Perjant. 4. Helmik.

Kysyin A. Kangasmaalta taas tonttimaan hintaa. Tarjosin 5000 mk. jos antaa pohjoispuolelta pellon lisää. Lupasi ilmoittaa. Jos hän nyt suostuu ja saan tämän maapalasen omakseni, niin sitten koetan saada pian kartanohuoneet korjatuksi ja koko maan niin kauniiksi, kun sen minun ja väkeni voimilla saa. Minun oikeuteni, maan ihannoitsijana, on saada ympärilleni viihtymystä, itselleni ja muille iloksi.
Odotan hänen tietoaan hienosti jännitettynä. En sittenkään aivan paljon välitä tuleeko vastaus myöntävä vai kieltävä. Sillä tämän paikan vesiperäisyys ja notkelmaluonne tekee sen että puutarhaviljelystä ei tässä saa kelvolliseen kuntoon, kun vettä ei saa pois. Ja muuten, kartanoa uuteen järjestykseen laittaessa ovat kustannukset niin suuret, että sillä voi panemalla vähän lisää, helpomman ajan tultua rakentaa aivan uudestaan mielenmukaisen pienen kodin. Silloin voi myös paikan valita. Voisin tämän pitää siksi kun uusi on valmis ja myydä sitten vasta tämän. Silloin voisin myös päästä ”irti maantiestä”.
Mutta tällä paikalla on eräitä hyviä puolia: nuoruuden koti, istuttamani puut, lyhyt asemalle jnep.
Käyköön miten tahansa. Olen varma että asia kääntyy parhain päin.
Nyt se on ratkaistu!
Hän ei luovuta lisäpeltoa, mutta vaatii 6000 mk tästä nykyään hallitsemastani tonttimaasta, joka tekisi 24000 mk hehtaarilta!
Sanoin, etten tässä tapauksessa voi kenties ollenkaan ajatella ostoa. Hinta on liian kallis ja tontti tarkoituksiini liian pieni. Hän sanoi hintaa määrätessään pitävänsä silmällä tontin erikoisuutta. Minä taas, että minä pidän silmällä että minulla on 40 vuoden kontrahti, tontti on lutakossa ja tarpeeseeni liian pieni. Hän näytti aikoneen, – kun ei hän koskaan ole tahtonut sanoa hintaa, vaatia oikein huippuhintaa! – Sanoin että minun näin ollen täytynee kääntyä etsimään pientä maapalaa kotipaikaksi muualta. Sanoin että tällä kertaa en siis voi kauppaan ryhtyä.
Tunsin että hän pettyi.
Luulen että näin oli parempi. Nyt alan katsoa ympärilleni löytääkseni sopivamman paikan.
Vähän myöhemmin: On oikein omituista, miten mieleni on iloinen siitä että asia päättyi näin. Ja tämä tunnelma on elämässäni aina merkinnyt hyvää.
Vähän myöhemmin: Mieleni pyrkii masentumaan. Enkö siis saa tätä pientä tilkkua maanpäällä kutsua, tuntea omakseni? Eikö elämä suo minulle sitä pikkukorvausta siitä, että olen elämäni parhaat vuodet uhrannut ajaakseni talonpoikain asiaa?
Tämäkö oli korvaus – tässä muodossa? Minä olisin tyytynyt niin vähään! Mutta minulle ei annettu 5 kapanalan peltoa!
Ei! Minä en tyydy tähän. Minun on saatava omapohja, omistusoikeuteen perustuva kotipohja – saadakseni tuntea sen.
Sillä – tämän jälkeen minä en voi sietää sitä miestä. Sillä hän on ensi syksynä taasen karsimassa minun pihlajoitani, hän puhuu niiden harventamisesta – aivan kuin hän puhuisi jostain Jurvanvälin metsäharvennuksesta!
Minun pitää löytää sopivampi maapohja; jos sen lunastaminen vain on voimissani, ostan, siirryn…