Nousen makuuvaunussa. Yöllä on alkanut sataa. Seinäjoella tapaan Jalo Lahdensuon ja Koiviston. Koivisto kertoo Haapalan eilen käyneen Ilkassa. Pirteänä. Paranee! uskon. Tapaan pitkästä ajasta vanhan ystäväni O. Könnin. Tuskin antaa kätensä. On kuin olisi housuihinsa….. Miksi? Hallitusmuototaistelusta ja yleensä politiikasta!
Otto-parka. Olisin mielelläni suonut, että hänelle olisi maailmassa käynyt paremmin.
– – –
Ulkona sataa. Se on ihanaa sadetta. Täällä kuuluu olleen kuiva.
– – –
Voi rakas Isä! Laske minua pian vapaaksi ministerisalkustani ja salli minun palata kirjallisiin töihin. Eikö minun valtiollinen asevelvollisuuteni vieläkään riitä?
Minä tunnen, miten monarkistien viha painaa ilmaa ympärilläni, mutta tasavaltalaiset eivät sitä tunne, eivätkä helpota. Tunnen miten kieltolain vastustajain viha tuomitsee minua, mutta kieltolaki-ihmiset eivät pidä minua edes tarpeellisena.
Miksi en siis pääse rauhaan?
Valtioneuvos Danielson-Kalmarin tapasin eilen eduskunnassa. Hän oli tullut seuraamaan hallitusmuodon käsittelyä. Hän harrasti sen ratkaisua. Hyvin sanoi voivansa. On viipynyt tähän asti Helsingissä historiallisia tutkimuksia tehden. Valittaa vain että aikansa alkaa käydä lyhyeksi niin laajasuuntaiseen tehtävään kuin on suunnitellut, sitä enempi, kun hänen heikko näkönsä haittaa ja hidastaa työtä.
– – –
Olen katsonut makuuhuoneeni ikkunasta sateen viruttelemia koivuja ja pihlajanlehtiä. Elämän runous! Hyvä Jumala kuinka vereviä ja tuoreen ihania!
Aamulla katsoin vaunun ikkunasta Vedenojan keltaisia niittyjä, joissa luhtamato oli tehnyt tehtävänsä. Ja minä ymmärsin: Ahne maamies on koko sodan ajan vain koonnut rahaa, eikä ole raskinut pitää työvoimaa ottaakseen ylös vanhentuneita niittyjä. Niin tuli luhtamato rangaistuksena.