Ilma on jäähtynyt. Tuuli pohjoisessa. Päivällä selkenee poudaksi ja lämpenee hieman. Soitin Paavolle. Ensi perjantaina hänellä on taas tentti. Sitten kotiin.
Sain Kalliolta kirjeen, kirjoitettu jo lauant. aamuna matkalla Nivalaan. Hän selittää armeijan päällikön vaihdosta. Eivät sovi, Relander ja Vilkama. Ilmeisesti vain se. Kallio vastustanut, – mutta nyt taipunut. Ja jos Vilkama ei suostu sotaväen tarkastajaksi ja sotaneuvoston jäseneksi niin, mitä sitten seuraa?
Minä pidän tapausta murheellisena. Pelkään että on ollut pääasiassa vain kunniakysymys: presidentin auktoriteetti, Vilkaman ammattikunnia. Ja se osoittaa heidän inhimillistä rajoittuneisuuttaan. Ja – molemmat olevinaan kristityitä! Se on pienoiskuva ”Suomen kansasta” – härkäpäisesti oma tahto läpi, kävi miten kävi. Oma suuri herruus kunniaansa!
Kuinka minua alkaa väsyttää.
Luen Raf. Forsmanin ”Runoilijoita ja kiistamiehiä.” Seuraan syvällä sielullisella nautinnolla näitä muistokuvia suurista hengistä.
Kunpa pääsisin syrjään politiikasta, Ilkastakin, saisin painua hyvien kirjojen piiriin ja etsiä henkevää seuraa. mutta ei ole ketään jonka käsiin voisin sanomalehtikynäni jättää. Ei tällä kertaa ketään!
Kun minullakin olisi edes joku kirjallinenkin ystävä jolta voisi joskus saada rohkaisevan sanan, mutta ei ole! Katselen ympärilleni ja näen ainoastaan miehitetyn poliittisen taistelutantereen sotisovassa, taistelupasuunat soivat, joukot liikehtivät – minä mukana. Tunnen miten sieluni sisin sairastaa ja huokaa etsien sitä lepoa minkä minulle tuottaisi jos saisin istua pöytäni ääressä ja kirjoittaa kirjoja – nyt sellaisia, joihin voisin pukea kypsyvän elämänkokemukseni ja kauneimmat ajatukseni. Mutta minä suorastaan pelkään. Sillä ei löydy yhtään arvostelijaa joka voisi katsoa minua muuna kuin poliitikkona. Minulle on kuitenkin kirjallisuus ja kirjailijatoimi elämäni sisin, ihanin tarve, luomisen tarve sellaisenaan. Mutta minulla ei ole yhtään kirjallista ystävää jonka kanssa voisi elää joskus hetkisen yhdessä. Eino Leino kirjoitti minulle viime syksynä. Minä aavistan kuinka yksin Sinä olet” – ja hän aavisti ilmeisesti oikein. Minä olen niin yksin. Ainoa lämmittäjäni tässäkin suhteessa on oma perheeni. Mutta juuri sepä onkin paras. Poikani! Vaan sittenkin kaipaa vierasta, ammattitoveria. Ei ole. Tuntuu kuin kustantajanikin olisi minuun kääntänyt selkänsä, kun minua arvostelu kohtelee niin kylmästi. Ei tosin ole vielä kieltäydytty kustantamasta, mutta se kai tapahtuu jonakin päivänä. Kootut teoksenikin repajavat puoli-kustantamissa, 2 nid. vielä painamatta, ja – jäävät ilmeisesti. Sillä muiden puolueiden jäsenet ei lue minua periaatteen vuoksi – maalaisliiton lehdet eivät arvostele, eikä maalaisliittolaiset lue – lukuhaluttomuuden vuoksi.
Ja kuitenkin elää sydämessäni polttava halu vielä kirjoittaa jotain. Vaikka kukaan ei minua enää kaipaa! Mikä pöhkö ihminen kuitenkin on.
Minussa on jo monta vuotta elänyt ajatus, että minun pitäisi kirjoittaa muistelmiani, niin vaatimattomia kun ne voivatkin olla minunlaisellani jolla lapsuus, nuoruus ja paras miehuus on kulunut oloissa, joiden kulttuuriarvolle nyt taas noussut aristokratinen kirjallinen maku ei pane mitään huomiota. Siksi on se jäänyt. – Oikeastaan sen pitäisi tehdä omia lapsia varten, että heillä olisi edes jonkullainen aavistus minun lapsuudestani ja nuoruudestani, sen ajan ihmisistä, ennen kaikkea vanhemmistani, isovanhemmistani ja suvustamme.