Sunnuntaina Elok16 pnä

Hollo tuli tänä aamuna tänne, kun vielä lojuin vuoteessa. Hän ei ollut saanut postia asemalta ja oli utelias sanomalehtien perään. Keskustelimme ja arvostelimme ihmiskunnan nykyistä kehitystilannetta. Lausuimme sen ajatuksen, että ellei tämä sota saa aikaan sellaista kumousta, että sotalaitos häviää, ihmiskunta ei vieläkään vapaudu pahimmasta painajaisestaan. Joka tapauksessa arvostellessa nykyisen sodan syitä, sekä niitä aiheita, jotka nykyään ovat puolueitten, kulttuuri[-]ihmisten, yhteiskunta- ja taloustaistelijain tärkeimpinä kiistanaiheina, täytyy sanoa, että me taistelemme ja kiistelemme aivan pienistä asioista. Se taas johtuu siitä, että me elämme kokonaisuudessaan niin pienistä elämänarvoista että emme suuria pysty tajuamaan. Vertauksen vuoksi voisi mainita, että raakalainen, joka elää mitä ihanimmissa luonnonpuutarhoissa, ei voi nauttia siitä ihanuudesta, jota hän ei ymmärrä. Me taas emme voi nauttia esim. veljeyden, keskinäisen avuliaisuuden, rahoillamme ihmishyvän edistämisestä, syystä että meillä nykyisellä asteellamme on itsekkäisyys kaiken elämänarvion perusmittana.
Sosialistit omaavat yhä porvarien avuja. Nyt he ovat julistaneet rotusodan itsekkäässä tarkoituksessa, estääkseen kilpailemasta kanssansa värillisen rodun työväkeä! Kirjoitus on asiasta Ilkan eilisessä numerossa. Näin sosialismikin askel askeleelta tulee järjestyneen työnaateliston luokkapyyteeksi järjestäytymättömiä vastaan. Se on uusi valtaluokka. Seuraus: proletaarin täytyy nousta heitä vastaan.
Taistelu kilpailun estämiseksi sen vuoksi, ettei voi kilpailla, on tukisotaa! Mutta sitä sosialistit vastustavat. Valkoinen työmies värillistä vastaan siitä syystä, että värillinen tekee työtä halvalla, tulee vähällä toimeen, ei kaipaa kulttuurielämää, – on tuhlauksen, ylellisen elämäntavan ja itsekkään yläluokkalaisedun kiihottama tulos.
Taistelu hintojen alentumista vastaan on porvarillista egoismia; se on osuustoimintaperiaatteita vastaan.
Tämä on teollisuustyöväen sosialismin nykyinen saavutus. Tässä ilmenee sen heikkous, kykenemättömyys yhdistää työntekijäluokat. Sillä, etujen ristiriita kuluttajan ja tuottajan välillä on liian selvä.
Ajatella vain, valkoinen järjestynyt työmies menisi värillisten maahan, värilliset kohtelisivat vihamielisesti, eiköhän sitä leimattaisi raakuudeksi?
Meikäläinen on heikko. Olemme heikkoja kilpailemaan työkyvyssä ja työnjohdossa, sosialismi on kehittänyt laiskuuden ja tuhlaavaisuuden hyveeksi. Seuraus: huolimatta maamme erinomaisista tuotantoedellytyksistä, täällä ei saa mitään kannattamaan.
Jos joskus valta olisi siinämäärin omissa käsissämme, että todella voisimme järjestää olojamme, meillä tulisi säätää työpakko-lain, tuhlausveron, panna toimeen ankara järjestys ja kuri. Työlakot, pankkien korkokiristys olisi lailla estettävä. Määrättäköön kernaasti lyhyt työpäivä, mutta sen rinnalla minimityömäärä.
Olen sitä mieltä, että meidän kansamme tarvitsisi teräksisen hallituksen joka tietäisi mitä tahtoisi ja panisi sen toimeen.
Ajatella nyt, että huhtikuun alusta elokuun 2 päivään Kotkan sahatyöväestö on parhaan työkauden maannut lakossa. Kun sota puhkesi, vasta silloin hommaillaan lopettamista. Kassatulot liikkeiden kassoissa vähenivät jo 8 miljoonalla. Nyt on vienti sulettu ja lakkolaiset varmaan kerjäämässä armopalaa!
Samoin Tampereen kenkätehtaalaisten lakko. Sekin on kestänyt 4 kuukautta. Nyt, sodan alettua se lopetettiin ja – muka tehtiin sopimus. Mutta miten kauan ne tehtaat nyt voivat käydä? – nekin tullien suojassa! – sitä on vaikea tietää. Porvari tullien suojassa kokoo kapitaalivoittoa, tehdassuutari lakolla kiskoo palkkansa äärimmilleen. Kuluttaja, sinä saat maksaa, kumpasenkin herruuden ja ylellisen elämän ja laiskuuden kustannukset!
Mutta nämä eivät ole muuta kuin mädänneitten elämänihanteitten loppunäytöksiä. Uudet elämänarvot pitää nousta. Suuremmat: työkykyä, kilpailuhalua synnyttävät, sellaista jolloin työmies todella kilpailee kuten urheilija, voittaakseen, jolloin rahamies etsii pääomilleen yhteiskunnallisia, ihmiskunnan kohottamista tarkoittavia tehtäviä, sen sijaan kun niillä nyt tavoitellaan vain itsekästä nautintoa, kilpailijan kukistamista y.m. barbarin huvia.
– Sota! – Mikä hirvittävä syyllisyys painaa kristityitä kirkkoja, jotka ovat siunanneet sotaa, väärentäneet Jesuksen opit ja Mooseksen laintaulut, jotka kumpikin kieltävät tappamasta!
Nyt kaikissa kirkoissa rukoillaan sota[-]aseitten puolesta. Keitä Jumala kuulee? Ryssiä, saksalaisia, itävaltalaisia, englantilaisia? Rukous on siis suurta humbuukia, kansan silmien lumoukseksi tarkoitettua. Jos kirkko olisi aina ratkaisevasti asettunut Jesuksen kannalle, sotaa ei enää olisi. Mutta juuri se, että kirkko on aina ollut sotajumalan palveluksessa pappiensa vallan ja palkkauksen vuoksi, niistä kun on vuorostaan taannut miekkakätinen sodan päämies, peli on onnistunut.
Ajatella tälläkin hetkellä onnetonta Belgian kansaa. 2 miljoonainen armeija. Sotarintamat monta peninkulmaa. Hirvittävillä mörssäreillä, jotka kantavat 8 kilom. matkaan 115 kgr painoisia kuulia, ammutaan. Kanuunoilla, kivääreillä! Mitä on elämä siellä missä tämä hirvittävä armeija tekee hirvittävää hävitystyötään? Helvettiä ei kukaan ole voinut sellaiseksi kuvata.
Ja ne, jotka siellä tappelevat, ne ovat kristityitä.
Kristityitä, Jesuksen opetuslapsia, jotka päämiehestä alkaen rukoilevat Jumalaa että heidän murha- ja hävitystoimensa menestyisi. Papisto rukoilee etupäässä.
Sellaiseksi on papisto poikansa kasvattanut.
Mutta jos Jesus nyt todella tulisi, mitä luulette että hän näille opetuslapsilleen sanoisi?
Eräs matkustaja oli tullut Saksasta äsken. Suomalaisen nimellä oli siellä hyvä kaiku nytkin. Vanhat upseerit ja sotamiehet olivat olleet sotaa vastaan, he pitivät sen luonnottomana, menetettynä. Vain nuorissa vapaaehtoisissa kiehuu tuo historiallisen mielettömyyden runollinen hulluus: innostus ja sankari-ihanne.
Heillähän on väärä asia!
Nykyinen sota, jossa persoona häviää hirvittävään luonnonvoimain temmellykseen. Eihän siellä sillä vanhanaikaisella ”urhoudella” ole mitään järjellistä arvoa. Urhous on siellä nyt aivan samasta merkityksestä kuin, jos sinne veisi 30-vuotisen sodan aikaisen nahkakanuunan.
Persoonallisella urhoudella olisi nykyään aivan vastakkainen tehtävä: kieltäytyä murhaamasta ja hävittämästä.
Jokainen, joka toisin tekee on pelkuri, esiintyköön hän sitte kuinka raivohullun tavoin tahansa, – jolloin pelkuruuden arvonimi voi saada seurakseen: raivohullu tomppeli.
Tänään telefonoi Haapala, että Berlinissä on 5000 naista piirittänyt keisarillisen linnan, vaatien sodan lopettamista ja leipää! Sata vangittiin. Niitä vietäessä linnaan, ryntäsi uusi nais- ja lapsiarmeija poliisien kimppuun ja vapauttivat.
Samalla ilmoitetaan Pariisista, Lontoosta ja Pietarista, että on pantu toimeen kovempi sähkösanomasensuuri, eikä aijota ilmoittaa taisteluista mitään.
Tämän tulkitsemme merkitsevän sitä, että kaikilla on pelättävää julkisuuden edessä, sekä että kapinat ovat alkaneet jo kaikkialla.
Ja minun täytyy nyt vihdoin sanoa oma ajatukseni, joka on koko sodanajan ollut mielessäni: elleivät kansat nouse tätä saatanallista teurastusta vastaan ja hävitä teurastuksen päämiehiä, jos ne antavat komentaa itsensä kanuunain ruoaksi toinen toistaan vastaan, Saksan sosialisti Belgian sosialistia, Ranskan sosialisti Saksan sosialistia vastaan, niin täytyy asettaa kysymyksen alaiseksi: kannattaako tällaisen pässi-oikeuden (vai aikakauden?) ihmisenä tehdä mitään kansan hyväksi? Eikö ole sittenkin viisainta jokaiselle, kellä kykyä on, nousta aasien selkään ja pitää juhlaa tomppelijoukon kustannuksella? –
Mutta jos ne alkavat vapauttaa itseään univormun palveluksesta, silloin …
Tänään on suuri tuuli.