Keskiviik., eilen ja tänään olin kaupungissa. Hauska oli nähdä, miten riidattomasti, luottaen ja vakavasti miehet suhtautuvat Ilkkaan. Suurin iloni onkin se, että me emme tarvitse riidellä. Ne ovat ihmeellisiä miehiä, nämä Ilkan miehet: Holkko, Koivisto, Kanto, Teppo y.m. Ne ovat talonpoikaisväestön parhaita! Ja kun luottamukseni muihin horjuu, nämä miehet ja heidän luottamuksensa, – he pystyttävät sen uudestaan! Talo-osakeyhtiömme pääomaksi tuli 55,000 mk.
Nyt ehdotin toimeen pantavaksi osuuskunnan osuusmerkinnän. Suostuttiin.
Merkillistä! Eilen käydessäni Orisbergissa, tarjoutui Björkenheim ilman minun huomauttamistani, olemaan mukanamme 200–300 mk., joko talo-osakkeita tai osuuksia. Hänelle ei ole niitä koskaan tarjottu. Kiitos! Tarjosin nyt osuuksia, koska osakkeet on täyteen merkitty. Hän ottaa. Rohkenen pitää tätä hyvänä enteenä siihen, että osuuksia tullaan ottamaan.
Niin. Olimme Orisbergissa Antila ja minä. Pidimme kolmisin salapolton vastustuskomitean kokouksen. Suunnittelimme toimenpiteitä. Täydyin ottaa hoitaakseni sihteerin viran toistaseksi. Jonkun täytyy se hoitaa, – niin kamalaa kun minun onkin enää lisätehtäviä ottaa. – Puhuimme, Antila ja minä illalla oppilaille.
Oli se hauskaa olla taas kerran yhdessä, me kolme – .
Kun muistelen aikoja, 1885 seuduilla, jolloin alotimme yhteistyötä raittiustyössä, – paljon on siitä ajasta aikaa kulunut, paljon tapahtunut, voimakkaasti eletty. Meissä alkaa jo vaikuttaa illanrusko. Kun katselin noita kahta veteraania, Antila vapisee, Björkenheim paljaspäinen ja harmaantunut, itse 7 vuotta nuorempi, kaikki jo hillittyjä, hiljaisia – voi elämä, kuinka sinä vierit, livut käsistä – huomaamatta.
Me jokainen sitä ajattelimme, mutta se jäi sanomatta. Me sanomme sen joskus toisillemme vielä.
Tänään puhuin Salokanteleelle lumppukaupan heittämisestä. Hän tuntui ottavan huomioonsa mitä sanoin: taloudelliset virvatulet ja siveellisen lankeemisen mahdollisuudet. Hän on liijan kelpo mies menemään sille tielle. – –
Tänään katsellessani niiden harjoituksia kaduilla ja kuullessani kiljuntaa, meni mieleni:
”Ja Jumala katui ihmisen tehneensä”.
Tuo ajatus on koko päivän kangerrellut mielessäni. Siihen liittyy yhä entisiä mielikuvia kaikista ihmiskunnan lankeemusilmiöistä, pikkumaisuuksista, naurettavuuksista, syntiherkkyydestä. Jumalan täytyy tänäkin päivänä katua tehneensä tällaisen ihmisen!
Ja minussa sikiää ajatus: siinä olisi teoksen aihe. Teoksessa tulisi ihminen olemaan lapsiolento, itsetiedoton intohimojensa ja mielitekojensa heiteltävä nukke. Jumala ja Saatana kumpikin valtakuntansa edustajana. Taistelu ihmisestä käy luonnon leikkinä. Siinä esiintyisi luomistyö jatkuvana toimena. Ihmiset leikkivinä lapsukaisina. Siten luulisin voivani kirkastaa elämän tyhjään ja puheissa kulumisen lankeemusta.