Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Laihian historiaa

Laihian pitäjä on Suomessa tunnettu lähinnä säästäväisyydestään, »nuukuudes­ taan». Siinä on jotakin perää. Laihia on aina ollut vakavarainen maatalouspitäjä, jossa ei kaupungin läheisyydestä huolimatta yleensä ole turhaa koreilua eikä tuhlaavaisuutta harrastettu. Kuitenkin lienevät ns. laihialaiskaskut enimmäkseen »kateudesta syntyneitä». Toisaalta näistä jutuista on sanottava samaa kuin kaikista kulttuurikaskuista: ne osoittavat että pitäjä on tavallista merkittävämpi, siitä on todella puhumista.
Laihia on varmaan maamme pitäjistä kulttuuripitoisimpia. Kuinkahan moni seutukunta on synnyttänyt yhtä suuren ja nimekkäänkin joukon kynämiehiä, poliitikkoja, kansanvalistajia ja vastaavasti virkeitä seuroja ja yhdistyksiä kuin tämä eteläpohjalainen pitäjä, jonka läpi Laihianjoki rauhallisesti virtailee. Kylän etelärajoilta pohjoiseen Rudon niityille asti eli parinkymmenen kilometrin matkan jokea ympäröi yhtämittainen peltovyö, joka milloin kapenee, milloin levenee laveaksi viljelyaukeaksi. Peltojen keskellä seuraavat toisiaan miltei keskeytyksettä vauraannäköiset talonpoikaistalot. Uloimpana reunustavat laihialaista maisemaa uljaat metsät milloin lähempää, milloin etäämpää siintäen.

Laihian asutuskeskuksella on hyvinvoivan ja varakkaan viljelysseudun leima. Jos kesällä matkustaa pitkin jokea seurailevaa maantietä, on kuin liikkuisi Varsinais-Suomen lakeuksilla. Joka puolella on yhtenäisiä laajoja viljavainioita ja taempana rehevän heinän peittämtä niittyjä, joilla karja laiduntelee. On hyvin rakennettuja taloja, kivisiä talleja ja navettoja, joita puutarhat, puistot ja lehtikujat ympäröivät.

Tällainen oli Laihia siihen aikaan, kun Santeri Alkio vielä eli. Hyvin se sopi suuren talonpoikaispäällikön ja nimekkään kirjailijan synnyin- ja kotipitäjäksi.

Kun asutus sitten kahdeksannella vuosisadalla jostakin syystä hävisi, uusi levittäytyi vasta ristiretkien jälkeen, viimeistään 1200-luvulta, Laihialle ja Kyröi­ hin. Laihia jakaantui viimeisten – Annas Luukon – tutkimusten mukaan 1500-luvulle saakka kahteen valtapiiriin. Alalaihia, jonka asukkaista n. kaksi kolmannesta lienee ollut ruotsalaisperäisiä, kuului Mustasaaren kirkkopitäjään, Ylälaihia kolmelta neljännekseltään suomalaisperäisine asukkaineen Isonkyrön kirkkopitäjään. Luukon mukaan vielä 1500-luvun puolivälissä Laihian 139 talosta 67 kuului Kyrön ja 72 Mustasaaren hallintopitäjään, mutta Kyrön kirkkopitäjään laskettiin 51 ja Mustasaaren kirkkopitäjään 88 laihialaistaloa.

Mistä käsin Laihia sai asukkaansa? Alalaihia ilmeisesti pääasiallisesti lähimmältä ruotsalaisrannikolta, jota kautta myös saksalaisvaikutus lähinnä lienee tullut; »kaikesta päättäen useimmat Ala- niin kuin Ylälaihiankin vierasperäiset sukuni­ met2 ovat johdettavissa vanhasta ruotsin kansankielestä. Niille ei ole suinkaan pakko etsiä kaupallisia jälkiä,» Luukko sanoo. Ylälaihian asutus näyttää tapahtu­ neen valtaosaltaan Kyrön (sekä Ilmajoenkin) suurpitäjästä ja tätä tietä Satakun­ nasta (ja Hämeestäkin) käsin siten että eräomistukset vähitellen asutettiin.

Näin yksinkertaisesta ei Laihian -nimi lienee johdettavissa »laiha»-sanasta – asutus kuitenkaan liene selitettävissä. Ilmeisesti on pitäjään voinut suoraan jäädä keskiajan vanhan saksalaiskaupan jäänteitä. Ainakin eräät nimet ja perinteet tuntuvat viittaavan siihen. Luukon mukaan sellaisia ovat mm. Ylälaihian Hintsa ja Grosse, Alalaihian Bodde, Erving, Klippe, Köpick-Köping, Sluck ja Tyke. Pääasiallisesti »laihialaisissa on satakuntalais-kyröläis-ruotsalaista sekaverta to­ dennäköisesti enemmän kuin Etelä-Pohjanmaan muissa suomalaisissa, Vähäkyröä lukuun ottamatta», Luukko arvelee.

Viimeistä sanaa ei Luukkokaan tahdo sanoa. Niinpä juuri Alkion suvun kantatilan Lyyskin Lydisk-muoto (1549) »viittaa vierasperäiseen sukuun», hän sanoo arvellen, että Erkki Antinpoika Lyyskin Tallinnaan ulottunut purjehdus (1579) ehkä on omiaan vahvistamaan käsitystä suvun vieraasta alkuperästä».

Tulivatpa laihialaisten esi-isät mistä hyvänsä, kaikki nämä vieraat kauppiassu­ vutkin ovat vuosisatojen kuluessa vaihtaneet ammattiaan, talonpoikaistuneet tai kuolleet sukupuuttoon ja jättäneet vain nimensä uusille sukupolville.

Mainittakoon, että, satakuntalaista perua näyttävät olevan mm. Alkion Talson ja Leikkaan sukuiset esivanhemmat, samoin Stenbäckien kantaisä Liukut, saattaa­ pa näin olla Hietasten, Hollojen, Kauppien, Laitisten ym. tunnettujen laihialaissu­kujen laita.

Tällainen sekaväestö, josta yhteinen kotikontu ja yhteiset kohtalonvaiheet sitten nivoivat yhtenäisen laihialaisheimon, omasi nähtävästi synnynnäistä kantaisiltä perittyä yritteliäisyyden henkeä ja mielikuvituksen rikkautta. Jo 1500-luvun lopulla mainitaan laihialainen laivuri tuo Erkki Antinpoika Lyyskilästä -jonkin­ lainen »setämies», – kruunun rahtaajana. Seuraavalla vuosisadalla, tarkemmin sanottuna 1623, oli Laihiassa keskimääräinen kylvöala maakunnan ehdottomasti suurin, ja saman vuosikymmenen lopulla oli pitäjän karjavarallisuus maakunnassa selvästi huomattavin. Samalla nousi laihialaisten itseluottamus, ja he ryhtyivät joukkovoimalla vastustamaan epäoikeudenmukaista verotusta kreivikunta-aikana ja pyrkivät muutenkin pitämään puolensa.4

1600-luvun loppupuolella, suurina kuolonvuosina, pitäjä menetti n. 400 asukas­ taan, ja 42 tilaa joutui verojen maksamattomuuden vuoksi valtion haltuun.

Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päivinä elettiin taas kovia aikoja. Kun puhutaan laihialaisten myötäsyntyisestä tarkkuudesta on varmaan traagisimpia ja omalla tavallaan kauneimpia esimerkkejä tästä se huolellisuus, jolla omaiset korjasivat kaatuneensa Napuen taistelun (19.2.1714} jälkeen sotakentältä. Laihia­ laisia kaatui kaikkiaan 120. Taistelun jälkiviikkoina sodassa henkensä menettäneet kuljetettiin haudattaviksi Laihian multiin. Nämä vainajat on merkitty kirkonkirjoi­ hin ja heidän joukossaan on montakin Alkion sukulaistalojen miestä: peräti kolme Lyyskiä – siis suvun kantatilalta-, yksi Leikas, kaksi Talsoa, neljä Jakkua ja yksi Naskali, yhteensä 11.

Mainittakoon vielä, että Laihian väestöstä vietiin Venäjälle ainakin 70. Tuskin kukaan heistä palasi.

Isonvihan pahojen päivien jälkeen jatkettiin koko Kyrönmaassa edelleen sitkeätä taistelua talojen pelastamiseksi ja suvussa säilyttämiseksi. Maakunnan rahvaan valtiopäiville osoittama valitus kertoo, että taloihin jääneet köyhät leskivaimot yhtyivät, »kaksi veti, kolmas ohjasi» kynnettäessä, jotta päästäisiin kylvämään vähät siemenet. Tällaisin ponnistuksin hankittiin verohylyt tilat kruu­ nulta takaisin ja pysytettiin vanhoilla suvuilla. Näitä suureksi osaksi »emäntien kehruurahoilla pelastettuja» tiloja ei pidetty kauppatavarana ja kiintymys maahan oli lähes fanaattista. Vielä ruotsinvallan loppuaikoinakin, kertoo kirkkoherra Henrik Wegelius, ei Kyrönmaassa myyty maata hinnalla eikä millään.
Tässä on ehkä yksi selitys siihen, miksi laihialaiset kerta kaikkiaan kieltäytyivät isostajaostakin. Laihia olisi ollut maassa ensimmäinen pitäjä, jossa jako olisi pantu toimeen. Maanomistuksen epäkohdat olivat suuret. Yksityisten tilojen maat oli vuosisatojen kuluessa sarkajaon, perinnönjakojen, myötäjäisten yms, muodossa paloiteltu kymmeniin, joskus satoihin epämuotoisiin lohkoihin.
Isonjaon vastustajista oli innokkain Laihian kirkkoherra Samuel Wacklin. Hän oli tunnettu viljelyharrastuksistaan. Kun jaon 1757 piti alkaa juuri Laihialta, pitäjäläiset jarruttivat kaikessa. Maanmittareille ei tarjottu asuntoa eikä ruokaa, lupasipa Teinin isäntä halkaista kirveellä sen miehen pään, joka tulisi hänen isiltä perittyjä maitaan jakamaan. Mutta isojako pantiin, joskin viivästyneenä, kuiten­ kin toimeen. Laihialaiset pääsivät ankaralla varoituksella, mutta kirkkoherra Wacklinia rangaistiin yllyttäjänä sakoilla ja hänen piti olla jonkin aikaa poissa virantoimituksesta.

Isojako toi melkoisia parannuksia maanomistusoloihin. Niinpä niittypalstojen lukumäärä vähentyi 4 835:stä ja 1 112:een, mutta osittain laihialaisten vastaanhan­ gottelun vuoksi sekaomistus jäi edelleen vallitsevaksi eikä tiheitä »kyläläjiä» saatu hajotetuiksi. Kun asioita 1890-luvun alussa sitten ryhdyttiin Mikko Iipposen ja eräiden muiden aloitteesta penkomaan, todettiin piankin, etteivät Laihian omis­ tussuhteet lainkaan vastanneet vuoden 1848 lain vaatimuksia. Lain mukaisten kuuden palstan asemesta Laihialla oli keskimäärin 26 palstaa tilaa kohti, paikoin oli sekä metsissä että jopa pelloillakin aivan »nauhamaisia», sarkajaon luontoisia omistuksia. Kylässä talot olivat seinä seinässä kiinni ja siitä johtuva epäsiisteys ja tulipalonvaara oli mitä suurin. Yksi palo saattoi johtaa kymmenien talojen ja rakennusten tuhoon. Kaukaisten ulkotilusten ja laidunten vuoksi karjaa oli kuljetettava kilometrimääriä joka päivä – tässä yhteislaiduntamisessa nuori »Filanterin Santerikin» oli mukana. Vastaavasti lehmät lypsivät kehnosti. Heikko oli itse asiassa hyvään maapohjaan nähden viljelyksenkin tuotto.
Mutta kun epäkohtaa ryhdyttiin tosissaan 1890-luvulla korjaamaan, alkoi jälleen »taistelu elämästä ja kuolemasta». Maanmittareita uhattiin ampumisella jne. Isonjaon aikaiset näytelmät toistuivat, ja myös jaon harvat innokkaat ajajat, nimenomaan Mikko Iipponen, saivat kärsiä menettäessään mm. kunnalliset luottamusvirkansa. Santeri Alkio ei tässä alkuvaiheessa ottanut varsinaista kantaa asiaan, mutta kirjoissaan hän kyllä lämpimästi suositteli erilaisia ja suurimittaisia­ kin viljelyksen parantamismenetelmiä.

Isonjaon täydennys pantiin Laihialla armotta toimeen, vaikka laihialaiset rovastintarkastuksessa (1897) valittivat, etteivät pysty kirkkoakaan rakentamaan, »kun isojako – jonka päättymisestä ei ole tietoa – on vienyt seurakuntalaisilta monta kirkon hintaa». Ilmeisesti nämä jaosta aiheutuvat maksutkin karvastelivat laihialaisia, vaikka kodin pakkomuutto tietysti koski eniten. Kun jako oli 1909 saatu loppuun viedyksi, oli se perusteellisesti muuttanut Alkion nuoruuden aikaisen Laihian.

Pitäjän 504 tilasta joutui 339 eli 67,2 % siirtämään tiluksensa toiseen paikkaan, varsin monet laajoille Rudon niityille, jolloin paljon siihen asti käyttämätöntä hyvää maata saatiin viljelykseen. Kuitenkin on rehellisyyden nimessä sanottava, että vain 233 eli 46,2 % tiloista sai luvan siirtää myös asuin- ym. rakennuksensa uusille sijoilleen. Silti Alkion nuoruuden ja lapsuuden aikaiset Laihian kasvot muuttuivat perin pohjin. Myös tilojen viljelykset yhdistettiin kahteen, jopa yhteen ainoaan palstaan. Tämä merkitsi suurta uudistusta. Jo 1912 Mikko Iipponen saattoi kirjoittaa mm.

»Nyt kun jako on saatu päätökseen on saatu nauttia jo jonkun aikaa uutta jakoa, niin ei koko suuresta Laihian jakokunnasta löydy paria kolmea useampaa, jotka haluaisivat palata entisiin oloihin. Sen mitä vielä on jaosta maksamatta korvaa karjan enentynyt tuottavuus.»

Isonjaon täydennyksen jälkeen maatalouden tuotto todella moninkertaistui. Tietenkin tähän vaikuttivat muutkin maatalouden edistysaskeleet. Alkion nuoruu­ den aikana vielä pQlttoviljelys näytteli suurta osaa, joskin Laihialle jo 1800-luvun alussa oli perustettu – tosivarhainen – nevanviljelysrahasto, jonka turvin vähävaraisillakin oli ainakin teoreettinen mahdollisuus ryhtyä muotiin tulleeseen suonvilje_lykseen. Parannetut maataloustyökalut ja -välineet, erityisesti ketoauran ja niittokoneen käyttööntulo, edistivät myös tätä elinkeinoa. Isonjaon järjestelyn jälkeen voitiin siirtyä myös kolmijakoviljelyksestä vuoroviljelykseen, jolloin karjanhoitokin sai kiinteän ja nousevan suunnan. Meijeriliikettä alettiin kokeilla jo 1880-luvulla, ja Laihian Torstilan kylässä oli nähtävästi maamme ensimmäinen talonpoikainen yhtiömeijeri, osuusmeijerien edeltäjä (perustettiin 1885).

Laihialainen lakeus kirkonkylän-Ratikylän seudulla 1800-luvun lopulla. Valkoinen rakennus takana oikealla on Filanderinkauppakartano. Kuvan omistaa Paavo Alkio. — Alakuva. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin (1930) ollaan yhä .rukiin valtakunnassa». Entinen kirkko häämöttää takana oikealla, maantie vain on uusia vaatimuksia vastaavasti levennetty. Vasemmalla Alkion entinen pitkäaikainen koti kolmen tien ristillä. Puut peittävät tänä Alkion kuolinvuonna jo rakennuksen melkein kokonaan.

Laihian taloudelliseen kehitykseen on tietenkin tuntuvasti vaikuttanut Vaasan kaupungin läheisyys. Kaupunki on vuosisadat ollut Laihian tuotteiden myyntipaik­ ka. Mikäli rautatietä ei ole käytetty, ovat Laihian maa- ja matsätalouden tuotteet menneet Vaasan sataman kautta ja vastavuoroisesti sieltä ovat tulleet sellaiset kulutustavarat, joita kotimaasta ei ole saatu.

Rautatie saatiin Laihialle Alkion juuri nuorukaisikään päästyä 1882, ja paikka­ kuntalaiset kävivät uutta rautatietä »ja noita ihmeellisiä vetureita töllistelemässä». Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin juna lähti Vaasasta. Matka Laihialle kesti tunnin ja neljä minuuttia. Tampereelle mentiin koko päivä eli klo 7-22. Ajan tempo oli parhaillaankin hidas.

Laihia sai oman pienen aseman, jonka asemapäälliköksi tuli paikkakunnan sivistyselämässä tunnettu Alex Petuhoff. Kun Laihian aseman seinään naulattiin nimi.kilpi, jossa pitäjän nimi esiintyi yksinomaan ruotsinkielisenä Laihela-muodos­ sa, sai nuorukainen Aleksander Filander (Alkio) tästä aiheen yhteen ensimmäisis­ tä, ja varmaan harvoista julkaistuista runoistaan. Siinä tuotiin julki närkästys omaa pitäjää ja kieltä kohdanneeseen loukkaukseen. Näin Santeri:

»Rautatien pysäkkimme
Svealaisen kasteen sai,
koska papan mamman mieli
siihen suuntaan tahtoi kai
LAIHELA, se nimi kaunis
ilahutti kummia.
Ne laitoit lapun pojan otsaan
ja ohimoihin molempiin,
niis seisoi nimi Laihela
posliinin päällä kauniina.
Sa vanha nimi LAIHIA,
saat olla muinoin unhola
taas ylös nousus päivänä
saat nousta ylös haudasta
kuin hellittääpi tuonen koura
Suomen kielen kahleista!»

Muistitiedon mukaan nimikilpi pian tämän jälkeen vaihdettiin. Tuskin runonikka­
rilla oli siihen osuutta, mutta tästä havaitaan, että Santeri Alkio oli kansallisesti valveutunut jo varhaisella iällä.

Laihian pappeja. Y1h. vas.: Karl Petter Elenius, Laihian kappalainen 1892-1913. Innokas evankeliumin saarnaaja, tiukka, mutta tiettuvasti esitelmöi nuorisoseurassakin, ennenkuin perusti »pitkänimisen» nuorten evankelisen yhdistyksen. Ajoi yhdessä Santeri Alkion kanssa uuden katkismuksen ja virsikirjan asiaa. Alkiolaisten perheystävä. Paavo Alkion hallussa. — Ylh, oik.: Matti Saaninkoski, Laihian kappalainen 1913-1924. Kiivas »körtti» ja »prelaatti». Kävi Alkionkin kimppuun»nuorison villitsijänä», mutta »sovinnossa erkanimme», Saaninkoski itse kertoo yhteenoton jälkeen. O.Kares, Heränneen kansan vaellus IV, 133 ja V, 470. — Alh. vas.: Karl August Waldstedt, Laihian kirkkoherra 1924-1937. Alkion arvostama nöyrä kristitty ja vakaa hengenmies, alkiolaisten perheystävä. Kuva kirjoittajalla. — Aih. oik.: Frans Kärki, Laihian kappalainen 1926-1965. K. oli innokas evankelinen sielunpaimen, muuten kaikin puolin Santeri Alkion aatetoveri ja tiedottaja eduskuntaryhmässään, läheinen perheystävä. Kuva kirjoittajalla.

Laihian taloudellinen kehitys sai vauhtia ja näkyi tuota pikaa pitäjän väestönkas­ vussa. Väkiluku kieppui tuhannen ympärillä sekä ennen että – ihme kyllä – heti jälkeen isonvihan.  1700-luvun kuluessa väkiluku kolminkertaistui ja oli v. 1805 n. 3 000 henkeä. Siihen aikaan kun mainitut uuden ajan keksinnöt, rautatiet, höyrymyllyt yms, tulivat Laihialle eli n. 1880, oli pitäjän väkiluku jälleen likimain kaksinkertaistunut ja oli 5 950 henkeä.
Tämän jälkeen kasvu hidastui ja suurena syynä oli se, että amerikankuume tarttui laihialaisiinkin. Se alkoi juuri 1880-luvun vaihteessa, jolloin Turkin sota 1877-78 oli tuonut maailmantapahtumat pohjalaisen kyläyhteisön tietopiiriin. Pian alkoi myös Englannin ja Venäjän sodanuhkaa olla ilmassa, ja 1882 luettiin Kyrönmaata koskevassa uutisessa: »Amerikkaan on tältäkin seudulta mennyt kotteja sotaa pilloon, sinne on mennyt kelpo miehiä, oivia nikkareita, heitä mäntämestareita, saapassuutareita.» Kun »rapakon taakse» muuttaneet kehuivat sukulaisilleen ja tuttavilleen lähettämissään kirjeissä Amerikan oloja, saattoi Laihialta lähteä uudelle mantereelle joku 64-vuotiaskin. Esimerkiksi 1893 muutti 280 laihialaista Yhdysvaltoihin.

Siirtolaisuus alkoi täten muodostua niin vakavaksi ongelmaksi, että se ymmär­ rettävästi askarrutti isänmaallisen, sosiaalisesti ajattelevan Alkionkin mieltä.

Novellissaan »Suuri palkka» hän kirjoitti rovastin hyvästä isäntärengistä Tuomaasta, joka äkkiä tyrmistytti isäntäväkensä ilmoittamalla lähtevänsä Amerikkaan. Rovastin tytär arveli silloin, ettei »tuo alhainen sivistymätön rahvas tunne isänmaanrakkautta.» Tytär kysyikin Tuomaalta, eikö hän tuntenut kiintymystä kotipaikkaansa, sen kukkien kauneuteen yms. Tähän Tuomas vastasi: »En voi hyötyä kukkien kauneudesta kun minulla ei ole perheelleni riittävästi leipää.» Ja rovasti otti kynän ja paperia ja pyysi tytärtään laskemaan paljonko Tuomaan perhe henkeä kohti ansaitsi päivässä, kun Tuomaalla oli parisataa markkaa vuodessa palkkaa. Kun tytär sai tulokseksi vajaat 8 penniä, hän järkyttyneenä huudahti: »Herra Jumala pappa – – -.»

Alkio siis ymmärsi Amerikkaan menijöitä, mutta käsitti myös, että moni lähti sinne liiallisin toivein, sillä kotimaassa elettiin taloudellisesti ja valtiollisesti vaikeaa aikaa. Vuosisadan lopulla oli ollut myös suuria tulvia ja katoja. Alkio kirjoitti asiasta ystävälleen E.E.Takalalle keväällä 1900: »Kevät tulee, sillä vettä sataa. Lumi on paennut vainioilta jo melkein kokonaan. Kunpahan tulisi edes hyvä kesä taas, niin se ehkäisisi Amerikkaan menoakin ja antaisi ihmisille iloisemman mielen.» Toisaalta Alkio ei unohtanut näitä – suureksi osaksi sortoaikaa kavahtaneita – maanmiehiään Atlantin takana, vaan hankki mm. samana vuonna Pyrkijään E.E.Takalalta kirjoituksia amerikansuomalaisten nuorisojärjestöistä sekä niiden huveista ja juhlista.

On todettava, että Laihian yhteiskunnalliset olot olivat Alkion nuoruuden aikoihin monivivahteisemmat ja epätasaisemmat kuin Etelä-Pohjanmaan nuorem­ milla asutusalueilla. Kantaväestönä olivat maanviljelijät, jotka suurimmaksi osaksi olivat omavaraisia ja viljelivät tilaansa pääasiassa oman väen voimin. Itsenäisten maanviljelijöiden rinnalla asui ulkopalstoilla joukko tyydyttävästi toimeentulevia torppareita, joilla oli määräaikaiset vuokrasopimukset. Myös omissa asunnoissaan eläviä palkkatyöläisiä oli melko runsaasti. Osa heistä oli käsityöläisiä, jotka toimeentulossaan ja arvostuksessaan olivat maanviljelijöihin verrattavia.

Herroja oli Laihialla vähän. Pienilukuisen virkamiehistön ohella asui pitäjässä muutama herra-maanviljelijä sekä jokunen eläkkeellä tai koroillaan elävä sääty­läinen.

Onko laihialaisten kuuluisassa tarkkuudessa todella perää? Siltä näyttää kun silmäilee verotusta esimerkiksi Ruotsin vallan lopulla. »Ylellisyysveroa» kieseistä, taskukelloista jms. maksetaan Laihialla suhteellisesti vähemmän kuin naapuripitä­ jissä. Sen sijaan varallisuusveron kannossa osoittautui laihialaisten omaisuus vähintään muiden veroiseksi. Väittäähän vanha laihialainen sananparsi: »Loppu Laihialla jätetään, Kyröös pannahan kaikki.» Mutta niinpä »kuka takaa, kuka takaa, sanoo kyrööläästen kärryt kun Laihialle tulee.»

Laihian taloudellisen edistymisen myötä myös kansansivistys ja muukin henki­ nen taso kohosi suureksi osaksi kirkon ja sen palvelijain ansiosta.

Pappien toimintaa

Laihialaisten oma kappelikirkko vihittiin 1508 ja seurakunta itsenäistyi 1576. Laihian ensimmäisistä papeista ei paljon tiedetä. Totta lienee kuitenkin, että laihialaiset heittivät yhden heistä, Haquinus Gallen, kirkonaidan yli, mutta kävivät silti pyytämässä hänen poikaansa esipapikseen. Tämä otti nimekseen Johannes Laihelius, ja hän palveli seurakuntaa vv. Häntä seurasi läheiseltä Tervajoelta kotoisin ollut Kristian Laibäck ja tätä tavan mukaan hänen poikansa Johan Kristianinp. Laibäck. Sitten tuli kirkkoherraksi Samuel Backman, joka oli kyröläis-laihialaista syntyperää. Backman perusti Laihialle maakunnan ensimmäi­ sen lukkarikoulun, jossa lukkarille maksettiin talari, kun oli opittu lukemaan katkismus kannesta kanteen. Turhasta hän ei palkkaansa saanut.

Isonvihan aikana toimi Laihialla sielunpaimenena Isonkyrön Reinilästä kotoisin ollut kappalainen Mathias Reinius Reinius koki kovia kohtaloita, kuten hän itse on kertonut kuvauksessaan, joka koskee elämää Laihialla isonvihan aikana.

Merkittävämpi oli hänen poikansa ja hänen seuraajansa virassa Israel Reinius, yksi Etelä-Pohjanmaan, jopa koko maan merkillisimmistä papeista. Hän harrasti innokkaasti kaikenlaista viljelyä ja perunan eli »maapäärynän» kasvatustakin, mutta nimenomaan salpietarin valmistusta ja sai laihialaisensa joukolla pystyttä­ mään »siuarilatoja» ja valmistamaan tätä kruunulle ruudin teossa tuiki tarpeellista ainetta. Tamppi- eli vanutusmyllynkin Reinius rakensi ja kasvatti puhdasrotuisia lampaita. Kaiken tämän ohessa hän sujuvakynäisenä laati valtaneuvostolle asti menevän mietinnön maakunnan talouden heikkouksista ja niiden korjaamisesta.

Raittiutta edistääkseen Reinius kirjoitti maan ensimmäisen raittiuskirjasen. Tämän lisäksi hän huolehti laihialaisten lukutaidon opetuksesta niin, että ennen pitkää 90 % a.o. iän saavuttaneista seurakuntalaisista väittämän mukaan oli lukutaitoisia. Saavutus olisi tuohon aikaan ollut vallan tavaton. Suuri, ehkä suurin ansio tässä kyllä lienee ollut Laihian erinomaisella lukkarilla Henrik Forsheimilla, joka vuodesta 1723 lähtien opetti aanpuustavia laihialaisille ja jonka työtä hänen poikansa jatkoi uuden vuosisadan vaihteeseen asti. Forsheimeista onkin täydellä syyllä sanottu, että he saavuttivat laajan suosion Laihialla ja herättivät laihialaisten lukuharrastuksen. Kirkkoherra Samuel Wacklinista on annettu ristiriitaisia tietoja. Esim. Santeri Seppälä sanoo hänestä, että hän oli »enemmän oikeauskoinen kirkkoherra kuin kansan kasvattaja» ja sitten taas, ettei Wacklin ollut »mikään mukavuutta etsivä pappismies vaan innolla teki seurakunnassa työtä.» Silti hänen laumansa ei muka »tullut saamaan sellaista hoitoa, kuin se olisi ollut oikeutettu häneltä vaatimaan.» Kuitenkin Wacklin käynnisti rippikoulun, laati uuden kinkeri­ kuntajaon jne. Kaarlo Österbladhilla, alan perusteellisella tuntijalla, on pelkäs­ tään myönteinen käsitys Wacklinista sielunpaimenena. Paitsi kansanopetuksen edistäjänä Wacklin ansaitsee erityisesti tunnustusta siitä, että hän suhtautui suvaitsevaisesti ajan kuuluisiin eriuskolaisiin, nimenomaan Laihian kappalaistalon vuokraajaan Jaakko Kärmäkeen ja tämän lahkokuntaan, johon kuului kolmisen­ kymmentä itsepintaista laihialaista. Kuten laihialaiset yleensä nämäkin olivat hartaita kristittyjä, mutta kirkon oppi ja menot eivät heitä tyydyttäneet, eivät tarjonneet sitä sielunrauhaa, jota he kaipasivat, kuten Jaakko Kärmäki maallisen tuomioistuimen edessä selitti. Kärmäki kärsi mieluummin seitsemän pitkää vankeusvuotta kuin taipui.

Kärmäen ehdottomassa vakaumuksessa, joka nojautui Raamatun tuntemukseen ja itsenäiseen ajatteluun on näkevinään samaa horjumattomuutta, joka sittemmin. oli ominaista Santeri Alkiolle.

Samaa itsepäisyyttä osoittivat laihialaiset myös kuuluisassa pitkäaikaisessa kirkkoriidassaan Ruotsin vallan loppuaikoina, kun kysymys oli siitä, tulisiko uusi kirkko Sillanpään mäelle – kuten sitten tuli – vai Käyppälään. Tämä kiista jakoi siinä määrin seurakunnan kahtia, ettei aukotonta yhteisymmärrystä ollut saavutet­ tu vielä Alkionkaan aikoihin, mikä näkyy jopa laihialaisissa sananparsissa, konkreettisemmin nuorisoseuran talon rakennuskiistassa viime vuosisadan lopulla jms.
Suuren kirkkoriidan aikana tulivat uudet merkittävät pohjalaiset pappissuvut laihialaisten elämänpiiriin. Forsmanit, Lagukset, Stenbäckit ja Snellmanit seurasi­ vat toinen toistaan.

Jo Wacklinin vävy ja seuraaja maisteri Georg Forsman ehti kuuden vuoden esipaimenaikanaan ylläpitää ja kehittää laihialaisten poikkeuksellista lukutaitoa. Jonas Lagus vanhempi ja Lagus nuoremman isä Niilo Lagus ottivat kansan lu­ kutaidon ja uskonnollisen elämän syventämisen silmämääräkseen. Laihia pääsi näihin aikoihin osalliseksi Porthanin perinnöstä. Erityisesti on mainittava Johan Stenbäck, Porthanin oppilas, joka palasi isiensä maalle 1826 ja toimi parikymmen­ tä vuotta Laihian kirkkoherrana »voimakkaasti uskonnollisen elämän, hyvän järjestyksen ja kansan lukutaidon kehittämiseksi.» Tilapäisiä kyläkoulujakin syntyi. Huonot lukijat joutuivat mustaan kirjaan ja vanhemmat pakotettiin turvautumaan koulumestarin apuun paksupäisten lastensa vuoksi.

Lukutaidon kehittäminen oli niin ikään Stenbäckin seuraajan, Alavudelta siirtyneen Erik Johan Snellmanin erikoistavoite. Tultuaan 1846 Laihian kirkkoher­ raksi Snellman otti tavakseen kutsua seurakuntansa heikkotaitoisia lukijoita isoonpappilaan, missä hän tutki heidän taitojaan ja antoi heille neuvoja ja kehotuksia.

E.J.Snellman, »Laihian Snellmanien» kantaisä, Paavo Virkkusen ja Artturi H.Virkkusen isoisä – kirjoittajankin äidinäidin isoisä – ei ollut mikään suunta­ pappi, mutta hänen viisi poikaansa ja kolme vävyään olivat kaikki pappeja. He kallistuivat ösittain herännäisyyteen, osittain evankelisuuteen, mikä kävi ilmi mm. silloin kun he kokoontuivat Laihian isoonpappilaan omaa »pappeinkokoustaan» pitämään.

Laihian tuonaikainen pappila oli toisaalta todellinen kulttuurikeskus, mutta samalla lähellä jokaista seurakuntalaista. Erityisesti ruustinna Anna Maria Ca­ janer teki pappilan kynnyksen matalaksi. Kun tämä hiljainen ja lempeä papin­ emäntä 1852 kuoli, ikävöivät häntä paitsi omaiset myös »kaikki seurakuntalaiset, varsinkin köyhät, joille hän oli armelias», kuten muistokirjoituksessa sanotaan. Anna Maria oli »lahjakas, ajan oloihin nähden sivistynyt nainen sekä erinomainen perheenemäntä.» Varmaa on, että tällaisella pappilan väellä oli huomattava vaikutus seurakuntalaisiin.

Toinen Laihian ja Etelä-Pohjanmaan kuuluisa pappissuku oli Forsmanien suku, jonka jäsen jo 1700-luvulla oli ollut Laihian kirkkoherra. Useamman vuoden ajan asusti Kirsin tilalla, jonka Laihian lyhytaikainen kappalainen Zachris Forsman (1849-51) oli ostanut, neljä tämän suvun naista. Emännyyttä hoiti Vähänkyrön rovastia leski Eva Aurora Forsman. Hän oli hyvin kansanomainen ja tunnettu tarkkuudestaan. Tänä Forsmanien naisten aikana Kirsissä työskenneltiin esimer­ killisen ahkerasti. Varsinkin tehtiin käsitöitä. Perintätiedon mukaan Kirsissä kudottiin Laihian ensimmäinen ryijy. Laiskoja ei Kirsissä ollut muita kuin hevonen, lellitelty Hoppa, joka silloin tällöin vei vanhan ruustinnan tämän kuuluisan pojan, K.R.Forsmanin luo, Ilmajoen pappilaan.

Vuosikymmenien myötä Forsmanit siirtyivät pois Laihialta. Kirsikin myytiin ja Eva Aurora haudattiin ensimmäisenä kirkon pohjoispuolelle, hänen kun sanottiin eläessään suosineen »harhaoppisia». Hyvään seuraan hän pääsi – aivan lähelle Santeri Alkion ja hänen Anninsa myöhempää hautaa.

Mainittakoon, että vielä 1880-luvulla viivähti Laihialla hetken muuan Snellman,
»Aaroni-maisteri», joka oli Suoniemen kappalaisena toimineen August Snellma­ nin poika. Hän muutti äitinsä kanssa Vaasaan (Laihialle) 1868 ja tuli sieltä ylioppilaaksi 1876. Hän otti osaa Laihian nuorison sivistysrientoihin ja harrasti kansanvalistusta sitäkin suuremmalla syyUä, kun oli naimisissa innokkaan koulu­ miehen, Laihian pidetyn kappalaisen Henrik Wilhelm Nordlundin tyttären kanssa.

Laihian pappien toiminnassa ei siis tähän mennessä ollut erityistä moitteen syytä, sillä he olivat kirkon uskollisia työntekijöitä ja kansan valistajia. Mutta tilanne näyttää muuttuneen juuri Santeri Alkion lapsuuden ja nuoruuden aikoihin. Tällöin ensinnäkin maakunnalliset kotoiset pappisperinteet katkesivat. Vieras tuuli puhalsi jo Erik August Montinin aikana (1864-84), vaikka hän olikin pohjoispohjalaista pappis- ja porvarissukua. Montinin »kieromaisesta» suhtautu­ misesta kansakouluasiaan on Santeri Seppälä kertonut, että »diplomaattisella jarrutuksellaan» hän sai viivytetyksi kunnallisen koulun perustamista, ja väittääpä yksityisen kansakoulun perustaja Antti Tarkkanen Montinin vastustaneen koko laitosta cygnaeuslaisessa muodossa, jossa se ei ollut riittävästi kirkon valvonnassa. Kun muistetaan, että Montin oli lähinnä innokas hevosmies, että hän pyrki pitämään tiukasti kiinni omista palkkaeduistaan ja että hän kieltäytyi antamasta Santeri Filanderille varattomuustodistusta, jotta tämä olisi päässyt oppikouluun, ilmeni papissa piirteitä, jotka eivät ainakaan kaikki lähentäneet häntä kansaan. Montin nähtävästi kuului niihin pappeihin, jotka eivät suosineet »liikasivistynyttä» kansaa, joka olisi pappeihinsakin suhtautunut kriittisesti.

Santeri Alkio ei kokenut ymmärtävää kohtelua myöskään Montinin seuraajan H.A.Appelbergin taholta. Tämä pappi oli jokseenkin iäkäs, mistä syystä hänellä lähes koko hänen virkakautensa ajan olivat omat pojat apulaisina. Appelberg lienee tuonut evankelisen herätysliikkeen Laihialle, julkaisi uskonnollista kirjalli­ suutta jonkin verran, mutta ruotsikkona hän lienee pysynyt kansalle melko vieraana. Tosin oli pappilan väellä Alkioiden kanssa »huonon alun» jälkeen vähäistä kosketustakin, vierailuja vastavuoroisesti lienee hiukan harrastettu. Appelbergin pojat, jotka hoitelivat isänsä virkaa, suhtautuivat kirkon opista poikkeamiseen jyrkästi. Sen sai Alkiokin kokea, kun häntä paikkakunnan ainoana kirjakauppiaana kiellettiin myymästä Arvid Järnefeltin pahennusta herättänyttä Maria-kirjaa. Järnefelt puhui siinä Jeesuksen äidistä »langenneena enkelinä» mikä tietenkin syvästi tyrmistytti kirkkokansaa.15 Alkio ei kuitenkaan näytä Laihialla olleen kirkonvastainen, vaan päinvastoin papiston tukena hoitaneen monia kirkon raha-asioita, mm. papiston palkkaukseen liittyviä. Hän oli myös koko »ukkopiirin­ sä>> kanssa tukemassa niitä uudistuspyrintöjä, joita kirkolliskokous ja tuomiokapi­ tuli ajoivat 1800-luvun loppuvuosina. Nämä koskivat nimenomaan vanhan »pitkän katkismuksen» (Swebiliuksen laatiman) vaihtamista uuteen (nykyiseen), joka kansakouluissa otettiin 1890-luvulla yleisesti käyttöön. Mutta kirkolliset johtoeli­ met olivat päättäneet ajaa näitä arkoja asioita varovasti. Ja niin kävikin Laihialla 1894, että huolimatta pastori K.P.Eleniuksen, Alkion ym. valistuneiden henkilöi­ den taivutteluista Laihian kirkonkokouksen enemmistö asiaa useammassakin kokouksessa kypsyteltyään pysyi yhtä jääräpäisesti vanhoillaan kuin laestadiolaiset ja rukoilevaiset olivat pysyneet. Alkio ja kumppanit esittivät tästä kielteisestä päätöksestä vastalauseensa ja perustelivat kantaansa sillä, että kokouksessa oli ollut seurakuntalaisia »jotenkin vähälukuisesti» ja katkismus oli jo kansakoulussa otettu käyttöön. Mutta laihialaiset olivat tässäkin itsepintaisia, ja vasta vuoden 1897 rovastintarkastuksessa heidät saatiin taipumaan.

Vuosisadan vaihteessa Laihian kirkkoherraksi tullut Klas Emil Hohenthal oli kyllä syntynyt Lapualla ja toiminut nuorena pappina useita vuosia Kuortaneella, mutta palvellut parikymmentä vuotta ruotsinkielisissä seurakunnissa. Kun hän lisäksi oli avioitunut tukholmalaisen tukkukauppiaan tyttären kanssa, pysyi hän hengeltään laihialaisille varsin vieraana. Hänen poikansa Lennart Hohenthal tuli tunnetuksi prokuraattori Soisalon-Soinisen murhaajana, ja papin perheessä lienee vallinnut jyrkän perustuslaillinen henki, joka ei silti lähentänyt perhettä saman­ mielisiin alkiolaisiin, Hohenthal oli pitkät ajat sairaslomalla ja asui Helsingissä, mutta ehti kuitenkin olla niin paljon Laihialla, että sai aikaan varsin ikävän riidan Laihian kirkon ja kunnan välillä. Riita koski ns. Riihimaan metsäpalstan omistusta ja meni senaattiin asti. Kunta tuomittiin niin suuriin korvauksiin, että lehdissä puhuttiin jo sötä, että se olisi pakotettu myymään kunnalliskodin, joka oli maakunnan ensimmäisiä. Näin pitkälle ei tosin tarvinnut mennä.

Hohenthal oli täysi prelaatti valvoessaan kirkon etua, niin että kirkkokansa näyttää monesti olleen hänelle toisella sijalla. Apupapit Hohenthal piti myös ankarassa kurissa – miten lienee palkanmaksunkin laita ollut?

Hohenthalin ollessa poissa kirkkoherran virkaa hoiti monet vuodet Matti Saaninkoski, jyrkkä mies ja kövas »körtti», mutta henkilökohtaisesti hurskas ja tunnetusti suorapuheinen. Hän pahoitti Alkion mielen varsinkin väittäessään että tämä vieroitti nuorisoa kirkosta. Alkio taas moitti Saaninkoskea ylpeäksi ja tunnottomaksi, arvellen erästäkin tämän saarnaa kuultuaan (18.10.1919): »ei kumma jos ihtniset ei ole innostuneet uskonnosta, kun sitä tällä tavoin juliste­ taan». Myöhemmin miesten suhteissa tapahtui lämpenemistä.

Epäilemättä Laihian papit vaikuttivat Santeri Alkion suuntautumiseen kirk­koon, jopa hänen uskonnolliseen vakaumukseensa. Hän ei esim. käynyt ehtoolli­sella ja saarnoja hän saattoi moittia kuiviksi. Vasta 1920-luvulla Laihia sai pappeja, jotka jossakin määrin tyydyttivät häntä. Vuonna 1919 Hohenthalia seurasi kirkkoherrana Jaakko Pohjonen, Laihian Ratikylän Sluukeja. Tosin hän oli jo vanha ja väsynyt, ei mikään saarnamies »mutta hyvä, kelpo mies hän on», Alkio sanoo Pohjosta kirkossa kuultuaan. Alkion viimeisinä elinvuosina pääpaimeneksi tullut K.A. Waldstedt oli hurskas ja vaatimaton mies, joka ennen seurakuntaan tuloaan pelkäsi Alkiota, mutta tuli sitten pian läheiseksi perheystäväksi,  kuten kappalainenkin, Alkion puoluetoveri Frans Kärki. Hän oli hiukan naiivi mutta vilpitön mies, jonka koko perhe oli musikaalisesti lahjakasta. Poika Toivo Kärkihän on tunnettu säveltäjä.

Pari vuotta Alkion poismenon jälkeen rovasti Waldstedt piti kauniin muistopu­ heen, jossa kötteli myös Alkion kristillistä mieltä.

Tosiasia on, että Alkio viimeisinä vuosinaan yhä enemmän lähentyi kirkkoa mm. siksi, että siellä oli ns. maallikkokristillisyys saamassa yhä laajemman jalansijan diakonia-, pyhäkoulu- ym. toimintoineen.

Jonkinlainen kirkon vieraantuminen kansasta oli syynä söhen, että Laihialla niin kuin muuallakin vanha, läheinen suhde papistoon pitkäksi aikaa villeni. Samaan aikaan kun säätyläisten keskuuteen yhä voimakkaammin levinnyt kristillisyyden vierominen pienensi seurakuntapappien valinnanvaraa, oli muodostunut ja oli edelleen muodostumassa valveutunutta aktiivista kirkkokansaa, joka elävästi tunsi yhteytensä ja tajusi velvollisuutensa. Tehostettaessa kirkollista opetusta edellytti tämä puolestaan sivistynyttä ja elävähenkistä papistoa, jos tahdottiin saada työ menestymään.
Tähän pappispulaan ja sielunpaimenten tason alentumiseen tuli aikanaan åpu juuri papiksi lukevien talonpoikaisnuorukaisten taholta. Yhä useampi näistä pääsi »papinkouluun», kun suomenkielisten oppilaitosten luku. maaseudulla ’lisääntyi. Nämä nuoret papit, joita pian oli ainakin puolet koko papistosta, tunsivat ja ymmärsivät kansaa toisin kuin ne »parempien ihmisten huonompilahjaiset lapset», jotka sopivamman ammatin puutteessa valitsivat papinuran. Täytyy tietenkin korostaa, että kulttuurisuvuissakin oli poikkeuksia ja yhteys vanhoihin pappissu­ kuihin ja pappiskulttuuriin säilyi avioitumisten kautta. Mutta kaiken kaikkiaan oli syntymässä uusi tulevaisuuden sivistyneistö, joka ainakin suureksi osaksi kansasta lähteneenä tunsi päätehtäväkseen palvella ja etsiä sen kanssa yhteistä tietä ajan ristiaallokossa.

Ei ole syytä kuvitella Alkiota yksinäiseksi ilmiöksi, kun hän toisinaan hyvinkin ankarasti kritisoi valtionkirkkoa ja sen pappeja. Alkiolla oli kyllä hengenheimo­ laisia itse pappienkin parissa*, mutta hänen lähtökohtansa muodostui suureksi osaksi niistä epäkohdista. jotka olivat hänen silmiensä edessä Laihialla, ja tietenkin muissakin tuntemissaan seurakunnissa.

Uutta aikaa kohti

Juopottelu sekä siihen liittyvä tappelu ja rähinöiminen oli viime vuosisadalla yleistä Etelä-Pohjanmaalla. Ehkä on katsottava osittain 1800-luvun jälkipuoliskon kansalle vieraiden hengenmiesten syyksi se, että Laihiakaan ei kuulunut maakun­ nan parhaisiin pitäjiin siveellisen elämän puolesta. Kotipolton kielto ei vastannut kansan oikeudentuntoa, varsinkaan maataviljelevän väestön, jonka etuoikeuksiin viinanvalmistus oli kuulunut. Kielto tuntuukin pikemmin vain yllyttäneen salapolt­ toa, jopa aiheuttaneen ilmitappeluita järjestysvallan, etenkin sen apurien »viina­ vallesmannien» kanssa. Rähinöintiin osallistuivat myös laihialaiset.

Alkio ei lehtikirjoituksissaan enempää kuin kirjoissaankaan säästä sanoja suomiessaan aikansa oloja, humalaisten remuamista jne., mutta hän ei kuitenkaan suoranaisissa syytöksissään mene niin pitkälle kuin hänen aatetoverinsa Juho Hietanen, joka moitti silloisia joulun ja muiden suurpyhien viettotapoja Laihialla seuraavaan räikeään tapaan:

»Isännät, emännät, pojat ja tyttäret kulkivat tällöin vieraina talosta taloon. Ukot tekivät ’plöröä’ ja maistuipa se vaimoillekin. Nuorisosta eivät tytötkään kammoksu tulivettä, vaan juovat itsensä raivoisiksi, että tappelut ja kirouksetkaan eivät ole harvinaisia, tallustellen talosta taloon, jotta hameet on märkänä ja jäässä polviin saakka ja rivosti hypellen. »