Ilma on lämmin, mutta suuri tuuli puhaltaa etelästä. ”Maailman kunnia”. Olen ajatellut paljon tätä ”elämänarvoa”, joka niin voimakkaasti kilpailee rikkaudenhimon ja vallanhimon kanssa. Ja – on perustettu yhtä pettävälle pohjalle kuin nämäkin. Useimmiten tarvitaan vain pieni paljastus – kunnia horjuu. Taikka, kun kunnia sattuu lepäämään yleisen-, tahi ryhmämielipiteen varassa, pieni häiriö. Tarkoitukseton, tilapäinen häiriö vain, ja maailman kunnia romahtaa alas kuin heikoin rakennus jonka pylväät luhistuvat.
Mutta se esittää vain yhden kuvan maailman turhuuden markkinoilta. Suhteellisesti on kaikki samanlaista. Siksipä kaikki mikä rakennetaan kunnianhimon perustalle, raukee ennen kuolemaa arvottomana. Ja tuottaa romahtaessaan katkeraa pettymystä.
Mutta sitä vastoin se, millä on arvoa, on oikein tekeminen itse oikeuden vuoksi, totuuden etsiminen itse totuuden vuoksi, tällä pohjalla oman sieluelämänsä viljeleminen sen lakien selville saamiseksi niin, että siitä voisi johtaa elämän yleiset lait. Ihmisen on tärkeätä löytää omalle persoonallisuudelleen tukeva jalusta. Jos siitä, siltä pohjalta, voi vaikuttaa ympäristöön, samalla säilyttämällä persoonallisen vapautensa ja omantunnon rauhan, silloin voi katsoa ”maailman kunnianhimon” taisteluitakin kuin näytelmää, jossa esteettinen puoli on päätekijänä.
Tuomi on kukassa. Se on olosuhteisiinkin nähden aikaista.
Pihlajani. Nyt vasta huomaan että Kangasmaan rajalla on viime vuonna puukolla haavotettu pihlajoitani niin, että ovat nyt kuivumistilassa!
Tämä on yksi tapa, millä lähin talonpoika maksaa työni talonpoikain vapauttamiseksi.
Mutta suruni keskestä kuohuu samalla iloinen virtaus siitä, että voin todeta tämänkin kautta, että elämäntyötäni en ole tehnyt palkan toivos enkä suosion.
Kuoleman ajatus on minulla nykyään niin voittavana, keskeisenä mielessäni. Se ei pelota, mutta vie elämänhalun, innostuksen. Se voi olla Äitini kuolemankin johdosta, mutta voi se olla sairautenikin johdosta. Joka tapauksessa: jälellä oleva aika näyttää niin lyhyeltä. Tätä tunnetta vastaan näyttää mielikuvituksissa elävät elämänihanteet ja uudet tehtävät turhaan, melkein epätoivoisesti taistelevan. Kummallinen yhtäkaikkisuus vallitsee mielialoja.
Onko tämä lopun lähenemistä?