Tänään olen kirjoittanut kolme artikkelia ensi viikkoa varten. Ankara myrskytuuli on puhaltanut ja raivonnut koko päivän. Ilma muuten ollut kirkas. Auringonkukat kukkivat. Kurpitsit kasvavat, ollen yksi jo pään kokoinen. Kurkut kehittyvät hyvin. Ruusut kukkivat. Kun vain olisi kauniimpi ilma. Tänään uusittiin Ilkan kassakreditiivi ilman vaikeutta. Meillä ei ole vielä ollut mitään vaikeuksia, mutta niitä voi tulla myöhemmin. Kyllä me kuitenkin kestämme jollei tämä tilanne nyt tule yli talven pitämään liike-elämää lamassa.
Nyt on klo 8 ja lämpömittari osottaa 12° lämmintä. Päivä on ollut myrskytuulinen.
Sotakentältä ei ole kuulunut mitään erikoista. Äsken sain Jaskarilta tietää ettei Maamiesseuran juhlaa ensi pyhänä ole, joten en tarvitse mennä puhumaan.
Nyt kulkee tavarajuna, joka menee aamupäivällä Vaasaan ja lähtee sieltä illalla. Saan siis taas ruveta käymään öitä kotona. Elämä siten järjestyy siltä osaltaan.
Mutta muuten tuntuu koko olemuksessa kummallinen odotus, joka tekee, että kynnet eivät tahdo oikein raisusti pystyä työhön. Osittain siihen vaikuttaa myöskin levoton elämä, jota olen elänyt nämä pari viikkoa. Epäilemättä on syynä kuitenkin ”maailmansota”, jonka mahtavat hyökylaineet tavallaan vyöryvät tänne asti, vaikkakin tällä hetkellä varsin kaukaisina. Mutta se ei olekaan tämä, sodan aktiivinen vaikutus jokapäiväiseen elämään, joka aiheuttaa tämän odotuksen, vaan kysymys: tuleeko tämä sota kumoamaan nykyaikaisen yhteiskunnallisen, tahi oikeammin valtiojärjestyksen? Kaikilla ihmisillä on se käsitys, että niin tulee tapahtumaan. Mutta miten, se on toinen asia.
Kun ihminen on ollut elämänikänsä maail-man parantaja ja puhunut ja odottanut, että maailman parannuksen tärkeimmät esteet kaatuisivat, tuntuu nykyhetki, kaikesta pelottavaisuudestaan huolimatta, aivan kuin tämän hirvittävän verenvuodatuksen jälkeen olisi kevät tulossa. Mutta mitä se vaatii uhreikseen ihmiskunnalta? Tuleeko taistelu olemaan pitkällinen?