ja ääni» -periaatetta sovellettavaksi porvarissäädyn vaaleissa. Yleensä ruotsalaiset pyrkivät jarruttamaan äänioikeutta peläten menettävänsä yliotteensa porvarissäädyssä. Mutta talonpoikaissäädyssäkin oltiin vielä niin vanhoillisia, että muuan edusmies (Avellan) 1897 valtiopäivillä vastusti äänioikeuden laajentamista sillä perusteella, ettei »maaseudulla vielä ollut äänioikeusliikettä». Tunnettu Agathon Meurman, säädyn »kruunaamaton kuningas», hämmästyi puolestaan, kun aiottiin »asettua sille ulossulkevalle kannalle, että se (sääty) kieltäisi hallitusta edes tutkimasta oliko mahdollisuus antaa äänioikeutta muille kuin ainoastaan maanomistajille». Hän sanoo lisäksi:

»Tunnettua on, että valtiollinen harrastus ja valtiolliset mietteet ovat jo siksi kehittyneet meidän kansassamme, että ainakin ellemme antaisi äänioikeutta älkäämme kuitenkaan kieltäkö hallitusta esittämästä meille, mitä mahdollista on. Minä käsitän, ettei hallitus aio antaa semmoisia esityksiä, jotka itse yhteiskunnan perustuksia mullistavat.»

Vuoden 1897 valtiopäivillä tehtiin kaikkiaan 17 aloitetta äänioikeusasiassa. Niihin oli nuorsuomalaisilla ja myös Alkiolla oma osuutensa. Jo ennen kuin »nuoret» ehtivät järjestyäkään, Alkio piti em. alustuksensa Vaasan suomalaisella klubilla ja sen taustana olivat sekä kaupunkien työväestön että muidenkin vähäväkisten oikeutetut vaatimukset — ja myös tsaarivallan huolestuttaviksi kääntyneet toimenpiteet. Näin Alkio jo tammikuussa 1894 mm. selitti:

»Suuret ajatukset eivät voi syntyä, vielä vähemmän ne voivat kasvaa ellei periaatteessa tunnusteta kansan elinehtona vapautta uusien ajatusten syntymiselle ja ilmilausumiselle. Jos kansat rakastavat vapautta ja panevat kaikki voimansa liikkeelle vapautensa puolustamiseksi, voisiko tuo yksilölle olla rikos? Vapauden halu ja vallanhimo ovat toistensa kaltaiset. Nykyisenä aikakautena, jolloin kansakunnat sivistyksen kautta kohotettuina käsittämään onnensa yhteiskunnassa ovat nousseet vaatimaan itselleen oikeutettua kansalaisarvon astetta selvemmin kuin koskaan ennen, tulee näkyviin katkerien ihmisten sisimmässä piilevä vapaudentunne. Toiselta puolen etuoikeutettujen luokkien taistellessa tätä vapauden vaatimusta vastaan ihminen räikeästi tuo toistensa hallitsemisen taipumuksensa esille. Meidänkin syrjäiseen maahamme ovat ajan hyökyaallot tämän taistelut tuoneet. Työväen vaatimukset eivät esiinny henkisen roistojoukon kurjana vallattomuutena. Vakavana, oikeudettoman asemansa tuntevan, alistetun kansan vaatimuksena päästä samanarvoiseen asemaan rikkaiden ja ylimysten kanssa, päästä määräämään sen maan laeista ja laitoksista, jossa he ovat suurena enemmistönä. Vaatimukset eivät ole kovin jyrkät.»

Nuorsuomalaisten ohjelmaa muuttamassa

Alkion mainitunlaiset puheet ja vastaavat kirjoitukset näyttävät sikäli tehneen hänet nuorsuomalaisten piirissä tunnetuksi, että häntä pian käytettiin varsin tärkeässä tehtävässä. Kun näet nuoret suomalaiset pyrkivät saman vuoden 1894 lopulla poliittisesti järjestäytymään, he lähettivät eräille tunnetuille kansalaisille, jotka tuntuivat heidän aatteitaan ymmärtävän, kiertokirjeen. Siinä pyydettiin tarkastamaan syksyn 1894 kuluessa valmistunutta puolueen toimintaohjeimaluonnosta ja saapumaan tarkastustilaisuuteen Helsinkiin hotelli Kämppiin 25.11. klo 11. Vaikka kokoonkutsuja Eero Erkko Helsingin »nuorten suomenmielisten» puolesta Alkiolle korosti, että »kun ainoastaan luotettavimpia meikäläisiä miehiä on kokoukseen kutsuttu, olisi erittäin tärkeätä, että kaikki kutsutut ja siis Tekin saapuisitte», ei Alkio katsonut sopivaksi lähteä Helsinkiin. Nähtävästi hän ei halunnut ottaa näkyvää puoluekantaa nuorisoseurojenkaan tähden.* Mutta itse asiaa hän piti tärkeänä ja noudatti Erkon kehotusta »laatia kirjallisesti ne muutosehdotukset, joita mahdollisesti tullaan erityisiin kohtiin tekemään».

Alkio kirjoitti pitkähkön lausunnon. Hän piti Erkon tavoin yhteistä toimintaohjelmaa tärkeänä. »Sellaisen jotenkin yhden suuntaisen toimintaohjelman hyväksyminen näyttää ihan välttämättömältä semminkin siihen nähden, ettei nuorilla suomenmielisillä ole mitään tunnustettua johtajaa,» Alkio arveli. »Nuorten suomalaisten»» painetun ohjelmaehdotuksen Alkio oli jakanut 19 kohtaan. Hän hyväksyi muuttamatta ohjelmaluonnoksen alkukohdat, »Suomen sisällisen itsenäisyyden, sen perustuslakien loukkaamattomuuden» jne. Sen että nämä kaikki »on varjeltava kaikkien puolueiden yhteisellä hyväksymisellä» yhteistoimintaa aina harrastava Alkio tietysti hyväksyi, samoin ehdotuksen, että »hallitus tarkkaan huomioisi Suomen kansan laillisen eduskunnan päätökset», ja että »hallituksen toimet yhä enemmän tulevat säätyjen tarkastuksen alaisiksi».

Kolmannesta luonnoksen kohdasta alkoivat äänioikeuden laajentamista koske vat nuorten ehdotukset, joissa tähdennettiin, että yksityisten äänimääriä sekä porvaris- että talonpoikaissäädyssä oli laajennettava. Tätä Alkio kannatti, mutta halusi vain tarkentaa luonnoksen 4:ttä kohtaa, jossa toivottiin, että porvarissäädyn vaaleihin saataisiin »enemmän kuin tähän asti opettajia, että hovioikeudet ja tuomarit tulisivat edustetuiksi, samoin valtion tai kunnan palveluksessa olevat lääkärit saisivat äänioikeuden». Alkion tarkennus kohdistui lähinnä siihen, että maalla asuvat virkamiehet oli otettava talonpoikaissäädyn äänestäjiksi; vakinaiset kunnanlääkärit, kihlakunnanoikeuden tuomarit, vakinaiset kansakoulunopettajat maalla oli hänen mielestään myös mainittava säädyn äänioikeutettuihin kuuluvina. Sen sijaan hovioikeudet sopi Alkion mielestä ottaa huomioon porvarissäädyn vaaleissa. Talonpoikaissäädyn äänioikeudesta »nuorten» luonnos oli esittänyt, että se perustuisi kunnallisverotukseen, kuten porvarissäädyssäkin, mutta kun tässä säädyssä ehdotettiin nyt maksimiäänimääräksi 10 ääntä, Alkio halusi kaventaa sen yhteen. »Ääniluku 1 on ainoa järjellinen», hän arveli.

Myös kunnallisen itsehallinnon kehittämisessä ja kunnallisen äänioikeuden laajentamisessa Alkio täysin yhtyi nuorsuomalaisiin. Mutta sitten tuli kielikysymys, joka uhkaavan venäläistyttämisen takia oli pyrkinyt jäämään taka-alalle. Tässä olivat »vanhatkin» johtajat kysymyksen herättäjiä myöten peräytymässä. Esim. Yrjö-Koskinen kirjoitti 1891, että kieliasiaa täytyisi pitää periaatteessa ratkaistuna: Koulujakin oli saatu, joskaan ei täysin riittävästi kuitenkin ensi hädän tarpeisiin, oikeus ja virkakieli järjestetty ylipäänsä tyydyttävälle kannalle. »Mitä vielä puuttuu on enimmälti käytännöllisen toimen suoritettava. Tästä ja olletikin valtiollisesta syystä on suotavaa, ettei kielikysymyksiä tässä säätykokouksessa nosteta», Y.K. kirjoittaa.

Vuonna 1894 E.G.Palmen oli kirjoittanut Valvojassa, että valtiopäivien siihenastinen suurin kiistakysymys kieliasia oli nyt nostettava syrjään ja toinen asia astunut etualalle, valtiolaitoksemme ja lainsäädäntömme suojeleminen. Tämän tapaiset, johtavalta suomenmieliseltä taholta tulleet lausunnot saivat nyt Alkion vaatimaan jyrkempää sävyä nuorten ohjelmaluonnoksessa, joka sekin oli hänen mielestään kieliasiassa liian ylimalkainen” ja nuiva. Alkion oma versio oli seuraavanlainen:

»Suomenkielelle vaadimme virastoissa, lainkäytön-, julkisen ja yksityisen elämänaloilla täydellisen isäntävallan Suomessa, toiselta puolen tunnustaen maan ruotsinkielisille asukkaille täydellisen kielensä ja kansalaisuutensa säilyttämisoikeuden, sekä oikeuden maan virastoissa saada ajetuksi asiansa omalla kielellään. Maan virkoihin ehdotetaan sanomalehdissä ainoastaan taatusti kansallismielisiä henkilöitä, tässäkin johdonmukaisesti seuraten sitä periaatetta, että virkakuntain suomalaistuttamisen kautta suomenkieli virastoissa yhä enemmän pääsee valtaan.»

Alkio perusteli tätä nuorten kantaa huomattavasti jyrkempää mielipidettään näin: »Syy miksi tällaista selvempää ja jyrkempää kantaa puollustan kieliasiassa on se, että puolueen, kantaessaan nuorten suomenmielisten’ nimeä täytyy juuri kielikysymyksessä määrätä selvästi kantansa. Sen lisäksi se kielipuolueiden sovittamista tarkoittava suunta, jota nuoret viime vuosina ovat kulkeneet, on osoittanut kelpaamattomaksi mitään aikaan saamaan. Puolueen kanta on vaan tullut kovin värittömäksi, joka on sopimatonta nuorille.

Jyrkempi kanta kielikysymyksessä ei suinkaan merkitse mitään humanisuuden puutetta, jos kerran katsotaan yleensä sopivaksi ajaa ja harrastaa asioita, joita toiset vastustavat. Ruotsinmielisten käytös muuten kyllä antaa aihetta pukeutua täysiin aseisiin lopullisen voiton saavuttamista varten.»

Alkion mielipide esiintyi tässä kaikessa jyrkkyydessään ja pysyi sellaisena, mikä johti hänet vihdoin eroon puolueesta. Nuorsuomalaisten asenne ruotsalaisiin kävi näet sitä »hillitymmäksi» mitä tiukemmin Venäjän sorto rupesi puristamaan maata ja mitä kiinteämmin perustuslaillisuus solmiutui näiden puolueiden yhdyssiteeksi.Tämä Alkion mielenilmaus lienee vaikuttanut varsin vähän nuorten ohjelmaan, vaikka se kenties selkeytti luonnoksen sanamuotoa. Samoin lienee ollut vähän vaikutusta Alkion toivomuksella, jonka mukaan virkamiesten palkka maksettaisiin työstä eikä arvon mukaan, ja että »yleensä virkamiesten aineellisia etuja määrättäessä on köyhässä maassa kohtuutta noudatettava».

Kiintoisaa on todeta mitä Alkio vaati uskonnon alalla, jolla hän itse asiassa lienee ollut parempi asiantuntija kuin useimmat ohjelman laatijat, jotka vaativat vain kansankirkon säilyttämistä ja samalla ajanmukaistamista, suurempaa suvaitsevaisuutta, jopa Suomen juutalaisten aseman parantamista! Alkiolla oli tässäkin aivan oma ohjelmansa. Reunahuomautuksena hän sanoo, että muoto »suurempi suvaitsevaisuus kirkon puolelta» ei ole tasapuolinen, »sillä kirkosta eroavien suuntien suvaitsemattomuus kirkkoa kohtaan on yhtä silmään pistävä ja ansaitsee puolueettomain puolelta tulla kritiikin alaiseksi».

On jo viitattu siihen, että Alkio tunsi erittäin hyvin tämän asian. Juutalaisasiaa hän piti ymmärrettävistä syistä niin vähäpätöisenä »ettei puolueen kantaa sen suhteen tarvinne ohjelmassa määrätä semminkin, koska ohjelmassa ei voida ottaa puheeksi läheskään kaikkia muitakaan asioita, jotka Suomen edistykselle ovat ainakin yhtä tärkeitä». Sen sijaan piti tämän kohdan — Alkion numeroinnissa 13. kohta — kuulua:

»Uskonnollisella alalla pidämme tärkeimpänä tehtävänä kansankirkon säilyttämisen ja kehittämisen ajanmukaiselle kannalle. Tätä tarkoitustamme luulemme saavutettavan paraiten:

a) pappissivistystä korottamalla;

b) suurempaa suvaitsevaisuutta noudattamalla eri tavalla ajattelevain kesken;

c) kansankirkossa löytyviä epäkohtia samoin kuin kirkosta eroaviakin suuntia tasapuolisesti

arvostelemalla.»

Täydennettyään näin nuorten kirkollista ohjelmaa Alkio hyväksyi täydellisesti heidän kansansivistysohjelmansa. Se sisälsi mm. eräänlaisen »paikallisolojen mukaan sovitetun» koulupakon, kansanopistoasian edistämisen, yhtenäiskouluperiaatteen toteuttamisen kansa- ja oppikoulut toisiinsa niveltämällä, samoin kuin sen, ettei varattomien koulutusta »koulumaksuilla estellä» ja että yhteiskouluaate saatetaan enemmän käytäntöön.

Myös verotuksen kehittämisen progressiiviseen suuntaan, maalaisten luottosuhteiden helpottamisen ja tilattomien maansaannin ja pienteollisuuden edistämisen Alkio oli valmis hyväksymään ohjelman mukaan. Samoin hän hyväksyi, että työväki oli herätettävä toimintaan, heidän asunto-olojaan oli parannettava, ja työväensuojelulait oli säädettävä. Raittiusasiaa oli ajettava, Alkio lisäsi »yksityisen vakaumukseen vaikuttamalla ja kuntain määräämisvaltaa laventamalla» ja myös kerta kaikkiaan »pyrkimällä väkijuomain valmistuksen ja kaupaksi pitämisen täydelliseen kieltolakiin». Lopuksi hän vielä kirjoitti: »Näiden lisäksi ehdotan vielä ohjelmaan otettavaksi: »Siveellisyyskysymyksessä vaadimme miehelle samanlaista siveellistä edesvastuun- alaisuutta kuin naisella on, ja toimimme yleisen moraalin kohottamiseksi.»

Alkio ei olisi ollut Alkio ellei hän lopuksi olisi korostanut: »Yksityisedut ovat aina syrjäytettävä yleisen ja kansan edun tieltä.» Alkio oli täten vastauksessaan »nuorten suomalaisten» kiertokyselyyn piirtänyt jo näin varhain poliittiset ja sosiaalipoliittiset tavoitteensa ja periaatteensa paperille niin pysyvästi, että ne muutamaa kohtaa ehkä lukuun ottamatta — jos tällaiseksi lienee katsottava myöhempi jyrkkä kanta valtion ja kirkon erosta — pysyivät hänen perusperiaatteinaan hänen elämänsä loppuun. Kesti tosin toistakymmentä vuotta ennen kuin Alkio varsinaisesti lähti soveltamaan ajatuksiaan käytännön politiikkaan, mutta edellä on todettu, että nämä ajatukset osittain sävyttivät jo hänen nuorisoseuratoimintaansa, mitään puoluetunnusta silti omaksumatta. Aivan ehdottomasti ei Alkio tosin nuorisoseurojen puolueettomuudenkaan takia pitäytynyt poissa poliittisesta taistelusta, mikäli se koski maan yleisiä etuja tai yleisinhimillisiä vaateita. Näin oli laita mm. juuri kansanedustuslaitoksemme kansanvaltaistamisessa.

Järjestäytyessään 1894 valtiopäiville nuorsuomalaiset olivat päätyneet ohjelmassaan erityisesti vaatimaan edustuslaitoksemme ja vaalijärjestelmämme perinpohjaista reformia. K.J.Stdhlbergin kirjanen »Äänioikeusliikkeistä» ilmestyi 1895 ja herätti laajaa huomiota. Kun Ståhlberg selväpiirteisesti asettui kansanvallan puolelle, aiheutti se konservatiivisissa piireissä närkästystä. Pelättiin yleisesti »roskaväen» valtaa ja arveltiin, että oli vastuutonta toteuttaa täydellistä poliittista demokratiaa, koska kansa oli valistumatonta.

Näissä merkeissä Alkio tempautui äänioikeustaistelu-rintamaan ja ryhtyi puheissaan ja kirjoituksissaan ajamaan asiaa, joka hänen mielestään oli kansallisen eheyttämisenkin kannalta ensiarvoinen. Heti Ståhlbergin äänioikeus-kirjasen ilmestyttyä Alkio otti kirpeäsanaisesti kantaa sen puolesta. Äänioikeus piti saada myös köyhemmille, hän vaati, sillä heidän keskuudessaan oli monia kyvykkäitä henkilöitä. Vastaavasti rikkaiden keskuudessa oli monia »tolloja», ja sen vuoksi valta ei saanut olla pelkästään rahaa palvelevilla »herroilla». Näin Alkio kirjoitti Pohjalaisessa 19.10.1895. Vähän myöhemmin hän muistutti, että vaikka sivistyksellä piti olla erityinen merkitys valtiollista kypsyyttä mitattaessa, ei esimerkiksi opettajilla ollut äänioikeutta. Tässä tulee mieleen, että Alkiolla oli läheiset suhteet Laihian kyvykkäisiin opettajiin, ja hän itse oli juuri avioitunut opettaja Anna Faleniuksen kanssa.

Alkion puuttuminen äänioikeusasiaan liittyi hänen asennoitumiseensa parhaillaan marxilaistumaan alkaneeseen työväenliikkeeseen. Wrightiläisen työväenliikkeen parissa ilmeisesti tunnettiin Alkion kiinnostus äänioikeusreformiin, mutta siellä ajettiin tehdastyöväen elinehtojen parantamista ja samalla suhtauduttiin erittäin torjuen marxilaisuuteen, mutta katsottiin myös—ainakin erään väittämän mukaan, ettei maaseudun vähäväkisten äänioikeus — enempää kuin muutkaan sen kysymykset kuuluneet nimenomaan tälle työväenliikkeelle. Näin väitettiin nimenomaan johtavien miesten v. Wrightin ja Aug. Hjeltin kannasta (A.Järvenpää).

Mutta kun keväällä 1896 valmisteltiin Tampereella 9-11.7.1896 suunniteltua työväenliikkeen kokousta, työväen valtuuskunnan v.t. sihteeri M.Helenius(-Seppälä) kirjoitti 8.5.1896 Alkiolle, että juuri Wright ja Hjelt olivat pitäneet Alkiota hyvin sopivana alustamaan kokouksessa kysymystä »Mille kannalle maamme työväestön tulee asettua nykyisen äänirajoitus- ja äänioikeusliikkeen suhteen talonpoikaissäädyssä?». Alkio antoikin suostumuksensa, mutta näyttää ruvenneen epäilemään, kun kuuli Seppälältä, että tällä välin oli varalle pyydetty Agathon Meurmankin luvannut alustaa saman kysymyksen. Nyt tuli kuitenkin hätään Helsingin Työväenyhdistyksen sihteeri A.Järvenpää, joka erittäin vetoavassa hengessä pyysi pari viikkoa ennen kokousta Alkiolta mainittua alustusta, »koska työväenkysymys ei rajoitu vain kaupunkiväestöön» ja Alkio oli »ainoa täällä (maassa), jolla on parhaat edellytykset kysymyksen selvittelyyn».

Alkio näyttää nyt suostuneen lopullisesti ja selvitti sitten mainitussa kokouksessa, että kysymys oli itse asiassa paljon suuremmasta väestöryhmästä kuin kaupunkityöväki, vaikka tämä parhaillaan oli teollistumisen myötä kasvamassa. mutta Alkio näki selvästi myös, mikä vaara oli kaupunkilaistumisessa, pääoman keskittymisessä harvoihin käsiin ja ihmisten keskittymisessä suuriin asutuskeskuksiin.

Maalaisväestökin, »joka lainalaisesta vapaudesta huolimatta oli aina saanut kosketuksessa virkavallan kanssa kokea syvää alamaisuuden ja nöyryyden tunnetta, alkoi kohoavassa kapitalistisessa rikkauden vallassa tuntea yhä selvemmin itseään uhkaavan vaaran», Alkio myöhemmin kirjoitti ja jatkoi: »Sitten tuli sosialismi ja alkoi julistaa uutta evankeliumia, jonka toteutuminen tulisi tapahtumaan jo täällä maan päällä. Se lankesi maaseudun tilattomiin ja vilunhätäisiin torppareihin kuin konsanaan iloinen sanoma, joka kuului juuri heille. Oli vain liityttävä yhteen ja esitettävä joukko vaatimuksia, tehtävä entisen järjestelmän kanssa julkinen välienrikko.»

Varmaa on, että kun tällaisia vaatimuksia — tunkien tieltään sävyisän wrightiläisen työväenliikkeen — alkoi esiintyä julkisuudessa, se johtui sekä ulkoa tulleesta yllytyksestä että ankeista elinehdoista. Marxilaisvoittoinen sosialismi voimistui Saksassa ja oli levittäytymässä meillekin. Myös luonnonolot Suomessa valmistivat kiihkeälle sosialismille maaperää. Esim. 1892 oli kärsitty pahin kato sitten köyhien vuosien; syyskuu oli alkanut ankaralla hallalla ja jälleen kesällä 1893 jo heinäkuussa kohtasi halla suurinta osaa maatamme. Niinpä tammikuun puolivälissä 1894 eli samoihin aikoihin kun Alkio puhui Vaasassa tapahtui Helsingin kauppahallissa nälkäisten ryöstömellakoita.

Venäläistä sortovaltaa vastaan

Alkion Suomalaisella Klubilla Vaasassa 1894 pitämä puhe ennakoi suurempia levottomuuksia ja jyrkentyviä kansalaissuhteita. Hän tiesi hyvin, että pinnan alla kuohui, tarvittiin vain ulkopuolelta tulevia sysäyksiä. Lisäksi tuli nyt venäläinen vallankaappausyritys. Köyhälistöllä oli sangen hämärä kuva Suomen valtiojärjestelmästä ja sen perusteena olevista laeista, Alkio myöhemmin kertoo ja toteaa: »Venäläinen mahti käytti hyväkseen tilaisuutta, se liehitteli köyhälistön myötätuntoa puolelleen lupauksilla ja pienillä lahjoilla. Tätä vastaan oli ennenkaikkea käytävä taisteluun yhteiskunnassa, jossa repiviä ristiriitoja oli jo muutenkin syntymässä. Venäläistymisvaara oli kuitenkin näkyvin.»

Aleksanteri III:n kuolema 1894 hätkähdytti koko kansaa ja yleistilanteesta tietoiset kävivät levottomiksi varsinkin siitä syystä, että senaatti kiirehti uskollisuudenvalaa jo ennen kuin uusi hallitsija Nikolai II oli vahvistanut maamme perustuslait.

Alkio oli huhtikuun 29 päivänä 1894 Laihian edustajana osallistunut Walter Runebergin muovaileman uhkean Aleksanteri II:n patsaan paljastusjuhlallisuuksiin Helsingissä. Aleksanteri III:n äkillinen kuolema marraskuun alussa samana vuonna sai Alkion kirjoittamaan ystävälleen E.E.Takalalle 9.11.1894 mm.: »Koko kansan kohtalo on tuuliajolla.» Tämä huolestuneisuus ei estänyt Alkiota muiden mukana vannomasta Laihian kirkossa 16.12.1894 juhlallista uskollisuudenvalaa Nikolai II:lle ja osallistumasta pari vuotta myöhemmin pitäjässä vietettyyn saman keisarin kruunausjuhlaan. Sekä Alkio että nimismies Eero Lassila puhuivat tilaisuudessa ja väkeä oli harvinaisen paljon. Myös iltakirkko pidettiin (Pohjalainen 64/1896).

Kirjeessään Eero Erkolle 6.7.1896 Alkio kertoi, että häntä kiusasi tietämättömyys maaseudun yksinäisyydessä, jossa maan poliittisen tilanteen syitä ja vaikutteita ei voi tuntea, ja pahoitteli, että »on vaikea sekaantua esim, politiikkaan, vaikka toisinaan tunteekin polttavaa halua siihen».

Näihin aikoihinhan Alkiota ensi kerran alkoi polttaa ajatus sekä poliittisen puolueen että ainakin poliittissävyisen sanomalehden perustamisesta, sillä Pyrkijän piti pysytellä puolueettomana, vaikka siihen saattoikin kirjoittaa isänmaallisia ja innoittavia artikkeleita. Mutta helmikuun manifesti 15.2.1899 pakotti hänet — paitsi jo kertomassamme Nuorisoseuran kokouksessa — reagoimaan tähän tuhoiskuun myös Pyrkijässä. Heti manifestin ilmestymisen jälkeen Alkio julkaisi lehdessä Aleksanteri 11:n muotokuvan ja palautti mieliin molempien Aleksanterien hyvät työt, jotka olivat tukeneet Suomen autonomiaa. Alkio sanoi toki uskovansa, ettei Suomi »sorru sortamalla», jos sen nuoriso rakastaa isänmaataan:

»Sillä isänmaan rakkauden vieressä seisoo laki ja oikeus kuin vanhurskas ja persoonallinen sormi ojennettuna taivasta kohti. Se ei koskaan katoa silmäimme edestä, eikä se saa kadota. Siinä on se turva, johon Suomen kansa lähinnä Jumalaa aina voi vedota. Jos ne sormet joskus näyttäisivätkin pyrkivän hajaantumaan ajan myrskyjen niitä retuuttaessa, tietää kansa että kun sen oma sisällinen voima vaan kestää, kun se itse vain pysyy itsellensä uskollisena, niin se voi katseensa kohottaa yli hetken huolten tuonne tulevaisuuteen ja unohtamatta, että persoonat vaikuttavat koko kansakunnan kohtaloihin. Kansa elää tulevaisuutta varten uskollisena näille muistoilleen, uskollisena niille ihanteille, jotka Suomen kansasta ovat tehneet sen mikä se on.»

Alkio ei kuitenkaan tyytynyt vain nuorisoseuran suljetussa piirissä ilmaisemaan mieltään. Kyllä hän uskalsi Pohjalaisessakin ilmaista ajatuksensa, vaikka teki sen yleensä varovasti, koska varoi oman järjestönsä tulevaisuutta. Puoli-ironisessa artikkelissaan »Ylistysvirsi valon vastustajien kunniaksi» Alkio mm. kirjoittaa tulevaisuutta ennustellen näin:

»Vuosituhansia vangittuina olleet voimat nostavat itsensä vapaiksi, te tulette näkemään sen päivän, jolloin valon voimat murtavat kaikki esteet, jolloin naisten kielet tulevat laulamaan sorrettujen vapautuksen ihania ylistysvirsiä. Silloin on suuri huomen, jolloin väkivallan vaara on vain kauhea muisto ja ihmiskunta on ottanut omiintuntoihinsa Jumalan lain ainoaksi ohjenuotakseen.»

Alkio tempautui myös mukaan siihen innostukseen, jonka vallassa Suureen adressiin kerättiin nimikirjoituksia. Aika oli tosin masentava, onnettomuudethan tulevat harvoin yksin. Vuosi 1899 oli myös katovuosi, jolloin ensin kevät oli niin myöhässä, että esim. Etelä-Pohjanmaalla monin paikoin satoi vielä vappuna lunta ja rakeita. Sitten kevättulvat nousivat epätavallisen korkealle ja kesälläkin elämä oli siellä »jokseenkin niin ja näin. Kesää ei ole paljon ollut ollenkaan, nyt sataa yhtä myötä. Valtiollinen taivas yhä synkkenee. Kansa virtaa Amerikkaan, ankara rahapula on ovesta sisään astunut.» (Alkio E.E.Takalalle 27.9.1899).

Tällaisina aikoina myös yhteiskunnan näennäinen rauha helpoimmin rikkoontui ja pohjamudat velloivat esiin. Niin särkyi se harhakäsitys, että täällä ikimuistoisista ajoista asti vallinneen talonpoikaisen vapauden pohjalle rakentuvat yhteiskunnalliset olot olisivat paremmat kuin useimmissa muissa maissa ja siksi maassa muka vallitsi yleinen tyytyväisyys. Päinvastoin juuri maanomistusolojen nurinkurisuus helpotti ulkoapäin tulevia yhteiskuntarauhaamme vastaan kohdistettuja hyökkäyksiä. Maamme viljelmistä esim, oli runsas 60 % vuokraviljelmiä, kokonaan omaa viljeltävää maata vailla olevista puhumattakaan.

Ensimmäinen hajotusyritys tuli parhaillaan järjestäytyvän työväenliikkeen taholta. Kun maassa kerättiin nimiä Suureen adressiin, jolla toivottiin olevan vaikutusta keisarin asenteisiin, Työmiehen päätoimittaja Matti Kurikka kehotti työläisiä boikotoimaan adressia. Kansallisen asian liiallinen korostaminen peitti vain yhteiskunnan luokkaluonteen ja syvät yhteiskunnalliset epäkohdat. Samanaikaisesti alettiin korostaa työväenliikkeen kansainvälisyyttä ja kansallisia kysymyksiä pidettiin suorastaan vahingollisina työväen asialle.

Aitoisänmaallisissa piireissä tällainen asenne herätti kiihtymystä ja se leimattiin yhteisen asian petturuudeksi. Alkio kirjoitti jo 24.4.1899, Z.Castrenille, että »Työmiehen liike on Suomen suurin vaara nykyään». Pian kuitenkin nähtiin, että suurin osa työväestöstämme antoi nimensä adressiin. Pitipä Alkio itse Päivälehden jyrkkäsanaista polemiikkia Työmiestä ja Matti Kurikkaa vastaan taitamattomana.

»Olisin niin mielelläni sekaantunut asiaan», hän sanoo, ja ilmeisesti arvelee, ettei ketään haukkumalla vakuuteta ja järkiinnytetä. Alkion varemmin mainittu kääntyminen sosialistijohtajien Valppaan ja Tainion puoleen juuri tässä vaiheessa, ei, yhtä vähän kuin sekään, että hän alkoi vaatia pikaisia sosiaalipoliittisia uudistuksia, liene lainkaan sattumanvaraista. Alkion johtoajatus oli aina kansamme eheyttäminen. Mutta eheyttämistä uhkasi suuri vaara: majesteetti ei päästänyt yli viittäsataa suomalaista luottamusmiestä edes puheilleen, ilmoittihan vaan suuren lähetyskunnan jäsenille, ettei hän ollut heille vihainen. Näin ollen saatiin siis jäädä odottamaan uusia iskuja hallitusvallan taholta. Tosin kansa oli jossakin määrin herätetty, ensi kerran autonomiamme aikana oli nyt talosta taloon, mökistä mökkiin kaikunut viesti: isänmaa on vaarassa.

Mutta oliko maattomilla isänmaata? Tähän kysymykseen pyrki Alkio vastaamaan samanaikaisella ja -nimisellä kirjasella, joka julkaistiin sarjassa Kyläläisten kirjasia (n:o 6). Miksi sellaisia kirjoja piti tässä vaiheessa kirjoittaa? On jo mainittu Tilattoman väestön lainarahastosta, jonka merkitystä kokeiltiin aluksi juuri Laihialla ja Jurvassa. Alkion kokemukset tästä yrityksestä olivat kuten mainittu, päinvastoin kuin Hannes Gebhardin myönteiset, mutta suurta maakysymystä ei tuollaisilla pienillä myönnytyksillä ratkaistu. Kuitenkin rahaston perustaminen keisarillisen manifestin (5.4.1892) pohjalta oli ollut kuin virike sortovallan edustajille: tässähän oli hajotuskeino! Laukkurit pantiin liikkeelle heti helmikuun manifestin jälkeen lupaamaan omaa maata vailla oleville maata heti, kun tuli »Venäjän laki». Valistumattomin osa kansaståmme tarttui syöttiin. Sekä puhein että kirjoituksin oli riennettävä torjumaan uutta vaaraa, Alkio kirjoitti, ja Johannes Linnankoski kirjoitti. Päivälehti yhtä vähän kuin Ansaan Pohjalainen eivät myöskään jääneet tuppisuiksi. Ansas selitti eteläpohjalaisille parissakin lehtensä numerossa (14. ja 16.8.1899) asiasta mm. näin:

»Kun täälläkin kuuluu olevan likkeellä semmoisia hämäräperäisiä huhuja, että muka on tulossa semmoinen uusi maanjako, jossa maa jaettaisiin tasan kaikkien kesken niin että tilattomatkin saisivat maata, kuten muka Venäjällä on — — — millaiset ovat olot Venäjällä, joita täkäläinen rahvas niin onnellisiksi kuvailee?»

Sitten kerrotaan, miten Venäjällä maanviljelyksessä tosin vallitsee yhteisomistus ja yhteisviljelys (mir-järjestelmä), mutta se on vaikuttanut erittäin haitallisesti, johtanut ryöstöviljelykseen ja tilat ovat köyhtyneet. Ja vaikka »alunperin oli tarkoitus, että kaikilla olisi yhtä paljon maata toiset ennen pitkää olivat rikkaita, toiset köyhiä, toisilla oli paljon, toisilla vähän peltoa.»

Jotain kouraantuntuvaakin yritettiin tuota pikaan saada aikaan huhujen vastapainoksi. Keväällä 1899 perustettiin »Aktiebolaget Oma Maa», jota myös Alkiokin piti myönteisenä vastatoimena. Yhtiön tarkoitus oli helpottaa maattomien maansaantia, mutta sen merkitys jäi vähäiseksi. Oli jatkettava vahstuslinjaa ja tällöinhän

Alkio juuri turvautui nuorisoseuroihinsa, joille kysymystä selvitettiin sekä suullisesti että Pyrkijässä. Kaikissa vastuunalaisissa piireissä oltiin huolestuneita. Monien tilattomien, tilapäistöistä elävien taloudellinen asema oli niin huolestuttava, että he vähät välittivät sellaisista käsitteistä kuin isänmaa, kansallisuus tai perustuslait. Alkio ymmärsi tämän, ja tämä tietoisuus määritteli suuressa näärin hänen asenteensa tuleviksi vuosiksi. Oli pyrittävä yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen luomalla umpeen sosiaaliryhmien välisiä kuiluja. Raja-aidat oli poistettava, »herroitteleminen» jätettävä »narrien ja katusankarien asiaksi». Sen sijaan valistuneiden ihmisten tuli asettaa sydämen aateluus etualalle. Mutta tällainen sanoma kohtasi aluksi monilla tahoilla kivisen maaperän. Se oli siksi uutta ja vaivalloisen tuntuista. Lähes epätoivoissaan Alkio lähetteli viestejä sekä vasemmalle että oikealle. Ystävälleen Matti Svanljungille hän kirjoitti syksyllä 1899:

»Murheen syyt lisääntyvät päivä päivältä. Surullisimpia ovat ne tiedot, ainakin minun mielestäni, että Suomen maaton väestö riemuitsee nyt siinä toivossa, että Venäjän lakien maahan tultua hekin saavat maata. Kuinka yleistä tämä on en vielä tiedä, mutta kun sitä on täälläkin (Laihialla) olemassa jonkin verran, pelkään sitä olevan muualla myöskin. Onhan maamme tilaton väestö niin valistumatonta yleensä, että heidän puolestaan saa pelätä pahinta.» Samana syksynä hän kirjoitti Zachris Castrenille: »Nyt jos koskaan tarvitaan miehiä valistamaan kansaa. Lienemme veltostuneet.»

Mutta eipä valistunut väkikään jäänyt moitteista osattomaksi, koska se osoitti lyhytnäköistä kylmäkiskoisuutta. Alkion luo oli kesällä 1900 tullut juvalainen ylioppilas Leo Schadevitz (Harmaja), intomielinen nuorisoseura- ja kansanvalistusmies jo varhaisvuosinaan. Schadevitz liikkui kansankirjastoasioissa, mutta puheet Alkion kanssa johtivat ylioppilasmaailmaan, jonka pyrkimyksiin valistaa kansan Alkio kiinnitti suuria toiveita. Mutta saatuaan vieraansa välityksellä »kurkistaa ylioppilaitten harrastuksiin» Alkion valtasi melkoinen pessimismi. Suuren adressin aikainen innostus näytti menneen ohi ja pelkkä iloinen ylioppilaselämä oli jälleen valtaamassa opiskelijat. Kummako, että Alkio 1.9.1900 huolissaan kirjoitti ystävälleen Niilo Mantereelle:

»Voi! — Mihin tässä joudutaan ellei sydämellinen innostus herää, sellainen innostus joka panee miehet ja naiset työhön ja uhrautumaan. Näyttää siltä että nämä muutospuuhatkin menevät niin että — hiukan krtisee rattaissa, mutta sitten ei enää kitisekään. Etuvartiot tuolla ylhäällä näyttävät suuntaa, muut menevät perästä. Muutamien vuosien kuluttua opitaan kouluissa sangen innokkaasti venäjänkieltä; isänmaa-käsitteelle puistetaan vaan sangen säälivästi päätä, siinä on sille kylläksi uhria silloin.»

Silti on yleisesti tunnettua, että ylioppilaiden kansanvalistustyö sai juuri sortovuosina uutta pontta ja aktiivisuutta. Santeri Alkio puolestaan oli ensimmäisiä, joka maaseudulla uskoi työn hedelmällisyyteen. Helmikuussa 1900 hän kirjoitti Arvi Grotenfeltille, että juuri ylioppilaita olisi saatava kiertämään ja torjumaan venäläisten propagandaa. Ylioppilasnuoriso oli kyllä ollut jo liikkeellä; esim. Suuren adressin nimien kerääjinä he olivat kiertäneet mökistä mökkiin. Toisaalta Hannes Gebhard oli pyrkinyt juuri näihin aikoihin innostamaan ylioppilaita osuustoimintaan ja muutamia kymmeniä opiskelijoita liikkuikin esitelmöimässä tästä asiasta, joka osaltaan liitti kansaa yhteen. Mutta sortokauden jatkuessa ylioppilaiden suuren enemmistön kiinnostus rupesi yhä enemmän laimentumaan tuollaiseen vanhastaan tuttuun »rauhan työhön».

Itse asiassa vasta jatkuvat sortotoimet saivat opiskelevan nuorison lopullisesti liikkeelle ja aktivoi heidät toimintaan, joka liittyi passiiviseen vastarintaan asevelvollisuuslakkoineen. Tämä sai myöntyvyyssuunnan päämiehenkin Yrjö-Koskisen kirjoittamaan:

»Emme suinkaan voi kummeksia, että näissä oloissa kansan nuoret voimat pyrkivät liikuntoon, pyrkivät kiihtymään, kiihoittamaan, pyrkivät pahimpiakin intohimoja kuohuttamaan. Toimintaa kansa kaipaa. Hyvä on, että juuri tällä kriittisellä hetkellä on löydetty edes joitakuita toiminta-aloja, jotka eivät häiritse sitä rauhanteon alkua, joka nyt on tekeillä.

Uusi osuustoimintahomma on tämän laatuinen harrastus, joka edes johonkin määrin johtaa liikenevät voimat hyödyllisiin tehtäviin. Mutta eipä tuokaan voi riittää toimintatarvetta täyttämään.»

»Kiltimpi » osa ylioppilaista harrasti kyllä edelleen kansanvalistustoimintaa, esim. Leo Schadevitz puuhaili Kansanvalistusseuran asioissa. Hän oli sitä mieltä, että varsinkin sitten, kun kokoontumisvapautta ruvettiin rajoittamaan, tuli erilaisten seurojen perustaminen ajankohtaiseksi. Niiden puitteissa voitiin ylläpitää valistusharrastuksia, vaikka yleisiä kokouksia ei enää sallittukaan. Alkion jälkiä seuraamalla valistettiin nuorisoa erityisesti isänmaan asiassa ja korostettiin että sitä uhkasivat vaarat.

Selvää oli, että ylioppilaiden kansanvalistustyö, joka usein sai hyvinkin poliittisen luonteen, joutui Bobrikovin tarkkailun kohteeksi. Sen vuoksi yliopiston rehtori kielsi mm. yliopistokokouksen, jossa Santeri Alkion piti vuoden 1900 lopulla puhua ylioppilaille. Alkio tunnettiin jo näihin aikoihin Helsingissäkin pelottomaksi sanankäyttäjäksi ja sortotoimien vastustajaksi, mikä selittää rehtorin käytöksen. Mutta Suomalainen Nuija pyysi keväällä 1901 Alkiota puhumaan ylioppilaille nuoriso-asiasta, ja jonkin verran epäröityään Alkio suostui. Harmaja katsoo syyksi sen, että hän oli edellissyksynä »käynyt Alkion puheilla ja henkilökohtaisen tuttavuuteni nojalla saatoin kiinteämmin vedota hänen velvollisuuksiinsa tässä asiassa».

Alkio siis tuli ja puhui, ja kerrotaan, että »paljon kuulijoita hänen voimalliset sanansa keräsivät ylioppilastalolle ja nuorisoseurat saivat ylioppilaista uusia ystäviä».

Kaikkein merkillisin lienee ollut se herättävä vaikutus mikä Alkion esitelmällä oli sittemmin kuuluisaan maanmieheemme Otto Ville Kuusiseen, silloiseen nuoreen hämäläisosakunnan ylioppilaaseen, joka vastikään oli liittynyt Suomalaiseen Nuijaan. Kuusinen sanoo, että välittömimmin häneen tehosivat »ne mielipiteet, joita Santeri Alkio, kirjailija, sittemmin agraariopuolueen johtaja toi julki 1901 Suomalaisessa Nuijassa esitelmässään, jossa hän puhui nuorisoseuroista». Esitelmässään Alkio valitti sitä, että nuorisoseurainnostus oli jo sammumassa ja toivoi, että uutta elämää voitaisiin saada tähän liikkeeseen. Nuorison olisi löydettävä muutakin elämästään »kuin tanssi ja muut yksinkertaiset nautinnon muodot». Piti seurata snellmanilais-lönnrotilaista linjaa: kasvattaa itseään ja kansaansa isänmaanrakkauteen kristillis-sixeellisessä hengessä.

Mutta johtajia puuttui. Jos heitä oli, heidän sivistystasonsa oli alhainen. Alkiota suretti se ammottava kuilu, mikä oli kasvanut kansannuorison ja ylioppilasnuorison välille. Ylioppilaiden päätehtävä olikin umpeuttaa tämä kuilu, mennä ainakin kesälomien aikana kansan pariin valistustyöhön. O.V.Kuusinen oli siis niitä, jotka Alkio sai asiasta innostumaan, ja pian ilmoitettiin hämäläisosakunnan kokouksessa, että Kuusinen oli saanut apurahan tehdäkseen kansanvalistustyötä. Hän liikkuikin sitten ahkerasti etsien mm. nuorisojohtajia, mutta »niillä joilla on kykyä ei ollut halua ja päinvastoin.»

Näillä poluillaan Kuusinen lopuksi löysi sosialismin, pian punaisimmassa kautskyläisessä muodossaan. Täten hänen kosketuksensa Alkioon lienee jäänyt vain tuohon herätyshetkeen, kunnes he eduskunnassa tapasivat. Uskottavaa lienee, että Kuusisessa kaikesta parlamentissa pidetystä suukovusta huolimatta säilyi eräänlainen »lukkarinrakkaus» Alkiota kohtaan, Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Alkio olisi Kuusisen mielestä kelvannut jopa siihen nimelliseen presidentin virkaan, joka sisältyi sosialistien hallitusmuotosuunnitehniin.

Varmaa on, ettei Alkion käynti Helsingissä 1901 jäänyt akateemisissa piireissä aivan vaikutusta vaille. Juuri ylioppilaskunnassa, jossa suomalaisella puolueella oli ollut varsin luja jalansija, nyt kuohui kun suomettarelaiset »taipuivat ennenkuin taittuivat» säilyttääkseen edes virkapaikat kotimaisissa käsissä. Heidän johtajansa Danielson-Kalman perusteli puolueensa kantaa tunnetussa kirjassaan »Mihin suuntaan?» (1901) mm. seuraavasti:

»Mikään virkamiehistö maailmassa ei ajan pitkään pysty ns. passiivista vastarintaa harjoittamaan. Se syrjäytetään ja sijaan joutuvat ala-arvoiset tahi vieläpä vieraatkin ainekset. Kaikki riippuu siitä kuinka luja on selkäranka kansalla itsellänsä ja ennenkaikkea sen syvillä riveillä.»

Santeri Alkio sen sijaan omaksui hengenheimolaistensa nuorten suomalaisten Venäjän-politiikan aluksi hyvin ehdottomasti. Ystävälleen Kauppis-Heikille hän kirjoitti 1.5.1899 ankaria sanoja »ryssistä ja häntyreistä», jotka eivät uskalla ryhtyä sortotoimenpiteitä vastustamaan. Syykin oli hänestä selvä: »täällä on totuttu niin vapaisiin aikoihin, on totuttu niin taisteluna ja helposti pääsemään aatteen ja isänmaallisuuden sankareiksi — — —.»

Erimielisyydet aatesuuntien valillä kärjistyivät. Alkio selittää kirjeessään ystävälleen E.E.Takalalle 8.5.1903:

»Kirjeesi viime maaliskuun 29 p:ltä on jäänyt vastaamatta tähän asti. Sinun esityksesi valtiollisesta kannastasi teki minuun, täydyn sen tunnustaa, raskaan vaikutuksen. Olen kauan hautonut mielessäni ja puhunut sopivissa tilaisuuksissa lähenemisen tarpeesta kotimaisten puolueiden välillä. Olen vastarinnan mies. Minusta on se kanta niin oikea ja siveellinen, ettei siinä luulisi löytyvän mitään vastaväitteitä. Suren, että tämän asian puolesta käytetään myöskin huonoja keinoja.»

Kun sorto kiristyi, kärjistyivät sitä mukaa vastatoimenpiteetkin. Keisarin vahvistaman asevelvollisuuslakiin 12.7.1901 sisältyi määräyksiä, jotka olivat sekä perustuslakimme vastaisia että asevelvollisen nuorisomme kannalta pelottavia. Mm. määrättiin, että suomalaisten tuli suorittaa asevelvollisuutta niissä joukko-osastoissa »jotka olivat sijoitetut Suomeen ja jotka täydennettäisiin tämän maan kansalaisille».’

Lakiin sisältyi määräys oman sotavoimamme hajottamisesta ja se kaikkien pelottavimmalta tuntuva määräys, jonka mukaan suomalaisia joukkoja voitiin käyttää asepalveluksessa myös Venäjällä, venäläiset saattoivat olla näiden joukkojen upseereina ja allupseereina, joukkojen korkein johto olisi venäläisissä käsissä. Sekä yli- että alipäällystön tuli osata venäjän kieltä. Suomalaisista joukko-osastoista oli tarkoitus tehdä venäläisiä.

Jotta laki tulisi voimaan, oli senaatin promulgoitava se, ts. otettava se asetuskokoelmaan. Heti kun tieto laista oli tullut, ryhtyivät omat vastarintamiehemme, jotka pian ryhmittyivät ns. kagaaliksi, levittämään lentolehtisiä, joissa aluksi kehotettiin yhteistä kansaa reagoimaan myöntyvyyssuuntauksen värittämää senaattia vastaan. Samaan aikaan aloitettiin Oulusta käsin uusi adressihanke, nimien keruu ns. kansalaisadressiin, jolla yritettäisiin vedota senaattiin. Kaikessa kiireessä siihen saatiin eri puolilta maata kerätyksi 92 889 nimeä. Lähetystö vei adressin senaattoreille, joista toiset suhtautuivat asiaan ymmärtävästi, mutta enimmät pitivät puuhaa senaatin painostamisen ja kansan kiihottamisena. Adressi ei auttanut mitään, vaan senaatin enemmistö päätti julkaista sotaväkeä koskevan asetuksen. Tosin keisarille lähetettiin nöyräsävyinen kirjelmä, jossa huomautettiin, ettei suomalaisia voitu kutsua sotapalvelukseen sellaisen lain perusteella, jota säädyt eivät olleet hyväksyneet.

Heti julkaisemispäätöksen jälkeen vastarintamiehet alkoivat toimia. Senaattori Mechelinin aloitteesta ryhdyttiin pääasiallisesti suomalaisen puolueen voimin keräämään nimiä suureen asevelvollisuusadressiin. Niitä kertyi runsaan kuukauden aikana 473 468, siis lähes yhtä paljon kuin Suureen adressiin. Passiivisen vastarinnan miehet päättelivät, että puuha oli turhaa. Jo adressin sanamuotoa laadittaessa oli tämä myöhemmin kagaalin nimen saanut vastarintakeskus lähettänyt kirkkoherroille ja kunnan viranomaisille kirjelmän, jossa näitä ehdotettiin olemaan osallistumatta kutsuntatoimituksiin. Kansalaisia erilaisiin asevelvollisuuslakkoihin yllyttämään perustettiin Helsinkiin keskustoimikunta, ja koko maa jaettiin 45 piiriin niin, että jokaisella kagaalin jäsenellä oli yksi piiri hoidettavanaan, ainakin niin, että hänen tuli hankkia niistä kirjeenvaihtajana.

Myös suomalaisen puolueen johtajan Danielson-Kalmarin mielestä vastarintaa oli jatkettava, joskin laillisuuden rajoissa, mm. siten, että kuntakokousten puheenjohtajien oli kieltäydyttävä valitsemasta lisäjäseniä kutsuntalautakuntaan ja lähetettävä tästä kuntakokouksen perustellut pöytäkirjat kuvernöörille. Yrjö-Koskinen epäili tämän johtavan kuntien itsehallinnon menetykseen ja sai kannatusta erityisesti Turun ja Porin läänissä, missä kutsuntalakkolaisia sitten olikin vähän, tuskin kymmentä prosenttia.

Kirjailijat muokkasivat samoihin aikoihin maaperää tendenssikirjoillaan ja kirjoituksillaan. Alkio käytti tulkkinaan Pyrkijää ja Pohjalaista, Johannes Linnankoski myös kansanvalistusja nuorisokanavia. Tunnetuimpia ovat Juhani Ahon, Eino Leinon ja Ilmari Kiannon kirjat ja kirjoitukset tältä ajalta, mainittakoon vain esim. Ahon »Katajainen kansani» ja erityisesti »Sammuta sinä minä sytytän» -lastu. Myös Jean Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela teoksillaan ja töillään rohkaisivat kansaa.

Kansallinen vastarinta loi täten omalla rintamallaan eräänlaisen renessanssin, mutta aktiivisemmin ja välittömimmin se toimi levittämällä runsaasti maanalaista kirjallisuutta. On laskettu, että vv. 1899-1905 julkaistiin maanalaisia sanomalehtiä 15, salaisia kiertokirjeitä 16 ja passiivista vastarintaa koskevia artikkeleita 26.

Toisaalta takavarikointia tehostettiin. Eniten takavarikkoja tehtiin v. 1902. Santeri Alkio oli kuten hän itse ilmoittaa, hyvin jyrkkä ja aktiivinen asevelvollisuutta vastustaessaan. Epäilemättä hän tässä sai yllykettä läheisestä Vaasasta, missä Gustaf Ignatius oli kagaalin »piirimies» eli kirjeenvaihtaja. Ignatius oli innokas lentolehtisten levittäjä, joka paikallisen vastarintaliikkeen edustajana kävi Helsingissäkin neuvottelemassa. Kun Ignatius »paloi» hänet erotettiin virastaan (toimi Vaasan hovioikeudessa), mutta ehti ennen sitä neuvoa ja ohjailla myös läheisen Laihian miehiä päätellen siitä, että Santeri Alkio hänet hyvin tunsi.

Alkion ohella Laihialla toimi lentolehtisten ja kielletyn kirjallisuuden levittäjänä ainakin lautamies ja kunnallinen luottamusmies Hermanni Tarkkanen (E.M.Tarkkasen isä) Jokikylästä. Perustuslaillisiin kuuluvana Tarkkasella oli läheinen yhteys Alkioon vastarinta-asioissa. Otaksuttavaa on, että näin oli myös kauhajokelaisen kauppiaan Erik Johan Ollonqvistin laita, joka pian helmikuun manifestin jälkeen oli liittynyt vastarintamiehiin ja sitten kagaaliin. Sen asiamiehenä Ollonqvist liikematkoillaan Etelä-Pohjanmaalla järjesti salaisia kokouksia, jotka oli tähdätty laittomuuksia, nimenomaan laitonta asevelvollisuutta vastaan ja siis pyrkivät aikaansaamaan kutsuntalakkoja. Kun Ollonqvistin puuhat tulivat viranomaisten tietoon ja kenraalikuvemööri 1903 antoi käskyn hänen liikkeensä sulkemisesta, ehti 011onqvist myydä sen vähän ennen laihialaisille Alkion veljelle Aappo Filanderille ja I.Mitrofanoffale. Tapaus viittaa selviin yhteyksiin Alkioon päin. Tämä oli tietysti luonnollista, kun lentolehtiset ja ohjeet kaiken lisäksi tulivat samoista lähteistä. Myös kauhavalainen Vihtori Niemi levitteli lentglehtisiä kaikkialla Etelä-Pohjanmaalla aina Suupohjaa myöten, kunnes hänen oli pakko lähteä maasta.

Aktiivinen vastarintamies oli myös ympäri maakuntaa liikkuva, Kurikassa asuva Matti Reinikka »paikkakuntansa puuhakkain salaisen kirjallisuuden levittäjä», Reinikan kanssa puolestaan oli yhteydessä alavutelainen Juho Raisio, Alkion läheinen perhetuttava, joka sortovuosien aikana »levitti salaista kirjallisuutta runsaasti Alavudeile».

Tässä joukossa toimi nyt Santeri Alkio, joka oli syvästi järkyttynyt sortajien laittomuuksista. Kun asevelvollisuuslakia käsiteltiin ylimääräisillä valtiopäivillä Alkio oli huolestunut sen johdosta, että huhuiltiin talonpoikaissäädyn olevan taipuvainen suuriin myönnytyksiin. Alkio ilmaisi vakaumuksensa ytimekkäästi. »Me emme saa myöntyä mihinkään, ei tunnustaa oikeutetuksi mitään vaatimusta, joka meille tehdään pelkän yhdenmukaisuusharrastuksen nimissä. Pieninkin myönnytys veltostuttaa ja on samalla rikos niitä traditioita vastaan, joita meidän tulee perustuslaillisesti hallittuna sivistyskansana pitää pyhänä. Luja siveellinen vastustus synnyttää meissä enemmän itseluottamusta ja rohkeutta. Kotimaisen etuvartijan on siinä suhteessa käytävä kelvollisesta esimerkistä.»

Tämän vakaumuksensa mukaisesti Alkio toimi innokkaasti paitsi lentolehtisten levittäjänä myös salaisten vastarintakokousten pitäjänä Laihialla. Jalmari Kahra kertoo, että kerran Alkio piti Laitalan vintillä kokouksen, johon oli kutsuttu lähiseudun nuoria miehiä. Talon Jaakko-poika oli näet asevelvollisuusiässä. Alkio varoitti ketään alistumasta tähän laittomuuteen ja kielsi menemästä asevelvollisuuskutsuntaan.»Eikä kukaan mennyt», Kahra hieman liioitellen väittää. Mutta totuus on, että Laihian »kagaalit» toimivat niin hyvin, että kutsuntoihin osallistumisprosentti 1902 oli vain n. 25 ja seuraavana vuonna, jolloin uhatut pakkotoimet pelottivat, ns. 50 eli pienempi kuin suomalaisissa naapuripitäjissä. Tosin järviseutu Vimpeliä lukuun ottamatta oli edellä. Siellä miehet kyllä kävivät kutsuntapaikalla, mutta eivät osallistuneet nimenhuutoon tai terveystarkastukseen. Järviseudun ohella piti perinteistään kiinni Lapua, jonka 131 asevelvollisesta ei yksikään 1902 ilmoittautunut.

Santeri Alkion toiminta ei rajoittunut vain kokousten pitämiseen — näyttää siltä että hän kuntakokouksessakin otti kantaa asiassa — ja nuorten miesten yllyttämiseen jäämään kutsunnoista pois. Venäjän armeijalla pelottelu ei varmaan yksinomaan miellyttänyt Alkiota, sillä hänhän tiesi monen nuorukaisen juuri tästä syystä lähtevän Amerikkaan, ja sitä taas Alkio ei pitänyt suotavana. Tottuneena kirjakauppiaana Alkio levitti suuret määrät salaisia julkaisuja.

Tämän teoksen liitteenä (liite 2) oleva luettelo osoittaa, että Alkio, kuten muutkin kagaalin asiamiehet, levitti erityisesti »Vapaita Lehtisiä», jossa avoimesti paljastettiin venäläisten laittomuudet ja kehotettiin vastatoimiin. Alkio sai säännöllisesti näitä lähetyksiä, ehkä osittain Helsingistä, ehkä tilaamalla niitä suoraan Tukholmasta neiti Louise Nordlingilta, Brunnsgatan 10.20 »Lehtisiä» myös tilattiin luotettuihin piireihin Alkiolta. Sen todistaa mm. Vaasan Suomalaisen Tyttökoulun tunnetun johtajattaren Naemi Ingmanin tilauskirje Alkiolle 20.3.1902. Naemi Ingman, joka 1891-1926 toimi mainitun oppilaitoksen ja 1890-1918 myös Vaasan Suomalaisen jatko-opiston johtajana, oli pitkät ajat mm. Vaasan kaupungin kansakoulujen johtokunnan jäsen sekä muissakin luottamus- ja järjestötehtävissä. Häntä kannusti voimakas isänmaallisuuden tunne ja »tämä johti hänet routavuosina sekä myöhemminkin itsenäisyyden sarastaessa aktiiviseen toimintaan isänmaan puolesta».

Naemi Ingmanin kirje Alkiolle:

»Vaasassa 20/III 1902

Arvoisa Herra Alkio

Laihia

Olen kuullut, että Teidän kautta saapi tilata Wapaita sanoja tältä vuodelta. Pyytäisin saada sen koko vuosikerran alkuvuodesta asti. Oletteko hyvä ja voitte telefonissa ilmoittaa mitä se postikuluineen maksaa niin lähetän heti.

kunn. Naemi Ingman

Suomal. Tyttökoulu

Olkaa hyvä ja lähettäkää niin pian kuin voitte.»

Kirje osoittaa, että Santeri Alkion toiminta salaisen kirjallisuuden levittäjänä sortovuosien aikana oli tietyissä piireissä Vaasassa saakka tunnettu. Ihmetyttää vain, että tilaaja pyysi Alkiota puhelimessa ilmoittamaan näin tulenarasta asiasta. Kirjoittaja ei tiedä asiasta enempää, mutta ilmeisesti rehtori Ingman sai tilaamansa vuosikerran, koska muuta kirjettä häneltä ei Alkion hyvin säilytetyissä papereissa ole.

Santeri Alkion kotiarkistossa on myös harvinaisempana julkaisuna »Kaikuja Euroopasta», vuosikerta 1899, Tukholmassa Aftonbladetin kirjapainossa painettu. Alkio pyrki mahdollisimman tarkoin tietämään, mitä Eurooppa suomalaisista ajatteli.

Alkionmäellä säilyneistä routavuosien monisteista näkyy, että Alkio pysyi ajan tasalla sortotoimien eri vaiheissa. Yrjö-Koskisen menettelyä koskeva monistekin lienee ollut tarkoitettu jakoon. Se, että sitä on useita kappaleita Alkion kotiarkistossa, saattaa osoittaa, ettei hän ole ollut kovin innokas jakamaan tämän, ainakin aikaisemmin suuresti kunnioittamansa miehen »syntiluetteloita». Kirjasten joukossa kiinnittyy huomio erityisesti »Nemon» tunnettuun julkaisuun »Seistäkö vai väistyä?» Tässä julkaisussa oli ajatuksia, jotka Alkio jo kauan oli omaksunut, kuten

»Ei mikään yhteiskunta ajan pitkään voi elää ainoastaan passiivisesta toiminnasta ja kaikkein vähimmän kansa meidän asemassamme. Nyt jos koskaan vaaditaan meiltä positiivista työtä, joka on suunnattuna sisäänpäin meihin itseemme.»

Työllä tarkoittanee Nemo lujaa yhteishenkeä yhteiskunnan kaikkien eri ainesten kesken. Mutta, Nemo sanoo:

»Todellinen yhteishenki voidaan saavuttaa ainoastaan silloin, kun eri yhteiskuntakerrokset huomaavat, että olevat olot ja jatkuva kehitys ovat sopusoinnussa myös heidän etujensa ja harrastustensa kanssa. Yhteistunne ei voi kehittyä, ellei yhteiskunnan sisällinen elämä ole sopusointuisesti muodostunut. Eikä siinä tietojen levittäminen konsaan riitä. On välttämätöntä, että sivistystyön rinnalla kulkee tasainen kehitys kaikilla aloilla, niin että vallitsevat epäkohdat poistetaan ja yhteiskunnan vähempiosaisten edut otetaan huomioon.»

Nämähän olivat kuin Alkion omia ajatuksia. Alkio viihtyikin perustuslaillisten seurassa ja toimi innokkaasti asian hyväksi. Alusta lähtien hän silti noudatti tiettyä varovaisuutta pyrkien nuorisoseuratoiminnassakin välttämään »törmäilyjä». Muuan yllyke pienempien luku- ja harrastuspiirien suosimiseen lienee ollut juuri kokoustenpitokielto; syventävää toimintaa kaikessa hiljaisuudessa oli Alkion tunnus.

On jo kerrottu, että sortotoimenpiteillä tästä huolimatta oli mm. nuorisoseuroissa toimintaa lamauttava vaikutus, joten isänmaallisilla joukkotilaisuuksilla oli merkitystä ehkä enemmän kuin Alkio halusi myöntää. Esimerkkinä mainittakoon vain, että kun Laihian syrjäkulmilla, mm. Tuurinperällä ja sitten myös Jokiperällä, pidettiin isänmaallisia puhe- ja musiikki-iltoja, kansaa kokoontui niin runsaasti, että sitä hämmästeltiln.

Vaikka Alkio »koko tulisella temperamentillaan ja siveellisellä eetoksellaan» heittäytyi passiiviseen vastarintaan, alkoi pessimismi melko pian vallata hänet. Huolimatta kagaalin lentolehtisten ja muun kirjallisuuden levittämisestään ei Alkio näytä varauksetta hyväksyneen tämän elimen toimintaa. Siinä oli liian paljon vaahtoa. »Minä en pidä yllytystä vakavana keinona tueta kansallistuntoa.

Ei kannettu vesi kaivossa pysy. Kasvatusta tarvitsemme kaikki», hän kirjeessään Takalalle (1903) sanoo. Epäilemättä Alkion mielialat vaihtelivat optimismista pessimismiin, toisinaan jopa vastarinta-asenteesta vähän taipumiseen päin. Syksyllä 1902 hän kirjoittaa eräälle Päivälehden toimittajalle (Liakan mukaan): »Maan asiat menevät alaspäin säännöllisessä tahdissa. – – – Näen ehdottomaksi velvollisuudekseni mukautua.»

Tämä asenne lienee kuitenkin ollut vain hetkellinen, kuten samanaikainen ero Päivälehden avustajakunnasta. Mutta perustuslaillisten ohjelma alkoi hänestä tuntua liian yksipuoliselta. Alkio kaipasi enemmän huomiota kansan syvien rivien menestyksestä huolehtimiseen. Vielä vähemmän hän silti näki hyvää hallituspuolueena olevien suomettarelaisten menettelyssä. Lainattakoon lisää em. Takalalle osoitetusta kirjeestä:

»Koko hallituspuolueen nykyinen viimeaikainen menettely perustuu valtiollisten olojen pelastamiseen ja uusien etujen saavuttamiseen mukautumalla venäläisten vaatimuksiin. Minä en voi omatuntoni kanssa sovittaa yhteen sitä tosiasiaa, että hallituspuolueen parissa on rajattomasti riemuittu siitä, että ruotsalaisten valta nyt kukistuu ja suomalaiset saavat keplotella käsiinsä kaatuneen kädestä ohjakset. Näen siinä vieressä venäläisen mahtivallan seisovan väkivallan miekka kädessään ja sanovan ohjaksia kurottavalle suomalaiselle: Ainoastaan sillä ehdolla saat ottaa ne käsiisi, että noudatat hallituksessasi ainoastaan minun tahtoani. Ja suomalainen ottaa. Näen onnenonkijain katalan lauman pälyilevän Vanhanpuolueen väsyneen, harvenneen, harmaantuneen sankarjoukon jokaisen rivin välissä.

Olosuhteet kasvattavat auktoriteetillaan mielipiteitä. Isänmaanetu asetetaan omien etujen kanssa sopusointuun. Iloista elämää pitäen näyttelee Kansallisteatteri ilveilyn huikeasti valaistuna, helmikuun murhepäivinä. Eivät siis cagalistit yksin kiihoita — niin surkuteltavaa kuin onkin heidän esiintymisensä. – – – Rehellisenä suomalaisena pudotan kuuman kyyneleen kun ruotsalaisen kulttuurin tukipylväät jättävät isänmaan rannat. Näen siinä, miten kansallisuuksia kukistetaan kun ne ovat heikkoja ja pieniä. En tarvitse olla pitkänäköinen nähdäkseni, miten suomalaisen kansallisuuden vuoro tulee vaipua kostajan kaivamaan hautaan, jos ei meitä innosta työhön ja taisteluun olemassaolon puolesta enempi-ijäinen oikeus kuin hetkellinen puoluevalta, joka kavalasti kätkeytyy isänmaan oikeuksien suojelemisen vaippaan.»

Tyypillistä Alkiolle oli, että hän saattoi suomettarelaiseksi »loikanneelle» Takalalle kirjoittaa hyvinkin kirpeästi ja kuitenkin samoihin aikoihin hengenheimolaiselleen Kyösti Kalliolle moittia tuota puolueitten välistä nalkutusta:

»Meidän pitää esiintyä siten, että voimme aina kulkea pää pystyssä ja vastata sanoistamme niiden persoonain edessä, joiden politiikkaa takanapäin vastustamme. Se katala kahdenpuoleinen haukunta, järsimisineen, kaivelemisineen ja toistensa tarkoituksen huonoon valoon saattaminen heikontaa meitä todellista vaaraa vastaan taistellessa. Älkäämme tehkö itseämme syypääksi tähän heikentämiseen vaan todistakaamme pelkäämättä, että Passiivinen vastarinta’ on ainoa siveellinen ja oikea menettelytapa nykyisessä kamalassa asemassamme.

Pesäero sosialisteista ja kagaaleista

Alkion kannanotot saavat näistä kirjeistä valaistusta. Hän pyrkii ajattelemaan pitemmälle kuin päivän politiikan tavoitteet yltivät. Aivan kuin sosialismista vieroitti häntä kagaalistakin, tästä kiihkeimmästä passiivisen vastarinnan linjasta, asiaton vouhottelu, josta isänmaa- ja kansallisuuskäsitteiden syventäminen usein kokonaan puuttui. Jo asevelvollisuuslakkojen likimainen epäonnistuminen todisti että tältä toiminnalta puuttui pohja. Olihan Alkion oma kanta nuorisoseuroissa ollut toisenlainen: vastarintaa kaikessa hiljaisuudessa. Kokouslupaakaan ei pitänyt pyytää, koska seurojen vahvistetuissa säännöissä oli jo sellainen myönnetty, vaikka kokoukset sitten olisikin kielletty jne. Toisaalta Alkio suuresti arvosti myös »vanhanpuolueen» ts. suomettarelaisten »sankarjoukkoa», johon hän lienee lukenut ainakin Meurmanin, ehkä myös Danielson-Kalmarin ja Palmenin, ja varmasti Yrjö-Koskisen ennen tämän viimeisten elinvuosien pitkälle mennyttä myöntyvyyspolitiikkaa. Meurman ei enää esiintynyt, mutta Danielson-Kalman ja Palmen kuuluivat siihen suomenmielisten »sosiaaliseen sektioon», josta mm. Gebhard oli löytänyt hengenheimolaisensa. Danielson-Kalmarin 1901 ilmestynyt »Mihin suuntaan?» -kirjanen sisälsi monia Alkion hyväksymiä ajatuksia. Danielson-Kalman oli torppariasiassa mennyt tuntuvasti pitemmälle kuin säätyjen 1900 hyväksymä torpparilaki edellytti ja piti luultavana, että »jo vuosikymmenenkin kokemus on osoittava tärkeitä täydennyksiä tarvittavan».* Maan hankintaa tilattomille pitivät sekä Danielson-Kalmari että Alkio ensiarvoisen tärkeänä, samoin osuustoimintaa, ja totesivat, että näissä asioissa oli saatu paljon oppia tanskalaisilta, »mikä seikka epäilemättä on onneksi katsottava». Tanskan pieni, elinvoimainen kansa oli »sosialisissakin parannuksissa osoittanut hämmästyttävää virkeyttä ja ja kehittänyt toimintamuotoja, jotka luultavasti paremmin kuin minkään muun maan kelpaavat meille malliksi», Danielson-Kalman sanoi ja varmaan myös Alkio yhtyi tähän, kuten Gebhard oli jo tehnyt. Danielson-Kalmarin »Mihin suuntaan» -kirja myötäili täten yllättävän monessa kohdassa sekä Nemon että Alkion mielipiteitä. Kuten Alkio puheissaan ja kirjoituksissaan paheksuu ylellisyyttä, niin myös Danielson-Kalman moittii mm. yläluokan suurellisia elämäntapoja, erityisesti ravintola-elämää ja sanoo, että »se kuitenkin vaikuttaa turmelevimmin ja ärsyttävimmin alempiin kansankerroksiin. — Suurempi itsensähillitseminen huvituksiin ja niiden vaatimiin menoihin nähden on velvollisuus, jonka pitäisi painua syvälle ei vain ikämiesten vaan jokaisen sivistyneen nuorukaisen ja neitosen mieleen.»

Yhtä mieltä oltiin myös äänioikeustaistelusta. Nemo lausuu tästä: »On äärettömän tärkeää saada kansanedustus niin järjestetyksi, että on olemassa niin vähän kuin suinkin syitä siihen moitteeseen, ettei tämä edustus vastaa kansan yleistä tahtoa.» Tämä ei ollut vain oikeuden tekemistä niille luokille, jotka olivat suljetut pois valtiollisista oikeuksista, vaan myös vallassa oleville järkevää, koska »niiden tulee toivoa sen laitoksen auktoriteetin säilyttämistä, minkä kautta tämä vaikutus ilmenee. » 

Alkio, jonka voi katsoa asennoituneen venäläiseen sortovaltaan — pienistä lamakausista huolimatta—selväpiirteisen jäykästi, näyttää pohjaltaan olleen lähes sitoutumaton kotimaisessa puoluetaistelussa. Hän lukeutui perustuslaillisiin hyväksymättä liian radikaaleja ja pintapuolisia taistelukeinoja. Mutta hän ymmärsi osittain vanhasuomalaisiakin arvostaen näiden tehokkaampaa sosiaalipolitiikkaa. Periaatteessa hän vihdoinkin monessa suhteessa myötäili sosialistienkin vaatimuksia, mikäli nämä eivät ylittäneet kohtuuden rajoja. Sanoipa hän edellä mainitussa kirjeessään Takalalle: »Kuljen yhä enempi sosialistiseen suuntaan ja sen vuoksi minua kauhistuttaa kehitys itsevaltiaan yksinvaltaan päin.» Tämä harrastus istui

Alkiossa sitkeästi, kuten näkyi mm. hänen nuorisoseuraohjelmastaan vielä myöhemmin (1906). Kauhavan kokouksen ymmärtämiseksi on syytä muistaa, että myös Laihian Työväenyhdistyksen perustava kokous pidettiin Alkion luona helmikuun 25 päivänä 1905 Santeri Alkion toimiessa, paitsi kokoonkutsujana, myös kokouksen puheenjohtajana. Luonnollisesti hän antoi »päävärin» myös yhdistyksen luonteelle, kun hänet yhdessä Aleksanteri Sillanpään ja Kustaa Harjun kanssa valittiin toimikuntaan, jonka piti laatia sääntöehdotus.* Muuten toiminnan piti kulkea samoja raiteita kuin nuorisoseuroissa: itsekasvatuksen ja sivistävien huvien merkeissä.

Laihian Työväenyhdistyksen »nuorisoseuramainen» kausi ei kestänyt pitkään, mutta tänä aikana toiminta oli vilkasta ja jäseniä kertyi pian niin paljon, että jo lokakuussa 1905 päätettiin painattaa 1 000 jäsenkorttia. Kokouksia ja tilaisuuksia pidettiin paikkakunnan muidenkin yhdistysten ja seurojen kanssa, ja tällöin keskusteltiin monista maalaisväestölle elintärkeistä kysymyksistä, kuten käsityötaidon kohottamisesta ja erityisesti puhdetyötaidon elvyttämisestä. Lienee toimeenpantu myös yhteisiä kursseja maatalouden edistämisen merkeissä.

Tällainen toiminta jos mikään oli juuri sellaista, jolle Santeri Alkio antoi kannatuksena. Alkion nimeä ei kuitenkaan esiinny johtokunnan jäsenten luettelossa, eikä hän — mikäli hajanaiset tiedot ja pöytäkirjamerkinnät pitävät paikkansa — ollut näkyvämmin mukana yhdistyksen toiminnassa. Mutta Alkion hyvä ystävä, puuseppä Elias Hollo esitti yhdistyksen kokouksessa 12.11.1905, että maahan oli vaadittava koulupakko. Yksimielisesti myös päätettiin tuollainen vaatimus esittää.

Itse asiassa Laihian Työväenyhdistys näyttää olleen hyvinkin »alkiolainen» alkuvaiheessaan; siinä oli wrightiläisyyttä ja nuorisoseurahenkeä, kunnes koittivat suurlakon jälkeiset kiihkeät vaali- ym. ajat. Jäsenet velvoitettiin ostamaan Vapaan Sanan osakkeita, ja palkollistenkin oli tilattava Työmies-lehti (päätös kokouksessa 23.9.1906).

Mutta pian yhteistyö osoitti rakoilemisen merkkejä. Haluttiin päästä eroon porvareista, ts. porvarisjäsenistä, siis myös Alkiosta, kun työväki oli huomannut, että »vain itse asioitaan hoitamalla se voi ajaa omaa asiaansa». Alkion ja »kumppanin» historiallinen erottaminen tapahtui 28.5.1908 kokouksessa Laihian Työväentalolla. Alkion katsottiin kuuluneen jäseniin »jotka vastoin parempaa tietoaan toimivat vastaiseen suuntaan kuin mitä Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ohjelma sisältää». Siis päätettiin, että moiset jäsenet oli »yhdistyksestä poiserotettava». Alkion ohella lähti mm. Aukusti Mukan. Alkiosta lienee nyt rapissut viimeinenkin poliittinen sosialismi.

Laihian sosialistien Alkiolle toimittama pesäero edelsi sitä muutaman vuoden päässä ollutta kotietsinnän uhkaa, joka lienee pannut pisteen Alkion toiminnalle salaisten lehtien ja kirjasten levittäjänä. Paavo Alkio kertoo, että joskus hänen ollessaan toisella kymmenellä, siis 1910-luvun alkupuolella, silloinen nimismies soitti yöllä heille, että seuraavana päivänä santarmit olivat odotettavissa Laihialla.

Silloin »isä pakkasi yöllä ’Vapaat Lehtiset’ ja muun silloisen kielletyn kirjallisuuden öljypaperiin ja vei ne tätinsä miehelle Henrik Stenforsille eli Koskisen Heikille. Heikki kätki paperit ja kirjaset niin hyvin, ettei niitä ole vieläkään löytynyt. Santannit eivät kuitenkaan tulleet meille»

E.M.Tarkkasen kertoman mukaan heille tuli samanlainen yöllinen ilmoitus, jonka jälkeen salaiset lehdet ja kirjaset koottiin ja poltettiin. Alkiolle jäi silti melkoinen määrä tavaraa, joka kenties epähuomiossa säästyi. Niiden levittäminen joka tapauksessa keskeytyi.

Suomella oli pian edessään muuttunut valtiollinen tilanne, ja se toi uusia tehtäviä myös Alkiolle.

Alkio äänioikeustaistelussa

Ollessaan päivälehteläisten hyvässä seurassa Alkio silti kaipasi realisempaa otetta yhteiskuntaelämään. Kun Alkio tunsi varsinkin maaseudun epäkohdat hyvin, häntä kiusasi »nuorten» liiallinen estetisointi. Sosiaalisten kysymysten ratkojina hän piti päivälehteläisiä liian »haaveilevina ja epäkäytännöllisinä.» Itsehän hän oli maaseudun kasvatti, tunsi mullan tuoksun ja oli kauppiaana joutunut tavantakaa tekemisiin käytännön kysymysten kanssa.

Lukuisissa Päivälehden ja Pohjalaisen artikkeleissaan Alkio kernaasti käsittelikin käytännön kysymyksiä, mutta ennen kaikkea hän oli huolissaan kansanedustuslaitoksemme vanhanaikaisuudesta. Hänen mielestään tuollainen asiaintila esti tosi tärkeiden uudistusten aikaansaamisen. Tämä kysymyshän oli otettu esille jo wrightiläisten työväenyhdistysten ensimmäisessä edustajakokouksessa 1893, jolloin oli vaadittu »valtiollisen alaikäisyyden tilan» poistamista ja valtiollisen ja kunnallisen äänioikeuden myöntämistä työväelle. Alkion oma nuorten suomalaisten 1894 hyväksymä ohjelma vaati niin ikään perinpohjaista eduskuntalaitoksen ja äänioikeusolojen uudistamista, samoin kuin siinä vaadittiin suomen kielen saattamista viralliseen asemaan, pienviljelijäin ja tilattoman väestön aseman parantamista, kansankirkon kehittämistä omantunnon vapauden hengessä, yleistä oppivelvollisuutta, työväenvakuutuksen ja suojelulakien aikaansaamista sekä kuntain vallan lisäämistä väkijuomaliikkeen säännöstelyssä.

Siinä oli ohjelma, joka kaikissa suhteissa sopi Alkion periaatteisiin, kunhan vain sitä vakavissaan pyrittiin toteuttamaan. Keskeisin oli tietysti äänioikeusasia, jota puolueen nuori juristi, lakitieteen kandidaatti K.J.Stählberg valaisi mainitussa 1895 ilmestyneessä kirjasessaan »Äänioikeusliikkeitä». Siinä vaadittiin porvari- ja talonpoikaissäädyssä yhtäläistä äänioikeutta tuloihin ja varallisuuteen nähden. Tämä kirjanen näyttää sytyttäneen Alkion, sillä hän asettui heti Ståhlbergin kannalle ja selvitteli äänioikeusasiaa sekä Päivälehdessä että Pohjalaisessa, jälkimmäisessä useissa numeroissa. Alkion mielestä uudistusvaatimusta tukivat monet syyt: yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja kehityksen näköalat sekä yhteistunnon luomisen tarve. Pohjalaisen artikkelissaan 13.2.1896 Alkio käsitteli mm. äänioikeutta porvarissäädyssä, jossa sitä vailla olivat mm. liikemiehet ja teollisuudenharjoittajat, joille äänioikeus olisi kuulunut jo oikeastaan vanhojen varallisuuskriteerien mukaan. Sen sijaan se, että pikkutilallisilla ja tilattomilla tuli talonpoikaissäädyssä olla äänioikeus, perustui kansanvaltaiseen edustusvaatimukseen. Eihän kukaan ollut tehnyt näiden ryhmien yhteiskunnallista tärkeyttä kysymyksenalaiseksi. Itse vaalijärjestelmän tuli olla »yleinen ja välitön», jossa jokainen äänesti yhdellä äänellä. Kansalaisarvon ainoat perusteet olivat »miehuus» ja »kunnia», Alkio ilmoitti.

Alkion kannanotot herättivät niin laajaa huomiota, että häntä pyydettiin lähinnä maaseutuedustajana alustajaksi mainittuun työväenyhdistysten yleiskokoukseen, joka pidettiin Tampereella kesällä 1896. Muina alustajina kokouksessa olivat K.J.Stählberg ja Kustavi Grotenfelt, jotka käsittelivät kysymystä porvarissäädyn osalta, sekä Agathon Meurman, joka talonpojiston osalta oli toinen alustaja äänioikeuskysymyksessä.

Alkio tarkasteli äänioikeusasiaa omaksumastaan tasa-arvoisuusvaatimuksen näkökulmasta ja lähinnä maaseudun kannalta. Maaseudulla oli ajan mittaan syntynyt äänioikeudettomien ryhmiä, kuten käsityöläiset, liikemiehet, työväenluokka, opettajat ja maaseudun tilattomat. Viimeksi mainitut eivät voineet äänestää siksi, että äänioikeus oli vain maata omistaville. Tätä menettelyä oli perusteltu sillä, että äänioikeuden tuli kuulua niille, jotka kantoivat raskaimman verokuorman, mm. maaveron. Sen takia maavero oli Alkion mielestä poistettava, jotta esimerkiksi tällä tavoin mahdollisimman monien ihmisryhmien yhteiskunnallinen osallistuminen kävisi mahdolliseksi.

Alustajana Alkio päätyi varsin radikaaliseen ehdotukseen talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamiskysymyksessä. Ääniasteikko oli poistettava, samoin välillinen vaalitapa, sillä ihmisten tasa-arvoa oli yritettävä lisätä. Näillä perusteilla alustaja ehdotti, että »jokainen hyvämaineinen, itsenäinen veroamaksava 21 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen, joka asuu maalaiskunnassa, on oikeutettu valitsemaan edusmiestä ja tulemaan itse valituksi Suomen talonpoikaissäätyyn». Jokaisella oli oleva yksi ääni, ja vaalitapa olisi välitön. Ehdotuksessa ei siis vaadittu täydellistä poliittista demokratiaa, mikä johtunee senhetkisestä poliittisesta tilanteesta; sillä kertaa tuskin voitiin toivoa enempää.

Kokouksen päätöksessä heijastui nuorsuomalaisten lopullinen voitto vanhasuomalaisista työväenyhdistysten hallinnossa. Voimasuhteet äänestyksessä olivat 38-11. Äänioikeuskysymyksen ratkaisu siirtyi kuitenkin vielä vuosikymmenellä eteenpäin, kunnes tällöin suoritettiin perusteellinen reformi. Mutta paljon vettä ehti virrata siihen mennessä. Tsaarivallan sortoa vastaan yritettiin kyllä kerrotulla tavalla taistella, mutta oltiin varsin voimattomia. Kaikki vähänkin aktiivisemmat yritykset kansanoikeuksien puolustamiseksi tulkittiin kapinallisiksi. Urkinnat ja ilmiannot alkoivat kuulua päiväjärjestykseen. Saipa kenraalikuvernööri uudessa ohjesäännössään 26.3.1903 diktatoriset valtuudet. Tätä asetusta myös käytettiin: Useita bobrikovilaisille vastenmielisiä henkilöitä mm. Leo Mechelin ja kreivi C.Mannerheim karkotettiin maasta ja useimmat Turun sekä osa Vaasan ja Viipurin hovioikeuden jäsenistä erotettiin viroistaan. Mutta sitten, 1904, syttyi Venäjän Japanin sota. Se osoitti pian, että mahtava Venäjä oli itse asiassa savijaloilla seisova jättiläinen, jota halveksitut japanilaiset röykyttivät mielensä mukaan sekä maalla että merellä. Venäjällä alkoi kuohua;  sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri von Plehwe murhattiin ja vähäistä aikaisemmin oli Bobrikov saanut surmansa Eugen Schaumanin luodeista. Bobrikovin seuraaja Obolenski, jota oli pelätty, osoittautuikin yllättävän »kesyksi».

Niinpä, vaikka useimmat laittomuudet, diktatuuriasetuskin, pysyivät voimassa, niiden valvonta höltyi. Rohkenivatpa Suomen säädyt 31.12.1904 yhtyä keisarille menevään suureen anomukseen, jossa hallitsijaa pyydettiin ryhtymään toimiin »perustuslain mukaisen hallitustavan uudelleen voimaan saattamiseksi ja laillisen järjestyksen palauttamiseksi maahan».

Anomuksen kohtalosta ei vähään aikaan kuulunut mitään, mutta sen verran keisari ja hänen lähipiirinsä olivat järkyttyneet Venäjän levottomuuksista, että he suostuivat joihinkin myönnytyksiin. 29.3.1905 annetulla armollisella manifestilla lakkautettiin toistaiseksi asevelvollisuuslain sovellutus ja peruutettiin 14.8.1902 annettu asetus, jolla perustuslailla säädetty tuomarin erottamattomuus oli lakkautettu. Näiden maata järkyttävien tapahtumien aikanakin oli äänioikeuskysymys kyllä esillä useaan otteeseen säätyvaltiopäivillämme. Uudistusten tarve tunnettiin yleisesti, aluksi jarruttivat ruotsalaiset itsepäisimmin, mutta myöhemmässä vaiheessa myös perustuslailliset olivat haluttomia mihinkään perusparannuksiin, ennen kuin lailliset olot oli palautettu maahan. Se nähtiin, kun vanhasuomalainen senaatti vuosien 1904-1905 valtiopäivillä teki ehdotuksensa äänioikeuslain uudistamisesta porvaris- ja talonpoikaissäädyssä. Tämän ehdotuksen mukaan olisi varallisuuteen perustuva asteikko hylätty, mutta sivistysmäärän, iän ja perhesuhteiden perusteella olisi saanut enintään kolme lisä-ääntä. Mutta enemmistönä olevat perustuslailliset asettuivat jälleen vastustamaan »kunnes lailliset olot olisi palautettu».

Karkotetut olivat alkaneet omin lupinsa palailla ja lehdissä julkaistiin yhä rohkeampia kirjoituksia. Pian alkoivat työväenkin mielialat maassamme kiihtyä ja valtiosäädyt saivat kokea »ulkoparlamentaarista» painostusta. Eräänä huhtikuun iltana ja yönä 1905 kiihtyneet kansanjoukot piirittivät säätytalon ja ritarihuoneen, missä säädyt käsittelivät täysistunnossaan äänioikeusasiaa. Pidettiin kiivaita kiihotuspuheita ja äänioikeudettomat joukot katkeroituivat, kun säätyjen enemmistö ei suostunut mihinkään myönnytyksiin?

Alkion aate- ja kirjailijatoveri Santeri kato on »Murrosajoilta»-teoksessa kuvaillut värikkäästi mielialojaan porvarissäädyn istunnossa tänä kuohunnan yönä 1905:

– – – »Silloin olisivat kansan kaikki ainekset ja nimenomaan ne syvät kerrokset, joilta vanha vaalilaki riisti kaiken valtiollisen sananvallan ja kansalaisoikeuden, saatava mukaan – – – vapauteen ja uudistustyöhön. – – –

– – – Ensiksi ovat lailliset olot maahan palautettavat — niin oli tänäkin yönä moneen kertaan vakuutettu — sitten vasta voidaan ajatella uudistuslainsäädäntöä. Siksi ovat kaikki lakiehdotukset näillä valtiopäivillä hyljättävä ja lykättävä vastakkaisiin parempiin aikoihin. – – – Olihan esiintynyt puhujia sekä tänä yönä että monena edellisenä päivänä ja yönä valtiopäivien kuluessa, jotka olivat kumonneet näitä väitteitä ja todistaneet uudistuslainsäädännön juuri laillisuuden palauttamisen rinnalla mahdolliseksi ja välttämättömäksi Mutta heidän äänensä oli kaikunut kuuroille korville. — Tänään aamupäivällä oli työväki Senaatintorilla säätytalon edustalla pitänyt suuria mielenosoituksia äänioikeusvaatimuksensa hyväksi. Säätytalon edustalla oli iltaan asti pidetty jyriseviä puheita. – – – Kiihtyneet kansanjoukot olivat piirittäneet eduskunnan. – – – Sen jälkeen oli vielä vähemmän toiveita kuin ennen että äänioikeusreformi porvarissäädyssä hyväksyttäisiin, sillä siellä selitettiin ja tavallaan oikein, että edusmiestenhän on aivan mahdoton luopua mielipiteistään ulkonaisen pakon edessä.»

Malttia vaati myös Santeri Alkio varsinkin sen jälkeen kun suurlakkotapahtumat syksyllä 1905 alkoivat vyöryä. Jos mielenosoitukset säätytalon ulkopuolella keväällä 1905 vaikuttivat »kadun harjoittamalta painostukselta» oli se sentään vähäistä siihen nähden, mitä suurlakon aikana meillä tapahtui. Sehän oli kaikua Venäjän paljon verisemmistä ja kauaskantoisemmista lakko- ym. tapahtumista, jotka siellä saivat likimain vallankumouksen luonteen syksyllä, erityisesti lokamarraskuun vaihteessa 1905. Levottomuus oli tietysti levinnyt Venäjältä Suomeenkin. Päättihän meidän pieni ns. aktiivinen vastustuspuolueemme jo toukokuun 17. päivänä 1905 heti vallankumouksen puhjettua Venäjällä panna toimeen kapinan myös Suomessa sekä ryhtyä toimenpiteisiin »yleisen, yhtäläisen ja välittömän ja salaisen äänioikeuden perusteella valitun lakiasäätävän kansalliskokouksen» kutsumiseksi koolle Helsinkiin. Tämä Helsingissä 20.5. pidetty kansankokous tyytyi kuitenkin vain lausumaan paheksumisensa sanomalehdistöön kohdistetuista sortotoimenpiteistä ja moittimaan pääkaupungin poliisilaitoksen rappiotilaa.

Myös Vaasassa toimeenpantiin toukokuun 28. päivänä 1905 suuri perustuslaillisten mielenosoitus, ja heinäkuussa järjestettiin Oulussa vastaavanlaisia mielenosoituksia, jotka kohdistuivat erityisesti sikäläistä kuvemööriä Savanderia vastaan. Mielialojen ja kapinoinnin kiihtyessä Venäjällä ottivat mielenosoitukset varsinaisesti tulta Suomessa: 6.8. Helsingin työväestö pani toimeen mielenosoituksen santanneja vastaan, samanlaisia purkauksia seurasi Kotkassa 6.8., Viipurissa 9. ja 12.8., Turussa ja samaan aikaan jälleen Vaasassa 15.8. sekä vihdoin myös Lappeenrannassa 20.8. ja Kuopiossa 17.8.3°

Miten Alkio suhtautui näihin ajan järkytyksiin? Hän kirjoitti ahkerasti tapahtumista, niin kuin mm. Pohjan Poika -lehdessä olevista selostuksista näkyy. 27.5. Alkio iloitsi kirjoituksessaan »Kaikki valkenee» sarastavasta vapauden aamusta, mutta samanaikaisesti hän kirjoitti puolueiden välisen sovinnon välttämättömyydestä. 5.7. hän kirjoitti äänioikeusasiasta ja katsoi yleisen ja yhtälisen äänioikeuden kuuluvan ihmisoikeuksiin jne.

Pian alkoivat tapahtumat saada uutta vauhtia Suomessa. Venäjällä oli tsaarin 19.8. 1905 ollut taivuttava hyväksymään laki valtakunnan duumasta ja vaalilaki. Edustuslaitoksella olisi kuitenkin ollut vain neuvoa-antava luonne ja ennen pitkää puhkesi tyytymättömyys Venäjällä suurlakoksi, johon loka-marraskuun vaihteessa liittyi levottomuuksia sekä maaseudulla että Moskovassa, missä työväen kapina oli asevoimin kukistettava. Tsaari oli tässä vaiheessa luopumaisillaan valtaistuimestaan, mutta vallankumouksellisten eripuraisuus ja yhtenäisen johdon puute pelasti hänet. Nikolain oli silti taivuttava huomattaviin muodollisiin myönnytyksiin, jotka huipentuivat maaliskuussa 1906 Venäjälle annettuun valtiosääntöön. Vallankumouksen saavutukset säilytettiin näin ulkonaisesti, mutta mitätöitiin monin rajoittavan säädöksen, kuten poliittinen kehitys aivan pian osoitti. Hallitsijan painostamiseksi Suomessa pantiin toimeen yleislakko, joka sekin on täydellisyytensä ja poliittisen vaikutustensa vuoksi saanut nimen suurlakko. Se alkoi Helsingissä 30.10.1905 Rautatientorilla pidetyllä työväen kokouksella. Kokous päätti kehottaa kaikkia Suomen työläisiä yleislakkoon, joka alkoikin samana päivänä. Ylioppilaat, teekkarit ja koululaiset yhtyivät lakkoon, ravintolat suljettiin, työväki asetti lakkoa johtamaan kansallisen keskuslakkokomitean. Tapahtumat kiihtyivät sekä Helsingissä että muissakin kaupungeissamme, mm. Vaasassa, mutta etenkin Tampereella, jossa 1.11.1905 pidetyssä kansalaiskokouksessa hyväksyttiin ns. punainen julistus. Siinä vaadittiin senaatin eroa ja kehotettiin

Helsingin asukkaita valitsemaan suljetulla äänestyksellä väliaikainen hallitus. Näin tapahtuikin pääkaupungissa komennon ottaneen lakkokomitean — ja punaisen kaartin ja sen päällikön kapteeni Kockin — toimesta. Kaikki helsinkiläiset kutsuttiin 4.11. klo 14 valitsemaan väliaikaista hallitusta. Hallitukseen nimitettiin 24 henkilöä eri puolueista, ja kiintoisaa on, että näiden joukossa oli myös Santeri Alkio.’ Artturi Leinonen on kertonut, että Härmän puoleen kantautui tieto, että myöntyvyyssenaatti eroaisi ja nimitettäisiin uusi kotimainen hallitus. Sielläkin »erikoisesti pidettiin tärkeänä, että siihen tulisi Santeri Alkio». Alkio oli täten jo ehtinyt tehdä itsensä tunnetuksi — radikaalisuudellaanko? — sekä kotimaakunnassaan että pääkaupungissa.

Samana päivänä eli 4.11.1905, kun kokousta pidettiin, keisari taipui myös suomalaisten vaatimuksiin ns. marraskuun julistuskirjalla, jolla hallitsija lupasi toistaiseksi peruuttaa useimmat helmikuun manifestin nojalla annetut laittomat määräykset, ei kuitenkaan kaikkia. Senaatti sai nyt tehtäväkseen laatia ehdotuksen uudeksi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaksi valtiopäiväjärjestykseksi sekä esityksen lainsäädännöksi, joka turvaisi kansalaisten perusoikeudet, lausunto-, kokoontumis- ja yhdistyntisoikeuden sekä sananvapauden.

Liikehtiminen Suomessa tuntui auttaneen maamme asiaa, mutta kun hallitsija ei kumonnut maaliskuun manifestia sellaisenaan, jäi sen uhka Suomen valtioelämän ylle. Moni todellinen laillisuusmies, kuten esim. Santeri Alkio, ei ollut yksinomaan tyytyväinen tapaan, jolla uudistukset oli vyörytetty läpi, vaikka olisikin ollut ehdolla »kadun miesten» hallitukseen. Heti suurlakkoviikon päätyttyä 8.11.1905 Alkio kirjoitti uudestaan ilmestymään alkaneen Pohjan Pojan näytenumeroon seuraavan artikkelin:

»Muistikuva varsin tuore helmik. 19. pnä 1899, jolloin levisi tieto, että Suomenmaan perustuslait oli kumottu. Miksi? kysyivät sadat tuhannet hämmästyksen lyöminä. Sitten tulivat Bobrikovin ajat. – – – Kuoleman varjot leijailivat jo pilvissä. Ennen vapaat ja pystypäiset kansalaiset oppivat käymään hiipien, pää kumarassa, ellei aivan pelosta niin häpeästä. Sillä suomalainen kansallisuus oli elänyt aina lausunto- ja painovapauden puutteessa. – – – Se näytti alkavan asettua kuin lapsi, joka hetkisen huudettuaan nukkuisi. Mutta se näytti vain, Jumalan kiitos, kansan sisässä kuohuivat nyt pyhät voimat. Ne ovat ne voimat, jotka eivät lakkaa olemasta koskaan, vaikka väkivalta ne joskus painaisi näkymättömiin. Ne ovat luonnollisen vapauden voimat, jotka murtavat väkivallan sulkuja ja kuohuvat esiin, jos ei suosiolla, kuitenkin väkisillä. Kuulemme Suomen vapauden päivän soivan. Äsken kumartaneet päät nousevat taasen pystyyn. Kansalaiset vetävät vapauden ilmaa keuhkoihinsa. Muutkin kuin sensorit saavat puhua, muutkin kuin santarmit saavat kulkea. Ja kansalaiset käyvät kirkkoihin kiittämään Jumalaa ja kansalaisjuhliin juhlimaan kansalaisten yhteisvoimaa suurilla ajatuksilla. Ja kaikkialla kajahtaa riemuiten valtava huuto:

Eläköön vapaus!

Mutta me emme ole lapsia enään. Käsitämme, että kun joku on taistellut suuren taistelun, on voiton päivää vietettävä arvokkaasti. Me olemme taistelleet ihmisoikeuden ja kansallisvapauden puolesta ja pääsemme sillä hetkellä siihen että bobrikoffilainen järjestelmä on nyt kumottu. Mutta me emme ole nyt saavutuksia ihaillen laskeutumassa lepäämään, vaan lähdemme vapaamielisen, kansanvaltaisen edistyksen lippua seuraten kulkemaan takaisin myöskin nyt loppuneen taantumuksen menetetyn ajan. S.A(lkio)»

Vähän ennen uuden senaatin nimittämistä, mitä oli edeltänyt perustuslaillisten ja sosialistien sinkoama syytösryöppy vanhalle ja koko vanhasuomalaiselle puolueelle, Alkio kirjoitti (27.11.1905) varsin kipeästi niille, jotka nyt eniten hihkuivat ja syyttelivät toisiaan:

»Tänäänkin nyt on huudettu siitä painovapaudesta, jota me kaikki olemme odottaneet niinkuin ainoastaan syyttömästi vangittu saattaa odottaa vapautustansa. Likavirtoja, likavirtoja, jotka valuvat pitkin sanomalehtien palstoja kuten tulvana kuohuvasta joesta vapautuneet purot. Tahallisia vääristeltyjä, persoonallisia solvauksia, likaisia juonia, itsekkäitä pyyteitä, kaikki kansalaisvapauden nimessä. Mitä Suomi tällä hetkellä saattaa tuntea? Isänmaan vapauden nimissä. Kansanvaltaisuus on muuttunut keppihevoseksi, jolla ratsastelevat kilvan ylimykset ja alennukset — ei sillä että kansanvaltaisuus olisi yhtäkkiä avartanut heidän elämäntyönsä päämäärää, vaan sillä, että se on muodissa.

Me hallitsemme itseämme ensimmäistä kuukautta sen jälkeen kun Bobrikoff meille tuli ja meiltä meni. Ja me valamme omaa ylistystämme jokainen yksitellen — ja palaamme siihen urotekoomme, jonka avulla vapautimme isänmaamme Bobrikoffin vallasta saadaksemme keskenämme oikein sydämestämme riidellä ja tapella. Jokainen kynäsankari, joko hän sitten on päässyt sanomalehden vakinaiseen palvelukseen, tai on itsenäinen kirjeenvaihtaja, maaseudun puolen valvoja — katsoo velvollisuudekseen valehdella vastapuolen miehistä jotakin ja avustaa varojen langettamista tämän puolueen päälle.

Tätäkö varten me painovapauden saimme?

Mitä lienette te herrat sanomalehtien toimittajat tästä kaikesta syrjästä katsovain venäläisten arvelevan? Vai luulitteko, että painovapaus jo seisoo niin varmasti omilla jaloillaan, ettei syrjäisen Venäjän mielipiteistä enää tarvitse välittää? Minusta tuntuu kuitenkin, että me elämme nyt koetusaikaa näyttääksemme josko kykenemme kynäämme käyttämään ilman holhoojaa. Ja meidän lainalainen vapautemme, meidän uusi itsehallintomme, meidän kykymme toteuttaa demokraattisia uudistuksia hallinnossamme — kelpaako tämä paljoonkin siinä suhteessa?

Toiset meistä kumartelevat niille vanhoille herroille, jotka täällä kumartelivat palvelevalla nöyryydellä tyrannimaisen itsevaltiuden ja häikäilemättömyyden edustajia.

Tulkaa, pysykää, Suomi ei tule ilman teitä aikaan. Me rukoilemme: olkaa meidän asiamiehiämme. Ja he kuuntelevat hyvin arvokkaasti — iskevät silmää toisilleen: kas, kas. Toiset lyöttäytyy yhtäkkiä sos.demokraatteihin. Entiset virkavaltaiset vallesmannit, ylimykset ja — täkäläiset herrat rupeavat työväen johtajiksi aivan kuin puhdas kansanvaltainen sosialidemokraattinen sielu voisi syntyä vain virkatakin muuttamisen kautta. Ja toiset ne ovat nähtävästi tehneet valansa ja aikovat sen pitää: ajaa kansalle lakolla ja uhkaamalla uudet eduskuntareformit aivan kuin ne olisivat hyvätkin aseet sellaiseen työhön ja kansanvaltaisuuden voimaan saattamiseksi Suomessa. Täällä Suomessa, jossa kaiken päällä lepäsi vieras, raskas käsi – Ja sitten, silti tulee vielä kannattaa, että maaseutulaiset perustavat omia maalaisjärjestljä joka pitäjään — heidän kansalaistoimintansa aika lähestyy — kun nämä toiset kolmen viikon vapauden jälkeen alkavat leikkiä uhkaavaa leikkisotaansa. – – – Oi veljet käsi sydämellä. Isänmaan onni vaatii meiltä nyt hillittyjä tekoja, arvokkaita tekoja. Ymmärtääkseni elämme nyt kyseellisessä vapaudessa. Meidän tulisi sitä vaalia ja pidellä aivan kuin suurta kallista Jumalan lahjaa —. Varmistakoon jokainen sanamme ja tekomme sen säilymistä.

Se ei estä meitä olemasta rehellisiä puoluemiehiä ja parantamasta maan asioita hyvinkin erilaisin perustein. Mutta pois vihankiihko ja uhkailu, sillä sellaisesta saattaa tulla todellinen tappelu. Eikä meidän kuitenkaan kannata ruveta tappelemaan keskenämme. Sillä meidän päällämme lepää vielä hyvin raskas käsi.»

Alkio oli sovinnonhieroja ja piti kansan yhtenäisyyttä kaikkein tärkeimpänä taustavoimana — päinvastoin kuin monet optimistisemmat — odottaessaan vastaisia sortotoimenpiteitä. Sen sijaan Alkio ei hyväksynyt väkivaltaa missään muodossa. Aktivistit ja heitä lähellä olevat piirit perustivat kohta vuoden 1906 alussa Voima-liiton, puolisotilaallisen urheilujärjestön, joka olisi eräänlaisena vapaaehtoisena miliisinä tarpeen vaatiessa viranomaisten käytettävissä. Liitto hankki säännöilleen senaatin vahvistuksen, mutta koetti samalla välttää joutumasta liiaksi valtiovallan holhoukseen. Voima-liittoon kertyi jäseniä kaikista kansalaispiireistä ja puolueista, yhteensä n. 25 000 henkeä.

Alkio on itse kertonut (1915) Artturi Leinoselle Voima-liitosta, jonka otteet vallankumoustapahturnien kiihtyessä Venäjällä 1906 kärjistyivät, että »yrityksen onnistumiseen en  uskonut, niin tärkeänä, jopa aivan välttämättömänä kuin pidinkin passiivista vastarintaamme ». Ja epäonnistuihan liiton toiminta, kun eräät sen piirissä ryhtyivät japanilaisten rahoilla hankkimaan Grafton-kiväärejä. Suurin osa aseista jär saaristoon joutui osittain merenpohjaan tai viranomaisten käsiin. Venäläiset jäivät siihen luuloon, että aseita oli itse asiassa paljon runsaammin kuin todellisuudessa. Ymmärrettävää näin ollen oli, että kesän 1906 levottomuudet (Viaporin kapina, Hakaniemen mellakka ym.) johtivat Voima-liiton lakkauttamiseen. Suurin osa sen jäsenistä noudatti hajoituskäskyä, toiset jatkoivat illegaalista toimintaansa. Johtajia vastaan ryhdyttiin oikeudenkäynteihin, jotka päättyivät tuloksettomina. Mutta vielä 1908 kesällä sortajien pää-äänitorvi Novoje Wremja puhui asiasta ja väitti

Voima-liittoon viitaten, että suomalaisilla oli aseita miljoonien markkojen arvosta. »Suomen kansa ei ole luonnollisesti mitään kapinaa ajatellut, asepuuhia ovat harrastaneet vain muutamat yltiöpäät», Vaasa-lehti tällöin kirjoitti. Vaikka Santeri Alkio ei kannattanut väkivaltaista toimintaa, eli ajatus aseistetusta »kansanmiliisistä» eteläpohjalaisen maalaisliiton puolueohjelmassa.

Yksikamarista hahmottelemassa

»Itselleni käsittämättömistä syistä tulin kutsutuksi eduskunnan undictuskomiteaan. Minulla, kuten komiteatoverini hyvin tietävät, ei ollut sinne erityistä tuotavaa», Alkio vajaan vuosikymmenen perästä muisteli osuuttaan tässä tärkeässä työssä vuosien 1905-1906 vaihteessa.

Kumpikin Alkion väite sisälsi hänelle ominaista — sanokaamme turhaa — vaatimattomuutta. Olihan hän tullut rohkeasanaisesta radikalismistaan ja reformivaatimuksistaan niin tunnetuksi, että valittiin suurlakon aikaiseen »kadun miesten» hallitukseenkin. Toisaalta hänen varottavat sanansa riekujille tämän suurtapahtuman yhteydessä kiinnittivät varmaan niiden arvostelukykyisten herrojen huomiota, jotka suurlakko ja marraskuun manifesti oli nostanut johtoon. Mechelinin senaatti otti joulukuun alussa 1905 hallitusohjat käsiinsä ja ryhtyi ensi töikseen valmistelemaan tärkeintä hallitsijan lupaamaa reformia, eduskuntauudistusta.

Vastoin sekä sosialistien että vanhasuomalaisten tavoitteita »laillisuus oli voittanut»; säätyeduskunnan eikä minkään kansalliskokouksen piti lopullisesti ratkaista eduskuntauudistus. Sille piti mainitun komitean laatia tuo historiallinen ehdotuksensa kansanvaltaisesta kansanedustuslaitoksesta. Jo perustuslaillisten kokouksessa ennen sen pikaista hajottamista oli 13.9.1905 uumoiltu tällaista reformia. Joka tapauksessa perustuslaillinen senaatti heti suurlakon jälkeen asetti tunnetun oikeus- ja valtio-oppineen, professori Robert Hermanssonin johtaman komitean kansanedustusta uudistamaan. Komitean jäsenistö ei ollut yhtä oikeaoppisen perustuslaillinen kuin senaatti. Hermanssonin lisäksi kutsuttiin komiteaan kirjailija Santeri Alkio, laamanni T.J.Boisman, pankinjohtaja F.Heikel, prokuristi H.Lindroos, tri J.K.Paasikivi, Pankinjohtaja E.Schybergson, professori P.E.Svinhufvud, valtiopäivämies J.Torppa ja toimittaja E.Valpas-Hänninen. Tämän tärkeän toimikunnan kokoomus näyttää ensi näkemältä yhtä kirjavalta kuin kerrallisen katuparlamentin »hallitus». Jäsenvalinnassa pyrittiin silti jonkinmoiseen tasapuoliseen puolue-edustukseen, olipa pidetty silmällä eri ammattialojenkin osuutta. Puheenjohtaja Hermansson oli lain alalla suuri auktoriteetti, nuorsuomalaisten parista taas erottautui P.E.Svinhufvudin jykevä hahmo, ja vanhasuomalaisten arvokas johtomies oli Danielson-Kalmari. Kummatkin viimeksi mainitut tuntuvat yllättävän monissa kysymyksissä olleen Alkion kanssa samaa mieltä 34

Komitea oli toisaalta marraskuun julistuskirjassa saanut evästykset, jotka likimain sanelivat sen päätymisen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan kannalle. Huomiota herättävintä oli komitean naisillekin ehdottama äänioikeus. Tässä oli »Ukko Pekalla» osuutta asiaan, hän taivutti puolelleen vastahakoisen puheenjohtajankin. Alkion halukkuuteen tällaisen ratkaisun aikaan saamiseksi viittaa se, että hän jo ennen varsinaisten kokousten alkamista 8.12.1905 ehdotti, että komitea kutsuisi täydennysjäsenikseen sellaisten ryhmien, kuten torpparien, pappien ja naisten edustajia, joita siinä ei entuudestaan ollut.

Tämä ehdotus ei saanut kannatusta. Mutta vaikka Alkio itse vähätteli osuuttaan komitean ratkaisuissa, ehdotti juuri hän mm. yksikamarijärjestelmää, jota »koko kansa kuten kansalaiskokouksista on näkynyt vaatii». Eduskunnan nimen tuli Alkion mukaan olla kansalliskokous (Alkio oli ihastunut tähän demokraattiseen nimeen), »joka puhuisi ja päättäisi Suomen kansan nimissä». Kansalliskokouksen tulisi Alkion mielestä kokoontua joka vuosi kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan.

Vaalit oli toimitettava yhden miehen vaalipiireissä (enemmistövaaleilla) joka kolmas vuosi. Edustajia tuli olla 180-200. Vaalioikeus ja -kelpoisuus oli annettava 21 vuotta täyttäneille miehille ja naisille.

Eduskuntamme siinä muodossa kuin sen nyt tunnemme, todistaa jo sekin, että useat Alkion ehdotukset hyväksyttiin komiteassa ja toteutettiin eduskuntauudistuksessa. Alkio sai järjestelmään kannatusta sekä oikealta että vasemmalta. Sosialisti Lindroos huomautti Alkiota kannattaessaan, että oli otettava huomioon myös Venäjän tilanne. Venäjällä syntyisi varmasti vallankumous, »tämän tähden on välttämätöntä, että meillä nyt astutaan koko askel, jottei meilläkin syntyisi vallankumous», hän sanoi.

Tärkeämpää oli, että arvossa pidetty Svinhufvud yhtyi Alkioon. Loppujen lopuksi yksikamarinen eduskunta meni läpi ilman äänestystä, toisen kamarin harvat kannattajat saivat hyvitystä suuressa valiokunnassa. Myös Alkion ehdotukset kokoontumisesta ja edustajien lukumäärästä hyväksyttiin. Useimmissa asioissa oltiin niin ihmeen yksimielisiä, että vain suhteellisen toisarvoisista kysymyksistä kiisteltiin.

Käyty oikeustaistelu ja suurlakon aikaiset järkytykset vauhdittivat eduskuntauudistuskomitean työtä Oikeuden vaatimuksia tahdottiin noudattaa ja toteuttaa mahdollisimman tarkasti omia sisäisiä oloja järjestettäessä. Tämä vaatimus oli niin voimakas, että se voitti kaikki etupyyteet ja epäilykset. Tahdottiin luoda eduskuntalaitos, joka kiistattomasti edustaisi Suomen kansaa sekä sisäisesti että ulospäin.

Pyrkimys oikeuden tekemiseen kaikille sai eduskunnan uudistuskomitean hyväksymään suhteellisen vaalitavankin, joka siihen mennessä. oli ollut käytössä vain Belgiassa ja joissakin Sveitsin kantoneissa. Se kuinka pitkälle suhteellisuus oli ulotettava, ja nimenomaan miten suuriksi vaalipiirit oli määrättävä, synnytti kyllä komiteassa erimielisyyksiä.

Tässä tuli näkyviin Santeri Alkion ehdoton oikeudentekijän mielenlaatu. Tehtiin monenlaisia ehdotuksia, jopa yhden mukaan piti koko maan muodostaa yksi vaalipiiri. Suurinta kannatusta sai ehdotus maan jakamisesta 14-18 vaalipiiriin, mutta esimerkiksi Danielson-Kalmari piti piirejä liian suurina ja kannatti 6-7 edustajan vaalipiirejä. Mutta Santeri Alkio tahtoi pienentää vaalipiirejä vielä tästäkin turvatakseen paikallisten ehdokkaitten valituksi tulemisen ja vähentääkseen puoluejärjestöjen valtaa.

Alkion mielestä kolmen miehen vaalipiirit olivat laitimmainen mahdollisuus, sillä useamman ehdokkaan piirit »pakoittaa puolueet erinomaisesti järjestymään». Tätä Alkio ei voinut hyväksyä huomauttaen lisäksi, että »Euroopan eduskunnat, jotka täten puolueittain ovat järjestyneet eivät ole voineet luottamusta herättää». »Eduskuntaan pitäisi saada», Alkio sanoi, »jaloja henkilöitä, mutta myös edustuskysymykset pitäisi tulla edustetuiksi. Jos asetetaan niin suuria vaalipiirejä, että 15 edustajaa, niin silloin rautainen puoluekuri (on) tarpeen.» Synkin värein Alkio kuvaili puolueiden saavuttaman vallan aiheuttamia epäkohtia.

»Henkilöt, jotka ovat asettuneet puolueen listalle, ovat pakoitetut toimimaan puolueparollin mukaan. Kun on antanut itselleen puolueen leiman, täytyy hänen aina puoluetta puolustaa.» Äänestystavan piti myös olla niin selvä, että tavallinenkin äänestäjä sen ymmärsi. Alkio oli laatinut kuusi kohtaa sisältävän »vaalitavan ehdotuksen», jonka hän samalla jätti komitealle. Ahdotuksen mukaan maa olisi »pääasiassa» jaettava kolmen miehen vaalipiireihin. Asukasluvun perusteella voitiin kuitenkin myöntää poikkeuksia. Kaupungit, »jotka väkilukuun nähden saavat vähintään yhden edustajan, saavat muodostaa itsenäisiä yhden tai useamman miehen vaalipiirejä. Pienemmät kaupungit liittyvät ympäröivän maaseudun kanssa yhteisiin vaalipiireihin.»

Alkio ehdotti edelleen, että jokaisessa läänin pääkaupungissa olisi läänin vaalikomitea, joka hoitaisi vaalien käytännöllisen puolen, valvoisi vaalipiirien toimintaa, silorittaisi ääntenlaskun jne. Jokaisessa pitäjässä kuntakokous valitsisi pitäjän vaalilautakunnan, jonka mrn, tulisi alustavasti laskea äänet, valvoa vaalitoimitusta jne.

Varsinaisesta äänestysmenetelmästä Alkio ehdotti, että vähintään 100 äänioikeutettua kansalaista sai asettaa kolme nimeä sisältävän ehdokaslistan. Jokaisen äänestäjän tuli vaalipäivänä antaa äänensä kannattamansa listan kaikille kolmelle ehdokkaalle siten, että ensimmäinen ehdokas sai yhden äänen, toinen 1/2 ja kolmas 1/3 ääntä. Kun kaikille listoille annetut äänet oli vertailtu, oli eniten ääniä saaneet ehdokkaat julistettava valituiksi (siis kolme jokaisesta vaalipiiristä).

Sosiaalidemokraatti Yrjö Sirola esitti oman ehdotuksensa, jossa pääpaino oli Stern’ ryhmän tai puolueen saamalle äänimäärälle ehdokkaiden henkilökohtaisesti saaman kannatuksen ollessa tavallaan sivuseikkana. Sirolan lähtökohta oli siis täysin Alkion kannanoton vastainen. Aina pahasuinen Valpas-Hänninen »Suomen  Robespierre», virnuilikin Alkiolle, kun tämä pelkäsi puoluekiihkoilua, että »Alkio on liian ihanteellinen tässä synkässä maailmassa». Valpas väitti vielä, että kolmen miehen vaalipiireissä ei voinut suhteellisesti jakaa edustusta vaan hyvin helposti sama puolue saisi kaikki kolme miestään läpi.

Alkio sai sitten vuorostaan tilaisuuden näpsäyttää Valpasta ja sittemmin tunnettua O.V.Kuusista, jotka vaativat »tiukempaa parlamentarismia, niin että eduskunnalle olisi etukäteen ilmoitettava keitä aiottiin kutsua senaattiin». Tähän Alkio arveli, ulkomaiseen parlamentarismiin ja sen enemmistöhallituksiin viitaten, että jos meilläkin mainittua menettelyä noudatettaisiin, pitäisi antaa sosiaalidemokraattien hallita yksin.

Suurten puolueitten puolta pyrittiin kyllä pitämään, sillä otettiinhan käytäntöön belgialaisen d’Hondtin äänestysmenetelmä, joka suosi suuria puolueita. Eniten keskusteluja aiheutti ääni-ikäraja. Joulukuun 16. päivänä päätettiin vaalikelpoisuus myöntää 25-vuotiaille 7 äänellä 5 vastaan vähemmistön ollessa 30 vuoden ikärajan kannalla. Lopullisesti ei asia vielä ollut ratkaistu, ennen kuin vaalioikeusikärajaksi päätettiin asettaa 21 vuotta. Vihdoin komitean enemmistö päätti asettaa vaihtoehtoisesti 24 tai 25 vuotta vaalikelpoisuuden ikärajaksi. Vähemmistö oli 21 vuoden kannalla.

Vaalioikeusikäraja määrättiin siis aluksi alhaisemmaksi kuin vaalikelpoisuusraja. Koska täysi-ikäisyysraja oli 21 vuotta, varsinkin vasemmiston taholta tahdottiin määrätä sama ikä myös vaalioikeuden rajaksi. Tätä tuki se, että säätyvaltiopäivillävaalioikeusikä niin ikään oli 21 vuotta. Toisaalta vaalikelpoisuusikä oli v:n 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan 25 vuotta, joten komitean enemmistön kanta nojautui säätyvaltiopäivien vastaaviin säännöksiin. Tulos oli kuitenkin kompromissi, sillä komitean radikaalisten jäsenten mielestä 21 vuoden ikä oli määrättävä sekä vaalioikeus- että vaalikelpoisuusrajaksi, kun taas kaikkien perustuslaillisten mielestä rajaksi oli säädettävä 24 vuotta, koska silloin kansalainen »omaa sitä arvostelukykyä maan yleisissä asioissa joka on tarpeen, jotta osaisi hyvin valita ne, joiden tulee hoitaa yhteiskunnan kalliimpia etuja». Huolestuneisuus nuorison mahdollisesta kypsyneisyydestä oli tässäkin suhteessa ilmeinen. Nuorison kokenut kasvattaja

Alkio ei suinkaan ollut kovin optimistinen eikä radikaalinen tässä asiassa, hän tunsi liian hyvin nuorison sivistystarpeen.’ Tyypillistä oli, että hän sai kannatusta toiselta maaseutulaiselta Torpalta, joka tunsi syvän maaseudun olot tietenkin paremmin kuin komitean kaupunkilaisjäsenet. Maaseutulaisuus ulottui tässä »puoluebarrikadien yli», kuten monesti muulloinkin. Kun J.E.Antila tuli viimeisille säätyvaltiopäiville edustajaksi, hän vaalilakia käsiteltäessä piti sitä Alkion tavoin kansanmiehelle liian mutkikkaana. Kun sitten komitean enemmistö asettui suhteellisen vaalitavan kannalle ja päätti jakaa maan 15 vaalipiiriin, Alkio ja Torppa, jotka johdonmukaisesti olivat olleet pienten vaalipiirien kannalla, laativat yhdessä vastalauseen vaalilain 17 §:ään. Tässä he ehdottivat, että maa olisi jaettava enimmäkseen kolmen miehen vaalipiireihin. Äänet (pääehdokkaalle 1, toiselle 1/2 ja kolmannelle 1/3 ääntä) oli laskettava »aivan yksinkertaisesti yhteen eikä mitään vertauslukuja määrätä». Alkio ja Torppa pelkäsivät, että »komitean ehdottama vaalitapa kohtuuttomalla tavalla tarjoo etuja pienille, sivistyneille, hyvin järjestyneille vähimmistöille». Yhden miehen vaalipiirit taas merkitsivät »ehdotonta enemmistövaltaa».

Tämän vuoksi he pitivät omaa ehdotustaan oloihimme parhaiten soveltuvana vaalitapana. Vaalipiirijako olisi ollut sellainen, että Uudenmaan läänissä olisi ollut 7 piiriä. Turun ja Porin 12, Hämeen 8, Viipurin 10, Mikkelin 4, Kuopion 8, Vaasan 12 ja Oulun läänissä 7 piiriä eli yhteensä 68 piiriä. Näihin sisältyisivät omina piireinään myös seuraavat kaupungit: Helsinki, Turku, Pori, Tampere, Viipuri, Kuopio, Vaasa ja Oulu. Vaihtoehtoisesti voitiin vastalauseen mukaan Lapin piiri jakaa kolmeen yhden miehen vaalipiiriin, jolloin näitä olisi ollut kaikkiaan 71.

Tämä ehdotus jäi kannatusta vaille ja olisi ilmeisesti lopulta ollutkin konstikkaampia kuin enemmistön valitsema menettely, josta sitten tuli koko vaalilain runko. Eduskuntauudistuskomitean ehdotukset sekä vaalikausi- että valtiopäiväjärjestykseksi valmistuivat Kalevalan päiväksi 28.2.1906. Senaatti tarkasti ne ja vähäisin muutoksin — suurin oli, että vaalikelpoisuus- ja myös ääni-ikäraja korotettiin 24 vuodeksi — alisti ne hallitsijan hyväksyttäviksi ja sitä tietä ne kulkeutuivat armollisina esityksinä valtiopäiville.

Tällä välin oli taivas Venäjän taholla synkentynyt, kuten Alkio oli odottanutkin. Vaadittiin että Suomen eduskuntareformi oli jätettävä venäläisten viranomaisten, vieläpä valtakunnanduuman tarkastettavaksi. Tästä syystä muodostettiin venäläissuomalainen sekakomitea, ja kun keisari 3.5.1906 vahvisti esityksen jätettäväksi säädyille, siinä olikin otettu huomioon eräitä venäläisten esittämiä näkökohtia. Säädyistä muut hyväksyivät esityksen muuttumattomana ja lähes mukisematta — venäläisten väliintuloakin peläten — vain aatelissäädyssä piti toimittaa äänestys, jolloin vastustajat kuitenkin jäivät pieneen vähemmistöön. Tämän jälkeen keisarisuuriruhtinas vahvisti 20.7.1906 vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen.

Äänioikeus ja samalla vaalikelpoisuus tuli olemaan kaikilla 24 vuotta täyttäneillä Suomen kansalaisilla joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan Suomen eduskunta kokoontui joka vuosi 1. pnä helmikuuta Helsinkiin varsinaisille valtiopäiville 90 päiväksi, mutta hallitsija saattoi kutsua ne koolle muulloinkin ja hajottaa eduskunnan. Eduskunnan tehtäviin kuului osanotto lainsäädäntöön ja valtion raha-asiain järjestämiseen. Vain hallinnollisella alalla hallitsija saattoi antaa asetuksia eduskuntaa kuulematta. Eduskunnalla oli aloiteoikeus kaikissa muissa paitsi perustuslakia ja maanpuolustusta koskevissa asioissa, sekä välikysymysoikeus.

Näin tuli luoduksi maailman kansanvaltaisin kansanedustuslaitos, jolla periaatteessa oli ehkä vielä suurempi merkitys kuin käytännössä, saattoihan nim. hallitsija evätä parhaatkin päätökset. Mutta juuri kansanedustuslaitoksemme demokraattisuus, jolla oli perinteitä jo vapaudenajan valtiopäiviltä, kuten mm. kehittynyt valiokuntalaitos, herätti pian huomiota koko sivistyneessä maailmassa, jopa kokosi valtiopäiville tarkkailijoita eri maista. Tällä ei uuden sortokaudenkaan alettua ollut aivan mitätön merkitys, näin saatiin samanlaista moraalista tukea kuin sittemmin talvisodassa.

Alkiolle eduskuntauudistuksen ajat olivat erittäin kypsyttäviä. Ilkasta kerrottaessa on jo todettu, että juuri uudistuskomitean aikana hän sai sytyttäviä vaikutteita sekä Ilkkansa että oman puolueensakin perustamiseen.

Maalaisliiton perustaminen

Santeri Alkio oli eduskuntauudistusta ajettaessa pelännyt erityisesti puoluevaltaa. Näin ollen hän suhtautui varsin haluttomasti pyrkimyksiin perustaa erityinen maalaispuolue, sillä koko kansan asia oli siinä määrin hänen sydämellään kohtalokkaina routavuosina. Suomessa ei teollistuminenkaan ollut päässyt vielä niin pitkälle, että se olisi sanottavammin astunut maan pääelinkeinon, maatalouden varpaille, vaikka näin oli useissa Euroopan maissa jo tapahtunut.

Tästä huolimatta maaseutu oli Suomessakin syrjäytymässä ripeytyvän sekä taloudellisen että henkisen kehityksen keskittyessä kaupunkeihin. Niinpä meillä maaseudun puoltajien poliittinen yhteenliittyminen oli sinänsä perin luonnollinen, joskin maaseudulla asuvien parissa oli selviä luokkarajoja, jotka vaikeuttivat varsinaisen maalaispuolueen syntyä. Olivathan nämä kotoiset ristiriidat paljon lähempänä talollisia, torppareita, mäkitupalaisia, loisia jne. kuin kaukaisemmat valtiolliset kysymykset venäjänpolitiikkaa myöten. Mitä alemmalle sosiaaliselle portaalle laskeuduttiin, sitä suurempaa välinpitämättömyyttä tällaiset yleiset pyrinnöt kohtasivat; taistelu niukasta leivästä hallitsi elämänmenoa.

Olosuhteiden erilaisuudesta huolimatta kehitys erityisesti naapurimaissamme heijastui silti tännekin. 1800-luvun lopulla oli syntymässä jyrkkä kahtiajako »porvarillisen» ja sosialistisen maailmankatsomuksen välillä. Mutta oli joukko ihmisiä, jotka eivät tunteneet kumpaakaan näistä omakseen. Näin astui kolmantena poliittisena aatteena esiin usein populismiksi kutsuttu ihmiskeskeinen ajattelutapa. Tämä aate sai eri maissa kannatusta varsinkin pienyrittäjien ja erityisesti maalaisväestön keskuudessa. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa syntyi 1800-luvun lopulla jopa populismille perustuva vähäinen valtiollinen puolue, joka vaati sosiaalisempaa tulo-, raha- ja vempolitiikkaa, mutta halusi säilyttää yksityisen yritteliäisyyden talouselämän perustana. Ilkasta päätellen Alkio näyttää nämä Yhdysvaltain virtaukset tunteneen.

Populismin aatteelliseksi päämaaksi nousi Euroopassa Tolstoin vaikutuksesta Venäjä, vaikkei siellä valtiollisten olojen kireyden vuoksi syntynytkään populistista puoluetta. Sen sijaan Ruotsissa talonpoikaispuolue (bondeförbundet)4** oli vuosikymmeniä maan suurin. Myös Tanskassa, Hollannissa ja muuallakin Euroopassa sai kannatusta populismia lähentyvä talonpoikain osuustoiminta, yksi Tolstoin lempiajatuksia. Suomessakin oli uuden maalaispuolueen ennen pitkää selvitettävä suhteensa taloudelliseen liberalismiin, valtiolliseen konservatismiin ja toisaalta nopeasti voimistuvaan sosialismiin. Täten maalaisliiton syntyminen meillä ei ollut mikään irrallinen ilmiö vaan osa maailmanlaajuista liikettä, joka pyrki parantamaan maaseudun vähäosaisten elinehtoja ilman luokkataistelua ja vallankumousta.

Viimeksi mainittu kohta vieroitti Alkion lopullisesti sosiaalidemokraateista, joita lähellä hän oli ollut. Varsinkin häntä tympäisivät vuoden 1906 levottomuudet Viaporin kapinoineen ja Hakaniemen kahakoineen. Myös oman puolueen, nuorsuomalaisten, »yläluokkaistuminen» puolueen perustuslaillisuudessaan lähentyessä ruotsinkielisiä ja mennessä lopuksi yhteiseen hallitukseen näiden kanssa, viilensi Alkion suhteita nuorsuomalaisiin, vaikka hän kauan vielä pyrki tukeutumaan heihin, ainakin kaivatessaan johtajavoimia, tietoa ja kokemusta.

Vanhasuomalaisten myöntyvyys ei puolestaan unohtunut vanhan perustuslaillisen Alkion mielestä, eikä hän näy luottaneen puolueen jyrkkään käännökseen sosiaalisessa ohjelmassakaan, jossa »suomettarelaiset» ennen pitkää melkein kilpailivat sosialistien kanssa. Aluksi lupaava yhteisymmärrys Gebhardin kanssa häiriytyi pian tämän horjuvuuden vuoksi, ja Alkion arvostamat suomalaisen puolueen »sosiaalisen sektorinkin» Danielsonit, Palmenit ym. jäivät hänelle vieraiksi.

Näin Alkio jo suurlakon aikoihin, osittain »populismin» aatteet omaksuttuaan, tunsi itsensä poliittisesti varsin kodittomaksi. Jopa niin, että mainitun eduskuntauudistuskomitean jäsenenä hän ilmaisi vastenmielisyytensä politiikkaan. Hän ei halunnut siihen antautua vaan pyrki vetäytymään hiljaisuuteen kansanvalistus-(nuorisoseura-) ja kirjalliseen työhön. Vastenmielisyys politiikkaan johtui luultavasti puoluekiihkoilumielessä »myrkyllisestä» ajasta, Niilo Liakka arvelee. Pahiten

Alkio pelkäsi kansamme hajaantumista ja siksi hän yritti aluksi kaikkensa saadakseen edes suomalaiset porvarispuolueet lähentymään toisiaan muodostaakseen rintaman venäläisyyttä ja muutakin kansainvälistä »saastetta» vastaan. Tiedetäänkin, joskin tiedot ovat niukkoja, että Alkio jo vuoden 1905 aikana suorastaan järjesti useita sovintokokouksia pienemmissä tai vähän isommissakin puitteissa. Maatalouskysymys oli saamassa keskeisen aseman ja sekä Aikiota että

Hannes Gebhardia yritettiin kumpaakin omissa puolueissaan saada sitä selvittämään. Vanhasuomalaiset ottivat asian esille puoluekokouksensa valmisteluvaliokunnassa 30.3.1905, jolloin K. N.Rantakari ehdotti Gebhardille, että tämä esittäisi kysymykseen liittyvän alustuksen. Mutta Gebhard kieltäytyi, koska pelkäsi osuustoiminta-aatteensa kärsivän, jos hän liian näkyvästi esiintyisi jonkin puolueen miehenä. Aivan samoin kävi, kun nuorsuomalaiset yrittivät vähän myöhemmin suunniteltavaan puoluekokoukseensa saada Santeri Alkiota alustamaan maatalousasiaa torpparikysymyksineen ym. Alkio kieltäytyi uumoillen puolestaan nuorisoseurojen kärsivän, jos hän leimautui liiaksi tietyn puolueen mieheksi. Koko nuorsuomalaisten kokous muuten epäonnistui, sillä kun sitä oli kokoonnuttu 13.9.1905 pitämään, poliisi hajotti sen.

Valtiolliset olot olivat vielä siksi kireät, että Alkio ryhtyi loppukesällä 1905 sovittelemaan molempia suomalaisia puolueita. Laihialla pidettiin hänen toimestaan jo 13.8.1905 kansalaiskokous, johon kutsuttiin myös (vanha)suomalaisen puolueen jäseniä. Paikallislehden mukaan kokouksessa vallitsi sovinnollinen mieliala. Samassa hengessä Laihian nuorisoseura järjesti 15.10.1905 sovintokokouksen, jossa Alkio alusti keskustelukysymyksen valtiollisista oloista ja yhteisestä linjasta.

Näissä suppeissa puitteissa aloitettua sovinto-ohjelmaa pyrittiin jatkamaan entistä pontevammin, kun eduskuntauudistus oli päässyt hyvään alkuun. On katsottu, että Etelä-Pohjanmaalla syntyi jopa »jonkinlainen kansanliike suomalaisten välisiä riitoja poistamaan». Maakunnan lehdet ainakin kirjoittelivat ahkerasti tästä asiasta. Näissä merkeissä muodostettiin myös erityinen sovintokomitea, jossa Alkio oli tavannut Hannes Gebhardin tammikuussa 1906 ja pyytänyt tätä sovintokokouksen alustajaksi. Gebhard oli innostunut asiaan ja luvannut alustaa kysymyksen »Maalaisten yhteisistä harrastuksista» uudessa laajemmissa puitteissa pidettävässä kokouksessa.

Tätä kokousta valmisteltiin eri piireissä

Alkion kirjoittama kutsukirje Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton perustavaan kokoukseen 19.9.1906. — Kutsun saaja ylistarolainen Juho Lemponen tuli tunnetuksi nimenomaan Etelä-Pohjanmaan historia-asian innokkaana ajajana. Hänen kotonaan oli testamentti v:lta 1783, jossa muistutettiin jälkipolvia isonvihan jälkeisistä ankarista taloudellisista kamppailuista. »Tämä talo on niin suurilla kärsimyksillä suvulle säilytetty, se on pääasiallisesti emäntien kehruurahoilla sille pelastettu ettei sitä saa vieraille myydä.» »Heräävä maaseutu VII», 191; Aulis J.Alanen, Maakuntaperinteitä. Kytösavut I, 34.

Vas.: Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton ohjelma ja sen eri kohtia koskevat selostukset koottiin ja painettiin 1906 yhtenäiseksi 25-sivuiseksi julkaisuksi, jonka kannen näemme yllä. KMA. — Oik.: »Maanmoukka»-parka on sälyttänyt koko maalaisliiton vastustajakaartin selkäänsä. Tämä ml:n ensimmäinen kevätlehti julkaistiin Vaasan Ilkan kirjapainossa, aloitteen lienee tehnyt Santeri Alkio, joka myös laati ensimmöisen kirjoituksen tähän 32-sivuiseen julkaisuun. Kirjoituksen nimi oli »Lain pyhyys» ja Alkio sanoi siinä mm.: »Lain vaatimuksista luopuminen on jo tuottanut tälle maalle kamalaa onnettomuutta, Maalaisliittolaiset eivät tahdo näitä onnettomuuksia uusia. He käsittävät, että jos virkamies poikkeaa laista, on hän menettänyt oikeutensa saada nauttia kansan luottamusta. Siksi he tahtovat että kaikkiin puolueen jäseniin istutetaan syvä, persoonallinen, kaikissa koettelemuksissa kestävä lain kunnioitus. Se on isän henki, joka maalaisliitossa nöin elää – – -.» »Heräävä maalaisseutu III», 71-72.

muillakin tahoilla ja tammikuun lopulla 1906 sovintotoimikunta julkaisi maakunnan lehdissä kokouskutsun. Allekirjoittajina oli 22 Etelä-Pohjanmaan yhteiskunnallisissa riennoissa tunnettua henkilöä. Sen mukaan kokouksessa tuli olemaan viisi alustusta, Gebhardin alustuksen lisäksi Alkion »Eduskuntauudistus ja vaalitavat» — näihinhän Alkio oli komiteassa perehtynyt — M.Klemettilän »Kysymys maakuntaliittoneuvostosta», J.E.Lehdon »Kansanopistot» ja T.Hailan »Kieltolaki». Kokoustoimikunnan jäsenistä oli luultavasti suosituin Edvard Björkenheim, Orisbergin herra, jota sekä vanha- että nuorsuomalaiset toivoivat Vaasan läänin kuvernööriksi.

Sen sijaan jo politiikassa esiintynyt Alkio näyttää herättäneen vastapuolen miesten närkästystä. Laihjalta 011i Streng kirjoitti elokuussa 1905 Rantakarille, että Vaasa-lehden kannatus oli vähentynyt, koska Alkio kovasti agiteerasi. Samoin ilmoitti Vaasan päätoimittaja myöhemmin syksyllä Rantakarille »raivojen kagaalien» Alkion ja Ansaan toimenpiteistä. Hyökkäilevä asenne johtui ilmeisesti enemmän Vaasa-lehden menekin laskusta kuin Alkiosta, joka parhaillaan hieroi sovintoa.

Mutta epäilemättä Etelä-Pohjanmaan suomettarelaiset olivat varuillaan. Päivää ennen osallistumistaan Lapuan suureen sovintokokoukseen he pitivät Ilmajoella oman kokouksensa, jossa käsittelivät sovintotarjoukseen annettavaa vastausta. Alustavan ehdotuksen laati Ilmajoen Suomalainen seura, mutta tiedot kokouksen menosta ovat niukat. Lehdistä päätellen, se ainakin näyttää selvältä, että sovintohaluakin esiintyi, mutta tähän liittyi varauksia ja ehtoja. Myös henkilökohtaiset riidat näyttävät lisänneen kielteistä asennoitumista, joten sovinnontoiveet eivät olleet kovinkaan suuret.

Tämä kävi ilmi kun puolisentuhatta maakunnan miestä ja muitakin asianharrastajia helmikuun 5. pnä 1906 todella kokoontui Lapualle. Ensi töikseen eräät nimekkäät Etelä-Pohjanmaan miehet tekivät parhaansa herättääkseen sovintomielialaa. Aluksi Lapuan rovasti Wilhelmi Malmberg (Malmivaara) puhui kokousväelle Lapuan taistelun muistomerkillä sovinnon merkityksestä. Björkenheim avasi varsinaisen kokouksen todistelemalla, ettei ole »mitään niin luonnotonta kuin veljeä veljestä raastava riita Pohjanmaan suomea puhuvan kansan kesken. Niin ei ole ollut milloinkaan ennen, ei sodan eikä vainon vuosina, ei hengellisten herätysten aikoina.» Kokouksen tarkoituksen huipensi Björkenheim sanoihin: »On järkytettävä lukuisia aiheettomia puolueryhmityksiä ja luotava uusia sellaisia.»

Näillä sanoillaan astui Björkenheim itse, asiassa kannattamaan maalaispuolueajatusta. Sen sijaan Santeri Alkio tyytyi alustuksessaan vaalitavoista selvittelemään komiteansa työn tuloksia ja toistamaan omat ajatuksensa esim. ns. kolmen miehen vaalipiireistä. Kokous asettuikin niitä samoin kuin yhden miehen vaalipiirejä kannattamaan.

Sitten nousi päähenkilö Gebhard puhumaan ja aivan Alkion sanoin kysyi kokousväeltä:

»Pitääkö Teidän tyytyä siihen, että ne kysymykset jotka ovat Teitä lähinnä rimpuilevat kaikkien kaupunkilaispuolueitten ohjelmien jatkona?» — Hän piti maakysymystä niin ensiarvoisen tärkeänä, että sen ajamiseksi isänmaan etu vaati kansalaiset eroamaan muista puolueista ja liittymään eri puolueeksi, jolla maakysymys tulisi ensimmäiseksi ohjelmakohdaksi. Gebhard esittikin nyt ohjelmaehdotuksen »yhteiskunnalliselle edistyspuolueelle, jolle maalaiskysymykset ovat pääasiana». Poikamaisen innokas Gebhard kutsui kokousväen »luomaan uutta puoluetta, joka sovinnollisesti yhdistää maamme kaikki pienviljelijät» olkoot he tähän saakka olleet »nuoria» tai »vanhoja», »suomettarelaisia» tai »nuorsuomalaisia», talollisia tai torppareita. Edellytyksenä puolueen menestykseen olisi luja järjestö ja pääkaupunkilehti, sillä silloiset lehdet käsittelivät päivän politiikkaa usein ainoastaan kaupunkilaisten ja tehdastyöväestön kannalta.

Gebhardin ehdotus sai aluksi lämmintä kannatusta, päätettiin mm. pitää asiasta uusi yhteinen kokous, jota valmistelemaan valittiin jälleen toimikunta, jäseninä mm. Alkio, Aukusti Lagerstedt Lapualta, Mikko Luopajärvi Jalasjärveltä, K.Jäykkä Peräseinäjoelta ja K.Järvi Ylihärmästä. Lagerstedtia ehkä lukuun ottamatta nämä miehet tulivat ennen pitkää kuulumaan Alkion lähimpiin. Nyt tosin tyrmättiin koko maalaispuolueajatus. Sen tekivät vanhasuomalaiset, joiden rauhanehdot kerta kaikkiaan ärsyttivät toismielisiä niin, ettei edes Alkio kyennyt asiaa parsimaan, vaikka syytti riidan haastamisesta kumpaakin puolta sellaisin sanoin että suomettarelaisten puoluesihteeri Rantakarikin lausui siitä ihailunsa. Samalla tämä moitiskeli oman puolueensa jäseniä

Malmbergia ja Kuortaneen kirkkoherra Svanbergia, jotka sovinnollisissa lausunnoissaan peräti tunnustivat että nuorsuomalaiset olivat suhtautumisessaan itään olleet oikeammmassa. On ilmeistä, että suomettarelaiset pelkäsivät maalaispuolueen hajoittavan rivejään, sitä varten Gebhardinkin jatkuvat yritykset pyrittiin hautaamaan »komiteoihin kuolemaan». Ainoaksi pysyväksi tulokseksi Lapuan kokouksesta jäi Gebhardin esitelmän painattaminen nimellä »Pienviljelijät kokoon». Gebhard kyllä palautettiin järjestykseen omassa puolueessaan, jolle hän sai vain valmistaa laajahkon malaisohjelman.

Gebhard itse ilmoitti kesällä 1906, että hän aikaisemmin oli ollut erityisen maalaispuolueen kannalla, mutta »lähemmin asioita punnittuani ja huomattuani muutamia ilmiöitä maaseudulla en pidä sitä suotavana. — — — Pelkään näet, että maalaispuolueen ohjelma voi tulla siksi jyrkäksi, että se tulisi useinkin karkoittamaan maamiesseurasta pois varsinaisen ohjelman ajamiselle välttämättömän tarpeellisia ja hyödyllisiä kansalaisia».* Gebhardia vieroitti maalaispuoluehankkeesta myös siinä voimakkaasti ilmenevä »nuorsuomalainen hapatus», jota hän ei saanut lähtemään.

Epäilemättä puolueet kilvan kosivat maalaiskansan ääniä, kuten Alkio Ilkassaan oli hieman ivallisesti todennut. Gebhardkin myöhemmin myönsi, että hänen tarkoituksenaan oli perustaa puolue, johon Suomen lukuisa torppariväestö olisi voinut liittyä; hänen tavoitteensa olivat vilpittömämpiä kuin varsinaisten »puoluepukarien». Mutta eivät talonpojatkaan olleet aivan niin yksinkertaisia kuin monet herrat heistä luulivat. Muuan kirjoittaja esim. totesi, että talonpoikaissäädyn jäsenet »käyttivät hieman naurahtaen hyväkseen tätä Helsingin herrain maahenkeä».

Puolueen perustamis-innostus synnytti ilmeisesti myös »Talonpojan Lehden» ja antoi loppusysäyksen vastavaikutuksena puolueiden kiistelylle Alkion Ilkkaan, joka jo näytenumerossaan (20.4.1906) ilmoitti, että Lapuan sovintokokouksen ohjelman mukaisesti lehteä elähdytti voimakas halu koota Etelä-Pohjanmaan kansa järjestöksi toteuttamaan käytännössä niitä suuria taloudellisia, yhteiskunnallisia ja valtiollisia uudistuksia, joihin kansalaista tämä suuri historiallinen ajanjakso niin voimakkaasti velvoittaa.

Merkillepantavaa on, että Alkio tällöin puhui vain eteläpohjalaisilleen. Ilkkahan ei tunnustautunut minkään puolueen lehdeksi vaan ilmoittautui päinvastoin »puoluepakolaisten» äänenkannattajaksi ja asetti vain maaseudun kysymykset johtavaksi periaatteekseen. Vielä saman vuoden syyskuussa Alkio epäili, ettei maalaispuolueella ollut elinvoimaisuutta, koska siltä puuttui eteviä johtajia, valta luhistuisi vain »maapatruunain ja kuntain johtomiesten käsiin». Niinpä olikin Alkiolla vakavasti mielessä tuo toinen vaihtoehto: pyrkiä enemmistöksi jonkin edistysmielisen puolueen riveissä. Vasta sitten, jos tämä epäonnistuisi, olisi luotava koko maata käsittävä maalaispuolue.

Aivan samoja ratoja näyttää Gebhardinkin ajattelu alun perin kulkeneen, kuten nähtiin suomalaisen puolueen Seinäjoelle kesäkuun alussa 1906 järjestämästä »maakuntakokouksesta». Siellä J.E.Antila luki Gebhardin tervehdyksen, jossa vielä pidettiin varmana, että »tulevaisuus tulee osoittamaan, ettei yksikään nykyisistä puolueista voi täyttää maanviljelijöissä herättämiään toiveita. Silloin maalaispuolueen aika on tullut.» Gebhard uumoili puolueiden vastarintaa ja pyrki siirtämään ajatuksen toteuttamisen otollisempaan ajankohtaan.

Vanhasuomalaiset Antila, K.Lanne ja O.E.Könni kannattivat kuitenkin valtakunnallista maalaisliittoa ja Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseuran sihteeri, agronomi A.Teräksinen kannatti vuorostaan ammatillista yhteenliittymää. Tällöin Rantakari notkeasti käänsi asian sen suuntaiseksi, että suomalaiseen puolueeseen syntyisi maalaisliiton luonteinen erikoisryhmä, joka keskuudessaan päättäisi ammatillisista asioista, mutta koko kansaa koskevista kysymyksistä päätettäisiin suomalaisen puolueen kokouksissa. Tämän ehdotuksen kokous hyväksyi, jolloin eteläpohjalainen »maalaisliitto» olisi saanut pettävästi samankaltaisen »autonomian» kuin Suomi helmikuun manifestin jälkeen. — »Koko kansaa koskevat asiat» oli varsin pyöreä käsite.

Täten kävi ilmi, ettei suomalainen puolue hyväksynyt hankkeilla olevan maalaisliiton itsenäistä poliittista toimintaa eikä sitä hyväksynyt nuorsuomalainenkaan puolue, kuten Helsingin Sanomien jyrkkäsanaisesta kirjoituksesta kävi ilmi.

Kumpikin pelkäsi, että maalaispuolueesta tulisi vastapuolueen alaosasto. Nyt näytti jo siltä kuin koko asia olisi rauennut varsinkin kun nimenomaan Santeri Alkiolla ei ollut halua puhtaan luokkapuolueen perustamiseen. Mutta silloin puuttui kenttä asiaan. Aika oli niin monessa suhteessa kypsä maalaispuolueen syntyyn ja puolueen perustamisasia oli niin monesti ollut vireillä, että puolue syntyi spontaanisesti vieläpä kahdella taholla. Pohjoispohjalaiset olivat moneen otteeseen käsitelleet asiaa, mm Oulun maamiespäivillä 6.-7.4.1906, keskipohjalaiset yrittivät levittää Gebhardin ohjelman luontoisia paikallisia (suomettarelaisia) maalaisliittojaan Oulun ja Kuokkalankin suuntaan, mutta hellmhkolia menestyksellä.

Vasta elokuussa 1906 Kalevassa ilmoitettiin, että Oulunjoen maalaisseura oli ryhtynyt toimenpiteisiin koko maata käsittävän edistyspuolueen perustamiseksi. Perustamisen piti tapahtua Oulussa 18.9. maanviljelijöiden kokouksessa. Ehdotus, jonka teki asioitsija Otto Karhi (Lindgren) sai vastakaikua, joskin myös vastustusta. Niinpä Kyösti Kallio oli sitä mieltä, ettei maalaispuoluetta »tällä hetkellä liene mahdollisuus perustaa, vaan sen syntymisestä ei tarvitsekaan erityisesti huolehtia, sillä se syntyy olevien olojen pakosta, ellei ennen niin uuden eduskunnan kokoontuessa». Kallion mielipiteen, joka lähentyi sekä Gebhardin että eritoten

Alkion ajatuksia, oli synnyttänyt olettamus, että lähestyvät eduskuntavaalit tekivät itsenäisen maalaispuolueen perustamisen tässä puoluetaisteluvaiheessa arveluttavaksi. »Aate on puoluetunnuksena kukkanen vain, se kukoistaa hetkisen — lakastuakseen vallantavoittelijan jalkoihin», Alkio vuorostaan kesällä 1906 lausui.

Kun näin ollen maalaisväestön järjestäytymistä ei mikään voinut estää, kuten Gebhard myöhemmin totesi, eteläpohjalaiset istuttivat maalaispuolueaatteensa nuorsuomalaisen puolueen varjoon. Tämä tapahtui vaiheittain, kun jo 2.9.1906 pidettiin sekä Kauhavalla että Laihialla kansalaiskokoukset, joissa keskusteltiin, miten oli ryhmityttävä uusissa eduskuntavaaleissa. Varsinkin Laihian kokouksessa vaadittiin innokkaasti oman maalaispuolueen perustamista ja päätettiin lopulta ryhmittyä jonkinlaiseksi nuorsuomalaiseksi maalaispuolueeksi, joka eroaisi kaupunkien vastaavasta siten, että ryhmä ottaisi maalaiskysymykset ohjelmansa tärkeimmiksi numeroiksi.

Vähin äänin sitten kokoonnuttiin 19.9.1906 Vaasassa Ilkan toimitalossa noin 30-miehisenä joukkona ja päätettiin perustaa »Nuorsuomalainen Maalaisliitto».

Toimikunta asetettiin laatimaan sille ohjelmaa. Sitä varten nimettiin 17:sta päivänpolttavasta kysymyksestä alustuksia, joista viidentenätoista oli Alkion alustus kirkon erottamisesta valtiosta ja vaatimus uskonnonvapaudesta. Nämä ohjelmakohdat piti käsitellä eteläpohjalaisten yhteiskokouksessa Kauhavalla 2223. päivinä lokakuuta, mikä myös tapahtui. Kokouksen puheenjohtajiksi valittiin Santeri Alkio ja Mikko Luopajärvi. Vieraileva talonpoikaissäädyn entinen puhemies P.Ahmavaara esitelmöi aluksi »nuorsuomalaisen puolueen merkityksestä». Tämän jälkeen Santeri Alkio alusti kysymyksen Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen

Maalaisliiton perustamisesta ja kysyi lopuksi kokouksen osanottajilta, perustetaanko liitto. Yksimielisesti se päätettiin perustaa. Kun Kauhavan ja Oulun kokoukset pidettiin jokseenkin samanaikaisesti on Alkio joutunut todistelemaan, että tämä samanaikaisuus ei ollut tahallista vaan puhdas sattuma. Nimenomaan eteläpohjalaisten aloite syntyi ilman aavistustakaan oululaisten hankkeesta. Kun sitten pohjoispohjalaiset, Suomen Maalaisväestön Liiton perustajat kutsuivat oman perustavan kokouksensa koolle Seinäjoelle 26.-27.10.1906, liitettiin kokouskutsuun toivomus, että eteläpohjalaiset peruuttaisivat aikeensa kokoontua Kauhavalle 22, 23.10. Mutta eteläpohjalaisten hanke oli

Alkion mukaan saanut perinpohjaisten valmistelujensa takia niin hyvän etumatkan, että sitä oli vaikea peruuttaa. Sitä paitsi, hän arveli, ei ollut vakuutta siitä, että koko maata käsittävästä liitosta tulisi niin edistysmielinen ja vapaamielinen kuin eteläpohjalaiset tahtoivat. Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto halusi olla »maalaisihanteiden puolesta taisteleva vasemmisto alistumatta kuitenkaan nuorsuomalaisen puolueen alaosastoksi». Samalla Alkio julisti, että »Suomen

Maalaisväestön Liiton haaraosastot paikkakunnallanune muodostavat toistaiseksi E.P.Nuorsuomalaisen Maalaisliiton oikean siiven joka välittää yhteyttämme pappisvaltaisen ja virkavaltaisen vanhoillisuuden kanssa» Alkion viimeksi mainittu huomautus perustui siihen tärkeimpään eroon, mikä mainituilla liitoilla tuli olemaan: eteläpohjalaiset halusivat valtion ja kirkon eroa, mutta Maalaisväestön Liitto ei hyväksynyt tätä ajatusta. Kun Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliitonkin miehiä, mm. Alkio, oli Seinäjoen kokouksessa 26.10.1906 kuuntelijoina »oli heidän joukossaan Maalaisväestön Liiton kannattajia, joita Kauhavan kokouksen tinkimätön kanta kirkon ja valtion erosta ei miellyttänyt.» Nämä siis muodostivat Alkion mainitseman E.P. Nuorsuomalaisen Maalaisliiton »oikeiston».

Oliko tällainen termi paikallaan? Tarkasteltaessa molempien liittojen ohjelmia* havaitaan niissä itse asiassa varsin vähän oleellisia eroja. Eteläpohjalaisten liitto korosti aito alkiolaisesti oikeudentunnon juurruttamisen tärkeyttä ja laillisuuden viipymätöntä palauttamista. Suomen kielen tuli olla virallinen pääkieli, mutta ruotsinkielisellä vähemmistölläkin lailla turvatut oikeutensa. Kotimaisten kielten keskinäinen suhde oli määriteltävä eduskuntalailla.

Kieltolaki oli ensi tilassa toteutettava, verotusjärjestelmä uudistettava, maanteiden teko- ja kyyditysrasitus tasoitettava kaikkien veroa maksavien kesken, kaikkien kunnallisveroa maksavien oli saatava myös kunnallinen äänioikeus, maattomille hankittava maata kartuttamalla tilattoman väestön lainarahastoa ja torppareille oli järjestettävä vähintään perinnöllinen hallinto-oikeus, kunnes koko torpparilaitos vähitellen hävitettäisiin ja torppareista tulisi palstatilallisia. Koululaitos oli uusittava mm. Päivälehden piirissä jo 1890-luvulla suunnitellulla tavalla tekemällä kansakoulusta yleinen pohjakoulu, joka valmentaisi oppilaansa sekä laajempaa kansalais- että ammattisivistystä varten; viimeksi mainittua silmällä pitäen olisi kuusivuotisten oppikoulujen kolmesta alimmasta luokasta muodostettava eräänlainen päättyvä kurssi. Oppikoulujen teoreettista oppimäärää, liikoja kieliä ja vähemmän tarpeellista matematiikkaa oli niin ikään vähennettävä, yksi vieras kieli oli opittava kunnollisesti, ruotsin kielen opiskelu oli ala-asteilla saatava vapaaehtoiseksi jne.

Alkiolaisten suunnittelema kouluohjelma oli siis aivan nykyaikainen. Mutta niin oli myös vanhuuden ja työkyvyttömyyden vakuutus. Se olisi taannut kansalaiselle vuotuisen eläkkeen. niin pian kuin hän oli menettänyt työkykynsä tai saavuttanut 55-60 vuoden iän. Täten Alkion ohjelmassa oli selvä kansaneläke. Virkamiespalkat sen sijaan oli ohjelman mukaan tarkistettava ja niiden, kuten virkamiesten lukumääränkin, oli tultava eduskunnan määrättäviksi. Sotaväen tilalle oli asetettava kansanmiliisi ”Tässä viimeisessä kohdassa näkyvät Alkion pasifistiset tendenssit.

Erityisen keskeinen kohta alkiolaisessa ohjelmassa oli valtion ja kirkon toisistaan erottaminen. Suomen Maalaisväestön Liitto tyytyi »lausumaan vakaumuksenaan, että kehitys on kulkenut siihen, jolloin kysymys kirkon ja valtion erosta on otettava tarkan harkinnan alaiseksi». On ilmeistä että nuorsuomalaisen maalaisliiton jyrkkään kantaan vaikuttivat jo aikaisemmin mainitut nuorisoseuraväen »tolstoilaiset tendenssit» yhdessä Santeri Alkion henkilökohtaisten mielipiteiden kanssa. Alkion omaperäisestä suhteestaan kirkkoon ja hänen vapaakirkon myötäilemistään on jo kerrottu. Maalaisväestön liiton kirkkopolitiikkaan vaikuttivat puolestaan herätysliikkeet ja kirkollisten epäkohtien nostattama katkeruus. Kares on kiinnittänyt huomiota siihen, että suurin osa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan heränneistä, jotka olivat ryhmittyneet Rosendalin ympärille ja olivat siis perustuslaillisia, liittyi uuteen maalaispuolueeseen. Nuorsuomalaisuuteenkin sisältyi näet pyrkimyksiä valtiokirkkojärjestelmän sidonnaisuuksien poistamisesta.

On sanottu, että alkiolaisen maalaisliiton ohjelma, joka suurimmaksi osaksi lähti oppi-isänsä kynästä, poikkesi Suomen Maalaisväestön Liiton ohjelmasta mm. sikäli, että eteläpohjalaiset käyttivät estoitta hyväkseen vanhojen puolueitten kannanmäärittelyjä ottaakseen ohjelmaansa sen mikä niissä oli hyvää, mutta oululaiset taas pelkäsivät »helsinkiläisten hajuakin». Silti oululaistenkin oli enimmäkseen hyväksyttävä nuorsuomalais-alkiolainen linja pyrkiessään rajaamaan liittonsa sen lähtökohdasta, Gebhardin suomettarelaiseksi värittyneestä ohjelmasta.

Kieliohjelma Maalaisväestön Liitolla tuli yhä olemaan jyrkempi kuin alkiolaisilla, samoin kanta virkamieskysymyksessä, kunnallisessa äänioikeudessa, »firmojen» maanomistuksen rajoittamisessa ym. Yleensä oululaisten liitto edusti jyrkempää agraarilinjaa kuin Etelä-Pohjanmaan Maalaisliitto, joka niin paikallispohjalle kuin se olikin perustettu, kiinnitti enemmän huomiota yleisvaltakunnallisiin kysymyksiin. Pääpuolue ei puhunut mitään sotalaitoksesta, vanhuusvakuutuksesta, palkkausasetuksen uusimisesta jms. ja verouudistustakin eteläpohjalaiset käsittelivät paljon yksityiskohtaisemmin ja olivat yleensäkin maaseudun sosiaalisissa kysymyksissä radikaalisempia.

Ristiriidoista huolimatta Alkio piti silti maalaisliittojen perustamista »ensimmäisenä valtiotekona, mihin talonpojat sitten nuijasodan olivat ryhtyneet». Ristiriidatkin olivat osittain näennäisiä; eteläpohjalaisissa, jotka eivät heti taipuneet yhtymiseen, vaikutti suuresti vanha vapaudenrakkaus, vastahakoisuus alistua yhtä vähän oululaisten kuin »Helsingin herrojen» komentoon. Ei Alkiokaan, joka halusi välttää liian näkyvää puolueleimaa, ruvennut liittonsa puheenjohtajaksi, vaan toimitti siksi Mikko Luopajärven. Silti Alkio tuli Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton ainoaksi edustajaksi maaliskuun eduskuntavaaleissa

Kun molempien maalaispuolueitten ohjelmat olivat niin lähellä toisiaan, oli niiden yhtyminen piankin odotettavissa. Sitä helpotti vuorostaan se, että molemmilla johtajilta, Alkiolla ja Kyösti Kalliolla, jotka jo varhain ystävystyivät, oli varsin samansuuntaiset mielipiteet. Alkio tosin syytteli varsin jyrkkäsanaisesti Suomen Maalaisväestön Liittoa vanhoillisuudesta ja pappien sekä virkamiesten tukemisesta. Mutta Kalliokaan ei ollut täysin tyytyväinen tuohon liittoon, vaan moitti sitä liian jyrkästä agrarismista. Kallio olisi muuten alkuvaiheista lähtien ollut yhteistyön kannalla Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton kanssa. Hän oli nimittäin vuoden 1907 vaaleissa sekä SML:n että — oltuaan hänkin pitkään »nuorten» miehiä — nuorsuomalaisten ehdokas.

Molempien maalaispuolueitten ohjelmat olivat sitä paitsi varsin lähellä nuorsuomalaisten ohjelmaa; SML nimenomaan sai Oulun nuorsuomalaisissa lehdissä Kalevassa ja Louhessa aluksi runsaasti palstatilaa. Kun Kallio aloitti näissä lehdissä SML:n suuntaviivoja käsittelevän kirjoitussarjansa syyskuussa 1906, hän asettui hyvin samalla kannalle kuin Alkio, katsoi nuorsuomalaisen puolueen lähinnä vastanneen maalaisväestön tarpeita ja korosti erityisesti laillisuusperiaatteen merkitystä. Ilmeisesti hän kuten Alkiokin alkuaan uskoi, että radikaalinen maaseutusiipi pääsisi voitolle nuorsuomalaisessa puolueessa ja siten kuin itsestään syntyisi voimakas edistyksellinen maalaisväestön etuja ajava puolue.

Kun toiveet näyttivät utopistisilta ja kun ulkopuolinen painostus voimistui (esim. Otto Karhi Oulussa vaati alusta lähtien itsenäistä maalaispuoluetta ja sama mieliala alkoi levitä myös Etelä-Pohjanmaalle), syntyivät edellä mainitut maalaispuolueet, toinen vielä nuorsuomalaisten siipien alla, toinen vain ohjelmassaan tämän puolueen näkökantoja vaalien. Silti aluksi epäröivät puoluejohtajatkin halusivat irtautua pääkaupungin herroista. Olihan nyt kysymys maalaisväestön elämisen ehdoista, joita »herrat» eivät ottaneet riittävän vakavasti. Maalaisten oli otettava kohtalonsa omiin käsiinsä, »kun oli niin kauan saatu tanssia kaupunkilaisjohtajien pillin mukaan. Siinä tulee syntyä toinen peli, meidän täytyy asettua monissa asioissa kaupunkien pyyteitä vastaan», Alkio sanoi.

Tässä keskeisessä asiassa oltiin niin yksimielisiä, että yhtyminen lopulta oli helppoa kun se ei ollut kiinni henkilökysymyksistä. Kyösti Kallio on kertonut, miten jo junassa Helsinkiin eduskuntaan mentäessä »keskustelimme Santeri Alkion kanssa yhteistoiminnan mahdollisuuksista»:

»Alkion tarkoituksena oli kumminkin käydä yhteistoimintaan nuorsuomalaisten kanssa, vaikka hän katsoikin itsellään olevan aivan heistä riippumattoman aseman. Hän kävikin muutamissa nuorsuomalaisten ryhmäkokouksissa, mutta kun siellä olevat oikeistolaiset hieman ylimielisesti olivat arvostelleet hänen esittämiään ajatuksia, niin huomasi hän olevansa vieraassa seurassa. Muistan hyvin tuon illan, jolloin hän palasi asuntoomme — yhteinen asunto oli Vuorikadun Hospizissa — ja päättäväisesti ilmoitti minulle: ’Minä en mene enää koskaan siihen ryhmään.’ Ja päätös piti.

Alkion liittyminen maalaisliiton ryhmään oli monessa suhteessa meille suuri voitto. Täten saimme rohkean rintamamiehen ja lisäksi Ilkan miehineen heikon puoluelehdistömme tueksi.»

»Olomme eduskunnan pienimpänä puolueena ei ollut suinkaan kadehdittava, koska kaikki muut puolueet katsoivat sellaisen puolueen tarpeettomaksi. Sen tähden tekivät he myös voitavansa saadakseen olomme eduskunnassa niin merkityksettömäksi kuin suinkin. Omat voimat eivät riittäneet edes saamaan muuta kuin yhden paikan suuressa valiokunnassa ja valtiovarainvaliokunnassa ja toisen puolueiden edun mukaista ei ollut meitä auttaa. Varsinkin nuorsuomalaiset, joita aatteellisesti olimme lähimpänä, olivat kylmäkiskoisia, koska he toivoivat tulevissa vaaleissa voivansa meidät nujertaa. Mutta tämä puristus läheni maalaisliittolaisia toisiinsa ja jyrkensi suhdettamme nuorsuomalaisiin.

Me emme ajatelleet perääntymistietä, kuten he toivoivat, vaan aloimme suunnitella näiden maalaispuolueiden yhtymistä»

Alkion kirjeistä Kalliolle saadaan vahvistus hänen vilpittömistä aikeistaan toimia »vanhan» puolueensa riveissä. Alkio kirjoittaa Kalliolle 1.5.1907, siis eduskuntatoiminnan ensi vaiheessa:

»— Mikäli ymmärrän on minun velvollisuuteni nyt lujasti pitää kiinni siitä, että voin toimia yhdessä pääpuolueen kanssa. Se voi auttaa ajamiani asioita. Nyt on nuorsuomalaisuus selvenemässä ja ajattelen, että sitä on nyt autettava siten, että me jotka edustamme ns. maalaisradikaaleja koetamme säilyttää vaikutusvaltamme puolueen vasemmistossa. Jos sivistyneet ainekset lipuvat vähitellen oikeistoon, silloin tulee ajatella uusia. Syy, miksi en ehdottomasti vielä voi liittyä maalaisväestön liittoon on pelko siitä, ettei se kuitenkaan nykyisessä muodossaan lopulta läpäise. Puoluetaistelu kärjistyy vastedes kahta näkökohtaa silmälläpitäen; toinen on puhtaasti ammatillinen, jolloin jos maalaiset yrittävät sekoittaa siihen valtiopoliittisia puoluetarkoituksia ammatillinen liike kärsii; toinen, että puoluetaisteluun tarvitaan ehdottomasti sivistyneitä voimia.»

Kuitenkin juuri nämä nuorsuomalaisen puolueen »herrat» joista Kallio on maininnut Heikki Renvallin, lienevät loukanneet Alkiota, joten hän on ollut vakuuttunut siitä, että nuorsuomalainen puolue, kaupunkilaisvärisenä, ei hyödyttäisi maalaiskansan asiaa. Elokuun alussa 1907 Alkio viestitti maakuntaan tiedon siitä, että hän oli eronnut nuorsuomalaisista, ja saman vuoden lopulla eli 29.12.1907 Etelä-Pohjanmaan

Nuorsuomalainen Maalaisliitto piti Alavudella kokouksen, jonne Suomen Maalaisväestön Liitosta oli kutsuttu puhumaan Kyösti Kallio ja Otto Karhi. Yksimielisesti päätettiin, kuten Alkio oli jo etukäteen Kalliolle arvellut tapahtuvan, liittyä Suomen Maalaisväestön Liittoon. Liiton hallitus vuorastaan päätti 7.1.1908 järjestää yhteisen kokouksen Tampereella 29.-30.1.1908, jolloin eteläpohjalaiset ensi kertaa olisivat virallisesti yhteydessä SML:läisten kanssa. Yhtymispäätös oli yksimielinen, mutta ohjelmakysymys jätettiin aluksi molempia ryhmiä edustavalle komitealle, joka ei päässyt yksimielisyyteen, kun kumpikin puoli piti lujasti kiinni ohjelmansa erityispiirteistä. Piti asettaa uusi suppeampi ja sovittelevampi komitea, johon tulivat Alkio, Kallio ja Leppälä.

Ratkaisevana voitaneen pitää jo Suomen Maalaisväestön Liiton laajennetun hallituksen kokousta 8.8.1908, jossa mainitun komitean ohjelmaehdotus esiteltiin. Mukana ollut Alkio lienee senkin takia ollut nyt myöntyväisempi, ettei hänen vaalipiiristään ollut yksikään mennyt läpi. Kun nyt pelkillä liiton omilla listoilla ääniä kertyi vain n. 3 000, eivät ne riittäneet hänenkään valitsemiseensa. Toisaalta

Alkion epäluulot nuorsuomalaisiin, joita »Helsingin herrat» johtivat, olivat lisääntyneet. Olihan siltä taholta vastikään provosoitu hyökkäys Ilkkaa vastaan. Ratkaisevaa oli myös että yhdyttiin Alkion kantaan siinä, ettei SML ollut pelkkä maanviljelijäin puolue vaan nimenomaan myös maaseudun köyhän väestön, torpparien ja tilattomien puolue. Torpparien itsenäistyminen ja maaseudun sivistyspyrintöjen ajaminen asetettiin etualalle. Tässä mielessä Alkio nyt kannatti mm. maalaiskansakoulunopettajille palkankorotusta, jota ehdotusta hän edellisvuonna oli eduskunnassa vastustanut, koska hänen mielestään sellaiseen ei ollut varoja. Mutta tällä kertaa hän päätteli, että maaseudulle oli saatava pätevää opettajavoimaa.

Näin saatiin komitean ohjelmaluonnos »justeeratuksi» ja esiteltiin Kauhavalla 7.-8.11.1908 kokouksessa, jossa vihdoin päästiin ratkaisuun. Ohjelma tarvitsi tosin vieläkin eräiden — Leppälänkin haastattelussa mainitsemien — »pikakomiteoiden» työn. Lopputulos oli, sanoo Olavi Borg, hyvin ankara kompromissi. Kaikki ohjelmakohdat, jotka jommalla kummalla puolella oli, otettiin yhdistettyyn ohjelmaan. Virkamies- ja kirkkokysymyksissä omaksuttiin lähinnä oululaisten kanta, kielikysymyksessä taas eteläpohjalaisten. Kummallakin taholla lievennettiin siis hiukan vaatimuksia, joskaan »yksipuolista siirtymistä jyrkempään tai maltillisempaan suuntaan ei tapahtunut» (Borg).

Alkiolle »kipeä» kysymys kirkon ja valtion asemasta määriteltiin mm. näin:

»Koska kirkon ja valtion eroa ei vielä ainakaan ensi tilassa voida ratkaista, niin on täydellinen uskonnon vapaus ja oikeus siviiliavioliiton solmimiseen kansalaisille mitä pikimmin lainsäädännön kautta myönnettävä. Samoin myös on tässä tapauksessa papiston palkkaus mitä pikimmin järjestettävä ja on siinä huomioonotettava:

a) että virkatalot palkkaetuina on lakkautettava

b) palkat tasoitettavat ja suoritettavat kohtuullisina rahapalkkoina.

Tavoitteena oli myös torpparilaitoksen poistaminen kokonaan, mutta väliaikaistavoitteina mm. perinnöllinen vuokraoikeus ja se, että vuokranmaksun sai suorittaa rahassa. Häätö ilman vuokralautakunnan lupaa oli myös kiellettävä. Työväen asiassa mentiin pitemmälle kuin alkiolaiset olisivat menneet. Suomen Maalaisväestön Liiton tuli nyt kannattaa kaikkia työväen oikeutettuja vaatimuksia, mm. työpäivän lyhentämistä, työväen suojelulainsäädäntöä ja -vakuutusta. Niin ikään oli säädettävä ylempiä kansakouluja koskeva oppivelvollisuus; kansakoulut oli otettava pohjakouluksi varattomien oppilaitten koulunkäyntimahdollisuudet oli turvattava, jatkokursseja järjestettävä  ja valtion oli avustettava kansanopistoja. Olipa tavoitteena eräänlainen ylemmän asteen »kouludemokratia» ainakin niin, että kouluylihallitukseen järjestettäisiin opettajiston ja johtokunnan valitsemia jäseniä.

Erittäin selvä ja tärkeä tavoite oli kunnallinen äänioikeus kaikille 21 vuotta täyttäneille ja muuten samoin rajoituksin kuin valtiollisissa vaaleissa. Edelleen oli jokaiseen kuntaan, mikäli mahdollista, asetettava valtuusto jne. Ohjelmaan sisältyi luonnollisesti myös joukko maatalouden edistämistä koskevia kohtia, kuten maatalouden valtionapu, maatalousopetuksen järjestäminen, pienviljelijäin osuustoimintayritysten sekä osuuskassojen tukeminen, sanalla sanoen oli »toimittava yleensä maanviljelyksen kehittämiseksi ja maanviljelijäin taloudellisen tilan parantamiseksi».

Tällä ohjelmalla lähti Alkiokin pian taistelemaan, kun yksikamarinen eduskunta aloitti taipaleensa. Mutta millainen oli tuo kansanedustuslaitos, jonka ovet avautuivat nyt Alkiolle?

Ensi askeleet eduskunnassa

Uusi eduskuntamme oli melko kaupunkilaisvoittoinen. Kaupunkilaiset näet käyttivät äänioikeuttaan suhteellisesti enemmän kuin maalaiset, miehet innokkaammin kuin naiset ja ruotsalaiset suhteellisesti kaikkein innokkaimmin. Entäs työväki? Sehän yllätti kaikki, omat kellokkaansakin, kokoamalla 330 300 ääntä, runsaat 36,4 % kaikista n. 900 400:sta äänestä ja sai 80 edustajaansa läpi. Kun varsinaista tehdas- ym. kaupunkityöväestöä ei ollut läheskään näissä suhteissa, on ilmeistä että sosiaalidemokraatit olivat jo ensi rynnistyksissä päässeet torpparien ja muun tilattoman väestön pääpuolueeksi. Vähäväkiset uskoivat sosialismin tuovan heille nopeimman avun, kun »akitaattorit» sitä suuriäänisesti lupasivat.

Vaaliagitaatiolla tuskin lieneekään ollut niin suurta merkitystä myöhemmin kuin ensimmäisissä eduskuntavaaleissa punaista viivaa vedettäessä. Kansa oli suurelta osaltaan varsin perehtymätöntä valtiolliseen elämään, josta sitä oli säätyvaltiopäivien aikana pidetty erillään. Alkiota, joka itse lienee ollut suhteellisen vähän liikkeellä, propagoi ahkerasti vaalitulokseen etukäteen hyvin optimistisesti suhtautuva Mikko Luopajärvi. Mm. Jurvassa ja Peräseinäjoella Luopajärvelle oli valitettu sitä, että Alkio ajoi kirkon ja valtion eroa. Siitä oli helppo yksinkertaisimmille väittää Alkiota täyspakanaksi. Ja yksinkertaisia riitti, muistettakoon esim. vaikka Kiannon »Punaisessa viivassa» kuvaamaa kansaa jolle selitettiin uutta oppia.

Kun oltiin ensi kertaa »pappia kyydissä» oli ääntenkerääjien ja varsinkin maalaisliiton miesten, jotka »kalastelivat» hiukan syrjäkulmilla, lähdettävä liikkeelle hyvin kouraantuntuvalla ohjelmalla. Tämän oli Alkio eteläpohjalaisen kansansa tuntevana käsittänyt. Hänen oppi-isänsä Snellman jo oli julistanut: ensin leipää, sitten valistusta. Mutta suomettarelaiset olivat sosiaaliradikaalisten johtajiensa Danielson-Kalmarin, E.G.Palmenin, Gebhardin, Paasikiven ym. ja neuvokkaan puoluesihteerinsä K.N.Rantakarin (oli Suomen ensimmäinen laatuaan) toimesta laatineet myös sekä kieli- että väestöpoliittisesti mahdollisimman radikaalin ja selvätavoitteisen ohjelman, jolla he saivat 59 edustajaa »haaviinsa».

Nuorsuomalaisten saavutus jäi vajaan puoleen tästä, 26:een, sillä heidän kannattajistonsa oli varsin kirjava ja heidän sosiaalipoliittinen ohjelmansa varova ja tunnusteleva. Kun uuden sortokauden merkit eivät vielä olleet näkyvissä, ei laillisuustaistelun tunnuksillakaan enää ollut entistä vetoa. Nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset ajan perustuslaillisessa hengessä pääsivät hallituspuolueeksi, vaikkei tällä uudella senaatilla ollut takanaan enempää kuin 50 edustajaa — 26 »nuorta» ja 24 ruotsalaista.

Voitaneen ehkä väittää, että maalaisliittolaiset pääsivät eduskuntaan vielä näissä vaaleissa osittain nuorsuomalaisten kelkassa. Puolueet olivat niin kiinteässä vaaliliitossa, että monet ehdokkaat olivat sekä SML:n että nuorsuomalaisten jopa SML:n ja suomettarelaisten listoilla. Täten valituista ratkaisi mm. Kyösti Kallio kantansa SML:n hyväksi heti ja Alkio myös siirtyi melko pian samoille linjoille. Yleensä molemmilla listoilla olleet ehdokkaat siirtyivät vanhoihin puolueisiinsa; siten Oulun 1. pohjoisessa vaalipiirissä SML:n ja nuorsuomalaisten ehdokas, talonpoikaissäädyn entinen puhemies Pekka Ahmavaara meni jälkimmäiseen puolueeseen. Oulun eteläisessä ja Viipurin 1. itäisessä SML kuitenkin menestyi parhaiten, sai kummassakin läpi neljä miestä, jotka pysyivät. Uusi puolue ei näy aluksi tuntuneen »yliloikkarien» mielestä varmalta. Alkiokin yritti aluksi vakain tuumia toimia nuorsuomalaisten riveissä, mutta havaitsi menon siellä itselleen vieraaksi. Vaikka puolueessa oli myös talonpoikia, oli sen henki Alkiolle liian »aristokraattinen». Näyttää myös siltä, että kun Alkio tapansa mukaan pyrki heti tekemään joitakin aloitteita, häneen suhtauduttiin lievällä ivalla, häntä katsottiin »ylhäältä alaspäin». Matti Pesonen, muuan nuorsuomalaisen ryhmän jäsen kertoo muistelmissaan: »Näin yksikamarisen alkaessa ensimmäiset valtiopäivänsä perustuslaillisten ryhmäkokouksessa aloittelevan Santeri Alkion. Hänellä oli ylen paljon uudistusehdotuksia voidaksensa saada niitä mahtumaan perustuslaillisten ohjelmaan. Siksi hän perusti oman kääpiöpuolueensa, josta sitten aikaa myöten on kasvanut maan suurin puolue.»

Alkion suhtautumiseen vaikutti luonnollisesti hänen läheinen ystävyytensä SML:n kärkimiehen, Kyösti Kallion kanssa. Tämä näyttää toimittaneen Alkiolle asunnonkin Hospitzissa. Myöhemmin Kyösti Kallio vielä »Aatteenmiehessä» kuvaa Alkion menettelyä: »Alkio aikoi aluksi liittyä nuorsuomalaiseen eduskuntaryhmään, joka tietysti olisi tarjonnut hänelle paljon kunniakkaamman paikan kuin kaikkien ylenkatsoma ja halveksima maalaisliitto.

Mutta Alkio ei koskaan ollut niitä miehiä, joka tahtoisi vastuksia välttää ja mukavuuksia etsiä silloin kun pitäisi jotakin tinkiä aatteestaan. Sen tähden hän päätti heti erota nuorsuomalaisesta ryhmästä, kun huomasi sen oikeiston harrastukset itselleen vieraiksi. Ja oikeastaan ei hänen eroaan voinutkaan minään luopumisen pitää, sillä hän oli tullut valituksi omalla ilkkalaisten laatimalla ohjelmalla, jota hän myös aikoi vakaasti noudattaa.»

Alkio ei muodollisesti sitonut itseään Suomen Maalaisväestön Liittoonkaan. Vielä 30.7.1907 hän kirjoitti Kalliolle: »Liittomme itsenäisyyden tulemme joka tapauksessa säilyttämään, mutta jokseenkin varmasti liittymään yhteistoimintaan maalaisliiton kanssa.»

Tosiasiallisesti Alkio kuitenkin jo valiokuntavaaleissa äänesti SML:n kanssa ja myös useimmat aloitteet tehtiin yhteistyössä. Hän viihtyi tässä ryhmässä, jonka puheenjohtajana toimi Kyösti Kallio ja sihteerinä Juhani Leppälä, hyvin sillä olivathan kaikki muut maakunnista, Leppälää ja toista opettajaa viipurilaista Hilma Räsästä lukuunottamatta, maanviljelijöitä. Viimeksi mainittu oli todistamassa, että todellakin oltiin maailman modemeimmassa eduskunnassa; Hilma oli niin energinen vaimoihminen, että julkaisi myös kirjasen, jonka painatuksesta Ilkka huolehti 30

Omassa piirissään maalaisliiton edustajat kyllä viihtyivät, mutta Alkio sanoo, että muut

»suhtautuivat heihin kuin sellaisiin päivämiehiin, joita ei enää huomenna aiota ottaa työhön. Maalaisliiton ohjelma oli pilan aiheena, maalaisliiton lähtökohta valtiolliselta arvoltaan ala-arvoinen. Puolueella ei havaittu oikealla enempää kuin vasemmallakaan olevan mitään olemassaolon syytä eikä oikeutta: porvarit ja sosialistit olivat jo ennakolta jakaneet tehtävät ja vaalilaitumet».

Totta on, ettei maalaisliittolaisilla aluksi ollut yhtenäistä paikkaakaan istuntosalissa, vaan heitä oli siroteltu sinne tänne. Alkio paneutui alusta lähtien erittäin vakavasti valtiopäivämiehen tehtäväänsä. Kesällä 1907 hän kertoo Kalliolle:

»Nyt aion ruveta lukemaan valtiopäiväkirjallisuutta. – – – Saa nähdä onko meidän sallittua enää edes pitempää yhdessäoloa. Pahoin pelkään, sillä idän taivas on synkkä ja pahoja aavistuksia synnyttävä. Mutta uusi päivä taas kaikki muuttaa voi.» Tärkein valtiopäivätyö tapahtui valiokunnissa, joissa käsiteltiin sekä hallituksen esityksiä, että edustajien anomukset. Ensimmäisissä valiokuntavaaleissa maalaisliitto ei päässyt vaaliliittoon minkään muun ryhmän kanssa, vaikka ainakin nuorsuomalaisten kanssa tehtiin tunnusteluja. Suureen valiokuntaan pääsi puolueesta kolme: Alkio, Leppälä ja Otto Karhi, valtiovarainvaliokuntaan tuli Kyösti Kallio. Hän oli tavallaan itseoikeutettu tähän valiokuntaan, johon hän oli kuulunut jo säätyvaltiopäivillä ollessaan.

Ensimmäiset valiokuntavaalit herättivät syystä kyllä katkeruutta maalaisliitossa varsinkin kun he eivät saaneet jäsentään puolueelle tärkeään maatalousvaliokuntaan. Tätä tyytymättömyyttä Alkio purki eduskunnan istunnossa 24.9.1907, jolloin hän sanoi mm.:

»Täällä eduskunnassa on eräs ryhmä, jonka jäsenillä ei ole minkäänlaista paikkaa valiokunnissa sen vuoksi, että heidän äänimääränsä – – – valiokuntavaaleissa ei voinut riittää siihen, että se olisi saanut valiokuntaan edustajia.»

Sitten Alkio luetteli eduskunnan kalenterista, että muissa puolueissa oli 8 edustajaa, jotka kuuluivat kolmeen valiokuntaan kukin, 19 kuului kahteen valiokuntaan, 32 yhteen vakinaisina ja kahteen varajäseninä. Tämän jälkeen Alkio totesi:

»Ainoastaan 7 jäsentä tässä eduskunnassa ovat sellaisia, jotka eivät ollenkaan kuulu mihinkään valiokuntaan ja ne ovat kaikki maalaisliiton edustajia, jotka niin ollen emme ole olleet tilaisuudessa valvomaan tämän liiton maailmankatsomuksia. – – – Huomautan samalla nimenomaan, että meillä ei ole tarkoitus pyytää valiokuntapaikkoja. Jo mainitsin, että parempi meidän on istua kuin seisoa. Mutta tämän huomautukseni olen ollut velvoitettu tekemään sekä omien että näiden muiden edustajain valitsijain puolesta. Ja näin olen luullakseni velvollisuuteni täyttänyt. Meillä, puheenaolevan ryhmän edustajilla ei ole kai muuta neuvoa tästä lähin kuin täyttää tehtävämme siten, että näissä julkisissa täysi-istunnoissa koetamme saada lisätä eduskunnan pöytäkirjoja.»5′

Tilanne oli tosiaan nurinkurinen, kun maalaisliitolla ei ollut yhtään edustajaa edes maatalousvaliokunnassa. Mutta eivät tässä puheet auttaneet, vaan ennen vuoden 1908 ensimmäisten valtiopäivien alkua maalaisliittolaiset tekivät nyt ensimmäisen oikein jymy »lehmänkauppansa» josta sitten oli Alkiollakin selittelemistä. Nyt ryhdyttiin näet ajoissa vaaliliittohankkeisiin. Ensin tarjottiin vaaliliittoa nuorsuomalaisille, mutta lyhytnäköisyydessään nämä vain toivoivat maalaisliiton supistuvan olemattomiin ja hylkäsivät tarjouksen. He uskoivat, ettei liitto kääntyisi minkään muunkaan puolueen puoleen.

Mutta juuri niin tapahtui. SML:n ryhmä päätti mm. Alkion ja Kallion neuvosta mennä vaaliliittoon — suomettarelaisten kanssa! Ainakin Santeri Alkio arvasi oikein, mitä tästä seuraisi. Hän kirjoitti heti päätöksen jälkeen 15.2.1908 Luopajärvelle Ilkkaan:

»— — — Kun me taaskaan emme olisi saaneet yhtään valiokuntapaikkoja suosiolla, teimme suomettarelaisten kanssa vaaliliiton, jonka mukaan saamme 6 vakinaista ja 4 varajäsenpaikkaa. Ne menevät nuorsuomalaisilta ja ruotsalaisilta. Liitollamme ei ole mitään tehtävää muuta kuin että äänestämme samoilla listoilla valiokuntiin. Tietysti siitä tulevat vastapuolueiden lehdet taas melua pitämään. Mutta se on se sama, olemme oppineet että täällä ei armolla pääse askeltakaan eteenpäin. Vastapalkkioksi on meidän äänestettävä suomettarelaisille 4 sijaa toisiin valiokuntiin. Kun ennakolta tunnustelin nuorsuomalaisia miehiä, voisivatko he meille puoltaa, kuten ajattelin ensin, joka valiokunnassa päältä vaalin yhtä paikkaa. Renvall oli neuvonut ja tehnyt sen aivan mahdottomaksi ja toisetkin ottivat asian pehmeästi. Ajattelimme: kärsikää siis. Muutkaan puolueet eivät voineet meidän esitystämme yksitellen vastustaa, mutta varmaa kannatusta ei luvattu. Arvelimme siis, että kun muutkin puolueet yhtämyötään kompromisseeraavat edukseen, miksi emme mekin. Muuten sattuu suhteellisuus niin, että juuri suomettarelaisten liitossa tarjoutuivat suhdenumerotkin palvelukseemme. Liitosta nuorsuomalaisten kanssa ei olisi ollut mitään hyötyä ja sosialistien kanssa olisi ollut mahdotonta saada liittoa aikaan.

Älkää siis peljästykö, jos meitä haukutaan. Onhan meitä jo tarpeeksi haukuttu viikinkien häntyreiksi, nyt kai alkaa toinen. Mutta pian kai tarjoutuu tilaisuus osoittaa, ettei meillä ole ’yhteyttä’ suomettarelaisten kanssa politiikassa. Ja kyllä ne sen täällä ymmärtävätkin ja pitävät vastapuoletkin liittoamme luonnollisena asiana. Jos Vaasan sanomalehdet jotakin asiasta kirjoittavat lähetä minulle. Mutta se on niin, että meidän tulee orjailematta ruveta esiintymään; sillä tuo ihanteellinen vaatimattomuus alkaa ihan naurattaa. Pelkään, että jos nytkin olisimme toimettomina katselleet valiokuntavaaleja, meitä olisi ruvettu halveksimaan ja pilkkaamaan toimettomuudesta ja se olisi pahinta. — — — Alkää siis suretko poijat. Aijomme käydä taisteluun kaikkia vastustajia vastaan ja käyttää kaikkia luvallisia diplomaattisia keinoja ja metkuja saadaksemme maalaisliiton äänen kuuluviin.»

Tässä näkee ihanteellisessa Santeri Alkiossa hieman vieraan piirteen. Kylmä totuus ainoasta keinosta vääryyden oikaisemiseen on pakottanut idealistin toimimaan äärimmäisen realistisesti eli ulvomaan susien mukana. On muistettava, että Alkio ei ollut mikään fanaattinen puolueihminen, hänen tavoitteensa oli maalaisväestön etu ja se oli saavutettava vaikka sitten laillista kiertotietä. Liittoutuminen entisten päävastustajien kanssa herätti hämmästystä sekä muiden puolueiden että maalaisliiton oman kenttäväen keskuudessa. Eikä ollut oma lehdistökään iloinen tapahtumasta, sillä se oli palstoillaan pitkän aikaa arvostellut vanhasuomalaisten politiikkaa. Oululainen Liitto laukaisi ensimmäisenä ja sanoi, ettei se ymmärtänyt ollenkaan SML:n edustajien menettelyä ja vaati, näiltä pikaista selitystä. Samassa lehdessä oli kuitenkin kerrottava, että SML ja suomettarelaiset saivat nuorsuomalaisilta ja ruotsalaisilta 9 lisäpaikkaa, joista SML kuusi ja vanhasuomalaiset kolme. Liiton mielestä valiokuntiin pääseminen ei silti riittänyt korvaamaan sitä vahinkoa, minkä SML:lle tuotti jo sen näennäinen itsenäisyyden menettäminen.

Alkio ei hätkähtänyt Liiton Hyökkäyksestä enempää kuin muustakaan kentän nurinasta. Mutta hän närkästyi ja kirjoitti ilkkalaisille:

»Hyvät toverit. Älkää te vain asettuko Liiton raukkamaiselle kannalle vaaliliittomme johdosta. Kun joka puolueen lehti asettuu palvelemaan vastapuolueiden lehtiä tällä tavoin, on se provokatoorillinen toimenpide, joka on halpaa. Taistelkaa vain miehuullisesti vielä hetki ja voitto on meidän.»

Erityisesti Alkio paheksui sitä, että Liitto oli »nahkansa päästimeksi ruvennut haukkumaan eduskuntaryhmää — ei arvostellut ensinkään joka olisi ollut tehtävä».

Jo helmikuun 21. päivänä Alkio ilmoitti Luopajärvelle Helsingistä, että

»mieliala on täällä tyyntynyt. Ei siinä liitossa enää kukaan näe kummaa, kun se on selitetty ja selvinnyt. Mutta nyt on meillä valtti, jolla seuraavalla istuntokaudella puristamme vapaaehtoisesti paikkoja kaikilta puolueilta. Nyt olemme uskalluksellamme näyttäneet valiokuntavaaliliiton nurinkurisuuden. Jos emme olisi tätä kepposta uskaltaneet, sillä olisimme henkisesti tappaneet liittomme edusmiehet ja samalla liittomme. Sillä olla valtiopäivillä kokonainen puolue kuulumatta mihinkään valiokuntaan, on enempi kuin syrjäiset voivat arvata. Nämäkin alkavat jo sen tunnustaa. Puhe valiokuntapaikkojen joutumisesta pois ruotsalaisilta ja nuorsuomalaisilta ei pitäisi liikuttaa maalaisliittolaisia. Sillä tottahan he mieluummin antavat omille miehilleen anastaa vaikutusvaltaa kuin jättää sitä vastapuolueille. Suomettarelaiset saivat liiton kautta paikkoja Maatalous-, Työväenasiain- ja Sivistysvaliokunnissa ja niissä tulee esiin kysymyksiä, joilla ei ole ulkopolitiikan kanssa mitään tekemistä. – – –

Jos olisimme liittoutuneet sosialistien tai nuorsuomalaisten kanssa, sama poru olisi ollut vastapuolueiden ja omassa leirissämme. Me osoitimme olevamme riippumattomat ja siksi teimme tämän ennakolta ymmärtäen, mitä tuleva olisi. Sanokaa siis kaikille epäilijöille, että maalaisliitto tulee varmasti pysymään viimeiseen saakka perustuslaillisena, mutta varokoon ruotsalaisia ja nuorsuomalaisia. Olkoon sattuma, että minun sijastani jäi perustuslakivaliokunnasta pois professori Rosenqvist — täydellisesti ruotsalainen suomettarelainen. Vastatkoon toverimme sitten kumpi meistä oli siellä paikallaan maalaisliiton ohjelmaa valvomassa.»

Kallio puolestaan kirjoittaa näistä tapahtumista:

»Muistan sen lokatulvan, jonka saimme osaksemme, kun ’perustuslailliset maalaisliittolaiset’ tekivät valiokuntavaaleissa vaaliliiton suomettarelaisten kanssa. Mutta me kestimme sen hyökkäyksen ja valiokuntiin tultuamme näytimme mitä maata olimme ja ettemme aatteen kustannuksella tätä liittoa tehneet. Myöhemmin sanotaan liittotoverimme katuneen auttamistaan, kun olivat tarkoittaneet iskeä tällä perustuslaillisuutta – – – vaan saivatkin rinnalleen mm. perustuslakivaliokuntaan aivan tinkimättömän Alkion.»

Vaikka maalaisliittolaiset saivat nyt valiokunnissa äänensä kuuluville, ei se merkinnyt sitä, että heitä olisi sanottavammin noteerattu. Tämän näkee jälleen Alkion Luopajärvelle osoittamasta kirjeestä, joka on päivätty vaaliliittojupakan jälkeen:

»Täällä ovat ryhmät taas niin hajan, etteivät aijo mahtua eikä sopia tekemään hallitukselle yhteistä välikysymystä nykyisen aseman johdosta. Sellaista ovat ajatelleet viime viikolla, vaikka tietysti ei meidän ryhmälle siitäkään ole mitään ehdotusta tehty. Tänään päätimme me ryhmän kokouksessa tehdä Maalaisliiton puolesta esityksen kaikille ryhmille vieläkin yhteisestä välikysymyksestä. Laadimme kirjelmät ja ne toimitettiin ryhmien puheenjohtajalle. Pelkäämme kyllä, ettei se johda mihinkään toimeen. Mutta näin olemme tehneet kaiken voitavamme ja kokoomme tulisia hiiliä heidän päänsä päälle. Sillä kyllä se on surullista, että ei tälläisena aikanakaan voida edes niin paljon sopia, ja edes teeskennellen näyttää edes ulospäin oltavan yksimielisiä.»

Alkion kirjeet kuvastavat pienen maalaisliittoryhmän vaikeuksia. Kaikki suuremmat pyrkivät syrjimään tuota uskaliasta tulokasta, joka oli ottanut maalaiskansan etujen ajamisen muka monopolikseen. Mutta muitten puolueitten vierominen ja pilkka eivät vienneet Alkion ja kumppanien sisua eikä uskoa asiaansa. Alkio kirjoitti 18.3.1908 Luopajärvelle:

» Muuten on ryhmämme miehet nyt virkeitä. Asiamme on varma. Tulevaisuus on meidän. Vaikeuksia kohdataan, mutta lujan toverihengen avulla ne poistetaan. Lujittakaamme sitä. Tämä aate on niin oikea ja niin elinvoimainen että se kuolee vasta silloin kuin järki ja ihanteet häviävät Suomen maalaisväestöstä!»

Nuorsuomalaisen senaatin kaatumisen johdosta Alkio kirjoitti maaliskuun viimeisena 1908:

» Hallituspula on siis edessä. Sosialistit ja suomettarelaiset nauravat nuorsuomalaisten menettelyä, he kun hajoittivat itsensä ensi äänestyksessä ja sitten menettivät kumpaisenkin ryhmän lopputuen. Nyt ovat lopulta alkaneet arvostella heidän miehiään ja havainneet ne surullisen keveiksi. Kun Setälän, Svinhufvudin ja Ståhlbergin erottaa pois — ei ketään. Ja sitten niin vanhoillisia. Eikä missään heidän kokouksissaan muita kuin virka- ja liikemiehiä. Se on sen puolueen vika. Meillä meidän vikamme. Mutta se on itsekasvatuksen kautta voitettavissa.»

Aikoinaan innokas maalaispuolueen ajaja Hannes Gebhard oli nyt maalaisliiton päävikoilijoita. Vähemmän ystävällinen oli mm. hänen sävynsä, kun hän jo vuoden 1907 lopulla kirjoitteli eduskuntakokemuksistaan:

» Maalaiset tulevat eduskuntaan tavallisesti suoraan pelloiltaan ja niityiltään ilman että he ovat ollenkaan valmistuneet toimeensa. Helsingissä heitä väsyttää jo itse ilmakin. Sen lisäksi vieras elämä, joka heitä ympäröipi, sekä tuo paikallaan istuminen tuntimääriä, joka heidän elämäntavoilleen on outoa. Sitäpaitsi useimmat heistä eivät ole tottuneet lukemaan niin laajoja ja seikkaperäisiä kirjoja kuin valtiopäiväesitykset ja niitä useinkin seuraavat komiteamietinnöt ym. ovat. Senpä vuoksi on hyvin ymmärrettävissä, että komiteain ja valiokuntien maalaisjäsenistä ei ole yleensä ollut suurtakaan hyötyä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ja että on ollut valtiopäivämiehiä, jotka vasta äänestyksen edellä ovat koettaneet lukea läpi edes ponsia ennenkuin vasara putoo.»

Gebhardin sanoissa oli ainakin puoli totuutta, ja sen vuoksi juuri Alkion ja Kallion kaltaiset sivistystä ja kokemusta saaneet miehet nousivat itsestään puolueensa kärkimiehiksi, ja saivat ryhtyä kasvattamaan puoluelaisistaan todellisia valtiopäivämiehiä.

Puolueensa tuntevina johtajat eivät pyrkineetkään sitä kovalla vauhdilla laajentamaan vaan keskittyivät kantajoukkonsa kypsyttämiseen. Takaiskuja tietysti tuli, kun ensi innostus laimeni. Vuoden 1908 vaaleissa maalaisliiton edustajamäärä jonkin verran lisääntyi, mutta kun maalaisliitto ja nuorsuomalaiset olivat Vaasan eteläisessä kumpikin omina vaaliliittoinaan, ei kumpikaan puolue saanut edustajaansa läpi, ja myös Santeri Alkio putosi.

Tästä Alkio sai aiheen kirjoittaa Kalliolle 17.7.1908:

»Kyllähän Vaasan läänin eteläinen vaalipiiri saa velttouttaan hävetä. Mutta minä en ota siitä syytä. Sillä minä olin ilmoittanut, etten ryhdy agiteeraukseen. Ne löivät sen kokonaan laimin ja tulos oli tämä. He pitivät minun vaaliani niin varmana. Meikäläisiä on tässä vaalipiirissä varmaan kaksi sen vertaa kuin ensi kerralla, mutta eivät menneet vaaliin. Opetus on heihin koskenut. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että tämä voidaan kääntää maalaisliiton hyödyksi. Käyn nyt mikäli voimani riittävät pohtimaan liittokysymystämme. Asiamme heikkous onkin siinä, että sitä on niin tuiki vähän pohdittu, ainoastaan pinnalta vaan. Persoonallisesti olen iloinen ja tyytyväinen tulokseen, sillä valtiopäivätoimi ei minua miellytä. Myöskin on otettava Vaasan 1:n eteläisen ja pohjoisen vaalipiirin tuloksia laskettaessa huomioon ruotsalaiset, jotka aina ottavat toisen puolen; suomettarelaisten agitatsioni tässä piirissä on noussut niin huippuunsa, että se varmaan on agitaattorien paljoudesta ja haukkumisesta ja vaiheesta saavuttanut ensi rekortin, Täällä on aivan suomettarelaisilta maa valloitettava. Se on varmasti vaikeampaa kuin teillä valloittaa nuorsuomalaisilta. Eilen oli meillä piiritoimikunnan kokous, päätettiin ryhtyä perinpohjaiseen valistuksen levittämiseen ja järjestön luomiseen. Kaikessa oli optimistinen luottamus tulevaisuuteen.

Tämän mukaan Alkion putoaminen oli vain kaatumista eteenpäin. Se todella havahdutti eteläpohjalaisetkin ja tosi ajoissa. Sillä uusi eduskunta ehti istua vain kuusi päivää, kun puhemiehen P.E.Svinhufvudin vastauspuhe valtaistuinpuheeseen hajoitti sen ensi kerran. Uusissa vuoden 1909 vaaleissa maalaisliitto, joka mm. Etelä-Pohjanmaalta nyt oli saanut tuoretta voimaa, tosin vielä löyhään organisaatioonsa, hankki merkittävän voimanlisän saatuaan 14 edustajaa. Niiden joukossa oli nyt Santeri Alkion lisäksi edustaja myös Vaasan läänin itäisestä vaalipiiristä, maanvuokraaja M.Latvala Vimpelistä. Ryhmään tulikin kaikkiaan yhdeksän uutta kansanedustajaa, joiden opastamisessa vanhoilla oli täysi työ.54

Santeri Alkio kirjoittikin maalaisliiton 10-vuotiskatsauksessaan 1916: ”Maalaisliittohankkeen laajentamiseksi vaalipiireihin, joissa sillä ennestään ei ole ollut toimintaa, ei ole tehty mitään. Siitä huolimatta on ryhmän edustajaluku melkein kaikissa vaaleissa kasvanut. Oltuaan alussa 10, oli edustajain lukumäärä vuoden 1913 vaaleissa 18. Kasvaminen on siis suhteellisesti suurempi kuin minkään muun ryhmän. Syynä siihen, ettei toimintaa myöhemmin ole yritetty laajentaa sellaisiin vaalipiireihin, joissa sitä itsestään ei ole syntynyt, on ollut se, että on haluttu antaa tämän nuoren liikkeen aluksi pysyä pienempänä ja sisällisesti kehittyä,’ ennenkuin ruvetaan panemaan liikkeelle niitä voimia, jotka luonnollisen yhteiskunnallisen valinnan tietä tulevat yhteen. Tähän on siveellisesti pakoittanut tietoisuus siitä, että liikkeellä on ollut käytettävänään vain pienempi määrä tieteellisesti kasvatettua ainesta. — –Tieteellisyyden ja sivistyneisyyden puutetta on saanut korvata työn ja taistelun avulla saavutettava kokemus. Tämä tie onkin vähitellen ja varmasti viemässä siihen, että maalaisliittoliike kirkastuu kannattajainsa tajunnassa, saa yhä selvempiä suuntaviivoja ja on kehittymässä kansallisliikkeeksi, jolla ei ole ainoastaan valtioja yhteiskuntapoliittinen, vaan myöskin yleissivistyksellinen ja taloudellinen uudistustehtävänsä.

Maalaisliittoa sellaisenaan ei käsitetä enää vain etuoikeuksista toisen valtiollisten suuntien kanssa kilpailevaksi puolueeksi, jolla olisi ainoastaan määrätyt ’ohjelmakysymykset’ ajettavinaan, vaan myöskin kansanliikkeeksi, herätys- ja valistusliikkeeksi, joka tahtoo kehittää uuden sivistyksen, uudet taloudelliset järjestelmät ja uudet yhteiskuntaolot maaseudun elinehtojen pohjalla. Näin ollen edellytetään valtiollisen toiminnan Maalaisliiton ohjelmassa tulevaisuudessa muodostuvan vain eräåksi haarautumaksi sen suurpiirteisestä, maaseudun itsenäistyttämistä ja uudistamista tarkoittavasta tehtävästä. Mikäli tämän tehtävän sisältö kehityksen jatkuessa selvenee, sikäli tarkoitetaan voimien mukaan liikkeen vaikutusalueita laajentaa.

Alkio halusi täten alusta alkaen korostaa maalaisliiton sosiaalipoliittisia tavoitteita, joiden saavuttamiseksi oli tehtävä syventävää ja kypsyttävää työtä ensin omien kannattajien piirissä. Maalaisliitto vältti tekemästä propagandaa; Alkio teroitti Ilkassa tavantakaa, että oikean asian piti edistyä omalla painollaan tyrkyttämättä liiaksi lukijoille mielipiteitä. Vaikkei nuori puolue täten pyrkinyt laajentumaan kanta-alueensa ulkopuolelle, eikä harrastanut vaaliliittoja, todistaa sen tasainen kasvu että Alkion viitoittama tie oli oikea. Kun valtiolliset sortotoimet alkoivat vuoden 1910 tienoilla jälleen huipentua Alkio kirjoitti Luopajärvelle ja kertoi hänelle luonteenomaisella tavallaan mielialoista tässä vaiheessa eli 21.3.1910. Alkio oli jo tavanomaisesti valittu perustuslakivaliokuntaan:

»Eilen illalla oli perustuslakivaliokunnan I:n jaoston istunto L.Mechelinin luona. Meillä oli käsiteltävänä suomalais-venäläisen komitean venäläisten jäsenten tekemä ehdotus yleisvaltakunnalliseksi lainsäädännöksi Suomessa. — Se on hurja tekele! Pian kai se saadaan julkisuuteen. Samalla tiesi Lauri Ingman kertoa että Berl(iner) Tageblattissa oli lauantaina julaistu Englannin parhaitten nimien allekirjoittama protesti Suomen asiassa. Kirjoitus oli ollut Englannin päälehdissä jo 17 pnä tk. Kirjoittajat asettuvat Suomen valtio-oikeuden suhteen aivan meidän kannallemme. Jos vain suinkin saan, hankin tänään siitä joko suomennuksen tahi referaatin ja lähetän tänä iltana että saatte huomiseen lehteen. Mechelin tuntui tuntevan asian. Sanoi että oli sitä jo odottanut. Muuten on perustuslakivaliokunta nyt järjestynyt tekemään oikein tyhjentävää syytekirjoitusta. Toivon, että jos koossa saadaan olla, siitä tulee valaiseva mietintö, jolla Euroopan markkinoilla tulee olemaan meidän asiaamme puolustava merkitys.»

Näihin aikoihin ei yritetty vain autonomiaamme kumota, vaan myös silpoa maamme. Jo Voima-liiton ajoilta oli peräisin suunnitelma, jonka perusteella osa maastamme oli liitettävä Venäjän yhteyteen. Tätä .Uudenkirkon ja Kivennavan pitäjien, laajemmissa puitteissa koko Viipurin läänin erottamista Suomesta kannattivat Venäjän kiihkokansalliset piirit mitä innokkaimmin. Esim. yksi pahimmista Suomi-syöjistä, sanomalehti Novoje Vremja kirjoitti toukokuun eduskuntavaaliemme jälkeen 1909, että mikäli Suomen eduskunta ei muuta asennettaan Venäjää kohtaan ystävällisemmäksi, ei ole muuta keinoa olemassa kuin Viipurin läänin erottaminen ja koko Suomen täyttäminen venäläisillä sotajoukoilla. Aikanaan ajauduttiinkin niin pitkälle, että keisari vahvisti 17.8.1911 Venäjän ministerineuvoston ehdotuksen ko. pitäjien erottamisesta. Vain Stolypinin kuolema ja maailmansota estivät tämän koko Eurooppaa hetkeksi kuohuttaneen vääryyden tapahtumasta. Euroopan väliintulo tosin vain ärsytti tsaari-Venäjää, toinen asia on, mikä osuus Venäjän varemmin mainituilla lainatavoitteilla oli siihen, ettei hanketta toteutettu. Näiden venäläisten suunnitelmien ohella Alkiota tyrmistytti yleistilanne Karjalassa, eritoten Kannaksella. Siellä alkoivat näet näkyä tuhatlukuisen venäläisen huvila-asutuksen turmiolliset seuraukset. Alkio kirjoittaa Ilkassa 22.2.1912:

»Isänmaan huijarit ovat liikkeellä. Asioitsijat ym. ostelevat Hiitolan-Raasulin ratavarrelta maita minkä kerkivät ja myyvät venäläisille suurella voitolla. Karjalainen talonpoika on yhä enemmän muuttumassa ajuriksi ja toisten palvelijaksi. Jotakin on tehtävä, vähintään on julkaistava niiden nimet, jotka tällaista parturoimista harjoittavat.»

Ylh. vas.: Santeri Alkio Kansanedustajana yksikamarisen eduskuntamme alkuaikoina. Paavo Alkion hallussa. — Ylh. oik.: Kansanedustaja Kyösti Kallio eduskuntaan tuloaikoinaan. Kerttu Saalastin arkisto. — Kolme edustajatoverusta: Kyösti Kallio, Filip Saalasti ja Santeri Alkio asustivat yksikamarisen eduskuntamme alkuvuosina kaikki Hospitzissa Vuorikatu 7:ssä. Saalastista Kallio kirjoitti »suosituksensa» Alkiolle: »Ei se mies ole pohjalainen, vaan voi se silti mies olla» (VMA, SAP, I A 1. 26.1.1910). Sittemmin suhteet solmiutuivat varsin läheisiksi ja aikanaan Saalastin poika nai Kallion tyttären (nyk. opetusneuvos Kerttu Saalasti). Kerttu Saalastin arkisto.

Äskettäin ilmestynyt Vilho Hämäläisen syvälle luotaava tutkimus on osoittanut kuinka totta Alkio tässäkin puhui. Varsinkin Länsi-Kannaksella, juuri Uudenkirkon- Terijoen ja Kivennavan piirissä, ruplat lentelivät eikä auraan ja lapioon halunnut koskea kukaan. Vain maailmansota pelasti Kannaksen talonpojan. Venäjän uhka pakotti kaikki suomalaiset yhteisrintamaan, ja mm. 1910 syksyn vaaleissa, kun eduskuntamme jälleen oli hajotettu, pyrittiin kaikkien suomalaisten »porvaripuolueitten» vaaliliittoon. Mutta nyt maalaisliitto ei tähän suostunutkaan ja syy oli kyllä selvä, niin kuin Alkion Ilkassa 27.10.1910 olleesta artikkelista havaitaan:

» Leimattiin suureksi rikokseksi isänmaata kohtaan, jos joku uskalsi ruveta vaaliliiton mahdollisuuksia epäilemään. Pyydämme ensiksikin huomauttaa, että se erinomainen ystävällisyys, jota meille nyt eri tahoilta osoitetaan, teki meihin epäilyttävän vaikutuksen, sen jälkeen kun olemme näiltä tahoilta tottuneet saamaan pääasiassa huonoa kohtelua. Sen vuoksi luulemme olevan syytä pitää silmät auki. Waasa – – – kehuu kyyneleet silmissä suomalaisen puolueen uhraavaisuutta, oman edun katsomattomuutta. Suomalaista puoluetta eivät mitkään muut seikat kuin kansan mielipiteiden kunnioittaminen pakottanut tahi edes kehottanut yhteistoimintahankkeisiin, jotka tarkoittavat vaaliliittoa. Tämä lehti nostaa maalaisliiton suomalaisuusharrastusta kokonaan itsekkäiden tarkoitusten tavotteluksi selltellen valheellisesti osanottoa mm. neuvotteluihin, ja vihdoin aloittaa niiden valheiden avulla selvittää käsitystään maalaisliitosta. Siellä esiintyy nyt Vaasa lampaan vaatteissa, mutta suden aatteita saarnaten Tukan omasta puolueesta, mutta samalla nostattaa maalaisliittolaisia sotaan maalaisliittolaisia vastaan. Vaasa väittää, että Pohjanmaan maalaisliittolaisten johtajat ovat kylmiä sovintoaatteelle – – -. Mitä tästä on sanottu ml:n varsinaisten kannattajien parissa?»

Helsingin Sanomat kirjoittaa 26.10.1910:

» Alkiolaiset kieltäytyvät yhteistoiminnasta. Lauantaina Seinäjoella pitämässään kokouksessa ovat Waasan läänin maalaisliittolaiset päättäneet olla yhtymättä kolmen isänmaallisen puolueen vaaliliittoon, kun sellaista ei saada kaikkien puolueiden kesken aikaan. Erinäisten pitäjien ml.edustajat olivat ehdottomasti vaaliliiton puolella ja tuota hajaannusta maalaisliittolaisten keskuudessa kaupunkilaisten, alkiolaisten ja varsinaisen maalaisliiton välillä on odotettava ensi vaaleissa.»

Tähän Alkio vuorostaan vastaa:

»Kuten kaikki heti huomaavat on uutinen tarkoituksellisesti valheellinen. Ensiksikin oli Seinäjoen kokouksessa 10 miestä, jotka kaikki vastustivat vaaliliittoa. Toiseksi jaoitus kaupunkilaisiin, alkiolaisiin ja varsinaisiin maalaisliittolaisiin on jo niin kömpelö, ettei se ansaitse osakseen muuta kuin naurua. Selvä provokatoorinen yritys — samaa maata kuin muutkin »ystävyyden osoitukset». Pitäkää varanne, samasta ystävyyden lähteestä se aikanaan kuohui Ilkan valloitushalu. Sieltä se tuli Ilkan osuuskunnan laillisuutta vastaan kohdistunut hyökkäys.

Mieli katkeroituu kun ajattelee mitä kaikkea ystävyyden, suomalaisuuden ja yhteishengen nojalla osataan käyttää alhaisiin tarkoituksiin. Vaaliliitosta piti keskusteltaman tk. 15 pnä. Piti kokoontua oikein virallisten edustajain; jostakin syystä olivat yksityisiä henkilöitä kaikista kolmesta puolueesta. Asia esitettiin, ainakin tämän kirjoittaja oli sille lämmennyt. Mutta sitten seurasi pitkä väittely ehdollepanosta. Muut puolueet olisivat tahtoneet mennä ’puhtain listoin’, maalaisliitto sekalistoin. Puhtain listoin ehdotettiin suomalaiselle puolueelle 6-7, nuorsuomalaisille 2-3 ja maalaisliittolaisille 3 paikkaa. Mutta oli helppo aikaisempien äänimäärien perusteella laskea, että maalaisliitolle olisi jäänyt vain yksi paikka — ei edes varamiestä tälle.»

Samaa asiaa Alkio selvitteli Kyösti Kalliolle 12.11.1910 todeten, että »vaaliliiton hylkäämisestä koettavat Kokkolat, Vaasat ja Kristiinat tehdä asiaa. Suomettarelaiset ovat taas pohjaa etsimässä». Kaupungit nimetessään Alkio lienee viitannut niiden lehtiin ja kansallisseuroihin. Kun maalaisliitto täten pyrki tulemaan omillaan toimeen ja rajoittui puoluetoiminnassaan aivan pääasiallisesti kanta-alueisiinsa, ryhtyi se sitä intensiiviseminin ylläpitämään puolueensa jäsenissä kansalaisvireyttä. Alituisten eduskunnan hajotusten ja uusintavaalien aikana pyrki näet vaaliväsymys valtaamaan mielet. Alkion omassa vaalipiirissäkin vallitsi ennen pitkää »uneliaisuus ja välinpitämättömyys». Tällöin Alkio ryhtyi Helsingistä käsin Luopajärven ym. välityksellä kovistelemaan piiritoimikuntaa. »On järjestettävä maalaisliittoyhdistys kuntoon joka pitäjässä»,

Alkio mm. 24.11.1912 kirjoitti. Todennäköistä on myös, että hänen poisjäämiseensä seuraavista vaaleista ei yksinomaan vaikuttanut halu antaa Luopajärven koettaa voimiaan, kuten hän Kalliolle kertoi, vaan tavoitteena oli myös ravistella puoluetovereistaan tuota usein valitettua uneliaisuutta mahdollisimman paljon myös puhutun sanan voimalla.

Vuoden 1912 aikana Alkio kulki, mikäli eduskuntatoimet salli, nuoren Juho Koiviston ym. kanssa sekä Vaasan läänin eteläisessä että pohjoisessa vaalipiirissä, K.Harju ja M.Luopajärvi kävivät puolestaan itäisessä. Kyösti Kallio ja K.Hautamäki valistivat Oulun läänin vaalipiirejä. Ennen pitkää tuli maalaisliiton henkilökohtainen »pirttivalistus» yhtä yleiseksi kuin tuottavaksikin. Hyvinä vuosina ruvettiin myös Mikko Luopajärven alotteesta 1911 harrastamaan viljan keruuta puoluerahastoa varten.

Ravistelu oli kyllä tarpeen, sillä vielä 1912 oli kaikissa kolmessa Vaasan läänin vaalipiirissä vain yhteensä 8 paikallisosastoa, mutta viiden vuoden kuluttua niiden luku sentään nousi pariinkymmeneen. Usein Alkio ja muut johtajat valittivat, että puolueen paikallisosastoilla oli taipumus vasta vaaliaikoina herätä aktiiviseen työhön, mutta nukkua väliajat. Näissä ajatuksissa Alkio laati kirjasen »Eikö

Maalaisliiton paikallisosastoilla ole työtä?», jota jaettiin vuoden 1912 aikana maalaisliiton osastoille ja muillekin. — V.J.Sukselainen on arvellut tästä paikallisyhdistysten kauan heikosta toiminnasta, että sen saattoi osaltaan aiheuttaa eräänlainen väärinkäsitys; vaalitoimintaan liittyvä salaisuuden periaate katsottiin jotenkin velvoittavaksi (kahlehtivaksi).

Alkio ja Kallio yhteistyössä

Maalaisliiton alkuaikojen toiminnalle oli Alkion ja Kyösti Kallion kitkaton yhteistyö mitä tärkeintä. On sanottu, että näiden kahden miehen yhteistyö muodostaa kiintoisan lisän tämän vuosisadan alun poliittiseen historiaamme. Näin Esko Hakkila tästä aisaparista:

»Molemmat he kantoivat korkealla siveellisen puhtauden ja eettisen elämänarvojen lippua, molemmat asettivat luottamuksensa talonpoikaisväestön valtakuntaa rakentavaan voimaan ja maalaisnuorison kehityskykyyn, molemmat he olivat työn ja taistelun miehiä. —»

Hakkila toteaa edelleen, että Alkio ja Kallio olivat monessa suhteessa toistensa vastakohtia, kuitenkin siten vain täydentäen toisiaan ja sitä valtiollista suuntausta, josta heidän lähinnä oli vastattava:

»Alkiohan oli hehkuva herättäjä ja intomielinen julistaja, huutavanääni, jonka julistus usein huipentui profeettamaiseen näkemykseen ja palavaan paatokseen. Kallio taas seisoi pohjalaisen talonpojan tavoin vankasti kotoisella maankamaralla. Alkion sana leimusi ja kynä säkenöi. Kallion puhe vaikutti koruttomalla asiallisuudellaan ja vakuuttavalla todistelullaan. Alkion runoilijanäkemys paljasti väläyksenomaisesti suuria suuntaviivoja, tulevaisuuden tavoitteita ja valtiollisia ihanteita. Kallion tasapuolinen, intohimoton harkinta karsi niistä pois sen, mikä ei kestänyt kylmän järjen kritiikkiä. ’Alkio katsoi tähtiin’, kuten Artturi Leinonen luonnehtii heidän eroavaisuuttaan, ’merkitsi suunnat ja innosti joukot työhön, kun taas Kallio löi merkkipaaluja, tarkkaili teitä ja järjesteli toiminnan yksityiskohtia’, tahi, toista Leinosen kuvaa käyttääkseni: ’Alkio oli aatteen miekan ja raivauskirveen heiluttaja, Kallio kylvövakan kantaja’. Jos sanomme Santeri Alkion etsineen ’sitä miestä’, voimme lisätä, että Kyösti Kallio oli ’se mies’.»

Vaikka Kyösti Kallio joutuikin kirjoittamaan suuren joukon sanomalehtiartikkeleita ja vaalijulisteita, sorvailemaan ohjelmakohtia ja ponsilauselmia sekä tekemään muita puoluejohtajalle kuuluvia kirjallisia töitä, oli tämä puoli maalaisliiton taistelurintamasta sittenkin lähinnä Alkion hoidettavissa. »Alkio saa hoitaa kirjuripuolen, minä koetan tehdä näitä arkitöitä vointini mukaan», Kallio sanoi.

Kallion osuus »arkitöiden» hoidossa oli Alkiolle mitä arvokkain apu. Paitsi kotiseudulleen ja koko maalle tekemiään palveluksia pyrki Kallio opastelemaan ja auttamaan raiteille nimenomaan Aikiota, jonka kanssa hän kauan asusteli huonetoverina Hospitzissa.* Alkio vuorostaan älähti heti jos Kallion kimppuun käytiin. Esim. Ansas Pohjan Pojassa syksyllä 1908 toi esille Kallion suhteen nuorsuomalaiseen »edustajaklupiin» ja ryöpytti muutenkin maalaisliittoa, mutta sai myös Alkiolta sanan sanasta?

Kyösti Kallio, joka aina arvosti työ- ja aatetoveriaan, sanoi myöhemmin näitä alkuaikoja muistellessaan, alkuaikoja jolloin maalaisliitosta neljässä vuodessa »kasvoi ratkaiseva tekijä porvarien ja sosialistien rintaman väliin»: »Maalaisliitolle oli onni, että Alkio aikanaan liittyi siihen, sillä hän oli aina taisteluvalmis olipa kysymys eduskuntakeskusteluista tai sanomalehtikamppailuista.» Kerttu Saalasti, Kyösti Kallion tytär, kertoo, että Kallion ja Alkion yhteistyö tapahtui:

»maalaisliittolaisen yhteiskunta-aatteen ja toimintaohjelman levittämiseksi. Tavoitteeksi otettiin poliittisten voimien kokoaminen rakentavaan, äärimmäisyyksiä tasoittavaan puolueeseen, talonpoikien nostaminen yhteisvastuuta kantamaan. Maalaisliitto ei ole ollut vain päivän politiikkaa hoitava puolue vaan myös valistusjärjestä, ovat julistaneet nämä miehet ja monet muut heidän kanssaan. Vastustajat ovat puolueesta yrittäneet tehdä maanviljelijäin luokkapuoluetta. Sitä se ei ole koskaan ollut. Vaan se on perustettu paitsi maaseutumyönteisen politiikan toteuttamista varten, nimenomaan taloudellisen, sivistyksellisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi. — — —

On annettava erittäin suuri arvo sille, että kirjailija Santeri Alkio on tallentanut sen yhteiskunnallisen aatepohjan, jolle maalaisliitto toimintansa rakensi, sillä niin kaukonäköistä se on ollut. Suomalaisen talonpojan yhteiskunnallisesta heräämisestä oli saatava tuki väsähtäneelle kansallistunnolle. Talonpoikaisto oli herätettävä taisteluun nälkää ja puutetta vastaan. Sen keskuudessa maahenki oli herätettävä itseluottamusta lisäämään. Maanomistusolojen korjaus oli ensiarvoisen tärkeä yhteiskunnallinen uudistus. Siihen maalaisliitto jo ensimmäisessä ohjelmassaan tarttui. Santeri Alkion sana, että Maalaisliiton perustaminen oli nuijasodan jälkeen ensimmäinen huomattava yhteisvoiman näyte, on osuvasti sanottu, kun tarkastelee vuosikymmenten jälkeen nuoren puolueen osuutta Suomen politiikassa, ja sen yhteiskunnallisen valistustyön arvoa, jonka maalaisliitto on suorittanut kansallistunnon, sovinnollisen hengen ja puolustustahdon kasvattamisella.»

Urho Kekkonen puolestaan on maalaisliiton alkuvaiheista todennut:

»Uudessa puolueessa Santeri Alkio ja Kyösti Kallio sopivalla tavalla täydensivät toistensa panosta. Noista kahdesta Alkio oli — vaikkakin ja nuoriseura-johtajana tottunut myös soveltamaan aatteitaan käytäntöön — enemmän ideologi ja teoreetikko, kun taas Kallio aina oli paremminkin käytännön mies. — — — Yhteistoiminnassa Kallio ja Alkio muodostivat tehokkaan kaksikon, joka loi pohjan maalaisliiton vastaiselle toiminnalle. Yhteistyötä kesti Alkion vuonna 1930 tapahtuneeseen kuolemaan asti.»

Totta varmasti on, että vaikka Alkio välillä oli poissa eduskunnasta, hänen henkensä Ilkan välityksellä ja toisinaan puhutun sanan voimallakin elävöitti maalaisliiton koko puoluetoimintaa, jolle käytännön mies Kallio, jolta kyllä itseltäänkään ei puuttunut aatteellista näkemystä, antoi vakaat muodot. Tällainen »Luther — Melanchton -tyyppinen» parivaljakko on usein esim. historiassa taannut menestyksen erilaisille joukkoliikkeille, joissa on vakaa henkinen pohja.59

Eduskunta-aloitteita

Mitä puuhasivat Alkio, Kallio ja kumppanit ensimmäisessä yksikamarisessamme? Ainakaan he eivät olleet tuppisuina eduskunnan »aloitemyllyssä». Valtiopäiviemme aloiteoikeutta oli aste asteelta laajennettu yhdistys- ja vakuuskirjasta 1789 lähtien nimenomaan vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksellä ja v. 1886 arm. julistuskirjalla, joka vielä sisälsi rajoituksia perustuslaki-, maanpuolustus- ja painovapausasioissa. Nämäkin poistettiin 1906, jolloin annettu valtiopäiväjärjestys  ei oikeastaan sisältänyt mitään rajoituksia yksityisen edustajan aloiteoikeudelle. Toinen asia oli, että yksikään eduskunnan hyväksymä ehdotus ei voinut tulla laiksi ilman hallitsijan vahvistusta.

Mutta aloitteiden tekemisestä tuli heti ensimmäisistä valtiopäivistä lähtien merkittävä propagandaväline. Kun puolueet olivat luvanneet äänestäjille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, oli Iupauksia myös yritettävä toteuttaa, mistä johtui melkoinen aloite- ja esitystehtailu. To ensimmäisillä valtiopäivillä edustajat tekivät 24 eduskuntaesitystä ja 195 anomusehdotusta. Ymmärrettävästi kokemattomat kansanedustajat eivät kyenneet tällaista ruuhkaa selvittämään; vain pieni osa ehdittiin käsitellä valiokunnissa ja näistäkin vain osa pääsi eduskuntakäsittelyyn.

Pienuudestaan huolimatta maalaisliittokin yritti parastaan ja jätti parisenkymmentä anomusta, niistä yksi oli eduskuntaesitys. Suurin osa käsitteli maatalousasioita tai niihin liittyviä kysymyksiä. Santeri Alkio, joka vastusti jyrkästi esityksillä taktikointia, tuli Helsinkiin taskussaan eräitä aloitteita.

Kyösti Kallio tiedustelikin ensi töikseen Alkioita, josko hän aikoi omia esityksiä?. Alkio kertoi Kalliolle olleensa Helsingissä nuorsuomalaisten kokouksessa ja tulleensa valituksi komiteoihin, jotka käsittelivät verotusta ja virkamiesasioita. Sitten hän jatkoi:

»Ajatukseni on saada kumpaiseenkin sisältymään eteläpohjalaisen nuorsuomalaisen maalaisliiton vaatimukset. Verotuskysymyksessä se helpommin käykin, mutta virkamiesten palkka- ja eläkekysymyksessä ei niinkään. Jos jälkimmäistä en voi saada tyydyttäväksi tässä yhteydessä täytyy ajatella anomusta erikseen. Yleensä en ajattele ensi istuntokaudella paljon anomusten päälle, siksi että olen ensikertalainen ja että yksityisen anomuksilla saattaa nykyään olla eduskunnassa hyvin vähän menestyksen toiveita. Sitäpaitsi tulvaahan nyt eduskuntaan niin suuri määrä anomuksia, että sinne ne uupuvat, joilla on heikoin joukko takanaan. Puolueet ajavat asioita.»

Santeri Alkion harvat aloitteet eivät nuorsuomalaisten keskuudessa saaneet sitäkään huomiota, mitä hän oli hienokseltaan toivonut. Niinpä hänen aloitteensa lähtivät joko yksityisinä tai Suomen Maalaisväestön Liiton nimissä. Alkio oli tavan mukaan ensimmäisenä allekirjoittajana, joskin ryhmässä oli asiasta ensin keskusteltu. Epäilemättä Alkio itse suoritti silti näiden esitysten muotoilun ja otti tietenkin huomioon myös toisten vähäisiä lisäyksiä tai huomautuksia. Ainakin yhteistyö Kallion kanssa oli kitkaton. Ja vaikka Alkio ei sivusta tulleena päässytkään heti puolueen viralliseen johtoon, katsoivat edustajatoverit pian häneen johtavana ideologinaan. Leppälä, ensimmäisen yksikamarisemme viimeinen mohikaani muistelee, että Alkiosta heti »tuli maalaisliiton ryhmän puheenjohtaja

». Tämä lievä liioittelu on osoitus Alkion saavuttamasta arvonannosta. Hänet tunnettiin koko maassa johtavana nuorisoseuramiehenä, jollaisena hän »vaikutti tulevan sukupolven kehitykseen. Ja sitä minä pitäisin hänen miltei suurempana ansionaan kuin sitä, että hän eduskunnassa taisteli asioittensa puolesta», Leppälä sanoo.

Alkio oli eduskunnassa kuitenkin reipas aloitteiden tekijä verrattuna esim. muihin maakuntansa edustajiin. Mistä päästä hän siis aloitti? Alkion ensimmäinen, tuo yksin hänen nimissään 19.5.1907 allekirjoitettu aloite koski virkamiesten eläkeoikeuden lakkauttamista. Jo tällöin alkoi siis maalaisliitto-keskustapuolueen kiinnostus näihin asioihin. Aloite, joka sisälsi myös kansaneläkeajatuksen, kuului »in extenso»:

»Suomen Suuriruhtinaanmaan Kansaneduskunnalle. Sen jälkeen kun Suomen Suuriruhtinaanmaassa, uuden Valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain voimaan astuttua, on tullut periaatteessa tunnustetuksi luokka- ja ammattietuoikeuksien oikeudettomuus uudenaikaisessa, perustuslaillisessa valtiossamme, on astunut päiväjärjestykseen useita, samasta perusjohteesta lähteviä uudistusvaatimuksia edellämainitun parlamenttaarisen uudistuksen luonnollisina seuralaisina. Yksi tällainen uudistusvaatimus on sekin, että tähän saakka valtion virkamiehistölle valtion varoista virkaetuoikeuksien nojalla.. kuuluva oikeus eläkkeisiin ja ylimääräisiin eläkkeisiin sellaisenaan poistetaan. Tämän anomuksen perusteeksi pyydän saada huomauttaa ainoastaan muutamista seikoista. Kun vertailee toisiinsa niitä palkka- ja eläke-etuja, joita varsinkin korkeampi virkamiehistö Suomen Suuriruhtinaanmaassa nauttii, niihin taloudellisiin etuihin, joita maan karu luonto ja vaikeasti voitettavat tuotantoehdot tarjoavat maanviljelijälle, ruumiillisen työn tekijälle ja kotimaisen teollisuuden yrittäjälle, esiintyy virkamiehistön ja näiden toisten kansalaisryhmien etujen välillä räikeitä ristiriitoja.Tämä ristiriita kohoaa vielä suuremmaksi sen kautta, että useimmat virkamiehet, huolimatta verrattain hyvistä palkoistaan ja muista eduistaan, saavat palkkaetuihinsa lukea oikeuden eläkkeisiin, jotka maksetaan valtion varoista ilman Kansaneduskunnan mielipidettä asiassa kuulematta.

Tunnustaen hyvän virkamiespalveluksen suuren merkityksen, lienee kuitenkin myönnettävissä, että virkamiestoimikin nykyaikaisessa valtiossa on myös elinkeino, jonka edut täytyy sopivalla tavalla saada suhtautumaan muiden, samassa valtiossa harjoitettavain elinkeinoammattien kanssa. Ja mitä nyt tulee varsinkin edellä mainittuun eläkeoikeuteen, näyttää luonnolliselta, että niin kauan, kunnes kehityksessä on päästy siihen, että valtiomme saattaa järjestää vanhuuden ja työkyvynömyyden vakuutuksen, joka ulotetaan kaikkiin valtion jäseniin, olisi valtion varoista nautitut eläke-etuoikeudet sellaisinaan poistettavat, sekä kaikenlaisten ylimääräisten eläkkeiden myöntäminen vastedes lopetettava.

Tämä anomus ei tietysti saa koskea niitä eläkkeitä, joiden nauttimiseen jo on annettu valtakirja.

Sanotun perusteella rohkenen kunnioittaen pyytää Kansaneduskunnan kannatusta anomukselle, että H.K.Majesteettinsa suvaitsisi määrätä valmistettavaksi Kansaneduskunnalle Armollisen esityksen siitä että Suomen Suuriruhtinaanmaan valtion varoista virkamiehille kuuluvat eläke-etuudet sellaisenaan vast’edes lakkautetaan, sekä että milloin eläke valtion varoista hallituksen mielestä saattaisi tulla kysymykseen, siitä olisi jokaisessa yksityistapauksessa tehtävä esitys Kansaneduskunnalle, joka yhdessä Hallitsijan kanssa ratkaisi kaikki tällaiset kysymykset.

Santeri Alkio»

Alkion omakätinen piirros »Suomen tasavallan eduskunnasta 1917-1918». Kuten piirroksesta näkyy Alkiolla ja Kalliolla oli erittäin keskeiset paikat. Puhemiehen pöydästä katsottuna heistä oikealla olivat nimekkäät edustajat: Ingman, Arajärvi, Ståhlberg, Setälä ja Wrede, vasemmalla taas Tokoi ja Pärssinen. Alkiolla oli tapana piirrellä istuntojen aikana mm. edustajatoviensa kuvia. Paavo Alkion hallussa.

Alkio oli hyvin kiitollinen pilakuvien aihe itse. Vieressä eduskunnan ajoilta pari kuvaa, joista ainakin vasemman puoleinen on Topi Vikstedtin luomus. »Heräävä maaseutu III», 126.

Merkillepantavinta tässä anomuksessa on’ tuo kansaneläke-ajatus, joka näin ensi kertoja esitettiin julkisuuden areenalla. Toinen Alkion samansuuntainen aloite, jossa hänellä jo oli mukanaan SML:n ryhmä kokonaisuudessaan, koski »Oikeuden myöntämistä eduskunnalle yhdessä Hallitsijan kanssa määrätä valtion palvelus- ja virkamieskunnan palkoista sekä valvoa virkamiestoimien tarkoituksenmukaisuutta». Tämä kysymys oli aivan etualalla maalaisliiton ohjelmassa. Jo Seinäjoen puoluekokouksessa vaadittiin korkeapalkkaisten virkamiesten palkkoja alennettaviksi ja tarpeettomia virkamiehiä poistettaviksi. Puolueohjelma kuvasti hyvin maalaisväestön ajatuksia virkamiehistöstä. Auran varteen tottunut maanviljelijä ei kyennyt arvostamaan »kynämiesten» työpanosta kovinkaan korkealle. Ylimmät virat olivat kaiken lisäksi venäläisissä tai puolivenäläisissä käsissä. Näissä merkeissä Alkio oli jo tehnyt mainitun aloitteen eläkeasiasta. Toista edellämainittua aloitetta perusteltiin sillä, että virkamiespalkkojen kasvaminen verrattuna kansantaloudelliseen vaurastumiseen oli ollut huomattava. Samoin työaika ja työvelvollisuudet olivat jakaantuneet epätasaisesti, koska alempiarvoisissa valtion viroissa olevien oli täytynyt tyytyä epätyydyttävään korvaukseen jne. Alkion aloitteita ei ehditty käsitellä ensimmäisen yksikamarisemme valiokunnassa.

Toisilla 1908 valtiopäivillä Alkio ei enää ollut mukana, mutta SML:n ryhmä jätti Kallion nimissä hieman aikaisemmista poikkeavan aloitteen. Siinä pyydettiin virkamiestoiminnan valvomisen ja palkkojen tarkistamisen lisäksi virkamiesoloja koko laajuudessaan koskevan tutkimuksen toimeenpanoa. Virastokäsittely oli hidasta ja työajat niissä olivat lyhyitä, valitettiin. Aloitteen tekijät sanoivat, että virkapalkat he kyllä ymmärtävät, mutta eivät eläkettä. Vanhuuden päivien turvaamisen piti aloittaa yhteiskunnan kovaosaisista. Aloitetta ei nytkään ehditty käsitellä. Seuraavilla vuoden 1909 toisilla valtiopäivillä kysymystä käsiteltiin vain valtiovarain tilasta v. 1907 valtiopäivällä annetun kertomuksen yhteydessä. Tällöin Alkio lausui eduskunnassa:

»Tästä meidän isänmaastamme on aikain kuluessa annettu sellainen käsitys, että tämä on virkamiesten luvattu maa. Tässä maassa virkamiehistä on yleensäkin talonväkeä, jota vastoin meidän valtiomme jäsenistä kaikki muut ovat ikään kuin päiväläisiä tässä talossa. Huomattavimmin valtion menot ovat lisääntyneet juuri virkamiespalkkojen kautta. Eikö ole minkäänlaista mahdollisuutta siihen, että kotimainen hallitus voisi järjestää asioita niin, että se joskus voi myöskin olla kuuro niiden virkamiesten palkankorotusvaatimuksille, jotka säännöllisinä, melkeinpä karavaanin tapaisina kulkueina tulevat nykyisen hallituksen eteen palkankorotuksia pyytämään.»

Vuoden 1910 valtiopäiville maalaisliitto jätti jälleen kaksikin aloitetta virkamieskysymyksestä. Niissä pidettiin olennaisimpina epäkohtina:

1. virkamieslaitoksen virkavaltaista luonnetta ja sen mukautumattomuutta silloisen yhteiskunnan ja valtion tarpeisiin ja vaatimuksiin,

2. palkkausjärjestelmän epätasaisuutta ja epäjohdonmukaisuutta,

3. ammattivalmistuksen vaillinaisuutta huolimatta siitä, että yleissivistysvaatimukset olivat useimmiten verrattain korkeat,

4. virkamiesten työvelvollisuuksien ja työnjaon liiaksi virkamiehistå itsestään riippuvaa järjestämisvapautta,

5. yhteiskunnan voimattomuutta isäntävallallaan asettua järjestämään virkamiesoloja omien tarpeidensa mukaan sekä

6. virkamiesten etuoikeutettua suhdetta valtioon ja sen hallintoon.

Näillä valtiopäivillä virkamieskysymyksen käsittelyn yhteydessä Alkio ehdotti virkamiesvaliokunnan perustamista. Alkiota kannatti L.Kr.Relander ja totesi, että »jos tätä kysymystä varten ei perusteta erityistä valiokuntaa, voimme olla jokseenkin varmoja siitä, että virkamieskysymysten käsittely tulee lykkääntymään jokseenkin pitkälle hämärään tulevaisuuteen». Eduskunta päättikin perustaa ko. valiokunnan ja maalaisliitto valitsi siihen edustajakseen K.K.Pykälän. Tällä kertaa valiokunta sai kuin saikin valmiiksi mietintönsä, jossa se ehdotti perustettavaksi eri yhteiskuntaluokista koottavan komitean. Eduskunta hyväksyi ehdotuksen sos.demokraattien ja maalaisliittolaisten äänin, mutta keisari ei ottanut tätäkään päätöstä huomioon. Ja nyt kävi niin kuin Relander oli ennustanut: kysymyksen käsittely todella lykkääntyi epämääräiseen tulevaisuuteen, peräti itsenäisyyden aikoihin asti.

Vas.: Eduskunta on äänestänyt kuninkaanvaalista ja enemmistö päätti hankkia kuninkaan. Alkio nousi ja lähti istuntosalista. »Heräävä maaseutu III», 124. — Oik.: Santeri Alkio ja »se kolmas» pitämässä tasapainoa sosialistien ja porvarien välillä, niin kuin pilalehti »Kurikka» kuvitteli. »Heräävä maaseutu V», 164.

Alkion ensimmäiset aloitteet olivat koskeneet virkamieskuntaa, jota nuorsuomalaiset ehkä lähinnä edustivat. Tämäkin selittää, miksi välit entisten perustuslaillisten »toverien» kanssa kylmenivät. Toisaalta Alkion oli ilmeisesti pakko käydä käsiksi tähän kysymykseen, joka juonsi juurensa jo niiltä ajoilta jolloin virkamieskuntamme oli — kuten vielä suurelta osalta 1907:kin — lähes täysin vieraskielinen.

Maalaisliiton eräs tärkeimpiä tehtäviä näet oli tasoittaa juopaa »ylhäisön ja alhaison» välillä. Kasvatusta vaadittiin molemmilla tahoilla, jotta saavutettaisiin keskinäistä ymmärtämystä ja osattaisiin arvostaa toisten työtä. Mutta ajankohtaista tuntui nyt olevan lainsäädännöllä yrittää tehdä mitä tehtävissä oli köyhimpien ja säälittävinunässä asemassa olevien kansanluokkien aseman parantamiseksi.62

Tässä mielessä lähti liikkeelle jälleen Alkion alulle panema Suomen Maalaisväestön Liiton ainoa eduskuntaesitys armolliseksi asetukseksi, jolla nöyrimmästi pyydettiin hallitsijaa uusimaan vanha 1865 annettu ja 1879 lisätty palkkaussääntö, »jonka aika on monin kerroin yllättänyt», kuten anomuksen sanat kuuluivat. Tässä asetuksessa oli monia epäkohtia, siihen sisältyi mm. lupa panna toimeen ruumiillisia rangaistuksia. Alkion laatimassa esityksessä sanotaan, että se oli kokonaan laadittu »isännän etuja silmälläpitäen ja vuosipalvelija saatettu asemaan, joka monessa suhteessa lähentelee orjuutta ja muistuttaa feodaalioloja.» Palkkaussäännön perinpohjainen uudistaminen ajanmukaiselle kannalle oli aivan välttämätön. – – –

»Nimenomaan olisi tässä – – – valvottava sitä, että puheena olevan asetuksen uudistamisessa olisi perusajatuksena pidettävä palvelijain ja isäntäväen etuja täysin tasapuolisesti kumpastenkin ihmis- ja kansalais-arvoa sekä taloudellisia etuja silmälläpitäen. Niinikään olisi määräaikaisten palkkasopimusten tekoa, yhdestä kuukaudesta vuoteen saakka laissa edellytettävä siksi, että varsinkin maanviljelysoloissa vuosipalvelus tuottaa eräitä varmoja etuja, niin palvelijoille kuin isäntäväellekin. Huomautan vain siitä, miten epävarmaksi maalaispalvelijan asema joutuu sen kautta, jos isäntä on tilaisuudessa ajamaan hänet pois palveluksestaan esim. milloin tahansa talvella, jolloin uusien palveluspaikkain saanti on vaikeampi, sekä taas siitä, miten vaikeaan asemaan joutuu maanviljelijä, jos hänen palvelijana ovat milloin tahansa tilaisuudessa jättää palveluspaikkansa esim. kylvö- ja elonkorjuuaikoina. – – –

Sitä paitsi olisi laissa määrättävä lailliseksi palvelussopimukseksi ainoastaan kumpasenkin asiallisen allekirjoittama kirjallinen kontrahti, jossa palvelijan ja isännän oikeudet ja velvollisuudet olisivat määriteltyinä. Myöskin näyttäisi välttämättömältä, että palvelijan työajasta annetaan laissa sopivia määräyksiä. Siinä suhteessa on vaikea, varsinkin maanviljelysoloissa, joissa työpäivän pituus usein saattaa riippua satunnaisista tarpeista, laatia aivan tarkoin rajoittavia määräyksiä.

Mutta koska sellaisia, venytettyä työpäivää vaativia tapauksia saattaa pitää tilapäisinä, voisi hyvinkin laissa sopivalla tavalla pidättää isännälle ja palvelijalle tilaisuuden tällaisten tapausten varalta vapaaseen sopimusten tekoon. – – –

Sanotun perusteella pyydän Suomen Kansaneduskunnan kannatusta anomukselle siitä, että H.K. Majesteettinsa suvaitsisi antaa valmistaa v. 1908 valtiopäiville armollisen esityksen kokonaan uusituksi palkkaussäännöksi, jossa mm. perusteluissa mainituita seikkoja huomioon ottaen palvelijain ja isäntäväen väliset oikeussuhteet, edut ja velvollisuudet tulisivat tasapuolisesti huomioon otetuiksi», Alkio lopuksi päättelee. – – –

Esitys oli päivätty Helsingissä 3.6.1907.

On mainittava, että myös ruotsalaisen kansanpuolueen taitavaksi lakimieheksi ja kunnianmieheksi tunnettu edustaja K.Söderholm teki samansuuntaisen esityksen, jossa niin ikään tähdennettiin palkollisasetuksen vanhentuneisuutta. Tästä huolimatta tämän Alkion ym. uudistusvaatimus hautautui eduskunnan aloiteruuhkaan. Ensimmäisessä eduskunnassamme työskenneltiin kyllä ahkerasti vähintään neljänä viikonpäivänä, mutta usein myös viikonloppuina pidettiin täysistuntoja, jotka sangen usein kestivät yli puolen yön, jopa kolmeen, neljään aamulla. Näin tapahtui varsinkin vaaliaikoina. Esimerkiksi 11.11.1909 Alkio kirjoitti Ilkkaan: »Runsaitten vaalipuheitten takia sai eduskunta istua 12 3 saakka yöllä; maisteri Kuusinen esim. puhui vain puhuakseen, vain ’porvarit’ erottui usein, jotka eivät pysty tekemään mitään —16-17 ensimmäistä äänestystä, vain pari maalaisliiton ehdotusta meni läpi.» Kun näin paljon ja kauan »puhuttiin ulos» kävi edustajatehtävä varsin raskaaksi varsinkin iäkkäämmille edustajille. Puhemiehet, etenkin tunnettu historioitsija, »äkäpää» E.G.Palm6n, yritti saada puhetulvaa hillityksi »koska aikamme on siksi kallis, että kerran täytyy tulla loppu puheille, esityslista on pitkä ja aikaa vähän.»

Myös äkäisenluontoinen Gebhard julmisteli toisinaan tarpeettoman pitkistä puheista, jotka suureksi osaksi olivat pelkkää propagandaa. Näin ei voida sanoa Alkion puheesta, vaikka hän aika ajoin innostui pitkiinkin esityksiin. »Maalaisliiton johtaja ja puolueen huomattavin jäsen oli – – – Santeri Alkio, – – – joka kuului nyt perustuslakivaliokuntaan, mutta esiintyi usein varsin lennokkain, siveellisen paatoksen sävyttämin puheenvuoroin», sanoo Uuno Tuominen, yksi eduskuntalaitoksemme historiankirjoittajista.

Toki Alkion paatos herätti irvailun halua nimenomaan siihen taipuvissa sosialisteissa, mutta myös muissa kerkeäsanaisissa edustajatovereissa. Niinpä Sulo Vuolijoki, hämäläisen rusthollarin sosialistipoika, kirjoittaa:

— — — »Noiden jalostettujen rotujen edustajien rinnalla Santeri Alkio, kirjailija ja sittemmin maalaisliiton kauimmaksi kantava äänitorvi, teki maatiaisrotuisen vaikutuksen puheillaan, jotka toivat eduskuntaan virkistävän tuoreen tuoksun nuorisoseurojen liittokokouksista ja puhdashenkisen raittiusväen yhteisistä illanvietoista, joissa kehitettyjä hänen maan mullasta korkealle ilmaviin ja viileisiin pilviin kohoavat jalot aatteensa olivat. Vasta sitä mukaa kun maalaisliiton koko ja ominaispaino lisääntyi ja lapsenkengät sen jaloista vaihtuivat lujatekoisiin anturoihin, alettiin yksikamarisen eduskunnan salissa tehdä eroa siitä, kuka puolueen mielialoja kulloinkin tulkitsi ja minkälainen oli suoritus juoneltaan.»

Mutta Alkio, kuten eräät muutkin hänen puolueensa »sinisilmäiset» ja toiveikkaat edustajat, joista mainittakoon vain Kallio erosivat monesta enemmän oppia saaneesta edustajatoveristaan nimenomaan optimisminsa ja sen ylläpitämän suuremman tarmokkuuden vuoksi. Alkio kirjoitti Ilkassa 25.4.1909:

» Novoje Wremja on kehottanut lopettamaan koko Suomen eduskunnan. Kansaneduskunnan vuosipäivänä on niiden, jotka syyllä valittavat, ettei eduskunta ole täyttänyt toiveita, syytä käydä ennenkaikkea itsensä kanssa tilille siitä missä määrin itse kukin on syypää tähän. Ja vaikka pimeät pilvet kulkevat taivaan rannalle voimme kuitenkin kiinnittää tulevaisuuteen uusia toiveita, kunhan olemme alkavasta päästä persoonallisesti selvillä siitä: missä ovat epäonnistuneen tuloksen perussyyt?»

Pienuudestaan huolimatta Alkion maalaisliitto sai monesti äänensä kuuluville paremmin kuin moni suurempi ryhmä. Se johtui reippaasta, lannistumattomasta esiintymisestä. Alkio pyrki jatkuvasti riuhtaisemaan itsensä pessimismistä ja rohkaisemaan muitakin, erityisesti toisinaan raskaisiin ajatuksiin vaipunutta Kalliota. Esim. syksyllä 1908 jolloin hän itse oli poissa eduskunnasta Alkio kirjoitti Kalliolle ja siis koko eduskuntaryhmälle:

»Älkää vaan vaipuko alakuloisuuteen. Eihän se mikään häpeä ole olla vähemmistössä. Se kysyy enempi itsenäisyyttä ja uskallusta. Mutta olisi naurettavaa uskoa itsensä olevan väärässä sen johdosta, ettei kuulu suureen puolueeseen».

Samoissa olosuhteissa Alkio keväällä 1913 rohkaisee Kalliota:

»Sanottakoon mitä tahansa eduskunnan täysi-istuntojen kahakoista, niillä on asiain menoon ja ryhmien tarkoituksiin nähden varmasti vaikuttava luonteensa. Maalaisliiton asia on suhteellisesti sama kuin sosialistien; se tarvitsee menestyäkseen melua.»

Kallio puolestaan kirjoitti Alkiolle kansallisesti niinkin synkkänä aikana kuin kevätpuolella 1914:

»Hauska lukea tulevaisuuden toivoa uhkuva kirjeesi.» Tällaista rohkaisua tarvitsivat vielä enemmän Kalliota kokemattomammat maalaisliittolaiset. Monet heistä olivat kirjaimellisesti auran kurjesta lähteneitä. Mutta tämä saattoi olla etukin; talonpoikaisella tuoreella voimalla kestettiin iskut ja pilkka. Alkio sanoi tästä kirjeessään Kalliolle: »Minua ei ole koskaan haavoittavasti koskenut julkisten vastustajain kohtelu, mutta omien toverien puolelta epäilyksiä enkä ivaa kestä. Se on heikkous, jota en voi voittaa».

Maalaisliitolla oli kaikista, sekä porvarien että sosialistien piiskaniskuista huolimatta eräässä mielessä edullinen asema. Puolue toimi välirenkaana, kolmantena ryhmänä porvarien ja sosialistien välilla. Maalaisliiton merkitystä nosti täten se, että se eräissä valiokunnissa, joissa porvareilla ja sosialisteilla oli yhtä monta edustajaa (kuten juuri tärkeässä perustuslakivaliokunnassa, johon Alkio säännöllisesti asetettiin) oli ratkaisuasemassa. Näin saattoi valiokunnassa maalaisliiton myötävaikutuksella syntyä vasemmistolle myönteisiäkin päätöksiä, mutta täysistunnoissa ne harvoin johtivat tuloksiin. Sosialistien rääväsuisuuden takia maalaisliitto joutui lopullisissa ratkaisuissa silti tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä lähes säännöllisesti kannattamaan »porvarilinjaa». Tämä oli suureksi osaksi Alkion ja Kyösti Kallio vaikutusta. Niinpä sosialistit, Väinö Vuolijoki kärjessä, tekivät heti istuntokauden alkaessa 1907 erittäin radikaalin esityksen uudeksi metsälaiksi, jonka mukaan metsänomistajat olisi velvoitettu kunnittain muodostamaan yhdyskuntia ja arvioimisen perusteella luovuttamaan näille metsänsä.

Kaikille yhdyskunnassa oleville olisi taattava riittävä polttopuun saanti ja myydystä metsästä olisi puolet luovutettava yhdyskunnan jäsenille, kun sen sijaan puolet menisi valtiolle.

»Tämä oli ainakin puhdasta sosialismia», J.K.Paasikivi lausahti Heikki Renvallin säestäessä, että »minä luulen, että suurin osa eduskunnasta on päässyt niin pitkälle, ettei hämmästy mistään».

Alkio sen sijaan otti ehdotuksen vakavasti ja lausui (16.6.1907):

»Vaikka minulla itselläni on jokseenkin pitkälle meneviä sosialistisia vakaumuksia ja sosialistista maailmankatsomusta, niin minun täytyy kuitenkin sanoa, että laldehdotus on ollut minulle jonkinmoinen yllätys. Sillä vakaumukseni on, että tällainen lakiehdotus voimaan tultuaan tekisi Suomesta kolkon erämaan. Ja sen se tulisi tekemään sen vuoksi, että ihmiset vielä yleensä meidän maassamme ovat kapitalistisen maailmankatsomuksen kannalla. Uskallanpa sanoa, että sellaisia ovat suurimmaksi osaksi ne henkilöt, jotka lukeutuvat sosialidemokraatiseen puolueeseen. Jos pyritään sosialiseeraamaan maaomaisuutta sillä tavalla kuin tässä lakiehdotuksessa on ajateltu niin minä olen vakuutettu, että se vie köyhälistöltä kaiken harrastuksen maanviljelysyritteliäisyyteen ja saa aikaan sen, että jokainen, jolla nykyään on jonkinlainen maatila, tulee sen ennen pitkää jättämään muiden käytettäväksi. — — —»

Tässä Alkiolla saattoivat olla mielessä nuo haihattelujen ajat, jolloin torpparit ja maattomat maaseudulla uskoivat laukkurien vakuutteluun, että tulee uusi maanjako, kun Venäjän lait astuvat voimaan. Alkio näet jatkaa seuraavasti:

»Kun täällä pikkutilalliset ostavat maatilan, niin he ennen kaikkea pyrkivät valitsemaan sellaisia tiloja, joissa on tekomaata. Usein tällainen tila ostetaan puhtaasti velaksi. Nuori mies, joka tällä tapaa saa itselleen tilan, suunnittelee sen periaatteen mukaan, että hän koettaa niin kauan kuin hänen lapsensa ovat työhön kykenemättömiä, saada liian jotakuinkin kunnossa pidetyksi, kunnes lapset varttuvät työhön kykeneviksi ja voivat ryhtyä korpia raivaamaan. Useimmat nämä viljelysmaat ovat sellaisia, jotka tämän lain mukaan tulisivat pakkoluovutuksen kautta toisille omistajille luovutettaviksi. Tämän järjestelmän mukaan kävisi pikkutilallisen maalle sillä tavalla, että kun hän on ostanut tilan, jossa on olemassa viljelysmaata, niin hänen naapurinsa, mahdollisesti hänen entinen torpparina, tulee osoittamaan, että hän tahtoo viljelykseen tuon kaistaleen, joka tässä on sopiva viljelyksen alaiseksi.»

Sosialisti Sulo Vuolijoki oli ainakin myöhemmin aivan päinvastaista mieltä ja myönsi, että »tähän lakiin sisältyvä viljelyspakko ainakin oli omansa voittamaan puolueelle niiden nuorempien kansalaisten äänet, joilla oli maannälkä ja usko maanviljelyksen suureen kannattavaisuuteen». Tosin vielä näihin aikoihin Vuolijoki myöntää, että »1907 maalaisliitto vielä piti kalastamista vesillä tuottavampana kuin maalla kalastamista» ja viittaa »jokamiehen kalastuslakiin», joka lämmitti varsinkin edustaja K.K.Pykälän sydäntä.

Aloitteen takana oli kyllä koko muu Suomen Maalaisväestön liitto paitsi Alkio ja Kallio.

»Kun lähes kaikki kansanedustajat olivat ainakin heiluttaneet ongenvapaa, sai tämä anomusehdotus osakseen kohtuutonta huomiota: J.Caströn, J.K.Paasikivi, H.Renvall, A.Osv. Kairamo, Axel Cederberg, K.R.Kares mm. puhuivat vesioikeudesta ja omistusoikeudesta, mutta erityisesti P.Ahmavaara, tuo »maalaisliitolta karannut rotulammas» (S. Vuolijoki), ent. puhemies ym., pommitti Pykälää ja todisteli, että tällä ei ollut hajuakaan vesioikeudesta, kun kerran väitti sen loukkaavan maataomistavan väestön oikeuksia.

Pykälä puolestaan sanoi, että »vesioikeus oli hänelle aivan selvä vaikkei hän ollut sitä tekemässä. Jos olisi ollut, se olisikin parempi eikä loukkaisi noita oikeuksia.»” Jokamiehen kalastuslakiasia, jota Alkio ja Kallio viisaasti kyllä eivät ajaneet siitäkään syystä, että mielipiteet siitä maaseudullakin jakaantuivat, lähetettiin kyllä sosialidemokraattien toimesta valiokuntaan, mutta sinne se myös hautautui uusia aikoja odottamaan.

Uusi metsästyslaki myös siirtyi, mutta tuli vuoden 1909 II valtiopäivillä maalaisliiton, sosialistien ja kristillisen työväen äänin hyväksytyksi siinä Kallion ehdottamassa muodossa, että metsästys oli saatava »mikäli mahdollista kaikkien kansalaisten oikeudeksi niin rajoitettuna kuin riistan rauhoittaminen tai lisääminen vaativat».

Tästä päätöksestä maalaisliitto sai ankaria nuhteita molemmilta suomalaisilta puolueilta. Ryhmä vastasi siihen, että »tähänastiset asetukset oli laadittu vain herrasmetsästäjien etujen mukaisesti» ja että niiden aiheuttama salametsästys oli ollut »välttämätöntä ja sallittu paha. .la on sellainen pehmittänyt kansalaisten lainkunnioitusta.» Vastauksen takaa kuultaa Alkion ehdoton lain kunnioitus. Itse laki jäi, kun senaatti ehdotti sen hylkäämistä, hallitsijan vahvistusta vaille.

Kysymys, josta Alkio kiinnostui tavallista enemmän, ja joka oli jo säätyvaltiopäivien perintöä, oli maantie- ja kyyditysrasitus. Tämä ikivanha kiistan aihe oli jo ensimmäisillä Helsingin valtiopäivillä 1863 ollut esillä ja silloin oli talousvaliokunnassa ehdotettu, että tientekorasitus siirrettäisiin manttaalinomistajilta valtiolle. Talonpoikaissäädyssä asia oli sitten tässä muodossa ollut jatkuvasti vireillä, joten oli vain luonnollista, että Seinäjoen kokouksessa 1906 perustettu Suomen Maalaisväestön

Liitto omaksui tästä seuraavan ohjelmakohdan:

»Kaikki tientekorasitus on siirrettävä manttaalilta yleisesti kaikkien veroa maksavien kansalaisten suoritettavaksi. Valtion on otettava kyytilaitos huostaansa ja järjestettävä se itsensä kannattavaksi. Vankien kuljetus on valtion myöskin otettava huostaansa.»

Ohjelmakohta säilyi sellaisenaan Kauhavalla v. 1908 ja Helsingissä v. 1914 pidetyissä puoluekokouksissa. Vuoden 1907 valtiopäiville hallitus antoi esityksen teiden teosta ja kunnossapidosta. Tämän mukaan oli manttaalin osuutta tien tekoon hieman helpotettu, mutta se olisi edelleen jäänyt tierasituksen pääkantajaksi. Maalaisliittolaiset joutuivat esittämään kantansa kysymykseen, ennen kun se lähetettiin valiokuntaan, sillä puolueella ei ollut kulkulaitosvaliokunnassa yhtään edustajaa. Pykälä ilmoitti ensin ryhmän kannan toivoen, että valtio ottaisi kokonaan huolekseen maanteiden tekemisen ja kunnossapidon. Omassa puheenvuorossaan Pykälä vastusti kilometripylväitäkin peläten niistä johtuvia kustannuksia.

Kysymyksen palattua valiokunnasta mietintöluonnoksineen Alkio puuttui siihen 26.10.1907 erityisen voimakkaassa puheenvuorossaan, johon sisältyi oikeastaan koko hänen maalaispolitiikkansa ydin. Talonpojan siihen asti hoitamien teiden ottamisesta valtion haltuun oli vastustettu sekä oikeiston että vasemmiston taholta lähinnä kustannusten pelossa. Alkio lausui mm. seuraavaa:

»Se lahja jonka Suomen talonpojat tällä kertaa ovat valmiit tarjoamaan Suomen valtiolle ei heitä oikein miellytä, vaikka se lahja on niin suuriarvoinen, että niinkuin täällä eduskunnassa on jo ennen mainittu, että sen arvo nousee samalle kuin kaikkien Suomen rautateiden arvo. — — — Tässä on kysymys lahjoituksesta, jonka Suomen talonpojat, valmistettuaan sitä — — 300 vuotta, olisivat valmiit täydessä kunnossa jättämään Suomen valtiolle. Kun tätä lahjoitusta on valmistettu, niin ei se ole tapahtunut ilman valtion tarkastusta. Se tarkastus on tapahtunut myöskin sillä tavalla, että kun virkamies ja porvari ovat ajelleet näitä maanteitä pitkin kesällä tai talvella, niin he ovat olleet sangen oveloita tarkastamaan, onko tiessä kuoppia, onko siinä liiaksi lunta, ja tulokset he ovat useinkin saattaneet hyvinkin omantunnon tarkasti merkitä lähimmän kestikievarin päiväkirjaan muistutukseksi siitä, ettei talonpoika ole täyttänyt velvollisuuttaan, ei ole pitänyt teitä hyvässä kunnossa. — — — Muistettakoon, että maantiet semmoisinaan on jo ammoisista ajoista nimitetty kruunun maanteiksi aivan oikeudettomalla syyllä. Sillä ne ovat Suomen talonpojan maanteitä, joita jokainen muukalainen tässä maassa on saanut matkustaa talonpojan armosta. Talonpoika tahtoisi nyt päästää ne, jotka ovat monessa suhteessa paljon paremmassa taloudellisessa asemassa kuin hän, olemasta jossakin suhteessa heidän elättejään. Siksi talonpoika tekee nyt sen anomuksen, että Suomen kruunu vihdoinkin, tämän pitkän valmistuksen jälkeen saisi ottaa omansa haltuunsa, pitää kunnossa ne maantiet, joita valtio tarvitsee. — — — On sanottu, että kaupunkilaisilla on katurasituksensa. — Kaupunkien kadut tässä maassa eivät suinkaan ole arvoltaan kalliimmat kuin ne kylätiet, jotka yhä edelleen jäävät talonpoikien ja kaikkien maalaiseläjien ylläpidettäväksi. Huomautan vielä, kuinka paljon pienemmillä tuloilla niiden maalaisten täytyy elää, jotka näitä kyläteitä ovat tähän saakka kunnossa pitäneet ja vastedeskin tulevat pitämään, kuin niiden, jotka kaupungeissa elävät nykyisen kapitalismin kukoistuksen aikana, kaupan ja teollisuuden voittoaikoina. Ei minun tarvinne vertailua pitemmälle jatkaa. — — — Epäillään teiden kunnossapitämiseen tultavan käyttämään yleisiä valtiovaroja, sellaisiakin, joiden kokoamiseen köyhälistökin tavalla tai toisella ottaa osaa. — — — Tämä veruke ei ole minun mielestäni minkäänlaisena todellisena syynä estämään sitä, ettei tätä lakia saatettaisi hyväksyä ennenkuin tuo tieverolaki `on saatu hyväksytyksi. — — — Ehdotan, yhtyen ed. CastrOniin, että asia päätettäisiin joten kuten loppuun.»

Tie- ja siltarasitus tuli vielä esille kaikilla seuraavilla valtiopäivillä, ja 1911 kaikkien suomenkielisten porvarispuolueitten maalaisedustajat yhtyivät asiasta tehtyyn esitysehdotukseen, mutta lopuksi sosialidemokraatit ja ruotsalaiset tyrmäsivät sen, kuten tapahtui vielä vuoden 1914 valtiopäivillä. Alkio ei enää osoittanut sanottavampaa kiinnostusta tähän kysymykseen, vaan se jäi, kenties asiaan paremmin perehtyneen Kallion huoleksi. Vahvistamatta jäivät myös kyytiasetuksen korjausesitykset ja anomukset, joten tilanne pysyi ennallaan itsenäisyyden aikaan saakka.

Alkion aktiivisuus 1907 valtiopäivillä ei toki rajoittunut edellä mainittuihin. Alkio, joka suinkaan ei ollut sivistyksen vihollinen, suhtautui hieman epäillen yhteen Hannes Gebhardin mielihankkeeseen, nim. maanviljelyslyseoitten perustamiseen. Gebhard ajoi asiaa sekä Aikalehdessä että eduskunnalle jätetyssä anomuksessa. Alkio arvosteli 20.9.1907 eduskunnassa »ei oppiohjelmaa, joka tätä maanviljelyslyseota varten on laadittu», mutta sen sijaan »rohkenen lausua ajatukseni siitä yhteiskuntapoliittisesta luonteesta, joka koulun tarkoitukseen näkyy myös liitetyn».

Alkio vastusti lähinnä sitä, että mainitunlainen oppikoulu olisi, kuten oli ehdotettu, perustettu Helsinkiin. »Olen kyllä vakuutettu», Alkio sanoi, »että sangen monet pikkuviljelijäin pojat tulevat tästä maanviljelyslyseosta oppia etsimään. Mutta useimmat heistä tulevat sen jälkeen antautumaan muille aloille. Harvoista harvat palaavat leipäänsä ansaitsemaan pikkuviljelijöinä. Eikä suinkaan vain siksi että pienviljelijän elämä on kovempaa kuin virkamiehen, vaan siksi että hänen elämänkatsomuksensa ja ihanteensa tulevat Helsinkiin sijoitetussa koulussa suunnatuiksi elämäntapoihin ja vaatimuksiin, joita voi vaan kaupunki mukavasti tyydyttää. — — — Maanviljelys on elinkeino, joka kaupunkilaisen koulusivistyksen saaneille kansalaisille säännöllisesti näyttää jäävän sivuasiaksi, jopa suorastaan vastenmieliseksi asiaksi. En usko koulujen oppiaineiden järjestelmien siihen vaikuttavan niinkään paljon. Pääasiassa luulen sen tapahtuvan kannattamattomuus-syistä sekä maanviljelyselinkeinon vaikeuden ja vihdoin maalaiselämää vierovain maailmankatsomusten vuoksi.»

Alkiolla, joka aina puolsi desentralisaatiota, ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastian, että maanviljelyslyseo perustettaisiin maaseudulle. Se olisi sille päinvastoin »luonnollinen paikka, jossain sellaisessa paikkakunnassa, jossa pikkuviljelys on kehittyneempi». Silloin voitaisiin mm. »sovelluttaa sivistyselämä enempi tuotantosuhteitten kanssa sopusointuun, saada maaseutuelämä luomaan uusia sivistysihanteita, joiden mukaan maataviljelevä väestökin kerran pääsisi siitä köyhyyden asemasta, johon kaupunkeihin keskitetty sivistyselämä heitä nykyään luonnonlain välttämättömyydellä pakottaa»

Suositellessaan lämpimästi maatalousväen retkeilyjä, joita varten SML 7.6.1907 oli anonut määrärahaa, Alkio jälleen muistaa naiset, joiden asiaa hän jo eduskuntauudistuksen aikana oli ajanut. Nyt hän puhuu talonemännästä: »Usein on se juuri emäntä, joka uudistuksien pelossa tekee vastustuksellaan mahdottomaksi kaikki miehensä uudistussuunnitelmat, varsinkin karjatalouden alalla, Eikä häntä voi siitä nykyinen yhteiskunta syyttää. Kova taloudellinen taistelu on hänet lujilla kahleilla kytkenyt jokapäivä uudistuviin, välttämättömiin kotoisiin talousaskareisiin, pitämään tiukasti koossa sitä, mitä mies pellolla kiskoo irti karusta luonnosta.

Mutta uuden ajan täytyy saada vapauttavasti ja virvoittavasti henkiä jo vihdoin näihinkin persoonallisen ja yhteiskunnallisen taakan alla ahdistuneisiin maailmankatsomuksen. Kouluihin ei heillä ole aikaa eikä varoja. Yhdeksi erinomaiseksi keinoksi herättää harrastusta ja innostusta sekä laajentaa kansalaisten maailmankatsomuspiirejä on aina havaittu liikkuminen oman kylän ulkopuolella.

Tässä tarkoituksessa on viimeaikoina pantu toimeen maanviljelysretkeilyjä, joiden valistavaa vaikutusta osanottajat kilvan kiittävät. Varattomain osanotto sellaisiin on mahdoton ilman avustusta, sillä muutaman työpäivänkin menetys on jo heille uhraus.»

Maalaisliitolla oli myös varsin ratkaiseva osa kieltolain ensimmäisessä hyväksymisessä. Tämä asia, jossa tällä kertaa Hilma Räsänen esiintyi SML:n aloitteen ensimmäisenä allekirjoittajana, mutta jossa Santeri Alkio sanoi painavat sanansa, näytti menestyvän hyvin, mutta pysähtyi, kuten moni muukin aloite, hallitsijaan.

Maavuokralain uudistaminen eli torpparikysymys oli samoin yksi niistä sosiaalipoliittisista uudistuksista, joihin maalaisliitto innolla paneutui. Tässä kysymyksessä esiintyivät näkyvimmin Kyösti Kallio, Filip Saalasti ja Otto Karhi. Ensimmäisillä valtiopäivillä ei päästy pitkälle, mutta asia tuli esille SML:n puoluekokouksessa Tampereella tammikuun lopulla 1908, jolloin sen alusti Otto Karhi. Kun hän piti tärkeänä, että lyhimmäksi vuokra-ajaksi säädettäisiin 50 vuotta, myös Alkio puuttui asiaan, ja hänen esityksestään torppariohjelmaan lisättiin, että lyhyempiäkin vuokrasopimuksia sallittaisiin poikkeustapauksissa molempien asiainomistajain ja vuokralautakunnan suostumuksella. Tällaisena laki 1908 II valtiopäivillä hyväksyttiinkin. Esitys oli niitä harvoja, jotka johtivat tulokseen. Hallitsija ei tosin hyväksynyt hajoitetun eduskunnan päätöstä, vaan antoi 1909 itse asetuksen, joka kyllä oli tämän päätöksen mukainen. Sellaisenaan siitä tosin muodostui väliaikaisratkaisu, vaikka se kieltämättä jonkin verran vakautti vuokraviljelijäin asemaa.

J.V.Snellmannin patsashanke, vedenjakajako?

Kysymys, joka tärkeiden sosiaali- ym. poliittisten pulmien rinnalla tuntuu vähemman tärkeältä, mutta joka Alkiolle näiden valtiopäivien yhteydessä uhkasi muodostua suorastaan luottamuskriisiksi, oli J. V.Snellmanin patsas-hanke. Viimeisillä säätyvaltiopäivillä olleet talonpojat olivat saaneet tehtäväkseen esittää uudelle eduskunnalle, että tämän kansallisen muistopatsaan pystyttäminen suoritettaisiin valtion varoilla.

Anomusehdotus jätettiin kaikilla ensimmäisillä yksikamarisen eduskunnan valtiopäivillä, ja allekirjoittajien joukossa oli myös kaksi maalaisliiton edustajaa. Alkiolle patsaskysymys näyttää olleen tärkeä. Hänelle jos kenelle Snellman oli ollut todellinen herättäjä, jonka kirjoituksista hän jo nuorena oli ammentanut aatesisältöä.

Kysymys pysyi kauan syrjässä tärkeämpien ollessa etualalla, niin että valtiovarain valiokunta sai siitä mietintönsä valmiiksi vasta v. 1911 valtiopäiville. Mietinnössä puollettiin 180 000 markkaa patsaan pystyttämiseksi. Eduskuntakäsittelyssä maalaisliiton ryhmä nyt hajosi vähemmistön vastustaessa varojen luovuttamista.

Edustaja Leino edustaja Orasen kannattamana esitti, että patsasvarojen sijasta myönnettäisiin 100 000 markan halpahintaisina painoksina levitettävien Snellmanin elämäkerran ja valittujen teosten julkaisemiseen. Näin oltiin eri mieltä, vaikka ryhmä lienee tehnyt alustavan päätöksen patsashankkeen kannattamisesta.

Leinon ehdotus hylättiin, mutta yhtä huonosti kävi patsasrahoille. Eduskunta hylkäsi raha-anomuksen äänin 82-98 osan maalaisliiton edustajista äänestäessä-hylkäämisen puolesta.

Vaikka edustajia ryhmäpäätös ei muodollisesti sitonutkaan, syntyi patsasasiasta kiivas väittely nimenomaan sen jälkeen, kun asia oli mennyt puolueen lehdistöön. Alkio aloitti kirjoittamalla Ilkkaan artikkelin, jossa hän voimakkaasti moitti niitä maalaisliittolaisia, jotka olivat äänestäneet patsashanketta vastaan. Samanlaisia hyökkäyksiä oli myös Liiton ja

Savon Sanomien palstoilla. Etenkin Liitto käytti vahvaa kieltä oman alueensa edustajaa Antti Leinoa vastaan.

Kun asia oli esillä SML:n ryhmäkokouksessa 6.4.1911, Leino ja Pykälä avoimesti hyökkäsivät Alkiota vastaan, ja väittivät, että tämä oli tuonut Ilkassa väärin esille Leinon kannan. Myös Karhi oli sitä mieltä, että kirjoitus oli ankara, kun siinä jopa käytettiin »älytön»-sanaa. Pykälä innostui sanomaan, ettei hän puolestaan ollut koskaan ihaillut pyramideja ja kuolleita patsaita, sen sijaan Karjalan köyhien talonpoikien asema oli vaikuttanut hänen kantaansa.

Alkio sanoi antaneensa kirjoituksellaan sen muodon mikä sillä oli »puolustaakseen maalaisliiton kunniaa». Viipurin läänin oloja hän ei sanonut tuntevansa. Mutta Leinolla oli oikeus puolustautua Ilkassa.

Kallio ihmetteli, että Leino oli asettanut etualalle Ilkan artikkelin. Kallio sanoi, että hän kannatti siinä esitettyjä ajatuksia. Leinon esiintyminen oli tehnyt ikävän vaikutuksen. Kallio ei pitänyt siitä, että Alkio sanomalehtimiehenä oli »aina hammasteltavana puolelta jos toiseltakin».

Alkio katsoi tarpeelliseksi selostaa ryhmätovereilleen suhtautumistaan Snellmaniin, jonka muistoa hän sanoi jumaloivansa. Snellman oli kutsuttu johtamaan Suomen kansaa ja varustamaan sitä ulkomaista vaaraa (venäläisiä) vastaan. »Meidän olisi saatava liittymään riveihimme sivistyneitä kansalaisia, mutta he kammovat meitä tällaisten tapausten jälkeen.» Alkio arveli, ettei Leino ollut toverihengen elähyttämä, koska kammoi arvostelua. Edustaja Poutiainen, joka lienee äänestänyt hanketta vastaan, sanoi kuitenkin ymmärtävänsä Alkiota. »Koetti pelastautua valitsijainsa edessä», pöytäkirja sanoo Poutiaisen esiintymisestä.

Sävyisä Ranuan mies K.A.Lohi hyväksyi Alkion artikkelin ja kaipasi parempaa puoluekuria SML:oon. Kivipatsaita Lohi ei sanonut yleensä ihailevansa, mutta piti sellaista tässä tapauksessa tarpeellisena. »Edustajan pitää asettua vähän valitsijainsa yläpuolelle», Lohi arveli. Kiuru oli päinvastaista mieltä, nimittäin että edustajan oli esiinnyttävä valitsijoittensa toivomusten mukaan ja sanoi kannattavansa Leinoa. Saalasti yhtyi Alkioon ja Kallioon. Auk. Lahdensuokaan ei hyväksynyt Leinon menettelyä. Alkio ehkä oli laatinut kirjoituksen pikaistuksissaan, mutta ei pahassa tarkoituksessa. Latvala yhtyi muihin länsisuomalaisiin ja sanoi: »Me olemme sellaista kansakuntaa jonka kehitys eri maakunnissa on erilainen.»

Alkio oli julkisen sanan palvelija ja häntä täytyi tällaisessa tapauksessa ymmärtää. Latvalan mielestä tällaisten tapausten pitäisi pikemmin lähentää puoluetta sen kannattajiin. Mutta »emme aina saa asettua valitsijain kannalle, vaan menetellä asiain mukaan». Alkio oli kuunnellut tähän asti rauhallisena, mutta kiihtyi vähitellen ja sanoi: »Täällä on vaadittu, että minä peruuttaisin sanani. Toiselta puolen olisi myös ilmoitettava, mikä heidän kantansa on, sillä mitään peruutusta en voi tehdä tämän keskustelun pohjalla, kun en ole kertonut mitään väärin. Voittehan puolustaa itseänne julkisuudessa. Minä tunnen, etten kykene teitä johtamaan, vaan minun on ollut pakko olla etupäässä. On alistuttava ryhmäpäätökseen.» Oraselle Alkio vielä virkahti: »En ole koskaan harjoittanut urkkijan tointa. Karjalan taloudelliset syyt eivät tässä saa olla määrääviä — niillä voi asiaa puolustella perästä päin.»

Tämä puheenvuoro osoittaa, että Alkio katsoi olevansa ryhmän johtaja. Kiuru sanoikin, että Alkion siinä ominaisuudessaan piti olla heille muille esimerkkinä. Karhi puolestaan arveli, että lehtimiehen oli vaikea peruuttaa puheitaan. Hän ei kaivannut maalaisliittoon sivistyneitä, vaan »käytännöllisen kokemuksen miehiä». Nyt oli Karhin mielestä niiden, jotka olivat äänestäneet patsashanketta vastaan, annettava selityksensä julkisuudessa ja Ilkka toivottavasti antaisi vastaselityksen. Patsasasia tuli, uudestaan esille maalaisliiton ryhmäkokouksessa 14.4.1911, jolloin edustaja Onnen syytti Savon Sanomia sen patsaskysymyksen tiimoilta kirjoittamasta kärkevästä artikkelista. Nyt oli Alkion mitta täysi; hän ilmoitti, ettei enää aikonut ruveta syytettyjen penkille ja poistui kokouksesta. Kallio ihmetteli asian uudelleen esille ottamista. »Tämä on suorastaan Alkion kiusaamista, kun asia on ennen sovittu.» Karhi, joka näyttää pyrkineen näykkimään Alkiota ja Kalliota arveli, että »toiset puolueet kyllä arvostelevat omia miehiään eikä niissä poistuta ryhmäkokouksista.» Hän esitti vastalauseensa siitä, että ryhmän jäsenet tällä tavoin menettelevät.

Laineet patsaskiistan ympärillä laimenivat vähitellen, mutta aivan ilman jälkiä asia ei jäänyt. Leinoa ei enää seuraavissa vaaleissa valittu eduskuntaan eikä hän tullut puoluehallitukseenkaan. Eri asia on, miten Alkioon vaikutti tuo nalkuttaminen, jota hän väitti »Laitisenkin asian»* vuoksi tapahtuneen. Varmaa on, ettei syntipukkina olo, kuten Alkio sanoi, häntä miellyttänyt, ja koko kiista oli siten ehkä yksi syy siihen, että Alkio sai »astian makua» toviksi koko edustajatoimesta, ainakin oli ikävä nähdä ryhmän pahasti repeävän »lännen ja idän miehiin», mikä ei kylläkään tapahtunut viimeistä kertaa.

Itse patsashanke jäi yksityisen keräyksen varaan. Sitä varten valittiin erityinen koko maata käsittävä kansalaistoimikunta, johon tulivat mm. Alkio ja Kallio.

Talonpojat ja herrat; »Maalaisliiton suuntaviivoja»

Muiden puolueiden ahdistama maalaisliitto muodosti melkein kuin perhepiirin, jossa toiminta kaiketi oli persoonallisempaa ja kodikkaampaa kuin muissa puolueissa. Tallustelihan muodista piittaamaton Pykälä esimerkiksi, joskin hieman »liikutettuna», eduskuntaan paljain jaloin. Tätä edustajatoverinsa ainutlaatuista »tempausta» ei Alkio hyväksynyt, vaikka hymähteli sille, kuten hän oli 20—luvulla kertonut Juho Koivistolle. Myös ed. Juutilainen saattoi olla toisille hankala, mitä Kallio valitti Alkiolle 1914. Ristiriitoja ei sanottavasti syntynytkään muuten kuin »ilmansuunnittain», kun länsi- ja itäsuomalaisten oli väliin vaikea ymmärtää toistensa ajatuksenjuoksua*. Tämä näkyi erityisesti suhteessa »herroihin», joihin Pykälä näyttää laskeneen Alkion suosimat kansakoulunopettajatkin. Alkiokaan ei hyväksynyt agronomi A.E.Rautakoskea edustajaehdokkaaksi vaalipiiristään, vaikka oli tämän kanssa kirjeenvaihdossa. Professori Edvard Westermarckin liittymistä maalaisliittoon Alkio piti myös »epäterveenä», Eetu Hopiavuori väittää. Mutta yleensä Alkion kanta oli: »Meitä haukutaan sivistysvihollisiksi. Mutta kyllä opppineet tulevat meidän mukaamme, kun me kasvamme, ja kasvamme.»

Mainita sopii, että oli »herroja», jotka heti tuntuivat sopeutuvan maalaisliittoon. Sellaisia olivat nuori maisteri Lauri Kr. Relander, jota pian käytettiin kynää vaativissa tehtävissä ja kielitaitoinen agronomi Eero Hahl, maatalouskysymyksiin perehtynyt sekä teorian että käytännön mies, joka siitä syystä saattoi heiluttaa ryhmän puheenjohtajankin nuijaa. Santeri Alkion pyrkimyksenä oli lähentää SML:n ryhmän jäseniä toisiinsa.

Tässä tarkoituksessa hän toi Laihialta »ukkopiiri»-mallinsa eduskuntaan. Kansanomainen maalaisliiton eduskuntaryhmä ei pitänyt säännöllisiä kokouksia, vaikka kokoontui kyllä tarpeen vaatiessa, toisinaan hyvin tiheään, toisinaan parin viikon väliajoin. Alkion järjestämät »maalaisliiton jutteluseuran illat» olivat »erittäin opettavaisia ja hupaisia», Alkio itse sanoo. Illoissa oli kyllä mukana muitakin kuin kansanedustajia, mm. tri Sivdn vieraili. Jutteluseuran menestys lienee johtanut siihen, että Alkio perusti luultavasti jo 1914 puolueen Kirjallisen yhdistyksen »lähinnä eduskunnassa olevien ja (muidenkin) puoluetoveriensa mukaantuloa silmälläpitäen», sanoo Kyösti Kallio (1915). Aivan vähäpätöinen ei yhdistys liene ollutkaan, koska se painatti omat kirjelehtiötkin ja julkaisi kirjasia.

Alkio ymmärsi yhdessäolon sivistävän merkityksen, mutta myös sen, että tarvittiin yhteisön kaikinpuolista sisäistä lujittamista, kun oltiin toistaiseksi vähemmistönä ja monet olivat arkoja syrjäisten arvostelulle, eivätkä luottaneet riittävästi omiin voimiinsa, kuten mm. Keski-Suomesta vielä 1916-17 valitettiin.

Vaikka Alkio oli poissa eduskunnasta tovin, hän oli silti puolueensa kiistaton auktoriteetti — olematta alkuvuosina enempää SML:n kuin eduskuntaryhmänkään virallisessa johdossa. Vielä 20.10.1909 SML:n valtuuskuntaan valittiin Karhi, Saalasti ja Relander ja varamieheksi Mikko Luopajärvi. Mutta pian 14.9.1910, Kallio tuli eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi ja Alkio varalle. Tällaisena tilanne pysyi, joskin välillä Kallion tilalla puheenjohtajana oli Hahl, aina vuoteen 1917, jolloin osat vaihtuiva Alkion siirtyessä nuijaa heiluttamaan. Mutta jo tätä ennen Alkio mm. laati, näennäisesti yhdessä Kallion ja Relanderin kanssa, puolueen säännöt 1910, ja hänet oli jo edellisvuonna valtuutettu laatimaan puolueen vaalijulistus. Sen hän valmiina luki keskushallituksen kokouksessa 30.12.1909. Eduskuntaryhmä valitsi sovitteluhaluisen Alkion alinomaan neuvotteluihin muiden ryhmien kanssa: 1910 mm. suosittelemaan Svinhufvudia puhemieheksi ja sitten keskustelemaan tämän kanssa puhemiehen vastauspuheesta avajaisissa, ehdottamaan muille ryhmille virkamiesvaliokunnan perustamisesta, keskustelemaan ryhmien välisen delegaation jäsenenä adressista, jota puuhattiin laittomuuksia vastaan 1911, neuvottelemaan toisten ryhmien kanssa tilanteesta ja uudestaan vähän myöhemmin taas keskustelemaan adressiasiasta jne.

Mitä kireämmäksi valtiollispoliittinen tilanne kääntyi, sitä vaikeammaksi tietysti kävi eduskunnan työskentely ja taistelu jatkuvia laittomuuksia vastaan. »Ukko Pekan» rohkeat vastauspuheet valtiopäivien avajaisissa olivat aiheuttaneet lukuisia hajotuksia ja uusintavaaleja. Todennäköisesti Alkion ehdotuksesta maalaisliitonkin ryhmä päätti 2.3.1912 esittää puhemiehille, että vastauspuhe valtiopäivien avajaisissa jäisi mahdollisimman lyhyeksi

»vaikkakin erityisempää aihetta tuntuisi nyt olevan alamaisiin vastauspuheisiin kosketella niitä monilaatuisia laittomuustoimenpiteitä, joihin maamme hallitus vastoin perustuslakeja on ryhtynyt ja joiden suhteen kansassa on erittäin huolestunut mieliala olemassa, niin ei kuitenkaan katsottu sopivaksi muuttaa viime vuosien menettelyä, koska Eduskunnalla on muitakin tilaisuuksia ja muotoja asiain esille tuomiseksi.»

Kun sitten laadittiin vastalauseadressi senaatille, Alkio, joka perustuslakivaliokunnan jäsenenä otti osaa adressin laatimiseen, tiedusteli (13.3.1912) ryhmältä, oliko se hänen kannallaan siinä adressiin sisältyvässä kohdassa, missä hän vaati sanoilla »virkamiehet muiden kansalaisten kanssa velvollisiksi pysymään uskollisina maan laeille ja pitämään niistä kiinni». Ryhmä asettui Alkion kannalle, mutta seuraavana päivänä Alkio selitti sille, että sana »virkamiesten» oli valiokunnassa synnyttänyt sellaista vastustusta, että adressikysymys uhkasi kaatua. Nyt hän ehdotti luovuttavaksi tästä lisäyksestään, mihin ryhmä suostui.

Kuten näkyy Alkio ei suinkaan pitänyt »härkäpäisen» itsepäisesti kiinni ehdotuksistaan. Eikä myöskään maalaisliiton ryhmä näy aina suostuneen niihin. Alkion suosituksesta hyväksyttiin Helenius-Seppälän aloite väkijuomien kuljetuskiellosta rautateillä, samoin Alkion suunnitelma »aloitteen tekemisestä salapolton ehkäisemiseksi siihen suuntaan, että rangaistusmääräyksiä kovennettaisiin poltosta vähintään 6 kuukaudeksi ja säilytyksestä vähintään 2 kuukaudeksi kuritushuonetta». Aloite ei kuitenkaan päässyt pitemmälle kuin talousvaliokuntaan, jossa se hylättiin. Maalaisliittolaiset tyytyivät tällöin esittämään vain periaatteellisen vastalauseen.

Sen sijaan oma ryhmäkään ei hyväksynyt vielä Alkion aloitetta »kansanäänestyksellä ratkaista väkijuomakauppojen olemassaolo, koska aloitteet eivät vielä ole näkösällä». Samoin annettiin raueta Alkion aloite maatalouskurssien järjestämiseksi kansakoulunopettajille. Aloitteita tulikin näille vuoden 1912(-13) valtiopäiville ihan nipuittain. Alkion piti maalaisliiton ryhmän puolesta perustuslakivaliokunnalle (20.3.1912) »ettei aloitteita niputettaisi vaan tärkeistä asioista laadittaisiin eri mietintö kustakin».

Aivan viime töikseen, ennen vapaaehtoista kolmen vuoden poissaoloaan eduskunnasta, Alkio perustuslakivaliokunnan pysyvänä jäsenenä joutui jälleen tärkeän ratkaisun eteen. Helmikuun alussa 1913 senaatin varapuheenjohtaja Markov lähetti eduskunnalle kirjelmän, jossa sitä, keisarillista päätöstä seuraten, kehotettiin valitsemaan jäseniä Venäjän valtakunnanneuvostoon ja duumaan. Perustuslakivaliokunnan kanta oli selvästi kielteinen, ja siinä muodossa Alkio 13.3.1913 esitti asian maalaisliiton ryhmälle, jonka kanta myös oli jyrkän vastustava. Yksimielisesti maalaisliitto sen sijaan yhtyi eduskunnan adressiin, joka 15.3.1913 jätettiin hallitsijalle. Adressissa keisaria pyydettiin palauttamaan maahan lailliset olot.

Täyden »selkävoiton» Alkio sai perustuslakivaliokunnasta, kun se hylkäsi Paasivuoren ym. anomusehdotuksen, joka koski eduskunnan jo hyväksymien työväensuojelua tarkoittavien asetusten voimaansaattamista. Valiokunnan enemmistö halusi vain anomusten esittelyä eikä vahvistusta, jota Alkio vastalauseessaan ehdotti. Eduskunta hyväksyi Alkion vastalauseen niukasti 93 äänellä 91 vastaan, joten mietintö palautettiin valiokuntaan valmistettavaksi sen mukaiseksi. Kun niin oli tapahtunut, eduskunta hyväksyi mietinnön.

Turhanaikaisilta näyttivät kuitenkin tässä vaiheessa niin kaikki aloitteet kuin vastalauseet ja adressitkin, joita sekä eduskunnan että yhteisen kansan taholta esitettiin venäläisten sortajien ja heille alamaisen venäläistetyn senaattimme toimenpiteitä vastaan. Vuoden 1913 alussa Mechelin, R.A.Wrede ja Danielson-Kalmari laativat valtiosääntöehdotuksen, jolla lopullisesti tahdottiin järjestää Suomen ja Venäjän olot eräänlaisen valtiosopimuksen pohjalle. Se oli tällä erään viimeisiä aloitteita, joita Alkio esitteli ryhmässään 13.3.1913. Siitä tuli kyllä todellinen »13. päivän esitys», joka ei päässyt milloinkaan valiokunta-astetta pidemmälle. Kuitenkin olisi tällä tavoin saatu, Alkio sanoi, eräs merkkipylväs »valtiopäiväjärjestykseen kuuluvista, nyt voimassaolevista säännöksistä, systemaattinen, sekä muodoltaan että sisällykseltään selvä yhdistelmä». Ja siihen sisältyi myös uudistuksia, mm. sellainen ehdotus, että senaatin oikeusosasto muutettaisiin itsenäiseksi tuomioistuimeksi.

Kenties juuri kaikkien lainsäädäntöuudistustemme toivottomuus liittyneenä vanhan oikeusjärjestyksemme polkemiseen oli yhtenä syynä siihen, että Alkio, vaikka oli maalaisliittoryhmän »kruunaamaton kuningas» oli 1913 valmis jättämään eduskunnan. Hänelle osoitettiin jo tällöin hänen omassa puolueessaan meillä poikkeuksellista kunnioitusta, ja hän oli saavuttanut arvonantoa muissakin puolueissa. Oskari Tokoi, josta 1913 tuli eduskunnan puhemies, sanoi Alkiosta myöhemmin:

»Kaukonäköisin mies, mitä maalaisliitolla on ollut. Olen siinä vakaumuksessa, että jos Alkion sovintopolitiikan tielle olisi lähdetty jo varhaisemmassa vaiheessa, meillä ei olisi syntynyt kansalaissotaa. Alkio oli ennenkaikkea syvästi ihanteellinen ja hän oli myös valmis taistelemaan ihanteittensa puolesta. Eikä vain taistelemaan vaan myös sovittelemaan kun asiat. vaativat.»

Toinen varhaisaikojen sosialistiedustaja Mikko Ampuja muistelee: »Maalaisliitollakin oli näihin aikoihin näkyvä johtaja, suoraryhtinen Santeri Alkio.» Ampuja kertoo, että Alkio, joka kyllä »veljeili» sosialistiedustajienkin kanssa, sillä antoivathan maalaisliittolaiset eräissä asioissa kannatusta näiden aloitteille, ruokaili joskus Työväen ravintolassa Siltasaarella. Tekipä Alkio sillä »historialliseksi» ns. patenttipihvin, joka oli niin hyvää, ettei pikkutalonpojan — Alkion mielestä — kannattanut sitä syödä. Ja kapinan jälkeen vanhat sosialistiedustajat valittivat, etteivät olleet ajat kuin ennen, kun ei ollut »patenttipihviäkään».

Maalaisliitolla ja sosiaalidemokraateilla oli toki muutakin yhteistä kuin patenttipihvit. Molempien puolueiden ohjelmissa oli jo yhtymäkohtia, ajettiinhan »sorretun kansan» asiaa. Niinpä molemmat vaativat vanhuus- ja työkyvyttömyyseläkettä, perhe-eläkettä jne. Eroa oli kuitenkin mm. suhteissa pientilallisiin, nimenomaan torppariväestöön, joiden itsenäistämistä maalaisliitto varhain ajoi. Sosiaalidemokraattien tavoitteet tässä olivat lähes päinvastaiset; he kannattivat yksityisten maitten siirtämistä vähitellen valtiolle ja näiden maiden jouduttamista vuokralle sekä maatalousosuuskuntien perustamista. Sosialistien pyrkimys oli siis tavallaan tehdä kaikista viljelijöistä valtion torppareita. Maalaisliitto oli myös selvästi ankkuroitunut keskustan vasemmalle laidalle, eikä se katsonut muita puolueita poliittiseen keskustaan kuuluviksikaan. Niin lähellä oltiin sosialisteja, että mm. Kyösti Kallio helmikuun alussa 1914 arveli Alkiolle: »Kaikki merkit viittaavat siihen, että maalaisliitto tulevaisuudessa on sosialisteille vaarallinen.» Näin olikin asianlaita, ellei maalaisliittoa olisi ollut olemassa, olisi sosiaalidemokraattien kannatusjoukko ja äänimäärä epäilemättä kasvanut vielä silloista suuremmaksi.

Huomattava eroavuus ilmeni myös suhtautumisessa venäläisiin, vaikka sosialistitkaan eivät sortovaltaa hyväksyneet. Yleisesti paheksuttiin mm. Matti Kurikkaa, joka suurlakon aikoihin jälleen loihe lausumaan kenraalikuvemöörille, että »Suomen työväestö on täydellisesti lojaalilla kannalla suuriruhtinaaseen ja Venäjään». Kurikka potkittiin sittemmin ei-marxilaisena puolueesta, mihin toimenpiteeseen tietysti Kurikan holtittomat puheetkin osaltaan vaikuttivat.

Näyttää myös siltä, että Alkio suhtautui tämän jälkeen Kurikkaan varsin viileästi, vaikka tuntuu aikoinaan tätä idealistia jossakin määrin ymmärtäneen. Rohkaistuneena Alkion ystävällisyydestä Kurikka näet lähetti Alkiolle 24.2.1909 kirjeen, jossa sanatarkasti lausui:

»Arvoisa ystävä

Mielestäni olisivat nyt sekä oikeistolaiset että kumoukselliset lyötävissä, jos ryhdyttäisiin valmistamaan vaaliliittoa maalaisliiton ja vapaitten sosialistien välillä. Kuitenkin voisimme esiintyä edelleen eri ryhminä. Se vetää puoleemme parhaita sosialisteja tai porvarillisia.

Mitä arvelet

Weljeydellä Matti Kurikka»

Tähän omalaatuiseen ehdotukseen Alkio ei liene vastannut mitään, vielä vähemmän ryhtynyt puoluettaan remontteeraamaan, ja Matti Kurikka puolestaan häipyi pian Yhdysvaltoihin sanomalehtimieheksi ja farmariksi. Hänellä ja Alkiolla oli mielipiteissä yhtymäkohtia; mtn. Kurikka vastusti marxismia, mikä lähinnä johti pesäeroon sosiaalidemokraateista. Sosiaalidemokraattien suhtautuminen sortovaltaan oli kyllä selvän kielteinen, mutta yhteistoimintaa porvareiden kanssa pyrittiin tässäkin välttämään. Alkio kirjoitti eduskuntakirjeessään 29.10.1910:

»Sosialistit kehuvat miten ainoastaan he ilman porvaristoa kykenevät työskentelemään isänmaan asialla. Porvaristo vain jarruttaa. Manner ja Tokoi muistuttavat kehumisellaansitä sotamiestä, joka saatuaan 10 mk rahaa rupesi kyselemään mitä Helsinki maksaa. – – – Hyvän sosialidemokraatin tulee olla myös hyvä suomalainen.»

Sellaisen mainesanan olisi Alkiolta ansainnut tuskin kukaan muu kuin joku Yrjö Mäkelin — jossakin määrin myös Eetu Salin, puhetaituri, jonka »kalevalaisuuden

» kyllä aina voitti marxilaisuus. — Mäkelinhän ryhtyi aktivistiemme kanssa yhteistoimintaan mm. jääkäriliikkeessä. Muut sosialistit halusivat senkin jälkeen, kun santarmien ja vastaavien vaino kohdistui myös heikäläisiin — epäiltiinhän heitä täydellä syyllä yhteistoiminnasta venäläisten vallankumouksellisten kanssa — pestä pyykkinsä itse. Niinpä sosiaalidemokraateilla oli, kenties osittain em. suhteittensakin vuoksi erilainen taktiikka mm. kuuluisassa kysymyksessä Venäjän alamaisten oikeuksista Suomessa.

Kun perustuslakivaliokunta, jäsenenään mm. Santeri Alkio, v. 1911 valtiopäiville laati ehdotuksensa laillisten olojen palauttamisesta, todettiin siinä myös, että kysymys Venäjän kansalaisten oikeuksista Suomessa haluttiin ratkaista täällä maan lakien mukaan. Tähän valiokunnan sosialistijäsenet esittivät vastalauseensa. Heidän mielestään venäläisten oikeuksia oli ratkaisevasti laajennettava, Suomeen asettuneille myönnettävä paino-, sanan-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaus, oikeus elinkeinon harjoittamiseen ja kunnalliset oikeudet. Sosialistit hävisivät, mutta ottivat asian uudestaan esille 1913 valtiopäivillä, jolloin muuan heidän edustajansa (Typpö) jo avoimesti perusteli puolueen kantaa: »Porvaristo perustaa – – – sovitteluun taantumuksen kanssa, sosialidemokratia taas uuden Venäjän voimaan ja sen nousevaan työväestöön, jonka avulla vapautemme on saavutettavissa.»

Näillä valtiopäivillä hyväksyttiinkin venäläisten laajennetut oikeudet, mutta keisari ei niitä vahvistanut. Sosiaalidemokraatit olivat, kuten näkyy, asettuneet »vapautemme» kannalle, mutta puoluekokouksissaan sekä 1910 että 1913 päättivät, että autonomiaa oli puolustettava jyrkästi erillään porvareista. Eikä Alkiokaan maalaisliittoineen kelvannut.

Maalaisliiton ohjelma puolestaan määräytyi puolueen vuosikokouksessa Helsingissä maaliskuun 30 päivänä 1914. Tämä ohjelma, joka pääosiltaan oli Santeri Alkion muokkaama, minkä hän itse vahvistaa, oli lopullisesti täydennetty yhdistelmä SML:n ja EPNSML:n` ohjelmista. Se määritteli ensin maalaisliiton, jota nimeä nyt jo käytettiin, tarkoituksen ja päätavoitteen seuraavasti:

»Maalaisliitto perustaa koko työnsä kansalliselle pohjalle. Maalaisliitto pitää lujasti kiinni Suomen sisäisestä itsenäisyydestä ja valtiollisesta autonomiasta, velvoittaen eri kansankerrokset ja viranomaiset kaikessa horjumatta noudattamaan ja puoltamaan Suomen lakeja ja oikeuksia. Maalaisliiton tarkoituksena on saada maalaisväestö yhtymään valtiolliseksi maalaispuolueeksi, joka täydellä teholla valtiopäivätyössä ja kaikessa toiminnassaan vaikuttaa siihen suuntaan, että saataisiin oloja edistävässä hengessä maaseudun elinehdot, liike- ja teollisuuseutujen rinnalla tasapuolisesti valvotuksi.»

Yksityiskohtaisessa ohjelmassa oli ensi sijalle asetettu laillisuuskysymys, jossa asetuttiin perustuslailliselle kannalle. Tämä ohjelmakohta oli muuten sama kuin Nuorsuomalaisella puolueella. Seuraavat kysymykset järjestyksessä: vaatimus eduskunnan vallan laajentamisesta, määritelty kanta virkamiesolojen uudistamiseen nähden, kieliohjelma, kieltolakivaatimus, naisten tasa-arvoisuuden tunnustaminen, kunnallislain periaatteet, koulusuunnitelma, määritelmä kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista ja täydellisestä uskonvapaudesta sekä siviiliavioliittolain säätämisestä, työväen lainsäädännöstä, vaivaishoidosta, manttaalirasitusten poistamisesta, verouudistuksesta, maanhankinnasta tilattomille, torpparikysymyksestä, maanviljelijäin ammattitaidon kehittämisestä, maanviljelijäin luotto-olojen parantamisesta, puuliikkeiden maanomistuksesta, vesivoimain omistuksesta ja käytöstä, metsälaista, metsästysoikeudesta, kalastusoikeudesta, palkkausasetuksen muuttamisesta, sekä vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, jota vaaditaan valtion järjestettäväksi ja yllä pidettäväksi. Santeri Alkio joutui esittämään nämä ohjelmakohdat siinä 10-vuotiskertomuksessaan, jonka hän laati 1916. Kyösti Kallio tutustui tähän versioon ennen sen painattamista ja oli sitä mieltä, että Otto Karhin osuutta olisi ollut historiikissa enemmän korostettava. »Karhi piti perustavassa kokouksessa sisältörikkaan puheen», Kallio sanoi muistellessaan SML:n alkuvaiheita. Mutta Alkiolle Karhi oli »yliloikkarin» vertauskuva, sillä Karhi oli siirtynyt sosialisteihin, kun ei ollut tullut valituksi vaalipiiristään maalaisliiton edustajana. Päinvastoin Santeri Alkio »tukisti» vielä vuoden 1917 alussa Karhia, ja Kallion täytyi kirjeessään Alkiolle (4.2.1917) myöntää: »Merkilliset ovatkin tämän (Karhin) edesottamukset; innokas nuori liikemies, aviomies, maanviljelijä, pyhimys, osuustoimintamies, maalaisliittolainen ja sitten lopuksi ehkä leivän vuoksi sosialidemokraatti.»

Alkion 10-vuotishistoriikki »Maalaisliiton suuntaviivoja» on oikeastaan puolueen uskontunnustus selityksineen. Selityksissä tähdennettiin mm., että vaikka maalaisliittoon oli liittynyt kansalaisia eri ajatussuunnista »perustuslaillisen velvoituksen alle ovat kaikki vilpittömästi alistuneet». Kielikysymyksessä maalaisliiton ohjelma vaati suomen kielelle täydellistä isäntävaltaa mutta tunnusti samalla ruotsinkieliselle väestölle oikeuden tulla virastoissa palvelluksi äidinkielellään. Korkeat virkamiespalkat oli alennettava, raittiuden edistämiseksi ja kieltolain aikaansaamiseksi työskenneltävä, oppivelvollisuus säädettävä, kirkon ja valtion erokysymystä oli ruvettava pohtimaan, uskonnonvapaus ja siviiliavioliitto tunnustettava, pappien valinta oli jätettävä kokonaan seurakuntien asiaksi, työväenasiassa oli kannatettava mm. työväensuojelulainsäädäntöä ja maaseudun oloja kehitettävä työttömyyttä ehkäisevään suuntaan, progressiivinen tulo- ja perintövero sekä sitä täydentävä varallisuusvero oli saatettava voimaan, maanhankinta tilattomille totetettava ja samalla torpparikysymys ratkaistava. Valtion oli järjestettävä ja yllä pidettävä pakollinen vanhuuden ja työkyvyttömyyden vakuutuslaitos, johon kaikkien veronmaksajien oli tulojensa mukaan suoritettava maksuja.

Tämä ohjelma, joka nyt saattaa tuntua aivan luonnolliselta — onhan se valtaosaltaan toteutunut — oli valtiopäivillä »joutunut varsin yksipuolisen puoluekäsittelyn alaiseksi», kuten Alkio sanoo. Hän jatkaa:

»Emme ryhdy esimerkkejä luettelemaan, merkitsemme vain, että sosialistien ja porvarien riitaisuus, joka kaikkien maalaiskysymysten ratkaisun näyttää siirtävän hämärtävään tulevaisuuteen, on ilmeisesti ruvennut näyttämään kahden puolen, juuri maalaiskysymyksissä asianajotemppuilulta, jonka tarkoituksena on keritä maaseutua. Vai mitä muuta käsitystä voi saada siitä tavasta millä nämä vasemmisto- ja oikeistopuolueet ovat menetelleet esim. maanvuokra-asetus- ja maantieasioissa? Avustetaan ensin toisiaan lakiehdotusten saamisessa niin ristiriitaisiksi kuin suinkin ja — sitten yhdessä ne äänestetään penkin alle!

Kaupunki on vuosisatojen ja varsinkin viime vuosisadan kuluessa saanut etuoikeudella käyttää yhteiskunta- ja talousolojensa kehittämiseksi kaikkia hallitusvallan, sivistyksen ja taloudellisten voimien keskityksen apuneuvoja. Maanviljelys on saanut maksaa verot ja kauppavoitot; sen on pitänyt luovuttaa parhaat poikansa kaupungille. Maaseutu on saanut tyytyä niukkaan jokapäiväiseen leipään, että kaupunkilaisilla olisi yltäkyllå tuhlattavaksi. Ja kun kaupungin luonnoton kehitys on synnyttänyt räikeät yhteiskunnalliset ristiriidat, —saa tyhjäksi ryöstetty maanviljelysseutu nähdä tämänkin taistelun polttopisteen pelloillaan ja metsissään, sekä lopulta maksaa viulut. Nämä olosuhteet ovat muodostuneet sellaisiksi, että maaseudun vapautus täytyy tulla kansalliseksi yhteisvaatimukseksi ja kaupungin ylivallaan merkeissä liikkuvien puolueiden liepeistä pitää jokaisen kansamme tulevaisuutta ajattelevan kansalaisen irtautua. Sillä maaseudun vapautus merkitsee kansallisen elinvoimamme varsinaisten lähteitten pelastamista keinottelevain ja kansalliselle elämälle vieraitten pyrkimysten holhousvallasta. Jos mikä harrastus, tahi aatesuunta tässä maassa ansaitsee oman puolueensa on se juuri tämä.»

Nimenomaan vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, joka alusta lähtien oli ollut maalaisliiton keskeisiä ohjelmakohtia, Alkio sanoo:

»Valtion on järjestettävä ja ylläpidettävä pakollinen vanhuuden ja työkyvyttömyyden vakuutuslaitos, johon on kaikkien veronmaksukykyisten kansalaisten maksettava tulojensa ja varallisuutensa mukaan. Tästä laitoksesta olkoon jokainen kansalainen oikeutettu saamaan jonkun vissin alimman määrän vuotuista eläkettä niin pian kun hän on menettänyt työkykynsä tai osan siitä eli täyttänyt jonkun vissin säädetyn ijän, esim. 60 vuotta. Leskien ja orpojen elämä turvattakoon myös tämän laitoksen kautta. Tämä vakuutuslaitos on asetettava eduskunnan täyden valvonnan alaiseksi.»

Alkio ja jääkäriliike

Sortokausi oli pahimmillaan 1914 kesällä, kun sota puhkesi. Mutta olihan Suomessa kyllä Toivolan Juhoja, joista Sillanpää sanoo:

»Eipä voisi keksiä juuri keinotekoisempaa tutkimuksen esinettä kuin mitä oli Toivolan Juhan suhde siihen kansallisten kärsimysten jaksoon, joka tunnetaan nimellä sortovuodet. Toivolan Juhan kärsimykset eivät siihen aikaan olleet juuri entisestään kummempia eikä hän siinä maailmassa, jossa liikkui muuallakaan nähnyt mitään erinomaisempia kärsimyksiä.»

Ensimmäisen maailmansodan vuodet olivat varsin sekavaa aikaa. Ensin tyrmistystä ja pelkoakin, joukkopakoa merenrantakaupungeista, erityisesti Helsingistä, jonne pelokkaimmat odottivat saksalaisten hyökkäystä muodossa tai toisessa.

Vaikkei venäläisiä suinkaan rakastettu, tuntui Saksa silti useimpien asiaa ajattelevien mielessä viholliselta, syntyipä eräänlaista suurisänmaallista innostusta, jonka liepeillä muutamat sadat nuoret miehet ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi Venäjän armeijaan. Eräät ajattelivat tällöin: Kernaammin nyt vapaaehtoisesti kuin myöhemmin pakosta. Myös ompeluseuroissa työskenneltiin Venäjän armeijan hyväksi.

»Suurisänmaallisen» sotaisen innostuksen merkkejä ei puuttunut. Elleivät kaikki olleet innostuneet Venäjää puolustamaan, olivat monet kumminkin entente-mielisiä, ja Belgian »kauhunäytelmät» herättivät osaltaan vastenmielisyyttä »hunneja» kohtaan. Arveltiin kyllä myös, että mitä suuremman panoksen suomalaiset antoivat valtakunnan hyväksi, sitä myötämielisemmän kohtelun he saisivat. Tässä kyllä petyttiin. Tuli tuo »marraskuun manifesti» 1914, jonka oli laatinut »kaikkeinkorkeimmasti perustettu Suomen asiain erityisen neuvoskunnan valmistelukomitea».

Toteutettuna tämä ohjelma, jossa mm. määrättiin venäjän kieli oppiaineeksi myös kansakouluihin, olisi supistanut Suomen itsehallinnon miltei olemattomaksi. Mutta juuri tämä ohjelma toi tuulta purjeisiin sen aluksi aivan vähälukuisen, miltei yksinomaan opiskelijapiireihin ulottuvan vastarintaryhmän toiminnalle, joka oli suunnattu Venäjää vastaan ja jonka lopullisena päämääränä oli Suomen itsenäisyys. Tämä pieni

»kapinallinen» ryhmä arveli, että Saksalle voitollinen lopputulos saattoi johtaa tuohon aivan utopistiselta tuntuvaan tavoitteeseen, siis Suomen itsenäistymiseen. Siksi »promotioklikin» nuoret ylioppilaat, joiden johtavana sieluna oli pohjoispohjalainen maisteri Väinö Kokko, aivan hämmästelivät sitä vastakaikua, mitä heidän mahdottomalta tuntuva ajatuksensa kohtasi, kun nim. yhä useampi opiskelutoveri ilmaisi kahdenkeskisessä keskustelussa, että »Ville-keisarin puolella ollaan». Siitä lähti liikkeelle tunnettu jääkäriliike, jonka perustava kokous pidettiin pohjalaisten osakuntatalon Ostrobotnian jääkärihuoneessa lokakuun 27. päivän iltana 1914. Paikalle kokoontui suomalaisia ja ruotsalaisia, jopa suomettarelaisiin kuuluneita opiskelijoita, jotka kaikki kieleen ja puolueeseen katsomatta olivat yksimielisiä siitä, että kapinaa oli ruvettava valmistelemaan ja että siinä yhteydessä oli asetuttava yhteyteen Saksan kanssa.

Näin sai alkunsa jääkäriliike. Suomalaisista nuorukaisista muodostettiin Saksassa tunnettu »27. K. preussilainen jääkäripataljoona». Aivan pian tieto tästä »valtiopetoksellisesta toiminnasta» levisi laajalle, ensin opiskelija- ja sitten heidän välityksellään muihinkin samoin ajatteleviin piireihin. Vastustus saattoi olla joskus kovaa, lakikirjakin lyötiin muutamille pohjalaisille eteen, kun he päälehtensä toimituksessa kävivät asiaa esittämässä, ja heitä varoitettiin syöksemästä maanpetoksellisella vehkeilyllä koko kansaa kadotukseen.

Asia kantautui Kallion ja kumppanien kautta myös Alkion tietoon. Näin on Artturi Leinonen, itse jääkärivärväri ja kalterijääkäri, asiaa kuvaillut:

»Syksyllä 1915 olin aikeissa käydä Santeri Alkion luona keskustelemassa jääkäriliikkeestä hänen kanssaan jo ennen hänen eduskuntaan menoaan, mutta en saanut siihen tilaisuutta. Vasta joskus loka-marraskuun vaihteessa sellainen ilmaantui. Tapasin Alkion Vaasassa – – – Alkio kehoitti minua jäämään yöksi Laihialle ja se sopi. — – Matkustimme Laihialle iltapäiväjunalla. Illalla menimme saunaan, me kahden vain. Ensimmäisen löylyn jälkeen lauteilla läähätellessämme aloitin keskustelun kysyen ilman enempiå esipuheita:

— Oletko kuullut että Suomesta menee poikia Saksaan?

— Kuulin jo keväällä, että ylioppilaita on jo mennyt. Sinäkin siis tiedät jotakin siitä liikkeestä?

— Tiedän. Haluaisin kuulla mitä siitä ajattelet?

— Kovin oudolta puuhailulta tuntuu. Pojathan menevät sinne sotakouluun. Nyt lienee asiassa jokin uusi vaihe, kuulin siitä Niukkaselta, ja myös Hallan Ukko kävi Helsingissä ja puhui asiasta. Mitä sinä siitä tiedät?

Kerroin mitä tiesin koulutusohjelman laajentamisesta ja pataljoonan miesluvun lisäämisestä sekä toiminnan alkujärjestelyistå maakunnassamme, kuitenkaan mitään nimiä mainitsematta.

Alkio kuunteli ja virkahti:

— Ja sitten pojat tulevat ja valloittavat Suomen? Ajavat ryssät maasta pois? Nuo muutama sata miestä, tai tuhat tai pari? — Olin kuulevinani äänessä hienoisen ivan vivahduksen.

— Niin on tarkoitus. Ei tosin juuri noin suoraviivaisesti, mutta toivoen ja uskoen, että mahdollisuuksia ilmestyy.

— Olet siis puuhassa mukana?

— Olen.

Vihdottiin hetkisen äänettöminä. Sitten Alkio:

— Ensi kerran kuulin asian Kalliolta, hän oli saanut tietoonsa Oulunpuolen ylioppilailta. Nämä olivat halunneet saada jonkinlaista periaatteellista mielipiteen ilmaisua maalaisliiton taholta asiaan suhtautumisesta. Keskustelimme iltakauden, Kallio, Vuorimaa ja minä, mutta emme ainakaan siinä vaiheessa halunneet antaa minkäänlaista lausuntoa, yksityistäkään, jollainen tietysti olisi vain tullut kysymykseenkin. Sikäli kuin silloin saimme tietää, ei Saksan hallituksen taholta ollut saatu mitään määriteltyä kannanilmaisua suomalaisjoukon käyttelystä, oli vain annettu sotilaspäällystölle lupa järjestää jonkinlainen koulutusmahdollisuus. Katliolle olivat hänen tiedottajansa väittäneet, että sosiaalidemokraattisen puolueen johto on asiasta tietoinen ja kannattaa liikettä. Olipa mainittu, että siltä taholta on suunniteltu jonkin edustajankin lähettämistä Berliiniin ottamaan tarkempaa selkoa asioista. Kesällä kuulin tällaisen lähetin käyneen Saksassa, mutta matkan tuloksista en ole kuullut. Sen sijaan Vuorimaa oli saanut tietoonsa, että suomettarelaisen puolueen johtomiehet vastustavat puuhaa, ainakin Danielson-Kalman oli pitänyt sitä maallemme vaarallisena seikkailuna, ja samaa olivat sanoneet eräät ruotsalaisen puolueen johtomiehet.

— Entä sinä itse?

— Samaa kysyi minulta Hallan Ukkokin — Alkio sanoi — ja sanon sinulle samoin kuin hänellekin: en tahdo ryhtyä vastustamaan asiaa. Myönnän, että nykyisen maailmanmylläkän aikana voi syntyä tilanteita, jolloin on paremmat mahdollisuudet yrittää kuin Voimaliiton aikana oli. Mutta sen sanon: olkaa varovaisia! Kaikki suurvallat ovat suuria, jotka tilanteen niin vaatiessa unohtavat lupauksensa. Jos venäläiset saavat sodan aikana tietää asiasta, voi siitä koitua maallemme ikäviä seurauksia. Ja kaikkein ikävimpiä tietysti teille, jotka olette aktiivisesti asiassa mukana. Oletko ottanut tämän huomioon?

— Sehän on selvä. Eihän tällaiseen lähde kukaan ottamatta kaikkia mahdollisuuksia huomioon.

— Silloin en sano muuta kuin sen, että toivon kaiken menevän onnellisesti. Se on korkeaa peliä, siinä on vapaus ja henki arvassa, niin heillä, jotka lähtevät tuonne tuntemattomaan, kuin teilläkin, jotka toimitte täällä. Mutta myös koko maan kannalta ajatellen voi tällainen askel olla kohtalokas, puoleen tai toiseen. Se voi merkitä lisääntyviä vaaroja, mutta jos se onnistuu, niin voi tulos olla sellainen, joka luo mahdollisuudet aivan uusiin kehitysvaiheisiin maamme ja kansamme elämässä.

Näin lausuili Laihian profeetta. Sanoja en tarkalleen muista, mutta keskustelumme pääsisältö oli tämä.»

Kalliosta, jolta Alkio lähinna oli tietonsa saanut, on sanottu ehkä liiankin varovaisesti, että hän »osoitti jonkinlaista ymmärtämystä» jääkäriliikettä kohtaan (Lauerma). Arvio johtunee siitä, että Kallio oli aktiivisenakin tavallistakin varovaisempi tässä aikanaan hyvinkin vaarallisessa asiassa. Niinpä Kallion Alkiolle kirjoittamissa kirjeissä, jotka lienevät jotakuinkin kaikki säilyneet, ei näy vihjettäkään jääkäriasiasta. Yhtä vähän Alkion muukaan kirjeenvaihto mainitsee jääkäreistä.

Eikä liioin Anna Alkio ole rikassisältöiseen päiväkirjaansa merkinnyt mitään käynneistä, joita Paavo Alkio muistelee tapahtuneen. Hän oli nuorena koulupoikana kuullut isänsä ja äitinsä keskustelevan eräistä kävijöistä siihen suuntaan, että »ne oli niitä Saksan miehiä», mikä lienee yhtä hyvin tarkoittanut värväreitä kuin jääkäreitä.

E.M.Tarkkanen muisteli, että jääkäriliikettä Laihialla rajoitetussa piirissä myötäiltiinkin, vaikkei siitä puhuttu ja vaikka »yksi etappitie» (sittemmin) »kulki pitäjän kautta».* Tarkkanen muisteli, että Alkio antoi »hiljaisen kannatuksensa» asialle. Vapaussodan jälkeen Alkio itse vakuutti tunnetulle jääkärivänrikki Nikke Parmille: »Olen kaiken aikaa **suurella mielenkiinnolla seurannut jääkäriliikettä. Sillä sen merkitys alkuasteistaan alkaen on ollut Suomelle ratkaisevasti vapauttavaa laatua. Ilman jääkäriliikettä olisi Suomi minun syvän vakaumukseni mukaan, joutunut luovuttamaan miehensä ja poikansa venäläisten avuksi heidän rintamilleen. Ilman jääkäriliikettä ei Suomi nyt olisi vapaa vaan meillä olisi hirveä punainen sortovalta.»

Alkion myötätuntoon jääkäreitä kohtaan viittaa myös se, että Ilkkoja toimitettiin Lockstedtin leirille. Päätoimittaja oli varmasti asiasta tietoinen. Jääkärit reagoivat erittäin herkästi kotimaansa tapahtumiin, ja uutinen Venäjän vallankumouksesta oli se paras kaikista. Kun Venäjän vallankumous oli tosiasia ja tapahtumat alkoivat vyöryä, ei Alkio jäänytkään enää passiiviseksi tarkkailijaksi, vaan antautui tarmokkaasti uusiin tehtäviin.

Eduskunta kohtalokkaana keväällä 1917

Sillä välin kun aktivistimme valmistivat pohjaa Suomen itsenäisyydelle, Alkio työskenteli omalla sarallaan kootakseen maaseudun voimat puolustamaan sekä omia että koko kansan oikeuksia. Kun kaikista vastustuksista huolimatta näytti yhteiskunnallisten uudistusten aika vihdoin koittavan, oli »maalaisväestön myös ryhdyttävä yhteisvoimin ottamaan osaa uudistusten suunnan määrittämiseen».

Tämä kohtasi vastustusta. Kaikki tunnustivat uudistusvaatimusten tarpeellisuuden, mutta järjestäytymistä näiden asioiden perille viemiseksi ei olisi sallittu, vaan käytiin kiihkeää puoluetaistelua maaseudun asiaa ajavaa maalaisliittoa vastaan. Tietenkin järjestäytymistä haittasivat myös tämän tästä toistuvat vaaliväsymystä aiheuttavat eduskuntavaalit. Työskentelihän Alkio uutterasti virittääkseen puolueessaan todellista maahenkeä ja taisteluintoa ja saadakseen hengenheimolaisensa käsittämään, että tarvittiin myös aineellisia uhrauksia nuoren puolueen menestymiseksi. Venäläiset olivat maailmansodan puhjettua hajoittaneet eduskunnan, mutta torpparikysymyksen ratkaisu — keisari oli v. 1909 asettanut sille vuoden 1916 eräänlaiseksi rajapyykiksi — vaati eduskunnan koollekutsumista.

Torppariasia oli ymmärrettävästi erityisen lähellä maalaisliittoa ja niinpä puolueen keskushallitus jo 17.8.1915 piti tarpeellisena eduskunnan kokoontumista tämän asian vuoksi. Keskushallitus muodosti lisäksi 1.3.1916 erityisen torpparivaliokunnan, johon mm. Alkio, L.Kr.Relander ja L.Mäkinen tulivat valituiksi. Kun sitten eduskuntavaalien aika koitti, ts. ne oli määrätty pidettäviksi 1.-3.7.1916, sai Alkio samoihin aikoihin eli 22.5.1916 puoluehallitukselta tehtäväksi maalaisliiton 10-vuotiskertomuksen laadinnan. Tässä kertomuksessa, josta edellä on jo kerrottu, Alkio hahmotteli puolueen eduskuntaryhmän siihen astista toimintaa ja tulevia tehtäviä mm. seuraavasti:

»Mainituksi ansaitsee tulla, että maalaisliiton eduskuntaryhmä on valtiopäivätoiminnassa jo pyrkinyt parhaansa mukaan toteuttamaan näitä ryhmän yhteiskunnallisia periaatteita. Siellä on useissa ’luokkakysymyksissä’, kuten virkamiesasioissa, maanvuokralakiasioissa, työväen suojelulainsäädäntökysymyksissä ym. maalaisliiton edustajat yleensä asettuneet sorrettujen oikeutta puolustavalle, oikeudelliselle kannalle. Siitä onkin ollut seurauksena, että oikealla on maalaisliiton edustajia syytetty sosialismiin taipuvaisuudesta, vasemmalla tansen porvarillisuudesta.* Juuri se hillitty, oikeudellisia näkökohtia silmälläpitävä suunta, jota maalaisliittolaiset ovat pyrkineet noudattamaan, on sille nyt jo määrännyt pysyväisen oman paikkansa porvarien ja sosialidemokraattien välillä. 011en siten aallonmurtajana, joka vuosien kuluessa on saanut kestää näiden äärimmäisryhmien myrskyävät kohtaukset ja sittenkin voinut lujempana kuin kumpanenkaan sivusta seisoa yhä alussa määrittelemänsä ohjelman perustalla, muiden livistellessä — se on ollut lahjomattomana todistuksena siitä, että maalaisliitto on valinnut itselleen lujan perustan, jolta Suomen maaseudun kansallisuusliike tulee vielä kerran mahtavaksi.»

Vaaliagitaation yhteydessä Alkio luonnollisesti tähdensi puolueen ajankohtaisia tehtäviä; nimenomaan oli vaadittava valtionvaroja asutustoimintaan ja muutenkin huolehdittava maaseudun tilattoman väestön aseman parantamisesta. Korostettiin nyt jälleen, että maaseudun naisten asema oli yhteinen miesten kanssa. Alkio väitti mm. että maalaisliitto vastustaessaan maaltapakoa itse asiassa ajoi kaupunkilaisten etuja.

Artymys maalaisliittoa kohtaan oli kuitenkin suuri varsinkin suomettarelaisten parissa, koska puolue täydellä syyllä pelkäsi menettävänsä ääniä juuri maalaisliitolle. Alkion mielestä porvarispuolueiden keskinäiset kiistat olivat suurimpana syynä vuoden 1916 valtiollisten vaalien yllättävään tulokseen, nimittäin sosialistien saamaan yksinkertaiseen enemmistöön. Porvarispuolueet pitivät maalaisliittoa pahimpana vastustajanaan ja unohtivat kokonaan sosiaalidemokraatit. Alkio mainitsee, että paikoin kehotettiin epäileviä kemaimmin äänestämään sosiaalidemokraatteja kuin maalaisliittoa. Lisäksi Alkio ennusti, että »kansallinen kokoomus löytyy lopulta kun maaseutu kasvattaa sille pohjan». Vielä tähän ei päästy.

Alkion sanoissa oli epäilemättä pallon totuutta, mutta myös silloiset olot suosivat sosialisteja. Sodan aikana oli teollistuminen kiihtynyt, tehdastyöväestö kaupungeissa lisääntynyt, mutta sittenkin sosialistiäänestäjäin pääjoukot olivat maaseudulla, missä maata omistamattomien suuri luku ja toimeentulomahdollisuuksien epätasainen jakaantuminen synnyttivät luokkatietoista mielialaa. Tähän liittyi elintarvikkeiden hinnannousu ja kiihkeiden agitaattorien lietsonta. Olihan sosiaalidemokraattinen puolue Suomessa ainoa puolue, jolla oli niin hyvä vaaliorganisaatio, että se kykeni viemään sosialistiset aatteet ja vakaumukset syrjäseuduille asti. Puolue pystyi pitämään äänensä riveissä vielä senkin jälkeen, kun monet porvarit pettyneinä luopuivat.

Näinkin lienee selitettävissä, että sosialistit kohottivat vuoden 1916 vaaleissa äänimääränsä peräti 47,3 %:iin kaikista äänistä, suurimpaan määrään, mihin puolue koskaan on päässyt. Eniten ensimmäisten yksikamaristen eduskuntalaitosten toiminnan jälkeen kärsi nyt vanhasuomalainen puolue. Kannatus oli pudonnut kymmenessä vuodessa 27,3 %:sta 17,6 %:iin. »Suomettarelaisten» sosiaalipolitiikka oli nyt liian akateemisen varovaista kyetäkseen kilpailemaan torppariväestön suosiosta sosialistien tai maalaisliitonkaan kanssa, eikä myöntyvyyspolitiikka ollut lisännyt suomettarelaisten suosiota. Jo säätyvaltiopäivien ajalta periytynyt yläluokkaisuuden vivahde rasitti myös puoluetta, ehkä kuitenkin vielä enemmän nuorsuomalaisia. Mutta tämä puolue oli jo alunperin kaupunkilaisvoittoinen, eikä siitä syystä kärsinyt vanhasuomalaisten tapaista prosenttitappiota, vaikka ajan mittaan menetti yhä enemmän harvahkoja maaseutuäänestäjiään maalaisliitolle.

Maalaisliiton voima oli paitsi selväpiirteisessä ohjelmassa myös toiminnan keskittämisessä. Puoluehan aloitti varovasti 7 vaalipiirissä Pohjanmaalla ja Kaakkois-Suomessa, minne se edelleen keskitti toimintansa senkin vuoksi, että yritykset muualla maassa eivät sanottavasti menestyneet. Voimakkaiden johtajiensa, Santeri Alkion ja Kyösti Kallion ohjaamana puolue oli 10 vuoden aikana näin menetellen nostanut äänimääränsä niin, että se vuoden 1906 5,8 %:sta oli kohonnyt 9 %:iin vuoden 1916 vaaleissa.

Eduskunnan kokoontuessa 4.4.1917 nähtiin siis se ihme, että sosialistit marssittivat parlamenttiimme 103 edustajaansa, siis yksinkertaisen enemmistön. Suomalainen puolue sai 33, nuorsuomalainen 23, ruotsalainen 21 ja maalaisliitto 19 edustajaa. Tulos ihmetytti sosialisteja itseäänkin, mutta herätti heissä myös itsevarmuutta, jota Venäjän vallankumous sitten vielä siivitti. Maalaisliitossa myös oltiin hämmästyneitä, mutta asiaan suhtauduttiin luontevuudella, joka kuvastunee mainitusta Alkion kymmenvuotiskertomuksestakin. Näin hän mm. selittelee:

»Sosialidemokratia on köyhälistön yhteenkuuluvaisuustunnustuksellaan kerännyt palkkatyöväestön, sekä suuren joukon maanvuokraajia kannattajikseen. Niin kauan kuin sosialidemokratinen politiikka on vain huutavan äänenä korvessa, voi tämä lukemattomain eri ammattien yhtymäajatus pitää joukkoja koossa. Mutta heti, kun sosialismin valta valtioelämässä toteutuu, käy eri ammattien yhteisyys koetukselle. Varsinkin tulee niin käymään teollisuustyöväen ja maanviljelystyöväen välisessä suhteiden määrittelyssä. Samalla tavalla kuin nykyajan tyypillinen porvari välittömästi elää maamiehen tuotannosta ja kulutuksesta, samalla tavalla suurteollisuustyömies tulee aina elämään maatyömiehen kustannuksella, sillä nurjat tulli- ja kauppaolot tekevät tämän tilanteen pakolliseksi.»

Toisaalta maalaisliitolla oli ollut syytä iloita omasta vaalivoitostaan: Vaasan läänissä puolue oli kasvattanut äänimääränsä jopa 18,5 %:lla ja kärsinyt tappioita vain aniharvoissa pitäjissä.’ Uuteen historialliseen eduskuntaan tuli nyt jälleen Santeri Alkio eteläisestä, M.Luopajärvi itäisestä — jokseenkin yhtäsuurilla vertausluvuilla 4 700 ja 4 732 — ja Oskari Lahdensuo pohjoisesta vaalipiiristä. Suomalaisesta puolueesta tulivat eduskuntaan tunnetut tekijät J.E.Antila, Eveliina Ala-Kulju ja K.N.Rantakari, viimeksi mainittu vanha puoluesihteeri, joka maalaispuoluetaistojen ajoilta näyttää pesiytyneen Vaasan lääniin yleisehdokkaana. Kyösti Kallio, joka omasta vaalipiiristään, Oulun eteläisestä, tuli valituksi suurella äänimäärällä, totesi maalaisliiton huomattavan kasvun ja arveli: »Myös vastuumme eduskunnassa kasvoi suhteellisen suureksi». Maalaisliiton tehtävä oli nyt jos koskaan »murtaa tilaa porvarien ja sosialistien väliin». Erityisen suuren merkityksen Kallio antoi Santeri Alkiolle ja mainitsi myöhemmin tämän vaikutuksesta vaalien jälkeisiin tapahtumiin, että se oli »myös aivan erikoinen, sillä ei liene mitään suurempaa poliittista tapahtumaa, jossa hän ei olisi ollut mukana, joko tukemassa tai vastustamassa». Voidaankin sanoa, että vasta 1917 kevään avaamista historiallisista valtiopäivistä alkoi Alkion todella merkittävä ja keskeinen poliittinen toiminta. Valtiopäivät kutsuttiin koolle Venäjän vallankumouksen juuri tapahduttua, maaliskuun keskivaiheilla, huhtikuun 4. päiväksi.

Tässä vaiheessa historian pyörät pyörivät vinhasti aivan kuin Ranskan suuren vallankumouksen päivinä. Kun vallankumous alkoi Pietarissa 8.3.1917, Nikolai II luopui jo 15.3. kruunustaan, ja Venäjällä muodostettiin väliaikainen hallitus ruhtinas G.E.Lvovin johdolla. Samaan aikaan Venäjän Itämeren laivaston miehistö ryhtyi vallankumouksellisiin toimiin ja ensimmäiset kumousmerkit Helsingissä näkyivät siinä upseerijahdissa, jonka venäläinen varuskunta järjesti ja jossa erityisesti matruusit »kunnostautuivat». 17.3.1917 he surmasivat mm. Itämeren laivaston komentajan, amiraali Nepeninin, ja kymmenittäin upseereja ja kadetteja sai useimmiten raa’alla tavalla surmansa. »Svoboda-aika»* alkoi täten tyrmistyttävällä näytelmällä ja itse »ävoboda- sanasta tuli muutamassa päivässä inhottu ja vihattu käsite» (W.Halsti). Mutta suurempaa huomiota kuin venäläisen sotaväen välienselvittely herätti hallintokomennon täydellinen muutos.

Myös Iikka sai tilaisuuden kertoa, että Seyn ja Borovitinov oli pakotettu eroamaan (16.3.1917) ja viety Pietariin. »Kun Seyn vietiin Pietariin oli (Helsingin) asema täynnä ihmisiä, kukaan ei puhunut mitään. Mutta kun hän tuli Pietariin hän sai jalkaisin kulkea Suomen asemalta Taurian palatsiin kansan pilkatessa», Ilkka (Alkio) kertoi kenraalikuvernöörin kurjasta, meikäläisten mielestä ansaitusta kohtalosta.

Pian lehti sai suurempia uutisia. Maaliskuun 18. päivänä porvarillisten puolueitten yhteinen valtuuskunta, johon Helsinkiin vasta saapunut Alkiokin kuului, antoi julistuksen, jossa se ilmoitti että »toimiin oli ryhdytty viipymättä eduskunnan kokoonkutsumiseksi ja luottamusta nauttivan kotimaisen hallituksen asettamiseksi maahan». Kaikkia Suomen kansalaisia kehotettiin »pysymään rauhallisina, pitämään kunniassa itsekunkin laillisia oikeuksia ja jättämään kaikkien laittomuuksien korjaamiseksi tarpeelliset toimenpiteet mitä laatua ovatkin ja keitä kohdanneet Suomen uuden hallituksen tehtäväksi». Allekirjoittajat olivat: Santeri Alkio, Onni Halsten(-Kallia), J.R.Danielson-Kalmari, Eero Erkko, Ernst Estlander, J.Grotenfelt, Lauri Ingman, Kyösti Kallio, Axel Lille, Ernst Nevanlinna, Aug. Nybergh, H.G.Paloheimo, E.N.Setälä, Otto Stenroth, K.J.Stählberg ja Onni Talas.

Alkio oli täten heti joutunut tapahtumien keskipisteeseen jopa erittäin aktiivisella tavalla. Tuskin Helsinkiin päästyään Alkio joutui lähtemään Pietariin, kun eduskuntaryhmät toimittivat sinne lähetystönsä neuvottelemaan Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa ensimmäisistä Suomea koskevista toimenpiteistä. Tässä yhteydessä lähetystö erosi porvarilliseksi ryhmäksi, jossa Alkion ohella maalaisliittoa edustivat Kyösti Kallio ja Lauri Mäkinen, ja sosialistiseksi »sektioksi», jossa oli mukana mm. Väinö Tanner. Syynä kahtiajakoon olivat sosialistien suuremmat vaatimukset. Porvarit olisivat tyytyneet valtiollisten kysymysten järjestämiseen ja laillisten olojen palauttamiseen. Sosialistit olivat heti vaatimassa eduskunnan vallan laajentamista ja mm. kieltolain, torpparilain ja kunnallislakien kohtalon ratkaisemista. Porvarillisten mielestä oli sopimatonta vetää venäläiset mukaan puhtaasti suomalaisiin asioihin, vaikkei kukaan vielä kiistänyt väliaikaisen hallituksen laillista oikeutta tähän.

Pietarissa sosialisteilla ei ollut menestystä, vaan väliaikaiselle hallitukselle oli jätetty vain porvarillisten ryhmien ehdotus. Sen mukaisesti väliaikainen hallitus »täyden valtiovallan haltijana» tällä »Suomen vapauden aamuhetkellä», kuten Ilkassa kirjoitettiin, antoi 20.3.1917 julistuksensa, jolla kumosi helmikuun manifestin perussäännökset ja muut perustuslain vastaiset lait ja asetukset. Samalla kutsuttiin eduskunta koolle huhtikuun 4. päiväksi. — Poliisi korvattiin kansanmiliisiillä aluksi Helsingissä, myöhemmin muuallakin jne. Ilkka. (Alkio). kirjoitti. 22.3.1917:.

»Se asiakirja, jonka Venäjän hallitus on nyt antanut on meille kauaskantavampi, selvempi ja tarkoituksenmukaisempi kuin mikään tätä ennen Suomelle annettu vakuuskirja. Mutta se onkin vapaan kansan rehellinen kädenojennus vapaalle kansalle, kun yhdessä kärsityt sortohetket ovat loppuneet.»

Tämän takia Santeri Alkio kehotti nyt omissa nimissään Etelä-Pohjanmaan kansaa rauhallisuuteen, varsinkaan ei vastenmielistenkään virkamiesten erottamiseen pitänyt millään ehdolla ryhtyä. Kaikki sellaiset teot johtaisivat sekaannukseen, Alkio sanoi. »Ei mitään väkivallantekoja, se on Suomen nyt saavuttaman vapauden ensimmäisiä ehtoja.» Tässä Alkion kehotuksen kärki saattoi kohdistua osittain jääkäreihin ja aktivisteihin. Näytti hetken todella siltä kuin »Saksan miehiä» ei enää olisi kaivattukaan kuten eräissä piireissä jo arveltiin. Tuntui jo siltä, että tällainen käsitys oli vallalla myös monissa ulkomaissa, Suomelle ystävällisissä piireissä. Esim. Englannin liberaalilehdistö aivan hurmioitui maaliskuun vallankumouksesta, joka oli »tämän sukupolven onnellisin tapahtuma» ja kirjoitti, »kuinka tämä Venäjän suurenmoinen uusi hallitus oli kerralla pyyhkäissyt pois Suomen ja Ruotsin ongelmat». Ententemielinen Holsti lienee omaksunut saman kannan eikä suinkaan ollut ainoa.»

Vallankumouksen varjossa

Manifestista huolimatta keskeisin kysymys oli kenelle kuului nyt keisari-suuriruhtinaalla ennen ollut korkein hallitusvalta. Tästä ei sanottu perustuslaeissa mitään, joten oli ymmärrettävää, että valtasuhteet oli kaikkein ensiksi järjestettävä. Lvovin 29.3.1917 erottaman »amiranlisenaatin» tilalle oli saatava tuo luvattu täysin kotimainen hallitus, jonka kokoonpanosta tosin syntyi erimielisyyttä. Sosialistijohtaja Mannerilla oli heti oma ohjelmansa: hänen mielestään sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kesken oli tehtävä sopimus hallitusohjelmasta; hallituspaikat oli jaettava esimerkiksi siten, että sosialistit asettaisivat 5 ja maalaisliittolaiset 2 senaattoria, loput olisivat »villejä» porvareita. Mutta niin »villejä» ei löytynyt mistään, eikä maalaisliittokaan näytä olleen kahteen paikkaan tyytyväinen. Entinen senaatti olisi istunut ainakin eduskunnan kokoontumiseen saakka, ellei kenraalikuvernöörin apulainen Korff olisi kiirehtinyt ratkaisua, jolloin Oskari Tokoi äkkiä muodosti senaatin, johon tuli 6 sosialistia, kaikki »maltillisia», ja saman verran porvareita, joukossa myös Kyösti Kallio maanviljelystoimituskunnan päällikkönä.

Kallio kirjoitti Alkiolle hieman häpeissään 25.3.1917:

»Pidät minua langenneena miehenä, kun maalaisliitto varasi (senaatissa) kolme paikkaa, mutta ruotsalaiset olisivat muuten saaneet kaksi ja kun maanviljelystoimituskunta olisi jäänyt muille niin lähdin.»

Muista porvareista senaattiin tulivat: nuorsuomalaiset E.N.Setälä ja Rudolf Holsti, vanhasuomalaiset C.A.Serlachius ja Antti Tulenheimo ja ruotsalaisen kansanpuolueen mies L.R.Ehrnroth. Mutta sosialistit laskivat myös V.Voionmaan vähintään »puoliporvariksi», myös tri Julius Ailio oli tiede- eikä mikään puoluemies. Wäinö Wuolijokikin oli Valppaan mielestä jotakuinkin selvä porvari. Väinö Tannerin ohella sosialismi tukeutui pääasiallisesti Tokoihin ja Paasivuoreen, eivätkä hekään olleet kiihkoilijoita. Tokoi osoittautui yllättävän hyväksi puheenjohtajaksi, oli kauan myös maltillinen mies, ja monen hämmästykseksi päätti alkutöikseen rukouspäiväjulistuksesta. Ajan mittaan hän kyllä puhui »läpiä päähänsä» ja siirtyi vähitellen yhä enemmän vasemmalle.

Porvarien joukossa oli useita kokeneita hallintomiehiä. Poissa oli tosin etevin lainlaatijamme K.J.Ståhlberg, mutta hän sai toisen, varsin tärkeän tehtävän, tuli näet senaatin määräämän perustuslakikomitean puheenjohtajaksi 31.3.1917. Tämän elimen piti nyt valmistaa keskeisin kysymys: kenelle valta? Komitea jatkoi Mechelinin aikaisen perustuslakikomitean työtä ja siinä oli useita entisen komitean jäseniä, mm. Santeri Alkio, ja toisena maalaisliittolaisena Aug. Raatikainen, vanhasuomalaisista J.K.Paasikivi ja J.R.Danielson-Kalman, nuorsuomalaisista K.J.Stählbergin ohella F.O.Lilius, sosialisteista A.Ketonen, O.W.Kuusinen, Einari Laaksovirta ja Yrjö Sirola.

Komitean tehtäväksi määriteltiin: Jatkaa sitä valtiosääntöoikeudellista työtä, joka oli jäänyt Mechelinin senaatilta kesken, ts. laatia suuriruhtinaskunnalle uusi hallitusmuoto ja tarvittavat muut perustuslait. Toisaalta komitea oli jonkinlainen senaatin asiantuntijaelin, jolta senaatti tai sen yksityiset jäsenet pyysivät valtio-oikeudellisia neuvoja nimenomaan venäjänpoliittisissa kysymyksissä.

Kun eduskunta sitten kokoontui, Alkio toi heti julki eduskunnassa puolueensa tavoitteet, jotka vastasivat maaseudun sangen yleistä mielipidettä. Samalla hän työskenteli ahkerasti perustuslakikomiteassa. Tämän ohella Alkio tavanomaisesti valittiin eduskunnan nyt entistä tärkeämpään perustuslakivaliokuntaan, jossa puitiin suurin piirtein samoja keskeisiä kysymyksiä, joita porvarillisten puolueiden valtuuskunnassakin. Valtakunnan peruskysymyksiä pohdittiin lisäksi erilaisissa sotilaiden, työväen ym. »miitingeissä» niin ahkerasti, että Ståhlberg kerran loihe lausumaan valtuuskunnassa:

»Tilanteen vaatimat muutokset on tehtävä Suomen lainsäädännön mukaisessa järjestyksessä, muuten olemme pian riippuvaisia kaikenlaisista kokouksista ja sotilaallisista järjestöistä. Suuri vaara syntyy siitä, jos luullaan, että nyt kaikki entinen on poispyyhkäisty.»

Aivan vastaavasti Santeri Alkio esiintyi eduskunnassa silloin, kun valtakirjain tarkastuksessa ilmeni, että karkotetuista Jonas Castren ei ollut saapunutkaan Tukholmasta vaan oli ilmoittanut olevansa »sairas». Kaikki käsittivät sairauden poliittiseksi ja Alkio huomautti varsin kirpeästi: »Ellei (armahdus) manifestin sanoilla ole enempää merkitystä kuin mitä tässä tapauksessa näyttäytyy, se osoittautuisi silloin olevan tyhjä farssi.» Tavallaan väliaikainen hallitus paljasti kyntensä jo sillä, että kaksi sen ensimmäistä esitystä koskivat Venäjän kansalaisten oikeuksia Suomessa. Esityshän oli hyväksytty eduskunnassa 1913, mutta jäänyt vahvistamatta. Porvarien vastaanhangoittelusta huolimatta sosialistienemmistöinen eduskunta toukokuussa 1917 hyväksyikin Venäjän kansalaisten elinkeinoja kunnalliset oikeudet. Eduskunnan hajotus ja kesäinen kriisi esti niiden voimaantulon, mutta niiden käyttö olisi tapahtumien vyöryessä joka tapauksessa muodostunut lyhytaikaiseksi.

Matti Helenius-Seppälä otti puolestaan vahvistamatta jääneen, jo 1907 valtiopäivillä päätetyn kieltolain esille ja sai lämmintä kannatusta Alkiolta, joskin asia tässä vaiheessa jäi syrjään. Kaksi vielä vakavampaa kysymystä tuli näet punnerrettavaksi. Aivan selvä nälänhädän uhka irvisteli inflaation nostettua lisäksi erityisesti ruplan pakkokurssin johdosta hinnat huippuunsa. »Sapelisenaatti» oli muutenkin jättänyt nimenomaan elintarvikeasiat »aivan retuperälle», kuten näistä asioista huolehtimaan joutunut Tanner sanoi. Hänen oli pakko valmistuttaa eduskunnalle lakiehdotus, jonka mukaan siirryttiin säännöstelyyn. Huhtikuun 19. päivänä 1917 eduskunnalle annetussa esityksessä pyydettiin hallitukselle valtuuksia määrätä rajahintoja, järjestää vientikieltoja sekä muutenkin ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin elintarvikekysymyksen järjestämiseksi.

Tämän esityksen lähetekeskustelussa sosialistit syyttelivät kiivaasti maanviljelijöitä aseman kiristämisestä, tuotteittensa pidättämisestä ja hintakiskonnasta. Maanviljelijät puolestaan kohdistivat säännöstelysuunnitelmiin ankaran arvostelun. Pelättiin näet, että ne veisivät yrittämishalun, arvosteltiin korkeita palkankorotusvaatimuksia, työvoiman puutetta, ankaria sakkomääräyksiä jne.

Uutta elintarvikelakia perustuslakivaliokunnassa käsiteltäeesä Alkio kirjoitti istunnon jälkeen 1.5.1917 muistikirjaansa mm.: »Elintarvikekysymyksessä selvisi monia seikkoja. Uhataan ottaa talonpojalta kaikki kunhan vain saadaan elintarvikelaki. Pitkin linjaa korotetaan valtion palveluksessa olevain palkkoja. Samoin helposti teollisuuden palveluksessa olevien. Mutta sosialistit eivät tahdo yleisen mälänhädän torjumiseksi maatalouteen työväkeä, jos saavat paremman palkan muilla aloilla. Talonpoika hän saa siis yksikseen raataa luovuttaakseen kaiken sosialistien ehtojen alaisena niille, joille tilanne tarjoaa erinomaisia mahdollisuuksia. Samalla tehdään työpäivä mahdottomaksi. Näin lopetetaan elintarviketuotanto. Maanviljelijää kohdellaan kuin pahantekijää.

Elintarvikelaki on siis estettävä voimaan tulemasta. Se on kansan elinehto. Sillä ainoa, joka palkkatyöläisistä ei voi saada enemmän kuin ennen on maatyöläinen. Elintarpeiden mobilisointi tämän uuden lain mukaan johtaa siihen, että maaseutu voi jäädä leivättömäksi, se perustuu virheellisille laskelmille, maanviljelijän muka ylettömille voitoille. Vielä korjattava ennenkuin se on myöhä. Kultamunia munivaa kanaa ei saa tappaa. Kuluttajain harhakantoja on oikaistava. Elintarvikkeiden tuottajalle on annettava kansallinen tuki ja tuotantomahdollisuudet.

Alkion mielestä asiaa ei enää tarvinnut viedä perustuslakivaliokuntaankaan. Kun Alkion päiväkirjasta havaitaan, miten synkkiä perspektiivejä hän tapahtumien kuluessa näki antautuvan, on todettava, että hän asiaa eduskunnassa 9.5.1917 käsiteltäessä esiintyi erittäin maltillisesti. Hän kyllä toi esille kielteiset näkökohtansa, mutta pääasiallisesti tähdensi edelleen uhkaavaa nälänhätää. Koko maan liikenevä työvoima oli nyt Alkion mielestä mobilisoitava maanviljelystöihin, koska oli saatava maahan leipää. Muuten olivat edessä samantapaiset nälkävuodet kuin 1867-68. Alkio lausui:

»Mitä maata hyödyttäisi se, että nyt oli kolmisen vuotta vain taisteltu talonpoikia vastaan, väitetty, että maanviljelijät olivat äärettömästi rikastuneet, täyttäneet rahoillaan säästöpankit, panneet vaimonsa ja tyttärensä kulkemaan silkissä», kuten Työmies taannoin kirjoitti. Alkio jatkoi: »Kun talonpoika kyntää itse maansa, kylvää ja leikkaa satonsa, saamme olla vakuutettuja siitä, että se on aina raskaan työn takana. Talonpoika on se työläinen, joka aina on tässä maassa kantanut raskaimman taakan.» Alkio paheksui ennen kaikkea maatalous- ym. lakkoja, joiden yhteydessä oli jo tapahtunut väkivaltaisia tekoja. »Meillä ei ole mitään sellaisia voimia, joilla täällä voitaisiin väkivallantekoja estää. – — Pohjalainen talonpoika on tottunut tekemään työtä 16 tuntia vuorokaudessa ja aikoo jatkaa sen periaatteen mukaan, vaikka hänen apulaisensa, jotka vaativat 8 tunnin työpäiviä kaikkoaisivatkin.»

Alkio sai tietysti sosialistit vastaansa. Ensin edustaja Kujala väitti, että maatalouslakkojen yhteydessä ei ollut esiintynyt väkivallantekoja, ja toinen, Eloranta säesti:

»Emme suinkaan tahdo taistella niin voimakkaassa muodossa kuin Alkio täällä viittasi, mutta jos se on tarpeen olemme siihenkin valmiita.» Lienee ollut ensimmäisiä tämän suuntaisia uhkauksia.

Samalla sosialistit ihmettelivät kuinka Ilkan jälkeläiset olivat ruvenneet »herrain kätyreinä orjuuttamaan Pohjanmaan työväkeä». Tästä Mikko Luopajärvi leimahti sanomaan, etteivät eteläpohjalaiset talonpojat milloinkaan antaudu kenenkään orjiksi. Ilmajokelainen räikeäsanainen sosialistiedustaja Mäki puolestaan sanoi, että »Alkio täällä yllyttää maanviljelijöitä tappamaan köyhälistöä, kylvämään vain niin paljon kuin omaan suuhunsa tarvitsevat».

Tällaiset kärjekkään muodon saaneet henkilökohtaiset hyökkäilyt Alkio sanoi jättävänsä omaan arvoonsa ja koetti nyt vain vedota kaikkiin kansanedustajiin, että nämä näkisivät todella oltavan nälänhädän edessä.* Tilanteen kovuutta kuvaa esim. kainuulaisten näihin aikoihin keväällä 1917, tekemä anomus, että »kruununmetsistä saisi keväällä ottaa pettunilaa, kun se ei enää myöhemmin lähde».

Hajotusyritys; kansanpuolue

Näihin aikoihin järjestäytyivät myös maanviljelivät toisella tavalla tiivistääkseen rivinsä. Tavanomainen maalaisliiton puoluekokous järjestettiin 18.3.1917, ja kokouksessa Alkio kaavaili tilannetta käsitellen nimenomaan kahta pääkysymystä: nälän uhkaa ja korkeimman vallan järjestämistä, jossa hän nyt kannatti vallan luovuttamista väliaikaiselle hallitukselle. Puolueen hajotusyrityksestä nähtiin myös merkkejä samoihin aikoihin.

Maaliskuun alun kohtalokkaina päivinä Hannes Gebhard kutsui Helsinkiin eri maataloustuottajain edustajia, jotka nyt perustivat Maataloustuottajien Keskuskomitean, joka vuorostaan valitsi Maataloustuottajien valtuuskunnan lähinnä Pellervo- seuran piiristä. Kun sitten työriidat, etenkin maatalouslakot, leimahtivat vallankumouksen välittöminä seurauksina, piti mainittu valtuuskunta Suomen maanviljelijäin yleisen kokouksen Helsingissä toukokuun 28. päivänä, 2. helluntaipäivänä, 1917. Kokouksessa sovittiin, että oli saatava aikaan vapaaehtoisia työsopimuksia, laki työriitojen sovittelusta, ja oli perustettava maataloustyönantajien keskusjärjestö.

Näin syntyi Maataloustuottajain Keskusliitto, jolle valittiin sekä järjestävä toimikunta että puoluevaltuusto. Tämä oli jo kuin askel uuden puolueen syntyyn ja sellaista melkoinen määrä osanottajia myös suunnitteli. Alkio kertoo pelänneensä, että tarkoitus oli tehdä »loppu koko maalaisliitosta». Lainattakoon tähän osia (Alkion) kokousselostuksesta:

»— Lausuntojen perusteella saattoi käsittää toisten tarkoittavan jotain maanomistajain etuja yksipuolisesti ajavaa agraariohjelmaa, mutta samalla kiellettiin, ettei puolueesta saa suinkaan tulla luokkapuolue. Toiset tuntuivat ajattelevan jotain ihanteellista koko-kansan puoluetta — siitä kai nimi kansanpuolue— mutta minkälaisella ohjelmalla, se jäi kokonaan sivuasiaksi.- – –

Maalaisliittolaiset olivat kuunnelleet vaieten. Sitten alettiin selittää, että tässä maassa on jo kymmenen vuotta ollut olemassa sellainen maalaispuolues, jota kokouksen enemmistö ilmeisesti etsi. Se oli maalaisliitto.

Oli mielenkiintoista havaita, miten ikävän vaikutuksen nämä maalaisliittolaisten lausumat tekivät moniin. Nuor- ja vanhasuomalaiset olivat saaneet käsityksensä maalaisliitosta omien lehtiensä värittäminä, he eivät tahtoneet ottaa korviinsakaan sitä, että yhtyisivät maalaisliittoon, jolloin maalaisten kokoomus tulisi aivan yksinkertaisella ja helpolla tavalla ratkaistuksi ilman suuria ponnistuksia, taisteluita ja kustannuksia kysyvää työtä. Uutta puoluetta – – – tahdottiin lähteä perustamaan ja heittää arvottomana tienoheen kaikki ne saavutukset, mitä maalaisliitolla on tähänastisen taistelunsa hedelmänä. Maalaisliittolaisia kehoitettiin vain yksinkertaisesti jättää puolueensa siihen ja lähtemään heidän kanssaan alusta perustamaan uutta maalaispuoluetta.»

Näin tarkasteli maalaisliiton eduskuntaryhmä, ainakin suurin osa siitä, ideologinsa Alkion silmin uuden kansanpuolueen syntyvaihetta. Uusi puolue tuntuu pikemmin olleen yksi ensimmäisistä askelista kahdenkin uuden puolueen, kokoomus- ja edistyspuolueen, syntyyn. Kovin »herraskaisena» se ei maalaisliittoa liene vahingoittanut.

Varsin vakavasti ei maalaisliiton eduskuntaryhmä tuntunut tätä uutta kilpailijaansa ottaneen. Mutta kiintoisaa on se mitä Alkio sanoo maalaisliiton lopettamisvaatimuksista, kun sillä nyt jo oli vakinainen 75-tuhantinen valitsijajoukko:

»Jos puolueen nimikään muutetaan, tahi jos osa puolueen johtavista aineksista rupeaa puuhaamaan uutta puoluetta, merkitsee se valitsijain hajottamista tahi tuuliajolle jättämistä. – – – Kokemus antaa maalaisliittolaisille neuvon: ei oikeaan, ei vasempaan, suoraan eteenpäin oman ohjelman pohjalla. Niiden, jotka haluavat lähteä maaseudun uudistamiseen ja maanviljelysväestön vahvistamisen kautta valtiollisesti uutta Suomea luomaan, niiden on paras luopua itsekkäistä ja harhaanjohtavista ennakkoluuloista ja liityttävä maalaisliittoon»

Kenelle valta?

Keskeisimmät kysymykset eduskunnassa ryhmittyivät valtasuhteiden ympärille. Keisari-suuriruhtinaan ja koko hänen järjestelmänsä kukistuminen merkitsi välittömia uudestijärjestelyjä Suomessa.

Aika puuha oli suomalaisille saada esim. uudet kuvernöörit lääneihin, vanhat kun olivat olleet joko venäläisiä tai systeemin innokkaita palvelijoita, kuten mm. Oulun läänin M. af Enehjelm. Huomattavin tapaus oli Vaasan läänin kuvernöörin nimitys. Alkion ehdokas olisi ollut maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim, jota suurin osa läånistä kannatti, ja joka sai muiltakin tahoilta tukea. Mutta Björkenheimillä oli myös vastustajia, nimenomaan eräät maanviljeljäpiirit moittivat häntä liian innokkaaksi rajahintakysymyksen asianajajaksi, vaikka Björkenheim oli Etelä-Pohjanmaan suurimpia maanomistajia. Tokoin vaikutuksesta maaherran paikalle, johon oli monia pyrkijöitä, nimitettiin suomettarelainen kansanedustaja, maanviljelijä Juho Torppa. Nimitys herätti kiistaa: Alkio selittää sen tapahtuneen kenraalikuvernööri Stahovitshin toimesta. Tanner taas, joka senaattorina oli lähempänä nimitystapahtumaa sanoo Torpan naapuripitäjästä kotoisin olleen Tokoin* halunneen nimityksellä »rangaista läänin puoliruotsalaista komentoa». Ruotsalaiset ainakin käsittivätkin nimityksen haasteeksi ja se oli omiaan kiristämään kieliryhmien välisiä suhteita, joskin myös muita ärtymystekijöitä oli erityisesti kieliolojen radikaalinen järjestely-yritys.»

Tärkein kysymys oli silti, kenelle kuuluu nyt korkein valtiovalta. Jo perustuslakikomiteassa tämä ongelma tuli esille niin varhain kuin 9.4.1917. Kysymys oli eduskunnan aloiteoikeuden täydentämisestä. Sirola oli sitä mieltä, että hallituksen ja eduskunnan lainsäädäntörajat oli saatava selviksi. Eduskunnan lainsäädäntöoikeuksia ei saisi mitenkään rajoittaa. Tällöin Danielson-Kalmari yhtyi häneen ja kysyi: »Mikä tilanne nyt on? Kuka eduskunnan kanssa harjoittaa lainsäädäntöä?» Ainoastaan jos olisi eduskunnasta riippumaton hallitusmies olisi tämä puute poistettu. Jos meilläkin saataisiin presidentti, asia olisi selvä. Alkio myötäili tätä ajatusta ja sanoi, että juuri käytäntö vaati sitä, ettei eduskunnassa tarvinnut punnita mikä pykälä kuului sille, mikä hallituksen valtuuksiin. Eihän voinut syntyäkään kysymystä säätää eduskunnassa virasto-ohjesääntöjä, elleivät jotkin tapaukset antaneet siihen erityistä aihetta.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta »kilpaili» mainitun komitean kanssa pykälien sorvaamisessa. Erityisiä vaikeuksia tuotti budjetin laadinta. Tässä Alkio muistiinpanojensa mukaan näyttää ottaneen erittäin tarkoin selvää, miten eri maissa järjestettiin varsinainen menosääntö ja vuotuiset tai tilapäiset määrärahat. Englanti oli esimerkki maista, joissa menosääntöön otettiin mahdollisimman paljon menoeriä.

Alkion mielestä »pitäisi meilläkin järjestää niin, että hallituksella olisi oikeus niitä lisätä ilman eduskunnan suostumusta.» Niinpä virastojen palkkamaksut, samoin asetuksiin perustuvat virkamiespalkat olisi otettava vakinaiseen menosäåntöön, eikä eduskunta saisi niihin sittemmin puuttua muuten kuin jos hallitus ehdottaa muutoksia ja eduskunta niihin suostuu.

Hallitus ei Alkionkaan mielestä ollut velvollinen käyttämään eduskunnan myöntämiä määrärahoja. Sen sijaan hallituksella piti poikkeuksellisesti olla oikeus omin päinsä »käyttää kipeään tarkoitukseen varoja». Rautatiemaksut olivat meillä »finanssisuhteessa tärkeimmät» ja ne olisi Alkion mielestä saatava uudessa hallitusmuodossa eduskunnan määrättäviksi, samoin postimaksut. Ylimalkaan Alkio vastusti perin yksityiskohtaista budjettia; Ranskassa budjetissa oli jopa 700 erityispäätöstä. Alkio otti myös harkittavaksi, oliko Suomessakin syytä järjestää »reviisoreja» (valtion tilintarkastajia), joita Ruotsissa oli 12. Tämä sekä helpottaisi valtiovarainvaliokunnan työtä että soisi eduskunnalle tilaisuuden seurata kaiken vuotta valtion hallintoa. Näinhän sitten meilläkin tapahtui.

Kaiken kaikkiaan Alkion pohdiskelut osoittavat, että hän oli ihmeen perehtynyt myös eurooppalaiseen finanssilainsäädäntöön ja kykeni tekemään järkeviä ehdotuksia, joista useat, ehkä useimmat, onkin toteutettu.

Mutta aina tuli ottaa huomioon, kuten Alkio sanoi, oliko ryhdyttävä lainkaan laatimaan erityistä budjettilakia ennen hallitusmuotoa. Alkion oma ehdotus perustuslakivaliokunnassa oli se, että »määrättäisiin työmme rajapiirteet hallitusmuodon lisäksi, jonka jälkeen tarvittaisiin budjettilaki ensimmäisenä». Mutta pahinta oli, että välitila jatkui, ja todella uhkasi tapahtua niin, kuten Ståhlberg oli ennustanut, että oltiin pian »riippuvaisia kaikenlaisista kokouksista ja sotilasjärjestöistä». Huhtikuun 18. päivänä Alkio kirjoittaa päiväkirjaansa:

»Tänään sotamiehiä tullut säätytalolle vaatien eduskuntaa puolessa tunnissa hyväksymään 8 tunnin työpäivän. Esittelijä: ei se vain niin käy. Menivät senaattiin ja uhkasivat Tokoita. Senaatissa koolla myös metsätyömiesten valtuutetut. Yhtä heistä alkoi muuan sotamies ampua, mutta toveri sai estetyksi. Tämän pakon alla allekirjoitettiin 8 tunnin työpäivän lupaus. Näin siis meidän kansamme alkaa vieraan sotavoiman avulla nyt jo terroria seurata. Mitä onkaan tekevä »Eduskuntaan eivät enää tulleet.» Suhteet Venäjän ja Suomen välillä on järjestettävä pääasiassa riippumattomuuden pohjalla. Sellainen vapaus toisi suomalaisille sen riippumattomuuden ja vakuuden. Vapaa kansa ei voi olla toisen vapaan kansan määrättävissä. Siitä syntyy orjasuhde.»

Tapahtumien yhä väkivaltaisemmaksi käyvä kulku johti Alkion askel askeleelta kannattamaan Suomen täydellistä riippumattomuutta.

Tekla Hultin kertoo 2.5.1917 päiväkirjassaan, että perustuslakivaliokunnassa tänään »käsittelimme kysymystä kenelle kuuluu hallitus? Suomettarelaisilla, Ståhlbergilla ja Estlanderilla on heti kantansa valmiina: keisari-suuriruhtinaan koko valta on siirtynyt Venäjän väliaikaiselle hallitukselle — — — Alkio yhtyi tähän ilman muuta. — — — Kuusinen oli epäilevällä kannalla.» Näyttää kuitenkin siltä kuin Alkio jo tässä vaiheessa olisi ollut halukas ryhtymään avoimen itsenäisyyspolitiikan ajajaksi. Toukokuun 3. päivänä Alkio esitti perustuslakivaliokunnalle omat ajatuksensa siitä, millainen oli Suomen riippuvuus Venäjästä:

»Jos me joudumme riippumaan Venäjän presidentistä, joka nojaa kulloinkin vallassaolijain mielipiteeseen, joutuvat suhteemme hyllyvälle pohjalle. Pelkään Venäjän nationalismia. Suomelle on ajateltava omaa presidenttiä.* Venäjän väliaikaisen hallituksen mielipiteeseen ei ole pantava ratkaisevaa merkitystä. Sehän on kadettien, joiden nationalismi on kasvanut tilapäisen vallankumouksen kanssa. — — — Maassa (Suomessa) on yleinen mielipide itsenäisyyden kannalla.»

Kuten monesti ennen ja jälkeen Alkio täten viralliselta podiumilta rohkeni lausua avoimesti julki sen, mitä monet vain enemmän tai vähemmän salaisesti toivoivat. Näin suuri, mutta arveluttava asia synnytti sekä oikealla että vasemmalla epäilyksiä. Danielson-Kalmari korosti, että valtiosääntöä oli pidettävä silmällä. Kuusinen taas »ei voinut luulla, että Suomi voisi (noin vain) itsenäiseksi päästä», mutta ei myöskään kannattanut neuvotteluja Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.

Tärkeää oli päästä vapautumaan Venäjän yhteydestä, mutta tärkeää oli myös, että suuri osa Venäjän kansasta pysyisi meille suopeana, Kuusinen arveli.

Ennen ratkaisevia hetkiä eduskunnassa olivat perustuslakivaliokunnassa käsillä sellaisetkin sinänsä merkitsevät asiat kuin (21.5.) kysymys suomalaisen sotaväen käytöstä. Alkion mukaan sotaväkeä saisi käyttää vain Suomen, enintään myös Pietarin puolustukseen. Ajankohtaiseksi tuli niin ikään kysymys omasta kauppalipusta, koska, kuten Alkio sanoi, lippu oli tärkeä sekä kansallishengen tähden että ulkovaltojen huomion kiinnittämiseksi.

»Venäjän lippu on meille tehnyt maailmanmarkkinoilla paljon vahinkoa. Meidän vastainen tehtävämme on Suomen vapautus. Kauppalippu on yksi edistysaskel siinä,» Alkio lausui.

Tällä välin oli Mäkelin käynyt tuloksetta Pietarissa. Kerenski oli hänelle sanonut: »Me emme ryhdy mihinkään keskusteluihin vallankumouksellisten kanssa.» Mutta Alkio sanoi puolueensa maalaisedustajille järjestämässään kahvitilaisuudessa

»Viime yönä kirjoitin maalaisliiton eduskuntaryhmän puolesta julistuksen yleisvaltakunnallisesta asemasta. Tulin siihen tulokseen, että juridisella pohjalla ei itsenäisyysvaatimuksiamme voi ajaa, mutta historiallisella pohjalla kyllä.»

Tämä Alkion »itsenäisyysjulistus» oli sitten parinakin päivänä (23.-24.5.) esillä maalaisliiton ryhmäkokouksissa. Mutta yksimielisyyttä ei saavutettu. Raatikainen oli sitä mieltä, että sisäisissä asioissa oli saatava itsenäisyys, mutta ulkoisissa asioissa oli yhteys Venäjään säilytettävä. Kallion mielestä »tosiseikat puhuivat omaa kieltään». Kun maassa oli toistasataatuhatta venäläistä, oli kumous vaikea. Julistuksella ei hänen mielestään ollut kiirettä.

Tässä Kallio sai vastaansa Niukkasen, jonka mielestä julistusta »voinee muuttaa diplomaattisemmaksi, mutta juuri talonpojan on sanansa tässä sanottavana». Niukkaseen ja Alkioon yhtyivät Aukusti Lahdensuo ja Juutilainen, joka innostui:

»Tämä on vallankumousjulistus, ensimmäinen, mikä täällä on annettu!»

Kallion mielestä maalaisliiton tehtävä oli pääasiassa taloudellinen ja hän ehdotti lykkäystä. Häneen yhtyi Lohi. Luopajärvi »huopasi ja souti», kuten Alkio päiväkirjaansa kirjoitti. Asia kaipasi vielä valmistelua, Luopajärvi arveli, eikä sanonut luottavansa enempää Kerenskiin kuin Leniniinkään. Yltiöpäisyyteen ei pitänyt mennä.

Salovaara puolestaan ilmoitti, että »karjalaiset seisovat tämän (Alkion) julistuksen takana» ja ihmetteli kovin ryhmän erilaisia mielipiteitä. Saalasti sanoi, että hänen mielestään julistus oli »todella vallankumouksellinen. Irti ryssästä oli kaikkien kanta. Mutta vielä kysymys, millä tavalla saavutetaan se itsenäisyytemme? Malttia!»

Tähän Alkio seuraavana päivänä vastasi, että Venäjä hajoaa ja se vapauttaa Suomen. Kalliolla oli nyt julistukseen muutosehdotuksia, jotka Alkion mielestä »vesittivät sen kokonaan». Juutilainen oli Alkion kannalla, mutta maalaisliiton ryhmän oli hänen mielestään näytettävä suuntaa. Asia tuntui kuitenkin vielä kaipaavan kypsyttämistä ryhmässä. Saalasti yhtyi näihin ajatuksiin ja korosti varovaisuuden tärkeyttä, vaikka olikin »asian kannalla sydämessään»

Niin jäi Alkion itsenäisyysjulistus julkaisematta. Merkillepantavaa on, että tosiasiallisesti hän sai toistaiseksi kannatusta vain Karjalan puolen miehiltä. Toisaalta silloisissa sekavissa olosuhteissa varovaisuus oli jossakin määrin ymmärrettävää. 25.5.1917 Alkio kirjoittaa:

»Kaunis aamu. Mutta valitan, että maalaisliiton ryhmässä moni osoitti olevansa niin arka lausumaan kansallista ajatusta Suomen tulevaisuudesta. Me olemme pelkureita, jotka istumme rannalla ja itkemme, emme edes rantoja souda. Vaan minkäs sille mahtaa!»

Kaikesta huolimatta Alkio pyrki perustuslakivaliokunnassa jatkamaan itsenäisyyssuuntaansa. Siellä Danielson-Kalman selitti, että »selvästi se on Suomen eduskunta, jolle kuuluu maan valtiosäännön ja hallitusmuodon laatiminen ja vahvistaminen.» Paasikivi epäili, että tuskin väliaikaisen hallituksen valtuudet voisivat siirtyä Venäjän presidentille. Tähän Alkio kohta huomautti, että oli työskenneltävä kaikin voimin oman presidentin saamiseksi. Jos täydellistä itsenäisyyttä halutaan, muu ei auta. Tämä oli kirjoitettava valtiosääntöön. Ståhlberg yhtyi ajatukseen, että jos asia tulee perustuslakiin, se on selvä. Kun sitten 25.5.1917 tuli kysymykseen

Suomen edustus ulkomailla, Alkio vaati hyvin itsenäistä edustusta ja muut valiokunnan jäsenet kannattivat häntä. Alkion kannanottoon vaikutti tässä vaiheessa ilmeisesti se katkeria muotoja saanut eripuraisuus, joka vallitsi eduskunnassa ja koko kansassa, joskaan yhteiskunnan alkava hajaantuminen ei vielä 1917 ensimmäisillä valtiopäivillä johtanut niin ankariin välienselvittelyihin kuin ne, jotka tulivat luonnehtimaan eduskuntatyöskentelyä syksyllä 1917 ja tietenkin tammikuussa 1918. Alkiota ldusasi sosiaalidemokraattien salamyhkäisyys itsenäisyysajatuksessa. Toisaalta hän itse myöhemmin sanoo, että sen tapaisesta korkeammasta vallasta, joka oli tilapäisesti myönnetty väliaikaiselle hallitukselle, ei Suomen hallitusmuoto tiennyt mitään. Se todettiin vain »väliaikaiseksi vallankumoustilanteeksi, jonka yhteydessä ilmenevä sosialistien salaperäisyys paljastui vasta syksyllä, kun Venäjällä tapahtui uusi bolshevikikaappaus.»

Ennen kaikkea Tokoi alkoi menettää myös omien joukkojensa luottamusta; hän ei ottanut yhteyksiä hallituskumppaneihinsa, ei ainakaan kuunnellut heitä, vaan kuunteli sitä enemmän, mitä senaatin ulkopuolisissa puoluepiireissä sanottiin, »oli kuunnellut varsinkin Siltasaarelta tulleita neuvoja, vaikkei hallituksella ollut siellä ystäviä», Tanner sanoo.

Tilanne on täten sosialistien piirissäkin sekava. Tokoi suostui aluksi väliaikaisen hallituksen määräysvaltaan, mutta sosialistit siirtyivät myöhemmin valtalain kannalle, siis siihen, että eduskunta julistettaisiin korkeimman vallan haltijaksi. Kesäkuuhun mennessä sosialistit väistyivät perustuslakiovaliokunnastakin niin, ettei sinne jäänyt muita kuin Anton Kotonen. Hän, Ståhlberg ja Alkio kannattivat tasavaltaa, kun tämä tärkeä valtiomuotokysymys välähti esiin 4.6. Paasikivi olisi ollut kuningasmielinen, mutta jäi vähemmistöön, ja Ståhlberg »konstateerasi», että komitea siis perustaa tasavallan, mikä Alkion muistion mukaan herätti »suurta hilpeyttä». Hän merkitsi muistiin: »Kello oli tällöin 3.15.» Niin leikitellen kysymystä ei käsitelty, ettei sen yhteydessä olisi kaiken varalta keskusteltu myös presidentin vallasta ja oikeuksista, ehdotettiinpa otettavaksi käytäntöön ministerija valtioneuvosto -nimitykset senaattorien ja senaatin asemesta.

Kun Venäjän väliaikainen hallitus oli ottanut vastaan perustuslakikomitean ehdotuksen siitä, että tärkein osa hallitsijan entisistä valtuuksista siirrettäisiin senaatille, hallitus Pietarissa siirsi asian, »sen laajankantoisuuden huomioonottaen »myöhemmin kokoontuvan Venäjän kansalliskokouksen käsiteltäväksi».

Mielipide-eroavuudet suomalais-venäläisistä suhteista olivat suuret myös Venäjällä. Väliaikaisen hallituksen kannattajat vetosivat siellä samoihin perusteluihin, joihin tsaari-Venäjäkin oli vedonnut, Suomen strategiseen merkitykseen, Pietarin tulevaisuuteen. Russkaja Volja -lehti kirjoitti:

»Kysymys on kokonaan siitä kenen puolella Suomen myötätunto on; jos se on Venäjän puolella niin päätös ei ole uhkaava meidän turvallisuudellemme —. Toiseksi muuttuu asia silloin jos suomalaisten myötätunto on meidän todellisten tai mahdollisten vihollistemme puolella. Silloin koko Pohjois-Venäjää uhkaa kauhea isku selkään minä hetkenä tahansa.

Mutta esiintyi toistakin mieltä. Suomen sosiaalidemokraatit olivat lähteneet omatoimiselle linjalle, eivätkä he olleet ainoat, sillä porvarillisten joukossa oli itsenäisyyspoliittisesti ajattelevia, vaikka eivät olisi varsinaisiin aktivisteihin kuuluneetkaan — Alkion vain mainitaksemme.

Tämä mieliala kuultaa Alkion useista voimakkaista puheenvuoroista jo varhaisessa vaiheessa. Sitä osoittaa hänen puheenvuoronsa eduskunnan istunnossa 12 kesäkuuta, jolloin senaatti jätti eduskunnalle kompromissi-lakiesityksenä: senaatille oli siirrettävä ne Suomen asiat, jotka suuriruhtinas sitä ennen oli ratkaissut, »ei kuitenkaan niitä, jotka koskivat Venäjän etuja, Venäjän ja Suomen välisiä oikeussuhteita» jne. Valtiopäivien koollekutsuminen ja hajoittaminenkin olisi ehdotuksen mukaan jäänyt »korkeimman hallitusvallan» ts. Pietarin ratkaisusta riippuvaksi. Senaatin esitys oli täten kaukana itsenäisyysjulistuksesta. Sillä pyrittiin vain ratkaisemaan eräitä käytännön pulmia.

Parikymmentä ristiriitaista puheenvuoroa saatteli tätä esitystä perustuslakivaliokuntaan. Niistä ja monista välihuudahduksista heijastui yhteiskunnan kuohunta. Tämä ei ennustanut hyvää. Rauhattomuuksia ja mellakointia esiintyikin.

Alkio oli tilapäisesti mainitun kompromissiratkaisun kannalla, vaikkei se häntä, enempää kuin muitakaan pitemmälle pyrkiviä, tyydyttänyt. mutta kun Alkio ei ollut saanut omalta ryhmältäänkään tukea itsenäisyysvaatimukselleen, hän näyttää tässä täysistunnossa tyytyneen kiiruhda hitaasti -tyyliin, sillä Venäjän tilanne kuin myös sikäläiset valtasuhteet vaikuttivat toistaiseksi varsin epäselviltä. Mutta Alkio ei nytkään salannut varsinaista päämääräänsä, kuten hänen puheenvuoronsa osoittaa. Näin hän lausui:

»Suomen kansan itsemääräämisoikeus, Suomen kansan täydellinen valtiollinen vapaus, ne ovat periaatteita, päämääriä, joihin tässä maassa nykyisellä hetkellä kaikki sydämet voimakkaasti sykkivät. Minun on tähän lisättävä puolestani, että me pyrimme tähän historiallisten oikeuksien perusteella. Se vuosisadan yhdessäelämä Venäjän kanssa, joka on nyt suoritettu, on eräs jakso siitä historiallisesta taistelusta, jonka kautta Suomen kansa on itsellensä ansainnut aseman Euroopan sivistyskansojen keskuudessa. Ennen vuosisatojen kuluessa joutui Suomi taistelemaan Ruotsin vallan polkemista ja alistumista Suomen kansan vapauksien rajoittamista vastaan. Tämä vuosisata, joka nyt on kulunut Venäjän yhteydessä, on muodostunut Suomen kansalle taisteluksi olemassaolonsa puolesta. Ja kun me nykyisellä hetkellä, kun kansojenvälistä oikeutta Euroopassa ruvetaan jakamaan niillä keinoin jotka Euroopan sorretut kansat ovat pakotetut valitsemaan vapautuaksensa niistä järjestelmistä, joiden kautta kansojen vapautta on tähän asti ahdistettu, — kun me nyt muiden kansojen kera ryhdymme suunnittelemaan omaa elämäämme katsomme olevamme siihen historiamme pohjalta täysin oikeutetut.»

Tässä istunnossa kärjistyvät sosialistien ja porvarien välit juuri silloin kun Tokoi ensi kerran esitteli lakiehdotusta, joka myöhemmin päätyi valtalaiksi. Tokoi näet suuntasi samalla terävää kritiikkiä omistavien luokkien uudistushalun puutteeseen. Vallassa olevat luokat olivat »ihan kiusalla pitäneet kiinni lain muodosta ja kirjaimesta».

Tokoi oli valmis jopa syyttämään vastustajiaan »provokatsionista». Mutta tällöin kiihtyivät syytetyt porvarit. Ruotsalainen G.G.Rosenqvist lausui, että jos Tokoin puhe edusti senaatin kantaa se ei ollut Suomen senaatti vaan luokkacenaatti. Vielä kiivaammin jatkoi sitten Alkio toiselta laidalta ja syytti sosiaalidemokraatteja »venäläisten sapeli- ja kiväärivaltaan turvautumisesta». »Täällä on käytetty sellaista väkivaltaa, jota minkään hallituksen esimies ei saa tunnustaa eikä myöskään asettua niin pitkälle ymmärtämään, että hän asettuisi niitä tuomitsemaan, jotka tahtovat laillista järjestystä pitää siinä maassa, jonka ensimmäinen mies hän on», Alkio tuohtuneena sanoi.

Sosialistien kireys oli »svobodan» jatkuessa yltynyt. Vain pari päivää mellakoinnin jälkeen he pitivät puoluekokouksen (15.-16.6.), jossa nyt, ilmeisesti bolshevikkien yllyttäminä, julistivat:

»Venäjän hallituksella ei olle oikeutta olla missään suhteessa Suomen korkeimpana hallitusvaltana vaan Suomella tulee olla, kuten oma eduskunta niin oma hallitusvalta Suomen kansan eduskunnasta riippuvainen – – -. Suomen sosialidemokratia siis asettaa Venäjän porvariston hallitusvallan vaatimusta vastaan Suomen kansan valtiollisen itsenäisyyden vaatimuksen.»

Tällä itsevarmalla julistuksella, jossa sosialistimme tosin kieltämättä asettuivat selvän itsenäisyyden kannalle, päätettiin vedota kaikkien maiden sosiaalidemokraattisiin puolueisiin, ja ennen kaikkea Venäjän »toveripuolueeseen» niiden kannatuksen saamiseksi Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi ja turvaamiseksi.

Erityinen lähetyskunta matkusti Pietariin työ- ja sotamiesneuvostojen ylimääräiseen kokoukseen. Itse asiassa tästä alkoi mitä tärkein kehitysjakso maamme poliittisessa kehityksessä?

Tätä sosialistiemme julistusta, josta pian kehkeytyi valtalakivaatimus, kannustettiin valtavassa työväen ja aktivistien mielenosoituksessa senaatintorilla 18.6.1917. Maa, varsinkin pääkaupunki, kiehui levottomuutta. Alkio on muistiinpanoissaan esittänyt syvän huolestumisensa varsinkin »kadun parlamentin» toimeliaisuudesta, venäläisten sotilaiden hillittömyydestä jne. Myös tapaukset Boldt ja Järnefelt on mainittu. Vastuuttomat tai harhautuneet johtajat ohjasivat kansanjoukot milloin kaduille ja torille, milloin kirkkoihin. Mm. suurkirkko oli monta päivää »vallattu». Uhkailtiin ja kiihkoiltiin. Noina päivinä oli päällimmäisenä »sorretun kansan» vaatimus 8 tunnin työpäivästä.

Lakkoihin ja levottomuuksiin ylen tympeytynyt Alkio kirjoittaa 22.6.1917:

»Onnettomuutemme on taas, että meillä säädetään työpäivälaki kokonaan periaatteellisia näkökohtia silmälläpitäen ensinkään ottamatta huomioon käytännön näkökohtia. Kapitaali ja työvoima järjestyvät taisteluun. Tänään kertovat lehdet uudesta paperitrustista.

Mitä meidän nyt olisi tehtävä?

Eduskunnassa pitäisi porvariston suostua säästämään kunnallislaki, 8-tunnin työpäivälaki tulevaisuutta varten ennenkuin hajotetaan kotimatkalle. Koko eduskunnan pitäisi säätää laki työlakkoja ja työsulkuja vastaan 1 vuodeksi. Kaikkien olisi yhdessä järjestettävä vapaaehtoisia järjestyksenpitojoukkoja,’ joilla ei saisi olla mitään puolueluonnetta muuta kuin:

a) suojella maa provokatiolta,

b) hillitä huligaanien ja rosvojen yhteispyrinnöt,

c) tarpeen sattuessa suojella kansallista vapautta vierasta (yen.) valtaa vastaan.»

Varmaan oli Alkiolle rentouttavaa päästä juhannusaattona 1917 viikon juhannuslomalle kotiin Laihialle, vaikka joutuikin matkustamaan täpötäydessä junassa ja tapasi vaimonsa sairaana. Mutta varsinkin »ukkojen piiri», nimenomaan Hollo ja Koskisen veljekset tarjosi juhannuksena hauskoja yhdessäolon hetkiä. Tällöin keskusteltiin myös politiikasta, koskapa Alkio juhannuspäivän iltahetkenä merkitsi päiväkirjaansa: »Itsenäisyyskysymyksessä tulee tarpeelliseksi nopeasti terästää kantaansa ja julkistaa lehdessä (23.6.1917) julkaisemani kirjoituksen.» Tämä sisälsi saman ajatuksen, minkä Alkio on ryhmässään ja eduskunnassa esittänyt, nyt oli vain tehostettava vaatimuksia maan lopullisesta itsenäistymisestä.

Palatessaan 30.6. Helsinkiin Alkiolla oli vaimo mukanaan, jotta tämä saisi virkistystä ja vaihtelua. Toipilasta ilahduttaaksen hän tämän kanssa seurasi 1.7. mielenosoituskulkuetta. Mutstiinpanossa sanotaan:

»1.7. Tänään olemme katselleet bolshevikien mielenosoituksia sotaa vastaan. Mutta ei nyt aivan suuri — — —. Silti teki Marseljeesi aina vaikutuksen varsinkin kun sitä sotilassoittokunta soittaa. Sotaväen marssiessa punaisin lipuin. Minulle nämä päivät tuovat yhä useimmin mieleen: Onko suomalainen kansakunta tästä vain elävä? Meidän on kohta ratkaistava kuinka pitkäksi ajautuu kysymys siitä onko Suomi oleva itsenäinen vai tuleeko se edelleen jäämään riippuvaiseksi, ja tästä asiasta ei puhuta mitään. Me käytämme aikamme pikkusaivarteluun pienissä perustuslakikysymyksissä– —. Kuinkahan tunnottoman levollisesti me suhtaudumme niihin valtiovaltakysymyksiin. Minä kirjoitin ensimmäisenä Ilkkaan asiasta, muut lehdet eivät vieläkään. Mikä meitä odottaa? Meillä on luokkataistelu kiivaimmillaan. Tuleeko se aiheuttamaan taloudellisen vallankumouksen? Historia esittää niin monia kehityksen alaisia asioita, jotka aikanaan kestivät, sitten hävisivät ja uusia ilmestyi tilalle: juutalaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, nykyajan suurvallat, suuret uskonnot, kapitalismi, patriarkaalisuus, aatteellisuus, kuninkaallisuus, sotamahti, militarismi, suurteollisuus, kansainvälinen kauppa, sosialismi.

Mitkä ovat lähitulevaisuuden ihmiskunnan kehityskukkasia? Nämä kaikki ovat joukkosielun kukkasia, joille samat tyypilliset yksilöt ovat antaneet väriä ja vivahduksia. Näitä loistavia kukkasia katsellessa ja niiden esiintymisen ja kukoistuksen syitä tutkittaessa jää materialismi vain hyvin heikoksi —.»

Saman heinäkuun 1. päivän iltana Alkio vei vaimonsakin eduskuntaan, jossa nyt alkoivat ratkaisevat istunnot. Tällöin ensinnäkin Mäkelin esitti sepustamansa valtalain. Alkio ilmoitti lyhytsanaisesti kannattavansa toistaiseksi perustuslakivaliokunnan ehdotusta, joka myötäili yhteistoimintaa Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa. Alkio sanoi, että hänestä tuntui sosialistien valtalaissa muodottomalta se, että eduskunta määräsi hallituksen jäsenet, sillä se oli vastoin kaikki valtio-opin periaatteita. Tästä Mäkelin tuohtui. Mitä tekemistä väliaikaisella hallituksella on

Suomen ja Venäjän suhteissa? Mäkelin jyrisi. Hän puhui korkealentoisesti Ilkan ja Poutun pojista, jotka nyt ovat nousseet oikeuksiaan vaatimaan, vaikka omansa heidät pettävät. »Hyvä ystävä, miksi puhua pötyä, kun asioitakin riittää», Mäkelin sinkautti Alkiolle.

Alkio esitti tämän jälkeen pitemmän puheenvuoron, jossa hän sanoi mm.:

»Jos meillä hallitus joutuu sellaiseen asemaan, että siitä tulee eduskunnan orja tai lakeija, minä surkuttelen -tätä kansaa. Minä nimittäin en ihaile heikkoa hallitusta ja sen vuoksi eduskunnan kokoonpanosta ei millään tavalla saattaisi tulla mitään muuta kuin sellainen hallitus, joka nöyrästi toimittaisi ainoastaan eduskunnan määräämiä kansliatehtäviä. Sellainen hallitus kansalle, joka joutuu lähimpinä aikoina niinkin ratkaisevalla tavalla rakentamaan omaa valtiollista asemaansa, suhteitansa naapurivaltoihin, sellaiselle kansalle näin heikko hallitus olisi todellinen onnettomuus. Minä olen sitä mieltä, että Suomen kansa tulee aina tarvitsemaan menestyksensä vuoksi lujaa hallitusta — — — että kansanvalta voitaisiin täällä toteuttaa. Jos kansanvaltaa yritetään heikon hallituksen kautta toteuttaa seuraa siitä valtion häviö.

Luulen, että me olemme tulossa sellaiseen aikakauteen, jolloin Suomi tarvitsee sellaisia miehiä hallitukseensa, joilla on selkärankaa. Luulen edelleen, että me olemme saaneet riittävästi jo siitä, että meillä on ollut sellaisiakin hallitusmiehiä, joilla ei ole ollut selkärankaa. Sellainen hallitusmies, jos se taipuu näennäisen kansanvallan edessä silloinkin, kun sen omatunto vakuuttaa, että ne vaatimukset, jotka siltä taholta esitetään, ovat vääriä, sellainen hallitusmies ei täytä velvollisuuttansa kansanvaltaa kohtaan. (Keskustasta: Oikein!)

Sitten minun pitäisi, kai, sanoa joku sana perustuslakivaliokunnan herra puheenjohtajalle. Te olette, herra Mäkelin, viisas mies! Kun te olette nykyisillä valtiopäivillä ottanut johtaaksenne tämän maan valtiollista politiikkaa ja perustuslakipolitiikkaa, te olette epäilemättä mitannut kykynne ottaaksenne sen edesvastuun hartioillenne, mikä tästä asemasta teille seuraa. Sallikaa kuitenkin meille vähäpätöisimmille, meille, jotka katselemme asioita hieman, vaikkapa nyt, niinkuin minä, teidän mielestänne, ’runollisesti’, niille, jotka katselevat sitä perinpohjin lainopilliselta kannalta, ja vihdoin niille, jotka katselevat näitä kysymyksiä valtiotieteelliseltä kannalta, sallikaa toki meillekin ajatuksen ja lausumisen vapaus, ilman, ettette käytä suurta neroanne meitä jokaisessa esiintymisessänne pilkataksenne ja haukkuaksenne tavalla, joka ei ole parlamentaarista (Eduskunnasta: Oikein! Hyvä!). Sellaisen miehen, joka on sellaisessa asemassa kuin te, herra Mäkelin nyt olette, pitää myöskin oppia.»

Anna Alkio, joka lehteriltä seurasi tätä sananvaihtoa kertoi jälkeenpäin, että hän, niin kuin koko maalaisliiton ryhmä, oli iloinen ja ylpeä siitä, että hänen miehensä vastasi rohkeasti Mäkelinille. Yleistilanne kuitenkin muuttui pian.

Valtalaki tulee ajankohtaiseksi

Sosiaalidemokraattisen puolueen päätöksen mukaisesti saatettiin sen päätöslauselma valtiollisesta asemasta venäläisten toverien tietoon puoluekokouksessa valitun lähetystön toimesta. Se kääntyi Pietarissa koollaolevan yleisvenäläisen työ- ja sotamiesneuvoston puoleen. Neuvostossa olivat men&evikit ja sosiaalivallankumoukselliset enemmistönä ja kokous hyväksyi heinäkuun 4. päivänä 1917 suomalaisten »toverien» ehdotuksen. Sen mukaan Suomen eduskunnan tuli saada oikeus itse päättää ja vahvistaa kaikki Suomea koskevat lait lukuun ottamatta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita koskevia. Eduskunnan tuli itse päättää valtiopäivien kokoontumisesta ja lopettamisesta, sen tuli myös määrätä toimeenpaneva valta.

Suomen kysymyksen lopullinen ratkaisu oli kuitenkin jätettävä kansalliskokoukselle. Tämä työ- ja sotamiesneuvoston päätös »valtalaista» tuli heti seuraavana päivänä tietoon Helsingissä. Nyt Alkio oli jo muuttanut kantaansa, sillä hän oli tyytyväinen tästä »hyvin pitkälle menevän itsehallinto-oikeuden myöntämisestä Suomelle». Seuraavana päivänä hän perustuslakivaliokunnassa lausuikin, että asia oli »yleisvenäläisen työ- ja sotamiesneuvoston kautta ilmeisesti saanut uuden käänteen. Tätä tietä oli käytettävä.» Sittemmin hän vielä selvensi kantaansa eduskunnassa sanomalla:

»Tämä lausunto sellaisenaan on minun mielestäni valtiollinen teko, jota Suomen eduskunta ei saa jättää huomioonottamatta. Minä näen tässä lausunnossa Venäjän vallankumouksellisen demokraatian käden osoittavan sitä tietä, jota Suomen kansan olisi kuljettava saavuttaakseen itsellensä toivomansa valtiollisen aseman.»

Itsenäisyyttä jo kauan tavoitellut Alkio oli täten mielestään saanut kaipaamaansa voimakasta tukea. Toiset perustuslakivaliokunnan porvarit eivät vain olleet kovin helposti järkytettävissä. Ingman ja Malmivaara pyrkivät pysymään perustuslakivaliokunnan aikaisemmassa päätöksessä, joka olisi lisännyt senaatin valtuuksia, mutta ollut kaukana valtalaista. Ståhlberg arveli, että »sotilas- ym. neuvoston lupauksille ei voi mitään rakentaa». Sitä paitsi Ståhlbergin mielestä olisi ollut nurinkurista, jos eduskunta olisi toistaiseksi tullut toimimaan hallituksena, sillä tällaista järjestelmää ei muualla ollut.

Sosialistit, Kuusinen eturivissä, olivat ehdottomasti sitä mieltä, että »kun kerran yleisvenäläinen kokous oli tällaisen päätöksen tehnyt oli sitä käytettävä hyväkseen». Alkio puolestaan meni niin pitkälle, että hänen mielestään kokouksen ponnet oli sisällytettävä valtalakiin. Päinvastoin kuin Ståhlberg Alkio piti po. kokouksen arvovaltaa niin huomattavana, että arveli lain saavan vahvistuksen.

Perustuslakivaliokunnan enemmistö asettuikin lain kannalle. Siihen saattoi myös vaikuttaa yltyvä levottomuus. Mm. 8.7.1917 puhkesi tilapäinen rautatielakko, niin että esim. Anni Alkio hädin tuskin ehti aamujunalla Pohjanmaalle. Myös

Pohjanmaalta tuli Alkiolle omalaatuista »uskonvahvistusta». Aktivisteja, meijeriväkeä, oli ollut 7. päivänä heinäkuuta koolla Ylistarossa. Tällöin laadittiin kirjelmä, jonka oman ilmoituksensa mukaan 15 Etelä-Pohjanmaan pitäjää edustava lähetystö toi eduskunnan puhemiehelle. Kirjelmä oli kovin vaativa ja mahtipontinen.

Siinä sanottiin aluksi, että Venäjä oli pitänyt Suomea lypsylehmänään ja mm. vaati miljoonalainoja, mutta kieltäytyi toimittamasta viljaa Suomelle. Kirjelmässä sanottiin lisäksi:

»Koska Suomen kansa ei tunne itseään turvatuksi taloudellisesti eikä valtiollisesti, emmekä usko, että mahdollisesti joskus Venäjän koolle kutsuttava kansalliskokous myöntää Suomelle riippumattoman vapaan valtiollisen itsenäisyyden, niin vaatii Etelä-Pohjalainen kansa, että eduskunta ja Senaatti yhdessä kääntyvät heti sekä kaikkien sotivien että puolueettomien valtojen puoleen julistuksella, jossa tälle vaadimme vapaan riippumattoman valtiollisen itsenäisyyden ja tälle vaadimme kansainvälisen vahvistuksen.

Edustettuina olivat: Kauhava, Alavus, Jalasjärvi, Ilmajoki, Isokyrö, Jurva, Peräseinäjoki, Kurikka, Kuortane, Laihia, Lapua, Seinäjoki, Vähäkyrö, Ylistaro ja Vaasa.”

Ylistarossa 7 pnä heinäkuuta 1917

Ahto Sippola, Matti Malkamäki, V.Kokko, Vihtori Herttua, M.Käniä.»

Tämä aktivistien rohkea kirjelmä saattoi edustaa varsin suppeata joukkoa. Alkio tuntuu kuitenkin saaneen jo tästäkin eteläpohjalaisten aktivistien kirjelmästä taustavoimaa. Hän kirjoitti muistiinpanoihinsa 13.7.1917:

»Me olemme tänään ainoa ryhmä, joka on selvillä siitä, miten hyväksyä laki korkeimman vallan käytöstä Suomen perustuslakien mukaisessa järjestyksessä. Porvariryhmät ovat kokonaan hajalla. Niiden enemmistöt vastustavat koko lakia. Ilmeisesti enempi taloudelliset kuin valtiolliset syyt. Ne pelkäävät eduskunnan hallintoa. Sosialistit (ilmoittaneet) että he olisivat valmiita sallimaan perustuslain merkeissä käsittelyn, jos he tietäisivät, etteivät porvarit äänestäisi lakia yli vaalien.»

Seuraavana päivänä väliaikainen hallitus oli Alkion väittämän mukaan pyytänyt mainitun venäläisen neuvoston lähetystöä neuvottelemaan sosialistiemme kanssa. »Sain itsekin kutsun sinne selostamaan ryhmämme kantaa. Mutta tämähän on jo kansainvälistä sosialismia. Siksi porvarit pelkäävätkin», Alkio lähes innostuneena — vanha suolakin kai janotti — kirjoitti. Ilmeisesti kysymyksessä oli ns. Tscheidsen lähetystö.

Ratkaisut olivat nyt lähellä. 14.7. Alkio kertoo, että kansanjoukot velsivat rauhattomina rautatientorille mielenosoitukseen työpäivälain ja kunnallislakien puolesta. Edellinen hyväksyttiin, jälkimmäiset sai porvarivähemmistö lepäämään. »Koko illan sitten eduskunnan istuessa vaelsi suomalaisia ja venäläisiä joukkoja kadulla suurin laumoin, huudettiin, laulettiin, puhuttiin», Alkio kertoo ja jatkaa:

»Mutta voi kun se ei tehnyt pelottavaa vaan juhlavan vaikutuksen, ruumiillisen työn tekijät ja Helsingin köyhälistö riemuitsivat vapautuksestaan.»

Vielä eivät pahimmat levottomuudet olleet muuttaneet Alkion enempää kuin monen muunkaan itsenäisyysmiehen käsityksiä, vielä elettiin tsaarivallan kahleista vapautumisen innoittamina »vallankumousmielialoissa». Tilanteen muutokset olivat niin äkilliset, että näyttää siltä, kuin Alkiokaan ei olisi nähnyt »karjuvien päiden» taholta uhkaavaa vaaraa. Kenties selväpiirteisempi oli tässä vaiheessa

Etelä-Pohjanmaan kansan kanta, joka ilmaistiin samoihin aikoihin »Lapuan päivillä» 14. heinäkuuta 1917. Siellä esitettiin voimakkaan itsenäisyystahdon ohella myös vapautumisen selvänä ehtona »irti ryssästä» vaatimus; ts. nimenomaan terrorisoivan venäläisen, kurittoman sotaväen poistoimittaminen. Valtalain lopullisen käsittelyn alkaessa 17. heinäkuuta Alkio oli sairas. Mahtoiko tähän vaikuttaa tilanteen jännitys ja samalla epävarmuuskin?.Hän kirjoittaa: »Koko päivän kuumeessa. Sairaus tuotti minulle tuskia istua siellä, mutta jaksoin sentään, Ryhmäni tarkisti uudelleen kantaansa ehdotuksen suhteen.»

Ratkaisevat äänestykset olivat seuraavana eli 18. päivänä. Epäilemättä niihin tuli vaikuttaneeksi Tokoin ennen käsittelyä tekemä ennen aikainen ilmoitus Väliaikaisen hallituksen kukistumisesta 15. ja 16. päivien bolsevikkikapinassa. Tokoi, jolle oli tärkeää saada vaadittava määräenemmistö lain kiireelliseksi julistamisen kannalle, teki tämän huhuihin perustuvan ilmoituksen »itkien oman äänensä kauneutta ja saadessa lehteriyleisön äänekkäät suosionosoitukset», Alkio kirjoittaa.

On kyllä uskottavaa, että useat edustajat, ensin kauan epäräityään, äänestivät nyt valtalakia siinä hyvässä uskossa, että viimeinenkin laillisuuden oljenkorsi vanhaan valtioyhteyteen oli kapinassa katkennut. Itsenäisyysmiehiä puolestaan ei liene horjuttanut sekään, että toisenlaisia — tosia — huhuja lienee jo äänestysten  kestäessä kantautunut Pietarista.

»Huomattavinta oli Malmivaaran vakuuttava puhe oikeistolle», Alkio kertoo. Lapuan rovasti Malmivaara oli peloton aktivisti ja kannatti maan itsenäistymistä. Hän sanoi: »Täytyy kysyä itseltään ja yhä uudelleen kysyä, mitä seuraa jos tämä laki hyljätään. Meillä täytyy itselläkin olla jotakin sanomista omassa isänmaåssamme. Olemmekin aina olleet muiden nöyriä käskyläisiä.»

Valtalain puolesta äänestivät mm. nuorsuomalaiset Thuneberg, Talas ja Paavolainen sekä ruotsalaisen kansanpuolueen Gadolin. Alkio puolestaan ilmoitti jo 17.7.1917 äänestävänsä valtalain puolesta, »mutta sillä nimenomaisella edellytyksellä, että tästä ei tule lakia ilman asianmukaisessa järjestyksessä tapahtunutta vahvistusta». Tästä sai Helsingin Sanomat aiheen pilkallisesti huomauttaa:

»Edustaja Alkio, joka edellisessä istunnossa oli jäykästi vastustanut valtalakia oli jo kallistunut sosialistien puolelle — — — Samalla kuitenkin asettuen sille kerettiläiselle kannalle, että asia oli käsiteltävä laillisella tavalla.»

»Sanomalaisetkin» äänestivät valtalain puolesta. Toisaalta Alkio väittää, että Kyösti Kallion lisäksi hänen puoluetovereistaan myös Saalasti, Raatikainen, Pehkonen ja Leinonen äänestivät lakia vastaan. Valtalaki jakoi täten puolueita kahtia.

On silti todennäköistä, että kaikki maalaisliittolaiset kannattivat lain kiireelliseksi julistamista. Äänet jakaantuivat 163 puolesta, 27 vastaan. Hyväksymisen puolesta äänestettiin 136-55, tässä saatiin siis kuitenkin vaadittava 213 enemmistö. Lucina Hagmanin ehdotuksesta huudettiin vielä kolmasti eläköötä vapaalle maalle.

Alkio ei ollut niin optimistinen, varsinkin kun sosialistien ajamana päätettiin äänin 104-86 — maalaisliitonkin äänestäessä vastaan, ettei valtalakia lähetettäisi väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Eivät sentään sosialistitkaan hyväksyneet Eirik Homborgin ehdotusta, jonka mukaan Suomi julistautuisi täysin itsenäiseksi. »Osittain pidettiin Homborgin ehdotusta provokatoorisena», Alkio arveli. Kuitenkin olisi valtalaki merkinnyt täydellistä sisäistä riippumattomuutta ja Alkio kertoo olleensa voimakkaan tunnekuohun vallassa. Hän myönsi, että »mitä seurauksia tämä päätös tuoneekaan, se ainakin on varmaa, että Suomen sosialidemokratia tällä kertaa esiintyi isänmaallisempana kuin melkein koko suomettarelainen puolue, puolet nuorsuomalaisista ja ruotsalaiset». Mutta toisaalta Alkio näki tilanteen toisessa valossa:

»Totuuden nimessä minusta ainakin tuntui, että vastustajain vastustus aiheutui suurimmaksi osaksi taloudellisen vallankumouksen pelosta,* sosialistien läpiajaminen taloudellisen vallankumouksen tarkoituksesta. Isänmaallinen tarkoitus oli siis vain sivuasia. Suokoon Kaikkivaltias, että tämä laajakantoinen päätös kaikesta huolimatta olisi Suomen kansalle onnellinen», Alkio lopuksi sanoo siirtyen hänelle varsin tavanomaiselle rukouksen tielle.

Alkiolla ei ollut harhaluuloja Suomen mahdollisuuksista puolustaa itsenäisyyttään. Hänen mielestään Helsingin miehittäminen riitti koko maan valtaamiseen. Kun Juutilainen oli ehdottanut, että käännyttäisiin ulkovaltojen puoleen, Alkio tyrmäsi tämän toteamalla, että sehän olisi ulkopolitiikkaa, ja juuri sen valtalaki oli jättänyt Venäjän asiaksi. Ja minkä valtioiden puoleen olisi käännyttävä? hän kysyi. Kaikki ympärysvallathan olivat Venäjän kanssa liitossa. »Fyysillisiin voimiin ei ole nyt turvattavissa tässä tilanteessa, koska kaikki on vasta mielikuvituksissa», Alkio elokuun alussa (2.8.1917) myöntää, mutta jatkaa:

» Asettua nyt ehdottomasti heti sovelluttamaan tätä (valta)lakia, se olisi eduskuntavaltuuden väärinkäyttämistä, johon emme ole valtuuksia saaneet. Se johtaisi maan seikkailuihin ja vaaroihin. Mutta siitä laista ei ole luovuttava. On mentävä vaaleihin.’ Eduskunta voi päättää uudet vaalit samalle päivälle kuin manifesti; puheissa voidaan merkitä vaaleihin käytävän juuri itsenäisyyskysymyksen, kenties juuri tämän (valta)lain pohjalla. Mutta samalla voi eduskunta päättää, ettei se hajoa virallisesti ennen kuin uusi eduskunta on valittu. Syynä tähän voi mainita väliaikaisen hallituksen vitkastelut antaa esityksiä, valtion tulo- ja menoarvion olemattomuus,valtiokassojen tyhjyys, nälkä ja levottomuus maassa. Senaattikin on eroa pyytänyt. Eduskuntaa siis vaatii maan etu olemaan vartiossa.

Hallitusmuodonkin mukaan sitä oikeutta ei siltä voida riistää. Edustajilla ei ole oikeutta vaikuttaa senaatin menettelyyn manifestin julkaisemisessa. Kallio voi, olematta ristiriidassa entisen suhtautumisemme kanssa tähän lakiin ja väliaikaiseen hallitukseen julkaista sen, jos itse niin katsoo haluavansa eli voivansa tehdä.»

Sen sijaan Alkio piti tärkeänä, ettei senaatti eronnut julkaisemisen jälkeen.

»Silloin sosialistit sieltä pois ja meidän kannalta se ei ole suotavaa. Uuden senaatin muodostaminen tuo taas uuden sapelisenaatin. Se olisi suurempi paha.»

Eduskunnan hajotus kärjistää tilanteen

Kun väliaikainen hallitus oli selvinnyt bolsevikkikaappausyrityksestä, se 31.7.1917 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettavaksi seuraavan lokakuun 1. ja 2. päivinä. Senaatissa ratkaisi kenraalikuvemöörin ääni, kun kaikki porvarit — Holsti tosin huovaten ja soutaen — äänestivät hajotusmanifestin julkaisemisen puolesta ja kaikki sosialistit vastaan.

Eduskunnan iltapäiväistunnon ollessa meneillään elokuun 2. päivänä saapui senaatista lähetti tuoden hajotuskäskyn. Päiväkirjassaan Alkio kertoo tästä:

»Seuraavan istunnon aikana tuli joku kirje, jonka hän (Manner) kuittasi ja heitti pulpettiinsa. Se lie ollut hajoituskäsky. Sitä ei avattu. Joka tapauksessa Manner ei esittänyt asiaa, kirjelmään on vain merkitty: »Ei ole voitu esitellä. K.M.» Tilanne ratkesi sillä, että puhemies antoi ilmoituksen toistaiseksi pidettävästä lomasta: »Seuraavan istunnon ajasta ilmoitetaan erikseen hyvissä ajoin.»

Eduskunta ei siis saanut tilaisuutta ottaa itse kantaa manifestiin. Käytäessä varsinkin vaalitaistelun aikana sanasotaa asiasta puolueiden kesken, singottiin Alkiolle tavan takaa syytöksiä siitä, että hän aluksi jäykästi oli vastustanut valtalakia ja ollut perustuslakikomitean ehdotuksen kannalla, mutta kallistui kumminkin sosialistien puolelle ulkoparlamentaarisen painostuksen vuoksi.

Helsingin Sanomat kirjoitti 12.8.1917:

»Mitä merkitsevät enää perustuslait ja muut vanhat lait senjälkeen kuin sotamiesneuvostot ja senaatintori-kokoukset ovat alkaneet säätää Suomelle edullisempia lakeja. Ne ovat vain ponsia, jotka estävät korkeamman lain ’kansan tahdon’ esiintulemista ja Suomen vapautumista.»

Tähän Alkio vastasi väittämällä, että juuri porvariston horjuvuus, se kun suorastaan oli kieltäytynyt vastaanottamasta maalle tarjottua mahdollisimman itsenäistä asemaa, antoi tukea ja yllykettä väliaikaisen hallituksen hajotusmanifestille. Kuitenkin Alkiokin näyttää hillinneen tyytymättömyytensä ja pitäneen tärkeimpänä sitä, että Suomen kansan itsenäisyystahto oli voimakkaasti tullut esille.

Valtalakitaistelussa näytti todella hetkeksi syntyneen eräänlainen yhteisrintama Suomen riippumattomuuden merkeissä, mutta tämä höllä sosialistien, maalaisliito ja itsenäisyysmiesten »yhtymä» hajosi heti alkuunsa eduskunnan hajotuksen jälkeen, Sosialistit leimasivat hajotusmanifestin julkaisemisen »porvariston häikäilemättömän luokkataistelun ilmaisuksi». Yhtä vähän itsenäisyysmiehet kelpuuttivat sosialisteja, joille luokkataistelu oli itsenäisyystaistelua tärkeämpi. Maalaisliitto puolestaan näytti lähinnä keskittyvän vaikean elintarviketilanteen hoitamiseen puolustaakseen siinä omia asemiaan.

Todellinen kriisitilanne oli tällä välin kärjistymistään kärjistynyt; nimenomaan voi ja viljakin olivat katoamassa kaupoista. Seurauksena olivat ns. voimellakat sekä Turussa että Helsingissä; väkijoukot ryöstivät Valion voivarastoja. Nämä tapahtumat olivat järkyttäneet maaseutua ja laihialaisiakin siinä määrin, että Alkion mielestä kunnallislautakunnan puheenjohtajan, Antero Iipposen olisi pitänyt järjestää Laihialle 500 miehen kunnallismiliisi ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä torjumaan.

Näissä levottomissa oloissa Alkio lähti Helsinkiin maalaisliiton keskushallituksen kokoukseen heinäkuun 14. päivän iltana. Alkio oli myös saanut Stählbergilta kutsun perustuslakikomitean kokoukseen 3. päiväksi syyskuuta. Mutta tällä välin Alkion ja Ståhlbergin välit olivat katkenneet. Jälkimmäinen kirjoitti näet Helsingin Sanomien n:ossa 175 kirpeän artikkelin valtalain puoltajista mainitsematta tosin Alkion nimeä, mutta väärinkäsityksille ei jäänyt varaa. Moitittuaan ensin sosialistien häikäilemättömyyttä valtalakia vaatiessaan Ståhlberg jatkoi:

»Ja perässä tulivat porvarilliset nais- ja miesedustajat, joiden mieltä sosialistit eivät ennakolta kuulleet enemmän kuin muitakaan porvarillisia edustajia, mutta jotka aina silloin kun sosialistien ryhmä oli antanut eduskunnalle määräyksensä lensivät sen mukana esiintymään vapauden sankareina ja saamaan halpahintaisia kättentaputuksia.» Ståhlbergin mielestä »tulos suurilla ja mahtavilla eleillä tehdystä laista oli toistaiseksi vain se, että siitä Suomen itsemääräämisoikeuden laajenemisesta, joka olisi ollut varmasti tarjona, ei ollut saatu mitään».

Alkio kirjoitti kohta lehden ilmestyttyä 12.8.1917 Stählbergille kirjeen. Hän ilmoitti saaneensa tältä »arvoisan kutsun» kokoukseen ja myös lukeneensa H.S:n artikkelin. Alkio sanoi siitä:

»Esityksenne oli minua siinä määrin loukkaava, että minun täytyy sanoa sen johdosta Teille syvä paheksumiseni. Vaikuttimeni ovat olleet kokonaan toiset kuin halua esiintyä maakunnalle ’vapauden pukarina’ ja niittää halpahintaisin kiitos tapahtumista. Näin tiedän olleen monen muuri. Juuri Teidän lausumananne on minua tämä arvostelu sen vuoksi niin loukannut, että arvonantoni Teitä kohtaan on aina ollut mitä vilpittömin.»

Ståhlberg kirjoitti tuota pikaa (16.8.1917) Alkiolle vastauskirjeen. Hän pahoitteli asiaa ja sanoi:

»Mielipahakseni näin siitä (kirjeestä), että olette käsittänyt Helsingin Sanomissa julkaisemani kirjoituksen loukkaavaksi Teitä kohtaan. Olen todella pahoillani siitä, että lausuntoni todella onnistumattomalla, liian ylimalkaisella muodollaan on antanut aihetta käsitykseenne. Mutta eihän valtiollisessa elämässä ole vältettävissä erimielisyyksiä ja erilaista arvostelua, asioista ja menettelytavoista. Ja kaikissa tapauksissa pyydän, ettette antaisi minun henkilökohtaisen syyni vaikuttaa häiritsevästi perustuslakikomitean töihin vaan toivon, että kuitenkin näkisitte mahdolliseksi edelleenkin ottaa osaa siihen, vaikka minäkin olisin mukana. Onhan komitealle kuin onkin niin tärkeä tehtävä, että meidän pitäisi, huolimatta kaikista erimielisyyksistä, jotka kyllä voivat tulla esiin mietinnössä ja vastalauseissa ja esteistäkin huolimatta koettaa saada se loppuun suoritetuksi, jos nimittäin tämä tai tuleva senaatti katsoo sen jatkamista tarpeelliseksi. Toivoen että voimme jatkaa minun puoleltani erittäin mieluisaa yhteistyötä perustuslakikomiteassa

piirrän ____

K.J.Stählberg.»

Kirjelmä ei kuitenkaan johtanut tuloksiin. Alkio ei enää, nähtävästi tietäen jäävänsä »toiseksi», ilmestynyt perustuslakikomiteaan, vaikka toisaalta myöhempi kirjeenvaihto osoittaa,* ettei henkilökohtainen välirikko ainakaan kestänyt kauan. Luultavasti pohjana oli molemminpuolinen kunnioitus joskaan ei kiintymys. Periaatteen miehet tunsivat toisensa.

Alkiolla oli ennen pitkää kädet täynnä työtä, sillä maalaisliiton oli otettava kantaa sekä ajankohtaiseen hallituskysymykseen että tapahtuneeseen eduskunnan hajotukseen. Jo 15.-16.8.1917 maalaisliiton keskushallituksen kokouksessa Alkio otti johdon käsiinsä. Alkio asettui eduskunnasta puhuessaan sille kannalle, että ainakin sen valtiovarainvaliokunnan oli työskenneltävä »kunnes se näkee, mille kannalle on asetuttava työn jatkuvuuteen nähden». Sen sijaan Alkio ei kannattanut sitä, että senaatti olisi edes epävirallisesti käsitellyt budjettia.

Muut maalaisliiton keskushallituksen jäsenet näyttävät myötäilleen Alkion ehdotuksia, mutta päiväkirjassaan Alkio sanoo, että Juutilaisesta on tullut »vaikea pala». Tämä oli »osoittautunut itsekkäämmäksi» kuin Alkio koskaan olisi uskonut. Koko muu joukko sai riidellä hänen kanssaan. »Ellen erehdy, saamme vielä hänen kanssaan tekemistä», Alkio arveli profeetallisesti. Kokouksessa päätettiin mm. pyrkiä ottamaan yhteyttä muitten porvarillisten ryhmien kanssa, ja tehtävään ehdotettiin Alkiota ja Kalliota.

Sosialistit näyttivät pian karvansa eroamalla senaatista samanaikaisesti, Tanneria ja Paasivuorta lukuun ottamatta. Tokoille riitti eron syyksi Kallion kertoman mukaan, ettei suostuttu hänen vaatimukseensa alentaa maidon hintaa Helsingissä 10 pennillä. Maalaisliiton keskushallitus otti elintarvikeasian ymmärrettävän vakavasti. Kokouksessaan se ehdotti, että eduskunta kutsuttaisiin koolle hoitamaan tätä asiaa ja sekä raha- että tarpeellisia juoksevia asioita, mutta ei jatkamaan varsinaista lainsäädäntötyötään. Samalla oli kuitenkin voimat keskitettävä uusiin vaaleihin, joita varten oli laadittava sekä laajempi vaaliohjelma että varsinainen vaalijulistus, johon sisältyisi selostus maan valtiollisesta asemasta sekä maalaisliiton osuus siinä.

Julistukset annettiin Santeri Alkion laadittaviksi ja samalla valittiin myös toimikunta valmistelemaan vaaleja. Siihen tulivat Alkio, F.Saalasti, Kyösti Kallio, A.Salonen, K.Hautamäki, J.Pesonen, A.Juutilainen, A.Leinonen. Auk.Lahdensuo, M.Luopajärvi, Juho Niukkanen, O.F.Lantto ja J.P.Kokko. Kokouksen jälkeen kaikki lähtivät vaalikentälleen. Alkio kertoo, että menestys kaikkialla oli hyvä, satoja kuulijoita kertyi eikä missään tavannut »vihamielisyyttä maalaisliiton asialle».

Sosialistit olivat ilmaisseet selvästi, että vaikka he ryhtyivät vaalivalmisteluihin, oli vanhan eduskunnan jatkettava töitään. Tämä pakotti hyvänsävyisen kenraalikuvernööri Stahovitshin uhkaamaan: »Elleivät Suomen sosialidemokraatit tule järkiinsä, niin tulen, niin vastenmielistä kuin se onkin, turvautumaan asevoimiin.»

Tästä uhkauksesta oli kulunut vain muutamia päiviä, kun sanomalehtiin ilmestyi lyhyt tiedotus:

»Eduskunta kokoontuu täysi-istuntoon keskiviikkona elokuun 29. pnä klo 12.» Mutta myös Pietarissa oli päätetty pysyä lujina, ja keskiviikkoaamuna marssi Heimolan edustalle sotaväenosasto, joukossa kymmenkunta ratsastavaa husaaria. Nämä miehittivät eduskuntatalon ulko-ovet ja porraskäytävät, istuntosali ja kanslia suljettiin ja punahousuinen eversti pisti avaimet taskuunsa. Portaikon seinään kiinnitettiin kolmikielinen, koneella kirjoitettu ilmoitus: »Väliaikaisen

Hallituksen Julistuskirjalla kuluvan heinäkuun 18/31 päivänä on Eduskunta hajotettu. Sen huoneusto on tänään suljettu.»

Puolelta päivin saapuneet kansanedustajat olivat samoja, jotka olivat äänestäneet valtalain puolesta. Vastustajat pysyttelivät lähes kokonaan poissa. Alkio ryhmätovereineen »kävi myös katsomassa», puhuttipa portaikon pistinniekkasotamiestä ja kysyi. »Osaatteko suomea?» Päänpudistus ja katse lattiaan oli vastauksena. Russkaja Voljan reportteri, joka ilmeisesti tunsi Alkion, halusi tätä haastatella. »Sanoin hänelle muutaman kovan totuuden», Alkio kertoo. »Otti vaarin. Sanoi kunnioittavansa minun mielipidettäni vaikka olikin toista mieltä».

Pöytäkirja kertoo, että »edustajain kokouksen osanottajat olivat melko lukuisa». Kaikkiaan 140 edustajan joukossa näkyivät mm. topakat naiset: Eveliina Ala-Kulju, Lucina Hagman ja Tekla Hultin, muita edustajia mm. G.Arokallio, M.Helenius-Seppälä, P.Hiidenheimo, Ernst Saari ja Wilh. Malmivaara. Kokoonnuttiin Helsingin Säätytalolle.

»Se oli historiallinen hetki», arveli Santeri Alkio. Aina tapahtui ja näyttämö vaihtui tiheään. Nytkin oli »kadun parlamentista» eli senaatin torilta siirrytty ensin Heimolaan ja päädytty Säätytalolle. Mutta puheet olivat kaikkialla yhtä tulikiven katkuisia, Myös Alkio oli jyrkkäsanainen. Hän oli ensimmäisiä puhujia ja sanoi, että nyt nähtiin miten vähän Venäjän väliaikainen hallitus välitti Suomen perustuslaeista. Mutta hän, Alkio, ei puolestaan ollut koskaan tunnustanutkaan mainittua hallitusta lailliseksi täällä Suomessa.

Sosialistien puheet olivat kiivassävyisimmät, avoimeen vastarintaan yllyttävät, mutta myös monet porvarisedustajat säestivät heitä. Olipa Malmivaarakin sitä mieltä, että eduskunta itse hajottaisi itsensä, jotta ainakin periaatteessa seurattaisiin heinäkuun 18. päivän päätöstä (valtalakia). Sosialisti A.Mäkelin olisi halunnut, että kokous esittäisi julkisen vastalauseen ja ilmaisisi paheksumisensa sekä

Venäjän että omallekin hallitukselle Alkio kuitenkin sai estettyä sen pitäen arvokkaampana, että hajaannuttaisiin ja että kukin saisi moisesta kasakkakomennosta tehdä omat johtopäätöksensä.

Näin sitten tehtiin. Sosialistit tähdensivät, että kokoonnuttaisiin heti kun puhemies katsoisi sen tarpeelliseksi.

»Työmieskin» tuntui kerran olevan edustajakokoukseen tyytyväinen. Se totesi, ehkä vähän ihmetellen, että täällä nyt lausuivat jyrkän paheksumisensa eduskunnan hajottamisesta mm. Santeri Alkio, Eveliina Ala-Kulju, Matti Helenius-Seppälä, Ernst Saari ja A.Juutilainen — »kaikki porvareita, osa suomettarelaisiakin». Siihen tämä jännitysnäytelmä kuitenkin loppui. Kansa, jota oli runsaasti kokoontunut Heimolan ja Säätytalon edustalle, odotti turhaan draaman huipentumista.

Ei tarvittu »Tokoin tuolinjalkojakaan», poliisien puupatukoita. On tunnettua, että Manner teki vielä viimeisen yrityksen ja kutsui eduskunnan koolle kesken vaalitouhujen syyskuun 28. päiväksi. Silloin vain sosiaalidemokraatit noudattivat hänen kutsuaan. Alkio kirjoitti asiasta Kalliolle 24.8.1917:

»Manner näkyy kutsuvan eduskunnan koolle. Mutta edellisen eduskunnan puhemiehenä hänellä ei ole siihen edes oikeutta. En tule Helsinkiin.»

Paikalle tulleet sosialistit vahvistivat valtalain, kunnallislait ja 8-tunnin työpäivälain.

»Tuskin kukaan läsnäolijoista kuitenkaan uskoi vahvistamista päteväksi», mukana ollut Väinö Tanner kertoo. – – – »Ei ollut muuta tehtävää kuin täydellä höyryllä jatkaa vaalivalmisteluja», Tanner edelleen päättelee. Tällä välin Alkio oli jo poistunut Laihialle vaaleja valmistelemaan. Hän saattoi nyt myös hellästi onnitella äitiään, joka näiden mylläköiden keskellä täytti 80 vuottaan. »Äiti, äiti, Jumala Sinun vanhuuttasi suojelkoon!» lausui poika äidilleen. Alkion lähitehtävinä oli nimenomaan vaalijulisteiden laadinta. Tämä tapahtui mitä vakavimpana ajankohtana, sillä valtalain vaatimus, voikapinat ym. uhkasivat paisua väkivaltaiseksi kansanliikkeeksi. Sellainen rauhanmies kuin Väinö Voionmaakin oli taipuvainen hyväksymään voimakeinot »jos porvarit aikoivat tämän kansanliikkeen estää»*. Kyösti Kallio kirjoitti Alkiolle syyskuun lopulla 1917, että sosialistit olivat sopineet bolsevikkien kanssa ja saaneet heiltä aseita, joten »pian saamme verilöylyä odottaa».

Tämä Alkion arvostamaltaan Kalliolta saama tieto, ehkä muutkin samansuuntaiset vihjeet, näyttää vaikuttaneen Alkion kantaan voimakkaasti. Hänen päätavoitteekseen tuli nyt itsenäisyyden ohella kansalaissodan estäminen, joskin hän entistä paremmin alkoi ymmärtää myös sen, varsinkin kotimaakunnassaan tapahtuvan liikehtimisen, jonka päämääränä oli tarvittaessa panna kova kovaa vastaan kodin ja isänmaan puolesta. Reaalipoliitikkona ei Alkiolla ollut mitään harhaluuloja Suomen mahdollisuuksista yksin Venäjää vastaan; senkin tähden häntä näyttää katkeroittaneen se ivallinen sävy, jolla Helsingin Sanomat suhtautui hänen vakuutteluihinsa suurvaltojen hyvästä tahdosta. Esim. Stählberg sanoi kirjoituksissaan suoraan, että tällainen käsitys oli sinisilmäisyyttä.

»Ei ole mitään todellisia takeita silläkään mitä suuret kansat ovat puhuneet pienten vapaudesta, sillä sitä on molemmin puolin vaadittu vain vihollisten hallussa oleville kansoille», Ståhlberg kirjoitti 28.8.1917 Helsingin Sanomissa.

Onkin sanottava, että eräänlaista profeetallisuutta sisältyi Alkion vakaumukseen, että parhaillaan elettävä aika, maailmansodan myllerrykset ja tuhot opettaisivat Euroopan kansoja ymmärtämään ja suvaitsemaan toisiaan ja arvostamaan pientenkin kansojen itsemääräämisoikeutta. Tältä todella jonkin aikaa 20-luvulla näytti voittajien parissa.

Tietysti Alkion laatimat vaalijulisteet ja ohjelmat ensisijaisesti kohdistuivat oman kansan valveuttamiseen ja eheyttämiseen, mutta toissijaisesti myös »Euroopan omantunnon herättämiseen.»

Alkio ja maalaisliitto vaaleissa

Vaalijulistuksessa »Maalaisliittolaiset Suomen kansalle. Mistä on kysymys 1917 vaaleissa.» selvitettiin ensin valtalain vaiheita ja kerrottiin eduskunnan hajottamisesta sekä käskystä uusien vaalien toimittamiseen. Nyt kysyi Venäjän hallitus Suomen valitsijoilta: tahtovatko he Suomelle edes sellaista sisäistä itsemääräämisoikeutta, minkä mainittu, heinäkuun 18. päivän laki sisältää? Maalaisliitto katsoi, että vaaleissa oli annettava tähän kysymykseen vastaus ja Suomen kansan oli lisäksi »aivan selkeästi lausuttava mielipiteensä koko laajuudessaan siitä, minkälaisen valtiollisen aseman Suomi asettaa itsehallintopyrkimystensä päämääräksi ». Selväpiirteisesti ja samalla kaunopuheisesti Alkio puki tavoitteen sanoiksi kansainvälistä taustaa vasten:

»Maalaisliittolaiset tahtovat Suomen irti Venäjästä. Viimeiset tapaukset ovat meitä tässä vaatimuksessamme vakaannuttaneet. Tämä ajatus on nyt paisunut kansallisvaatimukseksi. Suomalainen kansallishenki nousee tämän vaatimuksen kantajaksi sinne, missä Euroopan yhtyneitten kansojen pyhä tahto vihdoin tuomitsee sodat ja vuosisatojen hallitusvääryydet, joita väkevät kansat ovat heikompien suhteen harjoittaneet.

Me menemme vaaleihin julistaaksemme Suomen riippumatonta vapautta. Me muistamme routavuotten kultaista sananpartta: Minkä vapaaehtoisesti luovutamme, sitä emme koskaan saa takaisin.»

Aina kansainvälisesti ajattelemaan pyrkivä Alkio kirjoitti vuotta myöhemmin, että sota oli luonut Eurooppaan uudet kansainväliset olot:

»Sodan yhdeksi lopputarkoitukseksi ovat kaikki sotivat vallat julistaneet Euroopan kaikille kansoille itsemääräämisoikeuden. Venäjän vallankumous luodessaan Venäjän kansan harteilta vuosisatojen itsevaltiuden on tämän periaatteen omaksunut ja Suomeen jo julkilausunut.»

Itsenäisyys oli niin uusi asia Suomen kansalle, että Alkio ilmeisesti katsoi tarvitsevansa asialleen ohjelmanjutkistuksessa myös laajempaa taustatukea. Hän korosti sitä, että

»Suomen kansa on — — — kaikista Euroopan pikkukansoista ensimmäisten etuoikeutettujen riveissä mahdollinen saamaan täydellisen itsemääräämisoikeuden» ja vedoten verrattain korkeaan kansansivistykseen, sanoi Suomen kansan osoittaneen »lujuutta ja kansallista elinvoimaa; joka on aivan ratkaisevasti vaikuttanut Pohjois-Euroopan valtiolliseen ja kulttuurielämään. »Valtiollisen, taloudellisen ja sivistyksellisen ahdistuksen alaisena on

Suomen kansa vuosisatojen kuluessa kasvanut ja varttunut karussa maaperässä hitaasti mutta varmasti. Mitä enempi vieras valta on ahdrstanut, sitä varmempana ja itsetietoisempana on vapaudenajatus tämän kansan sydämissä kasvanut.»

Alkio tapasi usein vedota historiaan ja tällä kertaa hän ajatteli, että Suomen kansa todennäköisesti oli historiansa tärkeimmän tapahtuman edessä.

Puolueohjelman tärkeimmät kohdat liitettiin myös vaalijulistukseen. Määriteltiin hallitusmuoto:

Suomi on muodostettava tasavallaksi

Korkein lainsäädäntö- ja valtiovalta tulee olla Eduskunnalla.

Korkeinta hallintovaltaa käyttämään on asetettava määrävuosiksi kansanäänestyksellä valittava Presidentti.

Toimeenpanevaksi hallintoelimeksi on järjestettävä ministeristö, jonka jäsenet presidentti nimittää eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, ja jotka ovat eduskunnalle toimistaan edesvastuulliset.

Presidentille on annettava lainsäädäntöasioissa rajoitettu veto-oikeus eduskunnan päättämiin lakeihin nähden ja maan hallitsemiseen nähden huomattavan laajat valtuudet.

Eduskunnan tarkastusoikeus maan hallintoon tulee olla rajoittamaton.

Edelleen sisälsi vaaliohjelma kysymyksen maanpuolustuksesta:

»Maan vapauden turvaksi kutsutaan maan miehinen väestö vaaran maata uhatessa aseisiin puolustamaan maata tai sisäisten epäjärjestysten sattuessa tarvittava määrä ylläpitämään järjestystä. Tarpeen on vakinainen, joko palkattu tai arvottu kansauiskaarti, jonka miehistöstä tarvittaessa otetaan maanpuolustusväen päällystö.»

Alkio tiesi, mihin väestönosaan oli kohdistettava erityinen huomio:

» Torppariväestö on itsenäisen pienviljelijän ja talonpojan rinnalla Suomen maanviljelyksen ja maaseudun oikeata ydinväestöä, jonka edut ovat näiden kanssa rinnan, saman arvoisina valvottavia yleisetuja ja sellaisina lainsäädännössä ja yhteiskuntaelämässä käsiteltäviä. Niinpä vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen alaisiksi kuuluvat torpat ja måkituvat on yleensä erityisen lainsäädännön ja valtion rahallisella avustuksella saatettava tilaisuuteen vuokra-oikeudella hallita edelleen viljelystiluksiaan ja asuntotonttejaan tai ostamaan ne omikseen.»

Lyhin vuokra-aika piti olla 25 vuotta. Tukkiyhtiöitten maanostot oli estettävä, koska se oli »nykyään suuri vaara». – – –

Lopuksi todettiin:

»Maalaisliitto on aina pitänyt myöskin maalaistyöväen maaseudulla ja eritoten maanviljelyksessä pysyttämistä tämän työväen omien elämänetujen kannalta tärkeänä. Tämä on sitä Suomen väestöä, jonka elämä on turvattava kansallisuutemme varmimpana säilyttäjänä. Yhteiskunnan rauhaa ei saavuteta sillä, että työväen ihmisyys- ja taloudellisia vaatimuksia umpimähkään vastustetaan.»

Kiintoisaa on, että vaalivalistuksen yhteydessä Alkio Ilkassa käyttää nykyistä, vieläkin jonkin verran kiistanalaista puolueen nimeä. Hän kirjoittaa näet 27. syyskuuta 1917 Ilkassa:

» Maalaisliitto on se etsitty keskustapuolue,  jonka ohjelmassa juuri ne yhteiskunnalliset, taloudelliset ja sivistykselliset kysymykset, jotka yhteensä nykyhetkellä edustavat maalaiskansan heräämisen tahtoa. On aivan lapsellista herrojen kaupunkipolitikoitsijoiden luulo, että maaseutu jää kykenemättömyyden pulaan, jos he maalaisliiton jättävät. Ilmestyy kyllä uusia johtajia, jos nämä vetäytyvät pois. – – – Suomelta puuttuu suuria valtiomiehiä, jos sellaisia olisi, ei mentäisi niin pikkumaisuuksiin.»

Parjauskampanja oli todella kova. »Yhtyneitten» porvarillisten puolueiden lehdet syyttivät maalaisliittoa siitä, että se oli liitossa sosialistien kanssa. K.J.Ståhlberg kirjoitti maalaisliitosta varsin kärkevästi Helsingin Sanomissa 28.8.1917.

»Eduskuntaryhmän enemmistö jo viime valtiopäivien lopussa antoi venäläisten sotilasponsien viedä itsensä sosialistien puolelle, kun porvarilliset puolueet tavoittelivat Suomelle mahdollisimman laajaa itsemääräämisoikeutta.»

Huomautettiin myös Suomen avuttomasta asemasta »vielä sortumattoman suurvallan lähinaapurina», ja Ståhlberg lisäsi: »Ei riippumattomuus ole sillä saavutettavissa, että se suurin sanoin julkilausuu mitä toivoo ja vaatii.» Tämän Ståhlbergin kirjoituksen pohjalta muutkin lehdet käyttivät ylimielistä sävyä, kuten Alkio sanoo: »On kirjoitettu pilkallisessa sävyssä. Mutta tosiasiallisesti porvaripuolueet ovat vain kieltäytyneet ottamasta vastaan tarjottavaa itsenäistymismahdollisuutta.»

Tosiasiallisesti oltiin kyllä kaikki eri leireissä.

Sosialistien ja porvarien suhdetta kiristi erityisesti se, että nimenomaan työläisnuoriso näki valtalain kaatuneen porvarien yllytyksestä, vieläpä vieraisiin pistimiin turvautumalla. Maalaisliitto puolestaan oli — hetkellisestä liittoutumisesta huolimatta — nyt sosialistien piirissä todettu entistä vaarallisemmaksi kilpailijaksi maaseudun äänistä. Maalaisliiton ja suomalaisten puolueiden välillä synnytti kitkaa se, ettei maalaisliitto voinut eräissä keskeisissä kohdissa hyväksyä perustuslakikomitean vihdoin valmistunutta, heti vaalien jälkeen julkituomaa ehdotusta maan uudeksi hallitusmuodoksi. Sen mukaan Suomen asema sisäisesti itsenäisenä valtiona olisi määritelty Suomen ja Venäjän molemminpuolisesti hyväksymällä valtakunnansäännöllä. Suomella tulisi kyllä olemaan varsin laajat valtuudet omaava valtionpäämies. Tällä tavoin pyrittiin luomaan itsenäistä suomalaista hallitusvaltaa käyttävä elin, joka hoitaisi suhteet Venäjäänkin. Mutta Alkio kirjoitti:

»Ehdotus laiksi Venäjän ja Suomen oikeussuhteista sisälsi melkoisia rajoituksia. Kysymykset sodasta ja rauhasta oli käsiteltävä Venäjän perustuslakien mukaan, sopimukset vieraitten valtojen kanssa jäivät Venäjän hallitukselle, silloin kun ne koskivat Venäjää tai Suomea. Kansainvälisiin kokouksiin ei Suomi saanut valita edustajiaan. Venäjän lähetystöt ja konsulit hoitivat edelleen Suomenkin suhteita; kauppa-astamiehiä Suomi sai järjestää eräisiin tärkeihin kohteisiin. Venäjällä oli sodan aikana oikeus käyttää omaa sotavoimaansa Suomessa ja ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joita valtakunnan puolustus vaati. Rauhan aikanakin venäläisiä joukkoja sai olla varuskunnissa, kunnes Suomi saisi oman sotaväen.»

Alkio ei suinkaan kieltänyt, että hallitusmuotoehdotus yksityiskohdissa oli »asiantuntijan hyvää työtä. Asiallisessa suhteessa parhainta, mitä Suomessa nykyään voidaan tehdä.»* Mutta periaatteessa se rakentui vanhentuneelle pohjalle, edelliskeväisten mielialojen pohjalle. Sillä välin olot olivat suuresti muuttuneet. Eduskunta joka nyt valittaisiin, olisi suurelta enemmistöltään itsenäisyyden kannalla.

Erityisesti Alkio korosti, ettei Suomi saisi em. perustuslakikomitean mietinnön mukaan asettaa edes omia lähetystöjään. Venäläisestä sotaväestä puolestaan oli saatu kylliksi »näitä kauhuaikoja koettua.»

Maalaisliiton parhaita vaalivaltteja tulikin olemaan se levottomuus ja monenlaiset häiriöt, joita kurittomien venäläisten sotilaiden ohella nälänhädän partaalla oleva tehdastyöväki, työttömiksi jääneet valli- ja sotatarviketyöläiset, ja maaseudun kiihotukselle alttiimmat väestökerrokset aiheuttivat yhteiskunnassa. Kun selitettiin, että porvaristo, nimenomaan maanviljelijät, eivät olleet halukkaitakaan lievittämään elintarvikepulaa, ja väitettiin, että tämä oli pääasiallisesti maan yksityisomistuksen seurauksia jne., kerääntyivät lukuisat pienviljelijät kernaimmin etujaan puolustavan maalaisliiton riveihin. Tämä puolue lupasi jopa hinnankorotuksia maataloustuotteille, kun sosialistit vastustivat niitä kynsin hampain.t2

Maalaisliitolla oli siis itse asiassa varsin hyvät asemat sen lähtiessä vaalitaisteluunsa. Nimenomaan Etelä-Pohjanmaalla oli itsenäisyystahto voimakas, kuten Alkio sai havaita suorittaessaan vaalipuhujan kierrostaan. Maalaisliiton kannatus oli kyllä edelleen suurempi »latvamailla» kuin rintakylillä. Esim. Alkion esiintyessä Kauhajoen kunnallistalolla 20.9.1917 kuulijoita ei aluksi tahtonut tulla lainkaan, mutta lopuksi heitä sentään oli puolisensataa. Mutta samana iltana oli Päntäneen ns. talo tungokseen asti täynnä ja »mieliala lämpeni», Alkio sanoo muistiinpanoissaan.

Kansa oli majatalonväen kertoman mukaan »tykännyt» Alkion puheesta. Karijoen ns. talo oli seuraavana päivänä samoin väkeä täynnä, vaikka ilma oli sateinen. »Puhuakin piti kaksi kertaa, vaikutti», Alkio päiväkirjaansa piirsi. Erityisen mieluinen oli Alkiolle käyntinsä Peräseinäjoella, jossa hän sai majailla vanhan ilkkalaisen S.H.Kannon luona. »Hän oli aina oma itsensä, oikea israeliitta.

Olisipa meillä sellaisia yksikin joka kunnassa», Alkio toivotteli. Pitäjän kirkolla oli kuuntelijoita 160 ja sivukylässä Kihniöllä peräti 250. Nämä runsaat kuulijamäärät herättivät optimismia, vaikka »yrittäväthän myös muut puolueet parhaansa».

Alkio kirjoitti Kalliolle 24.9.1917:

»Vaalitaistelu on täällä hurja. Mutta varmasti lisäännytpme.»

Maalaisliitolla tuli itsenäisyyskysymyksessä olemaan kaikista vaalitaisteluun lähtijöistä selvin kanta. Vaatimuksena oli kerta kaikkiaan itsenäisen Suomen tasavallan muodostaminen, kun sen sijaan muut porvarit olivat vasta julkistetun

Perustuslakikomitean mietinnön kannalla, jonka 1 §:ssä sanottiin: »Suomi on edelleen yhdistettynä Venäjän kanssa», vaikka sillä tulisi olemaan oma valtiosääntönsä ja hallituksensa. Sosialistit eivät myöskään halunneet erottaa sotilaslainsäädäntöä ja ulkopolitiikkaa Venäjän yhteydestä. Maalaisliiton selvä itsenäisyyskanta johti siihen, ettei puolue yleensä hyväksynyt oikeistopuolueiden sille tarjoamaa vaaliliittoa; katsottiin mahdottomaksi ryhtyä yhteistyöhön ryhmien kanssa, jotka olivat vastustaneet valtalakia. Tosin mentiin Uudenmaan läänin ja

Turun läänin pohjoisessa yhtyneiden porvarien vaaliliittoon, vaikkei se auttanut puoluetta saamaan edustajia Uudeltamaalta eikä Satakunnasta. Muuten kyllä puolueen menestys lokakuun 1. ja 2. päivän vaaleissa oli hyvä. Vaaleissa ensinnäkin »porvarit» voittivat ja saivat 108 edustajaa, sosialistit saivat 92. Suurin voittaja oli maalaisliitto, joka lisäsi äänimääräänsä 71 131:stä 122 291:een, siis lähes 60 % (58,4). Tästä syystä edustajamääräkin nousi 26:een. Vaalien tulos oli myös muiden porvarillisten itsenäisyysmiesten voitto, sillä tälle linjalle heitä kertyi 25, joten yhdessä maalaisliittolaisten kanssa oli täyttä itsenäisyyttä vaatimassa 51 edustajaa.

Maalaisliitolta meni kyllä aika paljon ääniä hukkaan, sillä esimerkiksi Vaasan läänin pohjoisessa lähes 2 700 äänen lisäys riitti vain yhden edustajan, Osk. Lahdensuon, valitsemiseen, ja runsaalla parin tuhannen äänen lisäyksellä eteläisessä vaalipiirissä tuli vain Santeri Alkio valituksi. Kun muut porvarilliset puolueet syyttivät maalaisliittoa yhteistoimintahaluttomuudesta suurten isänmaallisten ratkaisujen ollessa kysymyksessä, Alkio osoitti, ettei maalaisliitto olisi ainakaan hänen vaalipiirissään hyötynyt vaaliliitosta porvareiden kanssa yhtäkään paikkaa.

Mutta

»sen sijaan olisi menetetty kaikki ne äänet, joita maalaisliitto saa siihen nykyään runsaasti siirtyneiltä sosialistien äänestäjiltä. Saaliimme siltä taholta on siksi runsas, ettemme minkään liittoutumisen kautta, jonka kautta tämä menetettäisiin, halua sitä kaventaa.»

Vaalien jälkeen Alkio lähetti valitsijoilleen laajahkon »kiertokirjeen». Siinä hän sanoi, että »minun mielikuvissani on Suomen itsenäisyys elänyt kerran varmasti tapahtuvan tosiasiana jo lähemmäs parikymmentä vuotta..»* Selostettuaan sitten tsaarivallan heikkoutta ja vastoinkäymisiä” hän jatkaa:

»Vuoden 1906 suurlakosta lähtien on Suomessa elänyt voimakas vapautuksentuntu. Me olemme tottuneet joka päivä lähentymään päivää, jolloin olemme irti Venäjästä. Kun se vihdoin tapahtui, ei se siis tullut minään varsinaisena yllätyksenä ainakaan minulle. Kenties siitä myöskin johtui, että tunsin sillä hetkellä seisovamme selvästi velvoittavan aikajakson edessä. Se tuntui siltä kuin olisimme kirjoittaneet hyvin suuren sopimuksen alle, josta historia vakavin kasvoin vaati meitä joka hetki tilille.

Te kysytte: mitä voidaan odottaa lähimmältä tulevaisuudelta sisällisessä suhteessa? Vastaan siihen: Suomi on viimeisten puolentoista vuosikymmenen kuluessa kehittynyt huippukohtaansa ja minä olen syvästi vakuutettu siitä, että kansamme siveellinen voima varmasti kestää. Ne sisälliset mellastukset, jotka vallankumouksen hyökylaineissa täällä ovat tapahtuneet, ovat ainoastaan kuona siitä yhteiskunnallisesta tulivuorenpurkauksesta, mikä täällä on tapahtunut routavuosista lähtien. Suomi on siten jo ennen eurooppalaista sotaa suorittanut tämän kamppailun, joka monilla muilla kansoilla on jäänyt suoritettavaksi sodan jälkeen. Olen vakuutettu että rauha palaa maahamme aivan heti kun venäläinen sotaväki saadaan täältä pois.»

Suurten vaikeuksien edessä epäilemättä oltiin. »Vanhat herrat» eivät olleet Alkion mielestä mitään unohtaneet, eivätkä mitään oppineet. Kirjoittipa Alkio Kalliolle 12.10.1917: »Itsenäisyysvaatimuksen oikeutus on minussa yhä vakiintunut kun olen lukenut prof. Hermanssonin ja vapaaherra Wreden kirjat sitä vastaan.»

Senaatti, joka nyt sosialistien erottua oli tullut porvarilliseksi »Setälän tynkäsenaatiksi», teki aloitteen Suomen perustuslakikomitean ja Venäjän lakimiesten neuvotteluihin, joiden kulku osoitti, ettei Venäjän — horjuva*** — väliaikainen hallitus ollut enää keväällisellä tinkimättömällä kannallaan. Venäläiset suostuivat neuvottelemaan edellä mainitusta järjestelystä hyväksymättä silti Suomen täyttä itsenäisyyttä. Perustuslakien vahvistamisoikeutta ei Suomen valtionpäämiehelle olisi myönnetty, ja sotilaskysymyksessä Venäjän kanta oli tinkimätön; valtakunnan aseellisen valmiuden ylläpitäminen vaati toimintavapautta myös Suomeen nähden.

Oli ymmärrettävää, ettei tämä tyydyttänyt itsenäisyysmiehiä jotka melkoisella joukolla pitävät asiasta »perustuslaillisen suljetun kokouksen» Vanhan Ylioppilastalon Musiikkisalissa 12.10.1917. Läsnä oli nelisenkymmentä henkeä, joista mukana ollut kertoja Matti Pesonen muistaa ainakin seuraavat: P.E.Svinhufvud, Heikki Renvall, kasaari Abel Lyytikäinen, kauppaneuvos Lauri Kärkkäinen ja luultavasti rovasti Gustaf Arokalljo. Viimeksi mainittu, maatalousasiainkin »ekspertti», kirjoittaa näet 22.10.1917 Santeri Alkiolle:

»Olemme ’itsenäisten’ parissa tyytyväiset että olette Ilkassa ehdottomasti itsenäisyyttä kannattavien edustajien kannalla, sillä nykyään olisi suotavaa varma yhteistoiminta tällaisissa kysymyksissä. Ruotsalaiset ehdottavat puhemiehen paikalle Lundsonia, joka hallitsee 3 kieltä, 1. varapuhemieheksi sosialisti ja 2. Alkio. Olettehan valtalain kannalla ja että Suomen kansan on itse saatava vapaasti järjestää omat kohtalonsa. Jos väliaikainen hallitus on tarpeeksi heikko (kuten on ennustettu), niin se heti ryhtyy neuvottelemaan. Silloin eduskunta hallitusmuodon 38 §:n mukaisesti voi valita joko valtion esimiehen (riksföreständare) tai direktorion, jossa olisi 3-5 miestä. Jos yritetään ensiksi mainittua niin valtionesimieheksi Svinhufvud, jos 2:ta niin Svinhufvud, Alkio,* Mäkelin tai joku muu sosialisti. Jos 5 niin mukaan 1 suomettarelainen ja 1 edistysmielinen sosialisti. Sosialistit lienevät valmiit tämän järjestyksen hyväksymään. Nyt on pakko yhteisvoimin saattaa asiat kuntoon.»

Artturi Leinonen antaa selvän kuvan Santeri Alkion kannanotoista näihin tapahtumiin ja aikeisiin. Näin Artturi Leinonen (lokakuun lopulla 1917) kertoo:

»Vähän myöhemmin tapasin Santeri Alkion. Han oli tiukasti sitä mieltä, että jotakin ratkaisevaa oli tehtävä ja nopeasti myös hallituksen ja eduskunnan, sillä Venäjällä näytti valta luisuvan väliaikaisen hallituksen käsistä, siellä taistelivat nyt sosiaalivallankumoukselliset, bolshevikit ja mengevikit, eikä kukaan voinut tietää, minkälainen hallitus siellä olisi viikon parin päästä määräämässä. Kun vaalien tulos osoitti eduskuntaan tulevan porvarillisen enemmistön, oli tähän mahdollisuuksiakin. Kyselin Alkiolta monia asioita, mm. sitä tiesikö hän tuosta neuvottelusta Venäjän lakimiesten ja Suomen poliittisten johtomiesten kesken. Kyllä hän siitä tiesi, sillä ei hänen mielestään ollut kummempaa merkitystä kuin monilla muillakaan neuvonpidoilla. Yhtä mittaahan Pietarin ja Helsingin väliä juoksi kaikenlaisia lähetystöjä omin valtuuksinensa, ei tämäkään ollut mikäään virallinen neuvottelu, eikä siinä maalaisliiton ja sosialidemokraattien taholta ollut epävirallisia neuvottelijoita, joku tarkkailija oli sosialistien taholta ja samoin maalaisliiton puolesta Raatikainen, joka ei ollut koko kokouksessa suutansa avannut. Alkio lisäsi vielä, että pääkaupungin ns. viralliset itsenäisyysmiehet epäilivät liiaksi eduskunnan itsenäisyystahtoa. Kyllä kaikki eduskunnan porvarit tahtoivat täyttä itsenäisyyttä ja ainakin näihin asti sosialidemokraatitkin, kysymys oli vain menettelytavoista. Pahinta oli, että sosialidemokraattien keskuudessa näytti vasemmistosiipi pääsevän valtaan eikä siltä taholta ollut hyvää odotettavissa, se nojaantui liiaksi Venäjän äärimmäisyysaineksiin. Siksi olisikin eduskunnan porvarillisten ryhmien koetettava pitää mahdollisimman pitkälle luottamuksellista kosketusta sosialistien maltilliseen ainekseen.

Tällöin Alkio vielä luotti, samoin kuin monet muut porvarilliset edustajat, rauhallisen ratkaisun mahdollisuuteen itsenäisyyden saavuttamisessa. Oli vain järjestettävä asiat niin, että eduskunta sai entiset keisarin valtuudet, ja julistettava sitten maa itsenäiseksi. Olisi parempi, ettei Saksan apu näyttelisi mitään takausmiehen osaa tässä tapauksessa. Silloinhan olisi Venäjän poistettava sotaväkensä täältä, koska maa kerran oli itsenäinen. Venäläisten kanssa neuvottelusta ei ollut enää hyötyä.»

Manifestikysymys

Huolimatta monista synkistä näkymistä näyttää eduskuntavaalien tulos valaneen Alkioon optimismia, joka sävytti häntä sitten koko valtiopäiväratkaisujen ajan. Olihan vaalitulos osoittautunut paitsi luottamusta maalaisliittoa kohtaan myös sen että »kansa pyrki täyteen itsenäisyyteen», kuten Onni Talas myöhemmin ns. manifestikeskustelun yhteydessä lausui.

Näkymät olivat kyllä monessa mielessä lähes masentavia. Elintarviketilanne maassa, varsinkin Etelä-Suomessa, oli likimain epätoivoinen. »Nälkä ei enää kummitellut», sanottiin, »siitä oli tullut elämäntoveri.» Leipämaakunnan pääkaupungissa Vaasassakin oli lokakuun alussa 1917 perheitä, joilla ei moneen päivään ollut ollut leipää lainkaan. Nimenomaan kaupungeissa oli tästä syystä vasemmiston asenne tuntuvasti jyrkentynyt.

Huono elintarviketilanne, eduskunnan hajotus heinä-elokuussa ja vaalien sosialisteille tuottama pettymys tuntuivat sekä eduskunnassa että ulkoparlamentaarisissa, yhä väkivaltaisemmiksi käyvissä otteissa.

Tästä huolimatta, kenties juuri sen vuoksi, Alkio ja koko maalaisliitto pyrkivät viimeiseen asti yhteistyöhön sosialistien kanssa estääkseen pahimman. Tämä perusasenne ratkaisi myös puolueen suhtautumisen ns. manifestikysymykseen.

Muut porvarit olivat näet taipuvaisia antamaan pehmenneen Venäjän väliaikaisen hallituksen siirtää manifestilla korkein valta Suomessa valtionhoitajalle. Maalaisliittolaiset yhtyivät sosialistien kanssa vastustamaan tätä linjaa. Ryhmän ensimmäisessä 31.10.1917 pidetyssä istunnossa, josta Alkio oli poissa, valittiin yhteiseen porvarilliseen »delegatsiooniin» Alkio, Relander ja Kokko, mutta katsottiin myös, että »monissa asioissa olisi tarpeellista päästä yhteistyöhön sosialistien kanssa».

Neuvottelijoiksi valittiin jälleen Alkio sekä lisäksi Juutilainen ja Haapanen. Kun Alkio marraskuun 1. päivänä saapui silloin alkaneen eduskunnan istuntoihin, hänen kasvanut arvovaltansa ilmeni sekä siinä, että hänet valittiin 1.11.1917 maalaisliiton ryhmän puheenjohtajaksi, ja siinä, että hänet ryhmän vaatimuksesta valittiin eduskunnan 2. varapuhemieheksi. Näissä asemissa Alkiolla oli vaikutusvaltaa sekä maalaisliiton että sitä tietä koko eduskunnan päätöksiin. Ryhmäkokouksessa 1. marraskuuta keskusteltiin em. valtionhoitajamanifestista, jonka

Alkio nyt riensi tyrmäämään Kallion, Kokon ym. kannattaessa häntä. Maalaisliitto piti parempana, että eduskunta itse lausuisi julki Suomen kansan vaatimukset oman asemansa järjestämiseksi ja turvaamiseksi. Kun puhemieheksi oli valittu tehtävässä heikonlaiseksi osoittautunut Viipurin pormestari Lundson*, valittiin

Alkio yhdessä Joukahaisen, Relanderin, Vuorimaan ja Haapasen kanssa tojnikuntaan, joka luonnosteli puhemiehen avauspuheen. Samassa kokouksessa Alkio valittiin neuvottelemaan myös kenraalikuvernööri Nekrasovin kanssa. Alkio pyysi tällöin ryhmältään valtuudet neuvotella valtalain pohjalta, mihin maalaisliiton eduskuntaryhmä yksimielisesti suostui. Seuraavana päivänä Alkio selosti ryhmälle käyntiään. Nekrasov, jota »vanhat herrat» olivat koettaneet saada vastustamaan valtalakia, mutta jolle Sventorzetski oli selittänyt, että lain hyväksyminen oli ainut keino maan rauhoittamiseksi, oli »erittäin tarkkaavaisesti kuullut hänen (Alkion) esitystään valtalain puolesta», ja Alkio oli saanut sen käsityksen, että jos eduskunta yksimielisesti vaatisi lain hyväksymistä, se myös tapahtuisi.

Tosiasiallisesti Alkio, joka omien sanojensa mukaan piti valtalakia »tämän eduskunnan ainoana pelastuksena» suhtautui hiukan liiankin toiveikkaasti keskusteluun Nekrasovin kaltaisen liukkaan venäläisen lakimiehen kanssa. Carl Enckell, joka oli mukana keskustelutilaisuudessa, kertoo, että Nekrasov todella kohteliaaseen sävyyn tiedusteli, mihin maalaisliittolaiset pyrkivät vastustaessaan manifestia. Kun Alkio ilmoitti puolueen haluavan valtalain vahvistusta »seurasi tarkka kuulustelu maalaisliittolaisen kanssa tämän lain sisällöstä, sen voimaan saattamistavasta, sen eri säädösten merkityksestä, miten sen mukaan suhteet Venäjään järjestettäisiin, voitiinko lain määräyksiä tästä muuttaa yksipuolisesti Suomessa jnp. Vastaaja (Alkio), joka silminnähtävästi ei ollut valmistunut sellaiseen tenttiin, ei kyennyt tyydyttävästi vastaamaan kysymyksiin, mutta tähdensi sen sijaan voimakkaasti Suomen kansan riippumattomuuden halua.» Muista ryhmistä vain edistyksen edustaja sanoi useimpien toverettensa lailla kannattavansa valtalakia, »jollei parempaa saatu aikaan». Muiden puolueiden edustajat ilmoittivat olevansa manifestin kannalla.

Kallio mainitsi myös keskustelleensa kenraalikuvemöörin kanssa. Hän oli tällöin ilmoittanut, että maalaisliitto kannatti keskitettyä valtaa. Se ei hänen mielestään ollut ristiriidassa valtalain kanssa, koska valtalailla pääasiassa piti järjestettämän Suomen ja Venäjän suhteita.

Kaikki porvarilliset ryhmät kokoontuivat suuren valiokunnan huoneeseen 3.11.1917 keskustelemaan valtalaista ja adressiehdotuksesta. Mielipiteet erosivat tällöin. Maalaisliittolaiset ajoivat valtalakia, muut manifestia. Kenraalikuvernööri puolestaan arveli, ettei valtalakia voitu vahvistaa, koska sitä ei ollut ehdotettu vahvistettavaksi. Edelleen laista oli poissa venäläisten oikeuksia ja laitoksia koskevat säädökset, ei liioin sanottu, kenelle toimeenpanovalta kuuluisi, eikä kuinka kauaksi sotilas- ja ulkoasiat jäisivät ennalleen, so. väliaikaisen hallituksen hoitoon. Mutta.. ei vain kenraalikuvemööri »niskoitellut». Senaattiin oli myös jätetty koko joukko valta- ym. lakeja, joita senaatti ei julkaissut. Alkion mielestä oli valittava uusi senaatti ja maalaisliiton oli neuvoteltava sosialistien kanssa.

Alkion kanta »Talaksen manifestiin» näyttää olleen hiukan horjuva. Ryhmäkokokouksessa 5.11.1917 hän oli sitä mieltä, että manifestin voisi hyväksyä, koska »sillä saavutetaan sama kuin valtalailla». Saatuaan manifestin saattoi eduskunta näet sen perusteella hyväksyä valtalain.

Lokakuun vallankumous ja »Me vaadimme» -julistus

Kun myös maalaisliitto täten oli asettunut manifestin kannalle, lähti kenraalikuvernööri kuljettamaan tätä kompromissiluonnosta, joka merkitsi Suomelle sisäistä riippumattomuutta, Pietariin. Mutta siellä olikin juuri tapahtunut vallankumous ja bolsevikit olivat ottaneet vallan käsiinsä, joten kaikki neuvottelut »väliaikaisen» kanssa mitätöityivät itsestään. Tuskin oli vuorokauttakaan kulunut Talvipalatsin valtauksesta, kun puhemies Lundson eduskunnassa 8.11.1917 ilmoitti:

»Sen mukaan kuin puhemiehistö on saanut tietää on se Venäjän väliaikainen hallitus, joka keisarivallan kukistuttua on tosiasiallisesti käyttänyt keisarille ja suuriruhtinaalle kuulunutta valtaa, lakannut toimimista.»

Eduskunnan puhemiehistö, — siis Alkio mukana, ehdotti nyt eduskunnan päätettäväksi, että suuriruhtinaan käyttämä valta uskottaisiin toistaiseksi tarkoitusta varten asetetulle valtionhoitajakunnalle, johon eduskunta valitsisi kolme jäsentä.

Kun sosiaalidemokraatit samaan aikaan esittivät eduskunnalle kuuluisan »Me vaadimme» -julistuksensa, jossa ei ollut mitään tinkimistä, jouduttiin suurten ratkaisujen eteen. Tämä sosialistien julistus sisälsi mm. runsaasti agitatorista yhteiskunnallista ohjelmaa. Tietenkin arvosteltiin porvarien »syyntakeetonta politiikkaa», joka ei kumousaikana ollut tehdyt työväelle ainoatakaan rehellistä myönnytystä. Nyt vaadittiin kiireellisesti mm. seuraavaa:

Elintarvikekurjuutta oli vastustettava, työttömyyttä torjuttava, kunnallislait vahvistettava, senaatin oli erottava, 8-tunnin työaikalaki saatetaava voimaan, vanhuus-, työkyvyttömyysja sairausvakuutuksen valmisteluihin oli ryhdyttävä, verouudistus toimeenpantava ja vihdoin Suomen ja Venäjän väliset suhteet oli järjestettävä sopimuksella siihen tapaan kuin sosialidemokraatit jo aikaisemmin olivat esittäneet. Lopuksi vaadittiin, että niin pian kuin julistuksessa esitetyt vaatimukset oli toteutettu, Suomen kansalle oli annettava tilaisuus valita kansalliskokous säätämään uusia perustuslakeja ja muita perustavia uudistuksia. Tällä kansalliskokouksella piti olla korkein ja rajoittamaton valta kaikissa maan asioissa.

Vähän ei pyydettykään. Maalaisliiton oli tehtävä ratkaisunsa. Sen asema oli koko syksyn ollut »kaikkea muuta kuin kadehdittava», kuten Väinö Tanner toteaa. Se koetti nimenomaan Alkion vakaumusta seuraten kulkea keskitietä ja esiintyä välittäjänä oikeiston ja vasemmiston välillä. Kummaltakin puolelta koetettiin puoluetta taivuttaa määrittämään kantansa toivojan esittämään suuntaan. Myrskyisessä eduskunnan istunnossakin 8. marraskuuta, jolloin bolsevikkivallankumouksen synnyttämä kumu heijastui selvästi meikäläisten punakaartien ja pian perustetun vallankumousneuvoston yhä uhkaavammassa asenteessa, teki Alkio parhaansa tyynnyttääkseen kuohuntaa. Ryhmänsä kanssa sovittuaan hän meni väliin, kun porvarilliset puolueet ehdottivat kolmimiehistä valtionhoitajakuntaa, koska väliaikainen hallitus oli kukistunut ja »oli syntynyt olotila, joka oli verrattavissa 1772 vuoden hallitusmuodon 38 §:ssä edellytettyyn». Tällöin Alkio esitti kompromissiratkaisuksi vanhaa valtalakia. Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin haluttomia tinkimään vaatimuksistaan samoin kuin vanhemmat porvarilliset puolueet omistaan. Sosialistit ovat myöhemmin itse myöntäneet, että »Me vaadimme» -julistus olikin pääasiallisesti tarkoitettu vain agitatoriseksi toimenpiteeksi.

Kuitenkin »vanhat herrat» seuraavan eli 9. päivän äänestyksessä taktillisista syistä äänestivät sen avulla kumoon Alkion valtalaki-ehdotuksen! Alkio ja Luopajärvi esittivät vastalauseensa, mutta lopullisessa äänestyksessä maalaisliitto ei mennyt »Me vaadimme» -julistuksen kannalle, joten »kolmen miehen direktorio» tuli voittajaksi äänin 106-90.4121

Tämä äänestystulos kiihdytti kovin sosialisteja, joista kiihkeä Mäki ilmoitti vasemmiston asettavan myös maalaisliiton täysin vastuulliseksi tehdystä päätöksestä.

Tähän Alkio puolestaan vastasi, etteivät sosialistit ilmeisesti pyrkineetkään valtalain voimaan saattamiseen, kun olivat kytkeneet tämän lain pitkään ponsilauselmasarjaan ja siten tehneet maalaisliitolle mahdottomaksi valtalain puolesta äänestämisen, ellei samalla tahdottu kannattaa esim. kansalliskokouksen koolle kutsumista. Heti istunnon jälkeen merkittiinkin sosiaalidemokraattisen ryhmän kokouspöytäkirjaan vastalause sen johdosta etteivät eräät puoluejohtajat olleet suostuneet irrottamaan valtalakia »Me vaadimme» -ohjelmasta ja että asia näin oli tahallisesti ajettu karille.

Ilmeiseltä näyttää että bolsevikkikumouksen helppo toteuttaminen oli saanut suuren osan työväenjohtajistamme vakuuttuneiksi siitä, että kumouksellinen toiminta oli tarkoituksenmukaisempaa kuin parlamentaarinen. Valtalaki ei enää riittänyt, vaan oli koittamassa se päivä, jolloin porvarillinen yhteiskunta painuisi polvilleen työväen edessä. Vastapuoli oli kai vaarasta selvillä, minkä vuoksi direktoriossa tarjottiin paikkoja sekä yhdelle sosialistiselle että yhdelle maalaisliittolaiselle. Kun tarjoukseen ei suostuttu, ehdotettiin valtionhoitajakuntaan Lauri Ingmanin aloitteesta pelkkiä »vanhoja herroja»: Svinhufvud, J.K.Paasikivi ja valtioneuvos Alexis Gripenberg. Lyhyen keskustelun jälkeen ehdotettiin myös vaalin lykkäämistä, jolloin äänestettäessä äänet menivät tasan, mutta arpa ratkaisi asian lykkäämisen puolesta — ja lopuksi se raukesi.

Seuraavana päivänä 10.11. Alkio ehdotti ryhmäkokouksessa ensin, että direktorio muodostettaisiin maalaisliiton, sosialistien ja oikeiston kesken siksi, kunnes valtalaki olisi hyväksytty. Hän alkoi omien sanojensa mukaan tässä vaiheessa jopa olla taipuvainen perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen, jolle hallitusmuoto esitettäisiin hyväksyttäväksi. Kun asetettaisiin perustuslakivaliokunta, kokous käsittelisi asian muutamassa päivässä, Alkio arveli.

Maalaisliiton ryhmä ehdotti nyt Alkiota direktorion jäseneksi, mutta hän leikkasi: »En suostu, jolleivat sosialistit julkisesti ilmoita sille lojaalisuuttaan. Jos sen tekevät, voin kyllä yhden tunnin olla suuriruhtinaana.»

Kallio ehkä piti leikinlaskua sopimattomana, sillä hän ehdotti direktoreiksi Luopajärveä, Talasta ja Malmivaaraa. Mutta seuraavana päivänä Alkio ehdotti, että luovuttaisiin kokonaan direktoriosta. Valtalaki oli sittenkin saatettava voimaan, »koska se järjestää vallankäytön kuten Hallitusmuodon 38 § edellyttää». Oikeistoon ei hänen mielestään voinut luottaa; se saattoi äänestää miten vaan luokkaetujensa puolesta.

Tällä välin sosialistien toiminta oli saanut yhä jyrkempiä muotoja. Tokoi puhui jo sangen paljastavasti, kun hän 10.11.(1917) päivän istunnossa arvosteli jatkokäsittelyssä olevaa direktorioajatusta:

»Minä pyytäisin herroja edustajia kallistamaan korvansa niille vallankumouksen kelloille, jotka soivat Venäjällä ja joiden kellojen soitto epäilemättä tulee kaikumaan kautta koko tunnetun maailman ja joiden kellojen soiton johdosta Suomen työväestö on heräävä, eikä ole mahdollisesti kaukana se päivä, jos eduskunta tällä tavoin kohtelee niitä mielipiteitä, jotka Suomen kansaa elähdyttävät, jolloin se itse tarttuu ohjaksiin, itse määrää kohtalonsa, huolimatta siitä mitä eduskunta päättää.»

Tämän uhkan taivuttamina muutkin maalaisliittolaiset nyt yhtyivät sosialistien ehdotukseen, että koko direktorio-päätös kumottaisiin ja korvattaisiin valtalailla. Kun puhemies kieltäytyi asiasta keskustelemasta siirrettiin direktorio mainittujen kahden puolueen voimin perustuslakivaliokuntaan, ja sinne hautautui »kolmen kuninkaan vaali». Tämä välinäytös oli silti antanut »vettä myllyihin». Se tulkittiin riemuitsevan työväestön lehdissä porvariston vallankaappausyrityksen kukistamiseksi.

Myös Alkio, joka näyttää mahdollisimman pitkälle myötäilleen sosialisteja säilyttääkseen yhteiskuntarauhan, moitti oikeistoa ryhmäkokouksessa 11.11. ja väitti sen taistelevan vain luokkaetujensa puolesta)

Sosialistit toimivat puolestaan kahdella rintamalla. Eduskunnan puhemiehelle jätettiin 12.11. kokonaista kuusi kirjelmää, joiden tarkoituksena oli saada »Me vaadimme» -julistus uudelleen käsiteltäväksi. Samana päivänä otettiin vastaperustetussa työväen vallankumouksellisessa keskusneuvostossa virallisesti esiin kysymys vallankaappauksesta ja harkittiin keinoja sen toteuttamiseksi. Rohkeus kuitenkin vielä petti, vaikka apua ja yllykettä Venäjältäkin oli tiedossa. Menettelyyn vaikutti parhaillaan koollaolevan Suomen Ammattijärjestön edustajakokouksen suurlakolla uhkaava lausunto, jonka edustaja Vuoristo luki eduskunnalle. Siinä sanottiin m m.:

»Meidän vallassamme tämän jälkeen — kun suuret kansanjoukot ovat meille lakinsa lukeneet, ei enää ole asiain johtaminen eikä niistä määrääminen. – – – Historia ja eduskunnan pöytäkirjat tulevat kai todistamaan, että tältä puolen on yritetty rauhallista ratkaisua. Te olette sen päivästä päivään hylänneet. Hylänneet vielä viimeisellä hetkellä tällaiset näin pienet vaatimukset. Syöksettekö tällaisten pienten vaatimusten tähden kansamme kenties onnettomuuteen?»

Santeri Alkio menikin melko pitkälle, kun oli kysymyksessä yhteiskuntarauhan ylläpitäminen. Näin ollen hän ilmoitti maalaisliiton olevan valmiin vahvistamaan valtalain. Eikä maalaisliitolla ollut mitään sitäkään vastaan, että kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalaki vahvistettaisiin. Mutta kun vasemmiston toiminta lähti siltä pohjalta, että nykyinen eduskunta oli laiton ja että hajotettu eduskunta oli ainoa laillinen, maalaisliitto ei voinut tältä pohjalta olla mukana päätöstä tekemässä. Puolueen ojennettuun käteen ei vasemmisto kuitenkaan tarttunut.

Kun puhemies ei suostunut esittelemään vasemmiston kirjelmiä, eivät niissä hahmotellut asiat päässeet kulkemaan eteenpäin. Mutta kuitenkin oli ilmoitettu suurlakon olevan uhkaamassa. Tämä osoittaa, miten kireälle asiat oli viety. Kaiken aikaa oli Suomen korkein valtiovalta järjestämättä ja maa likimain vailla todellista hallitusta, sillä sitä Setälän tynkäsenaattia, joka oli jäänyt jäljelle, ei voitu pitää tyydyttävänä ratkaisuna.

Sen vuoksi ei ollutkaan ihme, että levottomuus valtasi mielet. Maalaisliiton ryhmä jatkuvasti tavoitteli sovintoa ja oli sitä mieltä, ettei asema ollut selvennettävissä ilman valtalakia ja sosiaalidemokraattisen puolueen myötävaikutusta, ryhmä lähetti 14.11. suurlakon jo puhjettua sosiaalidemokraattisen puolueen eduskuntaryhmälle kirjelmän, jossa pyydettiin sosiaalidemokraatteja vastaamaan seuraaviin asemaa selventäviin kysymyksiin:

»1. Koska maalaisliiton eduskuntaryhmä on ehdottomasti sillä kannalla, että valtalain julkaiseminen nyt merkitsee sitä, että se astuu voimaan ja vaikutukseen vasta julkaisupäivästä, kysytään, suostuuko sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä tähän selitykseen, jos valtalaki tulee voimaansaatetuksi?

2. Maalaisliiton eduskuntaryhmä on edelleen kokonaisuudessaan sitä mieltä, että valtalaki olisi voimaansaatettava. Mutta koska oikeiston taholta on ilmoitettu, ettei sieltä haluta sen jälkeen olla mukana hallituksen muodostamisessa, kysytään: suostuuko sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä heti olemaan mukana maalaisliittolaisten ja mahdollisesti radikaalisten itsenäisyysmiesten kanssa muodostamassa hallitusta, valtalain periaatteiden mukaan?

Jos sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vastaus on kielteinen tahi jos sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vastaus tähän kirjelmään ei saavu tänään (14.11.) kello 4:ään mennessä iltapäivällä katsomme, että sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä on täten asiallisesti luopunut valtalain voimaansaattamisesta.»

Kirjelmä saapui perille, ja vastaus kuului:.

»Jos maalaisliittolaisen eduskuntaryhmän puolesta tehdään eduskunnassa ehdotuksia, jotka tarkoittavat hallitsijalle ennen kuuluneen vallan siirtämistä eduskunnalle, tulemme äänestämään sellaisten ehdotusten puolesta.»

Tähän lupaukseen nojaten Alkio esitti 15.11. ehdotuksensa eduskunnalle:

»Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.»

Sitä ennen puhemiehistö oli tehnyt oman ehdotuksensa, jonka mukaan korkein valta oli annettava senaatille. Jälleen kävivät keskustelun laineet korkeina. Itsenäisyysmies, nuorsuomalainen rovasti Arokallio kannatti innokkaasti Alkion ehdotuksen hyväksymistä.

»Kansanvallan, järjestyksen, kotiemme puolesta ja Suomen kansan suuren toiveen, Suomen täydellisen itsenäisyyden nimessä rohkenen kehoittaa eduskuntaa mahdollisimman kokonaisena hyväksymään Alkion ehdotuksen», Arokallio lausui. Mutta Alkion ehdotus sai oikeiston taholta osin jyrkkää arvostelua osakseen. Päähyökkäyksen suoritti Lauri Ingman, joka ampui sanoillaan kyllä vasemmistoakin kun se oli sitoutunut niihin lupauksiin, joita se aikoinaan antoi venäläiselle työ- ja sotamiesneuvostolle. Varsinkaan kahta asiaa ei voitu hyväksyä: valtalakia »ja jo vainajien joukkoon luettavaa Mannerin eduskuntaa»,

Ingman sanoi, mutta myönsi, että monet vasemmiston vaatimuksista olivat sellaisia, että ne voitiin hyväksyä,

Mutta katkerimman arvostelun Ingman kohdisti maalaisliittoon ja hyökkäsi ennen kaikkea sen pääasiallista tulkkia, Alkiota, vastaan:

» Alkio ja maalaisliitto olivat koettaneet istua liian monella tuolilla. Ensin puolue oli valmis hyväksymään valtalain. Sitten se hyväksyi kenraalikuvemööri Nekrasoville annettavan manifestiehdotuksen, mutta maalaisliiton viivyttelyn takia asia viivästyi niin paljon, että kun Nekrasov manifesteineen saapui Pietariin ei siellä ollut allekirjoittajaa — koska vallankumous oli astunut väliin. Siten tämä ajatus meni myttyyn. Sen vuoksi oli aloitettava toisesta päästä ja siten tultiin valtionhoitaja-ajatuksen kannalle. Edustaja Alkio oli aluksi mukana tekemässä tätä ehdotusta, mutta luopui siitä eduskunnassa jo samana päivänä ja peräytyi valtalain kannalle. Kun tämä ehdotus eduskunnassa tuli hylätyksi, hyppäsi ed.

Alkio jälleen valtionhoitaja-kannalle, mutta on nyt taas siitäkin luopunut ja jälleen keikahtanut valtalakiin. Maalaisliitto tekee yhä kauppoja ja esittää yhä sovitteluehdotuksia. Se ehdotus, joka tänään täällä on esitetty vie arvatenkin taas valtalakiin. — — — Meiltä on monesti kysytty, miksi emme mene valtalakiin. — Se on vahingollinen ja turmiollinen laki. — Se ei järjestä suhdettamme Venäjään päin nykyisten olojen ja mahdollisuuksien pohjalle. Se jättää meidät tänne venäläisen sotaväen hallittavaksi —.»

Alkio vastasi Ingmanille pitkähkössä puheenvuorossa, jossa selvitti omaa ja ryhmänsä menettelyä:

»Edustaja Ingman lausui täällä, että hän on turhaan etsinyt mitään määrättyä ohjelmaa siitä menettelytavasta, jota maalaisliittolaiset ovat tässä asiassa noudattaneet. Sen jälkeen mainitsi hän muutamia kohtia siitä, miten me olisimme menetelleet suostumalla tällöin yhteen, silloin toiseen ehdotukseen. Tässä esityksessään hän kuitenkin huomattavalla tavalla esitti asiat toisin kuin miten ne olivat kehittyneet. Mitä ensinnäkin tulee siihen manifesti-ehdotukseen, joka porvarillisten ryhmien puolelta oli täällä tekeillä, maalaisliittolaiset eivät kertaakaan olleet siihen yhtyneet, koska sen perusteella olisi edelleen, sellaisena kuin se alkuperäisenä oli, Suomi jätetty riippuvaksi yhteyteen Venäjän kanssa. Kun keskustelut sittemmin kehittyivät sille asteelle, että oli ratkaistava ’joko—tahi’, esitti edustaja Talas neuvottelevan toimikunnan kokouksessa uuden ehdotuksen, joka pääasiallisesti sisälsi samaa manifestin sisältöön nähden kuin mitä nyt täällä maalaisliiton puolelta esitetty ponsilauselma.»

Maalaisliitto saattoi nyt hyväksyä manifestin, mutta Nekrasovin matkan kävi niin kuin kävi. Alkio jatkoikin vastinettaan:

»Maalaisliiton eduskuntaryhmä, sen jälkeen, kun vallankumousvyöryt alkoivat uudestaan sekoittaa näitä asioita, on koettanut löytää uutta sovittelutapaa, jolla voitaisiin löytää sellainen ratkaisu, jonka alle eduskunnan enemmistö voisi ryhtyä. Tässä pyrkimyksessä ei meitä ole johtanut horjuvaisuus siinä merkityksessä, josta edustaja Ingman puhui, jd josta muuten sillä taholla on hyvinkin suurta puhetta pidetty, vaan meidän pyrkimyksiämme on johtanut tässä asiassa vilpitön halu saada järjestetyksi Suomen kansan hallitusasema sillä tavalla, että se vastaisi nykyhetken suurta tarvetta. Me olemme pyrkineet siihen silläkin uhalla, että meidän on täytynyt tehdä useita eri ehdotuksia. Mutta me jyrkästi väitämme, että meidän menettelytapamme, mitä päämääriin tulee, on ollut asemaan nähden ehdottomasti lojaalinen ja selvä.»

Lopuksi Alkio huomautti:

»Edustaja Ingman edelleen viittasi siihen, että maalaisliittolaisten nyt esittämä ehdotus on jonkinlaisessa kaukaisessa yhteydessä — ei hänkään väittänyt, että se on aivan läheisessä — sen vallankumouspyrkimyksen kanssa, jota sosialidemokraatit nykyään ajavat. Minä kumminkin pyydän sanoa, että se on nimenomaan tähdätty niitä vastaan. Maalaisliittolaisella ehdotuksella on tarkoitettu pysäyttää vallankumous, saada laillisella tavalla järjestetyksi se, mikä nähtävästi tulee laittomasti järjestetyksi, jos edustaja Ingmanin periaatteet voittavat.»

Sosiaalidemokraatit eivät liioin hyväksyneet Alkion menettelyä yksituumaisesti. Mukana ollut Väinö Tanner osittain yhtyi Ingmanin syytöksiin:

»Näin horjuvalla kannalla maalaisliitto todella oli ollut ja tämä seikka oli suuresti haitannut edellisten viikkojen käsittelyä. Mutta myönnettävä on että tilanne oli vaikea sekä että maalaisliitto tavoitteli sovintoa, vaikka ei horjuvaisuutensa takia siinä onnistunut, vaan päinvastoin sekoitti asiain kulkua.»

Rehellisempi oli Tokoin myöhempi pahoittelu:

»- – – jos olisimme seuranneet Santeri Alkion sovintolinjaa.»

Mutta nyt, suurlakon saatua lähes vallankumouksen luonteen, kun oli suoritettu murhia ja ryöstöjä ja 7. marraskuuta oli mm. Alfred Kordelin surmattu, olivat mielet niin kiihtyneitä, ettei tapahtumien vyöryä voitu pysäyttää. Vain hetken, — tosin varsin ratkaisevan — sosiaalidemokraatit myötäilivät maalaisliittoa. 15. 11. sosialistit olivat ryhmäkokouksessaan päättäneet äänestää Alkion ehdotuksen puolesta, jos heidän oma, heinäkuun 18. päivän valtalakipäätöksen mukainen ehdotuksensa ei menisi läpi.

Eikä se mennytkään, sillä puhemies kieltäytyi ottamasta ehdotusta äänestykseen ja vasemmiston ehdottama puhemiehen menettelyn siirtäminen perustuslakivaliokuntaan hylättiin äänin 98-90. Keskustelua jatkettiin, ja sosiaalidemokraatit äänestivät nyt tehdyn päätöksensä mukaisesti Alkion ehdottamaa valtalakia, joka tulikin hyväksytyksi 127 äänellä — aktivisteja joukossa — 69 vastaan. Tämä ratkaisu aiheutti suuren riemun sekä eduskunnassa että lehtereillä. Oikeiston puolelta tosin tuli useita vastalauseita, mutta nämä vain aiheuttivat uutta meteliä ja mielenosoituksia, minkä johdosta puhemies keskeytti istunnon joksikin aikaa.125

Todellinen itsenäisyysjulistus?

Itse asiassa olikin suurta tapahtunut. Lindmanin mukaan marraskuun 15. päivän päätöstä voidaan hyvällä syyllä sanoa tosiasialliseksi itsenäisyysjulistukseksi.

Toisin kuin heinäkuun 18. päivän päätöksessä siinä ei ollut mitään varauksia ulkopolitiikan ja sotilaskysymysten osalta. Keisari-suuriruhtinaan valta oli siirretty kokonaisuudessaan eduskunnalle. Se ryhtyikin heti käyttämään sitä.

Parlamentin pitkä päivä ei näet ollut vielä lopussa. Vasemmalta ehdotettiin nyt kiivaassa äänilajissa, että eduskunta kokoontuisi uudelleen keskiyön jälkeen ja ottaisi silloin käsiteltäväkseen mm. kunnallislakien ja työaikalain vahvistamisen. Se käynnisti uupuneet puhujat uudelleen, ja entistä kiihkeämmät sanat ja uhkaavammat äänenpainot kertoivat kasvavasta ärtymyksestä.

Maltillisiin kuuluva Eetu Salin lopetti puheenvuoronsa:

» Nyt on Ranskan suuren vallankumouksen elokuun neljännen päivän veroinen yö meillä, nyt on oikeiston pakosta luovuttava oikeuksistaan taikka se tulee myöhäiseksi.» Kuusinen totesi vuorostaan: »Minulla on se käsitys, että voi tapahtua levottomuuksia huomenna, jollemme me, jotka tahtoisimme työväkeä rauhoittaa saa jonkinlaisia todellisia tuloksia tältä eduskunnalta.» Ja Valpas jatkoi tähän: »Minulle ilmoitettiin, että lakon johto ei luule voivansa hallita kaikkia lakossa olevia aineksia vaan että osa niistä aineksista arvelee, että eduskunnan porvarilliset nytkin, niinkuin 10 vuoden kuluessa lukemattomia kertoja, aikovat pettää vain eivätkä anna mitään todellisia tuloksia.»

Melu lehtereillä yltyi ja senkin vuoksi ehdotettiin vaadittujen lakiehdotusten käsittelyn lykkäämistä, myös sen takia, että »uudet» edustajat* ehtisivät niihin tutustua. Hälytysvalot syttyivät ja ne paloivat jo kirkkaina, kun K.H.Wiik käytti lyhyen puheenvuoron:

»Ehdotus kysymyksen siirtämisestä muutaman päivän päähän on järjetön jo siitä syystä, että kaikesta päättäen valtiopäivät, päätettyää  tällaisesta pöydällepanosta, eivät enää saisi tilaisuutta käsitellä tätä tai mitään muitakaan kysymyksiä. »

Haamu, joka ensi kerran oli näyttäytynyt kesän valtalakikiistassa, astui jälleen esiin. Alkio nousi nyt puhumaan, ja ne, jotka vielä ovat elossa ja seurasivat istuntoa, muistavat hänen ryhdikkään, hieman taaksepäin kaartuvan asentonsa ja kuuluvan, voimakkaan äänensä, kun hän lausui enteelliset sanansa:

»Minä en pelkää henkilökohtaisesti niitä uhkauksia, joita eduskuntaa vastaan on tehty. Mutta minun täytyy sanoa, että minä vakaasti pelkään kansalaissotaa. Jos täällä kansalaissota syttyy, olkoon se mistä syystä tahansa, niin minun käsitykseni mukaan on eduskunnan silloin valvottava yksi yö, jos voidaan se sillä estää. Voi tulla sellainenkin tilanne, että täytyy valvoa useampia öitä.»

Lopulta, kun vuorokausi jo oli vaihtunut, päädyttiin ratkaisuun: suuri enemmistö äänesti valvomisen puolesta. Uuden istunnon alkaessa, kello läheni silloin kahta, oli kriisin huippukohdasta selviydytty. Sanakiista supistui muutamaan lyhyeen puheenvuoroon, minkä jälkeen kunnallislait ja työaikalaki vahvistettiin kolmen neljänneksen enemmistöllä.»

Maalaisliittolaiset olivat yhdessä sosialistien kanssa aikaansaaneet valtalain, mutta todellista yhteistoimintaa ei enää syntynyt. Alkio kirjoitti noin vuotta myöhemmin:

» Sosialistien vaatimukset nousivat Leninin vallan kanssa sellaisiksi, että neuvottelut heidän kanssaan kävivät lopulta mahdottomiksi. Alkoi silloin jo käydä selväksi mm. se, että sosialistit eivät enää ajatelleetkaan täyttä riippumattomuutta Venäjästä, vaan että oli jo syntynyt ajatus Suomen pysyttämisestä Venäjän liittotasavallan yhteydessä.»

Oli tämän asian laita miten tahansa, silloin Alkio ja muut maalaisliittolaiset ajattelivat näin. Tähän vaikuttivat suurlakon aikaiset yhä kiihtyvät punakaartin väkivaltaisuudet. Vielä 16.11.1917, päivää jälkeen kun eduskunta oli ottanut korkeimman vallan käyttöönsä, Alkio ryhmäkokouksessa päätteli, että senaatti oli nyt muodostettava itsenäisyyskysymyksen pohjalla: »Kyllä maalaisliittokin voi mennä vaikka sosialistit olisivat enemmistössä. Oikeisto on tässä kysymyksessä juonitellut häjyjen akkojen tapaan. Ajan merkit täytyy ymmärtää.» Mutta Kallio saattoi ilmoittaa, että senaatti oli juuri vallattu: »Emme sinne enää mene.»

Seuraavana päivänä merkittiin ryhmän pöytäkirjaan, että punakaartilaiset olivat vallanneet säätytalonkin, joten valiokunnat eivät voineet siellä enää kokoontua, ja ryhmäkokous oli tästä syystä pidettävä eduskuntatalossa (Heimolassa).

Useat maalaisliiton edustajat katsoivat nyt, että edustajavapautta oli loukattu, istunnot peruutettiin, ja maalaisliiton ryhmä päätti samalla, että kukaan sen jäsenistä ei saa poistua kaupungista, tuli mitä tuli.

Valta olikin tosiasiallisesti useilla paikkakunnilla joutunut punakaartin käsiin, sillä hallintorakennukset, liikenne- ja tiedotusvälineistö sekä järjestysvalta olivat heidän vallassaan; vastarintaa syntyi tuskin missään ja sielläkin — mm. Saksanniemen poliisikoululla Porvoon lähellä — se kukistettiin verisesti. Eivät edes 15. ja 16. päivän välisenä yönä tehdyt myönnytykset vielä tarjonneet riittävää pohjaa puoluejohtajienkaan maltillisemmalle kannalle. Ilman niitä olisi ilmeisesti avoin kapina puhjennut ja täten voidaan todeta, että Alkio esiintymisellään saattoi todella pelastaa maan sisällissodalla tässä vaarallisessa vaiheessa. Eivät tosin eduskunnan radikaaliset päätöksetkään enää tyydyttäneet vallankumousneuvoston jyrkimpiä jäseniä, kuten Manner ja Sirola, jotka suoraan eduskunnan yöistunnosta siirtyivät sinne, saattoivat todeta.

Neuvosto päätti kiivaan keskustelun jälkeen 14 äänellä 11 vastaan aloittaa vallankumoustaistelun 17.11. vangitsemalla ensi töikseen senaatin jäsenet ja riisumalla suojeluskuntalaiset aseista. Mutta ennen kuin ratkaisevaa Iiikekannallepanomääräystä ehdittiin antaa, muuttivat eräät kapinan puolesta äänestäneet kantaansa ja päätöksen toimeenpano raukesi.

Ilmeisesti vallankumousneuvoston jäsenet pelkäsivät verenvuodatusta ja pitivät taistelua tarpeettomana, kun maalaisliitto ja joukko muita porvareita oli osoittanut halua poliittisiin myönnytyksiin ja tulisivat todennäköisesti tekemään näin vastakin.

Tässä kyllä erehdyttiin, mutta vasemmistojohtajat saivat näihin myönnytyksiin vedoten ja varmasti lupaamalla, että nyt asetettaisiin punainen senaatti, joukot sen verran rauhoittumaan, ettei syntynyt varsinaista kapinaa, joka olisi saattanut johtaa arvaatnattomiin seurauksiin, koska vastapuoli oli vielä valmictautumattomampi kuin vallankaappausta suunnitelleet. Venäläiset, nimenomaan Trotski moittivatkin punaisiamme ankarasti epäonnistuneen kapinan jälkeen hyvän tilaisuuden laiminlyömisestä suurlakon yhteydessä.

Kun Setälän senaatti oli eronnut 17.11.1917 osoitettiin sosialistien puolella kiinnostusta hallituksen muodostamista kohtaan. Siinä mielessä otettiin yhteys mm. maalaisliittoon, jolloin ryhmän pääneuvottelijana toimi tietenkin Alkio. Tämä selosti neuvotteluja ryhmälle 18.11. Sosialistit olivat nyt vakuuttaneet, ettei sosiaalinen kumousohjelma tulisi kysymykseenkään, mutta kun he vaativat hallituksessa itselleen 8 paikkaa ja olisivat antaneet maalaisliitolle ja mahdollisesti itsenäisyysmiehille kummallekin vain pari, ryhmä päätti, ettei se ottaisi osaa sekasrnaatin muodostamiseen. Hallituksen saisivat muodostaa sosiaalidemokraatit ja heihin mahdollisesti liittyvät itsenäisyysmiehet, Alkio ilmoitti. Senaatin kannatus riippuisi siitä, miten se toimisi. Pääasia oli, että maahan saataisiin hallitus, joka sen rauhoittaisi. Pian myös Talas ilmoitti, että itsenäisyysmiehetkin olivat katkaisseet neuvottelut sosiaalidemokraattien kanssa.

Sosialisteilla oli nyt täysi työ lopettaa suurlakko, mikä onnistui vasta, kun oli luvattu tuo punainen senaatti. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Eduskuntaa ei sosialistien vaatimuksesta huolimatta kutsuttu koolle ja maalaisliitto asennoitui päättävästi kaikkea yhteistoimintaa vastaan. Alkio kirjoitti Ilkan 20.11. ilmestyneeseen numeroon Iiska Heikkiläisen nimimerkillä, että »kaikki nyt myönsivät, että se ettei maalaisliitto (aikoinaan) sallinut siirtää valtaa senaatille, oli siunattu asia. Nyt se voisi olla pistimiin nojautuva ministeristö, punainen senaatti, jolloin kansalla olisi tosi syy levottomuuteen» — — — » Meillä on 200 keisari-suuriruhtinasta ja jokaisella miehellä perintöprinssinsä», Alkio jatkoi. »Jos näistä muutamia poistuukin riveistä on valta Suomen kansalla, jota ei mikään punakaarti voi tuhota. Maalaisliittolaisia haukkuvat vanhat herrat härkäpäisyydestä, mutta muutamassa päivässä on asia aivan muuttunut.»

Niin olikin. Ryhmäkokouksessa 20.11.1917 Alkio arveli, että käytännöllisistä syistä olisi toimeenpanovalta annettava uudelle — ei sosialistiselle — senaatille. 22.11. saattoi Kallio kertoa, että Svinhufvud oli kutsunut hänet ja Pehkosen ym. luokseen ja sanonut:

»Suomi on nyt riippumaton valtio. Maamme uuden hallituksen on nojattava porvaripuolueisiin.»

Kun Kallio pyysi ryhmän lausumaan mielipiteensä hänen ja Pehkosen siirtymisestä senaattiin, kohtasi tuuma vastatuulta. Alkion mielestä olisi senaattorilistan nimiä pitänyt vaihtaa. Juutilainen meni niin pitkälle, että olisi Kallion paikalle tahtonut Luopajärven.

Lopuksi ryhmä päätti suostua siihen, että »prokuraattori Svinhufvud muodostaa hallituksen. Maalaisliitto toivoo, että se muodostetaan niin kansanvaltaisista aineksista kuin suinkin mahdollista ja että se esiintyy täydellisenä itsenäisyyssenaattina.»

Svinhufvud itse ei ollut erityisen halukas ottamaan hallitusohjia näissä sekavissa ja epävarmoissa oloissa, joissa kaikki laillinen toiminta näytti epätoivoiselta, kuten hän sanoi. Hän oli kuitenkin selvillä yhdestä asiasta, nimittäin että »ryssistä piti päästä heti irti, kun sielläkin oli hallitus sortunut eikä lujasta järjestysvallasta ollut mitään tietoa, oli tilaisuus tullut kuin itsestään.» Svinhufvudin ohjelmaksi tuli, kuten maalaisliittokin oli toivonut, Suomen itsenäiseksi julistaminen. Tämä oli Svinhufvudin mielestä valtalain hyväksymisen yhteydessä tosiasiallisesti jo tapahtunutkin.

Svinhufvudin ajatukset olivat hyvin samanlaiset kuin Alkion, joka marraskuun 22. päivän Ilkassa esitti pitkän litanian suurlakon aikaisista veritöistä ja laittomuuksista, joista nyt piti tehtämän loppu. Tässä mielessä toivottiin paljon uudelta senaatilta, mutta käännyttiin myös kuntien puoleen 27.11. useissa lehdissä mm. Ilkassa julkaistulla kaikkien suomalaisten porvaripuolueiden, mm. maalaisliiton ja myös kansanpuolueen yhteisellä julistuksella. Julistuksessa ilmaistiin huolestuminen siitä, että »kotien ja omaisuuden ryöstö ei ollut lakannut» ja todettiin, että »laki sekä oikeuttaa että velvoittaa kuntakokoukset keskustelemaan ja päättämään niistä toimenpiteistä, joita yleisen järjestyksen ja turvallisuuden edistämiseksi katsotaan tarpeelliseksi». Julistus lienee antanut sysäyksen mm. määrärahojen myöntämiseen suojeluskunnille.

Päätoiveet kohdistuivat kuitenkin uuteen hallitukseen, jossa peloton » laillisuusmies Ukko Pekka» piti peräsintä. Oli kestänyt kuitenkin useita päiviä ennen kuin hallitusasia oli selvinnyt. Kun marraskuun 24. päivä koitti, esitettiin eduskunnalle sekä sosialistien että porvarillisten senaattorilistat. Edellinen, jonka johdossa olivat tunnetuimmat sosialistijohtajat Mannerta ja Kuusista lukuunottamatta, sisällytti ohjelmaansa »Me vaadimme» -julistuksen, työkyvyttömyys- ja vanhuusvakuutuksen, torpparien vapauttamisen yms. Huomattava on, että valtalain vahvistamista vieläkin vaadittiin, mitä Alkio ihmetteli eduskunnassa, kun laki kerran oli vahvistettu; sosialistit vuorostaan syyttivät häntä valtalain pettämisestä, kun hän oli kannattanut valtuuksien siirtämistä senaatille.

Porvarillinen senaatti, jonka listalle sisältyivät itsenäisyyssenaatin tunnettujen jäsenten nimet Kallio ja Pehkonen mukaan luettuina, keskittyi itsenäisyysasiaan, kun se mukana olevilta puolueilta sai Svinhufvudin toivomat oikeudet; eduskunta ei itse ryhtynyt käyttämään sitä korkeinta valtaa, jonka haltijaksi se oli julistautunut, vaan jätti senaatin käytettäväksi sellaiset oikeudet, jotka olivat välttämättömiä, jotta se voisi täyttää »maan hallituksen tehtävät». Tähän myöntyessään Alkio ja maalaisliittolaiset todella luopuivat valtalain tiukimmista peraatteista, »koska se käytännöllisistä syistä» oli välttämätöntä, paitsi rauhan palauttamiseksi myös siksi, että senaatti saattoi antaa eduskunnalle »esityksiä tarpeellisiksi havaittujen uusien lakien aikaansaamiseksi (Svinhufvud).

Tapahtumat jotka sitten seurasivat, ovat yleisesti tunnettuja. Eduskunnassa kinasteltiin eilispäivän ja aikaisemmistakin historiallisista tapahtumista, mutta tuloksettomasti. Maalaisliittolaiset koettivat suurlakon päättymisvaiheessa ottaa yhteyttä pahimpiin rauhanhäiritsijöihin, helsinkiläiseen työ- ja sotamiesneuvostoon.

Mutta edustaja Salovaara palasi asialta 22.11. ja kertoi, että näiden johtavista miehistä Smilga oli luvannut, että ilkivaltaisuudet lopetetaan, mutta Eino Rahjan kanssa ei ollut päästy yksimielisyyteen siitä, mitä »ilkivaltaisuudet» olivat. Rahja oli väittänyt vain, että kun porvarit kerran olivat hankkineet aseita Saksasta, täytyi sosialistienkin varustautua. Samana päivänä eli 27.11.1917, kun Svinhufvudin senaatti astui Setälän tynkäsenaatin tilalle, Alkio kirjoitti Ilkkaan:

»Sen kokemuksen perusteella mitä viime viikkoinakin on saatu sos.demokraattien politiikasta, on täytynyt tulla siihen, että jos tälle maalle jotakin vakavaa hallitusta tahdotaan saada aikaan sitä on koetettava porvarilliselta taholta. – – – Minulla puolestani ovat siihen seuraavat syyt: tämän maan asioitten järjestäminen siten, että se itsenäinen asema, jonka me nyt olemme itsellemme ottaneet, että se tulee hallituksen toimenpiteistä siten järjestetyksi ettei siinä jää laiminlyömisten ja kykenemättömyyssyitten vuoksi toteuttamatta tärkeät tehtävät, jotka Suomen itsenäisyyden takaamiseksi nyt ovat aikaansaatavat.»

Svinhufvudin senaatista Alkio kirjoitti 29.11. Ilkkaan:

»Sen erikoistehtävä on toimittaa Suomen itsenäisyysjulistus toteutetuksi sekä laittaa se Euroopan valloille pyytäen niiden tunnustusta. Maa on nopeasti julistettava puolueettomaksi valtioksi – – -.»

Jos hallitus näin menettelisi ja panisi kaikkensa alttiiksi hankkiakseen maalle leipää se »saattoi suorittaa kunnialla tehtävänsä ja pelastaa Suomen ainakin uhkaavasta vaarasta», Alkio päätteli.

Svinhufvudin senaatin päätehtäviä oli todella paitsi itsenäisyyden varmistaminen, myös maan ankaran elintarvikepulan torjuminen. Vuosi oli ollut huono, paikoin oli koettu likimain kato, ja omavaraisuus viljassa oli ollut enintään 40 %. Korttijärjestelmää oli ollut tiukennettava ja viljaa hankittava ulkomailta lähinnä liittoutuneilta, joiden Pietarin suurlähetystöjen kanssa oli pitkin kesää ja syksyä ollut neuvotteluja näistähankinnoista. Mutta kuriton venäläinen sotaväki oli myös saatava maasta pois — viljaakin syömästä. Näin oli myös kuntakokouksissa vaadittu.

Näistä kysymyksistä keskusteltiin senaatissa ja hallituksen ensimmäisenä elinpäivänä, mutta pari päivää myöhemmin, 29.11., kutsui hallitus puolueitten edustajia neuvotteluun. Nuorsuomalaisia edustivat tällöin K.J.Stählberg ja G.Arokallio, suomettarelaisia L.Ingman ja E.Nevanlinna, ruotsalaisia R.A.Wrede ja E.Estlander ja maalaisliittolaisia Alkio, A.O.Vuorimaa ja J.P.Kokko. Sosialisteja ei kutsuttu.

Vuorimaa käytti ensimmäisen puheenvuoron. Hän ehdotti, että senaatti jo seuraavan päivän istunnossa julistaisi maan itsenäiseksi tasavallaksi ja samalla puolueettomaksi, minkä jälkeen eduskunta hyväksyisi päätöksen ja tilanteen vaatimat toimenpiteet. Wreden mielestä maalta vielä puuttuivat itsenäisyyden käyttöön tarvittavat edellytykset. »Historia ei tunne sellaisen maan suvereenisuutta, joka on vieraan sotilasmahdin miehittämä ja jolta itseltään puuttuu oma sotaväki.» Ensi töiksi olikin saatava venäläinen sotaväki pois maasta ja ulkovallat tunnustamaan Suomen riippumattomuuden ehkä piankin alkavissa rauhanneuvotteluissa. Estlander ja Ståhlberg yhtyivät Wredeen, viimeksi mainitun mielestä hallituksen oli ryhdyttävä mitä kiireimmin toimimaan venäläisen sotaväen poistamiseksi ja saatava Suomen itsenäisyysasia rauhankongressissa käsiteltäväksi. Nevanlinnan mielestä itsenäisyys voitaisiin julistaa kun venäläinen sotaväki olisi saatu maasta pois.

Alkio vaatimassa itsenäisyysjulistusta

Muiden vielä epäröidessä Alkio, Kokko ja itsenäisyysmies Arokallio sekä Wuorimaa toivat rohkeasti ilmi käsityksensä, että Suomen oli heti julistauduttava itsenäiseksi. Alkio sanoi suoraan, että jos odottaisimme hallitusmuodon hyväksymistä, saisimme saksalaisen prinssin hallitsijaksemme. Arokallio korosti, että Suomi oli teoreettisesti suvereeninen jo marraskuun 15. päivästä lähtien; tällöinhän eduskunta oli varauksettomasti julistautunut korkeimman vallan haltijaksi.

Näyttää siltä että sekä hallitusta että epäileviä porvarillisia edustajiakin rohkaisivat paitsi Alkion ja kumppanien määrätietoinen kanta, myös tiedot siitä, että itsenäisyysjulistukselle saataisiin tukea Saksasta’ ja se, että myös bolsevikit olivat julistautuneet kaikkien kansojen itsemääräämisoikeuden kannattajiksi.

Näin laajakantoisten suunnitelmien ollessa kysymyksessä yhdyttiin siihenkin Ståhlbergin ehdotukseen, että myös sosiaalidemokraatit oli ennakolta saatettava tietoisiksi hallituksen aikomuksista ja että heidät oli yritettävä voittaa asian kannalle. Samana päivänä eli marraskuun 29. päivänä jätettiin itsenäisyysjulistusta koskeva kirjelmä sosiaalidemokraattiselle ryhmälle. Tämäkään ei viivytellyt kirjelmän saatuaan, vaan kokoontui jo samana päivänä asiasta neuvottelemaan. Kirjelmässä, jonka »porvarit» jättivät sosialisteille, mainittiin seuraavat päätöslauselmaehdotukset:

1. että eduskunta ilmoittaa katsovansa, että Suomi on itsenäinen suvereeninen valtio,

2. että Suomen tasavalta julistautuu puolueettomaksi, sekä

3. että eduskunta valtuuttaa senaatin ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joita edellä mainitut päätökset aiheuttavat.

Samalla ilmoitettiin, ettei (ratkaisevassa asemassa oleva) maalaisliitto hyväksyisi enempää valtionhoitajakuntaa kuin valtalakiakaan vaan että sen mielestä Suomeen oli saatava tasavalta, jonka presidenttinä olisi henkilö, jolla olisi samanlainen valta kuin Norjan kuninkaalla on.

Mutta sosiaalidemokraatit eivät antaneet kannatustaan tämänkaltaiselle itsenäisyysjulistukselle. He pitivät edelleen kiinni valtalaista, joka takasi »eduskuntayksinvallan». Toisaalta he pelkäsivät julistuksen suututtavan »venäläiset toverit» nyt, kun Venäjällä hallitsivat bolåevikit, jotka korostivat proletaarisen luokkataistelun kansainvälisyyttä ja pitivät nationalistisia pyrkimyksiä aidolle marxilaisuudelle vieraina.

Hallituskin aluksi epäröi, kun havaitsi, että suomalaisten porvarien kesken vallitsi melkoista erimielisyyttä, oliko itsenäisyysjulistus jo tässä vaiheessa paikallaan. Mutta lopulta päädyttiin siihen, että itsenäisyysjulistus oli annettava. Joulukuun 4. päivänä senaatti ilmestyi klo 14 eduskunnan täysistuntoon. Svinhufvud otti puheenvuoron. Hän viittasi aluksi siihen, että eduskunta oli jo 15. marraskuuta julistautunut korkeimman vallan haltijaksi ja oli sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen oli ottanut maan itsenäisyyden toteuttamisen. Ja jatkoi:

»Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana».

Tämän jälkeen Svinhufvud selosti niitä toimenpiteitä, joihin itsenäisyysjulistus johtaisi. Nimenomaan hallitusmuoto tarvitsi perinpohjaisen uusimisen, ja siitä syystä hallitus nyt antoi eduskunnalle käsiteltäväksi ehdotuksen, joka oli rakennettu sille perustalle, että Suomi oli oleva riippumaton tasavalta. Svinhufvudin esitys oli selkeä ja vakuuttava, mutta eduskunta otti sen jokseenkin laimeasti vastaan. Puhemies tosin vakuutti, että

»Suomen kansan hartain toive nykyisten maailmanhistoriallisten tapausten aikana on päästä jokaisen itsetietoon kohonneen kansakunnan valtiollisten pyrkimysten päämäärään: täysin itsenäiseksi kannaksi.’ Vilpittömällä tyydytyksellä on Teidän tekemästänne ilmoituksesta voitu havaita, että hallitus on ryhtynyt ja edelleen tulee ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin Suomen itsenäisyyden toteuttamiseksi.»

Senaatin jäsenet lienevät olleet itsenäisyysjulistuksen vastaanotosta pettyneitä.

Sosialistijohtajat Manner ja Kuusinen irvailivat sille, ja »monet porvarilliset edustajatkin suhtautuivat hyvin kylmästi itsenäisyysjulistukseen, kun ei sen takana näyttänyt olevan mitään reaalista voimaa», Jalmar Castren myöhemmin muisteli vaikutelmiaan. Seuraavana päivänä, joulukuun 5:ntenä, Kuusinen vasemmiston puolesta jatkoi edellispäivän tyyliin ja sanoi vastustavansa »hallituksen valtalakiehdotusta». Hän vaati, että eduskunta vahvistaisi heinäkuun 18. päivänä hyväksytyn valtalain ja määräisi sen heti julkaistavaksi. Mutta tällöin Alkio otti puheenvuoron ja esitti seuraavan kirjelmän:

»Eduskunnan Herra puhemiehelle

Pyydämme tilaisuuden tämän päiväisessä täysistunnossa esittää eduskunnan päätettäväksi Sen johdosta että Hallitus on tehnyt Eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille periaatteelle, että Suomi on riippumaton tasavalta,* Eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja sen toimenpiteet, joihin hallitus on ilmoittanut ryhtyvänsä saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi.

Kirjelmän allekirjoittaa ryhmän puheenjohtaja, jos kirjelmä puhemiehen neuvostossa toisten ryhmäin puolesta tässä muodossa hyväksytään.»

Myöhemmin Alkio saattoi ryhmäkokouksessa ilmoittaa, että »kirjelmä on hyväksytty ja ryhmäin puolesta allekirjoitettu». Kosketuksen otto eräisiin ulkomaisiin edustajistoihin oli osoittanut, että myös eduskunnan oli ilmaistava kantansa ennen kuin itsenäisyydelle voitiin ruveta tavoittelemaan tunnustusta. Olihan se sitä paitsi jo marraskuun 15. tilapäisesti hyväksytyn »valtalain» mukaan korkeimman vallan haltija. Itsenäisyysjulistus päätettiin jättää eduskunnan hyväksyttäväksi.

Sosiaalidemokraatit yrittivät viimeiseen asti jarruttaa esittämällä vielä kerran valtalain äänestettäväksi eduskunnassa. Tässä joulukuun 5. päivän istunnossa sekä Vuorimaa että Alkio sanoutuivat jyrkästi irti tuollaisista suunnitelmista. Vuorimaa ihmetteli, miksi Suomi edelleenkin »pitäisi sitoa siihen valtaan, jonka alla se oli saanut niin paljon kärsiä». Alkio puolestaan ilmoitti päättäväisesti vastustavansa sellaista hallitusmuotoa, jossa »eittämättömästi ja realisesti» tunnustettaisiin maamme riippuvuus Venäjästä. Valtalaki oli vielä kerran hylättävä 103 äänellä 91 vastaan.

Kun tämän jälkeen pidettiin sosialistien ryhmäkokousta Valpas lausui: »Kysymys on siitä onko heillä niin paljon voimaa, että uskaltavat yrittää irrottautumista Venäjästä vastoin Venäjän tahtoa. Meillä ei ole heidän voimistaan tietoa. Meidän on sen vuoksi lähdettävä siltä kannalta, että Venäjä voi estää irtautumisen väkisin. Panen näin ollen kyseenalaiseksi voidaanko eduskunnan puolesta antaa irtisanomisjulistusta.»

Näin ollen päätettiin, että sosiaalidemokraatit olisivat periaatteessa itsenäisyyden kannalla, mutta ystävälliset suhteet Venäjään oli säilytettävä, ja sen vuoksi oli Pietariin lähetettävä neuvottelukunta asiasta sopimaan. Neuvottelukuntaan valittiin Valpas, Gylling ja Sirola.

Mutta seuraavana päivänä eduskunnalle esitettiin em. itsenäisyysjulistus, jonka olivat ryhmiensä puolesta allekirjoittaneet viisi porvarillista edustajaa, Santeri Alkio ensimmäisenä.’ Sen mukaan Suomi ilman varauksia julistettiin riippumattomaksi valtioksi. Sosialistien vastaehdotus hävisi äänestyksessä 100-85.

Sosialistien vastalauseet eivät täten enää asiaa viivyttäneet ja porvariston keskuudessa itsenäisyysjulistusta tervehdittiin ilolla ja tyydytyksellä, vaikka ymmärrettiin, että päätöksen käytännöllinen merkitys jäi olennaisesti riippuvaksi siitä, saataisiinko itsenäisyytemme kansainvälisesti tunnustetuksi ja venäläinen sotaväki poistetuksi maasta. Oltiin kuitenkin tyytyväisiä siitä, ettei julistus edellyttänyt tulokseltaan epävarmoja ja muistakin syistä epämieluisia neuvotteluja bolsevikkien kanssa vaan venäläis-suomalainen valtioyhteys voitiin ainakin muodollisesti katsoa puretuksi.

Mm. itsenäisyysmies Talas epäili, että päinvastaisessa tapauksessa, jos nim. Mannerin ehdotus neuvotteluista olisi hyväksytty, Suomi ei olisi saanut täyttä itsenäisyyttä, enintään Neuvostoliittoon kuuluvan tasavallan aseman. Suurempaa innostusta itsenäisyysjulistus ei näissä »puolivalmiissa» oloissa näy sivistyneissämmekään herättäneen. »Itsenäisyyttä ei maassa juhlittu», Urho Toivola kertoo ja sanoo lisäksi: »Joulukuussa 1917 itsenäisyysasia oli vielä melkein uskomaton. Viisaat tuumivat: autonomia riittäisi kunhan olisi varma — jääkärit olivat toista mieltä, mutta eivätkö he olleet liian rohkeita haihattelijoita? arveltiin.»

Tyyni Tuulio muistelee: »Itsenäisyyttä ei mitenkään juhlittu. Oltiinhan liiankin selvillä täyden riippumattomuuden esteistä.»

Itsenäisyysjulistuksen päivinä eläneet tietävät, että vielä vähemmän maaseudulla asia oli julkisen huomion kohteena; tuskin puhuttiin Suomen itsenäistymisestä edes koulujen aamurukoustilaisuuksissa. Mahdollisesti haluttiin välttää miehittäjien kiusallista huomiota. Mutta aivan varma on, että itsenäistymisajatukselle heränneet kansalaispiirit tunsivat saaneensa selvän lähtökohdan. Nyt oli »sanan tultava lihaksi», näin ajattelivat ne aktivistit, jotka vuosia olivat haaveilleet itsenäisyydestä, näin ne eteläpohjalaisetkin, joita Alkion puheet ja kirjoitukset olivat havahduttaneet tietoisiksi itsenäisyyden merkityksestä.

Eivätkä eteläpohjalaiset yksin olleet tällä linjalla. Vetoomuksia tuli eri puolilta maata. Esim. artjärveläiset lähettivät jo 29.11.1917 pitämästään kansalaiskokouksesta Alkion papereista tavatun kirjelmän »Suomen Eduskunnan porvarillisille ryhmille yhteisesti».* Kirjelmässä lausuttiin tyytyväisyys porvarillisen kokoomussenaatin aikaansaamisesta ja sanottiin lisäksi mm.:

»Samalla pyytää kokous mitä kiireimmin saattaa Eduskunnan tietoon, että me kaikki rauhallista kehitystä harrastavat kansalaiset seisomme yhtenä miehenä Teidän takananne silloin kuin Te järjestätte kalliin Suomemme itsenäiseksi valtioksi kokonaan riippumattomaksi Venäjästä sekä tämän ohella saatatte kansamme järkytetyn yhteiskunta- ja valtioelämän jälleen horjumattoman lain ja oikeuden pohjalle. Mekin täällä, me kansan laajat pohjakerrokset, ymmärrämme hyvin ne äärettömät vaikeudet, joissa Teidän tulee toimia. Mutta meidän horjumaton uskomme on, että se äärimmäinen tilanne, anarkia, valtiollinen sekasorto ja uhkaava nälänhätä, joka maassamme on yleinen, yhdistää kaikki rehelliset isänmaan parasta valvovat kansalaiset, Eduskunnasta aina kansan laajoja pohjakerroksia myöten, yhdeksi yksimieliseksi kansaksi, joka on voimakas itsessään, voimakas sekä sisään- että ulospäin.

Jumala Teitä ja synnyinmaata siunatkoon!

Juho Rutila

Kokouksen puheenjohtaja

Juho Elttula

kirjuri.

Samanaikaisesti alkoi Pohjanmaalta tulla tietoja niistä keinoista, joilla siellä varauduttiin julistettua itsenäisyyttä puolustamaan. Kaikkialla vallitsi sama vakava mieliala, mikä oli luonteenomaista Santeri Alkiolle ja hänen ryhmälleen, kuten muillekin isänmaan ystäville ja sen vapaudesta iloitseville. Samalla ymmärrettiin, että vapaus toi mukanaan suuria velvoituksia.

Alkio saattoi tuntea eräänlaista tyydytystä asian selviämisestä. Ilman hänen »valtalakiaan» ei eduskunnalla olisi ollut pätevyyttä julistuksen antamiseen. Hän oli saanut taistella sekä vasemmistoa että oikeistoa vastaan asian läpiviemiseksi.

Hän ja Suomen talonpojisto yhdessä aktivistien kanssa olivat tämän taisteluvaiheen voittaneet.

RIiippumattomuus tyhjää ilmaa?

Itsenäisyysjulistus antoi asioille vauhtia. Ensinnäkin oli saatava itsenäisyydelle virallinen tunnustus ulkovalloilta. Pohjoismaat ja länsivallat, joiden mielipidettä tiedusteltiin 5. päivänä joulukuuta ilmaisivat epäilyksensä, saattoiko Suomi toteuttaa itsenäisyytensä ilman Venäjän tunnustusta. Saksa kysyi asiaa suoraan Neuvostoliitolta, jonka kanssa se oli alkanut rauhanneuvottelut. Sieltä Trotski ilmoitti, että neuvostohallitus oli periaatteittensa mukaisesti valmis tunnustamaan

Suomen suvereniteetin niin pian kuin Suomen hallitus tekisi siitä esityksen. Kansankomissaarien neuvostolle pyynnöllä lienee ollut jonkin verran merkitystäkin. Toistaiseksi neuvostohallituksen oli näin tunnustanut vain sen kanssa neuvotteluja käyvä Saksa.

Alkoi uusi vaellus »Pietarin tiellä». Sosialistit, jotka periaatteessa olivat itsenäisyyden kannalla, lähettivät joulukuun 9. päivänä Pietariin lähetystönsä, johon Lenin ja Stalin suhtautuivat myötämielisesti. Joulukuun 11. päivänä lähti Pietariin porvarien lähetystö, johon kuului huomattava edustaja joka puolueesta: Santeri Alkio maalaisliitosta, Rudolf Holsti nuorsuomalaisesta puolueesta, Annie Furuhjelm ruotsalaisesta ja Hugo Rautapää vanhasuomalaisesta puolueesta.

Perillä tulijat huomasivat heti tilanteen muutoksen. Bolsevikkien epäystävällisyyden takia lähetystö ei pyrkinytkään näiden päämajaan Smolnaan, vaan — nähtävästi vielä uskoen Venäjän kansalliskokouksen arvovaltaan — tyytyi ainoastaan keskustelemaan muutamien vähemmistöön jääneiden menäevikkien kanssa. Lähetystö palasi retkeltään tyhjin toimin.

Alkion puolesta tällainen narripeli riitti. Tunnustuspuuhat hoitivat toiset miehet, jotka vihdoin onnistuivatkin vuoden 1917 lopussa. Lenin otti ensin joulukuun 27. päivänä vastaan sosialistien ja sen jälkeen 29. päivänä senaatin lähettämän porvarien virallisen lähetystön. Tälle kansankomissaarien neuvosto antoi vahvistuskirjan vähemmän juhlallisin muodoin, mutta vyyhti oli auennut. Pian tämän jälkeen Ruotsi, Ranska ja Saksa tunnustivat Suomen itsenäisyyden. Tämä voitiin ilmoittaa eduskunnalle sen kokoontuessa 8. tammikuuta 1918.136 Juuri ulkomaiset suhteet edellyttivät, että itsenäiselle Suomelle oli saatava ensi tilassa hallitusmuoto. Tästä kysymyksestä syntyi eduskunnan perustuslakivaliokunnassa kiista, jossa lähinnä Ståhlbergin komitean, sosialistien ja Alkion suunnat iskivät yhteen.

Ståhlbergin komitea halusi hallitusmuotoon määräyksen parlamentaarisesta hallitustavasta, mutta samalla se kannatti johdonmukaisen vallanjaon toteuttamista ylimpien hallituselinten kesken: eduskunnalle lainsäädäntövalta, presidentille toimeenpanovalta, kummallekin nämä valtuudet määrätyin rajoituksin toistensa hyväksi. Ståhlberg yritti sovitella kiivaissa keskusteluissa sosialistien ja porvarien kantoja, mutta turhaan. Sosialistit eivät sietäneet puhuakaan presidentin valtaoikeuksista. Nimenomaan Kuusinen hyökkäsi vähänkin itsenäistä toimivaltaa omaavaa presidenttiä vastaan — »nimeltään presidentti, mutta tosiasiallisesti monarkki» — vaatien vallan keskitystä valtalain mukaan eduskunnalle.

Alkion ehdotus pyrki jossain määrin välittämään, mutta silläkin oli varsin selvästi eduskuntakeskeinen leima. »Suomessa on kansalla valta, jota se käyttää perustuslaissa säädetyn yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella valitun eduskunnan kautta. Eduskunta säätää lait, päättää itse kokoontumisestaan.» Perustuslakikomitean ehdotuksessa ja hallituksen esityksessä ilmaistun periaatteen erityisestä presidentistä, jolle »ylin toimeenpanovalta» oli uskottu vastuunalaisen valtioneuvoston huolehtiessa »maan yleisestä hallituksesta», oli Alkio tosin valmis omaksumaan, joskin merkittävin supistuksin. Presidentiltä oli Alkion luonnoksessa otettu pois veto-oikeus, jonka vielä maalaisliiton v. 1917 vaaliohjelma hänelle myönsi. Presidentin tehtäviin kuului ulkoasiain johto, mutta pitemmälle menevin varauksin kuin Ståhlbergin ehdotuksessa, »ollen eduskunnalla oikeus päättää sopimukset olivat ne mitä laatua tahansa». Presidentin vaalissakin oli Alkion ratkaisussa selvä kompromissin leima: »Presidentin vaalista säädetään erityisellä lailla.» Kaiken kaikkiaan: perustuslakikomitean ehdotukseen sisältyvästä presidentin vallasta oli Alkion luonnoksessa jäljellä vain rippeet, Lindman toteaa.

Nämäkin puuttuivat sosialisti Yrjö Mäkelinin ehdotuksesta, joka keskitti kaiken vallan eduskunnalle, ja tuomiovaltaakin tuli käyttää eduskunnalle vastuunalainen oikeuslaitos. Tässä Alkio, vaikka hänen mielestään senaatin esitys yleensä oli saanut »liian monarkistisen luonteen», oli eriävällä kannalla ja ehdotti: »Tuomiovaltaa käyttävät maan lakien mukaiset tuomioistuimet.» Muuten perustuslakivaliokunnan päätökset kallistuivat lähemmäksi sosialistien ehdotusta. Niinpä eduskunnan tuli valita hallitus, presidentin veto-oikeus poistettiin, myös eduskunnan hajotusoikeus häneltä evättiin, samoin hallinnollisten asetusten anto-oikeus. Vain armahduskysymyksessä sosialistit hävisivät; myös Alkio kannatti presidentille tätä oikeutta.

On sanottu, että joulu-tammikuun perustuslakivaliokunnan istunnoissa kuvastui »se kiivaus ja säälimättömyys, joka oli jossakin määrin kuvaavaa eduskunnassa kansalaissodan puhkeamista edeltäneinä viikkoina». Mutta tämä tuli paljon selvemmin esille, kun oli kysymyksessä kansallisen puolustuksen henkiinherättäminen ja lujan järjestyksen palauttaminen.

Tästä kysymyksestä jätettiin jo marraskuun 26. päivänä eduskunnalle 47 porvarilliseen puolueeseen kuuluvan edustajan — niistä 16 maalaisliittolaista — anomus »maan sotalaitoksen voimaansaattamiseksi ja esityksen antamisesta kansanmiliisin aikaansaamiseksi». Perusteluissa huomautettiin mm. että Suomen kansan valtiollista ja kansallista olemassaoloa ja vapautta ulkoa ja sisältä uhkasi välitön vaara, jonka torjumiseksi kiireelliset ja tehokkaat toimenpiteet olivat välttämättömiä. Maahan oli saatava oma kansallinen puolustuslaitos ja vieras sotaväki oli poistettava jne.

Tämä ns. edustaja Mikkolan anomusehdotus herätti suunnatonta huomiota sekä eduskunnassa että ympäri maata. Porvarillisella puolella siihen suhtauduttiin tyydytyksellä »kun sitä vastoin sosialistit ja ennen kaikkea veristen vallattomuuksien makuun päässeet punakaartit nousivat sitä ja sen kannattajia vastaan hillittömään taisteluun», maalaisliiton valtiopäiväkertomus 1917 II valtiopäiviltä kertoo. Samalla sanotaan pöytäkirjojen olevan todisteina jälkimaailmalle »siitä oikeasta ja selvänäköisestä tavasta», jolla maalaisliiton eduskuntaryhmä poikkeuksetta’ ajoi tätä vapautemme ja riippumattomuutemme, silloisissa oloissa kiireisintä ja tärkeintä kysymystä. Kysymystä käsiteltäessä sosialistit kilpailivat puheenvuoroista ja niiden kiivaudesta.

»Verenhajua» tuntui jo ilmassa ja ilmeisesti kiihtynyt mieliala osaltaan vaikutti »Turun kauhunyöhön», joulukuun 15. ja 16. päivien välillä, jolloin satoja liikkeitä ryöstettiin ja vastarintaa yrittävät väkivalloin nujerrettiin, niin että aamun valjetessa oli Turun kaupungin keskusta Einar W.Juvan sanojen mukaan: »murheellista ja surkuteltavaa katseltavaa».

Väkivaltaisuudet jatkuivat, kun miliisi oli lakossa ja voimaton muutenkin. Tästä nyt porvariedustajatkin intoutuivat puhumaan. Mikkola sanoi mm.: »- – – Kaikki ne valmistelut, joita on tehty, kaikki ne aseiden etsinnät, kaikki se viha ja parjaus, mitä sosialistisessa sanomalehdistössä on ollut perustettuja suojeluskuntia vastaan ja kaikki ne epäjärjestykset, joita on synnytetty, niillä on ollut aivan suunniteltu, yhtenäinen määrättyyn tarkoitukseen tähtäävä päämäärä. – – – Yksinomaisesti terroriseerata yhteiskuntaa ja tulla siihen mihin Turussa on tultu omaisuuden ryöstöön, tai kukaties, niinkuin kauniimmin sanotaan omaisuuden tasajakoon. Sillä tavalla tahtoo nähtävästi vasemmisto meidän maassamme toteuttaa sosialistisen yhteiskunnan.»

Alkion kertoman mukaan eduskunta tuota pikaa sai tiedot näistä pelottavista tapahtumista. »Kauhun ajat Turussa. Kesken istunnon ilmoitettiin, että nyt on Suomen Pankki ryöstetty», Alkio kertoo päiväkirjassaan 17.12.1917.

Rauha ja järjestys voitiinkin porvarillisten puhujain mielestä »aikaansaada vain lujan ja harjaantuneen, yksinomaan hallituksen käytettävissä olevan järjestysvallan, eikä anarkisteille tehtyjen myönnytysten avulla». Mikkolan rohkeat lausunnot vaikuttivat osaltaan rohkaisevasti niiden kymmenien kiihkeiden vuodatusten lomassa, joita eduskunta sai punaiselta puoleltaan kuulla. Alkio ei näytä tähän keskusteluun ottaneen sanottavimmin osaa ennen kuin vasta sen viimeisessä vaiheessa. Voitaneen kai väittää, että Alkio piti viimeiseen saakka kuten aktivisteista innokkain, Elmo E.Kaila yhtenä itsenäisyystaistelun perusehdoista sosialistien mukaan saamista. Sosialistiemme joukossa oli näet monia sellaisia, jotka kauhistuivat liikkeelle päässeitä terrorivoimia.** Mutta erityisesti Turun tapahtumat lienevät järkyttäneet Alkiota. Hänkin lienee jo suurlakkovaiheessa kannattanut jonkinlaista kunnallismiliisiä. Vuoden 1917 lopussa hän kirjoittaa:

»Etelä-Pohjanmaa on tähän saakka saanut elää rauhassa tältä taudilta, huolimatta siitä, että puhutun ja kirjoitetun sanan kautta on sille täälläkin pehmeätä maaperää ja ymmärtämystä valmistettu. Nyt on kysymys siitä, alistuuko Etelä-Pohjanmaan tervejärkinen kansa tämän huligaanirosvouksen alaiseksi, vai paneeko se heti alusta lähtien sellaisen esteen, että nämä uusimman vallankumouksen sankarit huomaavat tulleensa seudulle, jossa ovat miehet kotona.

Minun käsittääkseni vaatii Etelä-Pohjanmaan kunnia, että me täällä emme alistu näiden vastavallankumouksellisten ilmiöiden tunnustajiksi. Meidän kansalaiskunniamme vaatii: kukistamaan huliganismin ja kaikki siihen nojautuvat suhteet, takaamaan itsellemme varman kodin ja kansalaisrauhan, sekä mitä meidän osallemme tulee: Suomen itsenäisyydelle ja tasavallalle järkkymättömät perustukset. Siinä on meillä nyt alkavana uutena vuotena kunniakas ja velvoittava tehtävä, jonka edestä yksikään mies ei saa väistyä.»

Myös Alkiolle oli selvinnyt, että ellei tahdottu maan itsenäisyyden jäävän vain paperille, tarvittiin muutakin kuin eduskunnassa hyväksytty asiakirja. Kotimaakunnan »sotaisuus» lisääntyi. Pohjanmaalta lähetettiin eduskunnalle vaatimuksia armeijan perustamisesta. Monet lapualaiset nuoret miehet mm. ilmoittivat eduskunnalle olevansa valmiit astumaan heti armeijan palvelukseen. Mutta Lapualla niin kuin yleensäkin Pohjanmaalla, ymmärrettiin asia niin, että kysymyksessä oli pikemmin taistelu venäläisiä vastaan, nimenomaan näiden karkottaminen, mutta tietysti koko huligaaniaines oli saatava rauhoittumaan. Välikohtauksia sattui maakunnassa vain majoitettujen »ryssien» kanssa. Ärtymystä lisäsi elintarvikepula, jota tuhansien joutilaitten, perin epäsiistien venäläisten, ruokkiminen vain pahensi. Venäläiset sotilaat eivät tyytyneet enää Etelä-Pohjanmaallakaan vain syömään, vaan suorittivat todella joulukuun mittaan joukon väkivallantekoja, pidätyksiä ja takavarikkoja. Mm. Ylistaron meijeristä vietiin 8.12. peräti 550 kg voita, yhteenottoja taas sattui mm. maakunnan ruotsalaisella rannikolla. Luonnollista oli, että tässä aktivistimaakunnassa ärtymys kasvoi ja kaivattiin aseellista toimintaa.

Maakunnan väki kokoontui joulukuun 29. päivänä maakuntakokoukseen Seinäjoelle. Täällä varsinkin kansanedustaja Mikkola puhui kovia sanoja ja korosti sotalaitoksen tärkeyttä sisäisen turvallisuuden suojelijana, koska »maassa oli noussut pinnalle roskajoukko, joka vaati panttivaroja». Tämän pohjalta kehittynyt sorto oli kukistettava, eikä sitä voinut suorittaa mikään muu kuin laillinen ja hallitukselle uskollinen järjestysvalta.

Mikkola ennusti, että jos vielä pari kolme kertaa sattuisi sellaista, mitä Turussa oli tapahtunut, eduskunta tultaisiin hajottamaan ja uusissa vaaleissa sosialistit tulisivat saamaan enintään 60 edustajaa. Alkio alkoi yhä selvemmin kallistua »lujan järjestysvallan» kannalle, vaikka koetti viimeiseen saakka välttää avointa aseellista välienselvittelyä sosialistien kanssa, jopa ymmärtääkin heitä mahdollisimman pitkälle. Tätä osoittaa hänen Ilkassa julkaisemansa uudenvuoden pääkirjoitus, jossa hän esittää juuri itsenäistyneen kansamme valtiolliseksi tehtäväksi: »Suomelle vapaus. Sorretuille oikeutta! Kansanvallalle puhtaita ihanteita!» Kuten näkyy, nuorisoseuratunnuksetkaan eivät olleet Laihian profeetalta unohtuneet. Mainittakoon, että punakapinan keskellä

Helsingissä piileskellessään Alkio muistaa tarkkailla nuorisoseuratyön vaikutuksia:

»Siellä missä nuorisoseuraliike on ollut voimakkainta, on nyt kansalla ollut loistavasti suurin siveellinen tarmo nousta tätä materialismin aiheuttamaa rosvoliikettä vastaan» (13.2.1918).

Eduskunnassa Alkio mm. 9.1.1918 tähdensi, että vapaus, kansalaisvapaus ja lailliset olot oli ensi kädessä turvattava. Han varoitti eduskuntatovereitaan:

»— — — Jos täällä tahdotaan kansanvaltaa toteuttaa, on ennen kaikkea lähdettävä nyt siitä, että takaamme tälle nykyiselle tasavallalle sen pystyssäpysymisen mahdollisuudet, mitkä eduskunta asettamalla miekan Suomen esivallan käteen voisi sille taata. Jos me sitä emme voi taata seuraa siitä, että täällä tulee nousemaan punakaartilaisterrorismi, joka uhkaa, niinkuin jo sanoin, kansanvaltaa ja koko itsenäisyyttämme — Pasifistisemmassa hengessä kuin Alkio, mutta samoissa merkeissä kokoonnuttiin Laihialla luultavasti työväenyhdistyksen aloitteesta kansalaiskokoukseen 13.1.1918. Kokouksessa asetuttiin vastustamaan sotalaitosta, jopa paheksuttiin »aseellista esiintymistä», millä tarkoitettiin sekä suojeluskuntia että punakaarteja.

Sen sijaan kyllä vaadittiin »järjestysjoukkoja», joilla lienee ymmärretty Alkion jo kesällä toivomaa »kunnallista miliisiä.»» Alkion vaikutus näkyy siinä asiakirjassa, joka tästä kokouksesta lähetettiin eduskunnalle ja kuvastanee etenkin sikäläisen työväen mielipiteitä:

»Kansalaiskokous Laihialla. Tammik. 13 p:nä 1918. Johon oli kokoontunut kansalaisia kaikista puolueista runsaslukuisesti.

1si Yksimielisesti kääntyi vastustavalle kannalle sotalaitosta vastaan Suomessa:

2si Kokous lausui jyrkän paheksumisensa kaikkea omavaltaista toisen omaisuuden anastamista vastaan, kuin myöskin kaikkea nykyään vallalla olevaa aseellista esiintymistä vastaan tapahtukoot se puolelta miltä tahansa:

3si Kokous vaatii että Hallituksen on mitä pikemmin saatava aikaan semmoiset järjestysjoukot kaupungeissa ja maaseuduilla, että kansalaisten henki ja omaisuus on turvattu, siinä huomioon ottaen koko kansan tahdon! I.O.Välimäki

Alex Sillanpää, puh.johtaja sihteeri.»

Laihian työväenyhdistyksen puheenjohtaja Sillanpää oli Alkion vanha ystävä, vaikka olikin kymmenkunta vuotta varemmin »luokkataistelusyistä» erottanut Alkion työväenyhdistyksestä. Nyt oltiin hetken lähes samoilla linjoilla, mutta vain periaatteessa. Sillä samanaikaisesti tapahtui sellaista, mikä kiihdytti yhä enemmän »punakaartilaistuneiden» sosiaalidemokraattien mieliä. Hallitus antoi 9.1.1918 esityksen »sellaisen tehokkaan ja täyskuntoisen Suomen valtion järjestyslautakunnan perustamiseksi, joka luotettavasti pystyisi ylläpitämään järjestystä ja turvallisuutta».

Tähän tarvittiin nyt määrärahoja ja huomattavasti enemmän kuin poliisilaitosta varten olisi vaadittu.

Sosialistit toitottivat heti joukolla, että esitys oli diktatuurin tavoittelua ja tähtäsi kansalaissotaan. Joidenkin edustajien mielestä se oli työväestölle annettu sodanjulistus.

Sosialistien vastustus ei kuitenkaan voinut horjuttaa porvariston rintamaa, sillä maalaisliitto ryhtyi esitystä kannattamaan. »Maalaisliitossa asetuttiin yksimielisesti mitä jyrkimmälle kannalle niin puolueitten välisessä jaostossa kuin eduskunnassakin, että huligaanivallasta oli tehtävä loppu ja järjestys maahan saatava, maksoi mitä maksoi», sanotaan ryhmän toimintakertomuksessa. Tammikuun 12. päivänä eduskunta hyväksyi 97 äänellä 85 vastaan senaattori Castrenin kirjelmän, joka päättyi ponteen, »että Eduskunta päättäisi oikeuttaa Hallituksen ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joita se katsoo tarpeelliseksi lujan järjestysvallan luomiseksi maahan».

Tästä päätöksestä lienee punakapina saanut nimellisen aiheensa. Sosialistiedustajista moni punakaartien voiman tietäen hurjistui niin, että vaati hallitusta heti vangittavaksi. Vielä kun puhemies oli julistanut äärimmäisen levottoman istunnon päättyneeksi, ehdotti sos.dem. edustaja Airola, että porvaristo laulaisi »Syttynyt on sota julma».

Vielä tammikuun 15. päivän istunnossa sosiaalidemokraatit yrittivät viimeistä kertaa »parlamentarismin» varjolla saada senaatin syytteisiin laittomuuksista; se oli muka syyllistynyt jatkuviin vallankumouksiin eduskunnan oikeuksia vastaan ja myös vasemmistolehdistö julisti nyt avoimesti, että porvaristo valmisteli kansalaissotaa — samaan aikaan, kun punakaartit saivat »viimeisen voitelunsa» ja tehtiin kaikki mikä voitiin, etteivät venäläiset »toverit» poistuisi maasta. Punakaartien aseistamista, jota kaikessa hiljaisuudessa oli harjoitettu kesäkuukausista lähtien kiihdytettiin nyt, ja Venäjältä saatiinkin todella merkittäviä aselähetyksiä. Kapinan aattona päästiin yhteisymmärrykseen myös Suomessa olevien venäläisten joukkojen kanssa.’ Punakaartin vahvuus saatiin nostetuksi n. 25 000 mieheen, joista tosin osa oli aluksi aseistamatonta, mutta esimerkiksi Helsingin punakaartilla oli ainakin kolmisentuhatta kivääriä. Punakaartilaisosastot keskitettiin Etelä- ja Lounais-

Suomen kaupunkeihin ja keskuksiin, Pohjanmaa taas vuorostaan muodostui varhain suojeluskuntien ja vapaussodan valkoisen armeijan tukialueeksi. Vapaussota-kansalaissodan aattona, tammikuun 24. päivänä 1918, Alkio kirjoitti erittäin kovaa tekstiä, tähän tapaan:

»Puettuna punakaartilaiseen, viattomalla verellä tahrattuun rintahaamiskaan noustiin miehissä ja naisissa eduskunnan puhujalavalle —julistamaan rauhanevankeliumia Suomen yhteiskunnalle: älkää varustako esivaltaa miekalla, se tappaa. Samaan aikaan – – – vetivät tänne yhä uusia aseita vaunulasteittain. Näillä aseilla oli tarkoitus toteuttaa Suomen valtiollinen ja yhteiskunnallinen vallankumous: murhaamalla kaikki, jotka eivät vapaaehtoisesti siihen alistu, sekä yleensä murhaamalla kansaa ketä yleensä eteen sattuu sitä varten, että tästä aiheutuva kauhistus tekisi yhteiskunnan avuttomaksi puolustamaan itseään. – – –

Jos punainen kaarti ottaa johdon, se merkitsee, että sosialidemokraattinen taktiikka ja kasvatus on tehnyt maassamme surkean laskuvirheen. Pääpaino kumpaisessakin on pantu vihan lietsomiseen sillä aikaa kun olisi ollut kasvatettava luokkasivistystä. – – – Murhia ja rosvouksia liikkeelle pannut joukot kyllä pystyvät aikaansaamaan, mutta ei yhteiskunnallista uudistusta. – – – Oikeat sosialistit yhteen muottiin meidän muiden kanssa ovat kyllä selvillä siitä että sosialistisen ihanneyhteiskunnan toteutuessa Suomessa juuri näiden aseellisten rosvojoukkojen johtavin osa olisi heti pantava telkien taakse sosialistiselle yhteiskunnalle vaarallisena aineksena.»

Punakapinan jaloissa

Tapahtumat kiirehtivät nyt yhä selvemmin veristä yhteenottoa kohti. Maltilliset sosialistit yrittivät vielä jarruttaa, mutta tammikuun 24. päivän puoluetoimikunnan kokouksessa sen enemmistön kanta osoittautui selväksi: taisteluun porvarillista yhteiskuntaa vastaan oli ryhdyttävä. Pari päivää myöhemmin (26.1.) Työmies tiesi, että puoluetoimikunta oli asettanut keskuudestaan »Suomen sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan toimeenpanevan komitean» sekä luovuttanut tälle elimelle »punaisen kaartin sääntöjen 2 §:ssä edellytetyn vallankumouksellisen elementtioikeuden». Ilmeisesti tänä päivänä, kun punakaartin korkeimmat johtajat olivat kokoontuneet kenraalikuvernöörin taloon, tehtiin lopullinen päätös kapinan aloittamisesta.

Heti punakapinan kukistumisen jälkeen eli toukokuussa 1918 Alkio kirjoitti:

»– — Luokkaviha oli heille elämänihanteeksi tullutta vallankumoustautia ja kuume kasvoi tunti tunnilta. Vallankumoushypnoosi oli muuttunut voimaksi, jota mikään ei enää saattanut vastustaa. Punakaartilaiset olivat pääasiassa patterityöläisiä,` jotka vuosikausia kantajilleen pain menoksi. — Kertoja kunnallisneuvos Lauri Saunamäki, Tampere, s. 1906. — Oppilaani Tampereen yliopistossa, fil.lis. Aatos Tanskanen, on piakkoin ilmestyvässä väitöskirjassaan venäläisten asanotosta kansalaissotaan päätynyt samoihin tuloksiin. — Vrt. E.E.Kaila, Vapaussodan valmistelut kotimaassa. Suomen vapaussota I (K.J.G:), 302 ym. olivat viettäneet puolivilliä metsäläiselämää Helsingin ympäristössä sekä niitä roistoja, joita tuhansittain oli kerääntynyt Helsinkiin viime vuosina. Näihin meni vallankumoustauti kuin öljytty. Heille oli yhteiskunnallinen järjestys suuri epäkohta. Luokkaviha oli heille henkilökohtainen. Näiden joukossa oli vaikeitten elämänolojen raiteiltaan työntämiä raukkoja, jotka lyöttäytyivät heihin.

Näiden voimien yhtyminen oli kapinan perussyy. Nuo onnettomat, jotka joutuivat muodostamaan punakaartin ydinjoukot, jotka pyrkivät tuomaan tänne venäläisen yhteiskunta- ja valtiojärjestyksen syösten raiteiltaan kotimaisen. Sosialistijohtajat olivat saamanneet yhteiskunnallista luokkavihaa. Nyt he joutuivat kosketuksiin näiden joukkojen kanssa ja alistuivat rosvokomennon alle. He joutuivat nyt vain noudattamaan taistelevien käskyjä. Tämä syöksyi turmioon sekä nämä kapinalliset että myös kymmeniä tuhansia kansalaisia kummallakin puolen rintamaa, ja edelleenkin uhkaavat he kansaamme ja maatamme ryssän avulla.»

Tässä Alkio ei maininnut niitä syitä, jotka hän sekä aikaisemmin että myöhemmin näki tärkeiksi tekijöiksi kapinassa, nimenomaan nälkää ja kurjuutta. Niistä oli puhuttu suurella äänellä, niin että iskulauseet sellaisen kuin »köyhälistöllä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, ne on nyt murrettava», kiihdyttävät mieliä. Tilanne näytti kapinan jalkoihin jääneestä lain ja järjestyksen miehestä Alkiosta mitä synkimmältä, aika ajoin jopa epätoivoiselta, ja tätä katkeroitunutta mielialaa jatkui vielä vapaussodan päätyttyäkin, kun jäljet kaikessa kaameudessaan näyttäytyivät.

Kun sosiaalidemokraatit olivat tehneet ratkaisunsa kapinan aloittamisesta, oli myös valkoisen puolen varustautuminen sen verran edistynyt, että johto katsoi ajan tulleen antaa aseitten puhua. Kenraali C.G.Mannerheim oli senaatin 16.1.1918 valtuuttamana ylimpänä päällikkönä lähtenyt Vaasaan 18.1.1918 johtamaan tehtäväänsä »järjestyksen palauttamiseksi». Karjalan puolessa oli jo ollut irrallisia sotatoimia, mutta Mannerheim teki 25.1. päämajassa pidetyn sotaneuvottelun jälkeen päätöksen, että sotilaallinen toiminta oli aloitettava Pohjanmaalla 28.1. klo 3 aamulla. Antreassa alkoi jo 25. päivänä venäläisten aseista riisuminen. Punakaarti miehitti 26.1. Tampereen aseman, mutta Helsingistä Vaasaan määrätyt senaattorit Renvall, Frey ja Pehkonen pääsivät vielä kuitenkin läpi.

Pari päivää ennen kapinan alkamista maalaisliiton eduskuntaryhmä teki päätöksen, että kaikkien edustajien olisi poistuttava Helsingistä kotiseuduilleen avustamaan maanpuolustusta. »Kun oikeistopuolueiden edustajat eivät tähän suostuneet, ei maalaisliittokaan toisin menetellen tahtonut rikkoa sitä rintamaa, jonka kapinalliset olivat ottaneet murtaakseen. Ja tästä syystä päätettiin jäädä Helsinkiin yhteisesti jakamaan Eduskunnan kohtalo ja tekemään tarvittaessa, mikä mahdollista olisi». Näin sanotaan eduskuntaryhmän toimintakertomuksessa. Siinä kuvataan myös, miten punakapina äkkiä tammisuununtaina 27.1. iltana klo 11 puhkesi. Senaatilta ja eduskunnalta riistettiin valta, jonka kansanvaltuuskunta otti. Virkamiehistön yleisesti kieltäytyessä uusia herroja palvelemasta virastot aluksi lopettivat toimintansa, mutta jatkoivat sitä myöhemmin epäpätevien »sijaisten» varassa. Mainittakoon, että Suomen Pankissa keskeisiä tehtäviä yrittivät hoitaa eräät vahtimestarit. Tilannetta kuvaa em. maalaisliiton eduskuntaryhmän kertomus:

»Passien saannin äkkiä katkettua katsoivat useimmat meikäläisistäkin edustajista viisaimmaksi järjestää käsilaukkunsa kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ja tätä varovaisuustoimenpidettä ei heidän enemmän kuin muidenkaan tarvinnut katua, sillä pian tuli aika, jolloin alettiin ymmärtää, että vaatimattomuus ja huomaamaton vähäpätöisyys saattavat eräissä tilanteissa olla ihmisen onnellisimpia ominaisuuksia. Asunnot vaihdettiin uusiin, josta oli seurauksena, että ensimmäisen kapinaviikon aikana ryhmää ei saatu kokoon. Pian kuitenkin useimmat kyllästyivät ikävystyttävään toimettomuuteensa ja alkoivat etsiä kadonneita tovereitaan. Niitä löytyikin ympäri Helsinkiä mitä erilaisimmista paikoista. Suuria kokouksia katsottiin parhaaksi välttää, ja sen tähden jaettiin ryhmä ’ruotuihin’ jommoiset saattoivat huomiota herättämättä kokoontua kahviloihin ja milloin missäkin. Myöhemmin pidettiin jo mieslukuisia kokouksia ryhmän jäsenten asunnoissa. Samalla lailla, salateitä, koetettiin olla yhteydessä toisten ’viattomien’ eduskuntaryhmien kanssa. Aluksi meni kaikki hyvin, mutta myöhemmin katsottiin parhaaksi noudattaa suurempaa varovaisuutta, josta syystä ryhmien suhteet joksikin aikaa höllenivät. Kuitenkin oli kustakin ryhmästä valittu joku, jonka huolena oli hankkia ja ryhmän jäsenille välittää kaikki mahdolliset tiedot Vilppulasta, Antreasta ja muualta suuresta maailmasta. Paljonhan niitä ei tullut, mutta joka tapauksessa kykenivät ne pitämään miehet henkisessä vireessä. Ja sehän se olikin pääasia.

Pitkäksi tahtoi odotus kaikesta huolimatta käydä, sillä useimmat eivät tienneet mitään perheensä kohtalosta ja hartaasti toivottu vapaus tuntui yhä viipyvän. Ei ollut sentähden ihme, että yksi ja toinen ryhmämme jäsenistä oli keväällä perin nälistyneen näköinen Helsingin vapautuessa, kuin talvikorjuulta lähtenyt karhu, laiha ja takkuinen. Mutta sisu oli jokaisella kirkas ja keveä, sillä liikeyhteyden palattua nähtiin heidät kivääri selässä hyökkäävän rintamien poikki aina sinne, missä jokaisen ajatus kesken punaisen hulinan oli kuumeisimmin askarrellut.»

Tällainen oli suurin piirtein Santeri Alkionkin osa, josta hänen omat muistiinpanonsa ja lehtikirjoituksensa antavat tarkempia tietoja. Hän ei kuulunut niihin »onnellisiin» maalaisliiton edustajiin, jotka kapinan puhjetessa sattuivat olemaan, kuten esim. Luopajärvi, kotiseudulta tai matkoilla, ja siten joutuivat valkoiselle puolelle, jopa toimivat Vaasassa jonkinlaisena ensimmäisenä »tynkäeduskuntana» eräiden muiden porvarisedustajien kanssa. Alkio kertoo, samaan tapaan kuin Juhani Aho kapinan alkamisesta, jonka merkit näkyivät selvästi tammikuun 28. päivänä seuraavaa:

»Punakaartithan saivat käskyn aseelliseen toimintaan edellisiltana klo 23. Seuraavana päivänä keskikaupungille ilmestyi Siltasaarelta päin uhkaavan näköisiä aseistettuja ’sakilaisia’, joita siellä ei aikaisemmin oltu nähty.»Iltapäivällä kävelin säätytalon ohitse. Siellä seisoi 6 punakaartilaista rappusissa, julman näköisiä miehiä jollaisia ei ennen oltu keskikaupungilla nähty. Säätytalon turvaksi on tuotu tykkejä. Siellä on nyt punakaartilaisten päämaja. 4-5 katupoikaa, luokkansa tyypillisintä lajia, juoksee parhaillaan rappuja ylös, vartijat, jotka ilmeisesti laskee heidät omaan väkeen, laskevat sisään, pojat katoavat ovesta. He hallitsevat nyt Suomen tasavallan lainsäätäjien työhuoneistoa »  (Ilkka toukokuu 1818)

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Alkio muistelee kokemuksiaan Ilkan Joulussa:

»Kaisaniemen kadulla astuvat kapinariemun sykähyttämät joukot loppumattomina riveinä. Marseljeesin sävel vallitsee kaupungin huminaa. ’Kansanvaltuuskunta’ on astunut senaattiin. Vieraan kertoo sen yhteydessä sattuneita kaskutapauksia. Tokoi, joka aikaisemmin on jo hetkisen pidellyt hallitusvaltikkaa, on kysynyt elintarvikevirastolta, suostuvatko virkamiehet tekemään tehtävänsä ’uuden hallituksen’ aikana. Lavonius on vastannut, ettei hän ainakaan, mutta Tokoi voi kysyä mujltakin. Kaikki ovat kieltäytyneet. Tokoi kovin alakuloinen. Näin on käynyt eri virastoissa ja toimituskunnissa. Sitten on Tokoi ryhtynyt tovereitaan opastamaan. Kansanvaltuuskunnan on valinnut n. satahenkinen kokous, läsnä oli ’ketäsattui’. Nyt on Senaatin talossa 250-miehinen vallankumousvartio…

Lähdemme ulos. Rapuissa tulee vastaan rovasti Vuorimaa ja pidättää minut. Puhuu hiljaa:

— Minä olen hankkinut sinulle toisen asunnon. Ole varuillasi. Sinun on mentävä Vuorikatu 4. Siinä matkailijakodissa on sinulle vuokrattuna yösija. Minä menen toisaalle. Taisin hymyillä ja mutista vastaan:

Ystäväni leimahti:

— Sinun täytyy mennä, kun minä olen järjestänyt asian!

— Saahan nähdä.

— Tämä talo on silmälläpidon alaisena. 44 kansanedustajaa on kansanvaltuuskunta määrännyt heti vangittaviksi.

Menin jonnekin asioilleni. Myöhemmin oli samassa talossa vielä maalaisliittolaisten ryhmäkokous. Siellä kerrotaan lukemattomat kuulumiset. Tehdään myöskin päätös, ettei yksikään ryhmästä saa lähteä pois kaupungista, sillä täällä voi tulla tarpeelliseksi millä hetkellä tahansa eduskunnan kokoontua. Eduskunnallahan oli silloin hallussaan korkein valtiovalta. Myöhemmin laskettiin kuitenkin joitakuita menemään kotiinsa. Ilta oli myöhäinen. Muuan sosiaalidemokraatti, joka suri kapinaa, kävi tarjoomassa neuvotteluja radikaalisen sekahallituksen muodostamiseksi, jos siten onnistuttaisiin uhkaava tilanne järjestää. En pitänyt sellaista mahdollisena. Heti hänen mentyään tuli pari poliittisen elämän ulkopuolella elävää vapaamielistä porvaria samassa asiassa. Minulla ei sillä hetkellä ollut mitään uskoa sellaisen yrityksen onnistumiseen. Olin väsynyt. Tyttäreni asui toisessa huoneessa. Kävin hänen luonaan. Siellä vasta muistin Vuorimaan tiedonannon ja kerroin nauraen. Mutta hän alkoi innokkaasti vaatia minua heti lähtemään. Kieltäysin jyrkästi. Mutta hänpä ei hellittänyt, ennenkuin sai minut menemään.

Saavuin minulle outoon matkailijakotiin. Vastassaoleva neiti avasi minulle sijotun huoneen oven. Pyysin saada tavata emäntää. Hän tuli. Sanoin nimeni ja pyysin, että saisin olla häiritsemättä aamuun asti. Kahvia ei tarvitse tuoda, nimeäni ei saa kellekään ilmoittaa, jos joku kysyy. Kuka asuu tuossa käytävän vastapuolella?

— Kansanedustaja Eetu Salin.

— Kuka asuu tässä viereisessä huoneessa?

— Maalta tulleita rautatieläisiä, niillä on huomenna se kokous.

Pyysin saada maksaa, että saan aamulla aikaisin poistua. Niin olin yksin. Viereisessä huoneessa pidettiin kovaa konferenssia. Mutta välillä sulettuna oleva ovi sekoitti sen verran, ettei kuullut sanoja tarkoin. Äänestä päättäen olivat mielet korkeassa vireessä. Menin vuoteeseeni ja nukuin rauhassa niinkuin kotona, en nähnyt edes pahoja unia. Aamulla pujahdin pois ja hymyilin vieläkin ystäväni huolenpidolle, joka oli saanut aikaan tämän öisen vierailun.

Astuin rauhallisella mielellä Hospitzin ulkorappusia. Vastaani juoksee hätäisenä konttoristi, tarttuu käsivarteeni ja sanoo:

— Älkää Jumalannimessä tulko tänne nyt, teitä etsitään. Yöllä oli täällä pistimien kanssa kuusitoista punakaartilaista etsimässä teitä ja edustaja Ahmavaaraa. Ne määräsivät heti ilmoittamaan poliisikonttoriin kun te ilmestytte tänne. Lähtekää nopeasti jonnekin.

Samalla soi konttorin puhelinkello, mies syöksyy puhelimeen. Hänelle oli annettu määräys, että tulee henkensä uhalla ilmoittaa, kun jompi kumpi etsityistä ilmestyy.

Pelästyneenä kääntyy hän puhelimesta minuun päin ja virkkaa hätäisenä:

— Teitä kysytään.

Hän ilmeisesti epäröitsee käskeäkö minun mennä ja vastata ettei täällä ole. Mutta minua ei sellainen huvita, Otan puhelintorven käteeni:

— Hallo!

— Onko se eduskunnan varapuhemies Alkio?

— Kyllä!

— Menkää nyt joutuin muualle. Tämä on eduskunnan notario. Teitä etsitään ja ne varmaan tulevat kohta. Koko kaupungilla etsitään eräitä edustajia.

— Kiitos.

Nousin joitakin kerroksia ylemmäksi. Kävin sanomassa jäähyväiset tyttärelleni, joka samalla kertoi, että huoneessani oli toimitettu kotitarkastus, että hän oli siellä silloin ja sai nähdä punaiselle verestäviä mistonsilmiä. Ne ärjyivät ja esiintyivät niinkuin pyövelit, mutta ei hän pelännyt. Ne vannottivat kysellen, missä minä olin, mutta eihän hän tiennyt edes, — vielä vähemmin olisi halunnut sitä sanoa.

Hyvästi… Kävin ylemmässä kerroksessa, vaihetin tunnetun koirannahkanaapukkani edustaja Salovaaralle lammasnahkanaapukkaan, painuin alakertaan ja kadulle.

Marssin Rautatientorin yli Töölööseen johtavalle tielle. Juuri kun olin rautatieaseman edustalla, tuli junasta suurempi joukko vangituita valkoisia, joita ympäröi monikymmenlukuinen lauma punaisia kivääreineen. Rautatientori oli vaikenevan hiljainen. Paitsi minua ja vankipatrullia, ei näkynyt elävää sielua. Koetan vaistota korvillani, milloin joku huutaisi: Seis! Mutta kukaan ei huuda. Minä jatkan kulkuani aivan rauhallisesti, ei kukaan pidätä.

Kohtapa istunkin maisteri Liakan ystävällisen perheen keskuudessa. Siellä tapaan muitakin kodittomia pakolaisia: edustajat K.Lannen, A.Koiviston Kuortaneelta, Ernst Saaren Lapualta. Tyttäreni tulee sinne vähän myöhemmin ja saa kodin pitemmäksi aikaa. Minulle tarjoo tri Hytönen tilaa muutamaksi päiväksi. Edustaja Saari lähtee yrittämään läpi rintaman, kaikkien meidän muiden vastustuksesta huolimatta, mutta kohtaakin yrityksessään kuolemansa…

Elämä alkaa tuntua melkoisen kaamealta.

Edustaja Mikkolan murhasta levisi tieto aamulla ympäri Helsingin»

Tämä murha, joka tapahtui helmikuun 1. päivänä, sai Alkion, Kallion ja monen muunkin pelkäämään pahinta. Viikkoa myöhemmin tiesivät huhut lisäksi kertoa, että punakaarti oli antanut määräyksen, että kaikki joiden epäiltiin vähänkin olevan sen puuhia vastaan ammuttaisiin.

Karkeasti liioitteleva rouva huhun pani kyllä useammankin kansanedustajan kiireimmiten piiloutumaan, minkä minnekin. Kallion korviin lienee kulkeutunut »tieto», että hänestä paaluilmoituksissa luvattiin palkkio »elävänä tai kuolleena». Kallio oleili jonkin aikaa kotiteollisuusmuseossakin, mutta sai varmemman turvapaikan tri Sivönin Kammion sairaalassa, jossa hän tiettävästi ei ollut ainoa piileksijä.

Alkiosta tiedetään varmasti sen, että hän vasta 14. helmikuuta jätti osoitteensa Liakalle, jonka luona hän tovin majaili. Aikaisemmin sovitteluhalustaan tunnettu Alkio näyttää nyt tulleen aivan leppymättöksi kapinoitsijoille. Kuultuaan, että edustajat Lohi, Haapanen ja Lantto olivat veljeilleet sosialistien kanssa, hän piti sitä pahana, sillä »vaikkeivät sosialistiedustajat syyllisty veritöihin ovat sentään taistelussa toisella puolella. Meidän puolestamme puhuu Mannerheim», (Alkion päiväkirja). Samaa hän sanoi seuraavana päivänä »Sventon»* sovitteluyrityksestä, jossa mm. ehdotettiin uusia vaaleja. »Kääntyköön Mannerheimin puoleen». vastasi Alkio. — Tiettävästi ei myöskään Ståhlberg uskonut »rauhanneuvottelujen» mahdollisuuteen (Aho).

Alkion sydäntymistä punakapinaan kuvastaa samanaikainen purkaus:

»Se rikos, mikä Suomessa nyt on tehty, on kaikkein suurimpia mitä maailmanhistoria tuntee. Sen kautta on tarkoitettu tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys, ryöstää kansallisomaisuus, murhata kaikki vastustajat ja anastaa valta: Manner, Sirola, Tokoi ja kumppanille. Taisteluissa saattaa tulla murhatuiksi tuhansia kansalaisia, tulee tuhansia leskiä ja orpoja. Täällä on narrattu työväki mielettömään uskoon maallisesta autuudesta, viedään ihmisiltä jumaluususko, usko työn iloon ja merkitykseen. Syösty koko kansakunnan vuosikymmeniä kestänyt kehitystyö perikatoon.»

Tässä yhteydessä Santeri Alkio harmitteli, että hän oli joutunut Helsinkiin »pussiin»:

»Minun paikkani olisi Etelä-Pohjanmaalla pitäjästä pitäjään innostamassa ja selittämässä.» Mutta kohta perään hän tuumii: »Nyt näissä oloissa — — — edustajan on paras pysyä 4 seinän sisällä.»

Parin päivän kuluttua (11,2.1918) Alkio arvelee:

»Luulen pian täältä pääseväni matkustamaan kotiin. Puhutaan rauhasta Neuvosto-Venäjän ja Saksan kesken. Narripeliä. Venäläiset eivät suostu rauhanehtoihin, mutta katsovat sodan keskusvaltojen kanssa päättyneen.» Asia oli juuri näin.

Mutta samalla tuli huolestuttavia tietoja. »Huhuttiin», Alkio tyrmistyneenä kirjoitti, »että saksalaiset joukot tuovat tänne saksalaisen prinssin kuninkaaksi.

Siihenkö? Tähänkö Suomen talonpoikain vapaustaistelu johtaisi? Juuri parahiksi, kun talonpoika nousi ja karkotti vieraat voimat. Varokaa petturit! Tämän kansan historian viimeinen lehti ei vielä ole kirjoitettu», kiihtynyt Alkio puuskahtaa.

Mutta hän luotti maalaisliittoon. »Ilman maalaisliittoa uhkaisi Suomea nyt joko valtioliitto Venäjän kanssa tai Saksasta tuotu kuningasvalta.» Sosiaalidemokratian Varoittavia tietoja mm. edustajien pyydystämisestä kertoi Aholle mm. rouva Erkko (Eero Erkon r,) Yhteyttä valkoisten kesken pyrittiin pitämään myös hektografoituja tiedonantoja ja tilapäisesti saatuja valkoisen puolen lehtiä levitellen. Aho, mt. 54, 66, 70 ym. haaksirikon jälkeen tahtoivat nyt maalaisliittolaiset käydä kehitystaisteluun terveen kansanvallan puolesta (13.2.1918).

Helmikuun puolivälissä Alkion luona kävivät sekä edustajat Kokko, Joukahainen, Vuorimaa että itse Ståhlberg. Tämä jatkoi perustuslakipuuhiaan kylmäverisesti ja kertoi Alkiolle, että hallitusmuoto oli jo ao. valiokunnan ensi lukemisessa hyväksytty. »Niin oikealle» Alkio ei sisällön tuntien katsonut voivansa mennä.

Päiväkirjansa lehdille hän uskoi pelkonsa siitä, että punakapinan jälkeen mentäisiin suuntauksessa toiseen äärimmäisyyteen. Näihin aikoihin Alkion elämä valkeni tuntuvasti, kun hän sai sähkeen pojaltaan Paavolta. Siinä oli tosin vain: »Voimme kaikki hyvin täällä», mutta sehän riittikin Alkiolle, joka itse oli lähettänyt useitakin sähkeitä Laihialle ja uskoi nyt ainakin yhden niistä menneen perille.’ Paavon sähkösanoma kertoi tärkeimmän: kaikki olivat elossa. »Paavo rakas, kuinka paljon sinä olet isällesi iloa tällä tuonut», Alkio huojentuneena päiväkirjaansa kirjoittaa 15.2.1918. Hän oli myös saanut vahvistuksen siihen, että Vaasa oli valkoisen Suomen pääkaupunki; myös Saksan lähettiläs »Bryggi» (v. Brack) oli siellä.

Kun Tampereelta virtasi niin paljon punaisia haavoittuneita, että ruuhkien välttämiseksi helsinkiläisten tuli pysytellä kolme tuntia seiniensä sisäpuolella, Alkio näistä uutisista hieman järkkyneenä rukoili:

»Rakas Jumala. Minä rukoilen Sinua auttamaan Suomea rosvojen käsistä. On tapahtunut kauhea erehdys. Pyhän asiana ovat sen langenneet johtajat yhdistäneet rosvojen asiaan.»

Sitten hän filosofoi:

»17.2. Sosialistiset johtajat ovat 15 vuoden ajan rakentaneet vihan ja materialismin päälle. Olisi pitänyt rakentaa luonnontieteellisen kehityksen pohjalle.»

Kuitenkin hän arveli, että venäläiset tosiasiallisesti olivat järjestäneet punakapinan Pietarin turvaamiseksi. Nyt jo oltiin tietävinään, että saksalaiset olivat nousseet maihin Hangossa ja aikoivat maitse Pietariin, kun meressä oli miinoja. Alkion mielestä oli pääasia, että Suomen oli saatava »sotakorvaukseksi ja kansallisella oikeudella Venäjän Karjala Äänistä ja Vienaa myöten».

Alkion kauan kestänyt Suur-Suomi -haave leimahti näin ollen aivan riippumatta ulkopuolisista tekijöistä, kuten esim. ylioppilas- ym. nuorisosta. Hänellä oli jo ohjelmansakin Itä-Karjalaa varten. Sinne oli saatava mm. kouluja ja maanviljelijöitä Suomesta.

Näyttää siltä, että Alkio näihin aikoihin oli optimistinen. Esimerkiksi 18.2.1918 hän suunnitteli ensimmäisen ryhmäkokouksen ohjelmaa. Sen tapainen pidettiinkin Helsinkiin jääneiden maalaisliiton edustajien kesken. Kokouspaikkana oli Estlanderin mukaan tri Gunnar Landtmanin huoneusto, jossa Vuorimaa asui. Siellä nähtiin Estlanderin kertoman mukaan »päämies Alkiokin parta ajettuna, mustin silmälasein ja lippalakki silmillä».

Kokouksessa keskusteltiin seuraavista asioista:

1. Hallituksen järjestely,

2. Raha-asiain järjestely,

3: Sotilasasiat,

4. Hallitusmuoto,

5. Torppariasiat ja

6. Maantie- ja kyyditysasiat.

Alkion ja muidenkin piileskelevien kansanedustajien mielialat lienevät vaihdelleet hyvinkin paljon päivästä päivään. Tähän vaikuttivat saapuvat tiedot ja monet huhut, joita eri kanavia pitkin tuli heidän korviinsa. Kun esimerkiksi 18.2. Alkio sai kuulla, että Helsingissä oli pidätetty 14 ylioppilasta »joista useimmat surmattu jäälle» (tieto oli liioiteltu mutta sinänsä karmea), alkoi Alkio yhä vahvemmin epäillä, että hän kenties kuului niihin 44 kansanedustajaan, jotka punaiset olivat määränneet pidätettäviksi. Siksi hän näihin aikoihin sekä rukoili että valvoi. »Anna hyvä Jumala rauha», hän kirjoitti muistikirjaansa 18.2.1918. Samoihin aikoihin hän vaihtoi asuntoa ja muutti vakinaiseksi vuokralaiseksi maisteri Einari Keinäsen perheeseen; Keinänen oli naimisissa Laihian kanttorin Antero Iipposen tyttären kanssa.

Varovaisuuden vuoksi Alkio vaihtoi silloin tällöin yöpaikkaa. 21.2.1918 on päiväkirjassa: »Partani uhrasin.» Säilynyt valokuva ja Estlanderin maininta mustista silmälaseista ja lippalakista käyvät yksiin. Samanaikaisesti Kyösti Kallio kasvatti komeat viiksensä ja leukapartansa”. On vähemmän todennäköistä, että johtavassa asemassa olevat tai muuten »kunnolliset» kapinalliset olisivat tehneet Alkiolle enempää kuin Kalliollekaan muuta pahaa kuin ehkä pidättäneet heidät. Myöhemmin (21.2.) kirjailija Iivo Härkönen tarjoutui Alkion sekä muiden maalaisliittolaisten ja punaisten välille sovittelijaksi. Mutta Alkio ei luottanut enää kehenkään tällä linjalla varsinkin kun kapinalliset olivat yhteydessä venäläisiin, vaan arveli:

»Venäjän huonoimpien ainesten kortteeripaikaksi on Suomi nyt joutunut. Näiden parempi sotaväki palaa kotimaahansa. Tänne jää Pietarin rosvo- ja huligaanijoukko. Niitten avulla nyt sitten Tokoi ja kumppanit ovat suorittaneet vallankumouksensa, joka on historian mielettömimpiä. Näiden hengenjulistukset eivät sisällä kansanvallan hiventäkään — — —. Nämä ovat työntäneet kansanvallan sivuun ja pstyttäneet rosvovallan.» Hän oli myös kuullut, että itse Lenin olisi Helsingissä, ja kirjoittaa: »Tietysti järjestämässä punakaartin ahdistavaa asemaa.»

Muuten näkyy hänen, kuten monen muunkin piileksijän, mieliala vaihdelleen suurimmasta toiveikkuudesta synkimpään epätoivoon. »Tiedonantaja kertoo sotatilanteesta, että punakaartit ovat kaikkialla etenemässä ja voitolla. – – – Mikä on valhetta? Mikä on totta?» kyseli Alkio tuskaisena.

Johtohenkilötkin tuntuivat horjuvan. »Tri Voionmaa on ilmoittanut hyväksyvänsä tämän vallankumouksen! Niillä on pehmenneet aivot, jotka eivät tätä hyväksy, on hän sanonut», Alkio kirjoittaa.

Joskus uskallettiin sentään kokoontua. Janhonen, Lohi ja Juutilainen ainakin tapasivat Alkion. Keskusteltiin valiokuntatapaan Ståhlbergin hallitusmuodosta »ja hyväksyttiin sen sisältämä muutos. Hallitusmuodossa pidätimme eduskunnalle ennen määrittelemämme lainsäädäntövallan, mutta hallitusvallan olemme taipuvaiset järjestämään presidentille ja hallitukselle», Alkio kertoo maalaisliittolaisten kapinan johdosta muuttuneesta kannasta.

Piilopaikassa kävi silti vieraitakin. Jopa Ståhlberg toi Alkiolle »postikokouksen» tietoja. Samoin Juhani Aho kävi Alkiota tapaamassa. Aho oli — kuten hänen »hajamietteensäkin» osoittavat — synkeällä mielellä. Oli tullut tietoja Hiidenheimojen murhasta, ja Alkio itsekin oli alakuloinen, varsinkin kun Vilppulan rintamalta ei oltu pariin päivään saatu mitään tietoja. Alkio arvioi silti hyvin järkevästi tilannetta, kun punaisten lehdet kertoivat näiden joukkojen etenemisestä. Hän kirjoittaa 23.2.1918.

»Tämän selitän näin. Täällä on oletettu tilanne liian hyväksi. Oletettiin Mannerheimin hyökkäävän kuin kylätappelussa päätä pahkaa. Nyt on vasta kuukausi kulunut. Tämä aikana on täytynyt maasta polkaista suuri armeija ja tuoda sille aseet ja harjoittajat meren takaa. Hurjasteltu? Jos he olisivat varomattomasti hyökänneet, se olisi ollut rikos. Sitä vastoin vastustajat ovat pestanneet ja harjoittaneet koko kesän, varsinkin syyskesällä ja syksyllä sekä varanneet aseita ja varusteita. Jos Mannerheim voisi kunnollisesti hyökätä maaliskuun 10. päivän tienoilla, se olisi loistava teko. Tähänastiset taistelut Vilppulan rintamalla ovat olleet etuvartiotaisteluita,joiden tarkoituksena on ollut estää punaisten työntyminen pohjoiseen päin. Luopunut kuuluu olevan vaan kuinka hirveästi se kysyy miehiä. Voi niitä, jotka saivat tämän aikaan. — — —Punakaartilaiset pääasiassa pilaantuneita patterityöläisiä, jotka taistelevat rosvous- ja murhaamisvapauden puolesta. Vain pienempi osa taistelee sosialistisen yhteiskunnan puolesta.»

Alkiolla näyttää olleen ihmeen hyvä strateginen oivallus tilanteesta, vaikka tiedot olivat ristiriitaisia. Ehkä hänen käsityksensä vastustajasta olivat muuttuneet liiankin mustiksi — olihan punaisella puolella tiettävästi varsin paljon vakaumuksensa puolesta taistelijoita —, miten se vakaumus sitten oli syntynytkään. Alkio myöntää itsekin (26.2.), että »kun puhuu yksityisesti jonkun kapinallisen kanssa, niin he puhuvat jatkuvasti kansan onnesta, mutta kun heitä on 2-3 joukossa on heti toinen ääni kellossa, he puhuvat aivan päinvastoin».

Sen sijaan Alkion mieli on synkkä kun hän tarkastelee »julkityönsä, yhteistyönsä» tuloksia, kaikki tuo pyrkii näyttämään turhalta ja mieli palaa omien luo. »Se kuohuttaa mieleni kyyneleihin, etten saa olla siellä. Mikä tarkoitus on sillä, että minun tulee nyt olla täällä. vai onko se vain joittenkin ilkeitten tilanteitten yhteensattuma?» hän kysyy.

» Tieto oli todistamaton. Voionmaata kyllä tiettävästi kapinan jälkeen »kuulusteltiin., mutta hänet lienee havaittu täysin viattomaksi, niin idealisti ja helposti innostuva kuin hän olikin. Yksinäisissä mietteissään Alkio tutkiskelee myös kaupunkivastaisuuttaan. Kaupungeilla on merkityksensä kulttuurielämän keskuksina. »Tässä yhteydessä ohjelmana vuodelta 1905 on tarkistettava», hän tunnustaa. Pelkkiin itsetutkisteluihin Alkio ei kuitenkaan tyydy: »Ruotsia olen lukenut. Luulen, että se alkaa sujua», hän kirjoittaa 10.3., mutta sanoo silti yötä päivää pohtivansa, mitä on tehtävä sen jälkeen, kun tästä selvitään. »Ihmiset täällä suunnittelevat yhtä ja toista, mutta en ole vielä tavannut ainuttakaan, joka olisi esittänyt jotakin järkevää», Alkio pessimistisesti arvelee.

Siinä oltiin kuitenkin oltu varsin yksimielisiä, että yksityiselle yritteliäisyydelle oli annettava vapaus ja nyös valtion oli sitä edistettävä. Alkio paheksui vain sitä gulassausta, jota Helsingin kurjissa ravinto-oloissakin harjoitettiin. Olihan piileskelevienkin ostettava kaikki tarvikkeensa salakaupasta. Hän ajattelee: »Silloin kun toiset vuodattavat verensä vapauden puolesta, toiset istuvat vangittuina ja toiset pakolaisina ja takaa-ajettuina piileskelevät, silloin nämä hyenat jo suunnittelevat uusia ansiomahdollisuuksia.»

Maaliskuun puolella alkoi jo tihkua parempia uutisia, tosin myös aivan perättömiäkin huhuja’. Mutta Saksasta käsin Edvard Hjeltiltä kuului hyvää, ja lähettiläs v. Bruck oli matkustanut Berliinistä Suomeen (Vaasaan). Kalliolta Alkio sai 11.3. terveiset, että ratkaisua saataneen jo odottaa. »Koska se tapahtuneekin. Olemmeko vielä pitkäksikin ajaksi tuomittu tähän onnettomaan toimettomuuteen?» Alkio kyselee. Häntä ilahdutti kuitenkin kuulemansa juttu: Kuuluisan saksalaisen sosialistijohtajan, suomalaisten hengenheimolaistensa idolin Kautskyn terveiset Suomen kansanvaltuuskunnalle oli tuonut Saksasta Wäinö Wuolijoki.

Kautsky oli sanonut:

»Minä olin luullut, että Suomi on sivistynyt maa, jossa bolsevismilla ei ole edellytyksiä. Mutta minä olen nyt huomannut pettyneeni. Sanokaa minun terveiseni Suomeen, että bolsevismi on sosialismin vaarallisin vihollinen!»

Wuolijoki oli kansanvaltuutetuille rohkeasti sanonut olevansa samaa mieltä. Olipa tokaissut Haapalaiselle joka oli myös sisäasiain valtuutettu: »Minua voidaan nyt pitää vastavallankumouksellisena. Mutta jos aiotte minut ampua, niin ampukaa edestä eikä takaa salaa.» Kansanvaltuuskunta oli ollut hyvin vakavana, Alkiolle kerrottiin.

Alkio oli huolissaan edustajatovereittensa kohtaloista. Hän oli kuullut, että Oskari Lahdensuo, joka oli sairas mies, oli Tampereella vangittu. Itse hän pyrki yhteyteen mm. Wilhelmi Malmivaaran kanssa, mutta tavoitti tämän vain puhelimitse. Saksalaisten joukkojen maihinnousu Ahvenanmaalla”» ilahdutti, kun se oli tapahtunut tiettävästi valkoisen Suomen hallituksen pyynnöstä. Mannerheim —»Suomen tasavallan joukkojen ylipäällikkö» kuten Alkio jopa vähän ylvässanaisesti kirjoitti 11.3.1918 — »on myös ilmoittanut, että sitten kun olemme saaneet aseita divisioonan verran voimme suorittaa loppuun taistelun ryssiä ja punakaartia vastaan. Mutta Etelä-Suomen lukuisat verityöt pakoittavat hallituksen kääntymään Saksan puoleen. Venäläiset joukot, nämä bolsevikit, on poistettava Suomesta, ei sovi että venäläiset sotajoukot avustavat punaisia rosvojoukkoja vastoin rauhanehtoja».

Maaliskuun puolivälissä Alkio sai tietoja Vilppulasta »samasta lähteestä». Valkoiset joukot olivat todella lähteneet Tamperetta kohti. Se olikin hänelle tarpeellinen tieto, sillä näytti siltä kuin Alkion hennot tässä pisteessä, puolentoista kuukauden epävarmuuden ja uhanalaisen aseman jälkeen, olisivat olleet erittäin kireällä. Harva se päivä hän merkitsee päiväkirjaansa: »— — — ruumistani pistelee kuin neuloilla. Kun kansalaiselämä on mennyt niin kyseelliseksi kuin meillä, mitä arvoa sille voi antaa? En minä ainakaan» (16.3.1918). »Olen tänään hermostoni suhteen pilalla, siksi epäluuloinen» (18.3.1918). Epäluulot kohdistuivat niihinkin tietoihin, joita tunnettu Georg Schauman »pitkässä keskustelussa» kävi Alkiolle kertomassa Mannerheimista.

»Mannerheim oli herättänyt luottamusta jo kadettikoulussa, ei tosin valmistunut sieltä vaan tuli ylioppilaaksi (ruotsalaisesta) normaalilyseosta. Sotilaallisen koulutuksensa sai Venäjällä. Tammikuussa oli käynyt eduskunnassa, jolloin Svinhufvud tapasi hänet ensi kerran (tuntien heti luottamusta jnp.).»

Olihan Alkiolle muitakin teitä kulkeutunut rohkaisevia tietoja Mannerheimista, kuten päiväkirjasta näkee. Mutta kaikenlaiset vastakkaiset huhut risteilivät valkoisen kenraalin voittokulusta aina punaisten menestyksiin. Mikä on totuus? Alkio jälleen (18.3.) kysyy itseltään. Kuitenkin hän kallistui uskomaan, että » Mannerheimin joukot kaikilla suunnilla olivat alkaneet vastustamattoman rynnäkön ja punaiset olivat peräytyneet suurin tappioin Kurussa ja Vilppulassa».

Pian oltiin ratkaisun edessä. Jo 26. maaliskuuta Alkion mieliala alkoi kirkastua. Hän kävi Juhani Ahon luona ja kirjoittaa: »Hauska ilta, rintamalta tulleet uutiset nostivat jo toivemieltä. Oli saatu myös kuulla, etteivät Ranska, Englanti ja Yhdysvallat auttaisi Venäjää ellei se maksaisi velkojaan, Japanille oltiin niin myötämielisiä, että sille olisi annettu Siperia Uralia myöten. »

Maaliskuun viimeiset päivät elettiin odotuksen merkeissä. Levottomuus vallitsi sekä punaisten vallanpitäjien että vastapuolen leirissäkin. Pitkänä perjantaina 30.3.1918 Alkio oli saanut kuulla, että seuraavana yönä toimeenpantaisiin kotitarkastus pakolaisten ja aseiden löytämiseksi. Alkiokin olisi lähtenyt asunnostaan Keinäsiltä, mutta hänen isäntänsä arveli, että elleivät etsijät löytäisi Alkiota, vietäisiin hänet. Niinpä Alkio päätti jäädä, mutta kirjoitti Liakalla asuvalle tyttärelleen Kertulle:

»Jos minä sattuisin joutumaan heidän käsiinsä, älä sinä pelästy. Täällä on Sinulle rahaa 440 markkaa siltä varalta, että tulet toimeen.»

Tyttären piti lähteä Pohjanmaalle heti kun tie avautuisi.

»Sinä lähdet lohduttamaan kotiväkeä. Minä tulen perässä niin pian kuin vapaudun. Ole luja loppuun asti. Koetan ilmoittaa Sinulle olinpaikkani, että saat tuoda vaatteita jms.

Sinun isäsi.»

Lujamielisen Alkion uhrimieli ja varokeinot olivat kumminkin tarpeettomat sillä kotietsintähuhut osoittautuivat vääriksi. Päinvastoin. 31.3.1918 tuli Alkion käsiin salateitä Mannerheimin antama vakuutus:

»Minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan ylipäällikkönä, jollainen minulla on kunnia olla, etten pane mjekkaanj tuppeen ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa.»

Tiettävästi Mannerheimin sisällytti »miekkavalaansa» myös heimoveljien vapautuksen. Kuun vaihteessa Alkio istui Liakalla seurassa, jossa olivat kansanedustajat Pulliainen ja Hytönen sekä tarkastaja Kerkkonen.* Tällöin »kirkotettiin» kansanpuolueeseen kuuluvaa Pulliaista, joka »ei itsekään tajunnut puolueensa merkitystä». Nähtävästi selitys löytyi siitä, että hänelle oli vakuutettu, ettei maalaisliitossa tarvinnut pelätä talonpoikaisen luokkapuolueen nimeä. Keskeisempi kysymys oli kumminkin valtiomuoto; jo punaisen vallan loppuvaiheessa liikkuivat sitkeästi huhut, että kuningasvaltaa suunniteltiin. Nämä huhut saivat katetta samalla kun toiveet vapautuksesta kasvoivat tietojen tullessa siitä, että saksalaiset olivat 3.4. nousseet maihin Hangossa. Nyt tuntui ratkaisu olevan lähellä, Alkion päiväkirja kertoo, ja mm. Viapori tyhjennettiin 3.4.1918.

Inhimillistä oli, että Alkion, kuten monen muunkin samassa asemassa olevan, pyrki valtaamaan ahdistus tällä yhdennellätoista hetkellä. Helsingissä julistettiin suurlakko ja pian punaiset valmistautuivat — avunsaantitietojen harhauttaminako?— epäluulojen kalvamina taisteluun.” Näkyviä merkkejä tästä oli mm. »kuularuiskujen» (konekiväärien) sijoittaminen taloihin. Nämä konkreettiset sodan tunnukset nähdessään Alkion tuskainen mieli kohdistui ei omaan asemaan vaan pojan tuntemattomiin kohtaloihin:

»Voi Herra Jumala ethän ole vaatinut poikaani tämän mielettömyyden uhriksi. Jos meistä toisen on kuoltava, jätä poikani, ainut poikani. Hänellä on edessä elämä, minulla joka tapauksessa pian kuolema!»

Jälleen 7. huhtikuuta Alkio kirjoittaa:

»Jos poikani, ainut poikani sota on vienyt, niin se on vienyt minut.»

Rupesipa Alkio tuumimaan, oliko »saksalaisten tulokin erehdys». Mutta käynti Liakalla teki hänet, kuten tavallisesti, jälleen optimistisemmaksi. Hän totesi 7.4.1918:

»Helsingissä eletään jännityksessä, mutta päinvastaisin tuntein odotetaan saksalaisia.»

Nähtävästi tämän pelon ajamana tunnettu sos.dem. kansanedustaja Hilja Pärssinenkin vakuutti Liakalle:

»Jos te porvarit tietäisitte mitä kaikkea olemme tehneet teidän hyväksenne. Mutta joukossamme on anarkisteja, jopa anarkistisia lapsijoukkoja.»

Lopun alkua todisti myös se, että »itkeviä punakaartilaisia näkyi kaduilla». Tieto siitä, että »Hankoon oli tullut 22 saksalaista laivaa», ja mereltä kuuluva tykkien jyske antoivat uutta varmuutta ja uskoa pelastukseen. Näissä merkeissä kokoontui Alkion kertoman mukaan ensi kerran kapinan alkamisen jälkeen koko kaupungissa oleva maalaisliiton ryhmä Helsingin valtauksen ovella edustaja Takkulan asunnossa 11. huhtikuuta. Siellä pohdittiin ennen kaikkea seuraavia asioita:

1. Milloin ja missä eduskunta kokoontuu? Useimmat olivat sitä mieltä, ettei ainakaan Helsingissä.

2. Onko edustajille maksettava palkkaa Helsingissä olosta? Tästä kaikki olivat yksimielisiä)

Samanaikaisesti alkoikin Helsingin valtausnäytelmä. Alkio heräsi torstaina 11.

huhtikuuta jo klo 4 a.p. ammuntaan Huopalahdesta. Näin hän kertoo »mukanaolostaan»:

»Olimme Fjälldalin (Tunturilaakson) kallioilla, kuulimme kanuunoiden jyskeen ja kuularuiskujen rätinän. Keinäsen pikku poika mukana. Ammunta siirtyi Fredriksbergtm (Pasilaan). Lähemmäksi. Kun olin ollut jonkin aikaa kotona tulivat Keinäset hengästyneinä juosten. Oli 25-miehinen punakaartilaisosasto ruvennut ampumaan ihmisiä kalliolle, muuan kimmoke oli vähällä sattua poikaan. Heitä saatanoita!» puhkeaa Alkio kiivastuksissaan lausumaan ampujia tarkoittaen.

Silti hän arvelee, ettei työväkeä saa heittää oman onnensa nojaan. Lopun alkua oli, että pari tuhatta punaista oli heittänyt aseensa »Sockenbackassa» (Pitäjänmäellä),  kuten hän oli kuullut. »Tunturilaakson kalliot ja Fredrikinkadun seudut ovat punaiset sitä vastoin miehittäneet ja jatkavat taistelua.» Tästä Alkio jatkaa 12.4. kokemuksiensa kuvaamista:

»Suurikokoinen kanuuna on kallion takana. Aletaan valikoida lapsille ja naisille turvallisia paikkoja huoneustossa. Omituinen vaikutus on tuolla kanuunanjyrinällä. Se kuulostaa kuin musiikilta. Meillä ei ole aseita eikä muitakaan mahdollisuuksia. — Kuularuisku- ja kiväärituli Temppelimäellä ja Dagmarinkadulla vain yltyy. Yht’äkkiä kuuluu huuto: ’Saksalaiset tulevat!’ Silloin kaikki ryntäävät ikkunoihin, eläköön- ja hurraa-huudot kaikuvat. Vastakkaiselta Aurorankadulta laskeutuu saksalainen etujoukko. Me huudamme ja heilutamme lakkejamme, He vastaavat. Heitä laskeutuu Fredrikinkatua, Rautatienkatua —. Taistelu kiihtyy. Eräs punainen yrittää karata Kampin kasarmilta. Ammutaan, Samoin 2 ryssää. Kampin kasarmilta heilutetaan valkoisia lippuja. Saksalaiset saapuvat sinne. – – – Ihmisiä purkautuu kalliolle katselemaan. Kanuunat jyskivät Nikolajeffin (auto ym. liikkeen) paikkeilla. Kuularuiskujen rätinä täyttää ilman.

Klo 5 kasvaa kuularuiskutuli. Turun kasarmin tienoilta Rautatienkadulle marssii suurempi saksalainen armeijaosasto rensseleineen, kivääreineen. Vakavaa, karaistua, pienikokoista väkeä. Tervehdin lakkiani heiluttaen, huudetaan eläköön-huutoja. Naiset jakavat voileipiä, kaljaa, limunaatia. – – – Kuularuiskut rätisevät, kiväärit säestävät. Yhä suurempia joukkoja saksalaisia tulee.

Klo 1 (i.p.) on saksalainen laivasto laskenut rantaan. On 2 dreadnoughtiakin. — Huumaavaa rätinää, Ei pelkoa, mutta murhetta. Miksi kaikki tuo? Klo 8.50 (i.p.) seisomme puistokäytävässä. Suuri ilohuuto Henrikiltä** päin. Samalla naisten huutoa. Valitusta. Joku punaisten varustus on vallattu.

Alkio jatkaa värikästä kuvaustaan ja kertoo lisäksi mm., että eräät saksalaiset sotilaat ihmettelivät, mitä punaiset olivat tehneet. Kysyipä eräs suomalainen saksalaiselta sosialistilta, miksi he taistelivat suomalaisia aatetovereitaan vastaan. Nämä vastasivat: »Eivät ne ole sosialisteja, nämä ovat roistoja.»

Alkiokin näyttää taistelujen tuoksinassa kiihtyneen. Halveksivasti hän tänä ratkaisevana valtauspäivänä sanoo: »Piiat huusivat eilen eläköötä punakaartille, tänään saksalaisille!»

Valtauksen ollessa näin päätösvaiheessaan — hajalaukauksia kuului vielä sieltä täältä — Alkio maalaisliittolaisine tovereineen piti sen verran ryhmäkokousta, että voitiin valita eräänlainen jaosto. Alkio kävi myös Säätytalolla, jonne valiokuntaasioissa oli usein kokoonnuttu ja missä punaisen ajan muuan pääkortteeri, punaisen kaartin yleisesikunta yms. oli sijainnut. Siivo oli tämän näköistä:

»Kaikki näyttää siltä kuin ei missään olisi käytetty enempää luutaa kuin riepuakaan. Pahin pappissäädyn huone, jota osittain käytetty käymälänä. Muiden säätyjen vähän paremmassa kunnossa. Porvarissäädyn huoneessa punakaartin päällystö istunut. Tässä näkee millaisiksi olot uuden hallinnon aikana olisivat muodostuneet. – – – Yleensä ei kaupungilla ole paljon vahingoittuneita rakennuksia. Työväentalo, Borgströmin tupakkatehdas, keisarillinen linna ovat saaneet tykjnosumja.

Punaisia sotavankeja viedään laivoihin. Töihin Saksan länsirintamalle? Ryöstetty mm. SOK:n viljavarastot ja viety Pietariin.»

Alkion kuvaus »tämmää» yhteen mm. Tannerin ja Halstin vastaavien huomioiden kanssa. Taistelun jäljet eivät olleet kovinkaan pahat; ne näkyivät selvimmin siellä, mihin laivatykit olivat osuneet, kuten työväentalolla, Borgströmin tupakkatehtaalla, Keisarillisessa linnassa. Muualla sotatoimista kertoivat pääasiassa rikotut ikkunat, lasinsirpaleet jms. suhteellisen helposti korjattavissa olevat I vauriot. Vähäisiä olivat tuhot esimerkiksi Tampereen tuhoihin verrattuina.

Alkio siis säästyi, kuten myös hänen lähipiirinsä ja omaisensa suurilta menetyksiltä; hän kärsi vain »henkisiä vaurioita». Hän oli muuten varsin lujamielinen, vain poikansa vuoksi levoton. Merkillistä ei ole, että Paavo-pojalla itsellään oli satojen kilometrien päässä varsin samat mietteet, ja myös syynsä niihin. Paavo Alkio on kertonut, että hänen seistessään suunnilleen näihin aikoihin vartiossa Laihian asemalla muuan tuttu kansanedustaja matkusti ohi. Häneltä poika kysyi tietoja isästään. »Voi poika parka» oli tämä sanonut. Alkion kohtalosta oli näet  sinnikkäästi vääriä huhuja liikkeellä, Juho Koivisto on kirjoittajalle kertonut, että maakunnan miehet olivat todella huolissaan Alkiosta. Tunteet purkautuivat jopa uhkailuun: »Jos Alkio on tapettu kyllä se maksaa monen punikin hengen!»

Sitä suurempi oli tietenkin ilo, kun totuus paljastui.

Ylh. vas.: Alkio pakolaisena punakapinan aikana Helsingissä. Poskiparta on uhrattu, mustat silmälasit ja lippalakki tehostavat naamiointia. Paavo Alkion hallussa. — Ylh. oik.: Kallio meni senaattoriksi huhtikuun 27. p:nä 1917 — vastoin Alkion tahtoa. Kerttu Saalastin arkisto. — Alh.: Kenraali C.G.Mannerheim puhuu eduskunnalle 16.5.1918 paraatissa. Mannerheimin edessä erottuvat puhemiehet Alkio ja Lundson. Museovirasto.

Alkio ei ollut toimeton niiden parin viikon aikana, jotka hän vielä joutui viipymään Helsingissä. Silloin oli mm. porvarillisen delegaation kokous, josta tuonnempana ja runsaasti keskusteluja varsinkin tulevasta valtiomuodosta. Nämä keskustelut eivät suinkaan aina sävyltään tyydyttäneet Alkiota. »Herrat ovat nyt todella niin ylimielisiä että alan pelätä mitä tästä tulee», Alkio mm. huhtikuun 18. pnä kirjoitti päiväkirjaansa. Hän oli kyllä vakuuttunut siitä, että rintaman tuolla puolella oli enemmän samanhenkisyyttä, tasavaltalaismielisiä ja demokraattisemmin ajattelevia. Mutta kesti jonkin aikaa ennen kuin tie omalle puolelle vapautui.

Taisteluja näet käytiin Helsingin valtauksen jälkeen jatkuvasti sisämaassa, jopa raivokkaasti: Niinpä saksalaiset vasta 21.4. valtasivat Hyvinkään, 22.4. he etenivät Riihimäen tärkeään risteykseen, 25.4. punaiset pakotettiin poistumaan Lempäälästä, mutta vasta 28.4. he antautuivat Toijalassa. Näin vähitellen avautui pääsytie Helsingistä Pohjanmaalle. Rata sinne saatiin jonkinlaiseen kuntoon juuri vapuksi. Tällöinkin oli junankulku poikkeuksellinen, kuten junalla Alkion kanssa samanaikaisesti matkustanut Paavo Virkkunen kertoo.’

Alkio puolestaan aloitti matkavalmistelunsa hänkin aikaisemmista periaatteistaan poiketen. Näin hän itse kirjoittaa muistikirjaansa vapunpäivänä 1918:

»Minulla on kivääri mukana. Sain sen aamulla Helsingin esikunnasta n:o 317 118. Kannan sitä tehdäkseni kunniaa isänmaan vapauttajille. Tahdon opetella sitä käyttämään. Minun täytyy oppia edes itseäni puolustamaan ja omaisiani ja kotiani. Ikuisen rauhan aate oli tällä kertaa liian kaukainen unelma.»

Niin lähti matkalle »Helsingin pistimistä» kolme vaunullista kansanedustajia, jotka saivat nähdä paljon »hävityksen kauhistusta» matkallaan. Ja todelliset sodan jäljet Santeri Alkiokin, rauhanaatteen mies, joutui näkemään matkansa varrella. Korson asema oli raunioina, Hämeenlinnassa aseman perustukset vielä savusivat,  Parolan asema oli melkein maan tasalla ja Toijalan asemalta kilometrin päässä oleva silta oli räjäytetty, niin että matkustajat saivat kulkea jalan tämän lyhyen matkan asemalle, jossa odotti toinen juna.

Matkamiehemme pääsi kuitenkin kotiasemalleen Laihialle 1/2 3 toukokuun 2. päivän varhaisaamuna. Alkio kertoo edelleen:

»Ihmeen ihana aamu. Pari isäntää suojeluskuntalaisia vastassa.’ 2.5. kävin tänään katsomassa ystäviäni: Iipposella, Hollossa, kaikissa Koskisissa, Pajukoskella, esikunnassa. On liikuttavaa nähdä miten ystävällisesti ihmiset tulevat tervehtimään kädestä ja toivottamaan onnea, että vielä on hengissä palannut. Kapteeni Ahto Sippola kävi luonani urkkimassa tulevista sodan jatkamismahdollisuuksista ja hallitusmuodosta j.n.e.— — — Me olemme kotona. Tuossa on oikeata leipää ja kulhossa maitoa! 2.5. menin Vaasaan ja kaikki ihmiset ihmettelivät pelastustani. On ihme, että ihmiset rakastavat.»

Santeri Alkion henkilökortti keväällä 1918. Siitä näkyy, että hän on kirjailija ja eduskunnan jäsen. Paavo Alkion hallussa.

Varsinkin kuvalla varustetun henkilökortin takapuolella on leimojen runsautta: Suomen eduskunnan, saksalaisen komendantin viraston ja Helsingin Jääkäriprikaatin Esikunnan leimat symbolisoivat tavallaan vallanjakoa. Paavo Alkion hallussa.

Santeri Alkion aseenkantolupa 1.5.1918. Kivääri on vieläkin Alkionmäen seinällä. Paavo Alkion hallussa.

Päätelmiä kapinasta

Puoluesihteeri V.Kivimäki oli tietysti ensimmäisiä, joka kirjeessään heti viikon kuluttua Alkion kotiutumisesta lausui vilpittömän ilonsa isällisen johtajan paluusta:

»Tulee mies merentakainen

Ei tule maanalainen

On kuin puolittain maanalainen mies, joka on joutunut kokemaan täysin sen punaisen hirmun», Kivimäki arveli.

 Hän esitti sitten, mitä puoluetoiminta nyt tarvitsi, nimittäin: 1. puhujia, 2. puolueen vuosikokouksen määräämisen, 3. paikallisosastojen mallisääntöjen hahmottelun ja 4. kohdassa puoluesihteeri muistutti, että oli kutsuttava koolle keskushallituksen jäsenet.

Varmaan tämä ripeä toimiin tarttuminen oli paras tapa selviytyä siitä osittaisesta Sokkitilasta mihin yllättäen alkanut punakapina oli monet saattanut. Järkyttyneenä Alkio monen muun lailla näyttää tunteneen ankaraa vihastusta kapinaan ryhtymisestä, mutta ei tahtonut monien valkoisten tavoin syyttää koko työväenliikettä »tapahtuneesta mielettömyydestä», vaan piti syypäänä sitä »niin luonnotonta sosialidemokratiaa kuin meillä on ollut», kuten hän kesällä 1918 sanoi. Tilannehan oli sellainen että oli käyty taisteluun maailman kansanvaltaisinta järjestelmää vastaan. Alkio toteaa eräänlaisessa yhteenvedossa, että oli hyväksytty valtalaki, kunnallinen äänioikeus oli marraskuusta 1917 lähtien yleinen ja yhtäläinen, samoin 8-tunnin työpäivä oli todellisuus. Tämä suurlakon aikana tapahtunut sovitteluratkaisu tapahtui kuitenkin liian myöhään, lakon yhteydessä sattuneet väkivaltaisuudet kiristivät välejä, jotka erityisesti eduskuntavaaleissa kärsitty tappio oli sosialistien taholta jo ennestään huonontanut. Heidän suurin erehdyksensä oli myös sos.demokraattien marraskuun puoluekokouksessa yhtenäisyyden nimessä tapahtunut ratkaisu; menettelytapaponsi tehtiin niin väljäksi, että se sisälsi sekä vallankumouksen että parlamentaarisen toiminnan. Kun sitten punaisen senaatin tilalle tuli Svinhufvudin hallitus ja etenkin kun tammikuussa eduskunta teki päätöksensä »lujan järjestysvallan» luomisesta, alkoi kiihtyneiden punaisten mitta olla täysi. Oikeastaan Helsingin punakaarti — kuten on havaittu —omavaltaisesti pani pyörät liikkeelle, mutta tapahtumien kärjistymistä useata eri linjaa pitkin kuvaa se seikka, että sotatoimet puhkesivat kolmessa paikassa suunnilleen yhtä aikaa: Viipurissa, Helsingissä ja Pohjanmaalla)

Punakapinan ja vapaussodan jälkeen Alkio keväällä 1918 valaisi tapahtumien kulkua laajahkossa kirjoituksessaan, jossa hän myös korosti tapahtumien liittymistä kansainväliseen vallankumouskuumeeseen — tosin vallankumous oli silloin vasta Venäjällä toteutettu.

»Nuorisosta suunnaton määrä kehittyi huligaaneiksi sosialistisen kasvatuksen luonnollisena hedelmänä. Kun nyt välitön yhteys venäläisten sotilaslaumojen kanssa syntyi, kun vallankumouksen aalto vyöryi hypnotisoiden kaikki kansalaisainekset, saattaa hyvin ymmärtää, miten äly ja yhteiskunnallisen järjestyksen kunnioitus menettivät kaiken vaikutusvaltansa. — — —

Parlamentaarinen valta oli Suomessa saatu, mutta kumouksen odottajat näkivät siinä vain omien tarkoitustensa esteen. Oli päästävä ihmisten omaisuuteen ja vereen käsiksi. —

Tieteellinen sosialismi muuttui kumousmiesten mielissä porvarilliseksi hapatukseksi. Ryssän sotamiesten, Helsingin ympäristön patterityöläisten ja huligaanien yksinkertainen rosvopsykologia astuu johtavaan asemaan.»

Näin ankarasti, ja osittain kohtuuttoman ankarasti, Alkio tuomitsee kapinaan ryhtymisen nimenomaan siitä syystä, että sitä ennen oli hänen mielestään tehty kaikki mahdolliset myönnytykset sen estämiseksi.

Alkio sanoi lisäksi:

»Nyttemmin saavutettu raskas kokemus osoittaa, että tähän oli enemmänkin kuin syytä. Joskaan ei voitu estää tuhoavaa kapinaa oli siltä koko maailman silmissä viety kaikki Suomen oloihin perustuvat edellytykset. Suomessa oli nyt yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, kunnallinenkin, ja lailla säädetty 8 tunnin teollisuustyöpäivä. Siinähän olivat kaikki vallan välineet siirtyneet työläisluokalle pidemmälle kuin mihin aseellinen vallankumouskaan olisi voinut johtaa.»

Sitten Alkio selosti syksyn 1917 tapahtumia, suurlakkoineen ja väkivallantekoineen ja sanoi tietäneensä, että

»täällä toimi jo koko viime suven salainen vallankumouskomitea, joka valmisteli suunnitelmaa veristä vallankaappausta varten. Kaikki ajateltiin tapahtuvaksi yhteydessä Venäjän bolshevikihallituksen toimenpiteiden kanssa sekä venäläisten sotamiestan ja punakaartilaisten avulla».

Sitten Alkio jatkaa:

»Syksyinen kapina kuitenkin tukahtui. Voi varmuudella sanoa, ettei se edes siinä laajudessa kun tapahtui marraskuulla, olisi voinut liikkua, jos Suomella olisi jo oma sotaväki, ja venäläinen sotaväki ei olisi täällä. Kun sitten ruvettiin järjestysvaltaa suunnittelemaan, kävivät sosialistit sitä vastaan taisteluun hengen edestä. Järjestysvallan aikaansaamisen vastustamisellaan sosialistiset kansanedustajat paljastivat sisunsa. Siitä tuli varsinainen kapinan yllytysväline. Järjestysvallan ja valtion sotaväen selitettiin ilman muuta tarkoittavan — — — sotaa työväkeä vastaan. Siten sidottiin työväen asia bolshevikikapinaan ja punakaartin asiaan. Porvarillinen hallitus sellaisenaan oli toinen sopiva aihe. — — — Ja vihdoin yleinen elintarvikepula. Ikään kuin sitäkin olisi voinut kapinalla auttaa. — — — Työväenasia petettiin ja luokkavihasaaman hirvittävänä hedelmänä maa syöstiin kapinatilaan, joka järkytti koko valtakuntamme olemassaoloa.»

Vihdoin Alkio toteaa, että sosialistit »vaahtosivat» aikoinaan rauhanaatteen puolesta ja vastustivat omaa sotalaitosta:

»Ei koskaan liene kavalammassa ja petollisemmassa hengessä suurta aatetta käytetty vallankaappaushankkeiden peittona. Mutta meidän sosialidemokratiamme oli vaipunut niin hirveän syvälle turmelukseen ja valheeseen, että mustimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset väärennykset saattoivat olla sen tarkoituksiin soveltuvia keinoja.»

Alkio oli sitä mieltä, että Suomi ehkä suoritti historiallisen tehtävän veljessodan kurjuudenkin läpikäytyään. »Suomen piti kasvattaa sosialidemokraatinen punakaarti, että muut kansat vapautuisivat sen kirouksista meidän esimerkkimme valossa. — Tämä taistelu oli kohtalon kirjoissa määrätty Suomen osaksi.»

»Mutta mihin nämä raskaat ajat velvoittivat? Ne velvoittivat kaikkia lähtemään uudistunein mielin vastaisuutta kohti. Veljessota meillä oli, sen välttämättömyys tuli ulkonaisen tuotteena. Veljessotaa meille ei saa ikinä enää tulla. Suomessa pitää nyt kaikkien kyetä kasvattamaan itsessään ja ympäristössään sellainen keskinäisen ymmärtämyksen ja lujan kansallishengen läpitunkema elämänkatsomus, että se kykenee ratkaisemaan kaikki tällaiset mahdollisuudet. — — — Taloudellisessa, yhteiskunnallisessa ja valistuksellisessa työssä on nyt käytävä toteuttamaan niitä ihanteita, joita kansalaiset parhaimmilla hetkillään tuntevat.Luokkarajain hajoittavat edellytykset on hävitettävä. Suomen kansasta pitää tulla omin neuvoinsa kanssa, joka kestää historian leikin. Ja siksi sen kohottaa vain luja yhteishenki.»

Omakohtaiset ja läheisten tuttavien kolkot elämykset, katkerat surusanomat, joita kapinakevät oli tuonut tullessaan ystävien ja edustajatoverien kova kohtalo, mm. Elias Hollon poika »teekkari» Väinö Hollo oli surmattu, samoin kansanedustajat Mikkola ja Saari, aiheuttivat Alkiossa ankaraa vihastusta veristä kapinaa ja varsinkin sen pääsyyllisiä, »vääriä profeettoja», kohtaan.” Hänelle itselleen oli työväen asia yhä vielä läheinen, eikä hän ollut sokea myöskään yhteiskunnallisille epäkohdille ja luokkarajoille niinä kapinan syinä, jotka nyt oli »barrikadin tälläkin puolen» korjattava. Hän tunsi varsin hyvin myös liikemaailman itsekkyyden, usein raha merkitsi sille kaikkea. »Täällä oli esim, Helsingissä punaisen kapinan aikana pankkimiehiä ja huomattavia teollisuudenharjoittajia, jotka olisivat olleet valmiita panemaan liikkeet käyntiin, ettei kärsitä seurauksista vahinkoa», Alkio mm. eduskunnan porvarillisten ryhmien kokouksessa 8. heinäkuuta 1918 ehkä perustellusti lausui.

Kapina oli Alkiolle syvästi järkyttävä kokemus, mutta voittoon päättynyt vapaustaistelu ja oma vapautuminen kevensivät suuresti oman maan ja kansalaisten kärsimysten aiheuttamaa masennustilaa. Alkio paljasti päänsä taistelussa kaatuneille, tunsi olevansa »verisitein liitetty» näiden hautoihin, jotka »avautuvat historiallisen välttämättömyyden pakosta».

Mutta vanha profeetta terästyi ja ilahtui kun näki pitäjäläistensä, pohjalaistensa yhtenäisyyden. Laihialla olivat vähäväkisetkin panneet kortensa kekoon taistelussa, jota olivat vastustaneet, mutta jota ei ollut voitu välttää. Vaasassa oli vuorostaan tynkäsenaatti, Suomen laillinen hallitus, istunut sinne aikoinaan päätyneen Svinhufvudin johdolla. Siellä olivat myös vihdoin tälle puolen pelastuneet valkoiset kansanedustajat, joista n. puolet luonnollisista syistä oli maalaisliittolaisia; »silmäntekeviä» koko joukosta vain Hahl ja Luopajärvi, Lindman sanoo.

Nämä edustajat olivat pääasiallisesta vain hallituksen tukena, eikä heillä ollut suurtakaan sananvaltaa eikä välitöntä vaikutusta asiain menoon, mutta uutterasti hekin puursivat ajankohtaisten tehtävien parissa ja ennen kaikkea suunnittelivat vapaan Suomen tulevaisuuden rakentamista. Se tulikin nyt olemaan tärkein tehtävä.

Alkiota, kuten muitakin pidemmälle ajattelevia henkilöitä,” huolestutti jo punakapinan aikana sen odotettavissa oleva jälkinäytös ja jälkivaikutukset varsinkin molemminpuolisen köstonhalun aikaansaannoksina. »Herrasväki hautoo kostoa», Alkio jo 22.3.1918 arveli ja totesi, että häviämässä olevat sosialistit kulkivat samoissa ajatuksissa:

»Jos nämä tarkoitusperät vallitsevat kansassamme, siten tullaan sellaiseen yhteiskunta- ja kansalliseen elämään, joka iskee luokkasodan välttämättömyydellä niin syvälle, että siitä ei silloin nousta muuten kuin että jokin vieras kansakunta ottaa täällä vallan käsiinsä laskien kansamme valtansa alle.»

Tämän takia oli nyt pääasiallisimpia tehtäviä kansan eheyttäminen, Alkio sanoi. Ja se merkitsi sitä, että »niitä syitä, jotka luokkavihaa ovat kiihoittaneet koetetaan poistaa».

Täytynee antaa tunnustus Alkiolle, että hän, vaikka oli itse uhattuna, jaksoi näin objektiivisesti, jopa syvän inhimillisesti harkita, miksi näin oli käynyt ja miten tällaiset onnettomuudet vastaisuudessa voitaisiin estää. Ja vaikka punaiset, kuten tiedetään, vielä sodan heille onnettomassa loppuvaiheessa pettymyksensä raivossa suorittivat epätoivon tekoja, ei Alkion mielipide muuttunut. Kansa oli eheytettävä, maa lailla rakennettava. Ensimmäinen tehtävä oli perustuslain, hallitusmuodon aikaansaaminen itsenäistyneelle, vihdoin vapaalle Suomelle.