Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Isovanhemmat

Jokainen ihminen on osittain perintötekijäin, osittain ympäristövaikutuksen tulos. Niin voi sanoa Santeri Alkiostakin. Alkion sukuun nivoutuivat sellaiset yhä vielä Laihialla elävät suvut kuin Lyyski, Leikas, Jakku, Klippi, Talso ja eräät muutkin (Tanttari, Naskali, Nissilä ym.). Taustalla on talollisia, joku kirkonisäntä, joku lautamies ja monia käsityöläisiä, Paavo Alkio toteaa.

Santeri Alkio on itse arvellut, että hänen Lyyskin suvullaan on yhteyttä tunnetun Stenbäckin sivistyssuvun kanssa. Olihan näet Alkion isoisä lähtenyt samasta Lyyskilän kylästä ja vasta naimiskaupan kautta hänestä oli tullut Leikas. Lyyski oli kylänsä n:o 2, kun taas Liukku, josta Stenbäckien kantaisä 1600-luvun lopulla lähti opintielle, oli n:o 1. Kun n:o 3 oli Keto, tunnetun osuustoimintajohtajan ja puoluemiehen J.W.Kedon kotitalo, voidaan todeta, että Lyyskilän kylän joka talo on tehnyt Suomen historiaa.

Alkion otaksuma sukunsa yhteydestä Stenbäckkeihin saattaa pitää hyvinkin paikkaansa. Asuivathan kummankin suvun edustajat puolisen vuosisataa vierek­ käin. Tällaisessa rinnakkaiselossa oli maiden hankkiminen ja yhdistäminen avio­ liittojen kautta lähes sääntönä, kun mitään ei kernaasti myyty.

Myös Lyyskin talon isännät olivat jo 1700-luvulla Laihian luottamusmiehistä huomatuimmat. Mm. kirkonisäntinä oli neljä Lyyskiä ja ainakin kolme peräkkäin. Vanhimman Jaakko Lyyskin – ainoan Lyyskin kirkkoväärtin, joka ei näytä olleen Santeri Alkion esi-isiä – nimi on ikuistettuna Laihian toiseen kirkonkelloon.

Aivan varmoja ei olla siitä, oliko 1500-luvun jälkipuoliskolla, siis mm. nuijaso­ dan aikoihin, Lyyskissä isännöinyt Juho Antinpoika Alkion suoranainen kantaisä, mutta se näyttää todennäköiseltä. Liakka pitää kirkonkirjojen merkintöjen mukaan Alkion vanhimpana kantaisänä vasta isonvihanaikana syntynyttä Mikko Erkinpoikaa, mutta kirkonarkistossa säilytetyssä pappien muistikirjassa on mainit­ tu tämän Mikon vanhemmat, Erkki Sipinpoika ja hänen vaimonsa Susanna. Mikko on ensimmäinen, jonka puolisokin tunnetaan: hän oli vanhaa Jakun sukua. Mikon poika Antti ja hänen vaimonsa Maria kuolivat peräkkäin tammi-helmikuussa 1809 luultavasti Suomen sodan aikana levinneisiin kulkutauteihin. Mainittujen puolisoi­ den poika, Alkion isoisän isä Mikko kuoli vain 43-vuotiaana 1816. Hän oli nainut myös varsin nimekkään, laihialaisen sananparrenkin »kehuman» Leikkaan talon tyttären ja ilmeisesti muuttanut taloon kotivävyksi, koska hänen poikansa Israel jo käytti sukunimeä Leikas. Tämän isoisänsä kuollessa 1869 Santeri Alkio oli 7-vuotias.

Jos näyttävät Lyyskit olleen nimekästä, omana aikanaan johtavaa sukua, oli myös Alkion äidin suku tunnettu. Hän oli samaa Jakun sukua, josta jo isonvihan ajan »lapsi» Mikko Lyyski oli hakenut vaimonsa. Samasta talosta oli lähtenyt opintielle ensimmäinen laihialaissyntyinen pappi Bartholdus Jachaeus. Kun lisäksi otetaan huomioon Lyyskien pitkä »kirkkoväärtien» sarja, on todettava, että Santeri Alkiolla oli puhdaspiirteisen laihialaisen talonpoikaisaateluutensa ohella melkoisesti myös kirkollisia perinteitä suvussaan.

Santeri Alkion isänpuoleiset esivanhemmat:

Juho Antinpoika, isäntänä Lyyskissä 1557-1605
Erkki Juhonpoika, s. 1592, isäntä v:een 1646
Martti Erkinpoika, isäntänä 1647-1668
Sipi Martinpoika, isäntänä ainakin 1697
Erkki Sipinpoika, s. 1687, k. 1765, puoliso Susanna (os. Jaaksi?)
Mikko Erkinpoika Lyyski, s. 26.9.1720, k. 4.3.1796, kirkonisäntänä 1784-93,
puoliso Anna Antintytär Jakku, s. 24.6.1720, k. 4.11.1806
Antti Mikonp. Lyyski, s. 2.10.1742, k. 10.2.1809, kirkonisäntä 1793-1807,
puoliso Maria Matintytär Pöyry, s. 15.6.1745, k. 29.1.1809
Mikko Antinpoika Lyyski (Leikas), s. 26.11.1773, k. 20.2.1816, kirkonisäntänä 1807-1811,
puoliso Liisa Matintytär Leikas, s. 27.12.1776, k. 5.7.1852
Puuseppä Israel Mikonpoika Leikas, s. 22.5.1810, s. 20.1.1869,
puoliso Susanna Mikontytär Klippi, s. 24.12.1809, k. 16.5.1889
Kauppias (räätäli, maanvilj.) Juho Israelinpoika Filander, s. 13.6.1841, k. 14.2.1882,
Puoliso Maria Juhontytär Jakku, s. 4.9.1837, k. 1.5.1921
Kirjailija Santeri Alkio, s. 17.6.1862, k. 24.7.1930,
1. puoliso Susanna Serafia Mannila, s. 13.5.1867, k. 6.9.1894, vih. 23.12.1884;
2. puoliso Anna Augusta Falenius s. (Salossa) 18.8.1869, k. 17.1.1944, vih. 14.9.1896

Lukuun ottamatta tietoja Lyyskin kirkkoväärteistä ei suvun menneisyydestä ole paljonkaan tietoja. Tietysti on hyvin mahdollista, että jo mainittu laivuri Erkki Antinpoika Lyyskilästä oli aivan samaan aikaan eläneen varhaisimman tunnetun Lyyskilän isännän Juho Antinpojan veli. Mutta varsinaiset varmat henkilötiedot saadaan vasta Santeri Alkion isoisästä Israel Leikkaasta, joka muistitiedon mukaan oli taitava kirvesmies ja Vaasan palon jälkeen oli rakentamassa uutta Vaasaa. Israel ei elänyt kovinkaan vanhaksi, ja Santeri-pojalla tuskin oli hänestä paljon muistoja, kun oli 6-7-vuotias isoisänsä kuollessa. Sitä läheisemmäksi hänelle tuli isoäiti, »Istan Momma». Hänet oli 26-vuotiaana vihitty avioliittoon Israel Leikkaan kanssa, ja miehensä kuoltua hän asui vuosikymmenet »lstan tuvassa» Laihian Maunulassa. Tämä »lsoo-Momma» oli tarmokas ja taitava nainen, kuulu kauniista lauluäänestään. Hän teki maalaustöitäkin ja oli »ootraa­ massa» eli suonittamassa Laihian kirkon entisiä mustankeltaisia penkkejä. Luulta­ vasti Santeri Alkio on pitänyt häntä mallinaan kuvaillessaan »Patriarkassa» Penttilän herastuomarin emäntää.

Juuri Istan Momman sanoo Santeri Alkion veli Aaro Vallinmäki haluavansa »ennen muita ottaa lähtökohdaksi kun tulee kyseeseen Santerin luonteenominai­ suudet». Näin Vallinmäki muistelee lstan Mommaa:

»Tämä iliminen oli senaikaista lujaa ihmisjuurta, jonka piti aina saada tehdä jotakin ja työ tehtiin erikoisella reippaudella vielä vanhanakin. Muistan erikoisesti kuinka Mamma usein meillekin tultuaan – Filanderit asuivat Mamman mökistä n. 1 1/2 km päässä – alkoi pestä lattiata. Se tapahtui sen aikaisen kaavan mukaan. Pesijä sonnusti itsensä s.t.s. nosti päällimmäiset hameet edestä, hulpioista vyötäisen alle, jalat paljaiksi, pesin jalan alle ja jonkun pikkuisen heittäessä vettä ja hiekkaa lattialle pesijän pesimeen hinkkasi nainen lattiaa ahkerasti edestakaisin – – -.»

Santeri arvosti häntä aivan erityisesti ja ihaili varsinkin Momman ihanaa ja kirkasta ääntä. Sitä hän kuvannee Patriarkka-teoksessaan mm.:

»Lehmitarhasta tallin takaa oli silloin tällöin kuulunut Iypsäjien pakinaa. Nyt sieltä yhtäkkiä kajahti hämmästyttävän kirkkaalla ja heleällä naisäänellä:

Herra Jeesus ainoa auttajain ja armon lähde ainoa.
Katso suruista surkeuttan,
Ja armas minulle lainaa – – –

– Minä en ymmärrä, mikä siinä on, mutta aina kun te emäntä veisaatte tätä virttä, mua itkettää, selitti Sanna siinä kun kantoivat maitosaavia pihan poikki. – – -»

»Virret olivat sellaisia perhekalleuksia, jotka vetivät yhteen ja loivat lohdutusta mieliin aina silloin kun oli raskaita ahdistuksen aikoja», toteaa Vallinmäki alkiolaisten kotipiiristä puhuessaan.

Istan Momma oli pitkä ja suoraryhtinen nainen. Vallinmäen mielestä Momman kasvot muistuttivat jossakin määrin Savonarolan kasvoja. Savonarolan kuvan poikanen lienee nähnyt joko kansakoulun seinällä tai jossakin kirjassa. Santerissa oli samaa askeettista näköä kuin Mommassa, ja monet tavatkin olivat kuin häneltä perittyjä.
Vallinmäki sanoo: »Aina kun tuli puhetta siitä että ketä Santeri on luonteensa. ominaisuuksien puolesta perinyt, aina silloin painosti hän itse mommaan päin. Epäämätöntä on että monia momman luonteen voimakkaita puolia oli Santerissa taltutettuna ja kesytettynä. Pitkän hiomisen kautta. Kyllä hän (Santeri) oli kiukkuinen ja äkkipikainen. Mutta hän oli sen niin taltuttanut, ettei useinkaan
päässyt häntä hallitsemaan.» Totta on silti, että Alkio vielä vanhemmilla päivil­ läänkin tuskitteli äkkipikaista luonnettaan.

Isä

Santeri Alkion isän Johan Filanderin elämänkaari jäi lyhyeksi. Tämä Johan Israelinpoika Leikas syntyi 13.6.1841 ja kuoli jo 14.2.1882, siis 40 vuoden 8 kuukauden ja 1 päivän ikäisenä, kuten pappi aikoinaan kuulutti, ja Santeri-poika­ nen raamattunsa etulehdelle kirjoitti.

Juho Leikas meni naimisiin nuorena, jo 9.11.1861, ja Santeri syntyi seuraavan vuoden kesäkuun puolivälissä. Leikas oli »kykenevä ja yrittelevä mutta jonkin verran hapuileva mies», jonka elämässä ehti olla monia koettelemuksia. Kertoman mukaan hän oli kaikissa ammateissaan hyvä työntekijä, jota »tuska opetti», kuten aikalaiset ovat muistelleet. Alunperin Juho oli isänsä tavoin kirvesmies, ja Laihialla on vielä jäljellä jokin kuisti, joka on hänen tekemänsä. »Työssä näkyy taitavan miehen käden jälki», Paavo Alkio kirjoittaa.
Kerran rakennustöissä ollessaan Juho loukkasi kirveellä polvensa, eikä tuon aikaisilla keinoilla saatu polvea paranemaan.

Viallisen jalan vuoksi Juho Leikaan oli jätettävä kirvesmiehen ammatti ja ruvettava katselemaan uutta leipäpuuta. Hän suoritti jonkinlaisen räätälin oppi­ kurssin ja leivottiin sen kunniaksi Filanderiksi (sanasta filus = lanka). Hänen samalle alalle antautunut veljensä sai nimen Leikander: Aivan pian, kertoman mukaan jo avioliittonsa ensi vuosina, Juho Filander siirtyi räätälintyön ohella harjoittamaan kauppaa. Se tapahtui aluksi siten, että mies teki lakkeja ja vaimo kävi niitä kauppaamassa. Puuha jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä lisääntyvä perhe teki äidin kaupalla kulkemisen mahdottomaksi. Ilmeisesti jo tämän toiminnan ohella perhe harjoitti maanviljelystä. Juho Filander oli avioliittonsa alkuvuosina lunastanut osan vaimonsa kotitaloa Rinta-Jakkua ja sitä ryhdyttiin viljelemään aluksi pienen sekatavarakaupan, ns. peräkamarikaupan ohella.

Rinta-Jakun koko viljelty pinta-ala oli tällöin n. 25 ha. Tässä talossa kasvoi Santeri Alkio poikasena ja nuorukaisena ja osallistui kaikkiin senaikaisiin talonpo­ jan töihin. Jo alle 10-vuotiaana hän alkoi kuljettaa karjaa ja käydä paimenessa. Pian seurasivat erilaiset hevosajot, hevosten hoito, kyntö, kuokkiminen, niitto ja leikkuu, puiden hakkuu jne. Nuorukainen perehtyi täten monipuolisesti sen säätyluokan elämään, jonka puolestapuhujaksi ja johtajaksi hän sitten aikanaan tuli. Nämä nuoruuden kokemukset näkyvät Alkion kirjallisessa tuotannossakin. Erityisen usein hän palaa paimenessaoloaikoihinsa, kenties elämänsä harvoihin tosihauskoihin päiviin.

Alkion isän oli terveytensä takia luovuttava maanviljelyksestäkin, joka kävi kannattomattomaksi, kun oli käytettävä palkattua työvoimaa. Niin hän paneutui kokonaan maakauppiaan ammattiin. Kauppiaaksi rupeaminen ei ollut näihin aikoihin niin yksinkertaista kuin myöhemmin elinkeinovapaudesta 1879 annetun asetuksen jälkeen. Laillisilta ns. verokauppiailta vaadittiin aluksi tiukasti kaupalli­ sia tietoja, mm. kirjanpitotaitoa. Vielä vuoteen 1868 ei 50 virstaa•• lähemmäksi kaupunkia saanut maakauppaa perustaakaan. Mainitun vuoden jälkeen alkoi Laihiallekin syntyä verokauppoja oikeine »katupuoteineen». Nämä kauppiaat katsoivat karsaasti nurkkakauppiaita, jotka eivät maksaneet veroa. Niinpä Juho Filanderinkin oli pakko hankkia 1870 vaiheilla maakauppaoikeudet. Pian tämän jälkeen (18.10.1872) »maakauppias Juho Filander Laihian pitäjästä» valitti sikäläisen kuntakokouksen 30.9.1872 antamasta päätöksestä, jolla arkangelilainen talollisenpoika Johan Mitrofanoff oli saanut kunnalta suosituksen maakaupan perustamiseksi pitäjään. Filander antoi tavallaan vahingon kiertää, eikä Mitrofa­ noff saanutkaan kauppaoikeuksia, ennen kuin maaliskuussa 1877, jolloin hänelle myönnettiin oikeus harjoittaa kauppaa Jakkulassa. Pian tästä Filanderin naapuris­ ta tuli vauras mies ja monen laukkuryssän isäntä. Mitrofanoffit olivat myöhemmin Alkioitten läheisiä perhetuttavia.

Juho Filander oli kuten myöhemmin hänen poikansakin, varsin tinkimätön kauppias. Muuan kyläläinen on kertonut menneensä kansakouluaikanaan eräitten toveriensa kanssa Juho Filanderin kauppaan, jota silloin vielä pidettiin Rinta-Ja­ kun kamarissa. »Ukko myi nahkaa, ostaja tinki. Filander sieppasi nahan kappa­ leen tinkijän kädestä ja samalla kun heitti sen tiskin alle, sanoi: »Tavara on minun ja minä määrään hinnan.»

Tavarat hankittiin tietenkin kaupungeista. Erään tiedon mukaan Juho Filander kävi Tampereella asti tavaraa hakemassa. Varmaan juuri näitä aikoja ja matkoja Alkio kuvaa »Patriarkassa» kertoessaan kauppias Jaakkolasta, joka oli Tampereet ja Pietaritkin käynyt.

Filander hankki Tampereelta kankaita, luultavasti pääasiassa Finlaysonilta, ja myös lankoja, joita jakoi paikkakunnan naisväelle ja antoi tarkat ohjeet, kuinka langoista oli kudottava kankaita. »Antoi raidan mallin kiertämällä tikun ympäri langat. Möi sitten näitä akkain kutomia kankaita. Pääasiallisesti pumpulisia», laihialainen naapuri Liisa Koskinen aikoinaan tiesi.

Mutta vaurastuva Vaasa oli Filanderille ennen pitkää tärkein kauppatavaran noutopaikka, ja jo varhain seurasi Santeri isäänsä näille matkoille. Tavaraa alkoi Vaasassakin olla, mutta pikiruotsalainen se oli. Ei kauppapuodeissa eikä julkisissa paikoissa tahdottu ymmärtää suomen kieltä. Arvattavasti tälläkin seikalla oli osuutta Santeri Alkion aitosuomalaisuuteen.

Juho Filander toimi nuorempina vuosinaan monissa julkisissa tehtävissä, mikä todistaa, että hänellä oli pitäjäläistensä luottamus. Mainittakoon vain, että kuntakokouksessa 2.4.1875 hänet valittiin sekä kansakoulun johtokunnan jäsenek­ si että kunnan tilientarkastajaksi. Seuraavan vuoden helmikuussa Filanderista tuli suostuntakomitean jäsen.

Pääammatissaan, kaupankäynnissä, Juho Filander sai kokea vastuksia, kuten Alkio »Patriarkassa» .kuvaa. Sen mukaan varsinkin kauppias Mitrofanoff olisi ollut paha kilpailija. Mutta Juho Filander teki 1870-luvun lopulla luultavasti kilpailun yllyttämänä rohkean ratkaisun. Hän päätti siirtää kauppatoimintansa edullisem­ malle paikalle. Se, että parhaillaan oli rakenteilla Tampereen – Vaasan rata, herätti toiveita ja vaikutti osaltaan päätökseen. Filanderin uusi oma ja »silloisiin olosuhteisiin katsoen liiankin suuri» kaksikerroksinen talo alkoi nousta paikalle, jossa Vaasan, Ilmajoen ja Kyrön tiet Laihialla yhtyvät. Tulevalle rautatieasemalle oli matkaa n. kilometri. »Kolmentienristin» kauppatalo oli valmis 1879 ja oli sittemmin useita vuosikymmeniä Santeri Alkion koti. Kaikesta päättäen luotti isä ainakin jossakin määrin poikansa Santerin kaikinpuolin miehistyvään ja miehek­ kääseen meininkiin», Aaro-veli kirjoittaa.

Juho Filander oli rehellinen, sydämellinen ja pohjaltaan nöyrä mies. Herkkä­ mielisenä hän saattoi helposti kiivastua, mutta oli heti valmis pyytämään anteeksi pikaistuksissa lausuttuja sanojaan. Hän oli nuorten ystävä ja näki mielellään nuorison leikkivän ja huvittelevan. Hänen sanotaan rakentaneen Santerille ja tämän tovereille »telefooninkin». Taitavana nikkarina isä teki Santerille komean puuhevosen, maalasi sen kauniisti ja laittoi sille täydet valjaat. Hyvät luistimet ja hanurin isä niin ikään antoi lahjaksi pojalleen. Hanurin saantia ja tapahtuman merkitystä kuvannee Alkion kertomus »Kun Miska hanurin sai». Santeri oppi isänsä ylpeydeksi ja iloksi soittamaan hyvin haitaria, niin että aina kun vieraita tuli taloon, Santerin oli esiinnyttävä heille. Santeri antoi auliisti yksirivistään lainaksi muillekin, ja pian sillä soittivat kaikki kylänpojat. Mutta kun hän sitten hankki kaksirivisen, ei hän sitä enää vieraiden käsiin luovuttanutkaan.

Myöhemmin isä antoi poikansa opetella soittamaan viulua ja pian siitä tuli pojan rakkain soittopeli, joka lähes täydellisesti syrjäytti hanurin.

Tämän rinnalla vaikuttaa hiukan ristiriitaiselta, että isä kasvatti vanhinta poikaansa silti hyvin ankarasti, ja Santeri näyttääkin pelänneen häntä. Aaro-veli kertoo: »Ei Santeri itse tästä mielellään puhellut, emmekä me kyselleet, mutta kerran kun hän tuli tänne meille, kertoi hän lapsille aivan lyhyesti leikin ohella: Minun piti olla niinkuin reimi (remmi). – – – Santeri pyrki (silti) ymmärtämään että ainainen sairaus ja elämän vastahakoisuus, velkataakat ym. vaikuttivat osaltaan isän luonteeseen, isän kovuuteen. » Santeri ei saanut mennä kylille ilman vanhempiensa lupaa, mitä vaatimusta tuskin monetkaan talonpoikaiset vanhem­ mat asettivat lapsilleen. Toisaalta lupaa ei tarpeettomasti kiellettykään.

Muuan leikkitoveri on maininnut, että Santeri usein pyrki johtamaan poikajouk­ koa. Milloin toverit katsoivat hänen liiaksi komentelevan, he uhkasivat kannella isälle, ja se tavallisesti auttoi.

Varmaan sekin, että Santeri Alkio niin harvoin puhui isästään viittaa siihen, että hänen lapsuutensa taivas saattoi usein isän ankaruuden takia mennä pilveen.

Kauan ei sairasteleva Juho Filander jaksanut raskasta taakkaansa vetää, vaan joutui jalkavammansa takia Vaasan sairaalaan hoitoon. Siellä hänessä todettiin myös tuberkuloosi. Filander yritti kirjeellisesti sairaalasta käsin ohjata kauppatoin­ ta, joka oli nyt kokonaan Santerin huolena.

Niilo Liakka väittää vastoinkäymisten siveellisestikin murtaneen Juho Filande­ rin: tästä oli tullut ns. olutjuoppo. Tuona aikanahan olutta suosittiin. »Tottumus tempasi miehen valtoihinsa, ja hän sortui juomahimon orjaksi», Liakka sanoo.

Väitettä osaltaan vahvistaa se, mitä Mikko Iipponen on kertonut huutokauppatilaisuudesta, jossa Filanderin omaisuutta myytiin Jakkulasta »Kolmentienhaa­ raan» muuton vuoksi. Hän toimi tilaisuudessa kirjurina.

Huutokaupan jälkeen Iipponen tapasi Santerin tallista itkemässä – mikä oli ylen harvinaista pojalle.

»Sitäkö sinä itket kun talo myytiin?» kyseli Iipponen.
»Sitäkin, ja kun tuo isä on tuollainen.»

Isä lienee ollut huutokauppapäivänä humalassa, joskin Santeri lienee enemmän surrut isän kyvyttömyydestä johtuvaa tilan menetystä. Sairauksistaan Juho Filander ei enää toipunut, vaan kuolema vapautti hänet kaikista kärsimyksistä v. 1882. Santeri tunsi syvästi isänsä elämän traagisuuden, mitä osoittaa se, että hän omakätisesti kaiversi isänsä hautaristin laattaan:

»Totta löysi väsynyt matkamies
Vaivalloisen tien perästä onnellisen kodin»

Santeri Alkio näyttää perineen melkoisesti isänsä luonnetta. Voidaan sanoa, että pojassa oli samaa jyrkkyyttä kuin isässäkin, joskin pohjimmaisena tunteena oli herkkämielisyys. Kotona saadut kokemukset taas osaltaan kenties vaikuttivat siihen, että myöhemmin elämässä pessimismi ajoittain valtasi hänen mielensä.

Äiti

Santeri Alkion äitikin polveutui Laihian vanhimmista suvuista ja hänen isänsä kuului tunnettuun Talson sukuun.

Kun hän otti vaimokseen Jakku-nimisen talon tyttären, hän muutti nimensä Jakuksi. Tällainenhan oli yleinen tapa Etelä-Pohjanmaalla.

Santeri Alkion äidin suku:

Jaakko Mikonpoika, isäntänä 1557-1577
Matti Jaakonpoika, isäntänä 1578-1620
Tuomas Matinpoika, isäntänä 1621-1668
Jaakko Tuomaanpoika, isäntänä 1669-1674
Pertti Jaakonpoika (1630-1693), isäntänä 1675-1688,
puoliso Maria Jaakontytär (1631-1697)
Tuomas Pertinpoika (1667-1706), isäntänä ?
puoliso Marketta Yrjöntytär (Iipponen) (1670-1757)
Juho Tuomaanpoika (1699-1778),
puoliso Maria Matintytär Nissilä (1696-1754)
Juho Juhonpoika Talso (1773-1813),
puoliso Maria Esaiaksentytär Naskali (1728-1782)
Matti Juhonpoika Talso (1769-1847),
puoliso Susanna Matintytär Tanttari (1776-1858)
Juho Matinpoika Talso (1800-1878),
puoliso Susanna Jaakontytär Jakku (1886-1858),
näiden tytär
Maria Juhontytär Jakku, Santeri Alkion äiti, (1838-1921).

Maria Jakku oli kasvanut Jakkujen muinaiselle pappisperinteelle sopivassa hurs­ kaassa kodissa, jossa isä piti aamuisin polvirukouksia niin kuuluvalla äänellä, että se kantautui maantielle asti. Tyttärestä kehittyi hiljainen, kristillisyyttä harrastava nainen. Maria Filander oli kovin pidetty. Esim. Viljo Kotkanen kertoo: »Meidän kylän akat kävi sitä katsomassa ja kehuivat kuinka se oli kaikille ystävällinen. » Alkion äidin ajatukset lienevät askarrelleet lähes yksinomaan kotipiirissä. Aaro Vallinmäki todistaa, että lasten etu ennen kaikkea oli hänen silmämääränään ja vakuuttaa:

»Hyvä äiti vaikkapa sen nyt poikakin sanoo, mutta varsinaista persoonallisuutta ja erikoisluonnetta ei äiti omannut. Hän saattoi helposti taipua toisten tahtoon. – – – Ainoa mistä hänen oli vaikea luopua ja päästä ymmärtämään, että hänen aikansa oli ohi, oli emännyys. Mutta lopulta kun hän sen oikein käsitti, ettei hänen ole enää käskettävä, suhtautui hän tilanteeseen varsin rauhallisesti.»

Santeri Alkion suhde äitiin oli erittäin läheinen ja hellä. Helsingistä palattuaan hän aina kun eli ensin vaimoaan ja lapsiaan tervehtinyt, riensi yläkertaan katsomaan, miten äiti jaksoi. »Kohtaus oli usein varsin hellä, varsinkin pitempien aikojen kuluttua oikein liikuttava», Vallinmäki todistaa jatkaen: »Maria-äiti säilytti aina kristillisen kotiperintönsä ja teki voitavansa saman perinnön siirtämiseksi lapsil­ leen. Hän eli 84 vuoden ikäiseksi viettäen vanhuutensa poikansa Santerin kodissa, jossa hän sai nauttia rakkautta ja hyvää hoitoa».

Veljet

Alkiolle jäi isän varhaisen poismenon johdosta itse asiassa velkaisen pesän hoito ja perheenhuoltajan taakka. Perheeseen kuului äidin lisäksi kaksi veljeä, Aappo ja Aaro. Molemmat ottivat myöhemmin sukunimekseen Vallinmäki (kotitalonsa mukaan).

»Minä olin 3 vuotta, Aappo-veli 5 vuoden, äiti kirjoitus- ja laskutaidottomana oli mahdoton millään tavoin kauppaa hoitamaan. Kaikki jäi siis Santerin uskalluk­sen ja tahdon varaan», Aaro-veli kertoo. Velkoja oli talossa hänen muistaakseen n. 6 000-7 000 mk, ja isän kuoltua olivat velkojat »hyvinkin eläväisinä pesän ympärillä. » Jotenkin asiat saatiin kuitenkin järjestymään.

Veljiinsä Santeri suhtautui aina lempeän isällisesti ja auttoi näitä eteenpäin elämässä. Aappo kävi Santerin aineellisen avustuksen turvin 4 luokkaa Vaasan lyseota. Aaro puolestaan auttoi mahdollisuuksiensa mukaan veljeään kaupan ylläpitämisessä ja osallistui aivan nuoresta pitäen tämän harrastuksiin, mm. nuorisoseuratoimintaan. Santerin kirjallisia töitäkin hän seurasi — ja jäljitteli. Kun Santeri havaitsi, että Aarolla oli musikaalista lahjakkuutta, hän lähetti pojan Viipuriin lukkarinkouluun. Aaro valmistui 1905 lukkariksi ja toimi sitten 27 vuotta, kuolemaansa asti, Lehtimäen lukkarina. Aaro Vallinmäki perusti Lehtimäelle nuorisoseuran ja julkaisi kirjoittamiaan satuja, novelleja, pilajuttuja, pikkunäytelmiä, kertomuksia ja pakinoita. Hän toimi mm. Pyrkijän suosittuna pakinoitsijana. Lisäksi Vallinmäki jonkin verran sävelsi ja keräsi Etelä-Pohjanmaan pitäjistä kansanrunoutta Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle.

Aaron suhteet Santeriin pysyivät koko ajan hyvin läheisinä veljesten suuresta ikäerosta ja luonteiden eroavuudesta huolimatta. Eteläpohjalainen elämäkerrasto sanoo, että »vaateliaan ja suurimittaisen veljensä rinnalla Vallinmäki oli paljon vaatimattomampi ja hennompi. Veljen paatosta vastasi Vallinmäessä kujeellisuus, nuoruuden kepposten jälkeen sama iloinen luonteenlaatu säilyi hänessä myöhemminkin vastoinkäymisistä ja heikosta terveydestä huolimatta. Toiselta puolen Vallinmäki oli — kuten veljensäkin pohjaltaan — herkkä ja sydämellinen ja elämän perusasioissa tiukka periaatteen mies.»

Aaro Vallinmäki kuoli 1932.

Aappo-veljen elämänkaari muodostui lyhyeksi, sillä hän kuoli keuhkotautiin 1908 vain 33-vuotiaana. Käytyään 4 luokkaa lyseota ja saatuaan tämän jälkeen kaupallista koulutusta, Aappo toimi terveytensä päivinä liikealalla, mm. oululaisen Aströmin tehtaan kauppamatkustajana. Myös hän osallistui nuorisoseuratoimintaan Laihialla. Veljen riutuminen ja kuolema oli Santeri Alkiolle surullista aikaa, ja monet perhesurut, erityisesti kuolemantapaukset, varjostivat hänen elämäänsä vuosikausia