Olen lukenut m.m. Eino Leinon molemmat Helkavirsi-kokoelmat. Minusta ne ovat hyviä, monet yli arvostelun. Mutta joskus hämäriä.Olen näinä päivinä lukenut Henrik Vergelandin ja Björnstjerne Björnsonin elämäkerrat. Mutta en pääse kumpaseenkaan luonteeseen mieltymään. Niissä on liijan paljo itseänsä ajattelevaa korskaa, taiteilijan-onnettomuuden perusaihetta. Sitä paitsi heille oli talonpoika vain kaukainen ihanne, jonkullainen Kristus-rakkaus. He elivät herroina, kansallisena ylpeytenä tuo vanha, jauhettu ylpeä: me olemme me! Ja se ihanne kaatuu, kun sivistynyt, inhimillinen kansallistunne aletaan tajuta. Silloin lakkaa nero palvelemasta ja palveluttamasta itseään, hän toteuttaa itsensä kansansa, kansalaistensa nousussa, kehityksessä, riemuitsee siitä – ja sulaa kansansa kasvamisiloon, jossa näkee jumalallisen tahdon toteutuneena ja tuntee itsensä tämän tahdon välikappaleeksi. Sellainen ei elä kiitoksesta, vaikka hänkin sen ottaa mieluummin vastaan kuin moitteen ja ymmärtämyksen puutteen.
Myöskin luin juuri K. V. S:n Kalenterista Tuomas Taittosen elämäkerran. Minä luulen että siinä on ollut mies, joka hengenjaloudessakin on ollut sivistyksen korkea-aatelia. Vaikka ei ole koulusivistystä saanut muuta kuin rippikoulun.
Eilen oli meillä jouluaterialla Matti ja Eliina. Hauskaa on että he tulevat.