Valtiomuototaistelussa ja sen jälkimainingeissa

Kirjoittaja:

Aulis J. Alanen

Tasavaltainen syntyään

 

Lienee tunnettua että Santeri Alkio oli K.J.Ståhlbergin rinnalla keskeisin tasavaltamme esitaistelija. Tasavaltaisuus kytkeytyi hänellä kansanvaltaan, joka vuorostaan oli kantavana ideana koko Alkion poliittisen taistelun ajan. Alkion tasavaltalaisuus taas oli ilmennyt jo maaliskuun vallankumouksen jälkeisessä perustuslakikomiteassa; olihan perustuslakikomitea jo 4.6.1917 päätynyt siihen, että Suomesta oli tuleva tasavalta.

Kesällä 1917 Alkio piti ilman muuta selvänä, että komiteassa kiinni lyöty Suomen tasavalta oli tosiasia. Tämä käy ilmi hänen sepittämänsä maalaisliiton vaalijulistuksen tavoitteista, joista ensimmäinen oli: »Suomi on muodostettava tasavallaksi.» Kun sitten uusien vaalien jälkeen vakavat neuvottelut Suomen itsenäisyydestä marraskuun lopulla 1917 alkoivat, edustivat Alkio ja Vuorimaa ns. porvarillisessa delegaatiossa selvää tasavaltalaisuutta. Tasavaltainen hallitusmuoto olisi ilman muuta vahvistettava oli mm. Vuorimaan kanta. Kun toiset jäsenet halusivat odottaa Ståhlbergin perustuslain lopullista valmistumista Alkio jälleen enteellisesti arveli:

»Jos odotamme uuden hallitusmuodon hyväksymistä, saamme sillä välin saksalaisen prinssin hallitsijaksi. Ajankohta on siihen erittäin sopiva.» Lisäsipä hän myöhemmässä puheenvuorossaan: »Maa on yksimielinen tasavaltaisesta hallitusmuodosta.»

On jo mainittu, miten nämä kysymykset askarruttivat Alkiota kapinaviikkojen aikana Helsingissä. Mieliala siellä oli monissa piireissä, varsinkin suomettarelaisten ja ruotsinmielisten parissa kiihtynyt, alettiin avoimesti puhua siitä, että »luja järjestysvalta» — jo tammikuun eduskunnan tavoite — oli saavutettavissa vain monarkialla. Alkiota nämä huhuina hänenkin korviinsa kantautuneet puheet ahdistivat; toteutuisiko nyt hänen pelkonsa, että saksalainen armeija toisi mukanaan saksalaisen prinssin Suomea hallitsemaan; vaihtuisiko vieras ies vain toiseen?

Mainitut kannunvalajat, jotka helmikuun loppupuolelta lähtien silloin tällöin kokoontuivat olivat kuitenkin aluksi varovaisia; sisällissota monine ongelmineen vaati tietenkin päähuomion. Hallitusmuodosta puhuttaessakin keskusteltiin aluksi Tätähän Alkio epäili jo punakapinan aikana saksalaisen avun hinnaksi.

vain valtiollista elämää tasapainottavista tekijöistä; monarkia vaiko tasavalta-kiistan aika ei vielä ollut tullut. Monarkia-ajatuksen esille vetäminen olisi vaikuttanut valkoisten rivejä hajottavasti. Niinpä edettiin tunnustetun merkeissä. Kuitenkin konservatiivisella taholla alkoi yleistyä käsitys, että maan demokraattinen eduskuntalaitos oli sisällissodan syvimpiä syitä. Oltiin kuitenkin tietoisia siitä, että tähän laitokseen kajoaminen merkitsi koskettamista maan demokratian elinhermoon, ja tästä valkoisen rintaman takana oltiin arkoja.

Vaasan hallitus oli näet jossakin määrin selvillä myös rintaman puoleisista mielipiteistä ja valkoisessa Suomessa pysyttiin »Suomen nuorelle tasavallalle», mikä termi toistuu useaan otteeseen hallitusmiesten virallisissakin lausunnoissa,
uskollisina. Itse Mannerheim oli perustanut joukko-osaston, jolle antoi paljon puhuvan »Tasavallan vartiosto» -nimen.

Mutta tilanne muuttui kohta kun valtaherrat pääsivät Helsinkiin. Hallitus asettui paria poikkeusta, maalaisliittolaisia »ministereitä» Kalliota ja Pehkosta, lukuun ottamatta avoimesti ajamaan monarkian asiaa kertaakaan sitä ennen vakavasti tarkistamatta kantaansa niiden edustajien kanssa, jotka vakavasti pysyivät tasavaltaisella kannalla, kuten Alkio sanoi.

Helsingin valtaus kirvoitti näet täkäläisten monarkistien kielet. Tämä näkyi jo huhtikuun 13. päivänä kokoontuneen porvarillisen delegaation kokouksessa. Yksimielisiä oltiin siitä, ettei eduskunnan pitäisi kokoontua aivan lähiaikoina. Kiireellisimmät asiat oli sitä ennen valmisteltava ja näistä ensimmäisiä oli
valtiomuotokysymys. Ruotsalaisen puolueen Estlander sanoi avoimesti ruotsalaisten tulevan kannattamaan monarkistista hallitusmuotoa; Ingman ja Wrede ilmoittivat periaatteessa olevansa samalla kannalla, mutta halusivat kuulla valkoisen armeijan mielipiteen. Alkio kuitenkin heti ilmoitti joka suhteessa vastustavansa monarkiaa ja häneen yhtyi Stdhlberg.

Mielipiteet kuitenkin vielä horjuivat. 23. huhtikuuta Ingman ja Wrede eivät vielä olleet tehneet ratkaisuaan. — esittipä jälkimmäinen monarkian vaihtoehtona tasavallan, jossa olisi melko voimakas presidentin valta. Alkio toi nyt esille ajatuksen, että hallitusmuotokysymys saisi siirtyä vaalien yli, jotta kansa saisi lausua mielipiteensä; sillä välin senaatti voisi käyttää korkeinta valtaa. Tämän järkevän ehdotuksen enemmistö kuitenkin hylkäsi. Hallitusmuotokysymys oli ratkaistava istuvan eduskunnan aikana.2

Mutta tälle tuli kipeä kysymys myös sen oman kokoonpanon muuttamisesta. Kun eduskunnan liiallista demokraattisuutta syytettiin punakapinan helpottamisesta ja siihen yllyttämisestä, halusi oikeisto muuttaa valtiopäiväjärjestystä; eduskuntaan oli tavalla tai toisella liitettävä korporatiivisen järjestelmän periaatteet. Vain n. 2/3 edustajista olisi valittava yleisillä vaaleilla; loput edustaisivat eri eturyhmiä: sivistyneistöä, teollisuuspiirejä, maanviljelijöitä ja jopa työläisiä, joiden edustajat kuitenkin työnantajat valitsisivat.

Tällainen »systeemi» herätti kuitenkin keskustan, nimenomaan maalaisliiton jyrkkään vastarintaan. Tuohtuneena Alkio varoitti maanomistajia tarttumasta ojennettuun syöttiin. »Tätä lisä-ääntä rohkenemme pitää vaarallisena yksin maamiesten etujenkin kannalta. Sen kautta maanomistajat vietäisiin yhteen niiden omistavien luokkien kanssa, joiden äänioikeuden lisäys tekisi näistä etuoikeutettuja säätyjä.» Tämä taas estäisi Alkion mielestä itsenäistyviä torppareita tulevaisuudessa liittymästä valtiollisesti yhteen muiden maanviljelijöiden kanssa, ja »kuitenkin kaikkien maasta elävien yhteenliittymästä täytyy kasvaa Suomen
kansallinen selkäranka, valtiollisen riippumattomuuden luja kantajoukko», Alkio päätteli.

Loppujen lopuksi ei tätä korporatiivista edustuslaitosta kytkettykään valtiomuotokysymykseen,
joka maallemme oli tärkein.

Monarkistit nostavat päätään

Kun Helsingin valtauksen jälkeen perustuslakivaliokunnan jäsenten kesken oli epävirallisesti (19.4.1918) käsitelty senaatin joulukuussa jättämää hallitusmuotoesitystä, päätettiin ensin pysyä tasavaltalaisessa periaatteessa. Maalaisliiton eduskuntaryhmä oli alusta lähtien hyvin jyrkästi tämän periaatteen kannalla, päätettiinpä vielä vaatia veto- ja hajotusoikeudenkin poistamista presidentin valtuuksista.

Julkisesti tuotiin monarkia-vaatimus esille ensi kerran Dagens Pressissä huhtikuun 23. päivänä, jolloin lehdessä kirjoitettiin otsikolla »Antakaa meille kuningas». Kirjoittaja, tunnettu aktivisti, perusteli toivettaan sillä, että yleinen kehitys tuli kulkemaan tähän
suuntaan, että monarkki oli valtiopäämiehistä se, joka kykeni »seisomaan puolueittensa yläpuolella»; samalla kirjoittaja polemisoi »äärimmäisyyksiin menevää» kansanvaltaa».

Samanlaisena taikavoimana, joka kykeni kokoamaan yhteiskunnan keskipakoiset voimat näki monarkian Hufvudstadsbladet, ja Uuden Suomenkin mielestä Suomen tarvitseman oman ulkopolitiikan saattoi viitoittaa vain monarkia, joka lähensi maan Saksaan.

Pian vetosivat monarkistit, jotka epäilivät saisivatko he vakaumuksensa taakse riittävää julkista mielipidettä, armeijan monarkisuuteen, koska, kuten E.Nevanlinna sanoi, »valkoinen armeija paremmin edusti kansan tahtoa kuin mitkään valitut kokoukset tai puoluejohdot». Kenraalimajuri Ignatius puhui heti Viipurin valtauksen jälkeen asiasta Sihvolle. Epäilemättä jääkäriaktivistit ja jääkärit olivat enimmäkseen monarkian kannalla, vaikka päinvastaisiakin mielipiteitä esiintyi.

Niistäkin huolimatta monarkistien näkemykseen näyttää sisältyneen varsin paljon toiveajattelua. Alkio kirjoitti vähän myöhemmin omista kokemuksistaan: »Jo pitkin talvea täällä (Helsingissä) kerrottiin juttuja, miten armeija aivan yleisesti on kuningasmielinen. Tällä perusteella muutamat sanomalehtikirjoittajat jo olivat valmiit antamaan sotaväelle vallan määrätä hallitusmuodostaan.» Epävarmuutta asiasta oli. Jo varsin varhaisessa vaiheessa oli Helsinkiin järjestetty eräänlainen tunnustelukokous, jossa professori J.J.Mikkola monipuolisesti pyrki selittelemään monarkian edullisuutta itsenäisyytemme pohjan vahvistamiseksi, ja häntä säestivät eräät muut pääkaupungin eri alojen johtohenkilöt. Tällöin esiintyi jääkärien edustajana tunnettu Nikke Pärmi sotilaallisen pontevasti ja selitti, että jääkärienkin keskuudessa oli »kaharenlaasta ilmaa, mutta tasavallan puolesta oli henget uhrattu.»

Yksityisessä keskustelussa Alkion kanssa, jolloin Pärmi puhui nimenomaan armeijan »ryssäläisyyttä» vastaan, Alkio myös kysäisi häneltä: »Olisi myös hauska tietää, mille kannalle jääkärit asettuvat uuden hallitusmuodon suhteen.» Tähän Pärmi »valtioviisaasti» vastasi: »Asia koskee kansaa kokonaisuutena eikä jääkäreitä yksinomaan. Sitä paitsi minulle jättämäänne kysymykseen vastaamme vasta sen jälkeen, kun siihen meidän virallista lausuntoa pyydetään.»

Näin valtioviisaasti eivät armeijassa kaikki suhtautuneet hallitusmuotokysymykseen.
Asevelvollisen armeijan suuri enemmistö lienee ollut tasavaltalaista; aiheuttivatpa huhut monarkiasta suoranaisia »kapina»-ilmiöitä ainakin pohjalaisissa joukko-osastoissa.

Poika Tuominen on kuvannut elävästi Viipurissa syntynyttä Seinäjoen pataljoonan »kapinaa», kun oli kuultu, että Helsingin herrat aikoivat tehdä Suomen tasavallasta kuningaskunnan, mikä tuntui olevan heidän vapaudenaatteensa ja koko vapaussodankin häpäisemistä.

Näin porukasssa mukana ollut Tuominen:

»Santeri Alkio oli heidän profeettansa ja kuultiin, että Santeri Alkiokin vastustaa kiivaasti kuningasajatusta, tulivat he päivä päivältä tottelemattomammiksi ja vaativat kotiinpääsyä. – – – Varsinkin peräseinäjokelaisten ryhmässä, johon kuuluivat mm. Koiviston veljekset, kirkkoherra Saarisen pojat ja kansakoulunopettaja Matti Porkkala ja ylioppilas Huhtamäki, politikoimme usein ja heristimme nyrkkiä kuninkaantekijöille.»

Mutta ei vain miehistön parissa kuohunut. Johannes Tamminen, Alkion Helsingin kirjeenvaihtaja, kertoi Aikiolle useita vuosia myöhemmin, että hän kuuli valtiomuotokysymyksen aikana »upseeripiiristä, joka suunnitteli aseellista nousua siinä tapauksessa, että laiton kuningas maahan tulisi» — siis aivan päinvastaista menettelyä kuin »everstiklikki» odotti.

Oulun puolesta kirjoitettiin Aikiolle vuoden 1919 alussa mielialojen kehityksestä armeijassa seuraavaan tapaan:

»Vapaussodassa oli jokaisella selvä tietoisuus siitä, missä on hänen paikkansa täällä kun isänmaata vaara uhkaa. Pelotta ja reippaudella se tehtävä myös saatettiin loppuun. Voitto oli saatu, mutta lyhyeen loppui voittajien ilo. Sillä kellareista ja ullakoista, joista varhemmin olivat punaisten ja ryssien kuulat sinkoneet, nousivat kuin heidän haamunsa epälukuisessa paljoudessaan. Sekä muotonsa että värinsä olivat punikit muuttaneet, mutta tarkoitus sama , se oli suunnilleen yhdensuuntainen. Ja ensi töikseen nämä kellarimestarit alkoivat maailmalle toitottaa että äskeinen voitto ja tuleva valta on kuuluva heille. Heidän nimensä on monarkistit.
Suunnilleen tällä tavoin ajatteli asiasta sotilas, ja kun hän tämän kuuli niin loppui ilonsa eikä hän ollutkaan tyytyväinen, sillä hän oli taistellut Suomen tasavallan valkoisissa riveissä Suomen kansan puolesta eikä hän aikonut vast’edeskään kohentaa niiden joukkoja, jotka jotakin muukalaista prinssiä, täällä tuntematonta miestä, palvoakseen ovat valmiit luopumaan äsken niin suurilla ponnistuksilla saavutetusta valtiomuodosta siten asettaen yksityiset edut yleisten etujen tilalle sen laadusta välittämättä.»

On tosin todettava, että armeijassa vallitsi vapaussodan jälkeen monenlaista muutakin tyytymättömyyttä kuin vain monarkisteihin kohdistuvaa. Sama kirjoittaja kuvaa Alkiolle, että kutsunnoissa katsottiin kärsityn vääryyttä, vanhempienkin ikäluokkien palvelusta pitkitettiin monen tästä kärsineen mielestä kohtuuttoman kauan, »äärimmäisen niukka ja laadultaan heikko ravinto, huonot vaatteet ja asunto-olosuhteet ja monenkaltaiset huhut monarkistien hallituksen hankkeista, joilla, vaikka huhupuheita, oli täysi merkityksensä ennestään kiihottuneisiin mieliin. — On hyvin epäilyttävää olisiko armeijaamme saatu lainkaan koossapidetyksi, jos monarkistinen hallitus täydessä jyrkkyaydessä olisi hallinnut kuukautta tai paria pidemmälle tai edes viime vuoden 1918 loppuun.»

»Niin äärimmilleen kiihoittunut oli sotaväen mieliala kautta maan», Alkiolle toisaalta — kenties liioitellen — kirjoitettiin, mutta ilmeistä kyllä lienee, etteivät mainitut mielenilmaisut todella näytä jääneen yksinäisiksi ilmiöiksi. Puolueensa menettelyä valtiomuotokysymyksessä käsitellessään Alkio päinvastoin toteaa ne armeijan suuren enemmistön kannanotoiksi.

Tietoisina näistä sotaväen mielialoista näyttävät tasavaltalaiset kuitenkin pitäneen armeijaan turvautumista valtiomuototaistelussa tuomittavana periaatteena. Olihan se kansanvallan vastaista eikä moiselle menettelylle »löytynyt pohjaa maamme oikeusjärjestyksessä, olipa se ristiriidassa valkoisten tavotteen kanssa, joka tähtäsi laillisen järjestyksen palauttamiseen», mm. Ilkka (Alkio) 11.5.1918 kirjoittaa.

Armeijan mielipiteisiin eivät monarkistitkaan enää vedonneet, kun tulos näytti tunnustelujen perusteella vähintään epävarmalta. Mutta sen sijaan vedottiin Suomen kansaan toukokuun 14. päivänä 1918 adressilla, jonka allekirjoittajina olivat pääasiallisesti pääkaupungin monarkistit.

Julistuksessa puollettiin monarkian voimaansaattamista lähinnä ulkopoliittisin perustein. Maantieteellisen sijaintinsa johdosta Suomen katsottiin tarvitsevan itsenäisyytensä säilyttääkseen Saksan suojelua. Venäjän uskottiin voimistuvan päästyään sisäisen sekasorron tilasta ja uhkaavan Suomea. Monarkian piti olla Suomelle aatteellisena yhdyssiteenä Saksaan. Kuningaskunnaksi Suomella olisi myös periaatteelliset juuret: vanhaa monarkiaa edustavat perustuslait, joihin oli turvauduttu itsenäisyystaistelun aikana jne.»

Monarkistien adressi näyttää vaikuttaneen kuin palava taula Alkioon. Hän hyökkäsi näet heti seuraavana päivänä Ilkan artikkelissaan »Bolshevikivallastako ruotsalaisporvarilliseen luokkavaltaan?» monarkisteja vastaan. Hän vertasi näiden toimenpiteitä sosialistien vallankaappausyritykseen. Ulottipa hän epäilyksensä myös mainittuun hallitusvallan siirtokysymykseen. Ja 18.5. maalaisliiton ryhmä hyväksyi Alkion lausunnon, jonka mukaan tätä vallansiirtoa ei pitäisi suorittaa ennen kuin oli takeet siitä että tämä asia tarkistettaisiin tasavaltaisen esityksen
pohjalta. Oikeiston ja maalaisliittolaisten kesken syntyi samana päivänä kiivas sananvaihto eduskunnassa. Alkion vaikutuksesta ei kuitenkaan menty äänestykseen, koska se ei olisi — vaikka jotkut kiivaimmat maalaisliittolaiset sitä vaativat — johtanut tulokseen. Niinpä hyväksyttiin vallansiirto Svinhufvudille, korkeimman vallan haltijana ja Paasikivelle talousosaston varapuheenjohtajana (pääministerinä).

Juutilainen piti kyllä niin pahaa ääntä maalaisliiton ryhmässä, että Alkio jo sanoutui irti puheenjohtajan toimestaan ja peruutti irtisanomisensa vasta kun ryhmä oli antanut Juutilaiselle moitelauseen.

Samasta kokouksesta (18.5.1918) maalaisliitto lähetti järjestöilleen kehotuksen toimeenpanna kansalaiskokouksia ympäri maata. Tässä kehotuksessa, joka oli Alkion laatima*,selvitettiin ensin tilanteen yllättävää kehitystä monarkian tavoittelemiseksi, jopa viitattiin pyrkimykseen turvautua armeijaan, mistä kuitenkin oli luovuttu. Sitten sanottiin:

» Maalaisliiton eduskuntaryhmä on saanut viime vaaleissa valitsijoiltaan velvollisuuden toimia eduskunnassa tasavaltaisen hallitusmuodon aikaansaamiseksi. Äsken kukistettu kapina ei ole millään tavalla meidän ymmärtääksemme aiheuttanut sitä, että nyt taas olisi kumottava jo tehty tasavaltapäätös ja muutettava nuori tasavaltamme kuningaskunnaksi. Olemme siis edelleen yksimielisenä tasavallan periaatteen kannalla, koko ryhmä. – – – Asian painavuuteen nähden rohkenemme pitemmittä perusteluitta kehoittaa maalaisliittolaisia kaikkialla hetimiten pitämään kansalaiskokouksia, joissa lausuttaisiin ilmi, tahtovatko valitsijamme edelleen pysyä tasavallan kannalla, vai onko heidän mielestään nyt ryhdyttävä suunnittelemaan kuningasvaltaista hallitusmuotoa. Tällaisilla mielenilmaisuilla olisi mielipiteiden tiedoksitulentiseen nähden tärkeä merkitys.»

Maalaisliiton eduskuntaryhmän tasavaltalaisuus ei jäänyt pelkiksi sanoiksi. Kun ryhdyttiin propagandantekoon, jokainen ryhmän jäsen herutti kukkarostaan 100 markkaa. Näin kertynyt 2 500 markan avustus lienee ollut suurimpia mitä Tasavaltalaisten keskuskomitea sai. Eniten se kuitenkin sai ruotsinkielisiltä tasavaltalaisilta, lienevätkö nämä sitten olleet niin entente-mielisiä vai tuntuiko heissä G.Schaumanin vaikutus?

Tasavaltalaisten tukialueella, joksi voinemme katsoa Pohjanmaata, mielialat lienevät alun perin vakiintuneet tälle kannalle. Alkiokin vastusti melko jyrkkäsanaisesti puolueensa jäsenten hallitukseen jäämistä, uusi senaatti muodostettiin vanhasta lisäämällä siihen muutama uusi, ulkopolitiikan, sotalaitoksen ja elintarvikeasiain hoitaja-senaattori, jopa yksi salkuton »ministeri». Maalaisliiton eduskuntaryhmän 23.5. pitämässä kokouksessa Kallio, Relander ja Pehkonen puolsivat hallitukseen jäämistä, mutta Alkion mielestä uuden hallituksen ohjelma tulisi olemaan askel kohti monarkiaa. Kaikki senaattorit Kalliota ja Pehkosta lukuun ottamatta olivat tällä kannalla, joten parempi oli jos oltiin selvässä oppositiossa. Päätettiinkin että virallisesti maalaisliitto ei ottaisi osaa hallituksen muodostamiseen, Kallio ja Pehkonen jäivät siten toistaiseksi omalla vastuullaan senaattiin.

Tällä välin tasavaltalaiset olivat ruvenneet valmistamaan omaa julistustaan monarkistiselle vastaukseksi. Tällaiseksi vastapainoksi ilmestyi toukokuun 29. päivänä tasavaltalaisten mielenilmaisu, jonka kokonaista 75 poliitikkoa ja kulttuurihenkilöä oli allekirjoittanut.

Sen mukaan valtiollisen uudistustoiminnan tuli pohjautua kansan oikeustajuntaan, mikä allekirjoittajien mielestä vaati demokraattisen järjestelmän vakauttamista. Monarkia oli ristiriidassa kansan enemmistön ajatussuunnan kanssa ja syvimmässä merkityksessä juureton Suomen oloissa. Olisi uhkarohkeaa uskoa itsenäistä hallitusvaltaa kuninkaalle, vierasmaalaiselle ruhtinaalle ja hänen perinnöllisille jälkeläisilleen, joiden kykenevyydestä vallankäyttöön ei ennakolta voitu vakuuttua. Sen sijaan tasavallan valtiopäämies, oman kansan keskuudesta valittuna, voisi paremmilla edellytyksillä kuin hallitsija vaikuttaa eheyttävästi ja puolueriitoja vaimentavasti. Tasavaltaisen hallituksen turvin Suomesta voisi kehittyä oikeus- ja sivistysvaltio.

Yhtä mieltä oltiin monarkistien kanssa siitä, että Suomen oli luotava hyvät suhteet Saksaan, mikä ei kuitenkaan saisi johtaa Saksan puuttumiseen Suomen sisäisiin oloihin; se ei edellyttänyt, että Suomesta piti tulla monarkia ja kuninkaaksi saksalainen prinssi. Etujensa ja sivistystehtäviensä mukaisesti Saksa saattoi ylläpitää yhteyttä yhtähyvin itsenäisen tasavaltaisen kuin kuningasvaltaisen Suomen kanssa. Julistuksessa ei suoraan sanottu, että Saksan avulla voitaisiin luoda Suur-Suomi liittämällä Itä-Karjalassa asuvat heimolaiset valtakuntaan, mutta siinäkin suhteessa tasavaltalaiset ja monarkistit olivat yhtä mieltä. Tasavaltalaiset eivät vain tahtoneet ostaa valtiollisia tavoitteita ja turvallisuutta saksalaisella prinssillä.

Tasavaltaisen julistuksen allekirjoittajina olivat mm. SanteriiAlkio, Z.Castrdn, Eero Erkko, Kyösti Kallio, Oskari Mantere, Heikki Ritavuori, Georg Schauman ja K.J.Ståhlberg. Maalaisliittolaisten kanta oli alunperin selvin; se näkyi mm. julistusta seuranneen päivän, toukokuun 30:nnen, ryhmäistunnossa, johon mm. saapui maaseudulta lukuisia lähetystöjä: Keski-Pohjanmaalta, Kajaaninkulmilta, Alajärveltä, Lappajärveltä ym. Näiden lähetystöjen yhteisenä vaatimuksena oli mm., että eduskunnan tulisi hajaantua, jotta kansa toisi »väärentämättömän tahtonsa» kuuluville. Aänioikeusasiassa ei saisi tehdä muutoksia — tässäkin oli monarkistipiireillä omat tavoitteensa. Lähetystöille Alkio vastasi vakuuttaen ryhmän nimessä sen ajavan tasavaltaista hallitusmuotoa ja vaativan äänioikeusolojen ennallaan pysyttämistä; eduskunnan hajaantuminen taas riippuisi joistakin seikoista, nimenomaan siitä, saataisiinko uusi hallitusmuoto. »Jos miten päin asia ratkee, voi hävinnyt puoli äänestää yli vaalien», lähetystöille vakuutettiin?

Maalaisliiton eduskuntaryhmässä tehtiin kesäkuun alkupäivinä monenlaisia pontevia päätöksiä, mm. keskusteltiin valtionverotuksen uudistamisesta, jolloin Alkio vastusti puoluetovereittensa verottamiskiihkoa. »Jos aina suuria tuloja (kohtuuttbmasti) verotetaan häviävät ne näyttämöltä», hän mm. 6.6.1918 sanoi. Keskeisin asia oli kuitenkin hallitusmuoto ja ryhmässä valittiin (5.6.) erityinen toimikunta harjoittamaan agitaatiota tasavallan hyväksi. Kuopion läänistä saapui 7.6.1918 kokoukseen lähetystö, joka kertoi maakunta- ja kansalaiskokouksissa pohditun valtiomuotokysymystä ja lähes yksimielisesti päädytyn tasavallan kannalle.

Maakunta hyväksyi maalaisliiton hallitusmuotokysymyksessä omaksuman kannan. Alkio vastasi ryhmän puolesta lähetystölle samassa hengessä. Kaikki tämä oli kuitenkin vain valtiomuototaistelun alkusoittoa. Varsinainen pelinavaus tapahtui vasta kesäkuun 11. päivänä hallituksen jättäessä eduskunnalle monarkistien hallitusmuoto-esityksen, minkä ohella suositeltiin saksalaisen prinssin, keisari Wilhelmin pojan anomista Suomen valtaistuimelle. Tällä olisi varmistettu

Saksan tuki Suomen ulkopolitiikalle. Hallituksen puolesta J.K.Paasikivi perusteli kannanmuutosta maan poliittisen aseman muutoksella. Suomella ei ollut valinnanvapautta, kun Svinhufvud jätti eduskunnalle joulukuussa tasavallan pohjalle rakentuvan hallitusmuotoesityksen; Venäjästä eroaminen olisi tuottanut Suomelle monarkiana vaikeuksia. Nyt tilanne oli suurin piirtein päinvastainen, kysymyksessä oli palaaminen perinteellisen, Euroopassa vielä yleisen valtiollisen järjestysmuodon jatkuvuuden tielle. Yleisessä tietoisuudessa vakiintuneen oikeusjärjestyksen avulla oli nyt taisteltava kumouksellisia voimia vastaan. Monarkinen hallitusmuoto tarjoaisi hallitsijavaltaisuuden ansiosta riittävän pohjan sosiaalisen tasapainon palauttamiselle.

Paasivirta on huomauttanut, että monarkistien politiikka sai elinvoimaa psykologiselta kannalta siitä pessimismistä, jonka sisällissota oli synnyttänyt. Monarkistien piirissä epäiltiin demokratian mahdollisuuksia valtiollisen järjestyksen ja tasapainon ylläpitämiseen ja työväenliikkeeseen omaksuttiin kertakaikkisen kielteinen asenne, joka ilmeni mm. pyrkimyksenä ratkaista hallitusmuotokysymys tynkäeduskunnassa.

Mutta tästä huolimatta mm. Paavo Virkkunen kertoo yllättyneensä, kun hänen lähimmässä ystävä- ja aatepiirissään tapahtui niinkin äkillisesti suuri mielipiteiden muutos, joka vaikutti moneen horjuvaan — kuten häneen itseensäkin.

Tasavaltalaisten puolesta monarkisteille vastasi K.J.Ståhlberg. Hän totesi hiukan ivallisesti, että hallituksesta, joka oli jotakuinkin sama kuin edellisessä marraskuussa syntynyt.

»Oli edellisen esityksen” mukaan tasavallan hyväksyminen aivan selvä, samaten kuin nyt kuningasvallan hyväksyminen. Kun uuden esityksen perusteluissa lukee, mitä kaikkia etuja monarkiana on välttämättä ja kieltämättä ja varmasti, ja kun kuulee arvoisan edellisen puhujankin näitä samoja vakuutuksia toistavan, ja toiselta puolen mitä huonoja puolia taas tasavallalla on, niin ei voi olla ihmettelemättä, miten hallitus puoli vuotta sitten Suomen kansalle saattoi puoltaa kaikkea tuota pahaa ja jättää puoltamatta kaikkea nyt tarjottavaa hyvää». Lyhyen ajan sisällä tapahtuneilla olosuhteiden muutoksella ei voitu uutta ehdotusta puolustella, »eihän hallitusmuotoa tehdä hetkellisistä vaikutteista, eikä hetken tarvetta varten. Se tehdään samaa Suomen kansaa varten, joka oli olemassa ennen kapinaa ja tulee olemaan miespolvia ja vuosisatoja sen jälkeen.»

Ståhlberg huomautti myös siitä, että oli mahdotonta olla ottamatta huomioon työväestön mielipidettä. vaikka sen edustajat olivat nyt eduskunnasta poissa. Hän ei ihmetellyt punakapinan aiheuttamaa äokkia, mutta muistutti, että saman kansan miehet olivat nujertaneet kapinan:

»Käsitettävissä on myöskin, että äskeinen kapina laillista yhteiskuntaa ja yhteiskuntajärjestystä vastaan ja siinä esiintynyt yhteiskunnallisten siteitten höltyminen, vallattomuus ja yhteishengen puute ovat olleet omiansa herättämään epäluottamusta Suomen kansan kykyyn ja kuntoon. Mutta onhan kaikkea tätä vastassa se tosiasia, että kansamme terveet ainekset nousivat yhteiskuntajärjestyksemme puolesta, vaikeuksista huolimatta kukistivat punaisen kapinan ja vapauttivat maamme sisäisestä sorrosta ja ulkonaisesta vihollisesta. Kapinassa paljastuneet huonot puolet olivat melkoiselta osaltaan ohimenevistä vaikutteista riippuvia sairaalloisia ilmiöitä, vapaustaistelussa ilmitulleet ominaisuudet käsittääkseni ovat pysyväistä perusteita, joitten turviin uusi hallitusmuoto voidaan perustaa.»

Ståhlberg ihmetteli monarkistien käsitystä, että

»kuningas ja kuninkaanvalta olisi ’taikakeinoja’, jolla kaikki vaikeudet, erittäinkin ulkoapäin kohtaavat, voitettaisiin ja johon aivan ihmeellisellä tavalla olivat yhtyneet aivan ristiriitaiset ominaisuudet».

Lopuksi Ståhlberg ehdotti, että perustuslakivaliokunta tutkisi, eikö olisi tarpeellista alistaa nyt olemassaolevat täydelliset hallitusmuoto-esitykset kansanäänestykseen, jotta Suomen kansa välittömästi itse saisi hyväksyä perustuksen valtiolliselle tulevaisuudelleen.
Ståhlbergin perusteellisen ja dialektisestikin terävän esityksen täydennykseksi Santeri Alkio toi nyt oman ja valkoisen puolen kansan enemmistön äänen kuuluville. Tämä puheenvuoro oli eräs niistä suurista valtiollisista puheista joita
Alkio piti hänelle kipeässä itsenäisen Suomen asiassa. Lakimiehen terävän analyysin ohella kuultiin nyt vakavan huolestuneen valistuneen »maallikon» ja isänmaanystävän ääni. Näin Alkio:

»Suomen kansa on nyt lähes vuosituhantisen etsiskelyn jälkeen pääsemässä ’luvattuun maahan’. Kuka johtaa sen siihen? Tuleeko se olemaan presidentti vai kuningas? Itse asialle on se samantekevä. Mutta niitten, joitten asia on ratkaista kysymys, ennenkuin on nähty, mihin tämä tai tuo hallitusmuoto kelpaa, niitten asia on ottaa osviittoja siitä, mitä Suomen kansan etu vaatii. Silloin on ensi sijassa asetettava itsellensä kysymys siitä, millä tavalla Suomen itsenäisyys parhaiten turvataan. Tähän on niitten puolelta, jotka arvelevat, että itsenäisyyden turvaaminen onnistuu parhaiten, jos hallitusmuotomme perustetaan monarkian pohjalle, huomautettu siitä, että monarkia, kuninkuus, tarjoo kaikki ne vakavat edellytykset ja edut, mitä yleensä nykyaikaisissa hallitusmuodoissa voidaan hallituksen hyvälle menestykselle taata. Niitten puolelta taas, jotka käsittävät, että Suomen kansa on luvattuun maahan johdettava oman kansan keskuudesta valitun presidentin opastamana, on asiassa ratkaisevana puolena se seikka, että heidän mielestään täytyy sen miehen, tai niitten miesten, jotka johtavat Suomen tähän kauvan etsittyyn itsenäisyyden luvattuun maahan, heidän käsityksensä mukaan sen miehen täytyy olla Suomen mies. (Vasemmalta: Hyvä!) Kantaako tämä mies sitten kruunua vaiko vain presidentin merkkiä, kaikki se on sivuasia.

Mitä tulee näihin kilpailevan hallitusmuotoihin, jokainen tässä eduskunnassa tietää, että ihmiskunta ei ole kyennyt toistaiseksi luomaan mitään ihanteellista hallitusmuotoa. Mutta kun nykyhetkellä ratkaisee tätä kysymystä, pitäen silmällä Suomen tulevaisuuden näkökohtia, asettuu eteemme eräitä tekijöitä, joita ei saata olla ottamatta huomioon paljon enemmän kuin niitä tekijöitä, jotka Suomessa ovat tapahtuneet viimeisen talven kuluessa.

Yksi ja luonnonlain johdonmukaisuuteen perustava tekijä on se, että koko ihmiskunnan kehitys kulkee kansanvaltaa kohden. Kansanvalta on kaikkialla maailmassa nousemassa, harvainvalta ja kuninkaitten auktoriteetti on lankeemassa. Meidän on siis ratkaistava tällä hetkellä hallitusmuotokysymyksen yhteydessä se suuri, kauvas kantava, tulevaisuuteen tähtäävä kysymys, perustetaanko Suomeen valtakunta, valtio, kansan tuen nojaan vaiko kuningasvallan nojaan. Minun käsitykseni mukaan Suomen valtio on perustettava kansanvallan nojalle. Sillä mikään kuningas ei täällä kykene pitämään järjestystä, ei puolustamaan Suomen historiaa, ellei tästä kansasta itsestään kasva niitä edellytyksiä ja voimia, joilla Suomi itse luo oman tulevaisuutensa. Meidän maassamme on viime aikoina hyvin äänekkästi julistettu epäluottamusta kansaan ja tämä epäluottamus on johtanut siitä, että olemme nähneet viime talven kuluessa täällä surullisimman näytelmän, mitä mikään kansakunta lienee koskaan omassa keskuudessaan nähnyt. On luettu tämä synniksi Suomen kansalle, ja niin se onkin. Mutta tämän synnin juuret eivät ole Suomen kansasta kotoisin, eivätkä sen lopulliset syyt. Se bolshevikkikapina, joka Suomessa viime talvena riehui, oli kansainvälinen kulkutauti, joka oli syntynyt Venäjällä yksinvaltaisen hallitusmuodon vaikutuksesta.

Edelleen Alkio selvitteli maassamme tapahtunutta kehitystä, sosialismin tuloa, joka »löysi kutupesänsä niissä patoutuneissa yhteiskunnallisissa oloissa, jotka täällä olivat syntyneet johtaen sitten punakapinaan.» Mutta tästä Alkio nimenomaan varoitti:

»Katsellessamme suurin piirtein niitä mahdollisuuksia, jotka meillä tällä kertaa on järjestää isänmaamme olot tulevaisuutta silmällä pitäen, pitää ottaa huomioon se, että hallitusmuotoa ei saa rakentaa sen perusteella, minkä vaikutuksen viime talvellinen kapina lienee tehnyt muutamien henkilöitten tunnelmiin.»

Kun oli vedottu Skandinavian maiden kuninkaanvaltaan, Alkio korosti, että valtakunnan lujuus näissä maissa oli perustettu johonkin muuhun kuin merkityksettömään kuninkuuteen. Se oli perustettu vuosisatoja vanhaan kulttuuriin; Suomen kansaa taas oli pidetty vasallikansana, jota ei ollut johdettu eikä hoidettu samalla tavalla kuin omaa kansaa. Eivät Skandinavian korkeaa kulttuuria olleet kohottaneet kuninkaat, »vaan se tosiasia, että kansalla on ollut näissä enemmän valtaa kuin missään muussa Euroopan maassa».

Kuninkuuden monista heikoista puolista Alkio tähdensi ennen kaikkea sitä, että vieraista maista tuotettu kuningas tuli pysymään kansalle vieraana. Kun oli pelätty presidentin viran vaihtumista, oli tosiasia, ettei kuningaskaan elänyt aina. Suomessakin saattaisi tulla tilanne, että kuningas kuolisi ja viisivuotias lapsi astuisi valtaistuimelle; holhoojahallitusten ajat taas olivat, Alkio sanoi, »sikäli kuin minä historiaa tunnen, valtioiden historiassa kurjimpia».

»On pelätty, että presidentinvaalit muodostuisivat sellaisiksi agitatsionitilaisuuksiksi, jolloin maa joutuisi uudestaan onnettomien puoluetaistelujen alaiseksi. Minulla on kumminkin se käsitys, että kansojen kasvaessa poliittinen elämä uudistuu ja kirkastuu.»

Alkion mielestä tähän löytyi Suomessa jo pohjaa:

»Minun ajatukseni mukaan on, kun valitaan hallitusmuotoa, katsottava tasavaltainen hallitusmuoto siksi, joka parhaimmin sopii Suomelle. Se sopii meille siitä syystä, että meidän kansamme on tämän viimeisen vuosikymmenen kuluessa saanut sellaisen poliittisen kasvatuksen, että se on oppinut tahtomaan vaikutusvaltaa. Kaikki pyrkimykset tämän vaikutusvallan tukahduttamiseksi ja syrjäyttämiseksi ovat erehdystä ja epäonnistumaan tuomituita. Kansalle on siis uskottava edelleen omaan käteen se kansanvallan valtikka, jota täällä on muutamia vuosia jo palvottu. Mutta samalla on tehtävä pyhä lupaus siitä, että tämä kansa on kasvateitava sillä tavalla, että se kykenee keskuudestansa luomaan itsellensä sellaisia valtiomiehiä ja johtajia, jotka rohkenevat uskoa ja uskaltaa tähän kansaan. Silloin kun luodaan itsenäistä valtiota ja suunnitellaan sen elämää vuosisadoiksi, on lähdettävä tästä. Suomen kansa tässä valtiota tekee eivätkä vain ne, jotka tällä hetkellä kiistelevät erinäisistä hallitusmuodoista. Hallitusmuoto on, sanon sen, sittenkin sivuasia.»

Kansa sanoo sanansa

Kansassa ilmenevä vuosikymmenien poliittisen kasvatuksen vaikutus näkyi niissä lukuisissa kansalaiskokouksissa, joita valtiomuotoasian merkeissä pidettiin kaikkialla maata. Tosin vastustajat pilkkasivat näitä kokouksia järjestetyiksi, mutta niitä pidettiin erityisesti Pohjanmaalla ja Karjalassa, missä jo vapaussodan alkuvaiheessa oli esiintynyt eniten oma-aloitteisuutta. Edustaja Juutilainen saattoikin sanoa edessään pinkka tällaisten kokousten pöytäkirjoja:

»Aina on näkynyt kuningasmielisten taholta pilkallinen hymyily, että ne ovat tilattuja, tehtyjä ja mitä kansa ymmärtää näin suurista asioista? Sellainen ajatus on tullut esiin. Minä kuitenkin pidän näitä asiakirjoja varsin arvokkaina ja pidän kunnianani, että saan niitä tälle eduskunnalle selostaa. Ne ovat syntyneet niissä maakunnissa, jotka ovat Suomen tänä keväänä pelastaneet. Ne ovat valkoisen Suomen kansalaiskokousten mielialan ilmaisuja. Ja niitten kansalaisten piirissä on paljon niitä, jotka silloin, kun Suomen vapaus riippui pistimistä, kantoivat niitä ja antoivat kalleimpansakin alttiiksi tämän maan vapauttamiseksi.»

Ei liene myöskään pelkkä sattuma, että kansalaiskokousten pitoa oli harrastettu erityisesti Pohjanmaan, Kainuun, Savon ja Karjalan pitäjissä — samalla alueella, missä alkiolaisuus oli saavuttanut lujimman jalansijansa. Samat olivat myös runsaasti kansoitettujen — 200-500 osanottajaan — kokousten ponnet kuin Alkion ja maalaisliiton ryhmän vaatimukset: Suomi oli ehdottomasti pysytettävä tasavaltana, vain siten kansan terveellinen ja rauhallinen kehitys tuli mahdolliseksi.

Varsin yleisesti arveltiin myös, että valtiomuotokysymys oli lykättävä uusilla vaaleilla valittavalle eduskunnalle. Sanottiinpa Karjalassa kuten Pohjanmaalla jo aikaisemmin, että »Karjalan sarkatakit taistelivat suojellakseen Suomen tasavaltaa eikä kuningasta». Ja keskipohjalaiset vakuuttivat:

»Saadaksensa elää rauhassa ja nauttia lain turvaa vapaassa Suomen tasavallassa, lähti se lainkuuliainen, taaja, sarkatakkinen urhojen parvi hengen ja veren uhalla vapauttamaan Suomen anarkian ja vieraan vallan orjuudesta; palkkioksiko sille tästä tarjotaan vierasheimoista kuningasta; kansan harteille loistavaa hovia? Ei, sitä varten me emme vertamme vuodattaneet, kaikkemme alttiiksi antaneet. Ehdoton vaatimuksemme on: Suomi on oleva itsenäinen tasavalta.»

Kyösti Kallion Nivalassa yhdyttiin kaikkeen tähän ja vaadittiin, kuten monessa muussakin kokouksessa, että »maahan on luotava sellainen järjestysvalta, joka voi turvata maan niin sisältä kuin ulkoapäin uhkaavilta vaaroilta».

Merkittävimpiä kaikista kesän 1918 kansalaiskokouksista oli varmaan Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseuran Seinäjoelle 16.6.1918 kokoonkutsuma. Rovasti Vilhelmi Malmivaaran avaussanat olivat — niin monarkisti kuin hän olikin — tasapuoliset ja sovittelevat, samoin myös maanvilj.neuvos Edvard Björkenheimin avauspuhe, jossa kaikkia puhujia kehotettiin esiintymään arvokkaasti ja toisten vakaumusta kunnioittaen.

Aluksi puheet olivatkin tätä luokkaa. Santeri Alkion esitys, joka kesti n. 40 minuuttia, oli voimakas todistus tasavallan puolesta. Hän käytti samoja argumentteja kuin eduskunnassa. Alkio päätti esityksensä ajatukseen, että »Saksan mahtavuus ei johdu saksalaisesta monarkiasta, vaan tarkoituksenmukaisesta
kasvatuksesta, joka ei onnistu Suomessa. Ellei Suomi oman kansansa avuin ja toimin saavuta kansallista suuruutta, turha meidän on sitä yrittää ulkoa tuodun kuningassuvun valtikan avulla.» Alkion puhe oli vaikuttava, vaikka vastapuolen lehti Uusi Suometar veisteli: »Hän puhui kuin romantikko ainakin hapuillen pilvissä ja käyttäen ehtimiseen ’tuntua’ ja ’näyttää’ sanoja. Näin ollen puuttui hänen sanoistaan vakaumus ja ennen kaikkea varmuus aatteensa välttämättömyydestä ja oikeutuksesta.»

Entä sitten Danielson-Kalmarin kolmatta tuntia kestävä esitelmä, »arvokas historiallis-valtio-opillinen luento maamme vuosisataisista vaiheista. Lukuisin esimerkein siinä todisteltiin monarkian etuja tasavaltaiseen hallitusmuotoon verrattuna», Artturi Leinonen kuulijana kertoo.

Miten eri tavalla poliittisia puheita arvostellaan näkyy siitä, että Danielson-Kalmarin puhetta Uusi Suometar kovin kehui, vaikka se I4stikin niin kauan, että härmäläinen Seppälän isäntä, kunnallismies ja asioita tarkkaan tuumiva arveli: »Enpä oikeastaan siitä paljon kostunut, sillä kovin hän pyöritteli asioita, siinä oli vain yhtä mittaa sikäli, mikäli, kukali, ota siitä sitten selvä.»

Professori J.J.Ivfikkola esiintyi vuorollaan paljon kiihkeämmin ja arveli mm., että jollei Suomi ota saksalaista kuningasta, itsenäisyytemme joutuu vaaraan ja väitti jopa saaneensa Saksasta tämänsuuntaisia tietoja.

Mutta eivät nämä arvohenkilöt saaneet tasavaltaisia vakuutetuiksi. Alkio kävi keskustelussa heti voimalla Mikkolan puheenvuoroon käsiksi epäillen Saksasta tulleita tietoja, ja Luopajärvi esitti vielä lisää todisteita tasavallan puolesta.
Keskustelu kiihtyi ja sai hyvinkin särmikkään sävyn, sillä kuninkuudellakin oli puoltajansa.* Mutta ainakin Liakka (ja Voipio) arvelivat, että »todellisuudessa kuningasajatus sai tilaisuudessa ankaran iskun».

Tämä värikäs ja mitä monipuolisimmin asioita käsitellyt kokous huipentui näet vielä illanviettoon, jossa kirjailija Maila Talviokin piti kiihkomielisen isänmaallisen — ja kuningasmielisen — puheen. Hänen esiintymisensä jälkeen kerääntyi ryhmä maakunnan miehiä, kiivaita tasavaltaisia, Maila-rouvan ympärille esittäen tälle kysymyksiä. Juho Koiviston kertoman mukaan Alkio veti silloin Koiviston esille ja sanoi Mailalle: »Kuunnelkaa nyt, mitä tällä nuorella talonpojalla
on sanottavana.» Kun Koivisto ilmaisi voimakkaasti tasavaltalaisen mielipiteensä eikä Maila saanut ketään joukosta puolelleen, tämä kivahti: »Te eteläpohjalaiset olette kaikki punikkeja!»

Tällöin vihastuivat kuulijat mitä ankarimmin ja kirjailijalle huomautettiin kiivassävyisesti siitä, että eteläpohjalaiset olivat maan vapauttaneet. Koivisto vieläpä vaati tiukasti Maila Talviota pyytämään anteeksi lausuntoaan, ja anteeksi tämä myös, joskin nyrpeissään pyysi. Mailan aviopuoliso Jooseppi Julius Mikkola huokaisi kokouksen jälkeen: »Tasavalta tästä tulee, mutta miten sitten järjestetään Karjalan kysymys?»

Tasavaltalaiset olivat Ståhlbergin johdolla valmistaneet uuden hallitusmuotoesityksensä, joka kuitenkin kaikissa pääkohdicsaan nojautui syksyllä 1917 hyväksyttyyn. Presidentin valtaa oli tosin lisätty mm. antamalla tälle lisää toimeenpanovaltaa ja eduskunnan hajotusoikeus. Tämä hallitusmuoto esitettiin eduskunnalle vastalauseessa hallituksen esitykseen samassa yhteydessä (12.-13.6.-18) kuin tämäkin. Perusteluieca puollettiin täten tasavaltaista hallitusmuotoa, »jolloin valtiovalta ei helposti joudu ristiriitaan kansan ja sen eduskunnan kanssa, se myöskin tarjoaa varmimmat takeet yhteiskunnan rauhalliselle kehitykselle».

Erinäisiä sammakkoja monarkisessa hallitusmuotoesityksessä moitittiin, mm. sen 28 §:ää, jossa sanottiin: »Oikeuskansleri toimii kuninkaan puolesta.» Tämä oli »nykyaikaisen käytännön vastaista», p.o. valtion eikä hallitsijan puolesta. Ja vihdoin todettiin: »Hallituksen edellisessä esityksessä Suomen hallitusmuodoksi on täysivaltainen valtiolaitos yleensä tarkoituksenmukaisesti järjestetty ja sen pohjalle onkin sentähden mielestämme Eduskunnan päätös rakennettava.»

Vastalauseen ja siis tasavaltalaisen ohjelman olivat nyt, sen jälkeen kun maalaisliiton ryhmäkokous oli hiukan »pitkin hampain» myöntynyt presidentin vallanlisäyksiin,» allekirjoittaneet ryhmän puolesta Santeri Alkio, A.O.Vuorimaa, Antti Juutilainen ja J.P.Kokko, K.J.Ståhlbergin, Eero Erkon ja Pekka Pennasen ohella.

Enemmistönä tasavaltaisen hallitusmuotoesityksen takana olivat maalaisliittolaiset, mutta he olivatkin linjansa »rautakylkiä», horjumattomia kannassaan. Maalaisliittolaiset eivät aivan heti näy menneen edes Ståhlbergin esittämän kansanäänestyksen kannalle. Mutta vielä vähemmän he kuuntelivat sitä seireenien laulua, jossa Itä-Karjalaa luvattiin monarkian kyytipoikana. Hallituksen kutsua noudattaen saapuivat Alkio, J.A.Heikkinen (Hallan ukko) ja Manner neuvottelemaan Svinhufvudin, Paasikiven ja Stenrothin kanssa, jolloin Svinhufvud selitti, että Karjalan asia ehdottomasti kytkeytyi monarkiaan.

Jos Saksan keisarin poika prinssi Otto valittaisiin kuninkaaksi olisi Itä-Karjalan asia huomattavasti varmemmalla pohjalla, Svinhufvud selitti. Katsoipa hän, että jollei monarkiaa viipymättä säädetä »senaatti katsoisi olevansa pakotettu jättämään paikkansa niiden hoidettaviksi, jotka luulivat voivansa asian toisin järjestää», jolloin Alkio puolestaan esitti välirauhaehdotuksen hallitusmuototaisteluun, jota lähiaikoina ei kuitenkaan kyettäisi ratkaisemaan. Sen jälkeen voitaisiin yhteisvoimin selvittää raha-asiat, Karjalan kysymys, sotalaitoksen järjestely sekä kapinallisten kohtalo. Mutta Karjalan kysymyksen ja monarkian liittämistä toisiinsa Alkio ei voinut hyväksyä. Sen sijaan hän monarkistien lujan vastustuksen takia kallistui kannattamaan kansanäänestystä. Svinhufvudin eroamisuhkausta hän ei pitänyt oikeutettuna, nähtävästi ei todennäköisenäkään, koska korkein valta oli siirretty valtionhoitajalle sillä nimenomaisella ehdolla, että ulkopolitiikkaa ei voitu muuten hoitaa.

Monarkistit nojautuvat Saksaan: Alkio ja v.d. Golz

Ulkopolitiikka, tarkemmin määriteltynä Saksan-politiikka tulikin nyt monarkistien tärkeimmäksi aseeksi, kun mm. Seinäjoen kokous oli osoittanut heille, ettei monarkistinen ajattelu suinkaan ollut maaseudulla yleistä. On uskottavaa, että monarkisteilla oli tästä harhaluuloja, sillä mm. Svinhufvud lienee v. Briickille
vakuuttanut, että maalaisliittokin taipuisi monarkiaan, jos Saksa niin haluaisi.

Saksalaisille oli kyllä mm. puhemies Lundson korostanut maalaisliiton eli »pienviljelijäin puolueen» merkitystä; puolue tulisi seuraavissa eduskuntavaaleissa huomattavasti kasvamaan ja siihen täytyi kiinnittää huomiota. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä otettiin tosin puheeksi (2.7.1918) käynti vaikutusvaltaisen kenraali v.d. Goltzin luona asioitten oikaisemiseksi, mutta aikeesta luovuttiin, koska pelättiin, että sellainen käynti saattoi sitoa maalaisliiton toimintavapautta.

Puhemies Lundson sen sijaan kävi v.d. Goltzin luona selostamassa sisäpoliittista tilannetta ja tasavaltalaisten suhtautumista Saksaan. Kenraali vakuutti hänelle, etteivät saksalaiset uskoneet tasavaltalaisten yhteistoimintaan ententen kanssa, mutta että maassa olevat englantilaiset vakoojat saattoivat kyllä palkata palvelukseensa maan huonoimpia aineksia. V.d. Goltz oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei Suomeen saatu lujaa hallitusta ja hyvää järjestystä ennen kuin maahan oli saatu kuningas ja hyvin organisoitu armeija. Kyselipä kenraali, kykenivätkö maalaisliittolaiset sosialistien kanssa aikaansaamaan toimintakelpoisen hallituksen, jos nämä yhdessä vaalien jälkeen muodostaisivat enemmistön. Lundson piti asiaa selvänä ja korosti v.d. Goltzille, että talonpojat olivat olleet pääaineksena Suomen valkoisessa armeijassa. V.d. Goltz oli nyt tullut niin paljon uteliaaksi, että kutsutti »sotaministeri» Thesleffin välityksellä 4.7.1918 luokseen tasavaltalaisten vaikutusvaltaisimpia kansanedustajia, joista maalaisliittolaisia oli kuusi, mm. Santeri Alkio. V.d. Goltz vastaanotti erittäin ystävällisesti vieraansa ja tunnusti, että Suomessa oli suhtauduttu saksalaisiin hyvin, mutta että tasavaltalaisilla seuduilla kohtelu oli ollut viileämpää. Tässä oikaistiin kenraalia; viileämpi suhtautuminen johtui pelkästään (pohjalaisten) luonteen kankeudesta. Alkio nimenomaan sanoi, että ystävyydentunne saksalaisia kohtaan oli vilpitön »mutta saksalaisten sekaantuminen valtiomuotokysymykseen oli omiaan viilentämään näitä
tunteita. Suomalaiset ovat vapauttarakastavaa ja jäykkäniskaista kansaa ja niinkuin he tekivät vastarintaa Venäjän valtaa vastaan, niin tulisivat he vastustamaan mitä muuta muukalaisvaltaa hyvänsä.»

V.d. Goltz selitti monarkian takaavan Suomelle lujemman järjestysvallan kuin tasavalta. Alkio vastasi tasavaltaisen hallitusmuodon olevan yhtä luonnollisen Suomelle kuin monarkian Saksalle. Hän vakuutti, ettei tasavaltalaisuus vaikuttaisi heikentävästi Suomen ja Saksan suhteisiin. Tähän v.d. Goltz huomautti, ettei Saksa tahtonut vähimmässäkään määrin loukata Suomen itsenäisyyttä. Se tahtoi ainoastaan, että Suomen ja Saksan liitosta tulisi pitkäaikainen ja pysyvä. Kuitenkin hän lopuksi ilmoitti esittävänsä ainoastaan yksityisen mielipiteensä.

Maalaisliiton asenne ei juuri Alkion ansiosta taistelun alkuvaiheissa ollut kovinkaan kovaotteinen, joskin jyrkkä. Ryhmäkokouksesta 6.7.1918 Alkio kertoo:
»Tarkistimme ja hyväksyimme lopullisesti me perustuslailliset hallitusmuotovastalauseen. Tämä esitettiin kirjelmässä valtionhoitajalle. — Tässä lausui ryhmä nimenomaan epäilyksensä siitä, että eduskunnan työ alkoi saada siinä määrin oikeistolaisen suunnan, että sen kautta saattoi tulla kyseenalaiseksi voiko siinä lainkaan olla mukana. Hallitusmuotoesityksen vastuulleen ottaminen näissä oloissa alkoi näyttää mahdottomalta, varsinkin kun hallituksen lakiehdotus oli päinvastainen kuin se, minkä (sama) eduskunta oli periaatteessa jo joulukuun 6. päivänä hyväksynyt.»

Alkio kumppaneineen näyttää kyllä ottaneen huomioon senkin mahdollisuuden, että olisi muodostettava tasavaltainen hallitus. Hänen maalaisliittolaiset neuvottelukumppaninsa esittivät tällöin hallituksen muodostajaksi sekä Ståhlbergia että Alkiota itseään. Alkio piti Ståhlbergia sopivana tehtävään. Omaa ehdokkuuttaan hän olisi pitänyt erehdyksenä; hän olisi edustanut nousukasta, joka ei olisi saavuttanut sitä luottamusta helsinkiläispiirien ja virkamiesten taholta, jota hyvä hallitukseen meno edellytti. Toisaalta maalaisliitto oli vasta alkutaipaleellaan ja tarvitsi hänen suunnittelevaa, kirjallisesti luovaa työtään. Sitä Alkio sanoi pitävänsä elämäntehtävänään. Tämän keskustelun yhteydessä Alkio kiinnitti huomiota presidentin henkilöllisyyteen.

Hän näki myönteistä Mannerheimissa tämän vapaussodan aikana osoittaman mukautumiskyvyn takia. Luonnollisena ehdokkaana pidettiin myös Ståhlbergia, jonka Alkio tosin ei uskonut ottavan tehtävää vastaan.

Ryhmäkokous 8.7.1918 osoittaa, miten vaikeaa maalaisliiton oli taistella monarkistien arvovaltaa ja Saksan mahtia vastaan. Saksaanhan monarkistit alituiseen vetosivat. Hallituksen eroamisuhka hetkellä, jolloin maan sisäiset, raha- ym. asiat olivat mitä hankalimmat, puhumattakaan ulkopoliittisesta epävarmuudesta, tuntui painavan raskaasti Alkiota, kuten hänen muistiinpanoistaan havaitaan. Lähes tuskaisesti hän 8.7. arvelee:

»Hallituspulan ainoa ratkaisu on kansanäänestys tai uusien vaalien toimeenpano. Siksi ajaksi ilmoittaa eduskunta hallitukselle luottamuksensa. Tällä tavoin rauhoitetaan mielialat kotimaassa ja ulkomailla — — —. Siihen loppuu hallitusmuotoriita.»

Mutta heti perään Alkio jahkailee:

» Onko sosialistit otettava mukaan? On. Mitä enemmän se (ryhmä) nyt jätetään laskujen ulkopuolelle sitä vaikeammin se on hoidettavissa. Jos nyt vedotaan kansanäänestykseen on sosialistien vaara pienempi kuin vuoden kuluttua.»

Mutta myös hallituksen jatkuva hajoamisuhkailu huolestutti Alkiota:

»Sosialistit aina uhkailivat pyörien seisomaan panemisella. Toteuttivat. Nyt kuuluu kapitalistien taholta sama uhka.

Onko tämä sittenkin luokkataistelua? Mitä enemmän nyt taistelee — — —sitä vaikeammaksi tilanne maassa käy. Jos hallitus olisi jättänyt paikkansa sellaiselle hallitukselle, joka hallitusmuotokysymyksessä on puolueettomalla kannalla, silloin olisi päästy selville vesille. Mutta nyt. Hallituspula. Jos se syntyy ei ole eduskunnan vaan hallituksen kaksimielisen politiikan syy. Maan ulkopolitiikka ja raha-asiat eivät sitä kestä. Maailmansota ei ole vielä loppunut. Tämä sota, joka tähtää yhteiskunnallisten probleemien ratkaisemiseen. — — — Suomi on ottanut ensi askeleensa. Suokoon Jumala, ettei se askel vie maata perikatoon! Voimat yhteen. Kumpi suurempi vaara? Syöstä maa hallitusmuodon suhteen sisäisten hyökkäysten uhriksi vai antautua tasavallan toteuttamisen kautta vaikeuteen tyydyttää Saksan monarkistien mielihaluja? Minulla on selvä vaaliohjelman määräys. Tasavalta. Minun täytyy saada kysyä valitsijoiltani. Tässä taistelevat vallasta kaksi aikakautta.

Paasikivi kääntyi puoleeni. Heillä lienee käynyt yhä selvemmäksi, että monarkian säätämisellä on kiire. Tapaukset Venäjällä. Ajan kysymys milloin Venäjällä monarkia. Siksi meidän tulee jättää Itä-Karjalan vuoksi rajan pintaan yhä sotalaitos, jonka menot maksavat 150 milj. mk. Itä-Karjala on siis saatava taloudellisista syistä. Ei ole itse oloja tutkittu, vaan asiantuntijat vakuuttavat että siellä on suuria mahdollisuuksia. Väestö haluaa Suomeen liittymistä. Tämä ei ole ratkaistavissa ilman sitä voimaa, joka tulee Saksasta kuninkaan avulla?»

Alkio kävi siis mitä vaikeinta Jaakopin painia tässä vaiheessa, jossa vielä kaikki uskoivat Saksan voittoon. Jopa Kallio arveli ryhmäkokouksessa (8.7.18): »Meidän täytyy pysyä Saksan liitossa. Mutta onko siihen monarkia ainoa keino?» Kallio epäili että entinen edistyspuolueen kansanedustaja, tri Aksel Nikula, olisi ensimmäisenä herättänyt tämän ajatuksen saksalaisissa. Nikula oli ainakin sitä mieltä, että maalaisliiton oli muutettava nimensä, jos se aikoi saada edistyspuoluelaisia riveihinsä.

Lopuksi Alkio oli kuitenkin jyrkästi kaikkia myönnytyksiä vastaan. Puolueesta hän sanoi:

»Ei voi tulla kysymykseenkään että me muuttaisimme tunnetun nimemme sellaisesta syystä. Ohjelman tarkistus on tietysti eri asia, mutta en luule että olisi silloinkaan joukkoryntäys puolueeseemme. Voimmehan jäädä odottamaan asian kehitystä ja valmistautua. Voimmehan silloin kehoittaa kaupunkilaisia muodostamaan yhteiskunnallisia uudistuksia harrastava puolue tai koettaa saada nuorsuomalaisen puolueen sellaiseksi. Ei ole hyvä yrittää suuria puolueita – – – niissä pitää niin paljon kompromissata.»

Monarkistitkin olivat sitä mieltä että ennen kuin hallitusmuotokysymyksen toinen käsittely alkaisi koetettaisiin yhteisellä neuvonpidolla saada tasavaltalaiset taipumaan.

Tässä 8.7.1918 pidetyssä porvarillisten ryhmien yhteisessä neuvottelussa Paasikivi toi esille samoja näkökohtia, joita monarkistit olivat aikaisemminkin tähdentäneet ja lausui myös sen olettamuksen, että Venäjä ennen pitkää tulisi olemaan monarkistisesti hallittu maa. Tähän Alkio heti lausui sen epäilyksensä, »että Venäjällä ei koskaan enää tule olemaan monarkista hallitusta. Venäjältä puuttuu kansallisia voimia saada tällainen hallitus siellä pystyyn.» Sitä vastoin Alkio uskoi, että »Venäjästä tulee konkurssipesä, joka koko lailla pitkiksi ajoiksi joutuu maailman suurvaltojen yhteisesti hallittavaksi».

Kun vastapuoli oli esittänyt Venäjän Karjalan Suomeen liittämisasian tärkeäksi monarkian motiiviksi, sen kun piti tapahtua ystävällismielisen Saksan avulla, Alkiokin myönsi pitävänsä liittämistä välttämättömänä, mutta hänen käsityksensä poikkesi »jonkin verran siitä, millä hallituksen puheenjohtaja» Paasikivi oli esittänyt tämän yhdistämisen tapahtuvaksi. Alkio arveli tähän:

»Minä nimittäin ajattelen, ettei tänä päivänä eikä tänä vuonna kirjoiteta Suomen historian eikä Venäjän Karjalan historian viimeistä lehteä. Suomen on nyt minun ymmärrykseni mukaan ensinnä lujitettava oma asemansa, ennenkuin se lähtee valloituspolitiikkaa harjoittamaan siinä hengessä, kuin hallituksen puheenjohtaja täällä esitti, kokonansa tässä nojautuen vieraan valtakunnan aseisiin ja voimiin. Varsinkin on tässä tärkeätä panna merkitystä sille, että hallituksen puheenjohtaja nimenomaan mainitsi, että Saksassa vasemmistopuolueet ovat yleensä olleet tätä Saksan Suomenretkeä vastaan. Ja me tunnemme kaikki sen. Hallituksen puheenjohtajan mielestä siis meidän on vastaiseksikin hyvin pitkiksi ajoiksi ajateltava politiikkaa, joka pääasiassa nojautuu Saksan monarkistisiin voimiin, siis oikeistovoimiin.»

Alkio ei sanonut epäilevänsä, ettei Suomen ulkopolitiikka ollut pitkiksi ajoiksi liitetty Saksan yhteyteen. Mutta hän ei uskonut, että Saksan valtiopäivät kiinnittäisi erityistä huomiota siihen, että täällä olisi saksalainen ruhtinas. »Saksa ei ole lähtenyt tänne ruhtinaspaikkoja valloittamaan. Olen syvästi vakuutettu siitä, että Saksalla on ollut kansallispoliittisia syitä lähtiessään auttamaan Suomea». Sitten Alkio arveli, ettei Itä-Karjalan liittämisen välttämättä tarvinnut tapahtua tulevan syksyn tai seuraavan talven kuluessa, ja hän viittasi myös Muurmannin tapahtimiin, siihen »millä tavoin maailma kuohuu siinä suhteessa kuka hallitsee Muurmannia», jonka liittolaiset olivat toistaiseksi miehittäneet.

Alkio myönsi myös, kuten Paasikivikin, että Itä-Karjala oli taloudellisistakin syistä tärkeä Suomelle, »mutta Suomen itsenäisyys ei saa näistä taloudellisista voimista jäädä riippumaan.

Jos Saksa valloittaisi Itä-Karjalan. Suomi tuskin tulisi siitä hyötymään, mutta jos tulee aika, jolloin Suomen sisäinen kokonaisuus olisi niin voimakas, että voisimme tämän ottaa omin voimin ainoastaan Saksan myötätuntoisella takauksella, silloin olisi asia toinen.

Kun Paasikivi oli korostanut, että »nyt on Venäjän Karjalan väestössä sellainen virtaus, että se nyt haluaisi liittyä Suomeen, mutta että tämä virtaus saattaa ajan kuluessa muuttua toiseksi» Alkio arveli, ettei hän »tahtonut ryhtyä tarkkailemaan historiallisia suurtapauksia vain tilapäisilmiöiden mukaan – – – jos meidän on oletettava että Karjalan kansa on valmis jo muutaman viikon kuluttua luopumaan pyrldmyksestänsä Suomeen päin.” Sen vuoksi minä luulen, että annamme tämän asian jäädä meidän hallitusmuotokysymyksen ratkaisusta hieman sivulle.»

Alkio myönsi myös, että luonnollisesti Saksan monarkistit näkisivät mielellään, että Suomessa olisi monarkistinen hallitusmuoto:

»Kun on siinä määrin hyvän monarkistisen kasvatuksen kuin saksalainen – – – olisi järjetöntä, jos hän ei olisi monarkisti. — Mutta asia muuttuu hieman toiseksi kun otamme huomioon sen minkälaisissa oloissa Suomi elää, minkälaisen historiallisen kasvatuksen Suomi on saanut. Onko sillä samoja edellytyksiä asettua käsi otsalla monarkialle kunniaa tekemään. – – – Se valtiollinen kasvatus, minkä Suomen kansa on saanut on ollut monarkian taholta kaikkea muuta kuin monarkiaan mieltymystä kasvattavaa. Tämä on täällä synnyttänyt kaiken todennäköisyyden mukaan niin luonnottoman sosialidemokratian  kuin meillä on ollut. Mutta se on joka tapauksessa vaikuttanut Suomen kansan luonteeseen ja mielipiteisiin – – -.»

Täytyipä Alkion valistaa korkeasti oppineita vastustajiaan kaiken »muuntelevaisuudessa». Harvoin Laihian profeetta lienee ollut profeetallisempi kuin nyt lausuessaan:

»Kun on lausuttu se ajatus, että jos me saisimme tänne saksalaisen ruhtinaan hallitsijaksemme, se vahvistaisi meidän asemaamme ulkovaltoihin nähden, enkä minä tahdo epäillä, ettei se hetkellisesti niin tekisi. Mutta minun täytyy siihen vastapainoksi sanoa, että se heikontaisi meidän hallituksemme asemaa sisäänpäin ja me joutuisimme heti aluksi hyllyvälle pohjalle. Me rakentaisimme hallitusmuotomme näissä erinomaisen poikkeuksellisissa oloissa näköhäiriön perusteella. Ja minä tahdon kysyä, mihinkä me nojaamme silloin, kun nykyisestä suuresta sodasta vihdoinkin tulee loppu ja kun Euroopan tiliä ruvetaan
tekemään, kun ne vallankumoushyökylaineet, jotka kaiken inhimillisen käsityksen mukaan vielä tulevat vyörymään yli Euroopan, ennen kuin tästä sodasta on tili tehty, mihinkä me silloin suuntaamme onnentoiveemme. Silloin ei Saksa voi meitä sisällisesti uudestaan rauhoittaa. Saksalla tulee olemaan silloin kyllin itsensä kanssa tekemistä. Meillä on tämä vallankumousyritys toteutettu hieman aikaisemmin kuin muualla, la jos nyt vallitseva Eduskunta ja hallitus osaisi käyttää hyvin sitä, mikä täällä on voitettu minun käsitykseni mukaan, me voisimme välttää että silloin kuin tämä eurooppalainen yleinen kumous alkaa ei se koskisi Suomea enää sillä tavalla kuin minä pelkään sen koskevan, jos täällä ruvetaan yleensä pyrkimään siihen, että kansanvaltaan ei tahdota enään turvata. Minä pelkään, että Suomemme saa uudestaan kärsiä sen, missä me nyt olemme olleet. Se nimittäin virtaa meille uudestaan ulkomailta, ja aineksia, on täällä yllin kyllin olemassa. Kun minä tässä otan vielä huomioon sen, että Saksassa on sangen voimakkaita vasemmistoryhmiä, joiden vaikutus Saksan politiikkaan tulee olemaan paljon suurempi kuin mitä se on nyt, täytyy meidän ulkopolitiikassamme, silloin kuin olemme yhteydessä Saksan kanssa, joskus ottaa huomioon myös muitakin saksalaisia virtauksia kuin monarkia.»

Taloudelliseltakin kannalta Alkio piti tärkeimpänä itsenäisiä kannanilmaisuja. Hän myönsi, että monarkian hyväksyminen saattaisi tilapäisesti lisätä esimerkiksi vapaudenlainan merkintää, joka tähän asti oli ollut pettymys — kun kansa ei ollut »sellaisiin obligatsiooneihin tottunut.» Rahamiespiirit saattaisivat ehkä enemmän innostua, mutta tämäkin oli vähäarvoista siihen nähden, että vasta kun ulkovallat näkevät, että alamme kävellä omin voimin, ne rupeavat huomaamaan, että Suomesta sittenkin tulee valtio, jonka kanssa kannattaa olla asioissa. »Ja me tulemme tämänkin kautta huomaamaan, että politiikassa eivät tunteet merkitse mitään — ei ainakaan kansainvälisessä politiikassa. Kaikki ratkaistaan pelkkien reaalisten tosiasioitten pohjalla», Alkio päätteli.

Sisäisen järjestyksen suhteen varoitti Alkio, ettei maassa saataisi sellaista järjestystä aikaan, jos eduskunta jättäisi huomioon ottamatta, että täällä on olemassa sosialidemokraatteja.

»Me emme ole voineet hävittää sosiademokratiaa, meidän täytyy ottaa se lukuun», Alkio järkeili. »Ja meidän täytyy ottaa se siten lukuun, että mitä pikemmin se pysyy tukossa tämän eduskunnan seinien sisältä, sitä vaarallisempana se tänne hyökkää.» Tältäkin kannalta katsoen oli Alkion mielestä eduskunnan velvollisuus ja ainoa menettely järjestää asiamme niin, että voitiin tyydyttää maassa yleistä mielipidettä, järjestää kansanäänestys. Mutta aika siihen oli sopiva niin kauan kuin sosialisteilla ei ollut sanomalehtiä ja agitaattoritkin olivat vangittuja tai kaatuneet. »Sosialidemokratia on kerta kaikkiaan lyöty.

Pantakoon kansanäänestys toimeen», Alkio julisti ja jatkoi:

»Sinä päivänä, jona tämä julistetaan, kansan mielipide tässä maassa rauhoittuu ja se näkee että täällä ei aiota käydä sellaiseen vallankaappaukseen, josta nyt on kysymys. Meidän täytyy se ulkomaillekin osoittaa.»

Alkion puheenvuoro ei kaikessa kaukonäköisyydessään saavuttanut toivottua vastakaikua, vaikka sitä myötäili itse Ståhlberg, jonka mielestä perusnäkökohta hallitusmuotokysymyksessä oli, mikä hallitusmuoto vaikuttaa eniten eheyttävästi kansaan ja saa parhaiten sen kannatuksen. Tähän Ingman vastapuolelta huomautti, että hän yhtyy Ståhlbergiin — ja Alkioon — siinä, että »parhaiten ja eheyttävästi vaikuttaa tasavaltainen hallitusmuoto». Arvelipa Ingman, että Ståhlberg ja Alkio saattoivat olla oikeassa siinä, että »tällä hetkellä kansan enemmistö, kun sosialistitkin otetaan lukuun kannattaa tällaista hallitusmuotoa. – – – Mutta minä en ole ollenkaan vakuutettu», Ingman jatkaa, »että tasavaltainen hallitusmuoto ajan pitkään vaikuttaisi vähänkään eheyttävästi kansaan ja saisi eri kansankerrosten kannatuksen. – – – Kysymys on siitä, mikä hallitusmuoto vie kansan parhaaseen tulevaisuuteen, mikä parhaiten kuvaa sitä ulospäin, saattaa sitä parhaisiin suhteisiin ulkovaltoihin, ja mikä parhaiten takaa sisäänpäin työn rauhan, elinkeinoelämän, kaupan ja teollisuuden, maanviljelyksen edistymisen. Siitä se riippuu.»

Siitä Ingman oli vakuuttunut, että tasavaltainen hallitusmuoto ei veisi onnelliseen tulevaisuuteen, ei ulos- eikä sisäänpäin, eikä vaikuttaisi ollenkaan eheyttävästi, vaan päinvastoin repivästi kansaan. Ingman oli tosin vakuuttunut siitä, että jos monarkistit joutuivat vähemmistöön, he kyllä tulivat olemaan lojaalisia. Mutta »sosialistit tulevat olemaan yhtä mieltä vain tässä tasavaltaisessa hallitusmuotokysymyksessä, mutta varmasti kaikissa muissa asioissa tasavaltaistakin hallitusta vastaan.» Ingmanin puheenvuoro oli täten varsin sovinnollinen, joskin sarkastinen. Paavo Virkkunen kävi vallan pateettiseksi vakuuttaessaan:

»Minä ja muut kuningasmieliset tahdomme elää ja kuolla kansamme kanssa, ei ole kysymys siitä, että ne jotka eivät saa tahtoansa perille, vetäytyisivät pois leikistä kuin nyrpeät lapset.»

Vielä tällöin tasavaltalainen Pennanen oli ollut huomaavinaan, että maaseudulla hallitusmuotoasiaa oli käsitelty »kenties liiankin kiihkeästi ja intohimoisesti ja minä olen mielihyvällä huomaavinani, että eduskuntapiireissä siihen on suhtauduttu arvokkaalla tavalla», Pennanen sanoi. Kiihkeä pohjalainen Mikko Luopajärvi lausui terävään sävyyn julki epäilyksensä:

»Jos on niin, että salaisesti olisi Saksalle annettu takeet siitä, että Saksan aseellisesta avusta johtuu, että Suomi tulee monarkistiseksi maaksi, silloin mielestäni ne jotka ovat tehneet itsensä sellaiseen syypäiksi ja ovat jättäneet sen
tuomatta tiedoksi eduskunnalle silloin kun se kokoontui, ovat tehneet rikoksen tätä eduskuntaa vastaan — — — tieto on tullut, että Saksan taholta ei ole vaatimusta tehty.»

Luopajärvikin oli vanhana aktivistina sitä mieltä, että jos kysymys hallitusmuodosta lykättäisiin kansanäänestykseen »ei ainakaan Saksan monarkisteilla ole siveellistä oikeutta sitä moittia, sillä ne tietävät että Suomen kansa on ollut vakiintuneen tasavallan pohjalla, silloin kun Saksa on lähettänyt apuaan».

On luultavaa, että saksalaiset tuskin itsekään olivat Suomen jatkotapahtumista perin kiinnostuneita. Ilmeisesti toivottiin Suomelle apua annettaessa saatavan maasta monarkian, mutta silti saksalaiset katsoivat päättämisen Suomen valtiomuodosta maan omaksi asiaksi. Luopajärven toteamusta aktivistien mielialasta vahvistavat vanhan itsenäisyysmiehen Otto Akessoninkin sanat:

»Suomen kansa on aina tottunut hallitsijassaan nakemään vihollisen, ja niissä piireissä, jotka ensin panivat tämän itsenäisyysajatuksen alulle on tämä kasvatus ollut vaikuttavin ja juuri nämä piirit ovat alusta lähtien käyneet sotaa, taistelleet hallitsijaa vastaan. Mutta tästä ei johdu että tämä tällä lailla kasvatettu mieliala on oikea joka tapauksessa. Voi kyllä olla ja niin luulen, että melkein kaikille jotka itsenäisyyttä ovat harrastaneet on tasavaltainen hallitusmuoto mieluisia,* mutta politiikassa eivät, kuten edustaja Alkio lausui, tunteet merkitse mitään. Tässä on valittava tie, joka varmimmin johtaa päämaaliin».

Huolimatta mainitun kokouksen osittain sovitteluun pyrkivästä sävystä eivät kummatkaan osapuolet antaneet periksi. Monarkistit ottivat nyt yhä kiinteämmin yhteyttä saksalaisiin taivuttaen nämä, aluksi ilmeisen haluttomat »miehittäjät», esittämään vaatimuksia tasavaltalaisille. Maalaisliitto oli kyllä tästä selvillä, ja Alkio esitti ryhmätovereilleen, että tässä tilanteessa olisi vakavasti harkittava Mannerheimia presidentiksi. Alkio kaiketi tiesi, että Mannerheim oli ulkomaillakin yleisesti arvostettu — kenties tässä vaiheessa enemmän kuin johtavissa
piireissä Suomessa. Tämä tapahtui samana päivänä 14.7.1918 kun hallitusmuotoesitys saapui perustuslakivaliokunnasta eduskuntaan toiseen käsittelyyn. Valiokunnan monarkistista hallitusmuotoa myötäilevään lausuntoon liittyi tasavaltaisten mainittu vastalause.

Äänestettäessä monarkia voitti äänimäärin 57-52 maalaisliiton pysyessä kokonaan tasavallan kannalla. Eduskunnalla ei tämän jälkeen ollut muuta tehtävää kuin hyväksyä tai hyljätä toisessa käsittelyssä hyväksytty hallitusmuotoesitys. Yhä selvemmältä alkoi kuitenkin näyttää, että hallitusmuotoesitys äänestettäisiin lepäämään yli vaalien.

Seuraavana 15. päivänä heinäkuuta Alkio kuitenkin tiedusteli eduskunnassa ulkoministeri Stenrothilta: »Onko suunnitteilla tietty siirto? Huhuja täällä liikkuu, että Saksa aikoisi täällä toimeenpanna sotilasdiktatuurin, jos ei monarkiaa hyväksytä?» Tämän Stenroh jyrkästi kielsi, mutta parin päivän kuluttua, 17.7.1918, ilmoitti eduskuntaryhmille Saksan lähettilään v. Bröckin antaneen senaatille tiedonannon, jonka mukaan molempien maiden yhteiset edut vaativat monarkisen hallitusmuodon säätämistä. Tällä ilmoituksella ei ollut kuitenkaan minkäänlaista vaikutusta maalaisliiton eduskuntaryhmään, jonka kokouksessa päätettiin, ettei ilmoitus anna aihetta muuttaa ryhmän asiassa tekemää päätöstä. Sen sijaan nuorsuomalaisten eduskuntaryhmän tasavaltalaisten mielipiteet joutuivat liian kovalle koetukselle; valtaosa heistä kääntyikin nyt monarkisteiksi, koska he eivät voineet kehittää hallitusmuototaistelusta oikeustaistelua. Tasavaltalaisen ryhmän ytimeksi jäivät kuitenkin Ståhlberg, Lundson, Pullinen, Kokko ja Alkio, kuten viimeksi mainittu päiväkirjassaan toteaa. Maalaisliittolaisten ja edistysmielisten tasavaltaisten äänet riittivät sentään estämään hallitusmuotoesityksen kiireelliseksi julistamisen; äänet jakaantuivat näet 75 puolesta -32 vastaan.

Monarkinen hallitusmuotoehdotus äänestettiin tämän jälkeen lepäämään yli vaalien. — Merkillepantavaa on, että Alkio tässä äänestyksessä Sivenin vaikutuksesta taktisista syistä äänesti vastoin omaa puoluettaan yhdessä monarkistien kanssa.

Maalaisliittolaiset eivät suinkaan olleet menettäneet sisuaan. Sitä osoittaa nimenomaan se, että he 18.7.1918 lähettivät valtionhoitajalle kirjelmän, jossa vaativat hallitusmuodon nopeaa ratkaisua mieluummin kansanäänestyksellä. Selvää on, että heidän menettelynsä kiihdytti monarkisteja, mutta sai myös tunnustusta ja rohkaisua jopa niin vastakkaisilta tahoilta kuin ruotsalaisilta ja sosialisteilta.

Maalaisliitolla oli eräitä poliittisia alliansseja, jotka ensi näkemältä ihmetyttävät ja joiden syntymisen syynä ehkä osaksi lienee pidettävä sitä, että Santeri Alkiota ihailtiin ja kannatettiin. Näin voidaan sanoa ProcopBsta, näin myös tri Georg Schaumanista, eduskunnan ylikirjastonhoitajasta, joka kyllä alusta pitäen lienee ollut vankkumaton tasavaltainen. Hän kirjoitti 2.7.1918 Alkiolle:

»Luettuani toissapäivänä puolueenne kirjelmän valtionhoitajalle teki minun mieleni heti kirjoittaa Teille lausuakseni vilpittömät kiitoksen siitä pontevasta tavasta, jolla Te olette ajaneet oikeuden ja kansanvallan asiaa kirjelmässänne valvoen samalla isänmaan todellisia etuja, ellen olisi lukenut niitä huudahduksia ja parjanksia, jolla miehekäs päätöksenne on vastaanotettu, U(udessa) S(uome)ssa ja D(agens) Pr(essi)ssä, mikä viimeksimainittu lehti väläyttelee Teidän toimivan ympärysvaltojen vaikuttamana. Puolueeton historia on kyllä vapauttava Teidät noista syytöksistä, ja puhdas omatunto riittää tätä nykyä noiden torjumiseen.»

Kuitenkin oli tämä lahjonlissyytös — siksi »liittolaisten vaikutus» lienee katsottava — tuskin ollut sellainen, joka todella syvästi loukkasi Santeri Alkiota. Sen sijaan hän myöhemminkin pojalleen puhuessaan tunsi katkeruutta niistä väitteistä, että hän olisi pyrkinyt presidentiksi — vaikka pitikin niitä naiiveina. Kuitenkin häntä ilahdutti perkirehelliseksi tunnetun »sosialisti»-ystävänsä Väinö Voionmaan 2.8.1918 päivätty kirje, mikä oli ainoita siltä taholta tässä taisteluvaiheessa tulleita. Kirjeessä sanottiin mm.:

»Niinkuin muutkin kansalaiset, jotka eivät ole juoneet itseään kuningashumalaan, minäkin olen suurimmalla mielihyvällä lukenut maalaisliiton valtionhoitajalle jättämän adressin. Näin siitä että Te olette täydelleen käsittäneet hetken suunnattoman kantavuuden ja painon. – – – Niin julkeaa painostusta, jota täällä nyt tasavaltalaisia vastaan harjoitetaan ei liene nähty Etelä-Italian rosvomaisimmillakaan seuduilla. Me olemme panssarinyrkin politiikassa – – – joutuneet niin pitkälle, että hallitus julkisesti uskaltaa ilmoittaa, että se tekee saksalaisen sotaväen tullen lopun Suomen valtiollisesta itsenäisyydestä, ellei koko kansa lankee polvilleen kuninkaallisen valtaistuimen edessä.’ Eikä edes H(elsingin) S(anomi)lla ole ollut siihen sanottavaa mitään. Tätä ryöppyä vasten Te kuitenkin olette rehellisesti seisseet lujina, Suomen laeista kiinni pitäen. On tuntunut terveelliseltä, että edes jotkut ovat seisseet lakien ja kansan laillisten oikeuksien puolella, kun maan parhaatkin lakimiehet kilvoittelevat lakien saivarruksissa ja huonoimmat suoraan lalda vääristävät. Luulin ihmisyyden, terveen järjen ja rehellisyyden nimessä olevan oikein ja kohtuullista, että itse Suomen kansa saa lausua mielipiteensä asiassa, joka ratkaisee sen koko valtiollisen tulevaisuuden. – – – Sellaiseksi kun asema nyt on kehittynyt on yksi ainoa ratkaisu mahdollinen, että te suoraan ja itsetietoisesti äänestätte hallitusmuodon ki rrelliayyttä vastaan. Sitä vartenhan meillä ovat perustuslait, että niihin hädän hetkellä voidaan turvautua. Rauhallisella hyvällä omallatunnolla te voitte sen tehdä, sillä joskin saisitte tästä pientä ikävyyttä tällä hetkellä, saatte varmaan tuntea kansan kiitollisuutta ja nähdä sen menestyvän jo läheisessä tulevaisuudessa. Onnea vain tärkeään isänmaalliseen tekoon!

Vanhalla ystävyydellä
Väinö Voionmaa.

Valtiomuototnictelu saikin pian tämän jälkeen uutta yllykettä monarkistien tunnetusta viimeisestä »epätoivon teosta», kun nämä päättivät käyttää hyväkseen vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:ää, jonka mukaan hallitsijahuoneen sammuttua valtiopäivien tuli ilman muuta kokoontua valitsemaan uutta. Tämän pykälän olivat oikeusoppineemme Leo Mechelin, R.Hermansson ja itse J.K.Paasikivikin aikaisenunin selittäneet oikeudellisen pohjana menettäneeksi Suomen tultua yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan, mutta se kelpasi nyt, kun monarkistien hallitusmuotoesitys oli jätetty lepäämään. Tätä toimenpidettä ei edes Saksankann virallisella taholla voitu pidättyä arvostelemasta; se katsottiin myös siellä vallankaappauksen luontoiseksi, kuten Santeri Alkio esitystä nimitti voimakkaassa vastalusepuheessaan jo 7.8.1918. Alkio arveli, että kun kuningas ei ole mistään teoistaan vastuussa lain edessä, käy hänelle kaikki mahdolliseksi ja jatkoi sitten:

»Historiallinen kokemus varsinkin omasta maastamme osoittaa, millaiseksi hallinto voi muodostua silloin, kun hallitsija ei ota tietääkseen maan laeista. Tämä hallitusmuoto ei ole saavuttanut kannatusta muuta kuin ani harvoissa meidän valitsijoistamme. Päinvastoin on meille noin puolentoista sadan kansalaiskokouksen päätöksenä ilmoitettu kannatettavan tasavaltaista hallitusmuotoa ja jyrkästi vastustettavan tällaista, kuin meillä nyt on hyväksymisen alaisena. Mutta me emme ole asettuneet jyrkästi vaatimaan että tasavaltainen hallitusmuoto olisi päätettävä juuri meidän tahtolnnle mukaan, — — — Asian ratkaisu olisi annettava kansan itsensä tehtäväksi. — — — Se tapahtuisi varmimmin kansanäänestyksen kautta. Maamme sidällinen tila on nyt rauhaton, mutta jos tämä hallitusmuoto hyväksytään, pelkäämme sen muodostuvan vielä rauhattomammaksi. Sitävastoin, jos hallitusmuoto alistetaan kansanäänestykseen, jo tietoisuus siitä, ettei kansan tahtoa nyt puolinaisena toimiva eduskunta epäilyttävällä tavalla vastusta, on omiansa heti rauhoittamaan mieliä maassa.»

Erityisesti Alkio toisessa puheenvuorossaan tähdensi sitä, että koska »koko Suomen vapaustaistelu tapahtui tasavallan merkeissä olen sitä mieltä, että jos nyt tämä eduskunta, joka näin puolinaisena on koossa rupeaa kuitenkin tänne valitsemaan kuningasta, se tekee silloin vallankaappauksen, josta minä pyydän edustajia varottaa».

Varoitukset eivät tehonneet. Monarkistit hankkivat äänimäärin 58-44 hyväksymisen tekemälleen anomusehdotukselle, jonka mukaan senaatti saisi oikeuden ryhtyä toimenpiteisiin kuninkaan vaalia varten. Samanaikaisesti Ståhlberg ja Alkio veivät Svinhufvudille vetoomuksen kansanäänestystä tarkoittavaa esitystä varten.

Mutta kansanäänestysehdotuksen monarkistit olivat jo sen ensi esityksessä (8.7.1918) tyrmänneet. Sen sijaan tuntui Alkion puheenvuoro virittäneen jonkinlaisia toiveita »hallituksen puheenjohtajassa» Paasikivessä. Tämä tiedusteli äänestyksen tapahduttua Aikiolta tämän sanoihin viitaten olisiko mahdollista, että maalaisliitto saattaisi hyväksyä kansanvaltaisemman monarkian. Eikä Alkio pitänyt asiaa aivan mahdottomana, mutta muiden mielipiteestä hän ei halunnut lausua mitään.

Merkillistä ei ollut, että tässä valtavassa painostuksessa Alkionkin raudanlujalta näyttävä tahto joskus oli koetteella. 9.8.1918 Alkio kirjoittaa:

»Koko vastuu on minun ja Ståhlbergin harteilla. Meidän miehet eivät tosin ole ilmaisseet horjuvaisuutta, mutta minä luulen, että monarkistit syyttävät minua. Tästä huolimatta olen siitä rauhallinen, sillä tunnen taistelevani oikean asian puolesta.» Alkio alkoi olla vakuuttunut siitä, että Saksalla oli omat suunnitelmansa: »Pian Saksa unohtaa Itä-Karjalan asian; sillä ja Venäjällä on jo neuvottelut Räävelissä (Tallinnassa)».

Mutta jos näköalat eräiltä osin olisivat masentavia, oli monta tietoa, joista hän sai rohkaisua. Niinpä 10.8.1918 Alkio kirjoittaa päiväkirjaansa olevansa »vakuutettu siitä, että Vienan karjalaisten mieliala on tasavaltainen, samoin sotaväen — on tunnettua, että Karjalan asia riippuu siitä.»

Tänä 10. päivänä elokuuta 1918 olivat myös itsenäisen Suomen ensimmäisten valtiopäivien juhlalliset päättäjäiset. Samana iltana Paasikivi kutsui Alkion senaattiin ja Svinhufvud oli myös keskustelussa läsnä. Tällöin tiedusteltiin jälleen maalaisliittolaisten kantaa kansanvaltaisemmasta monarkiasta. Nyt Alkio omana mielipiteenään ilmoitti pitävänsä kuninkaanvaalia HM:n 38 §:n mukaan laittomana. Asiassa olisi päästävä lailliselle pohjalle. Alkio kertoo saaneensa sen vaikutelman, että sekä Svinhufvud että Paasikivi olivat itsekin epäröivällä kannalla, oliko mahdollista suorittaa kuninkaanvaali mainitun pykälän perusteella.

Alkio matkusti nyt kotiin. Hänen Anninsa oli jo asematiellä vastassa ja hänellä oli ruusu tukassa. Oli rentouttavaa olla kotona perheen parissa. Näiden aikojen raskautta — Paavo Alkion mukaan ne olivat Santeri Alkion myöhemmän elämän raskaimpia päiviä — kuvaavat päiväkirjankin lehdet. 13.8. Alkio kirjoittaa:

»Lehdet yhä haukkuvat meitä, varsinkin Ståhlbergia. Rukoilen yhä joka ehtoo ja aamu Jumalaa antamaan Suomelle hyvän hallitusmuodon ja johtamaan asiat kunnialla edulliseen voittoon. Jos sen kautta minun ja aatetoverieni suunnitelmien täytyy kaatua, ilolla suostun siihen ja alistuu.’ – – – Tunnen melkoista väsymystä. Tahtoisin elää tästä lähin, luonnollista sisäistä elämääni, sulauttaa vain kuulemiani. Asustaa maalla kaiken kesää. Minä rakastan maata, en suurta tuloa, en affääreitä vaan maata, jossa saisi henkilökohtaista kosketusta suuren luonnon kanssa. Tahtoisin vapauttaa ajatukseni ja sieluni raskaasta poliittisesta asevelvollisuudesta, elää perheeni ja vaimoni kanssa, elää persoonallista elämää ja katsoa päältä kun nuoremmat ja siihen luodut taistelevat yhteiskunnan uudelleen järjestämisen ehdoista.

Oi hyvä Jumala, salli minulle onni ja ilo vielä elää joskus perheeni kanssa pikku maanmiehenä. Itsekasvattajana. Kirjailijana. Minä en nurise. Olen varma että sinä herra johdat minua, johda niin voimakkaasti, että minä tottelen.

Alkio, johtava tasavaltalainen

Pitkäksi ei Alkion rentoutumisaika ehtinyt tulla. Tosiasiallisesti hän nyt oli tullut tasavaltalaisten näkyväksi johtajaksi, kun Ståhlberg 22.7. nimitettiin Korkeimman Hallinto-oikeuden ensimmäiseksi presidentiksi ja astui seuraavassa kuussa virkaansa ko. ylioikeuden aloittaessa toimintansa.

Yrjö Blomstedt toteaa (elämäkerrassa), että joskin Ståhlbergia pidettiin tähän korkeaan tuomarintehtävään itseoikeutettuna ja hän itsekin jo pitemmän aikaa oli aikonut jättää politiikan, nimitykseen kuitenkin liittyi taka-ajatuksia. »Oli mahdotonta ajatella, että
Korkeimman Hallinto-oikeuden presidentti ottaisi vastaan varsinaiseen näkyvään politiikkaan, joten virkaan nimittäminen siirtäisi Ståhlbergin pois politiikan näyttämöltä» — vieläpä näin ratkaisevalla hetkellä, vastustajat ajattelivat.

Ståhlberg pyysikin heti vapautusta edustajan tehtävistään, mitä vastustajat nimittivät »poliittiseksi haaksirikoksi». Eikä Ståhlberg paljon ottanutkaan osaa politiikkaan lähiaikoina, ei edes taustavoimana, vaikka jäi silti nuorsuomalaisten puoluehallitukseen.

Jos tasavaltalaisten toiminta pyrki nyt pääkaupungissa lamaantumaan, kun oli muutenkin pakko odotella Saksan suhtautumista yllättävään kuninkaanvaaliin, niin maaseudulla, missä Ståhlberg oli koko ajan pysynyt vieraampana, henki eli kun Santeri Alkio nyt entistä selvemmin otti ohjat käsiinsä, häneen katsottiin kuin keskeisimpään johtajaan muidenkin tasavaltalaisten taholta. Ei ollut kumma, että Alkio tunsi vastuun koko paineen ja kääntyi vaikeuksissaan kaikkivaltiaan puoleen. Häntä rohkaisivat kyllä maakunnan miesten mielipiteet. Maalaisliittolaisten kokouksessa 20.8.1918 Seinäjoella 20 kunnan edustajat asettuivat vakaasti tasavallan kannalle.

»Kun tutustuu näihin vakaviin maalaismiehiin voi piankin tulla vakuutetuksi, ettei heidän tasavaltalaisuutensa suinkaan ole mikään agiteerattu hetken tuote, vaan syvään harkintaan perustuva vakaumus. Kaiken sen haukkumisen jälkeen mitä olen saanut kestää tuntuu ihanalta saada näiden miesten rehellinen tunnustus», Alkio sanoo.

Aivan turha oli monarkistien järjestämä »maakunnan miesten» lähetystön käynti Helsingissä. Se yritti taivuttaa maalaisliittolaisia kuningasajatuksen puolelle.

Leinonenkin oli mukana, vaikka sanoi kyllä vastustavansa puuhaa, kun lähetystön puheenjohtaja oli selostanut maalaisliiton eduskuntaryhmälle asiansa, Alkio vastasi lyhyesti: »Herrat ovat tehneet turhan matkan.» Hän kertoi myös lähetystölle ryhmälle saapuneista sadoista kirjelmistä ja päätöslauselmista, joissa kaikissa vaadittiin tasavaltaista hallitusmuotoa, eikä ryhmässä ollut ainuttakaan monarkian kannattajaa. Toisin tapahtui lähetystön käydessä nuorsuomalaisten kansanedustajien puheilla epävirallisessa iltatilaisuudessa. Siellä kyllä lähetystön monarkismi sai kannatusta.

Nuorsuomalainen puoluehan jakaantui Ståhlbergin jätettyä peräsimen; suurin osa puolueesta kallistui kuin kallistuikin tasavaltalaisryhmän entistä johtajaa Ahmavaaraa myöten kannattamaan monarkiaa. Toisin oli laita maalaisliiton, jonka vanhoissa kannattajissakin oli hyvin vähän kuningasmielisiä. Ymmärrettävää on, että vanha Saksan ystävä tri V.O.Siv€n omaksui tämän kannan. Hänellä oli tällöin tähtäimessään Itä-Karjala ja Suur-Suomi. Vähän ennen kuolemaansa eli 29.7.1918 Siven oli kirjoittanut Alkiolle kuin testamenttinaan:

»Saksalaisilla on hyvä halu saada meille Itä-Karjala. Kuitenkin jos saksalaista verta vuodatetaan on saatava varmoja takeita siitä, ettei tällainen uhri heidän puoleltaan tapahtu turhaan ja pitävät he tällaisena takeena monarkista valtiomuotoa. Eikö tasavaltaa?
Saksalaisten täytyy pitää tasavaltaa, jossa epäluotettavat ainekset voivat päästä vallalle vähemmän varmana, eikä tällöin olla samassa määrin halukkaita kannattamaan meitä Venäjään nähden. On selvä, etteivät bolshevikit kauan voi olla pystyssä. Ratkaiseva ääni neuvottelussa tulee olemaan Saksalla. Ulkopolitiikan kannalta olisi kovin epäviisasta omaksua tasavaltainen hallitusmuoto. Itä-Karjalan kysymys on riippuvainen siitä: Suur-Suomi = monarkia, Pien-Suomi = tasavalta. Jos saamme Itä-Karjalan, puolustusliiton Saksan kanssa ja vielä itämeren neutralisoitua tulevaisuutemme on turvallinen vuosikymmenet eteenpäin. —Koska asialla on kiire en pidä suotavana, että vedottaisiin kansaan.»

Tässä kysymyksessä Alkion ja Sivenin mielipiteet erosivat jyrkästi toisistaan. Paitsi sitä, että Alkio oli taipumaton tasavaltalainen hän piti Saksan avulla tapahtuvaa Itä-Karjalan valtausta seikkailupolitiikkana eikä missään nimessä hyväksynyt tämän heimopoliittisen alueliitoksen kytkemistä monarkiaan, vaikka »syvistä riveistäkin» kuului jokin tämänsuuntainen ääni. Rautalammilainen vanha puolueveteraani K.H.Tuttanen jopa rukoili Alkiota 5.8.1918, että: koko tarmollasi pyrit siihen, että kansamme eduskunta yksimielisesti ja jakamatta huutaisi: ’antakaa kuninkaan tulla sisään.’ Isänmaan turvallisuuden, Suur-Suomi-unelman ja isänmaan onnen tähden.»

Vähemmän romanttisesti Alkion vanha luottamusmies jo puolueen perustamisajoilta, opettaja S.E.Teirilä Teuvalta, arvioi, että ilman Saksaa ei Itä-Karjalasta olisi puhettakaan, ja Saksa tasavalta-tapauksessa koettaisi saada luotettavamman liittolaisen Venäjästä. Teiriläkin tiesi, että »suuri osa maakansasta oli tasavaltalaisia». Hänen mielestään olisi parasta lähettää Saksaan jokunen edustaja ottamaan selvää sikäläisestä kannasta?

Tästä haluttiin kummallakin puolella selvitystä, koska tiedot Saksan johdon mielipiteistä Suomen valtiomuoto- ym. asioissa olivat enemmän tai vähemmän epämääräiset. Monarkistit lähettivät itsensä Svinhufvudin Berliiniin, ja tämä pääsikin keisari Willielmin puheille.

Mutta keisari suhtautui tinkimättömän ja kylmän kielteisesti siihen toivomukseen, että joku hänen pojistaan — lähinnä prinssi Otto — tulisi Suomen kuninkaaksi. Kielteisen asenteen järkyttävyyttä lisäsi se keisarin tiettävästi ilmituoma ajatus, että hän katsoi Suomen valtaistuimen sekä ulko- että sisäpoliittisesti niin heikkoperustaiseksi, ettei hän halunnut luovuttaa sen hallitsijaksi ketään Hohenzollernia. Vähäisenä lohdutuksena Svinhufvudille oli, ettei keisari asettunut poikkiteloin lankonsa, Hessenin prinssin Fiedrich Karlin ehdokkuuteen nähden. Mutta tämänkin suostumus saatiin sittemmin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei hänen tulonsa Suomen kuninkaaksi saanut olla kansan enemmistön vastaista. Tasavaltainen keskusjärjestö puolestaan päätti jo 17.8.1918 lähettää lähetystön tai ainakin yhden edustajan ottamaan selville, miten Saksassa asiat todellisuudessa
»makasivat». Tällöin käännyttiin tasavaltalaisten toimistonhoitajan Georg Schaumanin puoleen. Hän suostui lähtemään, mutta passi- ja viisumivaikeuksia ilmeni, vaikka Alkio ja Ahmavaara {jätlimmäinen oli vielä tullloin nuorsuomalaisten tasavaltaisen ryhmän puheenjohtaja) olivat itsensä Svinhufvudin kautta saaneet Saksan lähettilään kääntymään asiassa hallituksen puoleen. Vasta 23.8. Schauman sai Saksan lähetystöstä 16.8. päivätyn suostumuskirjeen. Hän kirjoitti tällöin Alkiolle ja arveli, että viisumin myöntäminen merkitsi sitä, ettei matkaa enää pidetty monarkisteille vaarallisena. Mutta Schauman uskoi silti, ettei kukaan kunnon saksalainen ruhtinas ottaisi vastaan ehdokkuutta ainakaan, jos saisi täydelliset tiedot tilanteesta Suomessa. Matka siis kannatti.

Hiukan epäilevä oli Alkio, joka heti kirjoitti vastauksen:

»Lämmin kiitos kirjeestänne. Minä luulen, ettei nyt olisi syytä juuri lähteä Saksaan. Näyttää siltä kuin meidän kuningasmielisemme olisivat ajaneet asiansa karille, ainakin hetkeksi. Kaiken todennäköisyyden mukaan tulee kuninkaan vaali vaikeaksi, ellei saada ainakin sellaista hallitusmuotoa, jota täytyy pitää lakina. Valtiopäivien kokoontuminen näyttää lykkääntyvän kuningaskysymyksen saksalaisen hidastumisen johdosta. — Mutta jos Te todella nyt voisitte mennä ja viipyä Saksassa jonkun aikaa sillä kyllä olisi merkitystä. Niin että harkitkaa nyt itse. Ymmärtääkseni on asia maalaisliittolaisten kannalta edelleen selvä.»

Schauman kirjoitti 31.8.1918 Alkiolle ja pyysi tältä valtakirjaa:

»Hyödyllistä olisi minulle, jos saisin maalaisliiton puoluetoimikunnan valtuudet virallisessa muodossa. Myös tahtoisin tavata Teidät ennen lähtöä saadakseni neuvoja matkaa varten.»

Tasavaltaisten kokouksessa olivat kaikki olleet sitä mieltä, ettei tällä eduskunnalla ollut siveellistä oikeutta lopullisesti päättää hallitusasiasta. Kuitenkin oli jo päätelty, että »jos veto-oikeus ja muut eduskunnan valtaa rajoittavat määräykset poistetaan ja ettei Valtiojärjestykseen kosketa olisi sellainen kompromissi hyväksyttävä». Näin tasavaltalaisten rivit jo rakoilivat mahdollisimman perustuslailliseen monarkiaan päin. Mutta Schauman itse piti suurena onnettomuutena, jos kompromissiin tyydyttäisiin. Kuningasmieliset olivat alakuloisia, kun olivat saaneet rukkaset
keisarihuoneelta ja »Sodasta riippuu komennetaanko tänne joku prinssi vai ei ketään. Iloksemme olemme havainneet, että maalaisliitto aikoo lujana pysyä. Täkäläisissä saksalaisissa piireissä seurataan suurella mielenkiinnolla maalaisliiton kokouksien päätöksiä.» Hufvudstadsbladet (22.8.1918) oli kirjoittanut, että »hyvällä syyllä epäillään voiko maalaisliittoa enää lukea porvarilliseksi puolueeksi, kuitenkin olisi suotavaa, että sekin olisi mukana kokoomushallitusta muodostettaessa».

Schauman itse arveli, että oikeisto hyvinkin mielellään nyt tarjoaisi yhteistyötä maalaisliiton kanssa jakaakseen vastuun valtion asiain huonosta hoidosta. Schaumanin mielestä hallitukseen voitiin mennä vain jos
1. ei ainoatakaan entisen jäsentä otettaisi uuteen hallitukseen ja
2. uusi hallitus heti hajottaisi eduskunnan.

Valtionhoitajakaan ei enää voisi jäädä paikoilleen. Schaumanin mielestä Mannerheim näissä oloissa oli sopivin mies Svinhufvudin paikalle.

»Hän (M-heim) on todellinen aristokraatti, oikeutta ja kansan parasta harrastava mies ja hänellä on se tahti ja esiintymisen varmuus, jota nyt tarvitaan sekä sisäisiin oloihin että ulkopolitiikkaamme nähden; sitäpaitsi hän on rehellinen ja viisas isänmaan ystävä. Loppupäämääränä on tietenkin pidettävä vasemmistohallituksen muodostamista. Mutta se (tapahtuisi) tuskin ennen uusien vaalien toimittamista ja silloin varovaisuudella.»

Tässä kirjeessään Schauman ei siis vain toimittanut valtakirja-asiaansa Aikiolle, vaan informoi tätä silloisesta tilanteesta ja lausui toivomuksia tulevaisuuden suhteen. Alkio lienee nyt ensi kerran saanut näin voimakkaita suosituksia Mannerheimista poliitikkona. Aikanaan ne vaikuttivatkin.

Alkion valtakirja Schaumanille saapui 2.9.1918, ja syyskuun 7. päivänä Schauman matkusti Saksaan. Menomatkalla Trelleborgissa sattui hänen silmiinsä lihavin kirjaimin lehtien painettu sähke, jossa virallisesti ilmoitettiin, että Friedrich Karl oli suostunut Suomen kuningasehdokkaaksi.

Sinnikäs Schauman ei silti pitänyt asiaansa menetettynä. Hän tuli Saksaan ja pääsi keskustelemaan eräitten vaikutusvaltaistenkin poliitikkojen kanssa, joilta sai rohkaisua, ja kirjeellisesti hän kääntyi suoraan kuningasehdokkaan puoleen. Schauman selitti Friedrich Karlille, ettei maamme eduskunta ollut laillisesti oikeutettu suorittamaan kuninkaan vaalia.

Lisäksi hän kehotti prinssiä asettamaan kuninkuuden vastaanottamisen ehdoksi uusien vaalien toimittamisen ja kansanäänestyksen. Kirjeen perusteella prinssi tahtoi asettaa ehdokkuutensa vaatimukseksi, että maalaisliitto ottaisi osaa vaaliin. Suomen Berliinin lähettiläs sai hänet kuitenkin luopumaan tästä, mutta Friedrich Karl pidätti itselleen oikeuden tarkistaa, todistiko vaalin tulos kapean kannatusta siinä määrin, että hän voisi vastaanottaa kruunun. Vielä 23.9. Friedrich Karl kuitenkin ilmoitti kieltäytyvänsä ottamasta kuninkuutta vastaan, mikäli maalaisliittolaiset eivät suostuisi vaaliin. Parin päivän kuluttua hän ja Svinhufvud tapasivat Tallinnassa, jolloin Svinhufvud selitti, että senaatti antoi arvon Friedrich Karlin ehdotukselle, mutta koska maalaisliittolaisten toivottiin hyväksyvän uusi hallitusmuoto, prinssin ehdotus oli tarpeeton.

Samaan aikaan maalaisliitto toimi omalla tahollaan. Keskushallituksen kokouksessa 23.8. oli katsottu ylimääräisen puoluekokouksen koollekutsuminen kuukauden kuluttua välttämättömäksi, ja Alkiolle annettiin tehtäväksi laatia tilanneselostus sen osanottajille. Kokous pidettiin Helsingissä 24.-25. päivinä syyskuuta ja siihen osallistui neljättäsataa puolueen eri järjestöjen edustajaa koko osanottajamäärän noustessa viidennelle sadalle, joten kokouksen saattoi katsoa edustavan varsin yleistä mielipidettä. Poikkeuksellisesti oli osanottajien vastattavaksi asetettu puolenkymmentä hallitusmuotoasiaa koskevaa kysymystä, joihin yksimielisesti vastattiin:

»Puoluekokous antaa eduskuntaryhmän tähänastisesta toiminnasta ja menettelystä tasavaltaisen hallitusmuodon aikaansaamiseksi jakamattoman ja yksimielisen tunnustuksensa.

Jos kuninkaan vaalia nyt käydään toimittamaan 1772 vuoden Hallitusmuodon 38 §:n mukaan, katsoo kokous, että Maalaisliiton eduskuntaryhmän ei ole siihen osaa otettava, koska tällä vaalilla, tapahtuen niissä olosuhteissa, jotka nykyään vallitsevat, ei laillisuuden eikä maalaisliittolaisen kansan käsitystavan kannalta ole tukea kansan isänmaallisessa tajunnassa.

Jos monarkistinen enemmistö eduskunnassa kuitenkin vaalin toimittaa, katsoo kokous, että eduskuntaryhmän on senkin jälkeen otettava osaa eduskuntatyöhön puollustaakseen ja varjellakseen sillä kansanvallan etuja ja valitsijainsa käsityksiä ja oikeutta voimainsa mukaan, mikäli sen suinkin mahdolliseksi katsoo.

Kun maalaisliittolaiset ovat sitä mieltä, että ainoa oikea ratkaisu hallitusmuotokysymykselle, jonka kautta kansamme oikeudet ja velvollisuudet tulevat sidotuksi miespolvien ajaksi, olisi se, että kansa itse saisi siitä äänestyksen kautta mielipiteensä lausua, pitäisi kokous kansaamme kokoovana, koettelemuksiin vahvistavana ja laillisuuden voimaa edistävänä, jos ryhmä vieläkin voisi jollakin pyrkimyksellään edistää sitä, että hallitusmuotokysymys tulisi alistettavaksi kansanäänestykseen taikka toimeenpantaisiin uudet vaalit.»

Lausuipa puoluekokous jyrkän kielteisen mielipiteensä ryhmän tiedusteluun voitaisiinko, jos hallitus esittäisi uuden kansanvaltaisemman (monarkisen) hallitusmuodon, ryhtyä tältä pohjalta sovitteluihin. Maalaisliitto ei katsonut voivansa luopua tasavaltaisesta periaatteestaan, puoluekokous arveli. Sen asenne oli selvästi vielä jyrkempi kuin eduskuntaryhmän, mutta tämä ei kuitenkaan saanut epäluottamuslausetta.

Päinvastoin valittiin ryhmän puheenjohtaja Santeri Alkio myös keskushallituksen puheenjohtajaksi. Alkio sai nyt vain puoluetovereiltaan valtuutukset horjumattomaan tasavaltalaisuuteen.

Tähän nojautui sitten maalaisliiton eduskuntaryhmä, kun ylimääräiset valtiopäivät kutsuttiin koolle 26. päiväksi syyskuuta näkemään ehkä Suomen historian yhtä suurinta farssia. Saksa ja keskusvallat olivat jo kärsineet musertavat tappionsa, kun saksalaista prinssiä ruvettiin meillä nostamaan valtaistuimelle — mutta »kun tappiot jäivät huomaamatta!», kuten näytelmän yksi pääohjaaja Edvard Hjelt valitellen sittemmin lausui. Informaatio oli hämmästyttävän heikkoa tähän aikaan, mutta toisaalta jättivät silloiset vallanpitäjämme diplomaattienkin varotukset yllättävässä määrin huomiotta. Saksan mahtavuus sokaisi, vaikka valtakunta oli voitettukin: myös sen maantieteellinen läheisyys tunnettiin voimakkaasti vastaista tukea tarvittaessa.

Kun perustuslakivaliokunta »kertasi vanhoja läksyjään» teki se toki esityksessään 4.10.1918 pieniä myönnytyksiä monarkiansa kansanvaltaistamiseksi. Mutta ne olivat todella vähäisiä.

Maalaisliitto puolestaan ei näillä valtiopäivillä puhunutkaan tasavallasta, koska tiesi sen turhaksi, vaan vaati että valtiomuodosta oli suoritettava kansanäänestys, jota paitsi oli viipymättä toimeenpantava eduskuntavaalit. Maalaisliitto ei masentunut siitä, että nuorsuomalaiset taipuivat; viimeksi Erkko Helsingin Sanomissaan juuri ratkaisevien istuntojen ovella — Ahmavaarasta ja Pennasesta puhumattakaan. Viimeksi mainittu oli jopa vihainen Yhdysvalloille, kun se oli asettanut tunnustamisensa ehdoksi saksalaisten joukkojen poistumisen maasta.

Tämän kaiken vastapainoksi Alkio lausui heti mainitun mietinnön käsittelyn alkajaisiksi 4.10. mm.:

»Tämä hallitusmuoto edellyttäisi tyytyväisiä, vaatimatonta, nöyrää kansaa. Mutta Suomen kansa on tyytymätöntä, ylpeätä ja vaativaista kansaa. Sen on Venäjän viimeinen hallitsija tehnyt vihamieliseksi kaikelle vallankäytölle, joka ei perustu kansan omaan oikeustajuntaan. Viime vuosien valtiollinen kasvatus on tässä kansassa kutsunut esiin ylivertaisen halun saada eduskuntansa kautta määrätä laeistansa ja laitoksistansa.»

Alkio ei suinkaan tahtonut syyttää vastapuoltaan vilpistelystä tai pahasta tahdosta, kuten toiselta puolen oli tehty, vaan hän vetosi isänmaalliseen omaantuntoon, johon vedoten tasavaltalaisia oli kerta kerran perästä »suorastaan velvoitettu luopumaan periaatteestaan käytännössä kuninkuuden hyväksi.

»Minä en epäile, etteivätkö nämä kehoitukset ole kummunneet vilpittömästä tunnosta. Mutta vastapainoksi on minun sanominen, että minua tasavaltaisena juuri isänmaallinen tunne velvoittaa vastustamaan monarkiaa. Näen kansamme valtiolaivan heittelehtimässä myrskyssä. Sen sisässä olevat valtiomahdit ovat menettäneet luottamuksen toisiinsa, peräsin vaappuu, tähtäimen viivaa hämärtää paksu sumu, Pelastusta odotetaan sattumuksista: toiset luulevat pelastuksen saavutettavan kuninkuuden kera, toiset hautovat mielessään vielä uutta kapinaa sekä rajan tällä että tuolla puolella. Keskinäistä yhteisymmärrystä ei ole!
Äänet, jotka sitä teroittavat, häipyvät myrskyssä. Sillä aikaa maassa aikaansaamattomuus, huolimattomuus ja eräänlainen anarkia, ilkeä voitonpyynti ja muut paheet viettävät riemuhetkiä. Luokkataistelu aivan uusissa merkeissä pyrkii nostamaan päätänsä. Nälkää on jo kymmenettuhannet kärsineet ja se levenee. Nämä ovat vaarallisia ilmiöitä. Olemme ilmeisesti joutuneet etsimysaikaan! Meillä on pimeää ja pelottavaa. Tämä on isänmaallinen vaara; se on suurempi kuin vilmetalvinen vaara. Te, jotka hallitsette ja pidätte nyt eduskunnassa valtaa, harkitkaa hieman vielä kerran niitä syitä, mitkä ovat vaikuttaneet sen, että valkoisen Suomen viime talvinen mahtava kansallisnousu nyt on laskenut niin alas. Ei siihen, arvoisat naiset ja herrat, ole syynä punaisuus. Syynä on se, että tältä Suomen vapauttajakansalta on kielletty oikeus laillista tietä saada äänensä kuuluviin, kun lopullisesti
järjestetään hallitusmuoto Suomen valtiolle, jonka he ovat verensä ja henkensä alttiiksi panemalla luoneet.»

Päätteeksi Alkio paheksui vielä tässä viimeisessä vaiheessa sitä, että hallitus oli ryhtynyt puuhaamaan monarkiaa jopa neuvottelematta siitä etukäteen mm. sen eduskuntaryhmän kanssa, johon hänellä Alkialla »oli kunnia kuulua». Lausuipa Alkio ihmettelynsä, ettei niin suurella historiallisella hetkellä, mitä Eurooppa eli, Suomen hallituksella ollut sellaista luottamusta omaan kansaansa, että se olisi rohjennut tämän kysymyksen asettaa kansanäänestykseen. Ernst Nevanlinna koetti nyt vielä kerran taivuttaa maalaisliittoa selittämällä ettei kansanäänestys yhtä vähän kuin uudet vaalitkaan olisi tuoneet tasavaltaa. Nevanlinna eksyi kuitenkin moittimaan maalaisliittolaisia ymmärtämättömyydestä ja itsepäisyydesta, mistä nämä vuorostaan kimpaantuivat; tilaisuus sai varsin kärjekkään luonteen.

Hallituksen puolesta esitettiin nyt suunnitelman mukaisesti että ryhdyttäisiin kuninkaanvaaliin vuoden 1772 Hallitusmuodon 38 §:n mukaisesti. Alkio esitti vielä jyrkän vastalauseensa siitä, että vaali toimitettaisiin mainitun pykälän mukaan, koska se oli vanhentunut. Alkion mielestä ei myöskään koolla olevalla
vajaalla aeduskunnalla ollut valtuuksia ratkaista niin kauaskantoista kysymystä. Lopuksi Alkio ilmoitti, etteivät maalaisliittolaiset ota osaa vaaliin, joten he vapauttavat itsensä kaikesta edesvastuusta.

Vallan näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan asia päätettiin äänestyksellä eduskunnan salaisessa istunnossa, jossa käytettiin vielä monta puheenvuoroakin — mm. ruotsalainen professori Rosenqvist yritti vielä puoltaa uusia vaaleja ja kolmekin tasavaltaista lakimiestä koetti turhaan parastaan monarkistien todisteluja vastaan. Äänestys siis tapahtui, ja 64 jaa-äänellä 41 ei-ääntä vastaan — maalaisliitto sai sentään avukseen 10 nuorsuomalaista — kuningas päätettiin valita.

Kymmenen minuutin perästä julkisessa istunnossa eteläpohjalainen talonpoika J.E.Antila sai ehdottaa, että »että eduskunta valitsisi Hessenin prinssin Fredrik Kaarlen Suomen kuninkaaksi ja oikeuttaisi hänen rintaperillisensä hänen jälkeensä astumaan Suomen valtaistuimelle». Tätä juhlallista ehdotusta Wrede kannatti ja Matti Paasivuori huusi railakkaasti vastaan. Alkio luki vielä uudestaan vastalauseensa. Mutta puhemies tulkitsi asian niin, ettei Antilan ehdotusta ollut julkisesti vastustettu ja luki juhlallisen kuninkaanvaali- päätöksen, mitä monarkistit seisaaltaan kuuntelivat.

Mutta Santeri Alkio lähti salista, ja tämän johdosta hänestä piirrettiin monta pilakuvaa, mutta muut maalaisliittolaiset istuivat, mistä heitä sitten ankarasti nuhdeltiin julkisessa sanassa.

Kun sitten vaalin tulos julkisesti ilmoitettiin, ei maalaisliittolaisten vastalauseesta huolimatta mainittu ollenkaan, että vaali suoritettiin vain 64 edustajan äänin.

Jonkinlainen sokeus valtasi tässä vaiheessa ne monarkistit, joiden parissa vain ioittiin pienessä maassamme saavutetusta voitosta sillä välin kun suuressa maailmassa tapahtui aivan päinvastoin kuin monarkistimme olivat laskeneet. Kun meillä kuninkaantekijät jo ryhtyivät etsimään valitulle linnaa ja kun ilotulitusraketit tilattiin valmiiksi valtaistuimelle nousun juhlimiseksi ja kun hovirouvien paikoista jo kiisteltiin, keskusvallat sillä välin luhistuivat ja kruunut putoilivat.

Suomen kuninkaanvaalia ulkovaltojen olikin erittäin vaikea ymmärtää. Mannermainen lehdistö, jopa saksalainenkin, suhtautui siihen ihmetellen, jopa ivaillen. Parhaiten näitä mielialoja kuvannee muuan ranskalaisen lehden lausunto, jonka Hufvudstadsbladet julkaisi vasta vähän ennen joulua. Lausunnossa sanottiin mm.:
»Suomalaiset valitsevat juuri sen hetken, jolloin Saksan luhistuminen esiintyy kaikessa räikeydessään valitakseen itselleen saksalaisen kuninkaan. Täytyykö olettaa, että kuulumat lännestä eivät saavu Helsinkiin saakka? Vai eikö Suomessa katsota näiden tapahtumien olevan omiansa vaikuttamaan ainakin päätöksiin, joita tehdään? Jälkimmäinen olettamus on ainakin paljon todennäköisempi.»

Kuningas oli toki valitsijoitaan järkevämpi ja pyysi vallankumouksen jo Saksassa häämöttäessä harkinta-aikaa ennen kuin ottaisi kruunun vastaan. Kirje esiteltiin 11.11.1918 Suomen tynkäeduskunnalle, joka 4.11. oli aloittanut vuoden 1918 varsinaiset valtiopäivät. Silloin Saksan monarkia oli jo romahtanut. Näissä olosuhteissa käännyttiin Mannerheimin puoleen, jota pyydettiin tiedustelemaan voittajavalloilta, mitä nämä ajattelivat Suomen kuningaskunnan tunnustamisesta. Kuninkaan käskettiin erota. Tämän ikävän tiedotuksen lähti pääkuninkaantekijä Edw. Hjelt viemään Saksaan, — Muistelmissaan Hjelt on sittemmin tunnustanut, että ilman maalaisliittoa kuningas olisi epäröimättä matkustanut Suomeen — millaisin seurauksin meille?

Loppunäytös oli Friedrich Karlin kirje, jossa tämä ilmoitti niistä vaikeuksista, jotka »asettuvat voittamattomina erottamaan toisistaan Suomen velvollisuutta itseänsä kohtaan ja Suomen velvoitusta minua kohtaan». Näin kauniisti »kuningas» päätti kirjeensä:

»Tämän tietäen en epäröi hetkeäkään vapauttamasta sen jälkimmäisestä velvoituksestaan. Voittaessaan takaisin moraalisen vapautensa minuun nähden Suomi saa kaikki, mitä sille näissä olosuhteissa kykenen antamaan. – – – Lähetän vakaiden silmien maalle omat ja omaisteni terveiset ja kiitän uskollisin sydämin monesta ystävällisestä mielenilmaisusta. Tulkoon se rakas kansa onnelliseksi, miehet, naiset ja kaunis nuoriso, jossa on tulevaisuuden toivo.
Friedrich Karl.»

Tämän jälkeen monarkistit pyrkivät häivyttämään ainakin tapahtumasarjan tuoreuden; »kuninkaan» kirjekin julkaistiin Virallisessa Lehdessä vasta juuri ennen v. 1918 varsinaisten valtiopäivien päättämistä (25.1.1919). Tällöin maalaisliitto ehdotti, että eduskunta päättäisi julistaa kuninkaan ja kuningassuvun vaalin
rauenneeksi, mutta tämän ehdotuksen tynkäeduskunta hylkäsi 56 äänellä 37 vastaan. Tästä menettelystä lienee sanottu, että »oltiin tyhmyyteen saakka uskollisia». Varmaan kuitenkin haluttiin välttää manifestoimasta tehtyä erehdystä, josta sekä koti- että ulkomainen lehdistö olisi taas saanut vettä myllyynsä.

»Hallitusmuodon taisteluryhmä» eli maalaisliiton eduskuntaryhmä 1917-1918. Ylärivissä: Salovaara, Takkula, J.A.Heikkinen, Relander, Rentola, Arffman, Lohi. Toisessa rivissä: Saarelainen, Joukahainen, Manner, Bertta Pykälä, Luopajärvi, Leinonen, S.Haapalainen, Lahdensuo, Niukkanen, Nurmela. Istumassa: Juutilainen, Vuorimaa, Kallio, Hahl, Alkio, Kokko, Pehkonen, Lantto, Tanskanen. Paavo Alkion hallussa.

Kun tulee miettineeksi miksi maalaisliittolaiset ja varsinkin pohjalaiset kansanmiehet, edustajat ja muut, olivat niin jyrkän tasavaltalaismielisiä kuin vuoden 1918 tapahtumat osoittavat, on ratkaisu tuskin löydettävissä pelkässä »herrainvihassa» tai vastaavassa. Jos kokemukset eräistä tasavalloista olivat kielteisiä, oli olemassa yksi »loistava poikkeus» — Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, tuo »vapauden ja tasa-arvon maa», jonne juuri pohjalaiset olivat joukoittain muuttaneet. Heitä oli sieltä palannutkin, tai ainakin he olivat kirjein ym. lähetyksin viestittäneet vapaan maan ja luokattoman yhteiskunnan etuja. Joskin viestit olivat usein liioiteltuja.

Santeri Alkio oli kyllä selvillä myös Yhdysvaltain epäkohdista, ja hänelle tasavalta ilmeisesti tästä riippumatta oli eräänlainen sydämen asia, se tarjosi kansanmiehelle aivan toiset mahdollisuudet kuin monarkia pokkuroivine hovimiehineen tai ainakin vieraskielisiä suosivine komentoineen.

Perustuslakivaliokunta istuu Säätytalolla alkukesällä 1918. Kuvassa ovat valiokunnan jäsenet seuraavassa järjestyksessä: Prof. K.J.Ståhlberg, puheenjohtaja (pöydän päässä) vapaahra R.A.Wrede (pöydän takana), prof. E.Estlander, prof. G.G.Rosenqvist, rovasti A.O.Vuorimaa, kirjailija Santeri Alkio, toimittaja A.Juutilainen, opettaja J.P.Kokko, toimittaja Eero Erkko, toht. Tekla Hultin (näkyy huonosti), maanvilj. P.Pennanen, maanvilj. E.Tukia, rovasti W.Malmivaara, rovasti F.W.Bergroth, maanvilj. O.Rantasalo, maanvilj. J.E.Antila ja prof. L.Ingman. Eri pöydän ääressä taustalla on valiokunnan sihteeri, esittelijäsihteeri Hj. Kahelin.

Vas.: Valtioneuvoston istunto valtionhoitajan kenraali Mannerheimin puheenjohdolla 17.7.1919. Mannerheimistä oikealle pääministeri K.Castrén, vasemmalle mm. oikeusministeri K.G.Söderholm, kolmantena kauppa- ja teollisuusministeri J.H.Vennolla, viidentenä sosiaaliministeri Santeri Alkio. Tässä istunnossa vahvistettiin Suomen uusi tasavaltainen hallitusmuoto. Paavo Alkion hallussa. Oik.: Presidentinvaali eduskunnassa (Heimolassa) 25.7.1919. Museovirasto.

Näin ajattelivat myös jäyhät satakuntalaiset, joiden mielestä Alkion maalaisliitto tähän asti oli ollut liian »proletäärinen». Nyt ääni kellossa muuttui, kun oli nähty, missä oli todellinen »tasavallan vartiosto». Kuvaavaa on, että kun yksi maakunnan harvoista alkiolaisista, karkkulainen pankinjohtaja Väinö Selander, vuodesta 1919 maalaisliiton kansanedustaja, oli kerta toisensa jälkeen ja vielä vallankumousvuonna 1917, valittanut Alkiolle, ettei tämän aate ottanut tulta Satakunnassa, muuttui tilanne 1918 valtiomuototaistelun yhteydessä kokonaan.

Maalaisliitolle oli nyt »otolliset merkit», ja tyytymättömyys kokoomukseen entisten monarkistienkin parissa yleinen Selander vakuutti Alldolle tammikuussa 1919 ja vaalitulokset myöhemmin vahvistivat hänen sanansa. Miksei ihailtu ja kunnioitettu vapaussodan ylipäällikkökään kallistanut vaakaa monarkian puolelle

Alkio ja Mannerheim

Alkio näyttää suuresti kunnioittaneen ja arvostaneen Mannerheimia vapaussodan aikana. Sama asenne jatkuu sodan jälkeenkin, vaikka esimerkiksi Mannerheimin vannoutunut vihamies tri Siven teki parhaansa parjatakseen maalaisliiton ryhmälle valkoista kenraalia. Siveniä kyllä arvostettiin, ja mm. hänen 50-vuotispäiväkseen maalaisliiton eduskuntaryhmä 30.5.1918 päätti toimittaa lähetystön onnittelemaan häntä.

Samassa kokouksessa tuli esille Mannerheimin eläkeasia. Tällöin Alkio huomautti, että hallitus oli jo »rientänyt asian ratkaisemaan myöntämällä Mannerheimille 30 000 markan vuotuisen eläkkeen». Nyt oli Alkio sitä mieltä, että jääkäreille ja suojeluskuntalaisille oli myös annettava jotakin tunnustusta ja kaatuneiden leskien ja lasten elämä oli turvattava.

Yleensä maalaisliiton eduskuntaryhmän jäsenet näyttävät yhtyneen Alkioon; aivan samaa mieltä oli mm. L.Kr.Relander. Luopajärven mielestä Mannerheimin ansioita oli jo liiaksi dn korostettu, oli myös muita ansioituneita. Mutta kun edustaja Takkula piti 30 000 mk liian suurena palkkiona »näin lyhyestä palvelusajasta», Alkio puheenjohtajana muistutti Takkulaa ajattelemattomasta lausunnosta.

Keskustelun perusteella Alkion piti laatia perusteltu lausunto, joka sitten valmiina oli seuraavanlainen:

»Maalaisliiton eduskuntaryhmä on sitä mieltä, että kenraali Mannerheim on kansallistunnustuksen ansaitsevalla tavalla hyvin hoitanut ylimmän sotapäällikön tehtävät Suomen vapautussodassa. Kansallislahja tai palkkio on siis hänelle luonnollinen. Mutta kun senaatti on ehtinyt päätöksellään tämän velvollisuuden täyttämään määräämällä kenraali Mannerheimille 30 000 markan suuruisen vuotuisen ylimääräisen eläkkeen, katsomme että tällä tavoin on Senaatti jo suorittanut palkldovelvollisuuden. Kun mielestämme ei ole sopivaa, että Eduskunta ja Senaatti erikseen käyttävät valtion varoja p.o. tarkoitukseen katsomme että on nyt tyydyttävä siihen toimenpiteeseen, mihinkä Senaatti Eduskuntaa kuulematta jo on ryhtynyt».

Ennenkuin ylempien sotilasviranomaisten palkitsemiseen hallituksen toimesta ryhdytään oli Alkion mielestä kiinnitettävä huomio seuraaviin seikkoihin:

» 1. Miten valtio ryhtyy järjestämään sodassa kaatuneitten sankarien jälkeen jääneiden perheitten, kuten leskien ja lasten sekä ainoan huoltajansa menettäneiden vanhusten hoidon ja toimeentulon?
2. Miten järjestetään sodassa raajarikkoisiksi ja työkyvyttömiksi joutuneitten miesten elämä ja toimeentulo vakavalle kannalle?
3. Miten voidaan osoittaa kansan kiitollisuus niille jääkäreille, jotka ovat olleet Saksassa vuosikausia, sanomattoman vaikeissa oloissa harjoittelemassa sotilaiksi isänmaan vapautusta varten?
4. Miten voidaan osoittaa kiitollisuutta niille suojeluskuntain johtajille ja suojeluskuntalaisille, jotka ensimmäisinä lähtivät vapauttamaan maata venäläisestä sorrosta ja punaisten rosvovallasta?

Kuten jokainen tässä maassa tietää ilman jääkäreitä ja ilman ensimmäisinä liikkeelle lähteneitä suojeluskuntia ei tässä maassa olisi mikään vapaustaistelu ollut mahdollinen.
Näihin seikkoihin katsoen Maalaisliiton eduskuntaryhmä on sitä mieltä että hallituksen on luovuttava siitä vanhentuneesta periaatteesta, että sotajoukkojen työ tunnustetaan etupäässä vain johtajia palkitsemalla. Varsinkin tämä Suomen vapaussota oli kansan taistelu oman vapautensa puolesta. Kansan miehet eivät näitä tunnustuksia kaipaa, sillä he tuntevat tehneensä vain velvollisuutensa. Mutta jos tunnustuksia jaetaan muille varsinaisten taistelijain jäädessä huomaamattomiksi, voi se vaikuttaa sen kansallishengen lamaantumiseen, joka nyt on kansallisen koettelemuksen hetkellä noussut niin kauniiseen kukkaan. »

Epäämätöntä on kuitenkin, että sekä Alkio että useimmat muutkin maalaisliittolaiset kannattivat Mannerheimia 1918, ei vain valkoisena kenraalina vaan myös yhä voimistuvan saksalaissuuntauksen vastapainona. Maalaisliiton ehdoton vaatimus oli kuningasfiaskon jälkeen, että Svinhufvudin oli lähdettävä, »koska hänen politiikkansa on puolueellista ja vaarallista», kuten Vuorimaa maalaisliiton ryhmäkokouksessa sanoi.

Jo lokakuusta 1918 asti oli liikkunut huhuja Svinhufvudin erosta, mutta vasta marraskuussa ne tulivat aktuelleiksi, kun uudet valtiopäivät kokoontuivat 5.11.1918, v:n 1918 varsinaiset valtiopäivät lyhyeksi toimiajakseen. Jo päivää aikaisemmin julkaisi 12 tasavaltalaista joukossa Alkio, Schauman, L.K.Relander,
J.Ritavuori, M.Helenius-Seppälä, K.N.Rauhala ym. kehotuksen tasavaltalaisten neuvottelukokoukseen 10. päiväksi samaa kuuta. Uusi suunta oli otettava.

Itse valtiopäivien alku sujui varsin rauhallisesti. Puhemieheksi valittiin Ernst Nevanlinna, 1. varapuhemieheksi Alkio ja toiseksi Pekka Ahmavaara. Jälleen Alkio poikkeukselliseti teki valansa luvaten vain toimia »eduskunnan ja kansänoikeuksien ja perustuslain mukaan», kun muut puhuivat valtiavallasta, eduskunnasta ja kansasta. Puhemies julisti istuntojen alkavan »maailmanhistoriallisten tapahtumien jylhän vakavana aikana».

Alkio puolestaan aloitti heti välikysymyksellä ja perusteli sitä:

»Valtavalla vauhdilla kiitävät maailman suurtapahtumat kohti läheistä ratkaisuaan. Hirveä eurooppalainen sota pn pysähtynyt levottomaan aselepoon. Valmistaudutaan rauhanneuvotteluihin. Näiden myrskyjen keskellä on Suomi saavuttanut itsenäisyytensä. — Mutta toistaiseksi on Suomen asema vielä Euroopan valtojen joukossa vakuntumatta.»

Alkio kysyi sitten:

»Mitä hallitus on tehnyt tai aikoo tehdä että ne vallat, jotka eivät vielä ole tunnustaneet Suomen riippumattomuutta, että ne sen viipymättä tekevät?»

Toiseksi Alkio halusi, että Suomi saisi viipymättä lähettää edustajansa tulevaan rauhankongressiin. Tähän ulkoministeri Stenroth n. viikon kuluttua vastasi, että »hallitus koettaa hankkia niiden valtioiden tunnustuksen maalle, jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Ja hallitus yrittäisi myös varmistaa maamme osanoton rauhankongressiin, jos muut kuin sotaa käyneet valtiot ottavat siihen osaa».

Kun Aikiolle tässä yhteydessä huomautettiin (Erkki Kaila), että hänkin oli hyväksynyt Saksaan orientoinnin Alkio 29.11.1918 sanoi:

»En ole moittinut hallitusta siitä, että se on viime kesän kuluessa ollut yhdessä suunnassa Saksan kanssa, vaan siitä, että hallituksen politiikka on vienyt Suomen siihen tilaan, että se on kytkenyt ulkopolitiikkansa hallitusistuinpolitiikkaan.»

Kiistaa syntyi myös siitä, että Alkion mielestä ulkopolitiikka piti olla »avointen ovien politiikkaa», kansan ulkopolitiikka, eikä mitään salamyhkäistä peliä.

»Ulkopolitiikan hoito salaisuudessa on vain monarkistien tapa. Saksa, Yhdysvallat ja Englanti harjoittavat julkista ulkopolitiikkaa. Oli erehdystä luulla, että suureen sukuun kuuluva, mahtavien tukema hallitsija antaisi paremmat takeet Suomen ulkopolitiikalle. Sehän oli nähty», Alkio arveli.

Alkion tekemä välikysymys oli luonnollinen, vaikka se sivuutettiinkin yksinkertaisella päiväjärjestykseen siirtymisellä. Tärkeintä oli nyt korjata suhteet voittoisiin länsivaltoihin ja silloin oli Mannerheim ainut mies, joka pystyi sen tekemään.

Täten selittyy Mannerheimin voimakas alkukannatus maalaisliitonkin ryhmässä, kun Alkio jo 11. marraskuuta ehdotti, että hänet piti valita »väliaikaiseksi presidentiksi». Juuri tällöin viitattiin Mannerheimin ulkomaisiin suhteisiin ja hänen armeijassa nauttimaansa suosioon. »Mannerheim ei ole tieten tehnyt yhtään harha-askelta», sanoi murhatun Ernst Saaren tilalle tullut, suomalaisesta puolueesta heti maalaisliittoon siirtynyt Ylistaron Jaakko Loukko.

Samalla tehtiin ehdotus, että Ståhlbergin piti muodostaa hallitus; täten saataisiin maan johtoon kaksi miestä, joihin voitiin luottaa, arvelee Lindman maalaisliiton mielialoista tässä vaiheessa. Vaikuttaa siltä, että maalaisliittolaisilla Mannerheimistä tähän aikaan olleeseen korkeaan käsitykseen* oli jossakin määrin vaikuttanut Mannerheimiin henkilökohtaisissa suhteissa oleva Schauman, jonka kanssa maalaisliittolaiset olivat läheisessä yhteydessä: kuvaava oli Relanderin ehdotus, että ryhmä koettaisi Schaumanin välityksellä saada kosketuksen Mannerheimiin.

Oikeiston taholla ei aluksi oltu yhtä innostuneita Mannerheimin ehdokkuudesta. Neuvotteluissa kuului sekä kannattavia että epäileviä ääniä. Oli niitä, jotka pitivät pääasiana sitä, että Mannerheim saisi syntyneessä uudessa tilanteessa uudelleen virallisen aseman, mutta että tämä voisi olla myös pääministerin tai ylipäällikön tehtävä, jolloin Svinhufvud jäisi paikalleen jos suinkin mahdollista.

Svinhufvud oli kannattajiaan viisaampi ja piti eroaan välttämättömänä, varsinkin kun ulkomailta saapuneet tiedot viittasivat siihen että Mannerheim olisi ainoa vaihtoehto. Mannerheim ei liioin hyväksynyt muuta asemaa kuin valtionhoitajan, joten vastustajat oikeiston piirissä taipuivat häntä ehdottamaan, tosin vastahakoisesti kuten mm. Haataja myönsi. Mutta niin suuri ristiriita vielä oli, että oikeiston taholta ehdotus tässä muodossa tuotuna teki maalaisliitonkin epäluuloiseksi.

Mannerheim olisi kyllä haluttu edelleen valita, mutta ei hyväksytty sitä, ettei häntä voitu valita tasavaltalaisuuden merkeissä. Jo porvaripuolueiden yhteisen valtuuskunnan kokouksessa Alkio toi tämän käsityskannan ilmi; ratkaisevaa hänen mielestään oli, oltiinko nyt valmiit hyväksymään tasavalta vai ei. Nyt oli vain palattava joulukuun 6. päivän (1917) päätökseen. Jos Mannerheimia käytettäisiin monarkististen suunnitelmien edistämisvälineenä tilanne vain kävisi pahemmaksi.

Maalaisliitolla oli takanaan yhä vahvistuva tasavaltaisten ryhmä, joka kokouksessaan 10.11.1918 oli mm. muodostanut keskusjärjestön asiaansa valvomaan.

Tähän tulivat mm. Ståhlbergin ym. edistysmielisten ohella Alkio, Kallio, Relander ja Schauman. Tärkeimpiä vaatimuksia oli hallituksen ero ja uudet vaalit. Ero tapahtuikin pian sen jälkeen kun v.d. Goltz ja saksalaiset olivat poistuneet maasta, jo 13.11.1918. Uusi professori Lauri Ingmanin muodostama hallitus oli tosin edelleen monarkistisvoittoinen ja maalaisliittolaiset päättivät aluksi olla siihen lainkaan menemättä osoittaakseen tasavaltalaista mieltään; edistysmielisillä puolestaan oli kyllä sittemmin tavanomaiseksi tullutta hallitushalua. Todennäköisesti

Alkio ei halunnutkaan puolueensa perivän edellisen hallituksen konkurssipesää; selvittämättömiä asioita oli runsaasti: hallitusmuoto, elintarviketilanne, punavangit, venäläiset ym. Ensiksi mainittu, tärkein kaikista kysymyksistä joutui nyt odottamaan tilanteen kehitystä uuden valtionhoitajan tarttuessa peräsimeen. Mannerheimin vaaliin piti todella kiirehtiä; itse asiassa hän itsekin oli sitä mieltä, että hänen arvovaltansa valtionhoitajana tulisi olemaan paljon suurempi kuin konsanaan muuten, kun hän neuvotteli Lontoossa ym. Suomen tunnustamisesta ja elintarvikkeiden saannista tänne. Tällöin Svinhufvud lähetti eduskunnalle eroanomuksensa perustellen sitä sillä että eduskunta voisi valita Mannerheimin valtionhoitajaksi. Tämä diktaatti nostatti puolestaan maalaisliitossa myrskyn vesilasissa puolueen »oikeiston» ja »vasemmiston» välillä, joiden kesken Alkio koetti välittää ja nimenomaan taltuttaa itsepäistä edustaja- ym. toveriaan Luopajärveä. Tämän mielestä ei valtionhoitajavaaliin pitänyt lainkaan osallistua, koska varmoja takeita uusista eduskuntavaaleista ei oltu saatu. Kallio ja Lohi halusivat välttää kärjistämistä.

Alkion aloitteesta pääministeri Ingman nyt juuri ennen täysistunnon alkamista 12. joulukuuta 1918 ilmoittikin: »Valtioneuvosto takaa, että uudet vaalit julistetaan tapahtuviksi maaliskuun 1. ja 2. päivinä.» Tämänkään jälkeen maalaisliittolaiset eivät taipuneet, vaan yksimielisesti vaativat lisäksi, että hallitus ei saisi julistaa hyökkäyssotaa eduskuntaa kuulematta — pelättiin jo hyökkäystä Pietariin — ja Suomen ja ulkovaltojen sopimukset piti jättää eduskunnan ratkaistaviksi. Valtionhoitaja tai hallitus ei myöskään saanut esittää »kuninkuuden valtaansaattamista maassa, tapahtuneen vaalin perusteella tai muuten». Tämä Alkion ehdotus, jonka Mannerheim itse tiettävästi olisi hyväksynyt (Jägerskiöld), hävisi kuitenkin 73 äänellä 27 vastaan. Mannerheim valtuutettiin varauksitta käyttämään korkeinta hallintavaltaa, mikäli sitä ei siirretty valtioneuvoston käytettäväksi.

Muuan kannustava tekijä Mannerheimin vaalissa oli myös tieto sitä, että Yhdysvaltain presidentti Wilson oli saapunut Pariisiin rauhanneuvottelujen osanottajaksi, joten ne nyt ilmeisesti saisivat vauhtia, arveltiin.

Mannerheim saapui valtionhoitajaksi valittuna Turkuun 22. joulukuuta ja sai arvolleen sopivan vastaanoton. Eduskunnan uudelleen kokoonnuttua tammikuussa kävi puhemiehistö heti tervehdyksellä valtionhoitajan luona. Tällöin Mannerheim suoraan ja peittelemättä toi esille ne vaikeudet, jotka vielä olivat Suomen yleisen tunnustamisen edessä; sekä venäläisiä että ruotsalaisia voimia oli suomalaisia vastassa Pariisissa. Tällöin myös Alkio »tapansa mukaan», sanoo mukana ollut Virkkunen, teki valtionhoitajalle eräitä kysymyksiä, jotka Virkkunen tulkitsi.

Alkio mm. tiedusteli valtionhoitajan käsitystä siitä, olisiko mahdollista ja toivottavaa vahvistaa Pariisissa oleskelevaa suomalaista edustusta lähettämällä sinne sopivia henkilöitä, ehkä eduskunnan puolesta, tukemaan valtiollisia toimihenkilöitä. Valtionhoitaja vastasi, että jos löydettäisiln kielitaitoisia ja asiantuntevia henkilöitä, jollaisista yleensä oli puute, tuumaa voisi ajatella. Tarvittaisiin ennen kaikkea henkilöitä, joilla oli lainopillisia ja historiallisia ynnä muitakin tietoja. Tärkeää olisi päästä vaikuttamaan Ranskan sanomalehdistöön kirjoituksilla ja yleisöön lentokirjasilla.

Toinen Alkion kysymys koski sitä, oliko ympärysvaltojen Amerikan, Englannin ja Ranskan pidättyväisyyteen ehkä vaikuttanut se, että nykyisessä (Ingmanin) hallituksessa oli monarkinen enemmistö. Mannerheim ei sitä luullut. Ympärysvallat pitivät nykyistä hallitusta väliaikaisena. Mannerheimin tulo valtionhoitajaksi osoittautui todella hyödylliseksi. »Tappi aukesi» myös viljansaannissa; samoihin aikoihin kun vaali tapahtui, saattoivat sanomalehdet ilmoittaa, että neuvottelut amerikkalaisen elintarvikediktaattorin
Hooverin kanssa olivat johtaneet siihen tulokseen, että silloin nykyisten kehitysmaitten asemassa oleva Suomi sai Yhdysvalloista 10 000 tonnia viljaa kuukaudessa Ensimmäiset lähetykset saapuisivat maaliskuun alussa, mutta siihen mennessä Ruotsi ja Tanska toimittaisivat tarvittavan määrän.

Vuoden 1918 varsinaiset valtiopäivät jatkuivat joululoman jälkeen vuoden 1919 tammikuussa. Alkiokin tuli Laihialta tietoisena eduskunnan edessä olevista monista vaikeista ratkaisuista. Mutta hänen mieltään ilahdutti se, että samanaikaisesti suomalaiset vapaaehtoiset Virossa, noustuaan vuodenvaihteessa maihin Tallinnassa, kulkivat voitosta voittoon. Viron kävijöihin Alkio sitten vetosikin kun tärkeimpiä kysymyksiä oli linden asevelvollisuuslain hyväksyminen, josta aiheutui pitkiä keskusteluja. Toistaiseksi eduskunta päätyi kuitenkin 1 1/2 vuoden asevelvollisuuden väliaikaisratkaisuun; suurempaa kiistaa ei syntynyt, sillä Venäjän uhkaa ei kukaan voinut tässä vaiheessa kieltää.

Kaikkein vähiten sitä epäilivät Alkio ja muut maalaisliittolaiset. Alkio oli keväällä 1918 ollut mm. valmis tekemään Pietarista vapaakaupungin; sen sotilaallinen merkitys alituisena vaarana Suomelle ja Itämeren maille olisi saatava mitätöidyksi. Mutta juuri tämä asia muodostui kompastuskysymykseksi Alkion ja hänen ryhmänsä ja toisaalta valtionhoitaja Mannerheimin välillä. Ensimmäisen aiheen antoi venäläisten suuri lukumäärä Suomessa; heitä oli pakolaisina, mutta myös sotaisissa tarkoituksissa kerääntynyt tänne lähes 16 000.

Alkion välikysymys koskikin ensisijaisesti sitä valtiollista vaaraa, minkä hän katsoi aiheutuvan Suomelle siitä, että maassamme oli niin paljon venäläisiä, kuin havainnot »Viipurissa, Karjalankannaksen kunnissa, Helsingissä y.m. todistavat». Hänen välikysymyskirjelmänsä mukaan venäläisten pakolaisten joukossa »huomattavia määriä bolshevikejä olisi pujotellut rajan ylitse maahan», jossa he piileskelivät ja suunnittelivat Suomelle vaarallisia suunnitelmia. Vastaavasti Suomeen oli myös jäänyt tai tullut sellaisia venäläisiä upseereita ja muita »valkoisia», joiden joukossa oli tunnettuja Suomeen aikaisemmin vihamielisesti suhtautuneita henkilöitä, ja joiden melko julkisesti tiedettiin vieläkin suunnittelevan Suomen palauttamista Venäjän yhteyteen siinä tapauksessa, että taistelu Venäjällä päättyy valkoisten voittoon. Alkion mukaan siis kummankin ryhmän tarkoitusperät pohjimmiltaan yhtyivät, ja hän katsoikin kirjehnässään, että »venäläinen mies Suomessa on nykyään Suomen vapauden pelottava vihollinen, oli hän porvari tai bolsheviki», ja hän kysyilån mihin toimiin hallitus oli ryhtynyt tai aikonut ryhtyä venäläisten Suomeen siirtymisen ehkäisemiseksi ja jo täällä olevien venäläisten poistamiseksi.

Myös Alkio korosti sitä, että pakolaisten joukossa tietysti saattoi olla täysin vaarattomia ja säälittäviä henkilöitä, joille turvapaikan myöntäminen olisi jo inhimillisyyden takia taattava, mutta tässäkin tapauksessa maamme vaikea elintarviketilanne oli omalta osaltaan vaikeuttamassa asiaa.

Pääministeri Ingman vastasi välikysymykseen tammikuun 17. päivänä, ja vaikka hän monessa kohdassa yhtyi Alkion näkemykseen asiasta, korosti hän varsin voimakkaasti ihmisyyden asettamia vaatimuksia, jotka hänen mukaansa olivat olleet säätelemässä myös edellisen hallituksen toimia. Näillä emigranteilla ja punaisilla aineksilla oli Ingmanin mielestä sentään olennainen ero, koskapa hän sanoi, että »bolshevismi oli koko sivistyneen maailman yhteinen vihollinen, jota vastaan on myös taisteltava yhteisvoimin».

Tässä ei Alkionkaan käsitys poikennut Ingmanin käsityksestä, hänen venäläisvastaisuutensa vain oli laaja-alaisempi, kuten hän lausunnossaan 17.1.1919 selvitteli pyrkiessään eduskunnassa torjumaan Ingmanin väitteitä. Näin Alkio:

Venäläiset eivät olleet ainoastaan tulleet etsimään turvapaikkaa vaan järjestääksren täältä käsin toimenpiteitä Venäjän monarkian pystyttämiseksi. Ja venäläiset ovat 20 viimeisen vuoden ajan korostaneet, että Suomi on ikuisiksi ajoiksi sidottu Venäjään. Kesällä (1918) esimerkiksi ent. ministeri Kartathev sanoi, että milloin on ollut puhe Suomesta, yhä enemmän on kallistuttu siihen, että Suomi jäisi kokonaan ulkopuolelle Venäjän sisäisen politiikan puitteista. Ainoa kohta, joka pakottaa Venäjän tulevaisuudessa kiinnittämään huomiota Suomeen ja mahdollisesti pyrkimään sen kanssa sotilasliittoon on kysymys Pietarin puolustuksesta.

Ja mikä pahinta: Vielä äskettäin oli muuan englantilainen valtiomies lausunut: »Englannin hallitus on yhä edelleen Suomen kysymyksen suhteen samalla kannalla kuin Venäjän entiset hallitsevat piirit. Englannin hallitus ei tule kiinnittämään huomiota niihin ihmisystävällisiin vaatimuksiin, joissa Suomen kansa esittää itsellensä riippumattomuutta ja Pietarin kaupungin valtiollisen merkityksen poistamista.

Suomi ei ole se palkka, jossa venäläistä sotaväkeä kasvatetaan enempää bolshevikeja kuin porvarillistakaan sotaväkeä. Suomi täytyy puhdistaa venäläisistä ja Suomen täytyy antaa venäläisten ymmärtää että minkäänlaiset sotilaalliset suhteet Suomen ja Venäjän kesken eivät tulevaisuudessakaan tule kysymykseen.

Alkio myönsi käsittävänsä sen pääministerin huomautuksen, että rajan sulkeminen strategisista syistä teki mahdottomaksi sitä tietä nyt passittaa venäläisiä pois.

Toisaalta oli nähty, miten vihamielisesti venäläiset emigrantit suhtautuivat Viron itsenäisyyteen.

Eduskunnassa yhtyivät monet Alkioon, Vuorimaa vaati vieläkin jyrkempää suhtautumista venäläisiin kuin Alkio. Toisaalta ymmärrettiin hallituksen politiikka siinäkin mielessä, että Suomen tapahtumia, nimenomaan emigranttien kohtelua täällä seurattiin Euroopassa ja maan oma asema oli vielä arkaluontoinen.

Loppujen lopuksi siirryttiin yksinkertaiseen päiväjärjestykseen 64 äänellä 27 vastaan.

Totuus lienee ollut, että valkovenäläiset todellakin, kuten Alkio sanoi, pyrkivät pitämään Suomea yhtenä hyökkäysvalmiusasemanaan. Kenraali Judenigin päämaja oli monet kuukaudet Helsingin Seurahuoneella ja Saksan lähettiläs v.Bruck mm. ilmoitti tammikuun puolivälissä 1919 hallitukselleen paheksumisensa Helsingin hotellit kansoittavien, »käytökseltään usein röyhkeitten emigranttien herättämistä tyytymättömyydestä». Tilanne pysyi kuitenkin kuukausikaupalla latenttina liittoutuneitten hallitusten pohtiessa Venäjän kysymystä. Osittainen puuttuminenhan oli jo tapahtunut, mutta hyökkäys Pietariin oli toistaiseksi jäänyt avoimeksi.

Tällä välin ehtivät Suomessa tapahtua luvatut eduskuntavaalit. Niitä ennen oli kuitenkin porvarillisten puolueiden uudelleen järjestäytyminen välttämätön. Nuorsuomalaiset, jotka olivat kuningaskysymyksessä horjuneet, päättivät nyt puoluekokokouksessaan, vain muutaman äänen enemmistöllä tosin ruveta tasavaltalaisiksi. Puolue muodostui tämän jälkeen kansalliseksi edistyspuolueeksi, johon liittyivät tasavaltaiset ainekset kansanpuolueesta ja osaksi suomalaisesta puolueesta. Puoluejako tapahtui yhä suuressa määrin myös henkilökysymysten merkeissä, sillä tuskin voidaan väittää pääasiallisesti suomalaisesta puolueesta muodostetun kansallisen kokoomuspuolueenkaan enää ainakaan julkisesti ja virallisesti ajaneen toivottomalta näyttävää monarkian asiaa. Mutta Ingmanin, Nevanlinnan, Paasikiven — jopa E.N.Setälän ja J.J.Mikkolan — lienee ollut vaikea kulkea saman lipun alla kuin Ståhlberg, Alkio, Holsti, Ritavuori ja kumppanit. Ja kun vanhentuneesta myöntyvyyspolitiikasta ei tietenkään enää voinut puhua, jäi pikemminkin kokoomukselle —huolimatta sen melko jyrkästä suhtautumisesta vasemmistoon armahdus- ym. kysymyksissä — vanhasuomalaisten perintönä aina 20-luvulle saakka melko radikaalinen yhteiskunnallinen ohjelma.

Tätä ei voida sanoa ruotsalaisen kansanpuolueen enemmistöstä, joka edusti puhtainta konservatismia tasavaltaista vasemmistoaan lukuun ottamatta, jonka kielikysymys sitoi vanhaan puolueeseensa. Sosialistitkin saivat nyt jälleen mennä vaaliuurnille ja saavuttivatkin jälleen huolimatta puoluekoneistonsa »siipirikkoisuudesta» 80 edustajallaan suurimman puolueen aseman. Mutta maalaisliitosta tuli hyvä kakkonen. Harvoin lieneekään millään poliittisella puolueella ollut edullisemmat lähtöasemat kuin maalaisliitolla vuoden 1919 vaaleissa. Muiden porvaripuolueiden osoittaessa edelleenkin horjuvaisuutta, joka ilmeni ainakin erilaisessa rakoilussa, oli maalaisliitto johdonmukaisesti ajanut tasavallan asiaa ja oli ollut orientoitumisessaan ulkovaltoihin nähden varovaisempi kuin muut. Vaikka näet maalaisliittokin kauan piti Saksan voittoa todennäköisenä oli ainakin Alkio jo varhaisessa vaiheessa ottanut huomioon sen mahdollisuuden, että liittolaiset voittaisivat. Maalaisliitto oli myös tähdentänyt armahtavaisuutta vangittuja punaisia kohtaan kansan eheyttämisen merkeissä — tämäkin oli erityisesti Alkion silmämääränä. Keskeisintä puolueen ohjehnajulistuksessa oli kuitenkin hallitusmuotokysymyksen selvittely, josta mainittu (pääasiallisesti Alkion muotoilema) julistus lausui:

»Maalaisliitto on edelleen jakamattomasti tasavallan kannalla ja sen edustajain tulee uudessa eduskunnassa tehdä kaiken voitavansa, että Suomi tulisi viipymättä saamaan itselleen tasavaltalaisen hallitusmuodon.

Hallitusmuotokysymyksen ratkaisun lykkäämiseksi epämääräiseen tulevaisuuteen on monarkistien taholta jo tehty ehdotuksia. Se merkitsee ajatusta voittaa aikaa ja odottaa monarkian toteuttamiselle myötäisempiä olosuhteita. Mutta maamme hallinnon vakavaan järjestämiseen tämä lykkääminen aiheuttaisi jatkuvan, onnettomuuksilla uhkaavan välitilan, joka enempi kuin mikään muu voisi aiheuttaa maamme itsenäisyydelle ylivoimaisia vaikeuksia. Hallitusmuotokysymys on siis pidettävä kiireellisenä. Maalaisliitto tahtoo kaikin voimin pyrkiä siihen suuntaan, että Suomen tasavalta voitaisiin viipymättä toteuttaa.»

Nimenomaan pohjalaisten vankkumaton tasavaltalaisuus ja kansanvaltaisuus vei heitä nyt joukoittain suomalaisen puolueen riveistä maalaisliittoon; maalaisliiton kansanedustajien luku Vaasan läänissä kohosi kaksinkertaiseksi, 4:stä Saan. Näiden joukossa oli em. jo edellisessä eduskunnassa vanhasuomalaisista siirtynyt Ylistaron vakaa Jaakko Lonkko. Maalaisliittoon liittyi nyt myös Laihian vanha luottamusmies, vanha suomettarelainen Mikko lipponen ja monta muuta, joihin monarkimielisen hallituksen maataloudelle epäedullinen tullisäännöstely ym. talouspolitiikan oli vaikuttanut. Hallitustahan voi aiheettomastikin syyttää vaikka huonosta sadosta, kuten on tapahtunut. Nyt ainakin moitittiin sen ulkopolitiikkaa siitä kaikkinaisesta puutteesta, joka maassa vallitsi; avustusviljojakin oli saatu ylen kauan odottaa, omia varastoja alihintaan luovuttaa jne.

Tältä pohjalta maalaisliitto sai historiansa suurimman vaalivoiton sen edustajamäärän kohotessa 26:sta 42:een. Tasavaltalaisilla oli nyt ylivoimainen enemmistö kun sosialistitkin olivat mukana. Vaikka miten olisi laskettu ei monarkistimielisiä edustajia liene ollut neljättä osaakaan eduskunnassa. Maalaisliiton suuri vaalivoitto sai tunnustusta monelta taholta. Niinpä Schauman kirjoitti Alkiolle 22.3.1919:

»Onnittelen loistavasta voitosta, joka ei tullut ainakaan minulle yllätyksenä, sillä minä en ole koskaan epäillyt Suomen kansan kansanvaltaisuutta ja tasavaltaisuutta ja maalaisliitto on ainoa porvarillinen puolue, joka ei pettänyt kansaa.»

Oman puolueen piirissä vaalivoitosta annettiin tunnustusta eri tavoin nimenomaan Alkiolle, joka ensin 31.1.1919 oli valittu ryhmänsä puheenjohtajaksi ja jota etenkin Kallio aluksi ehdotti eduskunnan puhemiehen paikalle. Kuitenkin ryhmässä syntyi epäilyksiä siitä, kannattiko Alkion kaltaista taituria »uhrata» puhemiehen tosin näkyvälle, mutta ryhmän kannalta toisarvoiselle paikalle. Asiaa tarkemmin harkittuaan Kallio päätyi tulokseen, että olisihan Alkio puhemiehenä näkyvä tunnustus puolueelle, mutta kyllä häntä sittenkin tarvittiin enemmän toimen miehenä ryhmässä. Vuorimaa huomautti, että Alkiolla oli tärkeämpikin tehtävä kuin puhemiehen. Puolueessaan häntä olisi nyt ajettava uuden hallituksen esimieheksi:

»Kun Alkio on voimakas luonne, juuri sellainen, jota maalaisliitto tarvitsee toimintansa vuoksi eduskunnassa, olisi suuri vahinko, jos Alkio joutuisi mykkänä istumaan puhemiehen tuolilla. Sen sijaan voitaisiin häntä ajatella pääministeriksi.»

Juutilainen puolestaan oli sitä mieltä, että kun Alkio ei vielä katsonut sopivaksi mennä hallitukseen hänet oli valittava puhemieheksi ja häntä kannatti myös Hallan ukko-Heikkinen, jonka mielestä »vain paras oli kyllin hyvää puhemiehen paikkaa täytettäessä». Maalaisliiton ryhmä päätti kuitenkin pitkän keskustelun jälkeen, ettei nyt ollut sopiva aika menettää Aikiota ja asetti puhemiesehdokkaakseen L.Kr.Relanderin, joka sitten myös valittiin. Alkio toimitettiin jälleen perustuslakivaliokuntaan — johon valittiin sitten puheenjohtajaksi ja myös ullcoasiainvaliokuntaan jäseneksi.

Samassa tilaisuudessa Alkio ilmoitti, että valtionhoitaja Mannerheim halusi tavata häntä, Kalliota ja Luopajärveä. Kun kenties oli kysymyksessä hallituksen muodostaminen, oli siitäkin keskusteltava.

Luonnollisesti hallituksen muodostaminen suuressa määrin riippui valtionhoitajasta. Mannerheim näyttää aluksi suhtautuneen maalaisliittoon ja nimenomaan sen johtajaan Alldoon varsin positiivisesti. Sen Mannerheim myöntää muistelmissaankin, joissa mm. lausuu:

»Kun eduskunta kokoontui yllättävintä oli maalaisliiton kasvu 26:sta 42:een, joka teki siitä eduskunnan lähinnä suurimman puolueen. Henkilökohtaisesti odotin paljon agraaripuolueelta, he kun edustivat tervettä vanhoillista suomalaista talonpoikaa. Tulevaisuus osoitti kuitenkin, että maalaisliitto laajakatseisten poliittisten johtajien puutteessa jätti – – – poliittiseen elämäämme vielä yhden arvaamattoman tekijän. Seuraavien 20 vuoden kuluessa sen eduskuntaryhmä asettui monesti kielteiselle kannalle monissa elintärkeissä kysymyksissä etenkin puolustuksen tarpeista.»

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että Mannerheim olisi alun pitäen aliarvioinut Alkiota. Päinvastoin hän kiinnitti huomiota Castr€nin hallituksessa olleeseen »maalaisliiton temperamentiseen edustajaan Santeri Alkioon». Tämä kävi muutenkin ilmi mainitun hallituksen alkuaikoina. Itse asiassa maalaisliitto oli odottanut »ulkomailla vallitsevan parlamentaarisen käytön mukaan» saavansa suurimman vaalimenestyksen saavuttaneena lukuisimpana porvarillisena puolueena hallituksen muodostaakseen. Epäiltiinkin (Alkiokin) että »ilmeisesti olisi erinäisissä piireissä haluttu saada aikaan hallitus, joka olisi kulkenut oikeiston merkeissä».

Kun se oli mahdotonta tarjottiin tilaisuutta edistysmielisille. Tämän puolueen johtajista Oskari Mantere kirjoitti Alkiolle ja ehdotti »yhteistoimintaa edistyksen ja maalaisliiton kesken; se olisi takeena siitä, että keskustapolitiikkaa voitaisiin menestyksellä ajaa ja se helpottaisi suuresti sekä hallitusmuotokysymyksen että eräiden muiden asioitten ratkaisua. Ryhmän (ml:n) vaalimenestys torjuu sekä oikeiston että vasemmiston pyyteet ja toisi virikkeitä valtiolliseen elämään.» Näin Mantere arveli. Olipa hän sitä mieltä, että joskaan sosiaalidemokraatit eivät sopisi hallituskumppaneiksi, voitaisiin sopia niistä yhteisistä asioista, joille sosialistit antaisivat kannatuksensa. Sen sijaan ei yhteistoiminta kokoomuksen kanssa näyttänyt mahdolliselta — sillä taholla tunnuttiin yhä pidettävän kiinni monarkiasta, Mantere väitti.

Kokoomuksen mukaan tulo herättäisi näin oppositiota ja syventäisi juopaa porvarien ja sosialistien välillä. Ratkaisu riippui siitä mille kannalle maalaisliitto asettuu, Mantere ilmoitti lopuksi.

Alkio Ministeriksi

Pitkän epäilyksen jälkeen maalaisliitto ilmoitti suostuvansa hallitusyhteistyöhön kun edistyspuolue asetti pääministeriehdokkaaksi Mikael Soinisen. Mutta tämä ei kelvannut Mannerheimille, joka kääntyi senaattori Kaarlo Castrenin puoleen. Maalaisliiton ryhmä aikoi jo tällöin luopua hallitukseen tulostaan, mutta Kallio sai sen taivutetuksi mukaan, kun »tilanne oli maalle niin huomattavan tärkeä». Tyydyttiinpä siihen, että hallituksen kokoonpano tuli oikeistolaisemmaksi kuin alkuaan oli tarkoitus.

Castrenin hallituksella oli kyllä melkoiset synnytystuskansa nimenomaan maalaisliiton asenteen takia. Mantereen ohella Erkko kyllä jo 11.3.1919 kävi Alkion luona ja puhui maalaisliiton lisääntyneestä edesvastuusta, »jonka me tunnemme ilmankin», Alkio kuivasti kirjoittaa. Tällöin Luopajärvi soitti vielä maalla oleskelevalle Alkialle, että ryhmää oli kehotettu hallitukseen eikä Alkio ehdottomasti kieltäytynyt ainakaan keskustelemasta asiasta. Mutta kun Kallio soitti seuraavana päivänä ja ilmaisi halukkuutensa hallitukseen, Alkion kanta oli jo kielteinen, mihin Kalliokin silloin tyytyi. Schauman kirjoitti puolestaan 1.4.1919 ja ehdotti yhteistoimintaa sosialistien kanssa, ainakin myöhemmässä vaiheessa; nyt olisi ainakin vältettävä Ingmanin ja Tulenheimon mukaan tuloa. Maalaisliiton ryhmäkokouksessa 1.4.1919 Kärki ilmoitti sosialistien kannattavan Alkiota pääministeriksi.

Alkio itse oli sitä mieltä, ettei hän missään tapauksessa lähde hallitusta muodostamaan ennen kuin oli kysytty edistyspuolueelta. Oli oltava lojaaleja sille puolueelle, jonka kanssa aiottiin yhteistoimintaan.

Haluttomanakin Alkio vihdoin 7. huhtikuuta 1919 arveli:

»Olen päättänyt mennä hallitukseen, koska olen vaikuttanut tilanteeseen ja koska kieltolaki vaatii sen, että olen sosialiministeri.»

Helposti ei ryhmän taivuttaminen mukaan nytkään käynyt. Esittipä P.V.Heikkinen jonkinlaisen vastalauseen siihen, että hallitukseen tuli kolme ryhmän pohjalaista jäsentä. Alkio itse sanoi mm. 14.4.1919, että sosialistien mukaan tulo »ei tässä nykypäivinä ole mahdollista ja mahdotonta on valita sellaista hallitusta, jossa jokainen olisi jokaiselle mieluinen». Niin vihdoin 14. huhtikuuta maalaisliitto taipui. Entinen ulkoministeri Enckell vain olisi pitänyt sen mielestä jättää pois, mutta hallitukseen hän jäi, olipa Waldeniinkiin kohdistetut epäilykset häivytettävä.

Näin syntyi ensimmäinen hallitus, jossa Alkio oli — vastahakoisesti — mukana. Tuskin hän olisi lähtenytkään, ellei rakas kieltolaki olisi vaatinut, ja lisäksi ellei valtionhoitaja olisi osoittanut tiettyä huomaavaisuutta Alkiota kohtaan. Alkio suhtautui näet hienoisella epäilyksellä Mannerheimiin huolimatta tämän menestyksestä sekä vapaussodassa että sitten ulkopolitiikassa, olihan liittovaltioiden Suomen tunnustaminen suureksi osaksi Mannerheimin ansiota. Mutta Alkio epäili aina liian loistokasta »monarkismiin» vivahtavaksi, ja kun Mannerheim helmikuun alkupuolella 1919 suoritti Ruotsin vierailunsa »suurella komeudella», heräsivät jälleen Alkion epäilyt. Päiväkirja kertoo:

»On ilmeistä että se on laitettu koko triumfi pelkästään Suomen kuningas-agiteerausta silmälläpitäen. Samalla on kai tarkoitus luvata suomalaiset suostumaan ruotsalaisten vaatimuksiin. Kunhan vain ei Mannerheimista saataisi kruununtavoittelijaa. Jos vaalit epäonnistuvat huhutaan monarkistien suunnittelevan Mannerheimia diktaattoriksi.»

Alkion huomautus Mannerheimin »triunliista» lienee totuuden nimessä oikaistava, Valtionhoitajalla oli vilpitön pyrkimys lähentyä Pohjoismaita ja siksi hän mielihyvin vastaanotti Ruotsin kuninkaan vierailukutsun. Matka tehtiin vanhalla »Tarmo»-jäänsärkijällä, jolla enintään oli historiallisia traditioita.** Mannerheim pyrki matkallaan myös poliittisiin tavoitteisiin, mm. Ahvenanmaan kysymyksen selvittelyyn. Saariryhmän Suomeen kuulumisesta pidettäisiin tiukasti kiinni.

Tavanomaisella »ruotsalaisella» paraatikomeudella tapahtuneeseen vastaanottoon Mannerheimilla ei ollut osaa eikä arpaa; olihan se myös huomaavaisuutta vasta itsenäistynyttä Suomea kohtaan. Ja joskin Ahvenanmaa-kysymys isäntien taholta sivuutettiin, puhuttiin sitä enemmän maiden yhteisistä historiallisista perinteistä ja pohjoismaisesta yhteenkuuluvuudesta.

Näissä merkeissä Mannerheim. sittemmin — sairaana — suoritti Tanskan vierailunkin, jolloin kohtelu oli yhtä vieraanvaraista nimenomaan kuninkaallisten taholta. Tämä kruunupäitten kanssa likimain tasa-arvoiselta näyttävä seurustelu tuntuu jättäneen diplomaattisista tavoista tietämättömään Alkioon hienoisia epäilyksiä nämä tavat sitä paremmin tuntevan Mannerheimin »kruununtavottelusta». Tämä epäilys jäi itämään, vaikka valtionhoitajan onnistui ainakin tilapäisesti »charmeerata» Alkiokin. Näin näyttää tapahtuneen heti eduskuntavaalien jälkeisellä Mannerheimin vastaanotolla huhtikuun 4. päivänä 1919. Alkio kertoo siitä:

»En ole moisessa tilaisuudessa ollut ja kutsuun oli merkitty j.p. (juhlapuvussa). Vaan minulla ei ole eurooppalaista juhlapukua. Epäilin vähän, että työntävät ovelta. Eivät tehneet. Valtionhoitajan kanssa puhuin hetkisen hallituskysymyksesä ja (Antti) Isotalosta ym. Pöytien ääressä muodostui tilanne aivan samanlaiseksi kuin nuorisoseurojen pufetissa. Suomalaiset ovat taloinpoikaiskansaa.»

Nämä huhtikuun 4. päivän valtionhoitajan iltakutsujen »kansalliset puitteet» miellyttivät ilmeisesti Alkiota. Häntä kiinnosti myös se, että hän tapasi varsin paljon tunnettuja henkilöitä siellä: Juhani Ahon puolisoineen, Maila Talvion puolisonsa J.J.Mikkolan kanssa, Stenrothin, Ingmanin, Ståhlbergin ym.

»Juhlailta antoi hänelle tilaisuuden keskusteluihin monenkin ryhmän kansanedustajien kanssa, mikä lisäsi tilaisuuden arvoa. Politiikan puhuminen sellaisena iltana kuului asiaan. Isäntä itse johti keskustelun Alkion kanssa silloin päivänpolttavaan hallituskysymykseen, mutta puhe kääntyi myös Isontalon Antiin, yhteen niistä legendaarisista puukkojunkkareista, joista Alkio oli kirjoittanut», keskustelua seurannut G.A.Gripenberg kertoo.

Suomalaiset poliitikot, muutkin kuin Alkio, totesivat, ettei valtionhoitajan juhla ollut ärsyttävän koreileva eikä venäläistyylinen, vaan sillä oli kansanomainen luonne ja se antoi tilaisuuden ajatuksen vaihtoon tärkeistä kysymyksistä.

Pian tuli kuitenkin epäilyksiä Alkion mieleen. Mannerheimin paras tuntija  Jägerskiöld on varsin valaisevasti selvitellyt valkoisen armeijan ihannoidun kenraalin, mutta myös valansa muistavan korkean tsaariupseerin, sekä Alkion, talonpoikaispäällikön, suhteiden kehitystä. Jägerskiöld toteaa:

Alkion ensimmäinen reaktio hänen tavattuaan Mannerheimin oli myönteinen. Hän merkitsi päiväkirjaansa pitävänsä tätä hyvin miellyttävänä. Kielikysymyksen hän oli silloin valmis sivuuttamaan. Mutta yhteistyön käydessä läheisemmäksi ei voitu välttää sitä, että näiden kahden miehen mielipiteet tärkeissä asioissa yhä jyrkemmin erosivat toisistaan samoin kuin heidän koko olemuksensa. Aluksi he olivat eri mieltä hallitusmuodosta. Alkio oli kiihke tasavallan kannattaja ja halusi eduskunnalle kaiken vallan, Mannerheim kallistui tietyssä
määrin monarkiaan ja ennen kaikkea pyrki jakamaan vallan valtion päämiehen ja parlamentin kesken. Tämä käy varsin selvästi ilmi Mannerheimin muistelmista — joissa tietenkin saattaa olla jälkiviisautta. Mutta niiden mukaan hänen ajattelunsa kulki seuraavia linjoja: »Monarkistien poltettua hyppysensä saksalaisessa seikkailussa oli selvä, ettei monarkistinen hallitusmuoto voinut tulla kysymykseen. Tasavaltainen hallitusmuotokin, kunhan se takasi lujan valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen, saattoi kyetä turvaamaan maan säilymisen jopa vaurastumisen.»

Lienee liioiteltua väittää Paavo Virkkusen tavoin, ettei Alkio enää keväällä 1919 »voinut sietää Mannerheimia». Tosin Alkio ei näy olleen täysin selvillä Mannerheimin aikeista — hänhän useita kertoja palaa — ainakin päiväkirjassaan — hienoiseen epäilykseensä siitä, että Mannerheimilla itsellään oli kruununtavoitteluaikeita.

Selväksi alkoi myös käydä, että Mannerheim asetti hyökkäyksen Pietariin — jota Alkio ei kannattanut — Venäjän Karjalan valtauksen edelle. Mannerheim ei kuitenkaan ollut tässäkään asiassa ottanut avointa kantaa, ja hänen arvovaltansa oli edelleen niin suuri, että itse maalaisliiton ryhmässä oli hänen kannattajiaan.

Mistään »sietämisestä» tuskin oli kysymys, pikemmin tässä asiat kuin miehet riitelivät; ristiriita johtui poliittisista erimielisyyksistä, Alkio oli alusta lähtien ajanut eduskuntakeskeistä vallanjakoa ja työskennellessään hallitusmuodon parissa haki täten tukea vasemmisto-edistysmielisiltä ja sosiaalidemokraateilta, joiden johtajia kiittelee päiväkirjassaankin. Näiden avulla oli tasavaltalainen hallitusmuoto vihdoin vahvistettava. Luonnollista oli, että sosialistit vaativat vastapalvelukseksi, ettei keskusta tukisi Mannerheimin ehdokkuutta. Tämä kanta alkoikin käydä yhä selvemmäksi.

Samaan aikaan Alkiota näet suututti se, että Mannerheim arvosteli hallitusmuotoa. »Hän on alkanut liian paljon näytellä kuningasta», merkitsee maalaisliiton johtaja muistikirjaansa toukokuun 12. päivänä jatkaen: »Mannerheim! Hän ei vieläkään ollut valmis tulemaan valtioneuvostoon hyväksymään hallitusmuotoesitystä. Vasta huomenna. Jos hän tekee muistutuksia, en saata olla tekemättä vastamuistutuksia. Jos hän epää…teen heti kapinettikysymyksen. Ja lähden pois». Yhteistyöhön valmis Ritavuori tuntui nyt maalaisliiton johtahan mielestä sympaattisemmalta.

Presidentinvaali

Mutta oli muitakin polttavia kysymyksiä, jotka erottivat toisistaan Mannerheimin ja Alkion, varsinkin kun presidentinvaali tuli ajankohtaiseksi. Alkio oli suomalaisuustaistelija. Mannerheimin tausta taas oli suomenruotsalainen, joskin hän vältti kielikysymykseen puuttumista. Paljon jyrkempi vedenjakana olikin nyt tuo Venäjän-politiikka, jossa Alkion ja Mannerheimin mielipiteet alkoivat yhä jyrkemmin erota. Päiväkirjan saman 12. toukokuuta merkinnän mukaan Aikiolle alkoi yhä selvemmin käydä ilmi Mannerheimin halu käydä Pietariin hyökkäämään ja vastaavasti Alkion ratkaisu muodostui lopulliseksi. »Mannerheim on mahdoton presidentiksi. Havaitaan jo, että hän havittelee kuninkaallisuudellaan kansansuosiota», hän kirjoittaa. »Ei! Se pitää olla suomalainen mies. Vaatimaton siviilimies. Kansallinen mies. Kuka? Ståhlbergilta puuttuu useita avuja, nutta häneen luotetaan tällä kertaa ja hän on suomalainen. Hänen täytyy suostua.»

Kun pääministeri Castren puolusti Mannerheimia, Alkio väitti, että »G.M. monine hyvine ominaisuuksineen ei saa rauhaa aikaan. Maan edun kannalta toinen mies presidentiksi, joka kokoo.»

Alkion ehdokas ei kuitenkaan aluksi ollut Ståhlberg, vaan lakitieteen professori, sittemmin pääministeri, Rafael Erich, joka hallitusmuotoa laadittaessa oli tyynen arvovaltaisuutensa ansiosta — huolimatta suhteistaan Saksaan itsenäisyystaistelun aikana — voittanut puolelleen Alkion luottamuksen. Kesäkuun 12. päivänä Alkio merkitsi muistikirjaansa, että maalaisliiton eduskuntaryhmässä oli pohdittu presidentinvaalia ja että hän oli maininnut Erichin nimen: »Syntyi vilkas keskustelu, jossa useat, Juutilainen, Vuorimaa, Joukahainen y.m. lausuivat paheksumisensa, että oli henkilökysymys viritetty liian aikaisinl Siitä ei saisi keskustella ollenkaan, ennen kuin hallitusmuoto on valmis. I askin hieman pilkkaa heistä ja lupasin etten enää viritä tästä keskustelua.»

Todellisuudessa Alkio seuraavassa maalaisliiton ryhmäkokouksessa perusteli Erichin kannattamistaan mm. sillä, että tämä oli kielitaitoinen, tunsi valtio-oikeuden, oli uhrannut paljon itsenäisyyden hyväksi jms. Tällöin Liakka totesi, ettei kokoomus hyväksy muuta ehdokasta kuin Mannerheimin, ja Juutilainen toi jälleen esille Ståhlbergin. Kävi myös ilmi, että Voionmaa oli suositellut Relanderia presidentiksi. Kallio kallistui vielä jossakin määrin Mannerheimin kannalle:

»suo siellä, vetelä täällä», hän sanoi ja arveli. »Ulkomailla Mannerheimilla on hyvä kaiku, omassa maassa taisi olla vähän toisin. Erich ei kelpaa Länsivalloille», Kallio päätteli ja piti Ståhlbergia suositeltavimpana.

Alkio piti kuitenkin vielä kiinni Erichistä: Tämä ei ollut Länsivalloille mahdoton, kunhan vain ohjasi politiikkaansa oikein. Erichin entinen kuningasmielisyys ei hänestä ollut esteenä »kansanpsykologisestikaan». Luopajärven mielestä riitti toistaiseksi, kun maalaisliitto vain päättäisi, ettei asettaisi omaa ehdokasta. Kallion mielestä Holsti oli mahdoton, parempi Svinhufvudkin, jos oli käytettävissä. Keskustelut jatkuivat sitten ryhmässä 20.6.1919 suuren epävarmuuden merkeissä. Vuorimaa jäi lähes yksin kannattamaan Mannerheimia.** Sosialistit kyllä vastustaisivat, mutta tarvitsiko heitä ottaa huomioon? hän arveli. Ståhlberg ei Vuorimaan mielestä soveltuisi, Holstin olisi parenpi. P.V.Heikkinen asettui selvästi Mannerheimia vastustamaan; tämän ulkopolittisia ansioita oli yliarvioitu, hän väitti. Toinen Heikkinen, Hallan ukko, asettui ihme kyllä myös vastustamaan Mannerheimia ja oli sitä mieltä, että päinvastoin »oli asetuttava suhteisiin etenkin vasemmiston kanssa».

Tässä vaiheessa oli Alkionkin nimi jälleen tullut esille, mutta hän selvästi kieltäytyi ehdokkuudesta kannattaen itse nyt Ståhlbergia. Alkion mielestä oli Ståhlbergin kanssa ryhdyttävä neuvottelemaan ja neuvottelukuntaan hän suositteli Joukahaista, Pesosta, Vuorimaata, molempia Heikkisiä ja itseään. Nyt Holsti puuttui peliin. Hänellä lienee ollut oma lehmä ojassa, kun hän tiesi Ståhlbergin haluttomuuden. Käyttäen nyt hyväkseen vanhaa tuttavuuttaan Alkion kanssa, uskoi hän tälle »suuren salaisuuden». Tämä käy ilmi Alkion päiväkirjasta. jossa 1.7.1919 on mm.:

»Hämmästyttävä paljastus.

Mannerheim ja Judenitsh solmineet sotaliiton.

Tänään kertoi ulkoministeri Holsti minulle, että englantilainen kenraali Goff (Gough) oli hänelle ilmoittanut, että Mannerheim oli solminut Judenitshin kanssa salaliiton, joka sitten oli alistettu Englannin hyväksyttäväksi. Holsti sanoi Goffille: No oletteko sen hyväksyneet? Suomen hallitus ei ole koskaan sellaista hyväksynyt. Goff siunaamaan. — — —

Huomenna kokoontuu valiokunta käsittelemään taas kysymystä neuvottelusta noiden ryssien kanssa.
Nyt tiedän mitä teen.
Se on lopetettava siksi kun presidentti on valittu.
Hyvä Jumala. Kiitos Sinulle siitä, että annoit minun vaistota jotakin, jota olen jyrkästi vastustanut. Pietarin hyökkäystä ja neuvotteluja venäläisten kanssa.»

Alkio rinnasti Holstin ilmoituksen myös siihen uskollisuutta vakuuttavaan sähkeeseen, jonka E.E.Kaila oli lähettänyt Mannerheimille suojeluskuntien nimessä.

Alkio kirjoitti.

»Se on kotoisin Ignatius-Mannerheimista. Nyt pelkään että tämä joukko provoseeraa levottomuuksia ennen kuin presidentin vaali tulee tapahtumaan saadakseen siten Mannerheimin valtaan. Niillä oli aikomus tehdä vallankaappaus. Silmät auki ja taisteluun Suomen vapauden puolesta!»

Alkio kiirehti kertomaan asian pääministerille, tämä vuorostaan otti asian esille valtioneuvostossa. Ulkoministeri Walden suuttui niin, että hän heinäkuun 3. päivänä sanoi hallitukselle suorat sanat moisten huhujen levittämisestä ja pyysi eroa. Hän taipui vasta monien suostuttelujen jälkeen (11.7.-19), kun ulkoministeriö oli laatinut kommunikean, jossa valitettiin moisten perättömien huhujen levittämistä.

Tämä koko episodi lienee lopuksi tehnyt molempiin osapuoliin nolon, jopa vastenmielisen vaikutuksen. Varsinkin kun Mannerheimin »syyttömyys» oli näin tullut todistetuksi, yritettiin oikeiston taholta vielä kaikki mahdollinen, jotta Alkio saataisiin taivutetuksi valtionhoitajan puolelle presidentin vaalissa. Suomen Pankin johtaja Stenroth mun. ilmaisi Alkiolle syvän huolestumisensa ulkomaisten lainaneuvottelujen kohtalosta, ellei Mannerheimista tulisi presidentti. Myös ministeritoveri Ramsay vakuutti Alkiolle kerta toisensa jälkeen, että asia oli näin. Alkio ja maalaisliittolaiset puolestaan saattoivat olla näkevinään »herrojen» juonittelua kaikissa näissä esivaiheissa. Menivätpä eräät ryhmän jäsenet niin pitkälle, että huolimatta aikaisemmin tehdystä päätöksestä, ettei omaa ehdokasta aseteta, otettiin Alkion ehdokkuus vähintään »puolitosissaan» esille juuri ennen vaalia 17. heinäkuuta. Se oli Kärki, joka nyt ehdotti, että valitaan presidentiksi Alkio »joka on alotteiden ja maahengen mies». Kärki piti päänsä vielä seuraavanakin päivänä, vaikka Kallio nousi vastustamaan ja väitti, että vaali oli otettava »yhteisen edun eikä puolueen kannalta». Mutta sekä Loukko että Takkula yhtyivät kannattamaan Alkiota presidentiksi, Vuorimaankin mielestä Alkio oli parempi ehdokas kuin Ståhlberg. Myös Arffman hiukan kierreltyään kannatti lopuksi Alkiota, josta nimenomaan Loukko sanoi »viimeiseen saakka pitävänsä kiinni»

Mutta Alkio kieltäytyi jyrkästi ja Hallan ukko arveli tällöin, että valinta tulisi tapahtumaan Mannerheimin ja Ståhlbergin välillä. Mutta Raatikainen toi Holstin esille ja sanoi, että »Alkio oli ollut nerokas kieltäytyessään». Kun maalaisliiton aate oli vietävä kukkuloille, sitä edistäisi Holstin vaali. Tämä »oli tasavaltalainen, tunsi agraariolot hyvin». Ståhlbergkin oli demokraatti, mutta hänen näkökulmansa oli ahdas, hän oli vieras maahengelle. Tätä vastaan Alkio puolestaan polemisoi sanoen kokemuksesta, että Ståhlberg seurasi tarkoin valtiollisen elämän kulkua, eikä ollut vain kuivien pykälien tuntija.

Näin pitkällisen keskustelun jälkeen päästiin ratkaisuun presidenttiehdokkaassa 22.7.1919. Tällöinkin vielä Niukkanen sanoi, että Alkio olisi ollut saatava presidentiksi, mutta jyrkkä kieltäytyminen teki sen mahdottomaksi. Turha oli puhua, että jonkin maan ulkopolitiikka roikkuisi yhdestä henkilöstä, hän arveli.*

Kallio esitti jopa kolmijaon: Mannerheimille armeija, Ståhlberg presidentiksi, Holstille ulkopolitiikka.

Lopuksi vielä Alkio vakuutti, ettei Mannerheim ole sopiva presidentiksi ruotsalaisuutensa vuoksi eikä myöskään sisäpoliittisista syistä. Ja sitten mentiin äänestykseen, jossa Ståhlberg sai 18 ääntä ja Holsti, kaikesta huolimatta, 14.

Alkio oudoksui niitä vastalauseita, joita vaali aiheutti, mutta tästä päätöksestä ryhmä nyt piti kiinni välittämättä yhtä vähän kuin Alkiokaan ulkopuolisesta painostuksesta. Aivan virheellinen lienee myös se käsitys tämän vaalin yhteydessä, että maalaisliitto häätyi kannattamaan Ståhlbergia siitä pelosta, että muuten olisi presidentiksi tullut sosialistien kannattama Alkio.

Muuta perustetta tähän väitteeseen tuskin saattoi olla kuin se, että Alkio puheissaan ja kirjoituksissaan oli huomauttanut, että vasemmistonkin mielipide olisi otettava huomioon. Sosiaalidemokraattien kanta asiassa oli suurin piirtein se, että kunhan presidentin valtaa rajoitettiin, ei heidän politiikkaansa suuria vaikuttanut, kuka siksi valittiin, kuten mm. Taavi Tainio huomautti. Ennen valtiomuodon hyväksymistä Paavo Virkkunen kyllä väläytti Alkionkin mahdollisuuksia maalaisliiton ja vasemmiston äänten turvin. Hän näet päätteli ensimmäisestä hallitusmuotoesityksestä:

»Tiedämme, että Mannerheim pitää hallitusmuotoa niin heikkona, ettei hän katso mahdolliseksi sen turvin ryhtyä maata hallitsemaan. Tiedämme myös että hallitusmuodon hyväksymisen jälkeen pian toimitettavassa presidentin vaalissa Alkion, Holstin, Relanderin, Soinisen tai kenen tahansa toisen valitsemisella asema tulisi sekä sisä- että ulkopoliittisesti vaaranalaiseksi — valtakunta luisuisi yhä enemmän vasemmalle, eduskunnan yksinvaltaan, mikä käytännössä merkitsisi sosialistien painostuksen kasvamista.»

On tietysti mahdollista — matemaattisestikin — että jos maalaisliittolaiset olisivat asettaneet Alkion ehdokkaakseen hän olisi puolueensa ja sosialistien äänillä myös mennyt läpi. Mutta nyt hän vaatimattomana miehenä ja kykynsä jopa aliarvioiden oli jyrkästi kieltäytynyt ja ajoi ensin Erichin ja sitten ratkaisuvaiheessa vielä tarmokkaamniin Ståhlbergin ehdokkuutta. Mutta ilmeiseltä näyttää, että vuoden 1919 kesä-heinäkuun suurten ratkaisujen avaimet jälleen olivat melkoisessa määrässä juuri Santeri Alkion käsissä.

On myös luultavaa, että monen vastapuolen miehen (Virkkusen, Ingmanin ym.) tavoin Alkio piti vihdoinkin selville vesille pääsemiseksi tärkeimpänä hallitusmuodon ratkaisemista ja odotti malttamattomana Mannerheimin esitystä tästä. Alkio on kirjoittanut päiväkirjaansa: »Oli tietona, että valtionhoitaja epäilee hyväksymästä sekä esitystä presidentin vaalitavan että veto-oikeuden vuoksi. Hän tahtoisi vaalin toimittaa valitsijamiesten kautta ja saada veto-oikeuden jättää ennalleen.

Olin varustautunut siihen, ettei mitään myönnytyksiä tehdä, jos niin tehdään jätän erohakemuksen.

Mutta valtionhoitaja ilmoitti vain, ettei hän tahtonut estää nyt esillä olevaa esitystä annettavaksi eduskunnalle, halusi ainoastaan merkitä eriävän perustellun mielipiteensä pöytäkirjaan.»

Itse asiassa ei Alkiokaan näy pitäneen perin tärkeänä, millä tavoin presidentin vaali tapahtuisi. Sitä tärkeämpää oli saada hallitusmuotoehdotus kiireellisenä läpiajetuksi.

Se ei kuitenkaan heti onnistunut, vaikka vähältä piti. Kokoomus ja ruotsalaiset saivat kuin saivatkin estetyksi kiireellisyyden. »Jumalan sormi oli pelissä», kirjoittaa innokas vastustaja Virkkunen. Alkio vuorostaan oli tyrmistynyt, kun kiireellisyysäänestyksessä 13.6.1919 tuon ratkaisevan äänen antoi ministeritoveri Ramsay, mutta kokoomuspuolueesta Alkio päätteli:

»Tästä ratkaisusta tulee lähtemään myös sisäisen puolue-elämämme uusi aikakausi. Kokoomus liittyy ratkaisullaan joko suomalaiseen keskustaan tai ruotsalaiseen oikeistoon. Tämä liittymä määrää lähiaikojen suuntataistelut»

Nyt lienee myös Mannerheimille ollut tärkeää saada kannatuksensakin vuoksi häivytetyksi eduskunnan enemmistön tyytymättömyys. Kun toisaalta ulkopoliittinen tilanne oli erittäin sekava, ei myöskään kokoomus halunnut pitkittää loputtomiin vastarintaansa, kun se ihmetellen näki uuden hallitusmuotoesityksen valmistuvan muutamassa vuorokaudessa perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan, tarmokkaan Ritavuoren johdolla. Tämän nimeä kantavassa »versiossa» muutokset eivät edelliseen verrattuna olleet suuret. Tärkein oli, että eduskunnan oikeus erottaa presidentti poistettiin — tämän 47 §:n sanoivat sosialistit myyneensä kovin halvalla ja vain siitä että kansalaisoikeuksien päätteeksi sanottiin »kansalaisen työvoiman olevan tasavallan erityisessä suojeluksessa». Tosiasiallisesti sosiaalidemokraatit olivat koko ajan kytkeneet hallitusmuodon hyväksymisen armahduskysymyksen  yhteyteen, ja hallitus oli tästä tietoinen. Alkio oli myös rajoitetun armahduksen kannalla, ja ennen lopullista äänestystä saattoi Tanner ilmoittaa ryhmälleen, että hallitus oli samana päivänä klo 14 hyväksynyt »jonkinlaisen armahduspäätöksen». Sos.dem ryhmä oli tyytymätön, mutta päätti kuitenkin hyväksyä hallitusmuotoesityksen, jonka puolesta jokainen jäsen velvoitettiin äänestämään. Hallitusmuoto julistettiin nyt 21.6.1919 ensin 173 äänellä 23 vastaan kiireelliseksi ja hyväksyttiin sitten 165 äänellä 22 vastaan.

Monella taholla oppositiossa tunnuttiin sittemmin lusikka otetun kauniiseen käteen. Varmaan aika happamena ratkaisuun tyytynyt Paavo Virkkunen mm. piti myöhemmin parannusta presidentin asemassa — 47 §:n muutosta — ratkaisevan tärkeänä:

»Tämän muutoksen kautta saa valtionpäämies täysin itsenäisen ja riippumattoman aseman eduskunnan rinnalla», hän sanoo. Myöhemmin Mannerheimkin antoi nyt hyväksytylle hallitusmuodolle tunnustuksensa. »Se on luonut järjestystä ja tasapainoa, edistänyt levollista ja sopusuhtaista kehitystä rauhan aikana ja osoittautunut kestävänä myös sodan koettelemukset», M. muistelmissaan sanoo jatkaen »se että presidentillä on suurempi valta kuin valtion päämiehillä muissa maissa, joissa samaan aikaan laadittiin uudet hallitusmuodot, on olennaisesti vaikuttanut siihen asiaintilaan».

Pienempi, eräiden mielestä ehkä kyllä tärkeä, korjaus oli että palautettiin ritarimerkit, joita koskeva kohta jo oli pyyhitty pois. Näille »prenikoille» Alkio antoi yhtä vähän merkitystä kuin sosiaalidemokraatit. Alkio oli sekä eduskunnassa että lehdessään taistellut sitkeästi hallitusmuodon puolesta taistellen taivutellut niin oikeistoa kuin myös vasemmistoa ja nostanut »kaulukset pystyyn» hyökkäilyjä vastaan. Eipä ihme, että hän riemuitsi Ilkassa 25.6.1919 siitä, että maansa hallitusmuoto oli nyt vakautettu. Näin hän kirjoittaa:

»Kun Suomen eduskunta viime lauantaina kokoontui klo 9 aamulla, ei mieliala Helsingissä tuntunut millään tavalla olevan nousuvireessä. Olivathan huhut käyneet, että tällä kertaa siitä tulee totta. Mutta Helsinki nukkuu. Ei yksikään valtakunnanlippu kohoa, vaikka valtakunnalla on suuri ratkaisupäivä. Monet edustajat myöhästyvät istunnosta, vaikka tietävät, että juuri heidän yksityiset äänensä voivat tällä kertaa vaikuttaa ratkaisevammin historian kulkuun kuin viime lauantaina.

Keskustelu hallitusmuodosta viriää. Mutta se saa arkipäiväisen, vähäpätöisissämanööveritempuissa askartelevan luonteen. Keskusta ja vasemmisto vaikenee. Siihen häipyvät taistelunsa menettäneiden, parin ensimmäisen monarkistipuhujan itsepuolustelut kuin sadepisarat hiekkaan. Professori Rafael Erich nousee puhumaan, korvat herkistyvät. Tunnelma viriää. Siinä puhuu mies, joka näkee suunnan, kuulee historiallisen hetken valtasuonen tykytyksen, mies, joka ei ole takertunut hetken houkutteleviin ansoihin, vaan joka vapaana tulkitsee vapautuvan kansan suurta, yhdistävää tunnelmaa. Äänestykset suoritetaan. Kiireelliseksi julistaminen todetaan ensin. Se putoaa kuin sinertävän kypsä marja suomalaisen heimohistorian monihaaraisesta koukerokatajasta. Ja loppuäänestyksessä Suomen kansa poimii sen.

Suomi on saanut valtiomuotonsa. Eduskunnan puhemies toteaa suuren historiallisen tapauksen. Eduskunta ja puolineen täyttyneet kuulijaparvekkeet seisovat aamuaavistus ilohohteisissa silmissään. Pääministeri huutaa: »Eläköön Suomen tasavalta!» Ja Suomen kansa edustajainsa kautta — 22:ta lukematta — yhtyy huutoon. Se yhdistää äärimmäisestä vasemmistosta oikeistoon. Aivan kuin näkymätön käsi kohoaisi siunaten yli eduskunnan.

Historian käsi, Jumalan sormi. Suomi on astunut pois vanhalta Ruotsin aikaiselta jalustaltaan nyt oman, itseä varten tehdyn hallitusmuodon varaan.

Yksi uuden aikakauden tärkeimpiä alkuvalmisteluja on siis suoritettu. Tuntui kuin historian käsi pyyhkäisisi keveästi hikeä jonkun otsalta. Suomen kansa pienoiskoossaan seisoo hetkisen kuten seisotaan todella vakavalla ja velvoittavalla juhlahetkellään: se tuntee enempi kutsuvaa työniloa kuin nauttivaa juhlamieltä. Sillä välin eduskunta on jo arkityössä. Rajalla pauhaavat bolshevikien kanuunat. Maassa kaivavat itsenäisyytemme perustusten ojamyyrät.» Hallitus pyytää 25 milj. maan vapauden turvaksi. Muutamat sosialistit ovat tälle puolen historian lehteä tuoneet ikäänkuin muistoksi muutamia näytteitä menneen aikakauden poliittisista rippipuheista. Mutta huutoäänestyksellä yksimielisesti annetaan hallitukselle pyydetty rahamäärä. Samana iltana saa Aunus leipää, Inkerin pakolaiset leipää ja suojaa. Ja valtiorikoksellisille julistetaan armahdusta. Läpi maan, kansan, heimojen käy vapautuksen suuri sana. Eurooppa saa tietää, että uusi valtiomuoto Suomeen on syntynyt — melkein yksimielisen eduskuntapäätöksen kautta.

Vain 22 jää ulkopuolelle…

– – –

Etsikää ja näyttäkää Euroopasta toinen kansakunta, joka yhtä yksimielisesti kykenee nykyisessä historian myrskyssä saamaan aikaan tämän kaiken!

Juuri niin. Historian käsi, Jumalan sormi. Ne eivät ole mielikuvia vain!»

Mannerheim vahvisti hallitusmuodon 17. heinäkuuta 1919. Nyt tulivat presidentin vaalivalmistelut ajankohtaisiksi. Paitsi omassa eduskuntaryhmässään Alkio nyt pohjusti valitsijoilleen ja puoluelaisilleen Ståhlbergin ehdokkuutta. Alkio kirjoitti mm.:

»Sosialistinen puolue näyttää nyt olevan tienhaarassa: parlamentaarinen vai bolshevistinen? Otaksumamme mukaan voi Suomen porvaristo menettelyllään suorastaan ratkaisevasti vaikuttaa puoleen taikka toiseen. Presidentin persoona ei saanut olla esteenä sosialistien ja muiden välisten suhteiden järjestelylle.

Presidentti ei saanut olla presidentin kauhtanaan kääritty kuningas vaan yhteistyökykyinen eduskunnan kanssa. Presidentin ei tarvinnut olla sotilashenkilö.

Meidän mielestämme sopii Suomen tasavallan päämieheksi aivan tavallinen suomalainen mies, jolla on rehellinen tahto palvella kansaansa ja vilpitön halu toteuttaa tasavalta nyt säädetyn hallitusmuodon puitteissa.

– – –

Tulkoon presidentiksi ken tahansa, jokaisen Suomen kansalaisen on alistuttava laillisesti syntyneeseen tosiasiaan. Täällä on vihdoinkin päästävä ainaisesta taistelutilanteesta rauhalliseen, järjestettyyn työhön.

Maalaisliittolaiset eivät tietenkään ota tätä asiaa puoluekannalta, vaan suhtautuvat siihen siten kuin isänmaan yleinen etu vaatii.»

Mannerheimia kannattavat sanomalehdet näkivät Alkion kirjoittelun punaisena vaatteena. Alkion mielipiteet leimattiin poliittisen kypsymättömyyden merkiksi. Oikeiston mielestä tarvittiin presidentiksi juuri nyt, kriittisessä poliittisessa tilanteessa, epätavallisen pätevä mies. Presidentin tuli olla tunnettu ulkomailla ja hänellä tuli olla suhteita niihin.

Erityisesti sotilaspiirien ja suojeluskuntien taholta ruvettiin nyt viime hetkessä painostamaan sekä Alkiota ja maalaisliittoa Mannerheimin valitsemiseksi että itse Mannerheimia radikaalisiin toimiin. Tässä ei ollut takana vain vastenmielisyys Ståhlbergia, jääkärien vanhaa vastustajaa, kohtaan vaan erityisesti Venäjän politiikka.

Näissä merkeissä jääkärien lähetystö kävi ensin Mannerheimin luona (7.8.1919) ehdottamassa, että tämä hajottaisi eduskunnan ja julistaisi uudet vaalit. Pietariin aiottu hyökkäys piti aloittaa välikaudeksi valitun hallituksen tuella. Sotilaallinen menestys takaisi Mannerheimin vaalin. Mannerheim ei ryhtynyt tällaisiin toimiin varsinkin kun liittoutuneiden kanta asiaan oli epäselvä. Jääkärilähetystö Lauri Malmbergin johdolla kävi myös Ståhlbergin luona pyytämässä, ettei tämä rupeaisi presidentiksi, mihin Ståhlberg vastasi, että sen asian ratkaisee Suomen kansa. Väitettiin myö kenraali Ignatiuksen käyneen sotaväen va.
päällikön kenraali majuri Kivekkään luona uhkaamassa, että »Pohjanmaa nousee yhtenä yönä, ellei Mannerheimia valita». Edelleen olivat jääkärllcapteeni Eino Poldn ja jääk. luutnantti K.A.Tapola saattaneet maalaisliiton tietoon, että Viipurissa olevat puolustusvoimat seurasivat levottomina presidentin vaalia.

Näin suureksi osaksi tarkistamattomien »kapinahuhujen» johdosta Kivekäs antoi päiväkäskyn, jossa käski upseerien pysytellä viroissaan. »Mielenosoituksellinen eronhaku on kurittomuutta ja isänmaallisuuden puutetta», va. sotaväen päällikkö itse vaalipäivänä julisti. Yhtä tulokseton oli E.Heinrichsin, V.Tuompon ja O.Oleniuksen — kaikki myöhemmin kenraaleja — käynti Alkion luona kolme päivää ennen vaalia (22 7 1919). Jääkäriupseerit selittivät, että armeija oli levoton ja oli syytä pelätä sen hajoamista. Epäiltiin, että Ståhlberg suhtautuisi vihamielisesti jääkäreihin. »Vastasin», kertoo Alkio, »ja oikaisin heidän käsityksiään. En sanonut, ettei maalaisliitto valitse Mannerheimia, mutta en luvannutkaan. Yleensä annoin heidän ymmärtää, että olen Ståhlbergin kannalla.»

Kun Ståhlberg sitten valittiin presidentiksi ja oli saanut kolme neljäsosaa eduskunnan äänistä (143-SO) Alkio kirjoitti Ilkassa 28.7.1919:

»- – – Olemme myöskin varmoja että se oppositiouhka, jota kokoomuspuolueen lehdet nyt niin suurella varmuudella toitottavat, on kutistuva vaan suunsoitoksi. Isänmaa tarvitsee nyt jo siltäkin taholta jotakin muutakin, ei vain alituiseen vastavirtaan hukkuvan akan esimerkin seuraamista, sillä sellainen on hedelmätöntä ja kuivuu, ellei siitä aikanansa luovuta, lopulliseen tyhjäkatoon.»

Loppujen lopuksi kävi kuten Alkio oli ennustanut ja oppositio kutistui suunsoitoksi, jota kyllä jatkui jonkin aikaa oikeistolehdistössä. Nousulta puuttui johtaja, Mannerheim, vaikka paheksuikin vaalissa tapahtuneita lehmäkauppoja — mrn. sosialisteille annettuja lupauksia amnestiasta jne. — ei halunnut olla missään vallankaappauksessa mukana. Luonnostaankin se oli hänelle vastenmielistä ja »hän tajuaa kyllin terävästi, miten siihen suhtauduttaisiin Suomen ulkopuolella», totesi Norjan lähettiläs Urbye.

Ulkomaiset lähettiläät onnittelivat lämpimästi Ståhlbergia ja antoivat hänestä varsin hyviä arvosteluja esimiehilleen. Ståhlberg oli Mannerheimin tavoin voimaluonne; hankki pian valtioneuvostossa »pykälätarkkuudellaan» suuremmankin vaikutusvallan kuin Mannerheim. Ruotsin lähettiläs Westman raportoi hänestä mm.:

»Kun häntä vertaa kenraali Mannerheimiin, joka yhä nauttii ainoalaatuista kansansuosiota, huomaa että tietyissä piireissä ollaan taipuvaisia aliarvioimaan presidenttiä. Vertaillessa pitäisi kuitenkin ottaa huomioon, että nämä herrat ovat tyypiltään aivan erilaiset. Presidentti Ståhlberg on siviilivirkamies, jolla on laajat tiedot, viisautta, työkykyä ja paljon eduskuntakokemusta, kun taas kenraali Mannerheim on etevä, Venäjän palveluksessa koulutettu sotapäällikkö ja suuri maailmanmies, jolla lisäksi on huomattavaa laskelmointikykyä ja poliittista lahjakkuutta. Presidentti ei ole mikään maailmanniles; hän on sivistynyt, kansallismielinen suomalainen, tietyllä tavalla kohtelias, mutta vailla kenraali Mannerheimin henkilökohtaista viehätysvoimaa ja ennen kaikkea sitä salaperäistä hohtoa, jota vapaaherra Mannerheim osaa levittää ympärilleen (29.9.19).»

Mutta juuri se seikka, että Ståhlberg oli suomalaisen kulttuurin edustaja ja kuului vähitellen yhä vallitsevammiksi käyviin suomenkielisiin piireihin, oli monesta muustakin kuin vain Santeri Alkiosta erittäin arvokasta. Näin myönsi mm. Paavo Virkkunen. Moni iloitsi varmaan, että maan korkeimman viran haltijaksi oli valittu sellainen mies, »meikäläinen», kuten Juhani Aho asian ilmaisi onnitellessaan maan ensimmäistä presidenttiä.

Presidentin vaali tyydytti Alkiota ja hänen hengenheimolaisiaan. Varmuuden vuoksi Alkio vielä vaalin jälkeen kirjoitti Ilkassa sen merkityksestä. Vaali oli kansallinen, hän sanoi. Presidentin tuli antaa maan hallinnolle suomalainen sävy. Vaali merkitsi »suomalaisten kansanainesten toistensa löytämistä, vasemmiston hillitsemistä ja sisäisen rauhan palaamismahdollisuuksien kasvamista.» Alkion mielestä uudessa presidentissä henkilöityi kansallinen tahto, ja Ståhlberg oli hänen mielestään nouseva puolueiden yläpuolelle. Presidentinvaali oli enemmän tai vähemmän kietoutunut myös siihen heimopolitiikkaan, jolle Alkio niinikään omistautui kokosydämisesti.

Alkio ja interventio

Alkio oli Suomen itsenäisyyttä uumoillessaan avartanut tämän käsitteen jo varhain siihen, että »kaikki Väinölän lapset» kerran saisivat vapauden. Nimenomaan Itä-Karjalan vapauttamista ja Suomeen liittämistä hän itsenäisyytemme alusta lähtien piti Suomelle elinkysymyksenä. »Suomi ei ole kokonainen ennenkuin tämä osa heimoamme kuuluu kanssamme saman rajan sisään», hän sanoi. Tässä Alkio oli aivan samalla kannalla kuin Mannerheim miekkavalassaan. Mutta keinot kyllä erosivat toisistaan. Alkion lähtökohta oli heimokansallinen, kuten sitten koko maalaisliiton. Mutta Aikiolla vain enemmän kuin kenelläkään muulla liittyi tähän Suur-Suomi -tavoitteeseen lähes silntitön viha bolevismia kohtaan. Hän ei näy hetkeäkään antaneen periksi tälle erityisesti punakapinan syventämälle vastenmielisyyden tunteelleen, joka kyllä kohdistui kaikkiin venäläisiin, mutta aivan erityisesti bogevikkeihin. Näissä hän ei nähnyt mitään hyvää; sanasta tulikin laatusana, johon Alkio sisällytti huonon kirjallisuuden, vääristyneen taiteen ja nuorison rappeutumisenkin.

Suomen itsenäisyyden tunnustamistakin Alkio piti vain boMevikkien virittämänä ansana, joka johti Suomen työväenluokan kapinan teille, mutta vei sitten myös vapaussotaan, joka toi kaikki elintärkeät kysymykset päiväjärjestykseen. Tuodessaan maalle vapauden vapaussota aiheutti myös hallitusmuototaistelun puhkeamisen ja aktualisoi heimokysymyksenkin, nimenomaan Itä-Karjalan vapaustaistelun jatkosotana. Valkoisen Suomen käsityksen mukaan oli venäläisten punaisille sodan aikana antama apu luonut sotatilan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Tätä asiaa vahvisti vielä useita suomalaisia kiinnostanut strategisun ja kansallisiin näkökohtiin perustunut laajentumishalu; kieltää ei sopine, että eräiden piirien mielessä olivat taloudellisetkin edut.

Kysymys Suomen rajoista tuli esille eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa tammikuun puolivälissä 1918 keskusteltaessa Suomen osallistumisesta Brest Litovskin rauhanneuvotteluihin. Tällöin Alkio esitti käsityksenään, että suomalaiset heimot kuuluvat Suomen tasavaltaan. Samalla hän esitti myös ajatuksen, että Pietarista olisi Euroopan rauhan säilymisen tähden muodostettava kauppatasavalta ja Venäjän pääkaupunki siirrettävä muualle. Tämä sama ajatus toistuu Alkion puheissa ja kirjoituksissa myöhemminkin useaan eri otteeseen.

Mannerheimin miekkavala 23.3.1918 ja hallituksen puolimyönteinen suhtautuminen sai jo sodan loppuvaiheessa aikaan tuloksettomiksi jääneet sotaretket Itä-Karjalaan ja Petsamoon. Vaikka Suomen hallituksen kanta olikin se, että itäkarjalaisia oli autettava ja että Suomen alueen laajennus idässä oli välttämätön, eivät Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteet olleet vain niiden määrättävissä, vaan Saksa, länsivallat ja Venäjän vastavallankumoukselliset olivat ratkaisevammin vaikuttamassa niihin. Saksa ja liittoutuneet ilmoittivatkin vastustavansa Suomen Itä-Karjalan valtausta, joten hallituksemme oli pakko perääntyä aticeissaan.

Kun Saksan sotilaallinen luhistuminen muutti yleispoliittisen tilanteen täydellisesti, oli marraskuun 27. päivänä 1918 muodostetun uuden Ingmanin hallituksen tehtäväksi tullut koettaa hankkia Suomen ulkopolitiikalle niiden valtioiden tuki, jotka maailmansodassa olivat selviytyneet voittajina. Alkio vuorostaan oli omaaloitteisesti jo ennen uuden hallituksen muodostamista (22.11.) ottanut yhteyttä Ranskan lähettilääseen Itä-Karjalaa koskevassa asiassa. Hän pyrki tähdentämään ministerille sitä, että Venäjän alueella asuva suomalainen väestö edusti ikivanhaa puhtaasti suomalaista kulttuuria, joten kysymys ei ollut valtion eduista, vaan sorretun kansanheimon yhdistämisestä takaisin emämaahan.

Ingmanin hallituksen pyrkimyksenä oli liittää Itä-Karjala Suomeen neuvotteluteitse liittoutuneiden ja Pariisiin kokoontuneen rauhankonferenssin myötävaikutuksella. Suomessa oli kuitenkin vallalla varsin voimakas mielipidesuunta, jonka mukaan itä-Karjalan kysymys oli ratkaistava sotilaallisen toiminnan avulla. Tätä ajatusta kasvatti kansallistuntoa nostattanut Viron vapaustaistelu, josta AIIåokin ylpeydellä puhui sekä eduskunnassa että muistildrjamerkinnöissään (mm. 25.2.1919). Suomen aseitten Virossa saavuttama menestys, joka oli herättänyt pelkoa Venäjällä, kehotti nyt jatkamaan Aunuksessa. »Mutta ei avoimesti, silloin meitä syytetään imperialismista,» Alkio arveli.

Itä-Karjalan kysymyksen ratkaisemiseksi Alkio palasi eduskuntaryhmien valtuuskunnassa uudelleen siihen, että Mannerheim lähtisi itse Pariisiin. Asia oli esillä valtioneuvostossa ja Caströn ehdotti sitä Mannerheimillekin. Tämä halusi kuitenkin ensin olla varma Suomen pääsystä neuvotteluihin.

Uusien maaliskuussa suoritettavien vaalien takia katsoivat eri puolueet tarpeelliseksi määritellä kantansa Itä-Karjalan kysymykseen. Viron vapaussota ja samanaikaisesti tapahtunut Inkerin kansannousu sekä aunukselaisten pakeneminen Suomen puolelle vaativat myös kannanottoa. Suomalaiset porvarilliset puolueet julistivat pyrkivänsä Itä-Karjalan Suomeen liittämiseen, jolloin edistyspuolueen ja maalaisliiton taholta korostettiin tämän päämäärän toteuttamista rauhallisin keinoin. Mutta tähän eivät suinkaan kaikki tyytyneet. Alkion omassa piirissä oli ainakin »Aunuksen ministeri» Luopajärvi toista mieltä.

Helmikuussa 1919 ryhtyivät aktiivista Itä-Karjalan politiikkaa kannattaneet piirit toimenpiteisiin Aunukseen tehtävän vapautusretken toteuttamiseksi. Arveltiin myös, että Pietarin valtaaminen bolgevikeilta toisi Suomelle arvonantoa lännessä ja varman aseman Venäjän vastavallankumouksellisiin nähden. Mannerheim näyttää halunneen yhdistää toisiinsa Aunuksen ja Pietarin retket, koska liittoutuneilla oli suurempi kiinnostus jälkimmäistä kohtaan ja koska sen avulla oli hänen käsityksensä mukaan mahdollisuus toteuttaa heimokansallisiakin päämääriä.

Jo tässä vaiheessa näyttävät Itä-Karjalan asian innokkaimmat ajajat pahasti hermostuneen. Luopajärvi kirjoitti Alkiolle maaliskuussa useita kirjeitä, joissa tämä mieliala tuntuu selvästi, 3. maaliskuuta hän toteaa, että Ingman oli kieltänyt Aunuksen retken avustusrahat. Asia ei ollut »hyvässä jamassa». Nyt olisi Holstin kautta saatava Englantiin ja Ranskaan suora kosketus. Lontoon lähetystöstä Lauri Hannikainen kuitenkin 12.3. kirjoitti Alkiolle ja kertoi sikäläisen lähettilään O.Donnerin vastustavan Itä-Karjalan Suomeen liittämistä jopa niin kiihkeästi, että oli sanonut: »Se olisi suurin onnettomuus, mikä Suomea voisi kohdata.» Englantilaiset vaativatkin Hannikaisen tietämän mukaan suomalaisten joukkojen poistamista Repolasta, jonka ne olivat itärajan toiselta puolelta miehittäneet. Ainut toivo oli nyt Holstissa, joka oli innokas Karjalan asian ajaja. Luopajärvi ilmoitti Alkiolle 17.3.1919, että Itä-Karjalan retkikunta olisi ollut
valmiina: hallitus vain viime hetkessä epäsi sen matkaan lähdön. Aiheena oli ilmeisesti, Luopajärvi tiesi, että suunniteltiin Pietarin valloittamista yhdessä »ryssien» kanssa. Kuitenkin »oli hallituksen annettu mahdollisimman selvästi ymmärtää, että tällaista ryssän kanssa yhteistoimintaa vastustetaan» Itä-Karjalan
asialla olevien piireissä.

Sen sijaan tunnettiin selvää innostusta Vienan ja Aunuksen asiaan ja luonnollista oli, että sieltä peräisin olevat entiset »laukkurit» yin. olivat hengessä mukana. Mm. suurkauppiaat A.Mauronen Lieksasta ja Aleksei Mitrofanoff Jyväskylästä olivat innostuneita asiasta. Kumpikin kirjoitti Alkiolle, jälkimmäinen syksyllä 1919 oikein »sydän täynnä»: »Uskon täydellisesti Vienan Karjalan parempaan tulevaisuuteen ja kalevalaisen hengen oikeuksiinsa siellä pääsemiseen.»

Hallitus ei kuitenkaan ollut näin helppouskoinen, joskaan ei ottanut niin kielteistä kantaa kuin Luopajärvi Alkiolle väitti. Hallituksen toimeksiannosta varatuomari V.A.Kotilainen suoritti tutkimuksia Aunuksen retken onnistumismahdollisuuksista.

Hänen lausuntonsa perusteella hallitus 18. päivänä maaliskuuta muutti aikaisempaa kantaansa ja kielsi Karjalan komiteaa toteuttamasta retkeä, minkä Luopajärvi katkeruudella totesi kirjeessään 20.3.1919 Alkiolle. Hallitus pohti Aunuksen kysymystä uudelleen huhtikuun 2. päivänä. Tällöin oli kaksi
suunnitelmaa keskustelun alaisena, ns. »pieni ohjelma» ja »suuri ohjelma».

Alkio oli nyt yllättävän ehdottomasti »suuremman ohjelman» kannalla, koska se oli varmempi ajatellessaa Suur-Suomen rajan muodostamista, vaikka olisikin merkinnyt selvää sotaa Venäjän kanssa. Seuraavana päivänä hallitus antoi luvan »pienemmän ohjelman» toteuttamiseen, joka tarkoitti Aunuksen vapauttamista vapaaehtoisten avulla, jotta sen väestö voisi käyttää hyväkseen itsemääräämisoikeutta. Aunuksen retken kannatukseen vaikutti bolgevismin leviämistä kohtaan tunnettu pelko ja olettamus, että auttamalla aunukselaisia heidän vapaustaistelussaan voitaisiin samalla antaa isku boläevismille. Saman kannan Alkio toi esille eduskuntalausunnossaan vastatessaan sosiaalidemokraattien retkivalmistelujen johdosta tekemään välikysymykseen.

Pääministeri selitti, että tilanne Aunuksessa oli ollut suunnilleen samanlainen kuin Suomessa viime talvena, ei hengen eikä omaisuuden turvaa, kauhistuttavassa epävarmuudessa oli eletty.

Tähän Alkio lisäsi vielä: »Kun Aunusta suomalaisten avulla koetetaan avustaa siihen, että Aunus nyt vuorostaan esiintyy tätä bolshevismin vyöryä vastaan samalla tavalla kuin viime talvena Suomi, me käsitämme, että tämä on historiallinen taistelu, jonka Suomen kansa on velkaa itsellensä ja historiallensa.»

Samoihin aikoihin (17.4.1919) tapahtui Suomessa hallituksenvaihdos. Silloin oli kuitenkin jo ratkaistu suhtautuminen Aunuksen retkeen, eikä enstrenin muodostama hallitus ehtinyt puuttua sen vahnisteluihin. Itä-Karjalan kysymyksen kansallista ratkaisua ajoivat uudessa hallituksessa ulkoministeri R.Holsti, hänen puoluetoverinsa kauppa- ja teollisuusministeri J.H.Vennola sekä maalaisliittolaiset, sosiaaliministeriksi nimitetty Alkio ja salkuton ministeri M.Luopajärvi, jolle Aunuksen asiat sittemmin erikoisesti uskottiin. Muitten maalaisliittolaisten suhtautuminen asiaan kävi ilmi ryhmän kokouksessa 27.4. Tällöin maatalousministeri Kallio ilmoitti epäilevänsä retken onnistumista, koska sikäläinen väestö oli hänen mielestään alhaisella sivistystasolla. Hallituksen oli kuitenkin valvottava retkeä, koska yritykseen kerran oli ryhdytty. Monet ryhmän jäsenet kannattivat jopa sotilasjohdon samoihin aikoihin suunnittelemaa hyökkäystoimintaa Pietaria vastaan. Vielä useammat yhtyivät Alkion suunnitelmaan Pietarin saattamiseksi kansainväliseksi vapaakaupungiksi (mm. Kukkonen, Raatikainen, Niukkanen, Vuorimaa, Kallio, Joukahainen, Kärki ja Vesterinen).

Aunuksen retki ja Suomen sotilasjohdon suunnitelmat Pietarin valloittamiseksi kärjistivät edelleen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiä suhteita. Karjalan kannaksella puhkesi toukokuun 17. päivänä useita päiviä kestänyt rajakahakka, joka johti katkeraan noottien vaihtoon hallitusten kesken. Tällöin sekä Alkio että
sotaministeri Walden ja eversti Sihvo esittivät hallitukselle käsityksenään, että rajaselkkaus olisi ollut suomalaisten keinotekoisesti aikaansaama, mitä mm. Tuomo Polvinen pitää mahdollisena. Samanaikaisesti vt. ulkoministeri Ehrnrooth ja Walden koettivat näet saada hallituksen suostumuksen Pietarin hyökkäykseen. Ehrnrooth selitti asialla olevan kiire, koska valkoiset venäläiset lähestyivät Pietaria; ellei Suomi ole silloin mukana, kun se valloitetaan, Koltak ei tunnusta Suomen itsenäisyyttä. Alkio vastusti jo tällöin jyrkästi hyökkäyssuunnitelmia ja
vaati, että neuvottelut vastavallankumouksellisten kanssa oli välittömästi lopetettava.

Kieltää ei sopine, että Alkion kanta Pietarin suhteen oli jonkin verran horjuva. Vaatiessaan vielä 27.4. Pietarin valtiollisen merkityksen hävittämistä hän silti jo 8.5. vastusi retken toteuttamista yhteistoimin Venäjän vastavallankumouksellisten kanssa. Alkio kirjoittaa 12.5.1919 päiväkirjaansa:

»En ole läheskään valmis lähtemään Pietariin sotaretkelle. Meidän on taas tarkistettava suhteemme Eurooppaan. Ei liiaksi Englannin holhoukseen. Saksa ja Venäjä tulevat tekemään liiton. Englanti joutuu koetukselle. Irlanti ja Intia eroavat», Alkio kaukonäköisesti arvelee. Mutta jatkaa: »Aunukseen ja Viroon meillä on syytä mennä. Se on Suomen heimon aluetta. Mutta Pietari on Venäjän Akilleksen kantapää. Sen valtiollinen merkitys on hävitettävä, mutta vielä ei ole siihen aika.»

Kun Alkio sitten 26.5.1919 oli kuullut, että Vienan kansa oli aloittanut vapaustaistelunsa ja alku oli ollut menestyksellinen, hän arveli: »Luulen, että siitä tulee hyvä.» Myöhemmin 3.6. Alkio ilmoittaa, että hän on aina ollut sitä mieltä, että »Petsamo on miehitettävä, niin että se pysyy», mikä oli viittaus edellisvuoden epäonnistuneeseen Petsamon retkeen. Sen sijaan eduskuntaryhmän pöytäkirjassakin todetaan vielä 18.3.1920, että »Vienan Karjalan asiassa ei kukaan ollut niin selvällä kannalla kuin Alkio» (Luopajärvi oli kuollut). KMA, maalaisliiton edusk.ryhmän ptk. 18.3.1920.

Mannerheimin ylipäälikkyys

Hallitusmuototaistelu oli Alkion kannalta päättynut voittoon, joka presidentin vaalin osalta ei tosin näytä ilahduttaneen häntä läheskään yhtä paljon kuin itse tasavaltaisen valtiomuodon vahvistaminen. Erich oli kauan Alkion ehdokas ja Ståhlbergin sitten lopulta tultua valituksi, oli Alkiolla hetken mielessä samantapainen ajatus »päävakanssien» täyttämisestä kuin Kalliolla oli ollut aikaisemmin: Ståhlberg presidentiksi, Mannerheim ylipäälliköksi ja Holsti ulkoministeriksi.

Mutta Mannerheim näyttää presidentin vaalin jälkeen myrtyneen siinä määrin, että menetti, ehkä myös väärien informaatioiden johdosta, osittain poliittisen arvostelukykynsä.

Ståhlberg tarjosi Mannerheimille ylipäällikkyyttä, mutta tämä asetti niin kovat ehdot, että presidentti ja hallitus eivät niitä kestäneet. Nimenomaan vaatimus, että ryhdyttäisiin välittömästi valmistelemaan hyökkäystä Pietariin, tuntui tänä ajankohtana huonosti vahtulta.

Tsaarin kenraalien ensimmäiset yritykset — puhumattakaan sellaisesta hullunrohkeasta yrityksestä kuin Elvengrenin hyökkäys Pohjois-Inkeriin aivan vähäisin voimin — oli bolsevikkien, tosin vaivoin, onnistunut torjua. Tämä sekä mainittujen kenraalien vehkeily Baltiassa toimivan v.d. Goltzin saksalaisten kanssa jäähdytti ententeä, vaikka Englanti oli jopa lähettänyt laivasto-osaston Suomenlahdelle ja saanut sille Koivistossa »sotasataman».

Suomalaiset aktivistitkaan puolestaan eivät saaneet »valkoryssiltä» vakuutta maansa itsenäisyydelle.

Näissä sekavissa oloissa Suomen hallituksenkin mielipiteet horjahtelivat. Mannerheimin sekä sotilaallisia että poliittisia taitoja tunnuttiin toisaalta arvostettavan, kun tiedettiin mm. hänen hyvät suhteensa länteen. Sotaministeri Berg yritti parhaansa saadakseen Mannerheimin ylipäälliköksi; tälle oli vain ilmoitettava, ettei hyökkäys Pietariin ollut mahdollinen ilman eduskunnan suostumusta, mutta »muuten sellainen mies on tarjolla vain kerran vuosisadassa», Berg tuumi. Alkiokin olisi vielä neuvottelujen alkuvaiheessa hyväksynyt Mannerheimin
»hallituksen ohjelmalla». Sen mukaan bolåevismia vastaan ei tosin »taisteltu miekalla, vaan sillä ohjelmalla, minkä hallitus on ottanut». Mutta juuri tästä ohjelmasta oli epätietoisuutta ja juuri siksi ministerienkin mielipiteet Mannerheimin ylipäällikkyyteen nähden jakautuivat. Tässä vaiheessa
olisi Kalliokin vielä tarjonnut Mannerheimille varauksetta ylipäällikön paikkaa, minkä jälkeen tämän kanssa neuvoteltaisiin. Mutta tilanne tuntuu kärjistyneen, mikä näkyy erityisesti Holstin antamista tiedoista. Pian Alkiokin kirjoitti päiväkirjaansa, että »ei maahan mahdu kahta hallitsijaa», ja pelättävissä oli, että Mannerheim »erään klikin turvin tulisi uhkaamaan presidenttiä ja eduskuntaa».Ylipäällikkyyskysymyksen kielteinen ratkaisu — Ståhlberg otti Mannerheimin kieltäytyminen täydestä — ei liene näin ollen ollut Alkiolle opämieluinen, joskin hän lienee ymmärtänyt, jo miehen tuntien, Mannerheimin motiivit. Erityisesti tämä oli pahoitellut sitä, että hallitus ei yhtynyt hänen käsitykseensä, jonka mukaan olisi »otollisella hetkellä, puuttumalla aktiivisesti asiain kulkuun voitu hälventää vaara, joka nyt ja tulevaisuudessa voi uhata meitä idästä käsin». Kuitenkin Mannerheim lupasi, jos sotilaallinen tilanne kävisi uhkaavaksi asettaa voimansa maansa käytettäviksi. Ståhlberg puolestaan viileästi kiitti tästä »ylevämielisestä lupauksesta».

Ignatius ja kumppanit sokeassa Pietarin interventio-innossaan halusivat keskeyttää kaikki — kylläkin huonosti päättymässä olevat — sotatoimet Aunuksessa, jonka liittämistä Suomeen eivät muka »enää aja muut kuin Alkio ja Luopajärvi». Näin kirjoitti Alkio katkeruudella päiväkirjaansa 21.8.1919. Alkiolle oli nyt »selvinnyt, että Mannerheim tavottelee maailman kuuluisuutta lähtiessään suomalaisilla joukoilla valtaamaan Pietaria». Toistuvasti Alkio sanoo, että Pietari olisi tehtävä vapaakaupungiksi. »Se on kyllä Suomen ja Viron itsenäisyydelle muuten alituinen vaara. Mannerheim on siinä käsityksessä, ettei presidentin vaihto ole muuttanut ulkopoliittista tilannetta. Todellisuudessa meidän politiikkamme painopiste kääntyy nyt.»

Kommentoidessaan tapahtumaa Ilkassa 6. syyskuuta 1919, siis viikko sen jälkeen kun Mannerheim oli kieltäytynyt ylipäällikkyydestä, Alkio artikkelissaan »Miksi ei Mannerheim tullut sotaväen päälliköksi?» selittää, että hallitus ei suostunut Mannerheimin ehtoihin: 1. olisi pitänyt kannattaa Suomen joukkojen hyökkäystä Pietariin yhdessä Koltshakin ja Denikinin kanssa huolimatta siitä tulivatko muut Euroopan vallat mukaan, 2. Suomi olisi ollut julistettava sotatilaan, 3. Mannerheim olisi saanut täydet valtuudet nimittää johtavan päällystön (kenraalit). Suomen nuoriso vaali
vapauttaan. Jos Pietari vallataan ja palautetaan sinne entiset valtiaat tämä olisi Suomen kannalta perin turmiollista ja hyljättävää. Suöjeluskunnatkaan eivät kannata sellaista Pietarin valtaamista. — Kaila oli erotettu toimestaan. Ignatius tämän retken kannalla. Jos Pietari jälleen tulisi Venäjän pääkaupungiksi, se olisi alituinen vaara Suomen ja Viron itsenäisyydelle. Uhraukset olisivat liian suuria, kun samalla pannaan peliin kokonaisen kansakunnan onni ja nuoriso, silloin täytyy hallituksella, joka viime kädessä vastaa seurauksista, olla ryhtiä hillitä. Esimerkkejä on historiassa, mitä Venäjälle tunkeutuminen merkitsee, esim. Kaarle XII:n ja Napoleonin Venäjän retket. Sotaonni kääntyi tällä välin bolsevikeillekin kehnommaksi ja näissä oloissa ei ollut kovin yllättävää, että monilta tahoilta ahdistettu Neuvostoliitto tarjosi rauhaa Suomelle ja Baltian vasta muodostuville valtioille. Alkion ulkopoliittinen kanta määräytyi tässä, kuten monesti tätä ennenkin, ulkoministeriksi tulleen Holstin mielipiteiden ja näkemysten mukaan. Jo 29.8.1919 Alkio sanoo hyväksyvänsä »suurin piirtein» Holstin Suomelle viitoittamat poliittiset suuntaviivat: toisaalta lähestyä Skandinaviaa, toisaalta reunavaltoja. Seuraavana päivänä Alkio merkitsee päiväkirjaansa: »Puola lyö Venäjän. Bollevikivalta taitaa jouluun mennessä kukistua.» Vieläpä hän omasta puolestaan hyväksyy Holstin kuukauden vaihteessa esittämän pyynnön, että englantilainen laivasto-osasto edelleen jäisi Suomeen. Tämä liittyi Holstin samanaikaiseen Venäjän politiikkaan.

Monelta taholta ahdistettu Neuvostoliitto lähestyi sensin Viroa, mutta ulotti 11.9.1919  rauhantarjouksensa koskemaan myös Liettuaa, Latviaa ja sitten Suomeakin. Rauhankonferenssi alkoi Tallinnassa syyskuun puolivälissä ja siellä olivat Suomen edustajina Vennola ja Holsti. Virolaiset olivat kansallisen vapautensa saavutettuaan haluttomia jatkamaan raskasta sotaa, mutta suomalaiset ilmaisivat jyrkästi eroavan mielipiteensä. Mihinkään rauhantoimiin ei saisi ryhtyä ilman ententen suostumusta. Suomen mukaan tulo edellytti sitä paitsi Puolankin osanottoa neuvotteluihin ja vähintään demilitarisoitua vyöhykettä, johon Itä-Karjala kuuluisi. Esittipä Holsti eräänä vaihtoehtona kaikkien reunavaltioiden yhteistä offensiivia vaadittujen rauhanehtojen hyväksymiseksi. Myös Englannin hallitus varoitti reunavaltioita rauhan solmimisesta omin päin. Neuvottelijat palasivat Helsinkiin näine eväineen ja suhtautuivat sen mukaisesti siellä odottavaan Neuvostoliiton rauhantarjoukseen. Holstin mielestä Suomen oli nyt kytkettävä ulkopolitiikkansa tiiviisti ententen vanaveteen, mihin mielipiteeseen presidentti, hallitus ja uusi ylipäällikkö, kenraali Wilkama, yhtyivät. Länsivallat puolestaan hyväksyivät Suomen passiivisuuden, ja Englanti ilmoitti Baltian
maille, että sotatarvikkeita ja finanssiapua ei enää lähetettäisi niille. Vastuu sodasta tahi rauhasta bolSevikkien kanssa kuului Baltian maille itselleen.

Alkion alusta pitäen ehdottoman kielteinen kanta rauhan tekoon Neuvostoliiton kanssa oli täten luonnollinen; bolSevikeille rauha olisi merkinnyt vain voimien kokoamista je hengähdystaukoa heidän valinistautuessaan uusiin vihamielisiin tekoihin. Kiintoisaa oli, että Alkion kanta sai tunnustusta vanhalta poliittiselta vastustajalta K.N.Rantakarilta, jolla Viipurista käsin oli kenties selväpiirteisin näkökulma Venäjään. Kun Rantakari oli lukenut Ilkasta, hän kirjoitti tälle 24. syyskuuta 1919:

»Olitte aivan oikeassa rauhanteon suhteen; laskelman bolsjevikirauhasta ovat aivan samat kuin Teidän. Kokemuksesta olemme kerran tehneet rauhan 1917 bolshevikien kanssa ja kun he ’tunnustivat’ meidän itsenäisyytemme ja se johti muutamassa kuukaudessa mitä hirveimpään ja häpeällisempään sisällissotaan. Pitääkö meidän uusia sama yritys. Ja suurena syynä Saksan romahdukseen oli yhteys bolshevikin kanssa, tuo luonnoton yhteys ylhäisen ja alhaisen despotian kesken — Te olette aivan oikein huomauttaneet, että rauhan kautta bolshevikit vain hankkivat itselleen leipää ja tarveaineita voidakseen vatsa täynnä alkaa uudestaan. Niinhän Trotski on uhannutkin jo ennenkuin neuvotteluihin vielä on ryhdyttykään — Venäjä pyrkii maailmanherruuteen nyt bolshevismin avulla kuten se pyrki tsaristisen militarismin avulla. Luin silloin Ilkasta jonkun rivin, jossa jotain myötätuntoa näkyi ja maksan nyt velkaa Teille, koska varmasti niitäkin on, jotka eivät koskaan Teille myötätuntoa ilmaise — vastustajan kiitos voi vahingoittaa oman puolueen silmissä — minä en menisi liittoihin valkoistenkaan venäläisten kanssa.»

Kehoittipa Rantakari hallitusta — jossa Alkiokin oli ministerinä — antamaan vastaavat neuvot myös Baltian maiden hallituksille. Ainakin Viron ministerin Oskar Kallaksen kanssa Alkio näyttää tuota pikaa olleenkin yhteydessä. Mutta kaikki eivät olleet yhtä valtioviisaita kuin »vanha kettu» Rantakari. Mahdollisuus päästä bolsevikkeihin käsiksi lienee kuumentanut joidenkin aivot äärimmäisyyksiin saakka. — Tosin Alkiollakin tuntuu olleen taipumusta suurennella hyökkäyksiä kallista tasavaltalaista hallintoa ja nimenomaan valtionpäämiestä kohtaan. Näin hän 25. syyskuuta 1919 ilmeisen kiihtyneenä päivyriinsä kirjoittaa:

»Presidentti on saanut uhkauskirjeen 32 jääkäriltä, jossa häntä vaaditaan murhaamisen uhalla eroamaan. Suunnitellaan suurta sotavoimien yhtymistä, jolla kukistettaisiin bolshevismi. Mannerheim suunnitellut matkan Ranskaan ja Englantiin tätä varten. Se merkitsee myös vallankaappausta. Ståhlbergin poistuttua vallasta kaapataan valta oikeiston käsiin. Sitten Pietariin, missä yhdyttäisiin denikiläis-koltshakkilaisiin. Suomea haluttaisiin suojeluskuntain ja diktatuurin avulla. Nyt jo näytään suojeluskunnat järjestettävän tämän mukaan. Taattua väkeä. Edistysmieliset hallituksen johdossa toimivat veltosti ja H.S.* ei rohkene sanoa halki asioita.

Jumalauta, jos minä olisin hallituksen johdossa täällä haluttaisiin rautaisella kouralla. Tosin tuskin enää viitsii olla mukana. Esiintymisemme alkaa tuntua pelkurimaiselta. Sitäpaitsi en enää saa hoitaa politiikan johtolankoja niiden kehitystasolla. Pää- ja ulkoministeri hoitavat ulko- ja sisäpolitiikkaa ja tulokset esitetään meille. Tämä ei saa kauan jatkua.»

Alkio oli, kuten havaitaan, erittäin tyytymätön hallituskumppaneihinsa eikä enää erityisen ihastunut presidenttiinkään, vaikka päivitteli mainittua jääkärien uhkauskirjetta.

Lähes parin tuhannen joukkoon saattoi mahtua aina jokunen viiripääkin. Mutta kaikesta näkyy, että Alkio tässä vaiheessa oli harvinaisen kiihdyksissä ja tuskin aivan syyttä. Omalta puolueeltaan hän toki sai varauksettomasti tukea, joskin eräänlaista kilpailua johtoasemista saattoi olla nähtävissä. Maalaisliiton ryhmäkokouksessa Neuvostoliiton rauhantarjous joutui käsiteltäväksi 15. lokakuuta 1919. Tällöin Alkio ryhmänsä parhaana ulkopolitiikan tuntijana selvitti tilannetta pöytäkirjan mukaan ryhmätovereilleen seuraavasti:

»Hallitus on katsonut välttämättömäksi Suomen mukanaolon reunavaltioiden ja Neuvosto- Venäjän välisissä neuvotteluissa. Viro oli ilmaissut voimattomuutensa, samoin Lätti (Latvia) vaikeutensa; eivät yksin jaksa jatkaa sotaa. Suomen kanta on ilmaistava viimeistään 23. p:nä tätä kuuta. Hallitus haluaa kuulla eduskunnan mieltä. Sen oma kanta on nyt vakaantunut kielteiseksi. Englanti toivoo, ettei rauhaa tehtäisi. Luki eräitä salaisia sähkösanomia tilanteen valaisemiseksi; niissä vastustettiin rauhan solmiamista Neuvosto- Venäjän kanssa. Bolsheviikkien asema on nyttemmin alkanut horjua. Kysymys on meidän ratkaistava Suomen etuja silmälläpitäen. Onko Suomen mentävä mukaan Pietarin pian tapahtuvaan valtaukseen? Hallitus ei ole yksimielinen asiasta. Petsankaan on päätetty pystyttää Suomen lippu. Nyt kai voitaisiin jo ryhtyä miehittämään Vienaa ja osaa Aunusta. Epäili Pietarin retkeä toistaiseksi. Pietari ei saa jäädä Venäjän pääkaupungiksi, tätä vaatii sekä Suomen että Viron etu. Rauha bolsheviikkien kanssa olisi hölynpölyä. Tilanne ei meitä siihen pakoitakaan. Entente vastustaa rauhaa, hallitus vastustaa rauhaa näiden edellytysten vallitessa.»

Asiasta keskusteltaessa mm. Juutilainen oli sitä mieltä, että rauhantarjouksen hylkääminen ei ollut »vallan yksinkertainen». Kallio puolestaan huomautti että olemme sittenkin riippuvaisia maailman vallanpitäjistä. Balttilaisella liitolla on varjopuolensa. Luopajärvi mainitsi virolaisten suuresta osuudesta Pietarin suunnitelmien suhteen. Alkio sanoi hallituksen politiikan olevan »aitosuomalaista». Kun vielä Loukko arveli, ettei ole syytä neuvotellakaan »ruttoisen» Venäjän kanssa, jonka yhteiskuntaruumis on sairaalloinen (»älköön se sairaus tulko tänne»), päätettiin että maalaisliiton eduskuntaryhmä suhtautuu nykyoloissa bolsevikkien rauhantarjoukseen kielteisesti.

Rauhantarjous tuli lopullisesti evätyksi kun myös edistyspuolue 16.10.1919 yhtyi maalaisliittoon. Mutta muita kysymyksiä jäi avoimeksi. Seuraavana 16. lokakuuta saapui myös Aunuksen lähetystö pyytämään apua. Tähän puolestaan »Aunuksen ministeri» Luopajärvi valmisteli vastauksensa, jonka esitti ryhmälle 20.10.1919. Luopajärven mukaan Aunuksen valtaus vaatisi 1 milj. mk päivässä ja 50 000 miestä, Pietarin valtaus olisi vielä kalliimpi. Petsamo olisi miehitettävä, sillä »se on Suomen aluetta». Sotilaeasiantuntijat olivat olleet sitä mieltä että »Itä-Karjala oli vallattava Pietarin kautta, poliittiset asiantuntijat olivat toista mieltä». Luopajärven mielestä ei ollut suinkaan sama, miten suhtauduttiin Itä-Karjalaan, hänestä tuntui siltä, ettei sotilaallisiin toimiin ainakaan Pietaria vastaan vielä pitäisi ryhtyä.

Toinen ajankohtainen kysymys oli myös tullut esille ententen kielteisen kannanoton vuoksi. Alkio alkoi olla sitä mieltä, että Viron itsenäisyyden tunnustamiseen (de jure), jota maalaisliittolaiset olivat jo kauan vaatineet, oli nyt hallituksenkin aika mennä, vaikka oli pidetty liian mahtailevana, jos Suomi tunnustaisi Viron ennen muita. Alkio piti tunnustamista niin suuriarvoisena, että siitä riippui suureksi osaksi Suomen itsenäisyys. Mutta hän epäili, tuleeko totta Liettuan ja Lätin (Latvian) itsenäisyydestä. Luopajärvi oli samaa mieltä, että Vim oli Suomen paras ulkovarustus, jota aina on toiminnassa pidettävä silmällä, vaikka siitä ei ole erityisesti huudettava. Hän selvitti mitä hallitus oli tehnyt Aunuksen* sivistysolojen kehittämiseksi. Alkio myös toivoi, että saataisiin aikaan yhteistoimintaa Viron kanssa, sillä se olisi sittenkin Suomen tulevaisuudelle tavattoman suurimerkityksellistä.

Pitkänen arveli, että Pietarin valtiollista merkitystä ei voida hävittää, sitä ei voi hyväksyä mikään Venäjän hallitus. »Eikö olisi myös syytä hävittää riitaa Ruotsin kanssa Ahvenanmaan johdosta?» tämä edustaja kysyi. Tähän Alkio arveli, että »Ruotsin kanssa emme pääse hyviin suhteisiin, mutta Venäjältä meidän täytyy elää». Hän uskoi, että Pietarin valtiollinen merkitys voidaan hävittää. Joukahainen puolestaan tuumi: »Nyt on bolshevismi heikko eikä kai se vahvistukaan. Vaara uhkaa tulevaisuuden Venäjästä. Täytyy myöntää satamapaikka Venäjälle Itämeren rannalta.»

Pietarin retkestä oli tosiasiallisesti luovuttu jo kesällä 1918, kun kokoomuspuoluekaan, johon Mannerheim asetti toivonsa, ei sitä kannattanut.  Mannerheim ei kuitenkaan jättänyt asiaa. Liikkuessaan Englannissa ja Ranskassa syksyllä 1919 hän sai eri puolilta rohkaisua. Ratkaisevalta tuntui, että Judenitgin hyökkäys — tämä lähti vihdoin 27.7.1919, heti presidentinvaalien jälkeen Helsingistä ja ryhtyi toimimaan Virosta käsin — näytti tuottavan tulosta. Yhdessä muiden tsaarin kenraalien, nimenomaan Denikinin, operaatioiden kanssa ja Puolan aiheutettua musertavia tappioita Neuvostoliitolle, Judenitäin Narvasta käsin alkanut hyökkäys  eteni niin, että valkovenäläiset virolaisten tukemina olivat lokakuun 20. päivänä Pietarin porteilla. Tämä rynnistys oli silloin päivän puheenaiheena Helsingissä, mutta Judenitgin joukot, joille jo amiraliteetin ja lisakin kirkon tornit kimaltelivat, lyötiin kuin ihmeen kautta takaisin. Erityisesti suomalaiset punaupseerikurssilaiset kunnostautuivat.

Bolsevikkien asemasta tuskin tiedettiin, kun hallitus 30.10.1919 vastasi välikysymykseen, joka koski hallituksen suhtautumista bolgevikkien rauhantarjoukseen. Hallituksen puolesta Santeri Alkio kohdisti likimain pilkkaavat sanansa oikeistolle, jonka edustaja Holma hänen mielestään esitti varsin ristiriitaisia mielipiteitä.

Näin Alkio:

»Täällä edustaja Holma lausui, että ellei Venäjän tsaarivalta olisi kukistunut, ei Suomi olisi nyt itsenäinen. Mutta kuitenkin hän tahtoisi, että me menisimme uudelleen kohottamaan tätä tsaarivaltaa entiselleen. Jos minä olen oikein kuullut Koltshakin puolesta jo Venäjän kirkoissa rukoillaan, niinkuin entisenkin tsaarin puolesta. Yksinvalta on siis nousemassa ja Pietarin pystyttäminen uudelleen, se merkitsisi Suomen valtiollista vaaraa.»

Toisaalta Alkio päättävästi kielsi, että hallituksella olisi ollut minkäänlaisia neuvotteluita bolgevikkien kanssa. Sen sijaan oli hänen mielestään kyllä aiheellista ottaa neuvotteluyhteys reunavaltoihin, jotta yhteinen vaara torjuttaisiin.i9 Hallituksen Neuvostoliiton rauhantarjoukseen torjuva ja muutenkin Venäjän
kysymykseen passiivinen kanta hyväksyttiin eduskunnassa yksinkertaisella päiväjärjestykseen siirtymisellä. Mutta ilmeisesti tästä tietämättömänä Mannerheim nyt puuttui asiaan. Hän piti tilannetta niin kriittisen, että lähetti Pariisista presidentti Ståhlbergille kuuluisan »avoimen kirjeensä», joka sitten julkaistiin pääkaupungin lehdissä marraskuun 2. päivänä 1919, ja oli todellinen sensaatio.

Mannerheim näet korosti Suomen edun nyt vaativan »ryhtymistä ratkaisevaan taisteluun julminta despotiaa vastaan minkä maailma tuntee». Neuvostovallan kukistuminen oli vain ajan kysymys ja Pietarin valloitus ilman suomalaisten apua merkitsisi »arvaamattomia vaikeuksia maamme suhdetta sen itäiseen naapuriin vastaisuudessa järjestettäessä». Jos taas Judenitä lyötäisiin, kaikki pitäisivät siihen syypäänä Suomen arkamielisyyttä. Hetkeä ei saanut päästää käsistään. Rauha bolgevikkien kanssa merkitsisi vain pettävää turvallisuutta.

»Maailman katseet ovat suunnatut meihin, ja kaikki Suomen ystävät kysyvät levottomina, osoitammeko itsemme asemamme arvoisiksi vapaana kansana ja myötävaikutammeko mekin, voimiemme mukaan rauhan aikaansaamiseksi Euroopassa. – – – Niistä päätöksistä, jotka nyt tehdään voi jälkimaailma syyttää urhoollista ja ritarillista kansaa siitä, että se arkamielisesti on vetäytynyt siitä teosta, jonka ihmiskunnan edut ja huolenpito sen omasta vastaisesta menetyksestä vaativat. — Kenraali Mannerheim.»

Bolsevikkien asema oli syys-lokakuussa 1919 vielä kriittisempi kuin kesällä 1919. Myönsipä itse Lenin sittemmin, että pieninkin vihollisen saama apu Suomesta tai mistä vain, olisi tällöin riittänyt Pietarin kukistumiseen. Mutta kiihkeimpiä aktivisteja lukuun ottamatta myös oikeisto alkoi kysyä, mitä tsaarin kenraalien voitto oikeastaan olisi Suomea — joka olisi joutunut vuodattamaan paljon vertaan — hyödyttänyt?

On selvää, että Mannerheimin avoin kirje nostatti myrskyn keskusta- ja vasemmistolehdissämme. Santeri Alkiotakin tämä Mannerheimin toimenpide kuohutti eikä hän viivytellyt kritikoimasta Mannerheimia Ilkassa.

Paitsi että Pietariin hyökkäyksestä tulisi erittäin verinen, se olisi aivan hyödytön, jopa vaarallinen. Suomalaiset eivät olleet vuodattaneet vertaan maansa vapaussodassa joutuakseen uudelleen Venäjän valtaan, muuta ei tsaarin kenraaleilta Alkion mielestä voinut odottaa. Alkio näkikin Mannerheimin suunnitelmissa eräänlaista harhautunutta uskollisuutta; olihan »valkoinen kenraali» vuosikymmenet, liian kauan, palvellut tsaarinarmeijassa voidakseen selvänäköisesti nähdä uudelleen perustetun keisarillisen Venäjän vaarallisuuden

Suomelle — vaikka se kuinka olisikin suomalaisilla aseilla uudelleen pystytetty. Päiväkirjamerkintöjensä mukaan Alkio tiesi myös ulkomailta tulleista varoituksista, joita Mannerheim ei puolestaan ottanut huomioon, kun näki edessään kieltämättä edullisen strategisen mahdollisuuden vihaamiensa bolgevikkien nujertamiseksi. Mutta liittolaistenkin taholla oli erimielisyyttä tästä interventiosta, vaikka entente oli jo suorittanut eräitä sotatoimia etelässä, pohjoisessa Muurmannilla ja Suomenlahdellakin. Olihan sitä paitsi Englannissa Lloyd Georgella nyt aivan toinen kanta kuin sotaisella Winston Churchillilla.

Lähtemättä jossittelemaan todettakoon vain, että keskusta yleisesti tuomitsi Mannerheimin aikeen, mutta nimenomaan Alkio ei silti ryhtynyt sättimään valkoista kenraalia, jota hän päinvastoin lienee kunnioittanut lujana vakaumuksensa, vaikka tässä tapauksessa harhautuneen vakaumuksen, miehenä. Ilkan ja muiden maalaisliiton lehtien kannanotoissa on havaittavissa huomattava ero.

Jälkimmäisissä Mannerheimia syytettiin avoimesti sotaseikkailijaksi, pahimmassa tapauksessa hänet liitettiin »ryssäläis-ruotsalaisten» upseerien kategoriaan. Selvää ainakin on, että avoin kirje aiheutti rikkoutumisen Mannerheimin ja maalaisliiton suhteissa. Puoluejohdon taholla Mannerheimin annettiin tämän jälkeen olla »vain vapaussodan ylipäällikkö, eräänlainen kansallisjuhlien näyteikkunaan asetettava koriste ilman poliittista käyttöarvoa». Eihän tämä suureksi osaksi ententen kannanotoista johtuva Pietarin intervention »nolo» loppu sillä ratkaisevasti vaikuttanut arvostukseen. Kohtalon ivaa tavallaan oli että kun maamme oli oppinut seisomaan omilla jaloillaan ja oivaltamaan suurpoliittista peliä, me silloin passiivisuudellamme toisen kerran »pelastimme» Leningradin. Vankimmin vastusti saksalaisten pyrkimyksiä tuolloin (1941-42) vuoden 1919 innokas interventiokenraali, Suomen marsalkka Mannerheim. Tämä on merkillepantavaa sitä suuremmalla syyllä, kun jatkosodan aattona jopa Väinö Tanner oli sitä mieltä, että Leningrad (Pietari) oli nyt hävitettävä maan tasalle — siis jyrkempi ohjelma kuin Alkiolla jyrkimmillään parikymmentä vuotta aikaisemmin.
Kieltää ei voikaan, että nimenomaan Santeri Alkion ja tässä asiassa samanmielisen Lauri Ingmanin ja kokoomus-»troikan» suurempi selvänäköisyys pelasti 1919 kansamme vakavasta erehdyksestä ja suurista veriuhreista. On mahdollista, että pidättyvä asenteemme molemmissa mainituissa tapauksissa oli tärkein edellytys siihen rauhalliseen rinnakkaiseloon, joka nyt on luonteenomaista »naapureille vasten tahtoaan».

»Heimosoturi» Alkio ja Tarton rauha

Mannerheimin avoin kirje oli viimeinen sana Pietarin interventiossa, mutta se ei poistanut Itä-Karjalan kysymystä. Tässä itse asiassa utopistisessa asiassa olikin porvarillinen Suomi harvinaisen yksimielinen. Jo eduskunnan porvarillisten ryhmien yhteisessä kokouksessa 12.6.1918 oli Paasikiven ehdotuksesta muodostettu erityinen valiokunta Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen; siihen oli valittu E.Estlander, A.O.Kairamo, Santeri Alkio ja K.J.Ståhlberg. Alkio joutui näin alusta lähtien kiinteästi seuraamaan Itä-Karjalan kysymystä ja häntä voidaan hyvällä syyllä sanoa tämän asian innokkaimmaksi ajajaksi ministeritoverinsa Luopajärven ohella, joka sai kysymyksen erityiseksi huolekseen.* On mainittu, että Itä-Karjalan kansannousun avustaminen sai sosialistit takajaloilleen, mutta maalaisliitolle Itä-Karjalan kysymys oli todella keskeinen. Kärjistetyimmässä muodossaan ryhmän ohjelman esitti A.O.Vuorimaa, jonka mukaan Suomen itsenäisyydelle oli välttämätöntä, että suomensukuiset kansat Viro, Inkeri ja Kauko-Karjala »ovat vapaat ja itsenäiset ja liitossa Suomen kanssa».

Myös Alkion heimopoliittinen pitkän tähtäimen ohjelma oli likimain samansuuntainen. Keväällä 1919 maalaisliittolaisten heimopolitiikan painopiste oli suunnattu Aunukseen ja Vienan Karjalaan; Inkeri oli pudonnut toivelistalta kansannousun siellä epäonnistuttua. Mutta myös Aunuksessa uhkasi käydä yhä huonommin. Maalaisliittolaisten mielestä oli Pietarin retki senkin vuoksi jätettävä pois suunnitelmista, että voitaisiin keskittyä Aunuksen auttamiseen. Hallituksessa Alkio 30.6.1919 vaati, että Aunuksen kysymys tulisi nyt järjestää »rehellisesti ja ratkaisevasti». Se oli erotettava Pietarin kysymyksestä. Alkio, Holsti ja Aunuksen vapaaehtoisten päällikkö, eversti Aarne Sihvo, päättivät ehdottaa hallitukselle, että vakinaista väkeä ei lähetettäisi Aunukseen vaan pestattaisiin 2 000 uutta vapaaehtoista. Mutta samanaikaisesti tapahtunut Viteleen maihinnousu, joka pakotti tyhjentämään Aunuksen etelärintaman kokonaan, viilensi suuresti maalaisliiton kiinnostusta asiaan. Työväestön silmissä retki koko ajan oli »herrasväen hullutusta»; jo Vironkin vapaussotaan, Itä-Karjalan valtaamisesta puhumattakaan, työväestö aikoinaan otti jyrkän kielteisen kannan.

Mutta niinpä hallituksessakin vain Holsti, Vennola, Alkio ja Luopajärvi kannattivat Vienan-Aunuksen asiaa. Hahl ja Kallio olivat pidättyväisiä. Kallion mielestä aunukselaisten olisi itsensä täytynyt olla aktiivisempia, eikä hän pitänyt suomalaistenkaan motiiveja täysin »puhtaina», kun niihin sisältyi valloituspyyteitä.

Karjalan taistelujen aikana käsiteltiin heimokansojen auttamista eduskunnassa. Alkio puolsi voimakkaasti viljan lähettämistä Karjalan kansalle. Vuorimaa mainitsi myös aseistuksen välttämättömyydestä, minkä johdosta »Kurikka» sai aiheen vieressä olevaan pilakuvaan. »Heräävä maaseutu III», 127.

Muuan Aunuksen miesten lähetystö presidentti Ståhlbergin — ja todennäköisesti sen jälkeen ministerien Alkion ja Luopajärven — luona 26.7.1919. Seisomassa: Saitseff, Martinoff ja Kusanoff (Prääsästä, Säämäjärveltä ja Munjärveltä), istumassa: Julin, Seise ja Paavo Pajula. Museovirasto.

Ståhlbergin valitseminen presidentiksi heinäkuun lopulla 1919 merkitsi sinänsä jo ulkopolitiikan kääntymistä rauhanomaisempaan suuntaan. Ståhlbergin mielipide, ettei Itä-Karjalan yhdistäminen Suomeen asevoimin voinut tulla kysymykseen, alkoi vastata yhä laajemmalle leviävää käsitystä. Uuden Vennolan hallituksen tavoitteena tällainen yhdistäminen vielä kyllä oli. Vennola asettui jo ohjelmapuheessaan perinteellisen heimokansaliisen kulttuuritehtävän kannalle. Hän lupasi itäkarjalaisille Suomen hallituksen tuen heidän taistellessaan boMevismin sortoa vastaan. Tässä Vennolalla oli mm. uudelleen sosiaaliministeriksi tullut Alkio takanaan.

Realistisena tuloksena tästä tavoitteesta voitaneen pitää sitä, että hallituksen määräyksestä vielä suomalaisten hallussa oleviin Pohjois-Aunuksen pitäjän, Repolaan ja Porajärvelle, lähetettiin hallituksen toimesta komennuskunta Savon Jääkärirykmentistä 19.9.1919, siis samoihin aikoihin kuin bolgevikkien asema alkoi horjua ja he pyrkivät rauhanneuvotteluihin lokakuussa samana vuonna. Luoteis-Venäjän hallituksen lähetit saapuivat Suomen hallituksen puheille jo Pietarin intervention merkeissä.

Tarton rauhansopimus 14.10.1920.

Tarton rauhansopimusneuvottelijat: eturivissä vas.: A.Frey, V.Voionmaa, J.H.Vennola, J.K.Paasikivi (puheenjohtaja), R.Walden, V.Kivilinna ja V.Tanner. Museovirasto.

Alkion mukaan oikeusministeri Kahelin arveli tällöin hallituskumppaneilleen, että näiltä läheteiltä oli kaikkein ensimmäiseksi tiedusteltava, sallisivatko tsaarin kenraalit Suomen miehittävän Itä-Karjalan. Nähtävästi tämä sen verran innostutti Alkiota, että hän, joka mahdollisesti oli huomannut maakunnassaan sotaisia mielialoja, hitusen verran muutti kantaansa ja arveli nyt, että Pietarin interventioonkin kenties jossakin vaiheessa oli ryhdyttävä. Ensiksi pitäisi venäläisten vain antaa pehmittää toisiaan. Kallio ja Collån myötäilivät Alkiota, mutta lopulta koko hallitus presidentin mielipiteeseen yhtyen päätteli 18.10.1919, että Itä-Karjalan kohtalo olisi jätettävä diplomaattisten neuvottelujen varaan.

Alkion mielestä olivat kuitenkin Repola, Porajärvi ja Lintujärvi edelleen pidettävä Suomen hallussa, koska muuten Itä-Karjala olisi menetetty ja hallituksen kesällä harjoittama politiikka kärsinyt tappion. Tämän hallitus, Alkiota ja Luopajärveä myöten, hyväksyi. »Aunuksen ministerin», katkeruus käy kyllä ilmi mm. puhekonseptista, jonka Luopajärvi oli pari viikkoa ennen äkkikuolemaansa laatinut nähtävästi Jalasjärvellä joulun tienoilla 1919.

Tässä hän selvitti niitä vaikeuksia, jotka oli ollut voitettava ja niitä uhrauksia, joita Itä-Karjalan politiikka oli vaatinut. Kesällä 1919 oli syntynyt Vienan Karjalan väliaikainen toimikunta »veljesveren punaamalle alueelle». Oli koetettu poistaa raja punaisten ja valkoisten väliltä, Englanti oli luvannut etuja, mm. kolmeksi vuodeksi viljaa, mutta oli sitten vetäytynyt kokonaan pois. Vienassa oli yritetty toteuttaa jopa osuustoiminta-aatetta.

Suomesta saadulla rahalla oli ostettu riistaa ja nahkoja, joista voittoa oli saatu peräti 600 000 markkaa. Mutta sekä Vienassa että Aunuksessa yritykset valuivat hukkaan. Kun Neuvostoliitto selvisi pahimmista ahdistajistaan se joutui heittämään joukkojaan Itä-Karjalaan hätyttämään Repolaa ja Porajärveä. Tällöin ryhdyttiin vakavissaan pohtimaan rauhanmahdollisuuksia. Maalaisliiton ryhmäkokouksessa 29.2.1920 Alkio jo totesi, että rauha Venäjän kanssa oli vaarallinen, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Kuukautta myöhemmin 25.3.1920 Alkio muotoili Suomen poliittista linjaa siten, että oli koetettava pyrkiä yhteistoimintaan reunavaltioiden, erityisesti Puolan kanssa, sillä Venäjän laivasto oli pelottava. Tiettävästi Venäjän ulkoministeri Tsitserin puolestaan pelkäsi, että Suomi hyökkäisi samanaikaisesti Puolan kanssa ja oli siksi rauhaan taipuvainen. Ainakin taktilliseen aselepoon olisi mentävä. Hallitus pyrkisi kyllä valvomaan heimokansojen etua. Ulkoministeri Enckell oli kumminkin sillä kannalla, ettei mentäisi pidemmälle kuin kansainliitto hyväksyy.

Huhtikuun 11. pnä 1920 oltiin jo niin pitkällä, että ryhdyttiin valitsemaan jäseniä rauhanneuvottelukuntaa. Maalaisliiton eduskuntaryhmälle oli ilmoitettu, että puolue saisi valita yhden edustajan, ja mainittuna päivänä ryhdyttiin keskustelemaan ehdokkaasta, joksi varsin yksimielisesti aluksi ehdotettiin Alkiota. Tämä asettui kuitenkin jyrkän kielteiselle kannalle; yhtä vähän hänen terveytensä kuin kielitaitonsakaan puolsi hänen ehdokkuuttaan. Varsinkin kielitaidon puute tekisi mahdottomaksi »että voisin kyllin tunnollisesti täyttää tehtäväni». Erityisesti kauppapoliittiset kysymykset tulisivat vaatimaan kielitaitoa, Alkio arveli.

Kun sitten myös Kallio oli kieltäytynyt päädyttiin pitkän keskustelun jälkeen Juutilaisen ehdottamaan lehtori Väinö Kivilinnaan jonka Hahlkin myönsi olevan »luja ja kielitaitoinen mies».

Rauhanneuvottelujen esinäytöksenä ryhdyttiin 12.4.1920 aseleponeuvotteluihin Rajajoella, ja niiden vakavuutta todistanee jo sekin, että Pontus Artti ulkoministeriöstä kirjoitti välittömästi Alkiolle ja pyysi, että Ilkka toistaiseksi välttäisi aseleponeuvottelujen käsittelyä. Ne kuitenkin kariutuivat parin viikon kuluttua Itä-Karjalaa koskeviin erimielisyyksiin.

Neuvostoliiton rauhantahtoa taas vahvisti Puolan jälleen huhtikuun lopussa aloittama hyökkäys, joka vei toukokuussa puolalaiset joukot syvälle Ukrainaan. Nyt ehdotti neuvostohallitus uudelleen Suomen hallitukselle, jonka Erich maaliskuun puolivälissä oli muodostanut, rauhanneuvotteluihin ryhtymistä. Kun Erichillä oli tämä ohjelmassaan aloitettiin neuvottelut Tartossa 12.6.1920 J.K.Paasikiven johtaessa Suomen valtuuskuntaa.

Suomalaiset vaativat neuvotteluissa Petsamoa, joka vuonna 1864 oli luvattu Suomelle korvaukseksi eräistä Kannaksen alueista, itsemääräämisoikeutta Itä-Karjalalle, vapaussodan aikana Suomeen jääneen venäläisen sotilasomaisuuden siirtymistä Suomen valtiolle sekä vapautusta Venäjän vanhoista valtionveloista. Näillä vaatimuksilla oli Suomessa laaja tuki takanaan. Kun ennen neuvottelujen alkamista keskusteltiin Petsamon kysymyksestä, Alkio ilmoitti olleensa jo aikoinaan hallituksessa sitä mieltä, että Petsamo olisi pitänyt miehittää yhtä lujasti kuin suomalainen alue konsanaan. Nyt hän ilmoitti pitävänsä miehitystä edelleen tarpeellisena, jotta Petsamo voitaisiin pitää. Sen sijaan Alkio ei näytä reagoineen siihen jopa liikuttavaan vetoomukseen, jolla eräät vienankarjalaiset (Kyöttinen, Petroff, Akulinen, Mauranen) kääntyivät heti rauhanneuvottelujen alettua (13.6.1920) Alkion puoleen toivoen että »te tahdotte tehdä kaikkenne estääksenne meidän alueittemme syöksemistä takaisin venäläiseen yöhön. Me olemme menettäneet kaiken uskomme Suomeen, jonka hallitus ja rauhanneuvottelukunta näyttävät hylkäävän meidät».

Alkiohan ei voinut vaikuttaa maailmantapahtumien kulkuun, ei siihen, että Neuvostohallituksen poliittinen ja sotilaallinen asema oli parantunut ja parani edelleen lähes koko Tarton pitkien neuvottelujen ajan. Lisäksi Neuvostoliitto oli kesäkuun alussa perustanut Itä-Karjalaan työkansan kommuunin ja väitti, että siten itsemääräämisoikeus oli jo toteutettu. Jyrkkää vastustusta kohtasivat myös Petsamoon ja Venäjän Suomeen jääneeseen valtionomaisuuteen kohdistuvat vaatimukset. Neuvottelut keskeytettiin 14. päivänä heinäkuuta kahdeksi viikoksi, jotta valtuuskunnat voisivat neuvotella hallituksiensa kanssa.

Maalaisliittolaisten lähettämä rauhanneuvottelija Väinö Kivilinna puolestaan näyttää aluksi olleen optimistisempi rauhanehtoihin nähden; venäläiset tuntuivat hänen Tarttoon saapuessaan varsin hyväntahtoisilta. Mutta pian he osoittautuivat vaikeiksi neuvottelijoiksi ja pitivät kiinni Petsamostakin. Kivilinna kirjoitti Alkiolle useampiakin kirjeitä Tartosta ja piti tätä siis tilanteen tasalla. Omasta puolestaan Kivilinna piti mahdollisena, että Puola saattoi viime hetkessä torjua Neuvostoliiton voitollisen etenemisen — kuten sitten tapahtuikin. Kivilinna kirjoitti Alkiolle:

»Myös on mahdollista, että Euroopan yhdysvalloista, joista Sinä viimeksi puhuit joskus tulee jotakin, mutta sillä välin voi Venäjä kaikella voimallaan käydä kimppuumme pakoittaen meidät rauhaan.» Kivilinnan, mielestä oli viisainta jatkaa neuvotteluja »pyrkien saamaan niin hyvät ehdot kuin suinkin». Hallitus oli hänen mielestään hoitanut asioita huonosti: »kuurnitsi vain hyttysiä», kiisteli pikkuasioista, kuten joistakin sairassijoista Halilassa jms. Sosialisti-neuvottelijat olivat valmiit tekemään rauhan millä ehdoilla hyvänsä. Kivilinna ei teitenkään ollut tätä mieltä, mutta Suur-Suomi oli hänenkin mielestään jätettävä ja keskityttävä nyky-Suomeen.”

Alkio neuvoi Kivilinnaa kutsumaan koolle joitakin maalaisliiton johtomiehiä neuvonpitoon. Näin tapahtuikin ja kokous pidettiin Helsingissä 25. heinäkuuta 1920. Paikalle oli Alkion lisäksi tullut vain Joukahainen ja Juutilainen. Kalliollakin oli taloudellisia esteitä.

Pahimpana pidettiin sitä, että muut, sekä sosialisti- että porvarineuvottelijat, olivat ruvenneet hätäilemään rauhantekoa ja jopa tulleet liian kärkkäiksi tinkimään vaatimuksista. Tätä varten Alkio keskustelun pohjalta nimesi Kivilinnalle maalaisliiton minimivaatimukset:

Petsamosta ei luovuta, aluerajoista voidaan sopia, mutta satama oli sieltä saatava, Venäjälle ei avata pääsyä Suomenlahdelle ennen kuin rauha olisi solmittu, Kauko-Karjalan itsemääräämisoikeudesta ei luovuta. Taloudelliset kysymykset voitiin sitten järjestää niin, että kumpikin osapuoli jäisi omilleen. Ja lopuksi, jos näistä ehdoista joudutaan tinkimään, on pyydettävä neuvottelujen keskeyttämistä kunnes eduskunta voitaisiin kutsua koolle. Nämä vaatimukset jätettiin yksimielisesti Kivilinnan esitettäviksi. Pian osoittautuikin, että Alkion vaatimukset olivat realistiset. Jatketuissa neuvotteluissa — joissa Paasikivi jo välillä kokoili papereitaan — Neuvosto-Venäjä suostui lopulta typistetyn Petsamon luovuttamiseen mtn. sillä ehdolla, että Repola ja Porajärvi palautettaisiin sille takaisin, että Suomenlahden saaret neutraloitaisiin ja että Venäjä saisi toimiluvan Suojärvellä sijaitsevan Annan tehtaan metsiin.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan 23.8. pidetyssä istunnossa, jonne olivat saapuneet myös rauhanneuvottelijat Vennola, Voionmaa, Walden ja Kivilinna, keskusteltiin neuvottelujen tilasta. Valiokunnan jäsenille ei kuitenkaan ilmoitettu venäläisten Petsamosta vaatimaa hintaa. Kokoomuksen ja edistyspuolueen jäsenet ilmoittivat olevansa tyytyväisiä rauhanneuvottelujen kulkuun ja katsoivat, että rauha voitaisiin tehdä tarjolla olevin ehdoin. Alkio ei sen sijaan ollut tyytyväinen.

Ensinnäkin hän piti välirauhantekoa virheenä, koska siitä ei ollut Suomelle mitään hyötyä, pikemminkin päinvastoin, sillä Suomenlahden avaamista venäläisille oli pidettävä erehdyksenä, koska rauhanteko saattoi olla vain venäläisten taktillinen veto. Hänen mielestään rauhaa ei myöskään voinut ajatella ilman kansanäänestyksen toimeenpanoa Itä-Karjalassa eikä alueellisesta kompensaatiosta pitäisi sopia eduskuntaa kuulematta.

Asia päätettiin hallituksen istunnoissa 24. ja 25. päivänä elokuuta, jolloin Petsamo todettiin Repolaa ja Porajärveä tärkeämmäksi. Rauhaa ei kuitenkaan saatu ilman muuta. Itä-Karjalan liitto kääntyi Alkion puoleen, jotta hän tekisi jotakin asian hyväksi. Helsingissä kokoontuikin syyskuun 17. päivänä Itä-Karjalan asiaa harrastavien valitsema toimikunta puheenjohtajanaan E.N.Setälä. Muina jäseninä olivat johtaja Y.A.Kemppainen, Santeri Alkio ja Santeri Ivalo sekä maisterit Kai Donner, T.Kaukoranta ja H.Stenberg. Tällöin päätettiin toimittaa ulkomaita varten Itä-Karjalaa käsittelevä kirjanen. Se oli sinänsä vähävoimaisuuden osoitus, mutta mitä muuta kyettiin tekemään?

Neuvosto-Venäjän Puolan sodassa saavuttama menestys ja se että Englanti pyytämällä pyysi sitä neuvotteluihin, nosti venäläisten itsetuntoa niin, että nämä kauan olivat haluttomia antamaan Suomelle mitään. Samana päivänä myös ulkoasiainvaliokunta keskusteli asiasta. Pääministeri luki Paasikiven kirjeen, jossa kerrottiin, että Repola ja Porajärvi oli luovutettu Petsamon hinnaksi. Alkio oli edelleen itsepintaisesti Itä-Karjalan itsemääräämisoikeuden kannalla. Hänen mielestään luopuminen siitä ja Repolan ja Porajärven palauttaminen Venäjälle Petsamoa vastaan oli »inhottava teko». Sen sijaan hän ehdotti, että tarjottaisiin amnestia Venäjälle paenneille kapinallisille, johtajia lukuun ottamatta, Itä-Karjalan itsemääräämisoikeutta vastaan. Kaikki maalaisliittolaiset eivät kuitenkaan olleet enää samaa mieltä. Tosin Vuorimaa ja Juutilainen tukivat vielä Alkiota, samoin kuin myös edistyspuolueen Auer ja kokoomuksen Suolahti, mutta Kallio ei puhunut sanaakaan Itä-Karjalan puolesta ja Hahlkin kannatti Alkion saaman tiedon mukaan rauhaa ilman Itä-Karjalaa jopa Petsamoa.

Lisäksi Holsti tunsi oman asemansa uhatuksi, mikä teki hänet varovaiseksi esittämään mielipiteitään, vaikka hän periaatteessa oli sillä kannalla, että venäläisten kanssa olisi ollut tingittävä mahdollisimman kauan. Rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa lokakuun 14. päivänä 1920. Saatua Petsamoa lukuun ottamatta Suomen ja Venäjän raja pysyi samana kuin se oli ollut autonomian aikana. Itä-Karjalan kansallisen itsemääräämisoikeuden venäläiset takasivat. Suomen taloudelliset vaatimukset hyväksyttiin. Korvaukseksi Suomi lupautui hävittämään Kannakselta Venäjän rajaa lähinnä olevat rannikkolinnakkeet sekä suostui Suomenlahden saarten neutralisoimiseen.

Rauhansopimus ei kuitenkaan tullut voimaan ennen kuin se oli saavuttanut eduskunnan hyväksymisen, ja siellä se aiheutti pitkäaikaista kiistelyä. Sopimus esitettiin eduskunnalle 27. päivänä lokakuuta 1920. Seuranneessa keskustelussa kävi ilmi, että erityisesti kokoomuspuolue vastusti sopimuksen hyväksymistä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä sen sijaan alkoi vähitellen sopeutua rauhaan. Eduskuntaryhmän kokouksessa 8.11. vain Hallan ukko, S.Pilkka ja E.Takkula halusivat sopimuksen suoranaista hylkäämistä. Sen sijaan puolueessa saavutti vielä marraskuun alkupuolella vastakaikua näkemys, että ratifioimista olisi lykättävä ja sen aikana tulisi hallituksen pyrkiä saamaan paremmat Itä-Karjalaa koskevat ehdot.

Alkionkin mielestä rauhansopimus tarjosi siksi tosiasiallisia etuja Suomelle, ettei sen hylkääminen ilman muuta saattanut tulla kysymykseen. Hän katsoi kuitenkin, että eduskunnalla oli syytä antaa hallitukselle »joitakin rauhansopimuksen voimaanastumisesta johtuvia ohjeita, joihin sen eräät kohdat antoivat aihetta».

Niinpä hallitusta olisi Alkion mielestä kehotettava ryhtymään toimenpiteisiin Itä-Karjalan, Repolan, Porajärven ja Inkerinmaan saattamiseksi täydelliseen eroon Neuvosto-Venäjästä sekä Suomenlahden ja Pietarin julistamiseksi puolueettomiksi alueiksi.

Asioitten silloisessa vaiheessa tämä jo epärealistinen, vanha Alkion »kuningasajatus» osoitti juuri sen, mitä hän oli valittanut; häntä ei enää pitempään aikaan
ollut pidetty riittävästi ajan tasalla. Tilanteeseen paremmin perehdyttyään Alkio ja hänen mukanaan lähes koko maalaisliiton eduskuntaryhmä perääntyivät lykkäämisajatuksesta marraskuun loppupuolella 1920.

Taivuttaessaan omaa ryhmäänsä rauhantekoon Alkio 29.11.1920 selitteli, että rauha »valkoisten tai mustien ryssien kanssa olisi vielä huonompi». Vapauduttaisiinhan nyt mm. Venäjän valtionveloista ja mikä tärkeintä, rauha takaisi itsenäisyytemme. Toisaalta Alkio totesi, etteivät maalaisliittolaiset pettäneet Vienan Karjalaa, Repolaa eikä Porajärveä; sen tekivät sosialistit. Takasihan rauha autonomian itäkarjalaisille. Alkion argumentit vakuuttivat ryhmän.

Eduskunnan täysistunnossa 30.11.1920 Alkio sanoi kysymyksessä olevan nyt, valitaanko epämääräinen rauha vai epämääräinen sotatila. Hän piti edellistä vähemmän pahana »katsoen Euroopan nykyistä tilaa». Samalla hän lausui käsityksenään, että venäläisten antamia autonomia-lupauksia oli tarpeettoman paljon vähätelty, vaikka ne eivät olleetkaan odotusten mukaiset. Ratifioimatta jättäminen vaarantaisi jo nyt heimokansojen saavuttamat edut.

Niin tuli paljon puhuttu Tarton rauhansopimus hyväksytyksi eduskunnassa 1.12.1920 167 äänellä 27 vastaan. Alkion vihaa kommunismia kohtaan tämä ei kuitenkaan haihduttanut. Hän selitti suoraan mm. Ilkassa vuoden 1921 alussa, että vaikka rauha oli tehty Venäjän neuvostotasavallan kanssa, ei sitä ollut solmittu bolsevismin ja kommunismin kanssa. Muistikirjaansa hän kuitenkin merkitsi saman tammikuun lopulla 1921, että Venäjää oli kohdeltava sopimusvaltiona, jonka sisäinen elämä ei kuulunut muille.

Alkio ei tässäkään kysymyksessä ollut si mitön fanaatikko. Näyttääpä siltä, että samalla kun reunavaltiopolitiikka astui etualalle, likimain koko maalaisliiton ryhmä — Vuorimaata ja Hallan ukkoa lukuun ottamatta — suhtautui tästä lähin varovaisemmin Itä-Karjalan kysymykseen. Oli muitakin syitä. Neuvosto-Venäjän asema oli lujittunut, Aunuksen retki oli jättänyt karvaat muistot, »Aunuksen ministeri» Luopajärvi oli kuollut vuoden 1920 alussa, Ahvenanmaan kysymys tuli ajankohtaiseksi jne. Silti ei voi sanoa, että Alkio olisi »Väinölän lapsia» unohtanut. Se näkyy mm. hänen suhtautumisestaan juuri em. reunavaltiopolitiikkaan.

Alkio ja Varsovan sopimus

Tarton rauha, niin tyytymättömiä kuin siihen laajalti maassamme oltiinkin, merkitsi eräänlaista jännityksen laukeamista. Ilmiö oli vuoden 1921 alussa yleinen, tapahtumien vyöry Euroopassa osoitti laantumisen merkkejä. Puolan sota päättyi molemminpuoliseen väsymykseen ja bolgevikit näkivät toiveensa pikaisesta maailmanvallankumouksesta raukeavan tyhjiin. Mutta neuvostoliiton naapurit olivat silti varuillaan; nimenomaan Alkio ja maalaisliittolaiset eivät osoittaneet minkäänlaista herkkäuskoisuutta boläevikkien aikeita kohtaan. Santeri Alkion sydäntä
lähinnä olivat tietenkin veriheimolaiset itäkarjalaiset ja myös virolaiset. Mutta kun Itä-Karjalan kysymys vaikeutumistaan vaikeutui myös sikäläisen kansan vähäväkisyyden ja välinpitämättömyyden takia, merkitsi Suomenlahden eteläpuolisten nuorten valtioiden aktiivisuus hänelle takeita Suomen suuremmasta turvallisuudesta, rauhoitetusta Suomenlahdesta ja Itämerestä. Näitä näköaloja väläytteli maalaisliitossa ensi kerran lähemmin lehtori Väinö Kivilinna, mutta näin laajentui Alkionkin perspektiivi, varsinkin kun hänen täytyi todeta sekä velttoutta että itsekkyyttä karjalaisissa veriheimolaisissa. Mutta bolgevikkivaara häämötti sen sijaan kaikille Venäjän reunavaltioille Latviaan, Liettuaan, jopa Puolaan saakka.

Niinpä kun ruotsalaisen kansanpuolueen aloitteesta tehtiin lokakuun lopulla 1919 välikysymys, jossa hienoisella epäluulolla tiedusteltiin myös Suomen suhteita reunavaltioihin, silloinen ministeri Alkio puheenvuorossaan 30.10.1919 tunnustautui selväksi reunavaltiopolitiikan kannattajaksi, kun hän lausui mm.:

»Käsitän asiaa näin: on minun mielestäni selvää että Suomen suhtautumisessa Viroon ja reunavaltioihin, joista tässä on kysymys, täytyy eduskunnan vähitellen päästä sellaiseen yksimielisyyteen, ettei täällä koskaan enää synny välikysymystä siitä, jos on ryhdytty näiden valtioiden kanssa neuvottelemaan. Paljon mieluummin voi silloin virittää välikysymyksen siitä, miksi ei ole ryhdytty niiden kanssa voimakkaampaan yhteistoimintaan. Sillä näiden valtioiden ja Suomen edut ovat yhteiset ja Suomelle on äärettömän suuresta merkityksestä, mitenkä näiden valtioiden kohtalo tulee Euroopassa ratkaistuksi. Kun asianlaita kerran on näin, ei voi olla valittamatta sitä, että Suomen eduskunnassa asetetaan vielä kysymyksenalaiseksi se, että hallitus on ryhtynyt neuvottelemaan kaikkien näiden valtioiden yhteisestä menettelystä suuressa kysymyksessä.»

Henkilökohtaisesti Alkio seurasi reunavaltioiden lähentymisyrityksiä Suomeen jatkuvalla kiinnostuksella kannattaen mainitsemallaan tavalla Suomen ja mainittujen valtioiden yhteistä menettelyä suurissa kysymyksissä. Hän näki Venäjästä eronneiden valtioiden yhteistehtävänä itsesuojelun ja piti näiden valtioiden säilymistä sitäkin tärkeämpänä, kun oli näkevinään niissä uuden Euroopan keskuksen ja uuden kulttuurin luojan. Suomen ja Baltian valtioiden yhteisneuvottelujen, joita pidettiin useampaan otteeseen, Alkio katsoi merkitsevän omintakeista suomalaista politiikkaa.

Suomea ja Itämeren valtioita ei yhdistänyt vain kysymys turvallisuudesta Neuvosto-Venäjän pahoja aikeita vastaan, vaan nämä valtiot olivat kaikki »kansanvaltaisia talonpoikaiskansoja». Kun jälleen kokoonnuttiin Helsingissä tammikuun 15.-22. päivinä 1920 Alkio Ilkassaan toi avoimesti julki käsityksensä Puolan ja Baltian maiden kanssa solmittavan puolustusliiton tarpeellisuudesta Suomelle. Hän uskoi tällaisen liiton melkoisessa määrässä vaikuttavan sodan vaarassa ennaltaehkäisevästi.

Hallitus ja eduskunta eivät kuitenkaan antaneet sitoa itseään. Tosiasiallisestihan tässä oli heimokansaa vain virolaiset; muut reunavaltiot olivat kaiken lisäksi eripuraisia ja saattoivat muodostua vaarallisiksi sopimuskumppaneiksi. Liian läheisten liittouturnien solmimista oli täten varottava. Näin hallitus päätteli hylätessään mm. (17.12.1920) Riian konferenssin sopimusehdotuksen. Mutta samalla kuitenkin huomautettiin, ettei tämä merkinnyt luopumista reunavaltiopolitiikasta.

Olosuhteet sille näyttivätkin muodostuvan suotuisammiksi, kun länsivallat vuoden 1921 alussa tunnustivat Viron ja Latvian itsenäisyyden ja myös Puola solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa. Varsinkin maalaisliittolaiset pitivät nyt kiinni reunavaltiopolitiikasta ja sen pääedustajasta Holstista, joka Alkion mukaan suuressa määrin antoi leiman maamme ulkopolitiikan suunnalle. Melko pitkälle menevää lähentymistä osoittivatkin jo Helsingissä heinäkuun 25.-29. päivinä 1921 pidetyn konferenssin päätökset, jotka koskivat yhteisen politiikan noudattamista Neuvosto-Venäjää kohtaan ja yhteistoimintaa Kansainliiton piirissä. Suomen teki neuvotteluhalukkaaksi mm. Georgian (Gruusian) valtaus sen jälkeen kun Neuvostoliitto jo oli sen tunnustanut. Kauppavaihto itäisen naapurin kanssa ei liioin lähtenyt sujumaan ja myös Tarton rauhanehtojen tulkinta Itä-Karjalassa herätti niin ikään tyytymättömyyttä; Karjalan työkansan kommuuni ei ainakaan Alkion eikä muiden maalaisliittolaisten mielestä täyttänyt rauhanehtoja. Mutta aseelliseen toimintaan tähtääviä suunnitelmia ei maalaisliitossa tuettu, eikä Alkio alkuunkaan uskonut Itä-Karjalan syksyllä 1921 alkaneen kansannousun onnistuvan, vaikka hän oli sikäli hallituksen kannalla, että oli »mahdotonta» estää yksityisiä Suomen kansalaisia menemästä karjalaisia auttamaan. Muuten hallitus päätti kääntyä asiassa Kansainliiton puoleen.

Alkio hyväksyi tässä täysin hallituksen menettelyn. Hän katsoi itäkarjalaisten kapinan johtuneen »nälästä ja bolshevikkiterrorista». Heimotunteeseen vedoten hän vaati antamaan itäkarjalaisille apua hallituksen suunnitelmien mukaisesti. Jo ennen itäkarjalaisten avunpyyntöä (16.11.1921) Alkio totesi, että »oli jo ollut vihdoinkin aika antaa asiasta tieto Kansainliitolle». Samaa mieltä olivat muutkin maalaisliiton edustajat ja sanomalehdet ja pitivät Alkion tavoin rajantakaisten karjalaisten mahdollisuuksia vähäisinä.

Neuvostoliitto vastasi Suomen vetoomuksiin keskittämällä joukkoja sekä Itä-Karjalaan että Kannakselle. Tämä vuorostaan lisäsi suomalaisten neuvotteluhalukkuutta reunavaltioiden kanssa ja johti välillisesti tunnettuun Varsovan sopimusjupakkaan, josta oli Holstille ja koko hallituksellekin kohtalokkaita jälkiseurauksia. Holstin asema oli kyllä jo vuoden vaihteessa 1921-22 vaikeutunut, sillä häntä syytettiin avoimesti ryhdittömyydestä (ryyppäämisestä) ja seikkailupolitiikasta, jota vasemmisto ei hyväksynyt. Eikä oikeisto puolestaan hyväksynyt miestä, vaikka olisi ollutkin asian kannalla. Tästä vastatuulesta tietoisena Alkio jo tammikuussa 1922 neuvoi ystäväänsä Holstia eroamaan, ennen kuin hänet erotettaisiin. Vain näköpiirissä olevan reunavaltioliiton vuoksi Alkio suostui siihen, että Holsti jäi paikoilleen. Holsti esitteli asiaansa maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa 8.2.1922 ja puhui kiihkeästi aiotun liiton puolesta.

Hän vetosi mm. siihen, että jos Suomi jäisi yksin, sen puolustuksessa olisi paljon heikkoja kohtia nimenomaan pitkällä itärajalla, Kuusamossa ym. Mutta »jos Venäjä keskittää joukkojaan itärajallemme, min liittolaisemme iskevät etelästä. Sen sijaan jos Venäjä saa joukkojaan Etelä-Suomeen niin puolustusedut Kannaksella ym. ovat mitättömät. Virollakin on 50 000 miestä aseissa, Puolasta puhumattakaan. On väitetty, että Puola houkuttelee meitä», Holsti sanoi. »Mutta Puolalla on jo liitto Romanian kanssa. Me tarvitsemme sodan syttyessä miljoonia ja vain Puolan liittolaisina saisimme rahaa. Sillä Puola on liitossa Ranskan kanssa. Muutkin liittovaltiot estävät Puolaa itse provosoimasta sotaa. Jos Venäjä hyökkää niin liittovaltiot rientävät Puolan avuksi», Holsti vakuutti.

Holsti tiesi myös kertoa maalaisliiton eduskuntaryhmälle erilaisia poliittisia »juoruja». Niinpä hän kertoi ryhmälle miten Venäjän Helsingin-lähettiläs oli kutsunut Viron lähettilään luokseen ja sanonut: »Miksi te juoksette Suomen turviin? Me valloitamme Suomen ja sitten teidät.»

Holsti korosti erityisesti sitä, että »tähän asti on selvitty, mutta jos Venäjä saapi aikaa keskittyä on toisin asiat». Joko suuri armeija tai »vakuutetta» ulkomailta, oli hänen kantansa. Ja Puola oli ainoa suurempi valta, jolta sitä hänen mielestään saataisiin. Pohjoismaista ei ollut toivoa. Oli myös otettava huomioon, että jos Venäjä uhkasi, eikä Kansainliitto voinut välittää, niin voimme kääntyä Puolan puoleen. Sitten oli myös tehtävä sopimuksia Viron ym. Baltian maiden kanssa.

Holsti piti tarpeellisena, että jo Varsovan kokouksessa tiedettäisiin maalaisliiton kanta. Alkio vastasi ryhmän puolesta, että »asia oli tärkeä tietää varsinkin kun maalaisliito on sen kannalla». Kumminkin hän sanoi yhä epäilevänsä Puolaa sen »imperiallisen menettelyn tähden». — Alkio kannatti siis muuten Holstia, mutta piti arveluttavana pelkästään Suomen ja Puolan kesken solmittavaa liittoa; silloin jäisi valmis aukko Venäjän hyökkäykselle. Baltian valtiot siis mukaan.”

Keskustelun jälkeen maalaisliiton ryhmä päätti vastata ulkoministerin kysymykseen myöntävästi, »jopa niin että liittosopimuksen tekoon, Suomen edut huomioon ottaen, oli kiireellisesti ryhdyttävä». Holstin »seireenien laulu» maalaisliiton ryhmälle oli täten sataprosenttisesti onnistunut ja se näyttää rohkaisseen häntä suoraviivaiseen menettelyyn. Varsovan konferenssissa 1922, johon ottivat osaa Latvia, Puola, Suomi ja Viro, ulkoministerit allekirjoittivat poliittisen sopimuksen, jonka voimassaoloaika määrättiin viideksi vuodeksi.

Sopimuksen mukaan mainitut maat vahvistivat keskenään Neuvosto-Venäjän kanssa solnlimansa rauhansopimukset, sitoutuivat olemaan solmimatta toisiaan vastaan välillisesti tai välittömästi tähdättyä sopimusta ja lupasivat ratkaista keskinäiset riitakysymyksensä rauhallisin keinoin. Lisäksi ne sopimuksen VII artiklassa selittivät noudattavansa siinä tapauksessa, että joku niistä joutuisi ilman omaa syytään jonkun toisen valtion hyökkäyksen kohteeksi, suopeata suhtautumista hyökkäyksen alaiseen valtioon ja aloittavansa viipymättä neuvottelut niistä toimenpiteistä joihin olisi ryhdyttävä.

Erityisesti tämä VII artikla tuntui sopimuksen vastustajien mielestä lähentyvän selvää sotilasliittoa, jonka kärki lisäksi saattoi olla suunnattu myös Saksaa vastaan.

Täten myös oikeisto tuli epäileväksi, vasemmisto oli epäillyt jo etukäteen. Syntyikin kiivas mielipiteiden vaihto meikäläisten reunavaltiopolitiikan vastustajien ja kannattajien välillä. Kysymys joutui eduskunnan käsiteltäväksi toukokuun 9. päivänä. Laajassa keskustelussa eduskunnassa oikeisto-oppositio korosti puolueettomuuspolitiikan vaatimusta ja viittasi vaaraan, jota Suomelle merkitsisi yhtyminen puolalais—ranskalaiseen Saksan vastaiseen rintamaan. Samansuuntaisesti puhuivat myös sosiaalidemokraatit (Voionmaa ja Keto). Korostaen puolueettomuuspolitiikkaa ainoana hyväksyttävänä suuntauksena he torjuivat jyrkästi väitteet, joita Alkio esitti vasemmiston halusta lähentää Suomea Saksan ja Neuvosto-Venäjän väliseen liittoon. Sopimusta puolsivat vain maalaisliitto ja edistyspuolue.

Voimakkaimman puheen sopimuksen ja VII artiklan puolesta piti juuri Alkio. Hänen mielestään oikeisto oli oppinut erittäin hyvin vapaussodan aikana, että Suomi tarvitsee Neuvosto-Venäjän uhatessa ulkomaista apua. Nyt sosiaalidemokraatit haluavat olla Venäjän kanssa luottamuksellisissa suhteissa, »kulkevat ummessa silmin heiluttaen sitä puolueettomuuden kaunista lippua, joka kyllä kuuluu kansanvälisen sosiaalidemokratian periaatteisiin, mutta joka tällä kertaa ei ollut realinen tosiasia, kun ajatellaan Neuvosto-Venäjän toimenpiteitä Suomen ja Euroopan kommunistisiksi tekemiseksi. Puolueettomuus on kaunis sana, mutta se ei ole elämässä tosiasia», vanha pasifisti nyt sanoi ja jatkoi:

»Me suomalaiset unelmoimme aikoinaan, että silloin kun Suomi voisi toteuttaa itsenäisyytensä, se tapahtuisi silloin puolueettomuuden merkeissä. Ennenkuin tämä saattoi toteutua oli meidän pakko havaita, että Suomessa jo yksin sisällisestikin oli laskettu alas se rauhan ja puolueettomuuden lippu, jolla olimme kaikin aikoneet purjehtia rauhan satamaan. Kun siis Suomi joutui toteuttamaan itsenäisyytensä taistelemalla venäläisten kanssa, merkitsi se samalla, että Suomen täytyy itsenäisyyttänsä suojella tätä samaa venäläistä valtaa vastaan kaikissa olosuhteissa.»

Varsovan sopimus tarjoaisi Suomelle tulevaisuudessa tässä apua, Alkio arveli. Se ehkäisisi myös jo ennakolta venäläisten sotilaallisia seikkailuja Itämeren alueella. Lisäksi Alkio totesi, ettei sopimus suinkaan ollut suunnattu Saksaa vaan Venäjä vastaan.
Mutta Alkion puhe ei auttanut. Sen jälkeen kun asia oli lyhyesti käsitelty ulkoasiainvaliokunnassa, eduskunta 11.5.1922 päätti 119 äänellä 54 vastaan, ettei sitä ollut tyydyttänyt ulkoasiainministeri Holstin toiminta Varsovassa. Tämän Holstin eroon johtaneen epäluottamuslauseen lisäksi eduskunta kieltäytyi ottamasta työsuunnitelmaansa Varsovan sopimusta koskevaa esitystä, jonka hallitus oli siihen liittänyt. Tällöin Vennolan hallitus katsoi, ettei se enää nauttinut eduskunnan luottamusta ja jätti eronpyyntönsä 12.5.1922.

Viikon kuluttua tästä eronpyynnöstä Ståhlberg kutsui Alkion luokseen keskustelemaan hallituskysymyksestä. Presidentti selosti eri ryhmien kantaa:

Kokoomus ja ruotsalaiset eivät halunneet hallitukseen. Sosiaalidemokraatit jopa selittivät, ettei heillä suinkaan ollut tarkoitus kaataa hallitusta — vaikka eivät hyväksyneetkään Varsovan sopimusta. Ståhlberg kysyi Alkiolta: »Mitä nyt oli tehtävä?» Alkio ilmoitti ryhmänsä vaativan, että oppositio astuisi hallitukseen.

»Mutta kun ne ei astu», Ståhlberg vastasi.

»Ilmeisesti täytyy nykyisen hallituksen istua sitten vaaleihin saakka», Alkio arveli, mutta ei voinut sanoa miten ryhmä tähän suhtautuisi.

Ståhlberg: »Jos jollakin tavoin antaisitte luottamuslauseen hallitukselle?»

Alkio: »Sitä pitäisin juonitteluna. Koko komedia lopuksi vain Holstin pelastamiseksi!»

Ståhlberg: »Niin mutta hallitusmuodon mukaan täytyy olla eduskunnan luottamus. Voitaisiinko ajatella sitä että maalaisliiton ryhmässä todettaisiin luottamus hallitukseen ja samalla kykenemättömyys uuden muodostamiseen?»

»Niin. Mutta joka tapauksessa, jos oikeistopuolueet eivät halua ratifloida sopimusta, mitä silloin hyödyttävät luottamuslauseet ja maalaisliiton syyttelyt siitä, että jokin määrä heitäkin oli mukana äänestyksessä (Holstia vastaan). Eihän hallitus nyt voi istua paikoillaan, ellei Varsovan sopimusta ratifloida. Jota tapauksessa Holstille on taattava leipähomma», Alkio arveli.

Keskustelu todistanee millaiset avaimet juuri Alkiolla vielä eduskunnasta lähtiessään oli käsissään.

Parlamentaarista hallitusta ei saatu pystytetyksi, vaan A.K.Cajander sai luvan muodostaa ensimmäisen virkamieshallituksensa, Varsovan sopimus raukesi, mutta Holsti järjestettiin Viron ja Latvian lähettilääksi Tallinnaan. Ståhlbergin ja Alkion välit olivat suhteellisen viileät, mutta perustuivat kuitenkin molemminpuoliseen kunnioitukseen, joka tuli näkyviin senkin jälkeen kun Alkio poistui varsinaiselta »pääkallon paikalta».

Alkio ja Ahvenanmaan asia

Ahvenanmaa oli vuosisadat hallinnollisesti kuulunut Turun ja Porin lääniin ja Haminan rauhassa liitetty autonomisen Suomen yhteydessä Venäjään. Vasta ensimmäisen maailmansodan aikana sikäläisissä sekavissa oloissa ahvenanmaalaisten keskuudessa heräsi ajatus erota Suomesta ja liittyä Ruotsiin. Ruotsalaisten kiinnostus Ahvenanmaahan johtui suuressa määrin sotilaspoliittisista syistä: sijaitsihan Ahvenanmaa aivan Ruotsin pääkaupungin »edustalla».

Myös Saksan sodanjohto ilmaisi marraskuussa 1917 olevansa halukas myötävaikuttamaan Ahvenanmaan liittämiseen Ruotsiin’ saadakseen vastapalvelukseksi lisää malmia. Tarjoukseen puolueettomuudestaan tiukasti kiinni pitävät ruotsalaiset »onneksi» tällöin suhtautuivat kielteisesti, vaikka tunsivatkin Ahvenanmaata kohtaan kiinnostusta. Suomalaisilla ei ollut vihiä asiasta.

Vuosien 1917-18 vaihteessa ahvenanmaalaiset itse rupesivat toimimaan aktiivisesti. Heidän lähetystönsä kävi Tukholmassa jättämässä sinne »suuren adressinsa», johon oli koottu 4 000-5 000 nimeä. Tämä herätti varsin pahaa verta manner-Suomessa, joka vapaussodan yhteydessä joutui näkemään moniakin »invaasioita» Ahvenanmaalle. Kuningas Kustaa V ja meriministeri Palmstjema pyrkivät näet kaikin voimin, asevoiminkin, liittämään Ahvenanmaata Ruotsiin. Mutta avaimet Ahvenanmaan asiassa olivat 1. maailmansodan loppuun saksalaisilla, joiden toimesta mm. Ahvenanmaan linnoituslaitteet hävitettiin syksyyn 1918 mennessä.

Jo vuoden 1918 aikana ahvenanmaalaisten otteet herättivät vihaisia reaktioita nimenomaan maalaisliitossa. Erityisesti Santeri Alkio oli myrtynyt. Ilkan pääkirjoituksessa 17.8.1918 oli kuvaava otsikko: »Ruotsalaisten ahvenanmaantauti ja Suur-Suomi -kysymys».

Jo rinnastus kuvasti Alkion kiihtymystä; hän katsoikin ahvenanmaalaisten johtajien toiminnan kuvastavan »pääasiallisesti samanlaista valtiorikollisuutta kuin punakapinallistenkin». Tämä käsityskanta näyttää olleen yleinen maalaisliitossa. Kiintoisaa on, että Alkio tässä kirjoituksessaan arveli, että Ruotsin Ahvenanmaan politiikka perustui länsivaltojen tukeen. Myöhemmin Alkio kertoo päiväkirjassaan (8.4.1919) kuulleensa Holstilta, että erityisesti Englanti kannatti Ruotsia Ahvenanmaan asiassa.

Tämä kysymys ei kuitenkaan vaikka se Alkion tavoin kiihdytti Hannes Gebhardiakin vuoden 1918 järkyttävien tapahtumien varjossa päässyt pitemmälle kuin että se kiristi maalaisliittolaisten ja ruotsalaisten välejä Suomessa. Tässä vaiheessa maalaisliiton lehdistö omaksui sen epäilevän peruslinj an jota se suomenruotsalaisiinkin noudatti seuraavina vuosina. Ruotsalaisten ja ahvenanmaalaisten toiveet kohdistuivat nyt Pariisin rauhankonferenssiin, jossa uutta Eurooppaa ryhdyttiin järjestämään. Suomi puolestaan ei suostunut viemään asiaa sinne, mutta heinäkuussa 1919 konferenssi kuitenkin päätti ottaa Ahvenanmaan asian käsiteltäväkseen. Monien vaiheiden jälkeen todettiin saman vuoden lopulla, ettei asia sittenkään kuulunut konferenssin piiriin.

Tämä jo merkitsi suomalaisille poliittista voittoa. Meillä suhtauduttiin ahvenanmaalaisten eroamispyrkimyksiin yleensä paheksuvasti. Vain ruotsalaisten ja sosialistien parissa ahvenanmaalaisten itsemääräämisoikeus — ei suinkaan Ruotsiin liittyminen — sai jonkin verran kannatusta. Sosialisteistakin Voionmaa asettui aluksi varsin vastustavalle kannalle, mutta maalaisliittolaisten asenne oli alkuvaiheesta lähtien jyrkän kielteinen. Alkio arveli, että sen jälkeen kun ympärysvallat olivat tunnustaneet Suomen rajoineen päivineen kysymys oli muuttunut »naapurien keskeiseksi».

Ahvenanmaan asia oli karvas pala koko Vennolan hallitukselle, mutta muut, tällä kertaa paremmin informoidut ministerit, olivat kyllä sitä mieltä, että joitakin myönnytyksiä oli tehtävä. Vt. ulkoministeri Erkko esitti, että Pariisissa oleskelevan Mannerheimia olisi pyydettävä puhumaan asian puolesta. Alkio arveli kuitenkin pian, ilmeisesti tietoja »pääkallon paikalta» saatuaan, ettei Mannerheim voisi mitään, kun Clemenceau kuului aikanaan luvanneen Ahvenanmaan Ruotsille.

Mutta Ahvenanmaa oli Suomea, ja hänen mielestään ainoa keino sen säilyttämiseksi näissä oloissa oli »miehittää se suomalaisilla joukoilla». Josta sukeutui sittemmin Versaillesin rauha.

Ahvenanmaan kysymystä pohditaan kansainliitossa 1921. Hollantilainen kouluplanssi. Museovirasto.

Reunavaltioasiaa pohtivat tässä 1920 Liettuan, Puolan ja Suomen (R.Holsti) ja Viron (Ants Piip) ulkoministerit. Museovirasto.

Entinen pasifisti, nyt tulenpalava patriootti Alkio sai kannatusta sotaministeri Bergiltä, jonka mielestä Ahvenanmaalle oli lähetettävä 400 miestä ja 6 »kuulantiskua». Myönnytyksiin ei hänenkään mielestään pitänyt ruveta, eivätkä myönnytysten kannalla olleet muuten vähemmän sotaiset ministerit Kallio, Hahl eikä Ritavuorikaan. Kysymys oli sitä suuruusluokkaa, että hallitus piti siitä neuvoa jopa Ståhlbergin sairasvuoteen äärellä 10.10.1919. Siellä presidentti näyttää jäähdyttäneen tunteita, sillä nyt vain Kallio kannatti Alkion ehdotusta Ahvenanmaan miehittämisestä. Kansainvälisen tilanteen huomioon ottaen se olisi saattanut ollakin epäviisasta, kuten mm. Tukholman lähettiläämme Werner Söderhjelm korosti parissakin Santeri Alkiolle lähettämässään kirjeessä. Rauhankonferenssin poistettua Ahvenanmaan kysymyksen päiväjärjestyksestään alkoi näet näyttää ilmeiseltä, että se siirtyi kansainliiton käsiteltäväksi. Näin ollen meillä pyrittiin parempiin asemiin kiirehtimällä keväällä 1920 Ahvenanmaan itsehallintolakia. Tätä painotti erityisesti uusi pääministeri Rafael Erich. Alkio suhtautui saamistaan neuvoista huolimatta aluksi jopa ironisesti tähän ajatukseen. Hän sanoi mm. istunnossa 15.4.1920:

»Viisitoista vuotta takaperin, kuuluisan marraskuun suurlakon aikana (1905) perustettiin täällä Härmässä itsenäinen tasavalta ja härmäläiset silloin olivat hyvin yksimielisiä siitä, että he eivät millään tavalla voi tulla toimeen Suomen tasavallan yhteydessä, mutta mikäli minä sittemmin olen kehitystä seurannut ja tutustunut härmäläisten mielipiteisiin ne ovat tällä kertaa hyvin tyytyväisiä Suomen tasavallan alamaisia. Näin ollen minä olen siis vakuutettu, että kun me annamme ahvenanmaalaistenkin leikitellä niin kauan, että tämä yleismaailmallinen aaltoliike, joka nykyään käy Euroopassa alkaa hieman laimentua, hekin suostuvat rehellisesti tähän Suomen tasavallan alamaisuuteen.

– – – Ruotsin pitäisi toki vähemmän sekaantua tähän Suomen asiaan, koska voi olla mahdollista, että kun natsionalismi ja imperialismi ehtivät täällä Suomen tasavallassakin nousta, me pyrkisimme vaikuttamaan tuolla Tornionjoen länsirannikolla samalla tavalla herättäen ja valistaen kun Ruotsi on tehnyt Ahvenanmaalla.

Ahvenanmaan väestön pyrkimyksiin ei voi soveltaa kansan itsemääräämisoikeutta, sillä Ahvenanmaan väestö kuuluu Suomen ruotsalaiseen väestöön ja on periaatteellisesti ollut vuosisatain kuluessa saman väestön kanssa aivan läheisessä kulttuuriyhteydessä. Jos Ahvenanmaahan sovelletaan kansan itsemääräämisoikeuden periaatetta, on aivan luonnollista, että sitä silloin voidaan ulottaa ihan Suomen mantereelle saakka.»

Periaatteessa Alkio ei vieläkään kannattanut Ahvenanmaan itsehallintoa — saaresta ei ainakaan saanut muodostua valtiota valtiossa. Mutta hän arveli: »Kun olosuhteet ovat sellaiset miksi ne ovat muodostuneet on ilmeistä, että Suomen on yleisen rauhallisuuden vuoksi pakko alistua siihen tilaan, minkä eurooppalainen diplomatia näin on luonut.»

Itsehallintolain heikoimpina kohtina Alkio piti ensinnäkin maanhankintaa koskevia määräyksiä, jotka rajoittivat suomalaisten maan ostoa Ahvenanmaalta, ja Alkion mielestä samalla laskivat maan hintaa, kun ostajapiiri näin rajoittuisi.

Mutta loukkaavin oli määräys siitä, ettei Ahvenanmaan kansakouluissa saanut opettaa suomen kieltä. »Tuskin on maailmassa kolkkaa, jossa valtion kieli on julistettu kokonaan oikeudettomaksi opetuskieleksi», Alkio arveli. Mutta samalla kun hän totesi, että mannermaan ruotsalaistenkin parissa oli esiintynyt tällaisia tavoitteita, hän myös päätteli, että niiden kyllä täytyi jäädä pelkäksi toiveajatteluksi.

Laki Ahvenanmaan itsehallinnosta hyväksyttiin ensin kiireelliseksi äänin 158-21 ja lopullisesti 152 äänellä 20 vastaan — joku Juutilainen ei antanut Alkiollekaan periksi. Laki annettiin sitten »ulos» 6.5.1920, ja olisi luullut asian olevan poissa päiväjärjestyksestä. Mutta Ruotsi ei perääntynyt. Ahvenanmaalaiset saatiin houkutelluiksi lähettämään ensin lähetystö Ruotsiin pyytämään, että sikäläiset piirit yrittäisivät saada kysymyksen uudelleen esille rauhankonferenssissa.

Kun ahvenanmaalaiset eivät näyttäneet alkuunkaan tottelevan asianmukaisessa järjestyksessä säädettyä lakia, vaan kiihotus hallitustamme vastaan jatkui yhä enenevässä muodossa, tarttui myös Suomen hallitus lujakätisesti asiaan. Joukkoja lähetettiin Ahvenanmaalle ja vastarinnan näkyvimmät johtajat, toimittaja Julius Sundblom ja varatuomari Carl Björkman** määrättiin pidätettäviksi. He saivat aikanaan 1 1/2 vuoden kuritushuonetuomion korkeimmalta oikeudeltamme. Alkio kirjoitti Ilkkaan sangen purevasti nimenomaan Ruotsin esiintymisestä Ahvenanmaan asiassa. Me olimme myöntäneet ahvenanmaalaisille niin laajan itsehallinnon, että tuskin Ruotsi koskaan ajattelisikaan antaa sellaista Norrbottenin läänin suomalaisille, Alkio mm. 21.4.1920 Ilkassa kirjoitti.
Hän ei myöskään unohtanut eduskunnassa huomauttaa kiihkeimmille ruotsikoillemme, miten epävilsasta Ahvenanmaan irrottaminen Suomesta olisi heille. Sehän vähentäisi ruotsinkielistemme lukua. Alkio näet halusi tähdentää, että yhtä vähän kuin hän vastusti Ahvenanmaan rajoitettua itsehallintoa yhtä vähän myös ruotsinkielistä kulttuuria. Ahvenanmaan asiahan ei toisaalta ollut mikään kieliasia. Päinvastoin, ja ratkaisun ollessa jo ovella Alkio lausui.

»Me maalaisliittolaiset emme tahdo sortaa ruotsalaisia. Me olemme olleet mukana säätämässä Suomen hallitusmuotoon tunnustuksen, että suomen- ja ruotsinkielet ovat tässä maassa kansalliskieliä. Ja se merkitsee paljon suomalaiselta kannalta katsottuna. Me elämme aikakautta, jolloin kansakunnat aikovat perustaa elämänsä tulevaisuuteen. Sen vuoksi me huolimatta kansallisesta menneisyydestämme sallimme tällaisen vapaamielisen itsehallinnonkin Ahvenanmaalle.»

Luonnollisesti Alkion rohkeat puheet eduskunnassa ja kirjoittelu herättivät huomiota sekä koti- että ulkomailla. Alkio mainitsi rylunässään 25.3.1920, että ulkomaat odottivat jännityksellä Ahvenanmaan itsehallinnon ratkaisua. Kesken tämän jännitystilan Alkion entinen ministeritoveri Vennolan hallituksessa, insinööri Santeri Pohjanpala kirjoitti Alkiolle Hangosta 5.6.1920: kirjeen, jossa tuohtunut kirjoittaja teki varsin erikoisen ehdotuksen. Pohjanpalo sanoi, että Ruotsi olisi voinut auttaa Suomea vapaussotamme aikana »vaan ei se sitä tehnyt. Siitä huolimatta on sen mielessä koko ajan kärkkynyt Ahvenanmaan anastaminen, johon se nyt senkin jälkeen, kun se on itsenäisyytemme ja loukkaamattomuutemme tunnustanut, on häikäilemättä käynyt käsiksi ja tämän toteuttamiseksi valinnut semmoisen ajankohdan, jolloin kätemme Venäjään ovat enimmin sidotut. — Rantakari on oikeassa: »hädän tullen ei Ruotsi Suomen puolesta ole halukas taittamaan tulitikkuakaan».

Pohjanpalon mielestä ei myöskään mikään reunavaltioliitto voinut turvata Suomen pitkiä rannikoita. Sen saattoi tehdä vain Englannin laivasto. Jos Englannille taattaisiin Suomessa — Hangossa?— laivastoasema, »niin Ruotsin kynnet pysyisivät pois», esitti Pohjanpalo »patenttiratkaisunaan».

Tilanne oli todella niin kireä, että ulkoministeriömme sanomalehtitoimisto (G.Theslöf) salaisessa kiertokirjeessään 1.7.1920 varoitti kaikkia lehtiä, mm. Ilkkaa:

»Viime päivien tapahtumat ovat kehittäneet valtiollisen tilanteen sellaiseksi että kaikki kiihoittavat lausunnot voivat vahingoittaa Suomen asemaa — varsinkaan sodasta ei saa puhua, vaikka diplomaattiset suhteet katkeisivatkin. Myös Norjan suomalaisista on puhuttava varovaisesti, lehtien lausunnot Syd-Varangenissa olevista suomalaisista panevat norjalaiset lehdet huutamaan anastusaikeista.»

Yksityisesti mainittu UM:n lehtitoimisto kirjoitti pian Ilkalle kertoen (6.7.1920): »Ruotsin hallitus on viime päivinä melko lailla höllännyt hyökkäävää sävyään — lienee nyttemmin taipunut jossakin määrin perääntymään.» Toimisto saattoi pian ilmoittaa, että myös Kansainliiton neuvostossa oli havaittavissa suosiollisempi mieliala maatamme kohtaan, joten kehotettiin välttämään ko. neuvoston arvostelua.

Alkio näyttää saaneen hyvin informaatiota tilanteen kehityksestä. Näin saattaa päätellä hänen kirjoituksestaan Massa 3.7.1920. Siinä sanotaan mm., että Tukholmasta tiedotetaan,että ahvenanmaalaisten lähetystö matkustaa Lontooseen. Englantilaiset lehdet selostavat vuorostaan suomalaisia näkökohtia. Suomen hallitus on käsitellyt Ruotsin viimeistä noottia. — Ruotsin pääministeri menee Kansainliiton kokoukseen ja tämän Alkio tiesi. Ahvenanmaan asia oli nyt Englannin ehdotuksesta jätetty maailmanjärjestön ratkaistavaksi, kun Pariisin konferenssi ei siitä huolinut. Syyskuussa 1920 Kansainliitto Ahvenanmaan asiaan päällisin puolin tutustuttuaan asetti sitä varten tutkijalcomission, joka vieraili mm. Ruotsissa, Suomessa ja Ahvenanmaalla. Tiettävästi ainakin Komission ruotsalaiset asiantuntijat käyttivät varsin häikäilemättömiä keinoja asiaa ajaessaan, mutta suomalaiset saivat silti ainakin »moraalisen voiton». Komission jännityksellä odotettu raportti annettiin julkisuuteen toukokuussa 1921. Siinä katsottiin Suomen suvereniteettioikeus Ahvenanmaahan eittämättömäksi, mutta samalla komissio suositteli saarten väestölle erioikeuksia sekä alueen neutralointia. Kansainliiton lopullinen päätös myöhemmin kesällä noudatteli komission linjoja.

Maalaisliiton äänenkannattajat olivat yleensä tyytyväisiä lopputulokseen, joka tosin tulkittiin niin, että Suomi sai vain sen mikä sille luonnostaan kuului. Massa Alkio ei ollut loppuratkaisuun nähden yhtä luottavainen kuin muut. Hän arveli, että asia oli naapurimaan kannan vuoksi joutunut vasta välitilaan. Separatistisen kiihotuksen jatkumista Ahvenanmaalla hän piti edelleen mahdollisena. Alkio halusi suhteiden parantuvan, mutta katsoi sen riippuvan Ruotsin »järkiintymisestä».

Vaikka Alkio olosuhteiden pakosta suostui Ahvenanmaan itsehallintoon niin sittemmin ehdotettuja myönnettyjä armahduksia hän jo perustuslakivaliokunnassa 1921 vastusti. Samoin tekivät muutkin maalaisliittolaiset. Alkion mukaan saarelaisten johtajat Sundblom ja Björkman olivat täysin rinnastettavissa punaisten johtajiin. Kun sitten myös ahvenanmaalaisille asevelvollisuudesta kieltäytyjille ehdotettiin erityisellä lailla amnestiaa, Alkio kirjoitti Dkkaan 3.9.1921 artikkelin: »Oikeinko laki?». Tässä hän pyrki ottamaan valtit pois oikeistolaisilta, jotka vastustivat punavankiemme amnestiaa. Hän lupasi huolehtia siitä, että jos armahdus myönnettäisiin »ahvenanmaalaisille rikollisille», amnestia järjestettäisiin myös punavangeille.

Maalaisliittolaiset, nimenomaan Alkio, olivat Ahvenanmaan kysymyksessä osoittaneet periaatteellisuutta, mutta eivät taipumattomuutta selvien tosiseikkojen edessä. Kansainliiton päätökseen taipuminen oli luonnollista sen jälkeen kun Suomi oli itse tullut liiton jäseneksi 1920. Alkio tosin myönsi Kansainliiton suurvaltaisuuden, mutta oli sitä mieltä, että liittyminen

Kansainliittoon oli likimain ainoa keino saada Suomen itsenäisyydelle kansainväliset takeet. Eduskunnan täysistunnossa, jossa liittymistä käsiteltiin Väinö Voionmaa esitti ensin pitkässä puheenvuorossaan, miten jo rautainen Rooman rauha aikoinaan kohotti kansojen hyvinvointia ja sivistystä. Nyt suuri ongelma oli, miten saataisiin kansallisvaltiot sopeutumaan rauhanaatteeseen. Kansainliitto voi kuitenkin vähentää sotia ja rajoittaa varusteluja.

Vanhana pasifistina Alkio allekirjoitti yleensä Voionmaan ajatukset. Voionmaa oli kuitenkin sitä mieltä, että eduskunta määräisi Suomen edustajat Kansainliittoon, mutta tässä Alkio yhtyi Setälän mielipiteeseen, jonka mielestä tämä tehtävä kuului
hallitukselle.

Alkio käytti maalaisliiton ainoan puheenvuoron. Hän katsoi, että niin nuoren tasavallan kuin Suomi on melkein välttämätöntä »yhtyä tähän liittoon huolimatta siitä vaikka tämä liitto kaiken todennäköisyyden mukaan ei toistaiseksi vielä tulisikaan vastaamaan niitä kaikkein pisimmälle meneviä kansojen veljeyden ihanteita kuin toivotaan, niin minä puolestani toivon ja uskon että tämä on jonkinlainen ensi askel siihen suuntaan».

Hyväksymällä Suomen jäsenekseen joulukuussa 1920 ei Kansainliitto siis antanut suurtakaan joululahjaa Suomen kansalle, joka jo kauan oli pitänyt mukaan tuloaan selviönä. Katkeruutta herätti tietenkin se, ettei liitto, yhtä vähän kuin Kansainvälinen tuomioistuinkaan, voinut tehdä mitään Itä-Karjalan asiassa, kun kysymyksessä oli jo toista luokkaa oleva valtio kuin Suomi ja Ruotsi. Kun Kansainvälinen tuomioistuin ei ollut halunnut lainkaan puuttua asiaan Kansainliiton keväällä 1923 päätettyä pyytää tuomioistuimelta lausuntoa, Alkio lievällä katkeruudella totesi: »Tuomioistuin ei ole pienen kansan vuoksi halunnut panna arvovaltaansa alttiiksi.» Tämä oli Alkiosta vain uusi todistus tämänkaltaisen kansainvälisen laitoksen heikkoudesta.

»Sen kokoonpano on valtainvälinen poliittinen, mutta sen pitäisi yleisestä mielipiteestä edustaa riippumatonta oikeudellisuutta. Totuus on että yhtä vähän kuin mikään puoluevaaleilla kokoonpantu parlamentti voi olla tuomioistuin, yhtä vähän sitä voi olla kansainvälinen laitos missä kukin edustaja valvoo edustamansa valtion harrastuksia», Alkio sanoi. Epäilemättä Alkion usko oikeuden voittoon maailmassa, ainakin tällaisten kansainvälisten laitosten kautta, kärsi näissä vaiheissa kovan kolauksen, vaikkei Alkio alunperinkään näytä suhtautuneen yhtä optimistisesti Kansainliiton mahdollisuuksiin
kuin Holsti ja monet puoluetoverinsa.

Tärkeät sisäiset kysymykset odottivat kaiken lisäksi vielä ratkaisuaan. Keskeisimpiä oli Alkion Ahvenanmaan kysymyksen käsittelyn yhteydessä väläyttämä punavankien armahdus.

Alkio ja armahduskysymys

Punakapinan jälkeen muodostui vakavaksi kysymykseksi kapinallisten kohtelu. Eduskunnassa säädettiin lait valtiorikosoikeuksista, näiden tuomitsemien rangaistusten täytäntöönpanosta, ehdollisista tuomioista ja niiden soveltamisesta.

Kysymys oli valtavan suurta luokkaa, sillä vangittuja kapinallisia oli yli 70 000. Maalaisliittolaiset vaativat alusta lähtien tarkempaa oikeudenkäyntimenettelyä kuin yleensä tapahtui. Mutta kysymys oli perin vaikea vangittujen suuren luvun ja tutkijavoimien riittämättömyyden takia. Vankileireistä muodostui tänä puutteen aikakautena todellisia nälkäleirejä, joilla lopuksi menehtyi miehiä enemmän kuin sodassa.

Alkio oli tuominnut ankarasti punakapinan ja punaisen terrorin, jonka jaloissa hän itse oli kuukausia elänyt Helsingissä. Mutta sodan jälkeen Alkio yhtä kärkkäästi ryhtyi pohtimaan kapinan syitä ja siihen osallistuneiden motiiveja ja kohtaloa. Sota oli, kuten hän jo sen päätyttyä kirjoitti, ollut veljessota, joka ei saanut toistua. Mutta sen vuoksi oli hairahtuneisiin kanssaveljiin suhtauduttava oikeudenmukaisuudella ja inhimillisyydellä. Esimerkiksi kuolemanrangaistuksia Alkio ja muut maalaisliittolaiset vastustivat heti kapinan kukistamisen jälkeen, vaikkeivät saaneetkaan riittävää kannatusta.

Paremmin onnistui Alkiota ja hänen puoluetovereitaan ns. kalivanki-asiassa. Punavankien suuren lukumäärän vuoksi oli jo huhtikuussa 1918 tullut puhe heidän mahdollisesta lähettämisestään Saksaan, jossa vallitsi suuri työvoimapula. Esimerkiksi Tekla Hultin innostui asiasta kovin. »Saksalle se olisi edullista ja välttyisimme siten myös ratkaisemasta kiusallista rankaisukysymystä», Hultin arveli.

Senaatti tarttuikin asiaan katsoen 16.5. valtiorikosoikeuksia koskevan esityksen yhteydessä, että oli harkittava pakkotyön käyttämistä rangaistuksena. Kun tämä asia 30.5.1918 oli esillä maalaisliiton eduskuntaryhmässä päädyttiin siihen, että asia olisi järjestettävä vapaaehtoisuuden pohjalta Samalla keskusteltiin vangittujen sosiaalidemokraattisten kansanedustajien kohtalosta, josta heidän asianajajansa Tanner oli lähettänyt kirjelmän eduskunnan puhemiehelle. Ryhmän mielestä kansanedustajien asia oli mitä pikimmin tutkittava, jotta mahdolliset syyttömät voitiin vapauttaa.

Kun senaatti sitten 31.5.1918 ensi kerran antoi esityksensä valtiorikosoikeuksien tuomitsemien rangaistusten täytäntöönpanosta, esityksen 3. § kuului:

»Vähintään kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön määrätty vanki saatakoon Senaatin päätöksellä siirtää pakkotyötään suorittamaan Suomen rajojen ulkopuolelle Senaatin määräämässä maassa ja sen hyväksymän valvonnan alaisena.»

Senaatin oikeustoimituskunnan päällikkö Onni Talas torjui heti alkuun sen vaihtoehdon, että ulkomaille lähettäminen tapahtuisi vain vangin suostumuksella, mitä periaatetta keskustalaiset, mm. Alkio, olisivat kannattaneet. Matti Paasivuoren mielestä koko ehdotus tuntui orjakaupalta. Entinen senaattori, maatalousmies A.Osv.Kairamo, taas arveli, että elintarvikkeiden saannin; kannalta kalilannoitteiden saannilla Saksasta saattoi olla tärkeä merkitys. Kalisuolaa Saksassa oli rajattomasti, mutta työvoimapulan takia sitä ei sieltä saatu. Sen vuoksi saattoi parin kolmen tuhannen vangin lähettäminen sinne merkitä paljon.

Tähän replikoi oululainen I.F.Lantto ettei hän soisi, että noita kansalaisia; niin kurjia kuin he ovatkin, kuitenkaan vaihdettaisi kalilantaan. K.J.Ståhlberg arveli myös, että vankien lähettäminen vastoin heidän tahtoaan »on omiaan herättämään suuria epäilyksiä, ellei se ole kokonaan mahdottomana pidettävä» Lakivaliokunta, jossa mm. Alkio istui asettui hänen kannalleen, vankeja voitiin lähettää Saksaan vain heidän omalla suostumuksellaan edellyttämällä, ettei heitä pidettäisi terveydelle vaarallisessa työssä. Ialivaliokunnan ehdotuksen puolesta puhuivat eduskunnassa pääasiassa tasavaltalaiset, mm. Ståhlberg, Alkio ja Lantto.

Asiassa oki vähällä käydä ikävästi, sillä äänestyksessä senaatin kanta — jonka mukaan vankeja siis voitiin senaatin harkinnan mukaan lähettää Saksaan — voitti äänin 63-35 (67-29). Esimerkiksi Ingman kannatti tätä ja vetosi mm. siihen, että Saksa oli uskonpuhdistuksen maa. Mutta hänkin vaati täysiä takeita vankien inhimillisestä kohtelusta. Kun omassa maassa vallitsi huutava nälänhätä ja vankileirien kurjuus oli yleisesti tunnettu, lienee ymmärrettävää, ettei Alkiokaan tulenpalavan innokkaasti vastustanut senaatin ehdotusta, vaikka ehdottomasti asettuikin vapaaehtoisuuden kannalle. Täkäläiset olot silmissään hän näki Saksaan viennissä hyviäkin puolia, kunhan vain riittävät takeet vankien hoidosta ja kohtelusta saataisiin.

On luultavaa, ettei hän tuntenut Saksan elintarviketilannetta. Melkoinen määrä vankeja ilmoittautuikin vapaaehtoisesti, kaikkiaan 2 337. Vankileireihin oli näet lähetetty kaavakkeita, joihin vapaaehtoisesti Saksaan haluavat saivat kirjoittaa nimensä. Saksan romahtaessa syksyllä 1918 tämäkin asia raukesi — onneksi.

Miten paljon osuutta Alkiolla tähän vankiasian »onnelliseen» ratkaisuun oli, jäänee selvittämättä. Varmaa vain on, että hän tässäkin oli »oikealla asialla». Keskusta suhtautui alunperinkin suopeammin punavankeihin kuin oikeisto, kun se mm. kannatti laajempaa armahdusta, joskaan ei niissä mittasuhteissa kuin sosiaalidemokraatit. Ennen pitkää oli kuitenkin pakko kaikkien todeta, että olosuhteet vankileireillä olivat niin surkeat, että armahdukset oli heti pantava toimeen. 19.10.1918 julkaistu ensimmäinen armahdus- »paketti» vapautti 30 500 vankia ehdonalaiseen vapauteen. Armahdusten yhteydessä oli muidenkin tuomioita tuntuvasti alennettu; kuolemanrangaistukset mm. elinkautiseksi vankeudeksi, nämä 12 vuodeksi ja yli 6 vuoden vankeusrangaistuksista kolmasosa vähennetty.«

Runsas puolet jäi vielä »ristikkojen» taakse ja näiden armahduksesta käytiinkin sitten vuosia kestävää väittelyä, aika ajoin hyvinkin kiihkeätä. Uudelleen eduskuntaan päässeillä sosiaalidemokraateilla oli armahduskysymys 1919 yhtenä vaalivalttina, ja eduskunnassa »punakaartilaisten asianajaja», edustaja Väinö Hakkila, teki asiasta välikysymyksen, jossa koristelematta tiedusteliin hallitukselta, oliko se tietoinen laittonilsta teloituksista, tutkintovankien kiduttamisesta, kurjien vankien asioitten hitaasta käsittelystä jms.

Välikysymykseen hallitus antoi vastauksensa 30.4.1919, mikä osoitti ainakin hyvää halua paneutua asiaan. Santeri Alkio, silloinen ministeri, ehdotti maalaisliittolaisten ryhmäkokouksessa 4.5.1919, että aluksi otettaisiin tutkittavaksi kaikkien niiden asia, jotka oli syyttömästi teloitettu, niin valkoiset kuin punaiset, ja sen jälkeen järjestettäisiin näiden omaisille, leskille ja lapsille korvausta. »Mikä sisällinen eheytys saataisiin, kun Helsingin vapautusjuhlien yhteydessä toteutettaisiin jokin hallituksen lupaus Hakkilan välikysymykseen», Alkio arveli tuumaellen viikkoa myöhemmin, että »amnestia pitäisi olla siinä mukana».

Kuitenkaan Alkio ei halunnut amnestia-asiaa kiirehtiä sillä tavoin kuin lakivaliokunta ja oikeusministeri K.G.Söderholm.

Jälkimmäinen selosti näet 15.5.1919 ministeritovereilleen ehdotusta, jonka mukaan muille vangeille paitsi murhaajille, ryöstäjille jms. myönnettäisiin armahdus. Tästä syntyi hallituksessakin erimielisyyttä. Ministeri Soininen kannatti ehdotusta, Hahlkin hyväksyi sen »vähän epäillen», mutta Kallion mielestä rangaistusaikojen lyhentäminen olisi riittänyt.

Nyt kuitenkin Alkio osoittautui jyrkimmäksi. Hänen mielestään riitti kun myönnettäisiin armahdus kaikille, joilla oli enintään kolmen vuoden tuomio — mutta näille olisi myönnettävä myös ehdollinen kansalaisluottamus, jonka he heti menettäisivät, jos tekisivät jonkin rikkeen. Muut tuomiot oli tarkistettava, sillä »mitä aijotaan nyt sosialisteilta vaatia vastineeksi ehdotettua armahdusta vastaan?», Alkio kysyi arvellen, että laaja amnestia rohkaisisi punaiset uuteen kapinaan.

Oikeusministeri piti kuitenkin mahdottomana suorituttaa Alkion vaatimia uusia tutkimuksia syytettyjen suuren määrän vuoksi. Joukkoarmahdusta jäätiinkin vielä odottamaan. Myös eräässä toisessa kysymyksessä Alkio oli ehdoton. Hän, joka aina uumoili uutta kapinayritystä, ei heinäkuussa 1919 ollut valmis armahtamaan Muurmannin legioonalaisia, »koska se merkitsisi 1 500 upseeria punaiselle». Holsti ja Kalliokin olisivat puoltaneet legioonalaisten kotiin pääsyä, mutta sotaministeri Berg asettui Alkion kannalle, ja tämä kanta sitten voittikin, kunnes Englannin painostus syksymmällä laukaisi asian legioonalaisten eduksi.

Kesällä 1919 Alkio kuitenkin näyttää tarkistaneen kantansa »suureen armahdukseen» nähden. Asia tuli eduskunnassa esille heinäkuussa 1919 sos.dem. edustajien Huplin ja Tannerin siitä tekemän eduskuntaesityksen pohjalta. Oikeiston taholta selitettiin, että kapinallisten saarnat vankeustuomiot eivät olleet kosto vaan oikeudenmukainen rangaistus rikoksesta. Tällä perusteella ei armahdusta myöskään pitänyt myöntää sellaisille henkilöille, jotka eivät osoittaneet katumusta.

Keskustapuolueiden enemmistö taas vaati armahduksen myöntämistä vetoamalla siihen, että jatkuva vankeus oli vain omiaan herättämään katkeruutta yhteiskuntaa kohtaan.

Maalaisliiton piirissä kysymys johti pitkiin neuvonpitoihin. Osa ryhmästä mm. Joukahainen ja Manner, yhtyi oikeistoon. Mutta Alkio painotti lain hyväksymistä lähinnä siksi, että valkoisista ja punaisista piti tulla yksi kansa.

Hallituksessa syntyi nyt ristivetoa, sillä sosiaaliministeri Alkiota asettui vastustamaan vanha ystävä, maatalousministeri Kyösti Kallio ja oikeusministeri Kahelin. Alkio ei kuitenkaan horjunut vaan piti eduskunnassa, kun armahdusasia tuli ratkaisevaan käsittelyyn 16.12.1919 yhden »suurista eduskuntapuheistaan» tuomiten aluksi punakapinan, jota hän täydellä syyllä piti rikkeenä myös sosiaalidemokratian periaatteita vastaan. Näin Alkio mm.:

»Kapinallinen bolshevismi, joka maassa oli yhtäkkiä venäläisten kanssa vallan kaapannut, oli silloin asettunut taisteluun ei ainoastansa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan, vaan myös taisteluun sosialidemokratian entisyyttä, samalla kuin porvarillisuuden tulevaisuutta vastaan. Se oli ylipäänsä tilapääinnostuksen valtaamana temmanut käsiinsä aseen, jolla se tahtoi ruhjoa kaiken mitä suomalainen yhteiskunta oli siihen saakka rakentanut, aseman, jonka pohjalta se myös tahtoi rakentaa sen uuden »idealisen» yhteiskunnan, joka bolsheviikkien silmäplirissä häämöitti. — — —Kapina, joka siten syntyi oli samalla, kuin se oli tähdätty isänmaan yhteiskuntalaitoksia, isänmaan kansaa, omaa puoluejärjestöä vastaan, se kapina samalla muodostui maanpetokseksi, jonka kautta Suomen tulevaisuus sillä suurella hetkellä, joka historiallisesti oh saapunut, jolloin Suomen piti muodostua itsenäiseksi valtakunnaksi, oli vähältä tuhota koko historiallisen tapauksen.»

Yritys ei onnistunut vaan johti tunnettuihin surullisiin seurauksiin, mm. 80 000 kapinallisen vangitsemiseen. Alkio sanoi olevansa selvillä siitä, että äärivasemmisto tyytymättömänä sosiaalidemokraatteihin suunnitteli uutta kapinaa, eduskuntajärjestelmän »poispyyhkimistä». Se ei tulisi onnistumaan, Alkio arveli päätellen silti:

»Mutta se mihin tämä uhka velvoittaa keskustaa on rauhan rakentamiseen. Meidän on korotettava rauhan lippua silläkin uhalla, että se rauha, jota me yritämme tässä maassa sisällisesti rakentaa, tulisi keskustapolitiikalle tuhoksi. Asia on nimittäin sillä tavalla, että jos tähän jää vain se taistelueduskunta, jonka äärimmäinen oikeisto ja äärimmäisin vasemmisto keskenään muodostavat, kaikin saamme olla vakuutettuja siitä ettei se ennusta parlamentarismiile hyvää eikä se ennusta hyvää myöskään tälle kansalle ja valtakunnalle. Sen vuoksi on keskustan asia koettaa järjestää asiat niin, että niiden luokkien kesken joita sosialidemokraattinen ryhmä tässä eduskunnassa edustaa, sekä niiden luokkien kesken, joita me sekä oikeiston edustajat edustavat, joka ei voi perustua enää luokkakostoon, vaan joka perustuu siihen tulevaisuuden ajatukseen, että valkoisista ja punaisista täytyy tässä maassa välttämänömyyden pakosta tulla vielä yksi kansa. Voi olla, että se toivelma on mahdoton, liian utopistinen, mutta se on kuitenkin sen arvoinen, että sen vuoksi tässä eduskunnassa kannattaa tehdä mitä voidaan. Pahinta mitä siitä saattaa olla seurauksena, on keskustan oma pettyminen. Mutta historia ei tule sitä tuomitsemaan keskustalle häpeälliseksi.

Kun minä yksityisenä olen päättänyt puolustaa tämän lain laiksi tulemista, teen sen nimenomaan sillä edellytyksellä, että sosialidemokraattinen ryhmä, ne heistä jotka tässä maassa aikovat rakentaa puhtaan parlamentarismin pohjalle, takaavat että se amnestia, joka tässä tulee heidän tahtonsa mukaan annetuksi, että se amnestia tulee ryhmän kannalta oikein käytetyksi.»

Kansallinen eheyttäminen, joka punakapinan jälkeen oli yksi Alkion valtiopäivätoiminnan pääteemoja, johti hänet nyt jossakin määrin muuttamaan keväällistä kantaansa. Hänen vaikutusvaltansa oli siksi suuri, että huolimatta oikeusministeri Kahelinin kovasta vastustuksesta, jossa tätä kannattivat mm ministerit Berg, Kallio, Lundson ja Pohjanpalo, armahduslaki hyväksyttiin. Kahelin otti niin pahakseen, että jätti erohakemuksen. Mutta Alkio piti lain voimaan saattamista erittäin tärkeänä nimenomaan, kuten hän puheenvuorossaan huomautti, oikeistososialistien tukemiseksi boläevikkeja vastaan. Tällä tavoin todella kiirehdittiin sosialistien kahtiajakoa, sillä »ellei amnestia olisi annettu, olisi oikeistososialistit yhtä hyvin voitu työntää bolsevikkien leiriin.» Alkio — tosin liioitellen — arveli.

Edelliset olivat itse hyvin selvillä asian tärkeydestä äänestäjäkuntaansakin silmälläpitäen ja taistelivat kynsin hampain, mm. käyttämällä jarrutusta eduskuntakeskustelussa lopullisen armahduksen puolesta. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin asia oli saatu selvitetyksi loppuun saakka ja ymmärtäväisempi suhtautuminen »vuoden 1918 miehiin» voitti aikaisemmin esiintyneen kostoajatuksen, Tanner sanoo. Yksi niistä, joiden oli vaikea sulattaa laajoja, summittaisia armahduksia, näyttää olleen »valkoinen kenraali» Mannerheim, jonka kunniaksi on tosin mainittava, ettei hän hyväksynyt summittaisia teloituksiakaan.

Alkio oli tässä kysymyksessä, kuten monessa muussakin samanaikaisessa kiistassa laajakatseisempi. Hän ei nähnyt armahduksissa oikeiston pelkäämää vaaraa vaan pelastuksen maan yhtenäisyydelle, joka mm. Suomen puolustuksen kannalta oli hänestä tärkeintä.

Ajan tapahtumia ajatellen on syytä todeta, että maa oli vielä sotatilassa ja sen itsenäisyyttä vastaan todella vehkeiltiin rajan takana. Pitkälle viedyt armahdukset kuohuttivat tästäkin syystä mieliä. Vieläpä korkein oikeus vastusti lain silmissä melko karkeitten rikosten tekijäin armahtamista, mutta sosiaalidemokraatit puolestaan vaativat sitä varsin ärsyttävällä tavalla, jopa niin, että vuoden 1918 kapinallisia ei olisi saanut lainkaan pitää kapinallisina, vaan oikeutettujen vaatimusten puoltajina.

Tätä taustaa vasten on Mannerheiminkin suuttumus ymmärrettävä. Armahdus oli hänestä »valkoisen Suomen herjaus». Tampereen vapautuksen kaksivuotisjuhlassa Mannerheim suorastaan jyrisi kuulijoilleen: »Eilispäivän maanpetturit, jotka nyt ovat vapaina, vehkeilevät kuten ennenkin muiden vapauden päänmenoksi – – – ja kymmenettuhannet punaiset rikolliset, jotka ovat saaneet kansalaisoikeutensa ovat mukana päättämässä elintärkeistä kysymyksistämme. Kaikki johtuu pyrkimyksistä luoda umpeen heidän Suomensa ja meidän Suomemme välinen yhteiskunnallinen kuilu, mutta jos kysyn teiltä, jotka olette kokoontuneet tänne kaikkialta maasta, mitä siitä on seurannut tiedän teidän vastaavan että viha ja julkeus ovat kasvaneet myönnytysten ja rankaisematta jäämisen myötä, ja että vaatimukset ovat vain lisääntyneet. Rauhaa ei ollut vielä tehty ja kamppailu aaltoili yhä edestakaisin Itä-Euroopan tasangoilla. Puheessa ilmeni huoli maan tulevaisuudesta ja suuttumus sen johdosta, että »sekä puheissa että kirjoituksissa rankaisematta harjoitettiin bolsheviikkipropagandaa, joka mitä häikäilemättömämmin valmistelee uutta kapinaa».

Alkio ja Kalliokin näyttävät kumpikin olleen myöhempiin armahduksiin nähden suhteellisen pidättyviä, vaikka olivatkin hyviä ystäviä Ritavuoren kanssa, joka erityisesti sisäministerinä ollessaan ajoi innokkaasti armahdusasiaa. Tarton rauhansopimuksen perusteella armahdettiin, vaikka maalaisliitto ryhmäkokouksessaan 15.11.1920, vastusti uusia kapinavankeja ja kansalaisluottamus palautettiin 20 000:lle. Tämä armahdus ei riittänyt sosiaalidemokraateille, jotka erityisesti olisivat vaatineet Venäjälle paenneen, mutta sieltä pian palanneen Valpas-Hännisen vapauttamista. Kun Valpas kumminkin tuomittiin pitkäaikaiseen vankeusrangaistukseen on Alkion ja Kallion kirjeenvaihdosta näkevinään, että Valppaan asia jäi vaivaamaan Alkiota. Sen sijaan Kallion mielestä oli merkillistä, että vain »tavalliset syylliset kärsivät», — hän piti suurimpina syyllisinä Työmiehen toimittajia — erityisesti siis päätoimittaja Valpasta.

Amnestia-asia oli Alkiolle erittäin vaikea, koska hän toisaalta suri vangittujen, harhautuneiden kansalaistensa kohtaloa, ainakin jossakin määrin tietäen vankileirien ja vankiloidenkin surkeat olosuhteet. »Amnestiaa ei ratkaistu ihmisyyden vaan politiikan kannalta», Alkio ryhmäkokouksessa 10.2.1921 mm. sanoo. Toisaalta hän oli myös selvillä kapinakiihoituksesta, jota Venäjältä käsin ohjattiin. »On pidettävä huolta siitä, ettei kapinaa tule — — jos kapina puhkee niin nykyinen sos.dem. ryhmä tuskin asettuisi meitä puolustamaan, kun meitä vangitaan ja ammutaan», Alkio päätteli jo 1921.

Näin ollen oli ymmärrettävää, että Alkiokin oli asian takana kun Kyösti Kallion hallitus tarttui kovin kourin uudesti syntyneeseen, kapinaa valmistelevaan kommunistipuolueeseen.

Elokuussa 1923 hallituksen maalaisliittolainen oikeusministeri Otto Akesson, vt. sisäministerinä antoi käskyn pidättää yli 200 johtavaa kommunistia, joukossa lähes kaikki »Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen» kansanedustajat sekä puolueen toimitsijoita ja lehtimiehiä. — Kallio lienee itse pitänyt  tempausta rohkeutta vaativana, sillä itäraja oli avoin. Perusteltua syytä ei liioin kaikkiin pidätyksiin löydetty vaan huomattava osa pidätetyistä oli laskettava heti vapaaksi. Tässä vaiheessa (23.8.1923) Alkio kirjoitti Kalliolle kirjeen, joka osoitti hänen olevan täysin »Kallion leikkauksen» (so. kommunistipidätysten) takana.

Alkio kirjoitti: »Kommunistivapautukset herättivät todella kiusallista huomiota. Aiotteko vapauttaa siinäkin tapauksessa, että korkein oikeus vastustaa?» Turun hovioikeus antoi tavallaan tähän vastauksen määräämällä 12.10.1923, että kaikki syytteeseen asetetut kommunistiset kansanedustajat oli pidettävä vangittuina tai tavattaessa vangittava.

Kommunistipidätyksissä joihin tietenkin oli Ståhlbergin suostumus, seisoi Alkion tavoin koko maalaisliiton eduskuntaryhmä lujasti Kallion takana, ja tämän menettely sai 7.12.1923 eduskunnankin hyväksymisen Tannerin tehtyä siitä luottamuskysymyksen. Lempeys rikkoneita kohtaan ei muutenkaan tehnyt Alkiota hölläkätiseksi. »Kättä pitempää» hänkin oli valmis tarjoamaan Suomen nuorisolle isänmaan
puolustamista varten.

Alkio, jääkäritja asevelvollisuus

Alkio ei ollut koskaan sotaväen ihailija, varhain omaksuttu pasifismi istui pohjallaaika lujasti ja aina vapaussotaan saakka.’ Tällöin Alkio näki puolustusvoimien tarpeellisuuden. Marraskuun suurlakko ja sen jälkilevottomuudet tekivät hänet suopeaksi nimenomaan suojeluskuntajärjestölle. Sodan ratkaisussa Alkio puolestaan antoi erityisen tunnustuksen jääkäreille, joihin hänen suhtautumisensa ei siihen asti ollut aivan varauksetonta. Mutta asia muuttui nyt, ja ns. Härmän kympin, ainoan jääkärilahjan lopullinen järjestäminen heille oli suureksi osaksi Alkion ansiota.

Hankkeen olivat kesällä 1918 panneet alulle eräät Etelä-Pohjanmaan aktivistit, joukossa mm. Vihtori Kosola ja Juho Ekola. Jääkärille piti heidän ehdotuksensa mukaan maksaa 250 mk jokaista Saksan armeijassa palveltua kuukautta kohti.

Asia ei kuitenkaan tahtonut ottaa tulta Ingmanin hallituksen alkuaikoina; jääkärirahaa ei otettu tulo- ja menoarvioon. Varovainen Ingman epäili ententen suuttumusta, jos palkittaisiin »saksalaista» joukko-osastoa, puolustusministeri Waldenin mielestä taas jääkärit olivat poikkeuksellisen nopeissa ylennyksissään saaneet riittävästi erikoispalkintoja ansioistaan.

Kun hanke näin tuntui jäätyvän, Artturi Leinonen, jääkärivärväri hänkin, tarttui asiaan. Hän matkusti Helsinkiin ja siellä selvisi, että rahaministeri K.Castren kyllä olisi ottanut jääkäripalkkion budjettiinsa, jos pääministeri vain olisi suostunut.
Leinonen kertoo:

Nyt lähdin Säätytalolle, jossa tiesin tapaavani Santeri Alkion. Löysinkin hänet maalaisliiton ryhmästä, jossa oli kokous parhaillaan menossa. Olin jo aamulla Alkiolle kertonut, millä matkalla olin, ja luvannut tulla hänelle ilmoittamaan mitä hallituksesta kuuluu, Alkio istui kokouksessa puheenjohtajan paikalla, mutta ilmestyessäni ovensuuhun hän keskeytti kokouksen ja pyysi minua selostamaan ryhmälle hallituksessa käyntini tuloksen. Tein sen, ja lopetettuani pyysin ryhmän myötävaikutusta siihen, että tuo vaatimaton tunnustuspalkkio jääkäreille saataisiin menoarvioon. Lopetettuani Alkio kysyi, oliko ryhmässä ketään, joka vastustaa asiaa. Ketään ei ollut. Alkio lopetti kokouksen ja sanoi menevänsä puhelimeen. Jäin odottamaan.

Alkio tuli pian otsa rypyssä takaisin ja sanoi, ettei tunnu tulevan selvää puhelimitse,v’eiväthän ne edes ymmärrä hävetä, siellä on käytävä paikan päällä’. Hän käski minuavmenemään kahvilan puolelle odottamaan, pani palttoon ylleen ja lähti valtioneuvostoon.

Hän viipyi hyvän kotvan ja lausahti tullessaan:

— Se on selvä nyt.

Ja niinhän se oli. Mutta lujasti oli pinninyt ’Iso Lauri’ vastaan vieläkin, ja vasta kun Alkio ilmoitti, ettei hänen ryhmänsä ryhdy ensinkään käsittelemään budjettia, ennen kuin menoarviossa on myös jääkäriraha, pääministeri taipui.»

Mutta hitaat ovat herrojen kiireet, ja jääkärit kävivät jo välillä malttamattomiksi. Alkion vanha tuttu, jääkärivänrikki Nikke Pärmi kirjoitti huolestuneena Alkiolle 12.1.1919, että tämä »eduskunnan herra varapuheenjohtaja vaikuttaisi siihen, että jääkärilahja maksettaisiin hallituksen lupauksen mukaisesti». Näyttääpä Pärmi hiukan pelänneen, että rahat loppuisivat kesken, sillä hän ehdotti, että vain ne jääkärit saisivat täyden lahjapalkkion, jotka olivat moitteettomasti palvelleet
Saksassa ja osallistuneet vapaussotaan.

Alkio päättelikin 22.1.1919, että oli ryhdyttävä tositoimiin jääkärirahan maksamiseksi. Tätä vauhditti vielä Pärmiltä saapunut uusi 31.1.19 päivätty kirje, jossa Pärmi Alkiolle kunnioittavasti ilmoittaa:

»Näyttää siltä, että nykyinen valtioneuvosto asettuu vastustamaan jääkärien lahjarahaa. Rohkenen sen vuoksi kääntyä pyynnöllä Teidän puoleenne luottaen Teidän vaikuttavaan asemaanne ja suosiolliseen avuhatsuuteenne, että Te jos mahdollista vaikuttaisitte asiamme eduksi.»

Tuntuu kuitenkin siltä, kuin parhaillaan meneillään oleva valtiomuototaistelu ja kilpailu Mannerheimin ja Ståhlbergin välillä olisi hiukan jäähdyttänyt Alkion ja maalaisliiton intoa jääkäripalkkioasian ajamisessa. Jääkärien parissa näytti todella olevan »kahrenlaista ilmaa», hallituskin jarrutti, mutta asia rupesi järjestymään kun hallitusvaihdos tapahtui, jolloin mm. jääkäritoimiston hoitaja E.E.Kaila ilmoitti 26.4.1919 ministeriksi tulleelle Alkiolle jääkärien puolesta, että »jääkärit nyt kun tasavalta on todellisuus ovat sille lojaalisina kaikki luopuneet monarkiasta».

Nyt ei näytä mitään estettä olleen jopa 10 miljoonan markan jääkärilahjan suorittamiselle valtion varoista. Siitä tuli n. 5 000 markkaa kullekin jääkärille.

Jääkärien arvostamiseen sisältyi kuitenkin tietyjä varauksia Alkion puolelta. Mainittakoon, että mm. Nildce Pärmi kirjeessään 15.4.1919 ilmaisi jälleen kunnioituksensa Alkiota kohtaan ja samalla toivoi, että nyt uusi hallitus olisi valmis Pietarin operaatioon. Tässä taas Alkio jätti Pärmin vastausta vaille ja jääkärimme puolestaan vähän myöhemmin suullisessa keskustelussa vastasi vältellen Alkion tiedusteluun, mikä oli jääkärien kanta valtiokysymyksessä. Nämä eteläpohjalaiset tuntuvat kumpikin oppineen hivenen diplomatian vaikeata taitoa.

Kuitenkin oltiin samoilla linjoilla, kun Pärmi mainitussa keskustelussa (10.5.1919) valitti armeijan »ryssäläisyyttä» ja jääkäriupseerien syrjimistä. »Ryssäläisyyttä huomaa maamme poliittisellakin alalla, joskaan ei niin silmiinpistävästi kuin armeijassa», Pärmi selitti Alkiolle. Alkio puolestaan sanoi »kuulleensa mielenkiinnolla virtauksista ja toiveista jääkäriemme keskuudessa» ja vakuutti:

»Ainakin minä tunnen ehdottoman veljeydentunteen vaativan omalta osaltani, mikäli minulla on siihen vaikutusvaltaa, toimimaan siihen suuntaan, että Suomen nuori armeija ja sen jääkärijohtajat saavat tässä maassa heille kuuluvan tunnustuksen. Tämän tervehdyksen pyydän kansalaisena esittää kunnon jääkäreillemme.»

Alkion välit jääkäreihin pysyivät kyllä kaikesta huolimatta kauan viileähköinä. Syitäkin varovaisuuteen oli. Se, että eräät tunnetut jääkärit kesällä 1919 ottivat kantaa presidentinvaaleihin, lienevätpä jotkut heistä uhkailleetkin Ståhlbergia, ei miellyttänyt Aikiota. Jääkäriliitto oli lisäksi eräänlainen »valtio valtiossa», jollaisesta Alkio ilmeisesti ei pitänyt, vaikka antoikin suuren arvon itse aatteelle ja sen saavutuksille vapaussodassa. Jääkärien pääasiamiehen E.E.Kailan tultua Alkion »sotakirjeenvaihtajaksi» Helsinkiin suhde jääkäreihin ilmeisesti parani, joskin pienempiä hankaluuksia edelleen esiintyi — kuten Wilkaman jutussa.

Suhteellisen myönteinen suhde suomalaisiin jääkäreihin ei sinänsä merkinnyt positiivista asennetta itse sotalaitokseemme, joka sekavine päällystöaineksineen, jopa vaarallisen tuntuisine »everstiklikkeineen», juopottelevine upseereineen ja sadistisine alipäällystöineen herätti Alkiossa vähintään vastenmielisyyttä. Tätä ei suinkaan vähentänyt se ankara »äksiisi», jonka alaiseksi oma poika Santahaminassa joutui, kun tämän joukkuetta mm. tuntikaupalla »santsattiin» niin, että vierustoveri, eräs kaupunkilaisylioppilas, kuoli.

Poika Paavokin tunsi itsensä lomalle päästyään sairaaksi, ja Alkio kirjoittaa edelleen päiväkirjaansa (30.12.1922):

»Jos hänen yskänsä nyt yltyy ja ne raakalaiset eivät anna edes lääkäriä? Toivon, että hän koettaa päästä hoitoon.»

Alkion kuten muunkin maalaisliiton ihanne oli itse asiassa kansanmiliisi. Maalaisliiton vaaliohjelmassa 1917 oli selitetty, ettei Suomen tulisi ylläpitää sotaväkeä hyökkäyssotaa varten. Rauhanajan maanpuolustus taas oli järjestettävä arpomalla tai palkkaamalla palvelukseen otetulla kansalliskaartilla. Vihollisen uhatessa kutsuttaisiin koko miehinen väestö aseisiin kansalliskaartista saatu päällystö johtajanaan.

Tämä kansanmiliisilaitos-ajatus oli Alkiolle kauan hyvin läheinen. Liittyihän se  sitten suojeluskunta-aatteeseen, jota Alkio alusta lähtien kannatti. Hän ja muutkin maalaisliittolaiset kammosivat kaaderiarmeijan yläluokkaisia piirteitä, joita oli mainittu »äkseeraus», »paraatiloisto» jms Kansanmiliisi liittyi sen sijaan satoja vuosia vanhoihin talonpoikaistraditioihin; maalaisliitolle olikin hyvin tyypillistä maanpuolustushengen korostaminen. Oltiin sitä mieltä että suurikin kansa voi sodassa sortua, jos siltä puuttui tätä henkeä, kun sen sijaan puolustustahtoinen pieni kansa selviää. Tämä liittyi siis maalaisliiton snellmanilaisuuteen, mutta oli myös puolueen suppea-alaisuutta kuvastava piirre; kansanmiliisi oli konkreettisessa mielessä kotikonnun puolustaja — ja halpa ratkaisu!

Kun suojeluskunnat vastasivat suuressa määrin maalaisliiton maanpuolustusihanteita, ajateltiin tältä pohjalta kansanmiliisilaitoksenkin nousevan. Mutta jo talvella 1918-19 oli todettava, ettei viimeksi mainittu saisi eduskunnassa kannatusta.

Tällöin maalaisliitto muutti kantaansa mutta pysyi kuitenkin kauan lyhemmän asevelvollisuusajan kannalla kuin muut porvarilliset ryhmät, jotka vaativat jopa 2 vuoden palvelusaikaa. Toinen tärkeä tavoite oli luoda maahan armeija, jossa puhuttaisiin vain suomea. Kuvaavaa oli Alkion huomautus eduskunnassa 14.1.1919, että 9 kuukauden palvelusaika riitti; sen olivat osoittaneet suomalaiset vapaaehtoiset Virossa: huolimatta lyhyestä koulutusajastaan he olivat kulkeneet voitosta voittoon.

Toisaalta Alkiolla oli esimerkiksi pappien asevelvollisuuteen nähden selvä kanta. Imperialistisessa valtiossa se ei voinut tulla kysymykseen, »mutta kun Suomen armeija on maanpuolustusta varten asetettu jalkeille on asia pyhä ja oikea, eikä saa pappejakaan vapauttaa asevelvollisuudesta, joskin he suorittavat sen omalla sarallaan», Alkio arveli.

Maalaisliitossa alkoi kuitenkin eräs siipi kallistua ajamaan vuoden palvelusaikaa. Tämä riitti, arveli asiaa puoltamaan siirtynyt Juutilainen 14.1.1919; »sapelinkalistajavaltiot» olivat hävinneet maailmansodan kun taas sodan aikana kootut armeijat olivat sen voittaneet.

Alkiota näkyy aito »laihialaisena» melkoisesti arveluttaneen se, mistä nuori köyhä valtio saisi puolustuslaitoksen vaatimat suurehkot varat. Ehkä hänet teki laitosta kohtaan suopeammaksi se hänen 1920 valtiopäivillä ilmaisemansa ajatus, että armeijaan otettaisiin — arpomalla — vain osa asevelvollisista, kuten »vanhassa väessä». Tilapäisratkaisuksi jäi kuitenkin melkoiseksi ajaksi 11/2 vuoden palvelusaika vapaussodan perintönä. Mutta kun asevelvollisuuslaki sitten tuli lopulliseen ratkaisuvaiheeseensa v. 1922 alussa Alkio näyttää monessa suhteessa tarkistaneen kantansa; armeijassa palvelisivat kaikki terveet miehet jalkaväessä vuoden, erikoislajeissa 15 kuukautta, kuten kaikki päällystökoulutuksen saaneet.

Alkio perusteli 7.3.1922 kannanmuutostaan sillä, että »asema Venäjään nähden on joutunut yhä uhkaavampaan tilanteeseen ja hyväksymällä ehdotetun lain siihen liittyvine vuoden palvelusaikomeen maahan saataisiin sellainen asevelvollisuuslald, joka ei kansaa liikaa rasita, mutta joka takaisi mahdollisuuden siinä vaikeassa taistelussa, jossa olemme itää vastaan, myö säilyttää kansallisuutemme ja valtakuntamme olemassaolon.»

Uuteen asevelvollisuuslakiin tuli nyt Alkion toimesta määräys, että vain aseelliseen palvelukseen kelpaavat hyväksyttäisiin armeijaan. Maalaisliiton »muistiinpanojen» mukaan tämä säästi valtiolta 17 miljoonaa markkaa vuodessa(?). Sen sijaan
hylättiin ryhmän ehdotus, jonka mukaan »tykkiväellä» olisi sama vuoden palvelusaika kuin jalkaväellä. Laskettiin että tämä olisi säästänyt vuosittain 6 miljoonaa markkaa(?). Erichin 600 miljoonan laivasto-ohjelma tyrmättiin maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien äänin. Jälkimmäiset äänestivät asevelvollisuuslainkin yli vaalien, mutta se tuli hyväksytyksi uudessa eduskunnassa, jossa Alkio ei enää ollut mukana. Maalaisliitto äänesti yksimielisesti lain puolesta, mutta »pumaushenkeä» esiintyi ryhmässä vieläkin. »Ei voida sitovasti todistaa, ettei 9 kuukauden palvelusaika meillä riittäisi — sen osoittavat muiden maiden ja maailmansodan esimerkit. Puolustuslaitos kaipaa myös varustustensa ja laitteittensa vuoksi nyt varsin suuria lisäkustannuksia», maalaisliiton »muistiinpanot vaalikaudelta 1919-22» kertovat; odottivatpa useat puolueen edustajat, että palvelusaikaa myöhemmin lyhennettäisiin.

Maalaisliiton siirtyminen kaikesta huolimatta vuoden palvelusaikaa kannattamaan oli suureksi osaksi Alkion viimeisten voimanponnistusten tulosta. Samalla hautautui lopullisesti myös kansanmiliisiajatus. Ajankohtainen syy kannanmuutokseen
lienee ollut, että viimeiset Itä-Karjalan metsäsissit olivat juuri paenneet Suomen puolelle neuvostojoukkojen takaa-ajamina ja yleisesti pelättiin Suomenkin joutuvan neuvostojoukkojen hyökkäyksen kohteeksi.

Tämä lienee vaikuttanut myös siihen, että maalaisliitto varsin varauksettomasti kannatti suojeluskuntamäärärahoja, vaikka poliittisia epäilyjä laitosta kohtaan toisinaan oli. Ainakaan Alkio ei liene ehdottomasti luottanut suojeluskuntiin, jotka hänen mielestään liiaksi politikoivat. Kailakin myönsi (16.2.1920) maalaisliiton ryhmäkokoukselle, että suojeluskuntapäällystö oli haalittua, kunnollisista upseereista oli pulaa, vuoden 1920 aikana oli ollut pakko erottaa n. 50 juoppouden yms. takia. Suojeluskuntien ylin johto oli kuitenkin ponnekas ja sen tarkoitusperät hyvät.

Alkio puolestaan myönsi laitoksen tärkeyden. Jo 10.2.1920 hän ryhmälle huomautti mm., että, jos suojeluskuntalaitos määrärahojen puutteessa kutistuu, on sotaväkeä lisättävä ja sen määrärahat kasvavat. Nilnpä Alkio nimenomaan ryhmäkokouksessa 22.9.1920 velvoitti ryhmänsä jäseniä saattamaan taistelun suojeluskuntalaitoksen määrärahoista, joita sosialistit aina vastustivat, hyvään loppuun. Alkion sanojen mukaan eivät tosin suojeluskuntien edustajistossa kaikki olleet luotettavia, mutta ainakin kolmannes oli —ilmeisesti nämä olivat laskelmien mukaan maalaisliittolaisia. Tuskin Alkio oli tietämätön siitä, että talonpojisto muodosti suojeluskuntaväen enemmistön. Ainakin laitos oli halvin puolustuslaitosmuoto, hän arveli.

E.E.Kailan välityksellä Alkio edelleen lähentyi suojeluskuntajärjestöä, vaikka hän ei aluksi näy aivan varauksetta suhtautuneen pitkäaikaiseen sk. ylipäällikköön Lauri Malmbergiin. Sen sijaan paikallisen suojeluskuntaväen kanssa Alkiolla oli alusta lähtien mitä parhaat suhteet. Hyvä ystävä Leinonenhan oli ensimmäinen ”piiripäällikkö», ja hyvin tuli Alkio toimeen piiripäällikkö Matti Laurilankin kanssa. Alkion ansiota suureksi osaksi oli, ettei Etelä-Pohjanmaalla syntynyt konflikteja nuorisoseurojen ja suojeluskuntien välillä, vaikka toimittiinkin, varsinkin juhla- yms. asioissa, samalla saralla.

Alkion kiinnostusta sekä armeijaa että suojeluskuntia kohtaan on kuvattu jo Ilkka-luvussa. Päätavoitteena hänellä oli molempien puhdistaminen »ryssäläi¢istä» ja liikaruotsalaisistakin aineksista ja kantahenkilökunnan raitistaminen sekä varusmiesten olojen parantaminen. Siinäkin Alkion toiminnalla oli oma merkityksensä, kun hänellä sitä paitsi oli apunaan nimenomaan E.E.Kaila ja muitakin asiantuntijoita. Kadettikoulumme ja sotakorkeakoulumme perustamisasiaa ajaessaan Alkio myös tähtäsi uuden, tervehenkisen upseerikunnan luomiseen jääkärien rinnalle ja korkeimman päällystömmekin saattamiseen omapohjaiseksi.

Kun maalaisliitossa oli armeijaan jopa karsaasti suhtautuvaa ainesta, oli tärkeää, että puolueen johtajalla oli korkea käsitys puolustuslaitoksemme »pyhästä tehtävästä». Muuten Alkio tuskin olisi nähnytkään niin paljon vaivaa sen asioissa.

Puoluejohtaja keskittää maakysymykset asiantuntijoille

»Siinä on mies, joka on syntynyt johtajaksi», Leo Mechelin lienee huudahtanut ensi kerran Santeri Alkion tavattuaan.

Alkio oli nuorisojohtaja ja puoluejohtaja jos kukaan. Merkkipäivän innoittamana puoluetoveri Vilkku Joukahainen sanoo 1922:

»Alkiosta on tullut johtaja, jonka pää näinä vuosina on ollut lukemattomia muita paljon korkeammalla ja jonka sanaa on ratkaisevana hetkinään ollut pakko kuunnella. Alkio on ollut päällikkö, jonka takana oleva armeija on vuosi vuodelta kasvanut ei ainoastaan suuruudessa vaan myös hengessä ja totuudessa.»

Kenties puoluejohtaja Alkio itse ei olisi kaikkea tätä allekirjoittanut. Joukahainen lienee oikeassa sanoessaan toisessa yhteydessä, että Alkiossa kaikkine ansioineen oli se virhe, että hän mittaamalla toisia omalla mitallaan useinkin asetti ystäviensä ja puoluetoveriensa harteille taakkoja, joita heidän inhimillisen luonnonjärjestyksen mukaan oli mahdotonta kantaa yhtä suoraselkäisesti kuin hän. Alkiolle itselleen oli maailman luonnollisin asia — tosin myös jatkuvan pettymyksen aihe — että ainakin kaikki ne, jotka tahtoivat palvella talonpojan asiaa olivat läpikäyneet sen henkisen prosessin, joka hänellä itsellään oli takanaan. Paremmin hän ymmärsi, että erityisesti uusilta kansanedustajilta puuttui kokemusta. Kun hän kipeästi tunsi ajamiensa aatteiden ja alotteiden tärkeyden hän muutenkin pyrki eduskunta-aikanaan olemaan lähes kaikkien eduskunnassa tehtyjen ratkaisujen tasalla, usein jopa niiden takana. Kuitenkin Alkion parlamenttaarista uraa seuratessa täytynee todeta, että hän aina antoi asiantuntemukselle erityisen arvon.

Niinpä hän, vaikka luonnollista kyllä piti maakysymyksiä ensiarvoisen tärkeinä, kernaasti jätti niidenkin tarkemman selvittelyn puolueensa asiantuntijoiden: Kallion, Saalastin, Pehkosen, Hahlin ja Relanderin hoidettaviksi — näillä kun ennen kaikkea oli käytännön kokemusta.

Sysäys tuli kuitenkin usein maataomistamattomalta Alkioita. Niinpä oman maan hankinta tilattomille oli kauan Alkion sydämenasia. Kun torpparikysymys 1916 oli ajautua täydelliseen kriisiin vuokrasopimusaikojen päättyessä ja torpparien levottomuuden huipentuessa Alkio 25.8.1916 kirjoitti Kyösti Kalliolle, että »torppariasiassa pitäisi päästä hyvin radikaalisiin tuloksiin, sillä jos Suomen porvaristo jo ennen olisi mennyt hieman pitemmälle asema ei olisi tällainen.»

Alkio valittiinkin samana vuonna (1916) maalaisliiton torpparivaliokuntaan yhdessä K.Kallion, L.Mäkisen ja L.Kr.Relanderin kanssa. Ja kohtalokkaana keväänä 1917 Alkio palasi vanhaan kuningasajatukseensa, että torppien itsenäisiksi lunastamista oli helpotettava valtionobligaatioilla, kuten jo 1908 toisilla valtiopäivillä oli suunniteltu. Alkio ilmaisi myös sen mielipiteensä, että ns. perintötorpat oli annettava hallitsijoilleen ilman lunastusta.

Alkio ei täten suinkaan unohtanut asutus- ja maakysymyksiä puolueohjelmia laatiessaan ja lausunnoissaan. Niinpä asutushallituksen ylitirehtööri Östen Elfving kirjoitti 11.11.1920 Alkiolle kiittäen tätä kulunkiarvion yhteydessä käyttämästään,
asutustoimintaa pontevasti puoltaneesta puheenvuorosta. Elfving sanoi odottaneensa että eduskunnasta alkaisi kuulua ääniä jotka vaatisivat asutustoiminnan alullepanoa. »Tarkoittamani (Alkion) puheen kautta on alku tehty», Elfving lopetti tunnustusta Alkiolle antavan kirjeensä.

Tämä todistaa vain, että suurissakin asutuskysymyksissä Alkio saattoi olla liikkeellepaneva voima, joskin »Lex Kallio» (1922) ja »Lex Pulkkinen» (1925) ja pienemmätkin vastaavat reformit jäivät yllämainittujen eksperttien erityisesti Kallion ja Pehkosen  hoideltaviksi — osittain siis nekin Alkion perintönä tämän poistuttua eduskunnasta. Tämän perinnön vaalimista Alkio ei aina näy hyväksyneen. Niinpä häntä tyrmistytti jo Helsingin kirjeenvaihtajalta Joh. Tammiselta 18.3.1923 saamansa tieto, että vuotta aikaisemmin hyväksytty lex Kallio oli samalla asteella kuin ennenkin. Hallitus oli laiminlyönyt asutusviranomaisten »uudistamisen» silloin kun siihen olisi ollut tilaisuus, Tamminen väitti. Kun kumpiakin mainittuja lakeja varsin vähäisessä määrässä sovellettin 1920-luvulla Alkio jälleen palaa niihin mm. kirjeessään Kyösti Kalliolle 22.9.1927. Tällöin Alkio suorasukaiseen tapaansa pamauttaa lex Kallion isälle, että lex Pulkkinen periaatteen vuoksi oli »ehdottomasti asetettava tuon toisen lain edelle, sillä se koskee vääryyden oikaisua. Jos se hylätään se merkitsee suurkapitalisteille — puutavarayhtiölle — amnestiaa ja sitä ei voi koskaan hyväksyä.»

Laihian harmaa eminenssi kolkutti täten »pääkallon paikalle» (Helsingissä) toimivia puoluejohtajatovereitaan ja Alkion painavat sanat olivat varmaan osaltaan vaikuttamassa siihen, että Kallio ja Pehkonen sitten suurelta osin toteuttivat Alkion toiveet »leivänkasvattajakansasta» (Johannes Virolainen).

Alkio ja Suomen lippu

Alkio oli varsin hyvin selvillä maansa olennaisimmista kysymyksistä. Maan hankinta ja leivän saanti olivat kaikkein ensimmäisiä hänen arvolistallaan, mutta kansallisilla symbooleillakin oli merkityksensä.

Jo aikaisemmin on mainittu, miten Alkio perustuslakikomiteassa 1917 varhain otti puheeksi miten sopimatonta oli, että Suomen laivat purjehtivat Venäjän kauppalipun alla. Tästä oli ollut paljon vahinkoa. Tuoreessa muistissa oli vielä myös Tukholman olympialaisissa koettu nöyryytys — kun Suomen pojat, Hannes ym. voittivat ja Venäjän lippu kohosi salkoon. Ainakin maamme sivistyneistössä tuntuukin alusta lähtien, heti Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen uuden asemansa symboolia, omaa valtakunnan lippua. Uusi Suometar pani jo kahden viikon kuluttua maaliskuun kumouksesta toimeen kiertokyselyn (puhelimitse), jossa tiedusteltiin pääkaupungin edustavimman sivistyneistön mielipidettä siitä minkälainen oli oleva Suomen lippu?

Suuri enemmistö oli vanhan leijonalipun — kullankeltainen leijona punaisella pohjalla — kannalla. Mainittakoon leijonan kannattajia haastattelujärjestyksessä: R.Kajanus, O.Stenroth, A.Brander, E.Kaila, L.Onerva, E.N.Setälä, K.R.Melander, Alpo Noponen, K.A.Paloheimo, Hj.Appelgren-Kivalo, Juhani Aho, Gunnar Suolahti, Hugo Suolahti, A.Serlachius, Maila Talvio, V.Tarkiainen, M.Äyräpää ja G.Komppa. Leijonalippua kannatti myös Heikki Klemetti »jos siihen voi yhdistyä laajat kansankerrokset» — muuten sinivalkoista. Täysin viimeksimainitun kannalla oli kiintoisaa kyllä, myöhemmän innokkaan monarkistin puoliso Anna Paasikivi (o.s. Forsman), joka vetosi Topeliuksen sanoihin: »Mitäpä meillä suomalaisilla
olisi tekemistä purppuran ja kullan kanssa» ehdottaen talviemme lumen ja järviemme sinen lippujemme väreiksi. Anna Paasikiven kannalla olivat vain »äkäpää» E.G.PalmEn ja tunnettu juristi Hugo Rautapää. Valtalaki- ym. taistelut veivät sitten huomion muualle, joskin senaatti näyttää asettaneen Suomen lippua suunnittelemaan komitean, tuntuupa myös Jussi Sirdnillä ja Eliel Saarisella olleen omat lippukomiteansa. Tämä näkyy Eero Snellmanin kirjeestä Alkiolle vapaussodan aattona.

Kirjeeseen liittyi Aksel Gallen-Kalelan mielipide, joten kokonainen valikoima maan parhaita arkkitehtiä ja taiteilijoita tuntuu olleen asialla. Snelmanin ja Gallen-Kalelan mielestä senaatin komitean ehdotus oli kirjava, parempi sittenkin Sirenin, mutta järkevintä olisi antaa Saarisen komitean »laatia yksinkertainen, mutta eheämpi ratkaisu».

»Hätäpäissään» Vaasan senaatti kuitenkin asettui aluksi varsin kirjavan, Norjan lippua muistuttavan ratkaisun kannalle määrätessään 27.2.1918, että Suomen väliaikaisena kauppalippuna oli käytettävä »kokopunaista lippua, jonka kullankeltainen,
sinisen ja valkoisen raidan reunustama risti jakaa 4 osaan». Tällaista Suomenlippua oli jo lippukysymyksen esivaiheessa Helsingfors Dagbladissa 1863 ehdotettu — siinä kun eräänlaisena kompromissina olisivat yhdistyneet jo Juhana herttuan aikainen punakeltainen Topeliuksen sinivalkoiseen lippuun. Vaasan senaatin lippua tuskin kokeiltiinkaan, vaan kilpailijoiksi jäivät edeleen leijonalippu ja uusi, siniristilippu, joka sai Santeri Alkiosta innokkaan puoltajan.

Punakapina oli siirtänyt lippuasian käsittelyn eduskunnassa toukokuuhun, jolloin punaisella lipulla — siltähän leijonalippu näytti, sillä leijona »kätki miekkansa ja kyntensä punaiseen niin tyystin, että keltaisen täplän huomasivat vain ne, jotka tiesivät sitä hakea tuulen puhaltaessa — tuli uusi kirjailija. Olosuhteet alkoivat muodostua sellaisiksi, ettei noita värejä voitu enää hevin heraldisillakaan perusteilla puolustaa».

Kumminkin jokunen ääni nousi vielä eduskuntakäsittelyssä leijonalippua puoltamaan. Mutta uusi Gallen-Kallelan apulaisten Eero Snellmanin ja Bruno Tuukkasen eduskuntakäsittelyn takia nopeasti muotoilema siniristilippu — nykyisemme — sai sitä enemmän kannatusta. Santeri Alkio oli sen innokkaimpia puoltajia ja lippuasian kolmannessa käsittelyssä 24.5.1918 perusteli kantaansa:
»On väitetty, että punakeltaiset värit olisivat meillä historiallisesti perusteltuja. Minun luullakseni tämä väite on kumminkin suuresti liioiteltu. Luullaan, että punakeltainen lippu ilmestyi tänne routavuosien aikana. Kalliitten peruskysymysten väreinä. Vaakunaväreinä punakeltainen kyllä ovat vanhemmat, mutta eihän kukaan tahtone väittää, että jokaisen kansan vaakunavärit ehdottomasti kuuluisivat lippuun. Vanhemmat lippuväreinä täällä ovat sininen ja valkoinen. Olen kuullut, että sinivalkoinen lippu liehui tuulessa mm. kun Maamme-laulu ensi kerran laulettiin. Siinä on myös jonkun verran historiallista traditsionia. Minä puolestani olen aina ollut sinivalkoisen lipun kannalla ja olisin luullut, että muutkin olisivat tahtoneet panna Suomen lippuun juuri nämä kaksi väriä. Mutta kun täällä on verrattain huomattava mielipide myös punakeltaisten värien puolella, olen suostunut siihen, että yhdessä lipussa ratkaistaan koko hpputaistelu-riita siten, että siihen asetetaan myös Suomen vaakuna.»

Nämä mielipiteet sinkautti Alkio myös eduskunnassa vastustajilleen, leijonalipun kannattajille ja huomautti mm edustaja Schybergsonille, joka oli väittänyt, että sinivalkoinen lippu etäältä katsottuna ja likaisen »ei näytä juuri miltään», etteivät likaantuneet punaiset liputkaan näyttäneet varsin kauniilta. Sitten Alkio jatkoi: »Joka tapauksessa minä panen erittäin suurta merkitystä siihen, että kun me nyt ensi kerran virallisesti vahvistamme Suomen lipun olisi veristä pilkkaa, että liput olisivat punaisia, kun kansan Suomessa on punaisen kapinan aikana täytynyt niitä kumarrella.» Lippuasia osoittaa sikäli Alkion sanan painaneen vaakalaudalla, että se, huolimatta arvovaltaisista toista mieltä olevista, ratkaistiin hänen toivomallaan tavalla. On tietenkin vaikea arvioida miten suuri osuus suunnittelijain, Tuukkasen, Snellmanin ja vaisumman Akseli Gallen-Kallelan mielipiteillä oli asian ratkaisuun. Ilmeisesti Alkion kanta sai riittävää tukea, sillä sinivalkoinen ristilippumme ja valtiolippu vaakunoineen hyväksyttiin eduskunnassa 29.5.1919.

Kun asia ei Pohjanmaalle siirtyneen Alkion mielestä sujunut tarpeeksi nopeasti, riitti paikalla olleen todistajan, Ilmari Turjan, mukaan puhelinsoitto senaattori Kalliolle: »Pankaa toimeksi vaan. Kyllä ne (vastustajat) sillä uskoo.» Siniristilippumme tuli viralliseen käyttöön 16.6.1918.

Politiikka asevelvollisuutta; Ritavuoren murha

Ei käyne kiistäminen, että Santeri Alkion sana painoi näihin aikoihin paljon asiassa kuin asiassa. Alkio ei luonteeltaan kuitenkaan ollut vain johtaja ja käskijä, vaan ennen kaikkea myös puolueensa työjuhta. Juuri hänen laadittavikseen tarvittaessa vaaliohjelmat, -julistukset yms. annettiin, kun hänen terävä älynsä ja kynänsä hyvin tunnettiin ja alttiutensa tiedettiin.

Kunnianhimoahan Alkiolla ei ollut.

»Jos vain parjaajani aavistaisivat kuinka vähän minä himoitsen valtaa. — Kuinka sydämestäni aina kaipaan rauhallista pienviljelijän elämää, rauhan ja rakkauden elämää, kyllä rehellisimmät heistä vähemmän kertoisivat rumia tekojani», Alkio mm. 2.3.1919 kirjoitti päiväkirjaansa.

Tällöin oli Vaasa-lehti todella harvinaisen ilkeästi esitellyt »kolme presidenttiehdokasta»: Alkion, Tokoin ja Mannerin sanoen vielä, että kahdella viimeksi mainitulla — kapinapäälliköillä — oli enemmän hallinnollista kokemusta. Paavo Alkio on kertonut, että hänen isälleen politiikka oli eräänlaista asevelvollisuutta.

Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän politiikka tuntui pakkotyöltä. Hän oli tosi huolissaan eräissä politiikan vaiheissa. Etenkin hallitusmuototaistelussa hän oli joskus aivan allapäin, mutta ei toivoton. Santeri Alkio sai »suunnattomat määrät haukkumakirjeitä», Paavo Alkio kertoo. Näitä ei ole tuhansien kirjeiden joukossa juuri nimeksikään säilynyt, sillä Alkio ei paljonkaan välittänyt niistä. Kun häntä esimerkiksi syytettiin liittoutuneiden lahjomaksi, häntä harmitti vähemmän kuin nauratti. »Mutta se koski, kun hän ajoi maalle tasavaltaa, ja asia käännettiin niin, että hän pyrki itse presidentiksi. Ilahtui sitten asian kehityksestä», Paavo Alkio kertoo.

Tämäkin selittää miksi Alkio niin jyrkästi heti alkuunsa tyrmäsi presidenttiehdokkuutensa ja kieltäytyi muistakin korkeista luottamustehtävistä, joita hänelle eduskuntaryhmässä tyrkytettiin. Tämä taas ei johtunut yksin siitä, että Alkion kyvyt tunnettiin, häntä myös rakastettiin, jopa jumaloitiin. Joskin myös tilapäisesti melkein vihattiin, ainakin kadehdittiin omassa ryhmässäänkin. Mutta soraäänet vaikenivat pian, sillä mistä olisi ollut Alkiota moitittava? Mutta tuskin voitaneen kieltää, että jonkinlaista kilpailua nimenomaan Alkion ja Kallion kesken esiintyi, joskin pääasiallisesti vain Kallion taholta. Toisinaan on myös havaitsevinaan, että ainakaan itäsuomalaisten edustajain ihailu ei ollut yhtä vilpitöntä kuin muiden ryhmän edustajien.

Kaikkien täytyi toisinaan havaita Alkion pohjalainen kiivaus ja äkkipikaisuus. Mutta kukaan ei liioin voinut sanoa, että hänen mielipidettään ei olisi otettu huomioon — vaikkei suinkaan aina ehdottomasti kuuloon. Nollia ei Alkio olisi suvainnutkaan. Alkiolla oli myös muuan heikkous, jos niin voi sanoa: hän kallisti melko alttiisti korvansa huhuille.

Tämä tuli erityisesti näkyviin Ritavuoren murhan yhteydessä. Heikki Ritavuori oli keskustapoliitikoista pystyvimpiä, mutta samalla itsepäisimpiä miehiä. Hän myötäili määrättyyn rajaan asti vasemmistoa, mm. armahdusasioissa, mutta joutui sijaiskärsijäksi nimenomaan Itä-Karjalan asiassa. Vienan retki 1921-22 oli aiheuttanut Neuvosto-Venäjän taholta jyrkkäsanaisia vaatimuksia vapaaehtoisten rankaisemisesta, vahingonkorvauksista ja suomalaisvenäläisen sekakomitean asettamisesta valvomaan, että Suomi toteuttaisi vaatimukset.

Suomi torjui nämä vaatimukset, mutta toisaalta Venäjän uhkaava asenne pakotti Suomen välttämään konfliktin kärjistymistä. Niinpä sisäministeri Ritavuori, joka ainakin rajakomendantti — sittemmin kenraali — Raappanalle oli antanut ohjeet, että Vienan retkeläiset saivat yksitellen ylittää rajan — mistä syystä Raappana piti Ritavuorta suorastaan »karelianistina (90-luvun perintöä?) joutui nyt suuren yleisön silmissä syntipukiksi. Hänen käskystään epäonnistuneelta retkeltä palaavat metaisissit internoitiin, riisuttiin aseista ja lähetettiin tutkimusten jälkeen kotiseuduilleen. Aktivistipiirit pitivät Ritavuoren alaisten viranomaisten toimintaa sopimattomana ja Suomen kunniaa häpäisevänä. Vennolakin tavoilleen uskollisena ryhtyi syyttämään Ritavuorta, joka oli vain, tosin tavanomaisella tarmollaan, noudattanut pääministerinsä määräyksiä.

Seurauksena oli, että »Ritavuori alas»-huudot kaikuivat mm. helmikuun alkupuolella Lapuan kansalaiskokouksessa, mistä toimitettiin lähetystö pääkaupunkiin vaatimaan Ritavuoren eroa. Mutta pian tämän jälkeen 14.2.1922 kajahtivat Ernst Tandefeltin surmalaukaukset Ritavuoren asunnon edustalla Nervanderinkadulla Helsingissä.

Alkio ja Kallio olivat vain pari viikkoa aikaisemmin 1.2.1922 olleet neuvottelemassa ajan kriiseistä Ritavuoren kanssa. Myöhään helmikuun 14. päivän iltana Kallio ja Niukkanen ilmestyivät Alkion luo, tuskin tämä ehti lausua vieraansa tervetulleiksi,
kun nämä ilmoittivat: »Koskee vakavaa asiaa.» »Joko rajalla ammutaan;?» Alkio vuorostaan levottomana kysyi. »Lähempänä»,

Kallio vastasi, »Ritavuori on ammuttu.»

»Mykistyin», Alkio kertoo, »kysyin murhaajasta, onko hän saatu kiinni?»

Murhaaja oli todella pidätetty heti ammuttuaan vahingossa itseään sääreen. Hän oli muutenkin tasapainoton »aktivistin tapainen» helposti kiihoittuva — kenties kiihoitettu — tekoonsa, jonka lopulliset motiivit ovat Tandefeltin omien sekavien kertomusten johdosta jääneet hieman epäselviksi. Ståhlbergille ainakin »tämä teko oli omalla järkyttävällä tavallaan todisteena siitä, että maassa oli edesvastuuttomia piirejä, jotka eivät kaihtaneet mitään keinoja ajaessaan poliittisia päämääriään. Olipa

Tandefelt toiminut yksin — tai olipa kysymyksessä jonkinlainen salaliitto niinkuin myöhemmin yritettiin todistaa, »joka tapauksessa Ritavuoren murha oli osoitus siitä, että revolveri kävi jyrkimmissä piireissä poliittisesta argumentista», Yrjö Blomstedt sanoo.

Alkiota järkytti kovin tämä kuohuttava murha. Hän kertoo:

»Päätettiin kerätä ryhmän tervehdys rouva Ritavuorelle. Tähän on siis tultu. Kun tulin illalla säätytalolta huomasin, että pari miestä seurasi minua Hospitzin porraspäähän asti. Mieleni on liikutettu. En ole silti huomaavinani.

Soitin pääministerille, että Holstia erityisesti olisi vartioitava. Sanoi sen jo tehdyn.

5.2. Oikeistolehdet itkevät krokotiilin kyyneliä.

Huhuja. Muuan oik. rouva: ’Mutta sehän on niin pakana.’

Eräs toinen: ’Eikös Holsti ole vielä seurannut mukana?’

Muuan lääkäri suu hymyssä: ’Se myös on poistettava.’

Lienee jokin sanonut. Ampuja. Tämä ei ole bolshevikien vaan valkoisten (työtä). Yleisesti odotetaan että terroristitekoja seuraa (kaappauksen piti tapahtua yöllä).

Nevanlinna oli niin järkyttynyt, »ettei tiedä mitä tehdä. Mutta maaseudun kokoomuslaisille (annettu) viesti että pysyvät aloillaan».

Näin rouva Huhu pani liikkeelle osittain Alkionkin.Murhaa seuranneena päivänä hän esitti maalaisliiton ryhmässä pahoittelun Ritavuoren murhan johdosta. Ryhmässä syntyi keskustelua. Raatikainen mm. arveli, ettei voi esittää syytöksiä toisia vastaan.

Relander totesi, että Ritavuorta kohtaan oli ryhmässäkin tunnettu vastenmielisyyttä. Takkulan mukaan monet todella kysyivät, oliko Holsti seuraava vuorossa. Vaikka murhaajasta pian todettiin, että hän oli henkisesti häiriintynyt, huhumylly edelleen pyöri, ja Alkio kirjoitti päiväkirjaansa 22.2.1922:

»Yhä jatkuvasti paljastuu tietoja kapinauhasta. Viipurissa oli muuan entinen tilanomistaja Mayejeff kolmen henkilön kuullen sanonut tietäneensä Ritavuoren kuolemaantuomiosta — vieläpä päivästä, jolloin se toteutettaisiin. Relander (Viipurin 1. maaherra) toimeenpani heti kuulustelun.»

Alkio oli todella vakavasti huolissaan tästä tihutyöstä. Eikä savua liene tässäkään tapauksessa ollut vallan ilman tulta, siihen viittaavat ainakin Lauri Hyvämäen tutkimukset.’ Alkiolla, jolla oli kieltämättömänä heikkoutena »maalata piruja seinille», oli selvinä muistissaan mm. punakapinan kauhut ensimmäisen, presidentinvaalin aikana Ståhlbergiin kohdistetut uhkaukset, kapinahuhut yms.Kommunistien vehkeilyt, joita valtiomiehenä Alkionkin heikoksi arvostaman Vennolan hallitukset eivät olleet alkuunkaan kyenneet pitämään aisoissa, olivat jälleen tehneet varsinkin aktivistipiireissä mielialan tyytymättömäksi ja poliittisen elämän levottomaksi, sillä olihan kommunistien takana ulkonainen uhka idästä. »Everstiklikeistä» ja jääkäripiireistä oli tyytymättömyys leviämässä maaseudullekin; poliittista tasapainotilaa ei vapaussota-kansalaissodan jälkeen ollut maassa saavutettu.

Itse asiassa kylvettiin jo hiljalleen kommunistien toiminnan vastapainoksi Lapuan liikkeen siemeniä, ja Alkio ehkä vaistosi omasta kotimaakunnastaan tämänkin. Emme erehtyne, jos oletamme, että Alkion ja hänen eräiden hengenheimolaistensa aavistelu perustui muihinkin ulkomaalaisiin poliittisiin liikehtimisiin. Tavanomaisessa ulkomaankatsauksessaan 4.11.1922 Alkio Ilkassaan arvioi Mussolinin Rooman marssin jälkeen »eräänlaiseksi pikku Napoleoniksi, jonka menestys perustuu pajunetteihin ja rauhantarkistusvaatimuksiin».

Sitten Ilkassa kyllä tuota pikaa korjattiin »faskismini luonnehtimista, ehkä juuri sen kommunismin vastaisuuden takia. Niinpä Artturi Leinonen kirjoituksessaan »Mitä faskistit meille opettavat» (8.11.1922) viittaa erääseen »puolueettomaan asiantuntijaan», joka väitti, että fasismi todella oli »nurkkakuntaisuudesta vapaa, laajapohjainen kansanliike, jonka voimana oli kansallisuusaate. Sen jäseniä voi verrata garibaldilaisiin. Terve elinvoimainen kansa ei voi kuolla, se taistelee. Italian fascistit ovat tarttuneet taistelussaan kivääriin. Me emme sitä saa tehdä — eikä meidän tarvitse tehdä — mutta meidänkin on taisteltava».

Tämä innostunut kirjoitus antoi vasemmalla aihetta kärkeviin huomautuksiin. Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja
totesi alakerrassa, että Ilkka oli muuttanut käsitystään fascismista, mikä oli todistus maalaisliiton »henkisestä happanemisesta».

Tuntuukin siltä kuin mainittu lausunto olisi päätoimittaja Alkion katseen välttänyt lipsahdus, niin pian Ilkan ääni kellossa muuttui täydellisesti Mussolinin ja fascismin vastaiseksi. Ensiksimainittu ei ollutkaan vain Pontisten soitten kuivattaja ja viljelijä, terveen italiaisen maahengen nostattaja, vaan diktaattori, jonka raskas käsi laskeutui kaikkien toisin ajattelevien, nimenomaan sosialistien ja vapaamielistenkin harteille. Niin hämmästyttävän pian kuin 8.12.1922 Alkio kirjoittaa Kyösti Kalliolle:

»Mitä tulee fasistiseen tartuntaan olen senkin haistanut ja mainitsin siitä kirjoituksessani, se ei liene niinkään vähäistä, minäkään en asiallisesti voi sanoa esimerkkejä, mutta minusta tuntuu niin luonnolliselta, että niin on asia. — Sinun, Rydin ja Vennolan lienee syytä katsella vähän ympärillesi. Faskistihulluja on vielä varmasti liikkeellä ja oikeistojuorut ja sanomalehdet ravistavat niitä.»

Alkio lienee näissä arveluissaan kiirehtinyt hiukan aikansa edelle. Mutta toisaalta todistavat ne hänen kaukonäköisyyttään. Eihän Laihian profeetta ehtinyt ummistaa silmiään ennenkuin vastaavan laatuiset tapahtumat alkoivat vyöryä omassa maassamme.

Kansanedustaja Alkio puolue- ja eduskuntatoverien silmin

Ritavuoren murhan jälkeen Alkio ei ollut ainoa oikeistokapinaa pelkäävä. Näimme omien miesten liikuttavasti huolehtivan Alkion turvallisuudesta. Tämä todistanee osaltaan, miten arvostettu ja rakastettu ryhmän puheenjohtaja Alkio oli. Millainen muuten?

Huolimatta siitä, että Alkio, kuten mm. Paavo Virkkunen on sivulta käsin todennut, osallistui kiinteästi lähes kaikkeen ryhmänsä poliittiseen toimintaan, — ei hän suinkaan ollut eikä halunnutkaan olla mikään diktaattori. Kunniastaan hän oli hyvin arka ja loukkavksillekin altis, mutta missään tapauksessa ei voitu sanoa, että Alkio määräsi maalaisliittolaisten politiikan ja muut vain sokeasti tottelivat.

Kansanedustaja Lohi mm. torjuu tällaiset väitteet aiheettomina. Vaikka Alkion vaikutus ryhmän toimintaan olikin suurempi kuin kenenkään muun ja ryhmä usein saattoi yhtyä Alkion käsitykseen, esiintyi sittenkin asioita, joissa ryhmän enemmistö asettui toiselle kannalle, ja silloin Alkio lojaalisti alistui enemmistön tahtoon. Niinpä Lohi kirjoittaa:

»Mitään orjuutta emme ole tunteneet. Ei ole ollut niin, että emme olisi uskaltaneet ’johtajaa’ vastaan asettua, jos käsitys asioista on ollut toinen kuin hänellä.»

Useimmiten Alkion käsitys kuitenkin oli oikea ja ryhmä antoi periksi. Kansanedustaja, myöhempi talousneuvos Yrjö Pesonen, on kuvannut ensi tutustumistaan Alkioon, kun hän saapui eduskuntaan 1919:

»Olinhan minä jo kirjoista ja lehdistä tutustunut Alkioon. Kuitenkin minä ja muut uudet miehet arvelivat Alkion nähdessään: ’Jo on profeetan näköinen mies’. Ulkonainen olemus korosti miehen henkistä voimaa.»

Santeri Alkio selvitti uusille miehille heti alustavasti, että talonpoikainen väestö oli yhteiskunnan runko. Alkio oli niin armoitettu puhuja, että kun yleensä puheiden aikana yleisesti mentiin eduskunnan kahvilaan, Alkion puhuessa kaikki, puolueista riippumatta, ryntäsivät kuulemaan.

Maalaisliiton johto oli silloin varmoissa käsissä, Pesonen sanoo. Santeri Alkio oli aatteellinen johtaja, Kyösti Kallio taas käytännöllisempi mies ja selvillä siitä, miten asiat käytännössä parhaiten järjestyivät.

Näiden kahden rinnalla Kalle Lohi oli valvova omatunto, jotta kaikki tapahtui oikein, Pesonen muistelee. Lohi puolestaan oli (1922) valmist toteamaan:

»Kurinpidossa ryhmän jäseniin nähden on Alldolla aina ollut erikoinen ansio. Hän on aina erikoisesti valvonut sitä, että jokainen ryhmän jäsen täyttää velvollisuutensa. Jos joku on luvatta jäänyt pois valiokunnan, ryhmän tai eduskunnan istunnoista eikä ole ollut hyväksyttävää estettä, on hän saanut puheenjohtajalta sellaisen ’yksityisen ripityksen’, että on muistanut toisenkin kerran. Viime vaalikaudella laadittiinkin ryhmälle erikoiset säännöt, jotka Alkion kirjoittamina ryhmä pääasiallisesti sellaisenaan hyväksyi noudatettavikseen. Siveelliset vaatimukset eduskuntaryhmän jäseniin nähden ovat Allåolla aina olleet hyvin ankarat. Elämän puhtaus, kaikin puolin yksityisessä elämässä. Siinä vaatimus, jota ’kansanedustajalla ei ole oikeus rikkoa’.»

Lohi jatkaakin:

»Eräs eduskuntaryhmän jäsen oli ottanut sisäänsä viinaksia ja tuli sen mukaisessa kunnossa Heimolan eteiseen. Tämä tapahtui hieman ennen istunnon alkamista. Sanaakaan puhumatta Alkio tarttui kiinni miehen olkapäähän ja talutti hänet ulos; täällä hän antoi onnettomalle sellaisen ’ripin’, että asianomainen muisti sen varmaankin koko lopun iäänsä.

Eräs sosialidemokraattinen edustaja on kuvannut tapahtumaa sanomalla: ’Tuon näköinen oli varmaankin Kristus temppeliä puhdistaessaan’.»

Vähän samaan tapaan Alkio menetteli Hospitzissa asuessaan ja paljon viattomamman paheen villittyä muutaman edustajatoverin. Marraskuussa 1921 Aikiolle sattui muuan niistä sairauskohtauksista, jotka häntä vanhemmittain yhä useammin vaivasivat, tällä kertaa lienee kysymyksessä ollut jokin »flunssa». Hän oli pahoillaan kun tuskin kukaan kävi katsomassa, vaikka talossa asui niin monta ryhmätoveria:

»Niin itsekäs, niin välinpitämätön toisesta on ihminen. Taidanpa itse olla samanlainen.»

Kun hän tunsi itsensä parempivointiseksi, hän pistäytyi »savolaisnaapurin kopissa». Mutta sielläpä oli käynnissä korttipeli.

Kuitenkin Alkio juuri näiden ihmisinä heikkojen eduskuntatoveriensa vuoksi piti velvollisuutenaan istua eduskunnassa niin kauan kuin suinkin jaksoi. Häntä ei suinkaan tarvittu vain tietä näyttämään ja moraalia valvomaan, vaan myös rohkaisemaan — silloinkin, kun itselläänkin oli eniten mieli maassa. Edustaja Pesonen kertoo, että valtiomuototaistelun aikana eduskunnan ruokalassa istuivat miehet synkkinä asian saamista käänteistä. Silloin

»Alkio tuli sisään hyräillen

’Taaskin on syksyn pimiä aika

ja tytöt on vahtien alla.

Taas ämmät on penkillä kontillansa

ja leuat on akkunalla.’

Tällainen Alkion tulo laukaisi tilanteen.»

Ja se tapahtui varmaan useammin kuin kerran. Alkio ei tarpeettomasti tärkeillyt eikä liioin pyrkinyt peittelemään asioita. Vihtori Karpio kertoo Alkiosta:

»Samoinkuin jotkut olivat Alkion uskonnollisesta kannasta saaneet aivan väärän käsityksen, samoin monilla oli hänestä puolueihmisenä hero kuva. Henkilö joka, kuten tämän kirjoittaja, on koettanut pysytellä varsinaisen puoluetoiminnan ulkopuolella, voidakseen omalla erikoisalallaan olla ’kaik ’en palvelija’, joutui monta kertaa miellyttävästi yllättymään hänen ennakkoluulottomuudestaan suhteessaan eri puolueihin ja oman puolueensa arvostelemisessa. Havaintoni tässä kohden käy yhteen sen kokemuksen kanssa, josta lääkintöneuvos Oskari Heikinheimo, lääkärinäkm Alkiota hoitanut kansanedustaja, eräässä muistelmissaan kertoo. Otan siitä — luullakseni vähemmän tunnetusta kirjoituksesta — palasen:

Kun hänet ensi kerran näin kansanedustajan toimessa, tunnustan, etten juuri paljon häntä ennakolta tuntenut. Silloin katselin häntä puoluerajan toiselta puolelta ja ajattelin: Luoksepääsemätön talonpoikaisruhtinas, puoluepäällikkö. Mutta kun vain muutaman kerran sain olla hänen kanssaan kahden kesken, katsoa silmästä silmään, niin kuva vaihtui aivan kokonaan. Ulkokuori oli kokonaan hävinnyt. Tuntui niinkuin puoluerajaa meidän välillämme ei olisikaan — ei olisi koskaan ollutkaan. Esimerkkinä siitä, kuinka täydellisesti hän saattoi puoluekuorestaan irtautua muistan senkin, että hän saattoi useamman kerran jutella oman puolueensa sisällisessä elämässä ilmenneistä virheellisyyksistä aivan niinkuin ne olisivat olleet minulle yhtä tärkeitä sydämen asioita kuin hänelle.»

Eräänlainen maltillisuuden henki näkyy myös siinä tavassa, miten käsiteltiin eräitä juopottelutapauksia. Niistä oltiin sitä mieltä, että varoitus riittää. »Täällä ovat kiusaukset entisten toverien kautta olleet liian suuret», arveli Vesterinen erään toverin lankeemuksesta, ja Alkio vuorostaan päätteli varoituksen antamisesta:

»olisin iloinen jos niin tehtäisiin. Otan kyllä asianomaisen veljelliseen keskusteluun. »

Kun Santeri Alkio keväällä 1922 jätti eduskunnan tunsi maalaisliiton ryhmä menettävänsä paljon tässä isänhahmossaan. Kallio kirjoitti tällöin:

»Hän on ollut se yhdistävä ja koossapitävä voima, joka on maalaisliiton suureksi osaksi työhön tottumattomat voimat pitänyt ehjinä koossa. Hänen esimerkillinen ahkeruutensa, tunnollisuutensa ja suoramielisyytensä on jo olemassa olollaan vaikuttanut ryhmän jäseniin. Sanalla sanoen, hän on ollut selkäranka ja aatteellinen lipunkantaja, jonka ympärille maalaisliitto on kasvanut vastuullisen suureksi. Tiedän sanovani yhteisen mielipiteeni vakuuttaessani Sinulle, toveri ja veli, että me tunnemme menettävämme paljon, kun Sinut menetämme ryhmästä. Mutta sittenkin hyväksymme poistumisesi sillä tiedämme tämän maalaisliitolle merkitsevän vain siirtymistä toiselle rintamalle. Me tiedämme, että ellet tätä askelta ottaisi, niin jäisi ehkä korvaamaton aukko kirjallisuuteemme, sillä laajat muistiinpanosi ovat aarre, jota muut eivät voi kaivaa.»

Näin Kyösti Kallio saatteli sanoin poistuvaa taistelutoveriaan, joka väsyneenä halusi jättää paikkansa nuoremmille. Kallio olikin tyytyväinen Alkion tilalleen valitsemaan nuorehkoon laihialaiseen E.M.Tarkkaseen, josta sanoi, että »hänestä tulee hyvä mies, kunhan tottuu». Tarkkasessa ainakin osittain toteutui kansanedustaja L.Perälän vaatimus:

»Meidän tehtävänämme on valvoa että Alkion miehekkäällä, voimakkaalla sanalla on hyvä
akustiikka. – – –

Alkio jätti eduskuntatyön juuri vähän ennen kuin täytti 60 vuotta. Tällöin kesäkuun 17. päivänä 1922 Alkionmäelle saapui satojen muiden tavoin maalaisliiton puoluejohdon edustajana lähetystö, jossa olivat kansanedustaja Pesonen, Luukka ja Lahdenmies. Ensiksi mainittu puhui puolueen puolesta ja korosti Alkion elämäntyön merkitystä, niitä syviä jälkiä, joita päivänsankarin siihen astinen työ oli jättänyt kansan ja maan yhteiseen työvainioon. Hän korosti, että Alkion kirkastama talonpoikaisuuden ajatus oli itse asiassa vuosisatoja vanha, mutta oli ollut »muotoa vailla ja epämääräisenä elänyt vuosisadasta vuosisataan, sukupolvesta sukupolveen. Se oli elänyt talonpoikien tanhuvilla, pienissä pirteissä ja matalissa suojissa karttaen elämän kirjavia markkinatoreja.»

»Sinä osoitit, että talonpoikaisuuden ajatus on oma erilainen ajatuksensa, se sisältää elämänkäsityksensä, oman elämänjärjestyksen, joka kulkee omaa latuaan omalla pohjallaan eikä mahdu mihinkään varemmin selitettyyn ja maailmalle näytettyyn elämänkäsitykseen.

Sinä näit sen, Sinä esitit sen rajat ja olemuksen ja muodon.

Kansa Sinun ympärilläsi siristeli silmiään ja lähti liikkeelle. Talonpoika oppi ymmärtämään erikoisuutensa. Syntyi voimakas liike, jonka merkitys vasta jälkipolvissa kyetään oikein ymmärtämään ja oikein arvioimaan.

Se on suurta!

Sillä siinä Sinä todella sait korren kasvamaan missä sitä ennen ei ollut mitään.

Sellaista sitten voi hyvin laajennuttaa, syvennyttää, voimistuttaa. Mutta uuden löytäminen ja uuden luominen, sen suo Herra vain harvojen valittujen osaksi. Kun Sinä nyt haluat toistaiseksi vetäytyä tänne lakeuksien kuulaaseen yksinäisyyteen ja rauhaan, niin tapahtukoon se sen vuoksi, että Sinä tahdot tätä työtäsi jatkaa, syventyä siihen, selventää sen merkitystä, opettaa sitä meille ja jälkipolville. Suokoon Luoja, joka Sinun elämäsi eväskonttiin tietäjän ja näkijän lahjat jätti Sinulle edelleenkin voimaa tämän suuren työn täydentämiseen.»

Puheen päätteeksi edustaja Pesonen ilmoitti, että maalaisliiton eduskuntaryhmän aloitteesta on taiteilija Sailo muovaillut ja valanut Santeri Alkion rintakuvan. Voittamattomien esteiden vuoksi se ei vielä ollut saapunut Laihialle. Se jätettiin myöhemmin Aikiolle hänen kotonaan.
Ministerinä

Millainen oli sitten ministeri Alkio? Hän oli sekä Castrenin että Vennolan hallituksissa yhteensä n. 11 kuukauden ajan (17.4.1919-15.3.1920). Hän vastusteli ensin hallitukseen menoa, mutta suostui sitten lähinnä kieltolain toteuttamisen vuoksi.

Ministerinä Alkio oli Leo Harmajan kertoman mukaan — tämä oli sosiaalihallituksen tilasto-osaston johtajana vuodesta 1919 suoraan Alkion alainen — tiukka ja vaativa sekä itseään että alaisiaan kohtaan. Myös ministeritovereilleen Alkio oli aika ajoin »vaikea» tinkimättömyydessään. Erityinen jupakka syntyi pääministerin kanssa valkoisten venäläisten asiassa Kun näiden karkottamisesta tai edes jonnekin maaseudulle sijoittamisesta ei tuntunut tulevan mitään, Alkio asetti sekä pää- että sisäministerin ahtaalle.

»Ilmaisin jyrkästi mielipiteeni», Alkio 14.5.1919 kertoo, »että ellei asiaa järjestetä hallitus saattaa kaatua. Sisäministeri hermostui kun joka päivä kuuli (Alkioita) tällaisia uhkauksia. Mutta katsoin velvollisuudekseni sanoa. Sisä- ja sotaministeri, ammatiltaan liikemiehiä, varovaisia.

Pidätin pääministeriä ja kysyin miksi hän teki asian minulle persoonalliseksi. Olin sanonut, että ministeristön saattaa kaataa kansan yleinen mielipide, en suinkaan tarkoittanut, että minä eroaisin.

Kielsi tarkoittaneensa tätä.

Sanoin: minun on tapani puhua suoraan ja kiihkeästi. Ellen saa mielipidettäni sanoa silloin vaikenen.

Ei hän toki sitä. Hän vain että koko ministeristö on toista mieltä. Yksi ei voi olla paljon viisaampi kuin toisetkaan. Lupasi selittää vaatimuksestani, ettei hän eronuhkauksellaan tarkoittanut minua.»

Muutamaa päivää myöhemmin Alkio selosti valtioneuvostossa Vaasassa tapahtuneita mielenilmaisuja, joiden johdosta hän oli joutunut esiintymään tavallista kiivaammin. Tämä episodi todistaa vain, että Alkio ei todella tinkimättömyydessään ollut enempää hallitukselle kuin alaisilleenkaan helppo virkatoveri eikä esimies. Vennolan hallituksessa olonsa viimeisinä päivinä (14.3.1920) hän päiväkirjassaan selvittelee ministerinä olon vaikeuksia. Niitä olivat mm. että:

  1. Täytyi vastata myös muitten (hallituksen jäsenten) teoista ja jokaisen ministerin täytyi valvoa myös puolueensa etuja,

  2. ministeri ei ehtinyt näin lyhyessä ajassa kasvattaa alaisiaan täyttämään velvollisuutensa. Sitten Alldo eritteli sosiaaliministeriön ja sosiaalihallituksen virkamiehiä: Vahtinen oli hyvä, häntä voi suuresti kiittää monesta asiasta. Sosiaaliministeriön kansliapäällikkö Niilo Mannio, vanha senaatin virkamies, oli »liian itserakas, ajattelee vain ulkomaisia kongresseja, työt ministeriössä toisarvoiset». Manninen on mahdoton. Ystäväni Helenius-Seppälä tekee tehtävänsä. Suorittaa elämäntyötään. Hänen kanssaan on kuitenkin vähän vaikea tulla toimeen. (Einar) Book myös varmaan tekee parhaansa. Hytöstä en edes nähnyt Halisten ei pakottamallakaan kiirehtinyt vanhuuseläkettä. Parempi mitä vähemmän hänestä puhutaan».

  3. Epäkohtana Alkio piti sitä, että »täytyy haaskata valtavasti aikaansa täysistunnoissa, kun käsitellään vallan joutavia asioita. Hallitustoimiin en ilmeisesti kelpaa», Alkio lopulta rehellisesti päätteli itsestään.

Lopuksi hän arveli, että »tutustuttuani virkamiehen elämään olen todennut, että siellä on paljon hyvää tahtoakin, mutta tottumukset tehtävien laiminlyöntiin ovat myös varsin yleiset. Tehtävät hoidettiin kahta kättä heiluttaen, pienintäkään velvollisuutta ei suoritettu ellei se nimenomaan kuulunut virkatehtäviin — kaikesta piti saada maksu».

Jääkö valtikka Kalliolle?

Schillerin »Wallenstein»-näytelmän esinäytöksessä »Leiri» sankari »ei esiinny ollenkaan ja juuri sen tähden esiintyy lakkaamatta ja mitä vaikuttavimmin», sanoo kulttuurihistorioitsija Egon Friedell. Nämä näkymät soveltuvat erinomaisen hyvin siihen tunnelmaan, minkä Santeri Alkio jätti maalaisliiton eduskuntaryhmään poistuessaan keväällä 1922 eduskunnasta, politiikan näkyvältä näyttämöltä. Edustajat olivat kerta kaikkiaan enemmän tai vähemmän hämmennyksen vallassa; nekin, jotka ehkä salaisesti olivat toivoneet ankaran isän poistumista kaipasivat varmaan monasti holhoavaa kättä. Jäihän eduskuntaan Kyösti Kallio, mutta häneltä puuttui toistaiseksi Alkion kiistaton arvovalta. Kallio saattoi, vaikka olikin kokenut ja taitavakin poliitikko, vielä 20-luvun puolivälissä »jäädä toiseksi» kun ryhmässä valittiinldn esim. Manner tai Hahl tai Heikkinen tärkeisiin luottamustehtäviin.

Kallio oli varovainen, tunnusteleva poliitikko, jota kyllä muut puolueet arvostivat, kuten hänen monet luottamustehtävänsä, eduskunnan puhemiehenä olo ja hallituksen jäsenyydet osoittavat. Kallio muodosti hallituksen jo 14.11.1922, kun Alkio oli juuri jäänyt pois.

Tällöin Kallio toimi vastoin Alkion neuvoja, sillä Alkio kirjoitti ystävälleen 4.11.1922 varoittavan kirjeen, jossa suoraan sanoi, että Kalliota aiottiin käyttää vain bulvaanina. Alkiolle oli näet väitetty:

»että jo ennen kun presidentti oli puhunut Sinun kanssasi hallituksen muodostamisesta oli hänellä ollut neuvottelu L(auri) Ingmanin kanssa. Siinä oli sovittu kaikkien porvaripuolueiden yhteisestä kokoomushalljtuksesta, jossa Ingman tulisi opetusministeriksi, mutta asiallisesti kuitenkin hallituksen sieluksi ja johtajaksi. Sinusta tulisi vain nimellinen pääministeri, myöskin erinäisistä ohjelmakohdista oli jo sovittu. Ingmanin piti jo eräissä piireissä lausuneen, että ’minulla tulisi hallituksessa olemaan jotakin muutakin kuin opetus- ja kirkollisministerin tehtävät’. – – – Muuten pelkään, että presidentillä saattaa olla erinäisiä harrastuksia, jotka eivät ole maalaisliitolle ystävällisiä.»

Alkion varoittavat sanat eivät tällä kertaa, kuten joskus muulloinkaan tehonneet hallitushaluiseen Kallioon, jota Alkio muistutti erityisesti kokoomuksen suurista vaatimuksista. Näinä koskivat mm. virkamiesten palkkausta, josta sitten tulikin riesa maalaisliitolle. Toisaalta Kallion menettelyn selittänee osaltaan hänen suuri kunnioituksensa Lauri Ingmania kohtaan.  Kunnioitus lienee osittain johtunut Ingmanin oppineisuudesta, kun Kalliolla taas oli oman »oppimattomuutensa», varsinkin kankeakielisyytenä’ takia useasti turhiakin alemmuuskomplekseja. Tämä lienee myös ollut osasyynä pidättyvyyteen, jota Kalliossa näytti ryhmäkokouksissa olevan enemmän kuin Alkiossa, ja jonka eduskuntaryhmän jäsenet saattoivat tulkita jonkinlaiseksi salamyhkäisyydeksi. Tämäkin johtui suureksi osaksi siitä, että vaatimaton Kallio varsin kipeästi tunsi omat rajoituksensa, eritoten ulkopolitiikka pyrki jäämään hänelle vieraaksi alaksi. Toisaalta Kallion varovaisuuskin lienee vaikuttanut siihen että omassa ryhmässä kernaarammin käännyttiin, iästään huolimatta, reipasotteisemman Alkion puoleen niin kauan kun tämä oli eduskunnassa. Vähemmän jyrkkänä Kallio kuitenkin oli helpommin käsiteltävä kuin Alkio ja muut puolueet luovuttivat hänelle parlamentaarisen luottamustoimen toisensa jälkeen. Olihan Kalliolla enemmän parlamentaarista
kokemustakin kuin Aikiolla, sillä hän oli istunut jo säätyvaltiopäivien talonpoikaissäädyssä ja ensimmäisenä talonpoikana senaatissa 1917. Kallio oli täten julkisissa tehtävissä varsin kouliintunut ja osoitti erityisesti eduskunnan puhemiehen tehtävissä taitavuutta.

Alkion päätehtävänä oli sittenkin ollut, kuten mm. Urho Kekkonen Kyösti Kallion 100-vuotisjuhlien yhteydessä, kansalaisjuhlassa 10.4.1973, korosti, olla puolueensa pääideologi, joka »maahenkeen liitti snellmanilaisen kulttuurivirtauksen, ståhlbergilaisen laillisuuden ja wrightiläisen reformipolitiikan». Tietenkään Kallioltakaan ei puuttunut aatteellista näkemystä; nimenomaan kansallinen eheyttäminen oli hänelle ensiarvoinen asia; tämänkin vuoksi hän aina pyrki yhteistoimintaan muiden puolueiden kanssa. Eräässä mielessä Kallio suurviljelijänä saattoi paremmin kuin Alkio tajuta »omistavankin luokan» näkemykset.

Toisaalta Kallio Alkion tavoin oli luonnostaan maattomien ja köyhän väen puoltaja, joka erityisesti vapaussota-kansalaissodan jälkeen pyrki vaikuttamaan siihen, että sosialistien poliittinen eristyneisyys päättyisi. Tuskin lienee mikään sattuma, että Heimolassa eduskunnan täysistunnoissa vanhat huone- ym. toverit Alkio ja Kallio istuivat eturivissä rinnakkain. Mutta istuipa heidän vierellään, tosin käytävän toisella puolella itse »Iso Kauriin Ingman, hänkin »perin pohjin pohjalainen, tosi teko teuvalainen» kuten Eteläpohjalainen osakunta pidetystä, pitkäaikaisesta inspehtoristaan riimitteli. Mutta ei sillä hyvä. Ingmanin vieressä istui K.J.Ståhlberg. Se oli voimakas pohjalainen neliapila kolmesta eduskunnan porvarillisesta puolueesta. Ståhlberg, Alkion taistelutoveri valtiomuotokysymyksessä ja hallitusmuotomme laatija, oli itsekin kuin personoitu laki, viileä ja etäinen. Ingman oli älykäs, muhoileva »prelaatti» jonka esiintyminen kuitenkin oli kauttaaltaan asiallista, tyyntä ja intohimotonta. Näiden ominaisuuksiensa ja »elävän, uupumattoman valtiollis-isänmaallisen harrastuksensa johdosta Ingman oli puolueisiin katsomatta arvossapidetyimpiä ja joka suhteessa ensimmäisiä», hänen puoluetoverinsa Ernst Nevanlinna —hänkin poliittinen merkkihenkilö — kirjoittaa. Tosin Nevalinna myöntää kyllä, että »valtiollinen silmä voi kyllä jonkun verran pettää» — kuninkaantekoako muistaen?

Alkio saattoi kapeammasta sivistyspohjastaan huolimatta tässä sanoa, että »sokeakin kana löytää jyvän»; valtiomuotokriisissä mm. hänen »profeetallisuutensa » ja selvä talonpoikaisjärkensä jopa voitti kokoomuksen »troikan» —Paasikiveä ei saa siitä näet unohtua — opin ja viisauden. Yhtä mieltä oltiin kuitenkin monessa muussa kriittisessä kysymyksessä: estettiin interventiohullutukset, toimittiin yhdessä, kun kommunistipidätykset olivat ajankohtaisia jne. Empimättä Alkiokin lienee allekirjoittanut sellaiset Ingmanin tunnukset kuin »kansa ei anna anteeksi, elleivät sen johtajat vaaran hetkellä anna itseänsä alttiiksi kansan hyväksi», ja »ainoastaan oikeitten ja hyvien asioitten ajaminen säilyttää valtiollisen toveripiirin ja valtiollisen puolueen sisäiset suhteet rikkomattomina.»

Virkamiesasia oli yksi niistä, joka Alkion lähdettyä näyttää tuottaneen puolueelle erikoisvaikeuksia. Olihan Alkio itse aivan eduskuntakautensa ensi vaiheessa käynyt käsiksi tsaarinajan virkamiesten palkkoihin ja eläkkeisiin. Itsenäisyyden jälkeen olivat virkamiesten »kultaiset» ajat lopussa, palkat olivat inflaation johdosta siinä määrin realiarvossaan laskeneet, että vähäisemmät korjaukset olivat heti miten olleet välttämättömät Kallio selvitti Alkiolle vuoden 1922 alussa, että laskelmien mukaan virkamiespalkat, jotta ne saavuttaisivat entisen reaaliarvonsa, olisi ylemmissä palkkausluokissa nelinkertaistettava, alhaisimmissa piti mennä jopa 11 1/2-kertaisiin mikä tietenkin oli mahdotonta. Syksyllä Kallio palasi asiaan ja valitti, että mielialat olivat ärtyisät ja hän halusi päästä sovintoratkaisuun. Kun Kallio sitten muodosti hallituksen suoritettiin todella huomattava palkkaratkaisu vuoden lopussa, mutta tätä arvosteltiin ankarasti, sillä väitettiin, että korkeammissa palkkaluokissa hyvitystä oli saatu, mutta alemmissa palkan korotus oli pysähtynyt muutamaan kymmeneen markkaan. Maalaisliitto esitti budjettiin 60 miljoonaa ehdotetun 90 miljoonan asemesta. Alkio moittikin vuoden 1922 lopussa Kallion hallitusta siitä, ettei se näinkään tärkeästä asiasta ollut etukäteen neuvotellut oman eduskuntaryhmänsä kanssa, minkä vuoksi tarvittavaa tukea puuttui sieltäkin. Hallitus joutui kentällä ankaran arvostelun kohteeksi »virkamiesmiljoonistaan», kuten kansa niitä nimitti.

Alkion täytyikin ruveta tätä maalaisliiton ensimmäistä hallitusta puolustamaan omille rivimiehille. Hän kertoo Kalliolle vuoden 1922 lopussa, että oli eräässäkin maalaisliittolaisten kokouksessa, Teuvalla, saanut tuntikaupalla selvitellä palkkalakia, jotta olisi luovuttu lähettämästä hallitukselle ja eduskuntaryhmälle paheksumislausuntoa.

Alkio ymmärsi toisaalta ensikertalaisen vaikeudet ja kirjoitti Kalliolle:

»No niin, kaikille tulee erehdyksiä ja varsinkin hallitusta pakottavat monasti omien pyrkimystensä vastaisiin tekoihin ylivoimaiset asianhaarat niin että (erheet) inhimillisesti katsoen on ymmärrettävissä.»

Jälleen seuraavan vuoden lopussa, 28.11.1923, Alkion mielestä »viimeksi hyväksytty virkamieslaki* tuli lopultakin onnettomaan aikaan, kuten usein olen sanonut he ensi vuonna varmasti kiskovat indeksinsä ylöspäin, kun talonpojan leipävarras nousee hyvin korkealle» — huonon vuodentulon vuoksi.

Tammikuussa 1924 Kallion hallitus pyysi eroa jättäen paikkansa virkamiesministeriölle Kun sitten pian tapahtuvissa vaaleissa maalaisliitto sai — tosin aivan vähäistä — ääntenlisäystä Alkio varoitti Kalliota ja muitakin ryhmätovereitaan, etteivät pyydettäessäkään millään ehdolla lähtisi muodostamaan hallitusta, »johon kuulemma pitää mennä ja ottaa ruotsalaiset mukaan. Se on kuulemma Relanderin nuotti», Alkio päätteli.

Toukokuussa 1924 muodosti uuden hallituksen Lauri Ingman, joka kokosi kuin kanaemo kaikkien porvaripuolueiden jäseniä siipiensä alle. Suurin näistä, maalaisliitto, havaitsi kuitenkin pian tulleensa narutetuksi. Keskinäiset riidat kärjistyivät näet pian äärimmilleen juuri virkamieseläkkeitä käsiteltäessä. Ne saatiin hyväksytyiksi vain »tekemällä kahden kauppa ja antamalla kolmannelle korvapuusti». Se kolmas oli vastikään Alkiolta varoituksia saanut maalaisliitto, joka hävisi, kun toiset porvarilliset hallituskumppanit hankkivat lain taakse sosiaalidemokraatit ottamalla eläkkeensaajien joukkoon valtion työmiehet.

Vastalauseeksi maalaisliittolaiset erosivat hallituksesta. Alkion ja Kallion yhteistoiminta oli kiinteätä. Alkion poistuttua eduskunnasta, ja jo sitä ennenkin tilapäisten sairauksien aikana, vaihdettiin kirjeitä silminnähtävän ahkerasti. Armahdusasiat, virkamiesten palkkauskysymykset, armeijan puhdistus, suomalaisuuskysymys siinä ja muissa yhteyksissä, kommunistipidätykset, kiusallinen ryhmän jäsenen Westermarckin väärinkäytösasia, lex Kallio ja lex Pulkkinen ja muut maanhankintakysymykset, sitten Wilkama-selkkaus, lähestyvä presidentinvaali — siinä vain joukko kysymyksiä, joista Kallio jatkuvasti halusi neuvotella varsinkin toistuvasti istuessaan — Alkion varoituksista huolimatta — hallituksissa. Yleensä Kallio tuntuu, joskin toisinaan nuristen, kuten Oulun läänin maaherran viran ollessa kysymyksessä, noudattaneen Alkion neuvoja.

Vuosikymmenen lopulla tulivat päivänpolttaviksi kielikysymykset, erityisesti yliopiston puitteissa, ja sekä Alkiolle että Kalliolle kallis kieltolakiasia. Kaikki nämä tarvitsivat neuvonpitoa. Suurta huolta tuotti Kalliolle myös eduskuntaryhmän hajanaisuus, varsinkin »sunilalaisten» tuottamat vaikeudet. Kallio näyttää ensin suhtautuneen tähän entiseen luokkatoveriinsa luottamuksella jopa toiveikkaasti, kirjoittaa mm. Alldolle, että Sunila on »perusteellinen ja todellinen työmies» (8.8.1922 ja 18.3.1923). Mutta etenkin Relanderin presidenttikaudella suhteet kiristyvät Sunilan vastustaessa aitosuomalaisuutta ja pyrkiessä syrjäyttämään Relanderin avulla Kallion, joka tuskin koskaan oli viimeksimainitun suosiossa ollutkaan.

Tällaisissa tilanteissa Alkio oli Kallion »varaventtiili», jolle huolet purettiin. Mutta Sunilakin »kanteli» Alkiolle (10.11.1924):

»On tahdottu väittää, että minä pyrkisin valtapaikoille, mutta ettei minulla ole edes omieni keskuudessa kannatusta. Itse Kallio) esiintyy julkisesti minua vastaan. En vähintäkään halua poliittista karriääriä. Luottamusta ja kunnioitusta taas olen saanut ryhmän puolelta enemmän kuin olen odottanut ja ansainnut, ehkäpä enemmän kuin kukaan ryhmätoverini. Presidentin vaalissa asiat näyttävät kehittyvän siihen suuntaan, että maalaisliitolla pitää olla oma mies.»

Puuttumatta tässä enempää Kallio-Sunila kiistaan, joka kyllä sävyttää maalaisliiton toimintaa lähes koko jäljelläolevan 20-luvun, todettakoon vain, että Alkion arvovalta oli niin suuri, että tässäkin kumpikin osapuoli vetosi häneen kuin rauhantuomariin ikään. Ilmeisesti Alkion sympatiat joka vaiheessa olivat Kallion puolella, mutta hän tyytyi vain vetoamaan puolueen yhtenäisyyteen ja yhteiseen isänmaan asiaan.

Kuitenkin maalaisliitolla oli vaikeita sisäisiä skismoja. Vielä Alkion viimeisen elinvuoden alettua (29.7.1929) Kallio kertoo tälle ettei hän Sunilan takia uskaltane ryhtyä eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi, mutta eduskunnan puhemieheksi kyllä. Vanhojen toverusten viimeiset keskustelut käytiin jälleen hallituksen muodostamisvaiheessa. Kallio oli Alkion »suostumuksella» ruvennut pääministeriehdokkaaksi ja aprikoi tälle, että pulmana oli kenet hän ottaisi puolustusministeriksi Jalo Lahdensuon vai Juho Niukkasen. Kallio valitsi Niukkasen, joka oli »parempi, mutta vaikeampi». Niukkanen näet kuului karjalaisten ryhmään, joka aina pyrki olemaan hiukan oppositiossa pohjalaisjohtajia vastaan siten toistuvasti vaikeuttaen Kallion asemaa.

Alkiolla ja Kalliolla oli paljon samankaltaisia ominaisuuksia. Kumpikin oli järkevä. »Siinä on viisas pää», sanoi Mannerheim 30-luvulla Kalliosta. Pohjalaisena saattoi hänkin kiivastua, mutta oli pohjaltaan nöyrämielinen. Hyvä puhuja oli Kalliokin joskaan ei ehkä Alkion veroinen. Samaa on yllättävää kyllä sanottava kirjallisesta lahjakkuudesta, jota ei Kallioltakaan puuttunut; olipa hän runoseppokin jos tarvittiin. Kätevyyttä oli kummallakin, mitä mm. lapsille tehdyt lelut osoittavat.

Koruttomuus, miehekkyys ja suoruus olivat niinikään ystävyksille yhteisiä ominaisuuksia ja heidän välinsä pysyivät — omaistenkin todistuksen mukaan — Alkion kuolemaan saakka läheisinä. Relander tuntuu täten päiväkirjassaan liioittelevan. Alkion tilapäisestä suuttumuksesta saa helposti väärän kuvan hänen ja Kallion suhteista; ei niin läheistä kiintymystä ettei säröjäkin.

Jos olivat johtajien välit hyvät ja läheiset osoittivat maalaisliiton rivimiehet, kansanedustajista matalimman majan asukkaisiin saakka jakamatonta kunnioitusta jopa palvontaa »isää» kohtaan. Vakainen Kalle Lohi purkaa Alkiolle huoliaan ja lähettää sosiaaliministeriksi tultuaan käsiteltäväkseen joutuneet tärkeät lakiehdotukset Laihialle Alkion luettaviksi. Ja kun tämän jälkeen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi tullut P.V.Heikkinen todetaan liiankin kiltiksi rakoilevaa ryhmäänsä johtamaan, pyytelee Viljami Kalliokoski 1926 hartaasti, että Alkio tulisi edes vuodeksi keskushallituksen puheenjohtajaksi, »kun ei ole muuta sopivaa, kokoavaa miestä».

Alkio oli ilmeisesti hyvin selvillä tilanteen vaaroista ja halusi pysyä päivän tasalla myös eduskuntaryhmän tapahtumista. niinpä hän ryhtyi sellaiseen erikoiseen toimeen, että asetti laihialaisen edustajan, pastori Frans Kärjen kirjurin virkaan pitämään itseään varten erityispöytäkirjoja ryhmän istunnoista. Kärki hälytti hänet joko »virkansa puolesta» tai Alkiota pyydettiin  kirjeitse tai puhelimitse saapumaan ryhmäkokoukseen, jossa oli kiperät paikat. Tätä tapahtui »verrattain usein, eivätkä hänen vierailunsa olleet asioitten syrjästä seuraamista vaan hän käytti myös puheenvuoroja ja antoi ohjeita ryhmän jäsenille» (Lohi). Näitä oli tällöin uskottava vielä varmemmin kuin kirjeellisesti tai Ilkassa annettuja.

Maalaisliiton ryhmä tarvitsi tällaista »ulkopuolella» olevaa, arvossapidettyä auktoriteettia, jopa kovaakin kättä pysyäkseen koossa. Ryhmän hajanaisuuteen vaikuttivat paitsi em. Kallion ja Sunilan ristiriita, itä- ja länsisuomalaisten väliset mielipide-eroavuudet, jotka kaikki liittyivät osaltaan puolueen kääntymiseen enemmän oikealle vuodesta 1923, siis Alkion poistumisen jälkeen. Tämä tietenkin harmitti vasemmistosiipeen lukeutuvia, itäsuomalaisia, Kivilinnaa, Lanttoa ym.

Tässäkin kysymyksessä Alkio piti tärkeimpänä ryhmän eheyttä, ja otti varsin sovittelevan kannan, joskin varoitti kirjeissään Kalliota liiaksi heittäytymästä kokoomuksen kelkkaan, jolloin maalaisliiton »kolmas linja» saattaisi väljähtyä.

Alkion »isähahmo» kuvastuu sellaisten tunnettujen maalaisliittolaisten kuin Viljami Kalliokosken, Uuno Hannulan, jopa K.T.Jutilan kirjeissä. Kaikki kirjeet kuvastavat kunnioitusta Alkion persoonaa kohtaan ja luottamusta hänen vaikutusmahdollisuuksiinsa — Vesterisenkin, josta Kalliokoski ensi näkemältä arveli, että »mahtoiko tuo olla ollenkaan oikea talonpoika, kun oli niin juhlallinen». Viljami Kalliokoski saattoi jopa aloittaa kirjeensä Alkiolle — kuten 31.5.1926 — »Hyvä
isä» -epiteetillä, Jaakko Kivi »Terve aatetoveri ja henkinen isä» jne. E.M.Tarkkanen, jonka Alkio toimitti sijaansa eduskuntaan lähetteli sieltä raportteja ja esitteli mm tulevaa hallitusta; 23.12.1927 hän mm päätteli: »Koivisto selittää sen ohjelman kuten sitten tapahtuikin.’ Sekä Koivisto että varsinkin Tarkkanen, tapasivat myös henkilökohtaisesti käydä Alkion luona esittämässä raporttejaan kotona pistäytyessään.

Alkion kansansuosio oli 1920-luvun alkupuolella hallitusmuototaistelun ja muiden kamppailujen yhteydessä niin vakiintunut, että hänet kaikkialla maassa tunnustettiin puolueen johtajaksi, »isähahmoksi». »Kansan oikeuksien valvojalle, kirjailijalle ja valtiopäivämiehelle», kirjoittavat mm. Miehikkälän lampuotit 27.1.1924, »tuntien Teidän rakkautenne oikean asian ajamiseen ja luottaen Teidän vaikutusvaltaanne». Vähän myöhemmin tulee Kaakkois-Suomesta toinen kirje.

Juho Törmä Lappeenrannasta kirjoittaa asioistaan Alkiolle »koska olen huomannut että kirjailija on todella maaseutuhenkinen ja taloudellisten asiain tuntija».

Kuten nämä suuresta kokoelmasta poimitut pari esimerkkiä osoittavat oli Santeri Alkiolla etäisemmissäkin maankolkissa epäämätön maine »sorretun kansan puoltajana». Mutta hän oli myös jatkuvasti korkein auktoriteetti puoluekysymyksissä.
Esimerkin mainitaksemme: Oskari Viitala Tampereelta kirjoittaa Alkiolle huolestuneen kirjeen 10.101923 ja pyytää Alkiota eheyttämään Hämeen maalaisliittoa »koska asiat ovat ihan pilalla eteläisen ja pohjoisen vaalipiirin erimielisyyksien vuoksi».

Alkion keskeistä asemaa puolueessa todistaa mm. hänen evästyksensä maalaisliiton keskushallinnon, ryhmän valtuuskunnan, lisätyn puoluehallinnon sekä sanomalehdistön edustajien yhteisessä neuvottelukokouksessa säätytalolla tammikuun 26. ja 27. päivinä 1924.

Tässä kokouksessa, jossa todella maalaisliiton kaikki »silmäntekevät» olivat edustettuina ja P.W.Heikkinen puheenjohtajana, ilmoitettiin aluksi, että kokous oli kutsuttu koolle sen erikoisen tilanteen johdosta minkä eduskunnan hajoitus edellisvuonna tapahtuneen koko kommunistiryhmän pidätyksen johdosta oli aiheuttanut. Monen toimenpiteet hyväksyvän puheenvuoron jälkeen puheenjohtaja Heikkinen lausui päätökseksi, että maalaisliiton oli nyt käytävä tarmolla vaalitaisteluun »olkoon taistelu toisten taholta kuinka kiivas hyvänsä —silloin ei edustajalukumme tule vähenemään».

Loppusanat lausui kuitenkin Alkio, joka kiinnitti huomiota siihen, että maalaisliitto oli nyt ollut ensimmäisessä kokeessaan poliittista suunnitelmaa toteuttamassa — Kallion hallituksessa. Tähän tapaan Alkio puhui:

Oli nähty, ettei Maalaisliitto hallitse maailmaa — ei edes omia tarkoitusperiään, vaan se kokeilee. »Niiden vaikeuksien edessä joita on ilmennyt Wenäjällä, Saksassa y.muualla, me näemme, että kapitalistinen mailmantilanne on kehittymässä sellaiseksi, että se on hajoamassa, menettää merkityksensä. Myöskin talonpoikaisuus on mennyt alas. Kapitalisti ja sosialisti ovat pitäneet talonpoikaa lypsylehmänään, ottamatta lukuun, mitä talonpoika on yhteiskunnalle luovuttanut. Maaseutu on köyhtymistään köyhtynyt. Ja jos se jatkuu, ei pienviljelys voi nousta. Se on otettava vaalitaistelussa lukuun.

Me taistelemme siis taistelua pahassa maailmassa — yhteiskunnallisesti. Ja talonpoikaisuus on nouseva, esim. Wenäjällä.

Nouseeko se ilman kärsimyksiä, ei voi lausua. Englannin sosialistinen hallitus uskottavasti kaatuu mahdottomuuteensa työttömyyskysymyksen yhteydessä.

Koska työttömyys aiheutuu syystä, ettei englantilaisilla teollisuustuotteilla ole kuluttavaa ostajaa.

Jos vaaleissa menetämme 10-kunta edustajapaikkaamme, ei meidän ole tarvis pitää sitä menetyksenä. Se vähentää myös vastuullisuutta, ja antaa meille tilaisuuden sisäisesti kasvaa tulevaisuuden tehtäviä varten. Tähänastisessa tehtävässään hallituksessa on Maalaisliitto suoriutunut kunnialla heikosta kouluutuksestamme huolimatta.»

Alkio ilmaisi täten tyytyväisyytensä maalaisliiton toimintaan ja antoi tunnustuksen puolueen jäsenistölle. Mutta jos voimmekin sanoa, että hän oli maahan, oli myös maa häneen tyytyväinen. Kansanedustajien tavoin osoittivat myös presidentin valitsijamiehet Alkiolle luottamustaan, kun tämä vaihe tuli maassamme ajankohtaiseksi.

Alkio ja presidentti Relander

Näyttää ilmeiseltä, että kun presidentinvaali oli lähestymässä, maalaisliittolaiset halusivat lähteä vaaleihin mahdollisimman varovaisesti. Kun kysymyksen piti olla esillä puoluekokouksessa 10.-11.6.1924 Hankasalmella ja Alkion alustaa kysymys siellä hän oli sen verran huonokuntoinen, että lähetti vain kirjallisen alustuksen.

Tässä myönnettiin Ståhlbergin ansiot, joskaan ei nmmistettu silmiä hänen virheilleenkään. Alkio oli myös sitä mieltä, että maalaisliiton piti lähteä vaaliin »sammutetuin lyhdyin», ts. ei nimettäisi ketään ehdokasta. Täten pidettäisiin avoinna sekin mahdollisuus, että maalaisliitto valitsisi oman miehensä. Sopivaa ehdokasta Alkio ei näytä omistaan löytäneen ja punnitsikin jo julkisesti (Ilkassa 22.11.1924) P.E.Svinhufvudin mahdollisuuksia. Hän päättelee kumminkin:

»Ukko Pekka on kyllä kunnon mies, mutta hänen rasituksena on valtiomuotokysymyksessä 1918, ei sovi meille tasavaltalaisille periaatteillemme, että keikauttaisimme nyt hänet presidenttiehdokkaaksi.»

Loppujen lopuksi maalaisliitto menikin presidentin vaaleihin ilman omaa ehdokasta, kun Ståhlberg ei suostutteluista huolimatta luvannut ottaa raskasta tehtäväänsä toistamiseen vastaan. Viimeinen yritys taivuttaa valtionpäämiestä tehtiin
15.2.1925, jolloin Ståhlbergin luo menivät Santeri Alkio, Wäinö Wuolijoki ja Paavo Silvasti. Alkio ilmoitti esiintyvänsä oikeastaan viiden puolueen, myös kokoomuksen ja ruotsalaisten, nimissä ja ilmoitti kaikkien puolueiden lähes yksimielisinä olevan Ståhlbergin kannalla. Wuolijoki korosti sitä, että »tällainen sosialistien ja porvarien yhteistuuma oli sellainen eheyden ilmaus, että Ståhlbergin senkin takia tulisi uhrautua». Mutta Ståhlberg vastasi, että hän oli »asiaa niin tarkoin harkinnut, ettei siihen voinut muutosta tulla».

Maalaisliitossa, joka oli avainasemassa, käytiin nyt vielä vaalien aattopäivänä vilkas keskustelu ehdokkaasta, joksi päätettiin kuin päätettiinkin valita kernaimmin oma mies. Tosin Kallio, jota ehdotettiin, heti vuorostaan ehdotti Rytiä, joka oli Ståhlbergin ja luultavasti Alkionkin vaihtoehtoinen ehdokas. Myös Alkion nimi vilahti esille, mutta Alkio ehdottomasti kieltäytyi kunniasta. »Keskustelu Alkion ehdokkuudesta olisi varmaan muodostunut pitemmäksikin ilman hänen jyrkkää kieltäytymistään,», sanoo valitsijamiehenä ollut Kalliokoski. Samassa tehtävässä toiminut Juho Koivisto on kirjoittajalle kertonut, että kyllä asiasta puhuttiin valitsijamiesten keskuudessa, mutta Vihtori Vesterinen mm. oli arvellut, ettei Alkio oikein sovi presidentiksi, »on liian suora mies».

 

Ylh. Maalaisliiton puoluekokouksessa Kuopiossa oli suomalaisuuskysymys ensimmäisiä kertoja vakavasti esillä Santeri Alkion alustaessa sitä. Tässä puolueen puheenjohtaja P.V.Heikkinen laskemassa seppelettä kansallisen herättäjämme J.V.Snellmanin patsaalle. Heikkisen vieressä vasemmalla tri Kaarlo Hänninen, oikealla Santeri Alkio — heidän välissään vasemmalla tri Kaarlo Hänninen, oikealla Santeri Alkio — heidän välissään taaempana aitosuomalaisista aidoin V.Kivilinna, oikealla J.Kivi. Keskustapuolueen ja maaseudun arkisto. — Alh.: Kallion hallitus 1926 joutui vakavasti pohtimaan kielikysymystämme. Pöydän päässä presidentti Relander, muut henkilöt vasemmalta oikealle: K.Järvinen, A.L.Hjelmman, Vihtori Vesterinen, J.E.Sunila, E.N.Setälä, Kyösti Kallio, Lauri Ingman, J.Niukkanen, K.A.Lohi, G.Ignatius, U.J.Castrén ja Tyko Reinikka. Museovirasto.

Niin sitten kävi, että eräitten mutkien jälkeen presidentiksi tuli todellinen »musta hevonen» Lauri Kr.Relander. Väitetään Alkionkin todenneen, kun karjalaiset toivat Relanderin esille: »Siinähän on puhdas mies.»

Tultuaan valituksi Relander aloitti avoimella kirjeellä, jossa esitettiin Ståhlbergille »Suomen tasavallan puolesta vilpitön kiitos siitä erinomaisesta suuriarvoisesta työstä, minkä tässä tehtävässä olette Suomen maan ja kansan hyväksi suorittanut» jne.

Melkein samassa hengenvedossa Relander 19.2.1925 kiitti Aikiota valinnasta ja onnittelusta ja sanoi mm.:

»Vilpitön kiitos. Käyn tähän tehtävään rukoillen voimaa korkeimman kädestä, koettamalla kaikessa menetellä niinkuin oikein on ylimpänä päämääränäni isänmaan onni ja menestys. Santeri olet ystäväni. Olet aina suoralla ja vilpittömällä tavalla minua kohdellut ja tarvittaessa tukenut. Nyt jos koskaan tarvitsen edelleen ystävän veljenkättä. Tiedän ettet sitä kiellä.»

Presidenttinä olonsa ensi ajat Relander tuntuu jatkuvasti suhtautuneen Alkioon kuin holhoojaansa ainakin. Presidentti kirjoittaa jälleen 26.3.1925 vastauksen Aikiolta vähän aikaisemmin saamaansa kirjeeseen:

»Vielä kerran Santeri. Kiitos kirjeestäsi ja siitä suorasta ja avomielisestä tavasta, jolla asiasi esitit. Kirjoita usein. Kirjeesi ovat, vaikka ne moitteitakin sisältävät, aina tervetulleita, sillä olen vakuutettu siitä että niitä käyttää ystävän käsi. Raskas on edesvastuu, sitä rakkaampaa on tuntea toverin tukea ja ohjausta. Kun tulet Helsingissä käymään älä unhota ystävääsl.»

Tämän kehotuksen Relander toisti 31.3.1925.
Kun Relander sai kuulla, että Alkio oli käynyt Helsingissä, mutta ei ollut ottanut häneen yhteyttä hän kirjeessään 27.5.1926 pahoitteli, että Alkio oli käynyt ja jo matkustanut:

»Sovitaan myös Santeri, että aina kun tulet Helsinkiin että ollaan tilaisuudessa sopimaan tapaamisesta. Olit sanonut ihmetteleväsi, ettei matkoillani Suomeen ole maalaisliittoministereitä, mikä mahdollisesti johtuisi siitä, että minä muka halveksin heitä. Olen Porvoossa puhunut ruotsiksi ja suomeksi, mutta yhtä totta on, ettei siellä pidetty yhtään puhetta minulle ruotsiksi. Ne jotka näykkivät minua suomalaisuuden nimissä tekevät sen määrätietoisesti vetääkseen minut eroon  suomalaisesta kansasta, myös maalaisliitosta.»

Erimielisyyksiä ilmaantui pian Mm. Mannerheimin nimittämistä armeijan päälliköksi Alkio vastusti heti alkajaisiksi. Relander kirjoittaa päiväkirjaansa 16.4.1925:

»Sain kirjailija Alkiolta — kirjeen missä hän asettui tähän ehdokkuuteen nähden kielteiselle kannalle. Oli raskasta todeta kuinka pian ilkeämielinen panettelu saa suuretkin maalle ja kansalle tehdyt palvelukset unohduksiin. En sano näin moittiakseni Alkiota.

Rehellisenä miehenä hän toimi vakaumuksensa ja omantuntonsa mukaisesti — mutta käsitykseni on, että häntä on johdettu harhaan.»

Todellisuudessa näin ei ollut asianlaita, vaan Alkio oli, kuten jo on nähty,aikoinaan pettynyt Mannerheimiin ja piti tätä edelleen liian venäläismielisenä ja harkitsemattomana — kaikista vapaussota-ansioistaan huolimatta. »Reissanderin» lukuisat matkat aiheuttivat myös erimielisyyksiä. Tosiasia oli, ettei Ståhlberg kutsuista huolimatta ollut tehnyt ainuttakaan ulkomaanmatkaa,
kun sen sijaan pohjoismaisia valtionpäämiehiä oli käynyt maassamme. Kun sitten Relander aikoi vierailla Tanskassa maaliskuussa 1926, hän merkitsi päiväkirjaansa:

»Illalla (17.3.1926) sain S.A:Ita kirjeen, jossa hän varoittaa minua matkustamasta Tanskaan. Kun kerroin tästä asiasta Kalliolle — pääministerille — sanoi hän:  ’Santeri on ikävä kyllä liian syrjässä voidakseen tätä asiaa oikein arvostella’. »

Relander kirjoitti heti Alkiolle:

»Valitan, etten voi seurata neuvoasi, sillä ulkomaan matkaani en voi enää peruuttaa. En ole miltään tavoin näille matkoille yleensä pyrkinyt —niitä on hallituksessa pidetty välttämättöminä. Henkilökoht. mieluisampaa olla tekemättä, mutta kieltäytyä sellaisesta, mikä minulle osoitetaan maamme kannalta tärkeäksi, sitä en voi tehdä. Mitä ruotsalaiseen vaikutukseen tulee pidän käyntiä Tanskassa vastapainona sille, sillä taholla ymmärretään suomalaista Suomea paljon paremmin kuin Ruotsissa.

Valitan sitä, ettemme viime aikoina ole olleet tilaisuudessa keskustelemaan asioista, pyysinhän Sinua kaupungissa käydessäsi pistäytymään talossa.

Mikään ei ote minulle ikävämpää kuin ettei minua suomalaisen talonpojan taholla
ymmärretä.»

Relander oli kumminkin tyytyväinen kun Tanskan matka jäi sikäläisen leskikuningattaren kuoleman johdosta. Presidentille oli omien sanojensa mukaan mieluista levätä kesän aikana ja sisäpoliittisestikin oli näin parempi. »Palautan vain mieleeni sen mitä Alkio asiasta minulle aikaisemmin kirjoitti», Relander päiväkirjaansa sanoo. Latviassa hän kumminkin kävi kesäkuussa 1926.

Mainittakoon, että lehdistö yleensä suhtautui varovaisesti Relanderin matkoihin ja juhlallisiin vastaanottoihin — vain Sasu Punanen annatteli juhlimisista ja huonosti järjestetyistä vastaanotoista. Mutta monet kyllä ajattelivat Alkion lailla, ja Relander itsekin näyttää epäilleen, ettei häntä aina otettu oikein vakavasti.

Erityisesti Helsingin Sanomiin hän näyttää olleen tyytymätön. Hän korosti, että maalaisliitto oli mennyt vaaleihin sammutetuin lyhdyin eikä ollut hänen valitsemisestaan tehnyt minkään puolueen kanssa lehmäkauppaa. Relander pyrki myös olemaan maalaisliiton kanssa väleissä, mutta Kallion ja Sunilan skisma tuotti hänelle vaikeuksia. Hän kirjoitti päiväkirjaansa mm. 23.11.1927, että Alkio oli johtajana päätään pitempi muita, mutta oli vetäytynyt kuoreensa, joten hänen vaikutuksensa oli kovasti vähenemässä. Tämä oli tullut näkyviin nun. siinä, että maalaisliiton ryhmä asettui hallituskysymykseen nähden toiselle kannalle kuin Alkio silloin, kun Sunilan hallitus 1927 joulun alla muodostettiin. Relander puolestaan piti tätä hallitusta maalaisliitolle tärkeänä toivoen hartaasti, että »puolue ollessaan nykyisin hallituspuolueena tulee eheytymään ja sisäisesti kasvamaan», kuten hän hallituksen 17.12.1927 nimitettyään merkitsi päiväkirjaansa.

Sunila tulikin yhä enemmän Relanderin luottamusmieheksi varsinkin kun Kallio oli presidentin mielestä liian aitosuomalainen ja Alkio syrjässä. Kesällä 1928 Relander sairasteli ja tällöin Alkio muisti häntä tervehdyksellä. Relander ilahtui kun »Santeri ei ollut häntä unohtanut». Kun Alkio vuorostaan rupesi sairastelemaan vuoden 1928 alussa Relander kirjoitti tälle 4.2.1928:

»Olen koettanut seurata sairauttasi lehtien ja ystävien kautta ja iloinnut, että alat voida paremmin. Jumala on koviin kärsimyksiin säilyttänyt aina siunauksensa. Veljesi Lauri.»

Uskonto olikin näitä kahta yhdistävä asia, mutta suomalaisuustaistelu pyrki erottamaan, kun yli 3 000 Helsingin yliopiston opiskelijaa jätti Sunilan hallitukselle 20.11.1928 vaatimuksensa kuultuaan neuvotteluista, joita oli käyty maalaisliittolaisten
sanomalehtimiesten ja hallituksen sekä puolueen eduskuntaryhmän välillä. Lohen sanojen mukaan oli Alkio ollut aivan »suurenmoinen — mutta olikin se kovasti käynyt hänen heikolle terveydelleen». Alkio oli sanonut mm kieliasiasta puhuessaan:

»Minä sanon teille, että hallituksen on meitä näissä asioissa toteltava, olkoon sen oma mielipide mikä tahansa.»

»Tämän johdosta on minun huomautettava», Relander vuorostaan kirjoittaa, »ettei Santeri enää ole entinen Santeri; ei tule hallitus yhtä vähän kuin presidenttikään tanssimaan näiden kynämestarien pillin mukaan».

Vihreä internationale

Varsinaista Alkion ja Relanderin välienrikkoa ei tapahtunut, vaikka suhteet kylmenivät. Ilmeisesti Alkio Ilkan toimituspöytänsä takaa varsin huonosti sulatti mm. presidentin voimattomuuden Lapuan liikkeen väkivaltaisuuksiin nähden, jopa taipumisen Lapuan miesten tahtoon. Tämän Alkio elämänsä viimeisinä päivinä vielä ehti nähdä.

Kuitenkin Alkion ja Relanderin ulkopoliittiset tavoitteet lähentyivät, joskin aina toiveikas, jopa hiukan »lapsenmielinen» presidentti kiinnitti paljon enemmän toiveita Venäjän kanssa lämpeneviin suhteisiin Itämerenpiirin politiikkaa ajaessaan.

Jos Venäjä kieltäytyisi, silloin olisi pyrittävä yhteistyöhön Kansainliitossa Englannin ja Saksan kanssa, Relander monen suomalaisen tavoin arveli.

Alkiolla ei ollut vähääkään luottamusta väleihin Venäjän kanssa, mutta Kansainliittoon nähden hän ei ollut aivan toivoton. On kiintoisaa todeta, että Alkio, joka aina pyrki pitämään ikkunat auki Eurooppaan, jo varhain laati omia suunnitelmia Euroopan uudestirakentamisesta yhteistalouden yms. yhteistoiminnan merkeissä. Loppuvuodesta 1921 Alicia merkitsi muistikirjaansa näitä ajatuksia.

Hänen mielestään maailmansodan jälkeen oli sekä Saksan että Ranskankin romahdus pelättävissä. Esteenä Euroopan edistykselle olivat Englannin ja Ranskan yritykset maksaa suunnattomat velkansa Yhdysvalloille köyhtyneiden kansojen kustannuksella. Sodan uhka piti Alkion mielestä hoitaa ryhtymällä toimenpiteisiin Euroopan uudestirakentamiseksi. Tällaisia toimenpiteitä olisivat, hän arvelee:

a) kansainvälinen raha, jota ei kurssata, vaan jonka arvo (olisi) vakaa,
b) tätä varten kansainvälinen pankki (maailmanpankin idea). Täten yksityistaloudetkin pystyssä, mutta luottoa ei anneta keinotteluun,
c) Sipenaan perustetaan kansainvälinen valtio, josta syntyy Euroopan vilja-aitta. Muutenkin Euroopan talouselämä muuttaa luonteensa. Elämän uudestisyntyminen vaatii kiintymystä maahan. Se kohottaa maanviljelyksen satumaisiin tuloksiin. Mutta rahan arvostaminen on sivuseikka. Silloin ei enää ole taistelua rahasta ja vallasta, ihmisyys menee kapitalismin edelle. Se muuttaa olemisen ja kulttuurin luonteen, ylellisyys häviää ja kohtuullisuus astuu tilalle.

Samoihin aikoihin Alkiolla ja maalaisliitolla oli yhteyksiä virolaisiin heimoveljiin, joskin nämä yhteydet puoluetasolla hoidettiin vain epäsäännöllisillä puoluekokousvierailuilla ja molemminpuolisen onnittelusähkeiden lähettämisen kautta.

Vapaussodasta lähtien Alkio muisti tähdentää, että »veri on vettä sakeampaa». Haittatekijäksi muodostui tosin virolainen pirtu, joka uhkasi sekoittaa kieltolaki-toiveet. Epäilemättä ylioppilaiden suhteet 20-luvun lopulla solmittuine »söpriislepinguineen», joita ensimmäisinä juuri pohjalaiset osakunnat solmivat, kuroivat umpeen sitä kuilua, jonka »pirtusota» uhkasi synnyttää.

Mutta Alkio löysi pitemmällekin meneviä yhteysväyliä. Jo varhain, 1900-luvun alussa, oli suunniteltu agraaripuolueiden yhteistoimintaa, eräänlaista »vihreää internationalea» punaisen vastapainoksi. Itsenäistyneen Tsekkoslovakian maalaisnuoriso perusti keskuudessaan kansainvälisen järjestön, johon yhtyivät Jugoslavian, Puolan ja Bulgarian nuorisoliitot. Täekkoslovakian nuorisojärjestön toiminta kantoi hyvää hedelmää kansainvälisen yhteistyön jatkuvasti laajentuessa. Maan varsinainen talonpoikaisliitto ehdotti myös Suomen maalaisliitolle osallistumista kansainväliseen yhteistoimintaan ja lähetti 1920 kirjelmänsä ministeri E.Y.Pehkoselle.

Pehkonen vuorostaan tiedotti asiasta 29.7.1920 Alkiolle, joka suhtautui siihen erittäin myötämielisesti. Yhtenä seurauksesta tästä yhteydenotosta lienee pidettävä sitä, että Suomen maalaisliiton ohjelma 1921 saksannettiin Grazin kansainväliseen talonpoikaiskongressiin. Vaikka Jugoslavian ja Puolankin agraaripuolueilla oli suurta kiinnostusta kansainväliseen yhteistyöhön, säilyttivät tsekit kuitenkin johtoasemansa ja perustivat mm. 1923 Prahaan kansainvälisen agraaritoimiston.

Tästä sitten todella syntyi vihreä intemationale, kun tsekit rohkeasti lähtivät asiaansa mainostamaan, lähettivätpä 1926 edustajansa Suomenkin maalaisliiton puoluekokoukseen. Samana vuonna Alldo llkassaan tuki lämpimästi yhteenitittymistä ja Emil Hynninen sai sitten maalaisliiton keskushallituksen kokouksessa 15.1.1928 aikaan päätöksen, jonka mukaan tälle linjalle päätettiin mennä. Luttymiskysymyksen lopullinen ratkaisu v. 1928 puoluekokouksessa tapahtuikin vaivatta.

Rehellisyyden nimessä on kuitenkin sanottava, että tällainen kansainvälinen yhteistoiminta ei ottanut tulta »tavallisten» maalaisliittolaisten piirissä ja tuskin näin tapahtui missään maassa. Esteeksi tuli tuo liiaksi omaan kontuun kiintynyt
katsantokanta. Vain Alkion, Hynnisen, Pehkosen ja jonkun Hiekkalan yms. kauemmaksi tähtäävä silmä näki asian merkityksen.

Alkio puolestaan ei rajoittanut tätä kansainväliseen yhteistoimintaan kohdistuvaa harrastustaan vain talonpoikaisliittojen piiriin, vaan oli lämmin kaikelle kansainväliselle yhteistyölle ja yhteisymmärrykselle, koska näki siinä pienten kansojen parhaan turvan. Niinpä hän — vaikka paheksuikin Ruotsin Suomen-politiikkaa erityisesti Ahvenanmaan kysymyksen ja länsi-pohjalaisten kielisorron takia — kävi itse Ruotsissa (1925) ja suositteli muillekin erityisesti talonpoikaisen yhteisrintaman merkeissä tapahtuvaa kanssakäymistä. Kun E Y.Pehkonen 7.7.1925 kirjoitti Alkiolle ja ilmoitti, että Skänen talonpoikaisliitto oli pyytänyt häntä puhumaan kymmenvuotisjuhliinsa, Alkio ilman muuta kehotti häntä menemään, Pehkonen meni ja oli sitten kiitollinen Alkiolle tästä kehotuksesta, sillä juhla oli ollut onnistunut ja lämmittävä. — On todistuksia siitä, että tällainen
talonpoikaisjärjestöjen kansainvälinen yhteistyö jatkuvasti miellytti Alkiota.

Näyttää siltä, että maalaisliiton toiveet itse Kansainliittoon kasvoivat sitä mukaa kuin aste asteelta oli luovuttava reunavaltiopolitiikasta. Santeri Alkiosta on sanottava että hän, Holstin ohella, kauimmin lienee pysynyt »Varsovan asialle» uskollisena, eikä hän milloinkaan suhtautunut kovin optimistisesti Kansainliittoon, joka hänestä oli liiaksi »suurten» asialla. Mutta Alkio ei ottanut tähänkään kysymykseen ehdotonta kantaa yhtä vähän kuin Kellogg-Briandin sopimukseenkaan, joskaan ei siihenkään luottanut kovinkaan suuresti suurvaltojen asettamien varausten vuoksi. Mutta nämä olivat kuitenkin kaikki »hyviä asioita», suunta oli oikea ja se selittäneekin Alkion tosin melko passiivisen myötäilyn.