Harmaa, juhlallinen, luminen, pikku-pakkasellinen talviaamu. Valmistaudumme kirkkoon. Kävimme kirkossa. Kuulin pastori Lampoa saarnaajana ensi kerran. Hän onnitteli niitä, jotka eivät tunne syntiä, eivät osaa rukoilla, eivät uskoa, vaan epäillä – niiden on taivas! – Edelleen hän sanoi, ettei Jesuksen lähetystoimi tarkoittanut ollenkaan köyhien holhoamista, ei sairasten auttamista, vaikka hän sitäkin käski tekemään. Tarkoitti vain ijankaikkista elämää. Hm.
Olen lukenut. Mutta kaikki kirjailijat liikkuvat niin vanhoja latuja, kaukana tästä hetken elämäntasosta – minun sieluni kaipaa muuta! Pitäisi saada se sanotuksi: tämä Jumalan etsimystapaus. Ihmiset edelleen etsivät Jumalaa taivaasta. Keksivät kummallisia uskontojärjestelmiä hänen löytämisekseen. Ja Jumala on kuitenkin joka hetki tässä, tuossa, siellä, tuolla! Kaikkialla!
Mutta ihmiset eivät näe häntä ja – jos näkevät, eivät tunne!
Enkä minäkään aina, mutta joskus! Joskus olen näkevinäni Jumalan, tuntevinani Hänen läsnäolonsa, kuulevinani hänen äänensä.
Enkö opi Häntä, hänen tekojaan ja ääntään paremmin tuntemaan?
Koskinen oli pienen orponsa kanssa täällä – ja Ollilan lapset. – Ja Mimmin ystävät!
Matti Kallio haki minut Jakkulan seurahuoneelle puhumaan kirjallisuusiltamaan.
Kävin Hautalassa ja vietin vanhan ystäväni kanssa hauskan hetken.
Puhuin kirjallisuuden vaikutuksesta.
Poika kyyditsi minut takaisin.
Minä ajattelen tulevaa teostani, mutta en löydä keskushenkilöä. Nyt ajattelen sellaista, joka olisi päähenkilönä joka osassa, alkaen 1890-luvulta, kulkisi kaikkien masennusten, koettelemusten ja -innostusten läpi, saapuisi lopusta selvyyteen ja sopusointuun: ihmisyyden kirkastukseen. Siinä voisi kuvata kaikki kansalliset kokemuksemme v.v. 1894–1925.