Kirkas, aurinkoinen ilma, mutta hieman kolea tuuli. Lumi sulaa hiljalleen ja vesilammikot alavilla paikoilla kasvavat. Kyllä tästä voi tulla kevät. Jo kuuluu lintujenkin laulua kuusikossamme. Luen Topeliuksen lapsuusaikaa. Kyllä hänellä on ollut ihana lapsuus ja hyvä koti. Sellaisella kasvatuksella täytyykin muodostua eheä luonne. Mutta hyvän hän on saanut kertojansakin!
Kun ajattelen sitä kaikkea rumuutta, mikä nykyään täyttää kaunokirjallisen maailman en ollenkaan ihmettele että ihanteet häviävät nuorisolta. Suunta on niin väkevä, että se aivan ylivoimaisesti tuhoaa jokaisen yrityksen korjata asiaa. Sairaita sukupuolivaistoja, muka ”rakkauden” nimissä, isänmaallisuutta vain asekalskeena, elämänonnea vain ylellisessä elämäntavassa, irstailu- ja nautintovapaudessa. Siinä ihanteet! Kun nuoriso niitä hengittää, tulee heidän sieluelämänsä myrkytetyksi.
Minun vaatimaton yritykseni ”Keisaririkos” oli suunnattu vastavaikutukseksi. Mutta se sai mennä huomaamatta. Painos oli 4000 – eikä uutta ole vielä tarvittu. Pyrkii tulemaan vallitsevaksi se vaikutus, etten jaksa enää yrittää jatkoa. Arvostelu ei ollut huono, se oli laimea.
Alankohan olla jo vanha? Ennen tällainen tunne minua kiihotti taisteluun, nyt ei.
Ensi keskiviikkona menen Syvärantaan lepäämään pariksi viikoksi. Kotona olisi hauskempi, mutta tarvitsen hieman ajatuspiirien- ja vaikutelmien uudistusta, vaihdosta. Koetan siis mennä, jos saisin siellä ajan pari viikkoa kulumaan.
Adolf Koskinen oli täällä pikku tyttönsä kanssa. Voi kuinka ikävästi kohtalo häntä kolhi, kun vei häneltä vaimon!