Kerttu lähti aikaisemmassa junassa. Vaimoni lähti 9,5. Olin saattamassa ja – nyt olen taas yksin! Kuinka syvästi sen taas tunnen. Tämä ei voi jatkua kauan. J.H:lle kirjoitin tänään seuraavanlaisen kirjeen:

”Hyvä ystävä!
Kun olet luottanut minuun niin paljon, että olet sallinut minun keskustella kanssasi niin arkaluontoisesta asiasta kuin Sinun ja Vaimosi välinen suhde, ja samanlaisessa suhteessa olen keskustellut vaimosi kanssa, pyydän saada kirjeellisesti vielä palata asiaan. Tällöin on minun mielestäni velvollisuus nyt sanoa oma käsitykseni asiasta. Ei suinkaan siinä mielessä että se tarvitsee olla välttämättä ainoa oikea, vaan siinä mielessä että saisit tässä vaikeassa kysymyksessä kuulla sellaisen ajatuksen joka on koettanut puhtaasti objektiviselta kannalta pyrkiä sitä ymmärtämään. Älä siis loukkaannu jos joku ajatus sattuu olemaan toinen kuin sinun. Ensiksikin olen saanut sellaisen käsityksen, että avioliittonne on pääasiassa ollut onnellinen. Ei niin ettei pilvisiäkin päiviä olisi ollut, mutta yleensä. Se olisi voinut olla sielukkaampi, jos olisi voinut olla muutamia edellytyksiä, kuten lapsia ja – teidän kumpasenkin luonne, mutta erittäin Sinun lämpimämpi, avonaisempi. Tästä puutteesta on johtunut että Sinä olet aikaisemmasta nuoruudestasi joutunut elämään erakkona, ja kasvanut siten erakoksi joka ylhäisessä tyyneydessä katselee ympäröivää ihmiselämää etupäässä järkeilevän arvostelijan, eikä mukanaeläjän kannalta! Tämä ominaisuus on Sinussa kasvanut vuosi vuodelta, se on painanut Sinut aivotyöhösi ja kuolettanut tunne-elämästäsi juuri ne säikeet, jotka tekevät kauniin elämän luonnolliseksi.
Näin vieraannuit vaimostasi joka olojen pakosta tuli olemaan Sinun huusholliskasi ja palvelijasi. Ajoittain Sinä luulit, varsinkin silloin kuin henkilökohtaiset tulevaisuuden unelmasi lensivät korkealle, että Sinä vain olit olemassa itse, hän Sinun vuoksesi. Mutta yleensä elitte sovinnaista elämää, jossa vaimosi palveli. Naisen omituisuus on nyt siinä, että hän voi löytää palvelemisessakin elämänsisällön. Ja varsinkin kun on mies, jota nainen rakastaa, hän löytää juuri tuossa palvelevassa tehtävässään elämänsä ihanimman tyydytyksen.
– Mutta sillä on se vaara että mies oppii häntä myöskin pitämään palvelijana. Se käy vaarallisemmaksi juuri sellaisessa avioliitossa kuin teidän jossa ei ole lapsia ja jossa mies, eläen itselleen erakkoelämäänsä, siten ikään kuin vähitellen kasvaa ulos luonnollisista aviosuhteista. Kaikki voi kuitenkin mennä, ellei synny mitään särkeviä onnettomuuksia.
Ensimäinen sellainen tapahtui sinulle kun veljesi Väinön menetit. Se iski sinuun erityisesti siksi, että erakkona nyt vasta huomasit mitä olit hänessä menettänyt. Kuihtunut tunne-elämäsi heräsi. Elämä yleensä, se, josta olit luonut rakennelman omien mielteittesi mukaan, näyttäytyi yhtäkkiä aivan toisellaiselle. Sinä pelästyit. Pohja yritti pettää. Sinulle tuli suuri hätä. Jumala joka oli kauan lymyillyt järkiesteittesi varjojen takana pilkisti jostain. Veljesi kaipuun ja Jumala-ikävän yhtyminen tuotti Sinulle uuden sieluntilan. Se olisi edellyttänyt, terveesti kehittyäkseen hyvin hyvin läheistä suhdetta johonkin läheiseen ihmiseen, esim. vaimoon. Mutta sen edellytyksiä ei ollut. Vuosikausien tottumus oli jo määrännyt ne asiat jotka teillä saattoivat olla yhteisiä. Tämä oli uusi asia. Sinä yritit senkin ratkaista yksin. Vaimosi ei ymmärtänyt Sinua. Sinä et voinut auttaa häntä siinä. Elit taasen ylhäisessä yksinäisyydessäsi kantaen sydämelläsi veli-ikävää jonka yhteyteen sukeusi itsesyytös siitä, ettette olleet hänen eläessään tunteneet niin syvästi kuin sielusi nyt kaipasi.
Silloin tuli se kolmas. Sinulle muissa suhteissa vain oppilas – mutta veljen-surussa kärsimystoveri. Hän täytti sillä hetkellä juuri sen paikan, jossa kaipasit ymmärtämystä. Kaikki muu oli sen ulkopuolella. Mutta siitä kosketuksesta sai alkunsa aivan tavallinen miehen ja naisen välinen rakkaussuhde. Kaikki kehittyi tavallisen arkielämän ulkopuolella. Siitä muodostui sunnuntaisuhde. Vaimosi jäi arkielämään. Sinä et tahtonut sinne takaisin. Mutta sinne on tultava.
Nyt syntyi rikos. Paetakseni arkea, jätit aren kanssa vaimosi. Sinulle oli oma elämäsi, oma tyydytyksesi tärkeämpi kuin uskollinen vaimosi. Kaikki arkinen piti väistyä: yhteiskunnallinen sääntö, vaimosi onni, vanhempaisi rauha, kaikki sai jäädä. Sinä yksin vain tahdoit liidellä uusiin, utukuvien kultailemiin onnen satamiin.
Se ei tapahtunut ihmisrakkaudesta, eikä harkitusta syystä, vaan tunteen sairaaloisesta kehitystilasta johtuvana. Sinä olit vain yhden mielikuvan varassa. Riipuit siinä kuin hukkuva.
Siinä tilassa olet nyt jatkanut. Ystäväsi, joiden kanssa olen tästä ajatuksia vaihtanut ovat kanssani samaa mieltä. En tunne ketään joka ottaisi ymmärtääkseen tekoasi muuten kuin sairaan miehen tekona. Ota huomioosi että ystäväsi seuraavat kehitystäsi hyvin suurella osanotolla.
Jos voit myöntää että edellä oleva analyysi on edes suunnilleen oikea, mitä tilanteen kehitykseen tulee, niin rohkenen vielä lausua ajatukseni vastedes tapahtuvasta.
Vaimosi on sairas. Hän ei nuku. Sisäinen leikkaus on taas kysymyksessä. Mutta sydän on niin heikko, että lääkäri pelkää tehdä leikkausta. En ole häntä nähnyt moneen viikkoon ennen kuin eilen. Minulla on syytä omana käsityksenäni sanoa, että hän ei kestä leikkausta. Suru ja pettymys on hänet murtanut.
Tällaiseen ihmiseen tekee kuolettavan vaikutuksen tyly kohtelu. En minä tahdo kehoittaa Sinua teeskentelemään hänen edessään. Mutta kehoitan Sinua tutkimaan itseäsi ja asemaasi. Arvelen että jos Sinä rakennat onnesi sen tunteen varaan, joka Sinua nyt eroittaa vaimostasi, se raukeaa kuin kupla heti ensimmäisinä, uudestaan alkavina ’’arkipäivinä.’’ Jos Sinä olisit tilaisuudessa näkemään, millä rakkaudella esim. kotiväkesi koettavat lohduttaa ja yllä pitää vaimosi elämää, samalla huomaisit jotain muutakin. Mutta en vetoa tunteisiin vaan järkeen. Ja silloin minun on sanottava: kehoittaisin oman tulevaisuutesi ja onnesi nimessä harkitsemaan vielä kerran suhdettasi vaimoosi. Sillä minä pelkään että sinä päivänä, jolloin huomaat ettei häntä enää ole, havaitset taasen kerran, että Sinulta on mennyt ikuisiksi ajoiksi parhain ja uskollisin ystävä mitä Sinulla on koskaan ollut. Jaksatko sen jälkeen enää luoda itsellesi uutta elämänpohjaa, toisen naisen kanssa tahi yksin, se on uusi kysymys, jonka selvittäminen Allin poistumisen jälkeen on aivan uusi tehtävä.
Uudistan siis vielä kerran veljellisen ystävän varoituksen: ennen kuin jatkat, pysähdy ja katsahda taaksesi. Jos se raskas kokemus minkä kumpanenkin teistä nyt on saanut, voisi tulkita siksi auraksi, joka on avannut sieluelämäänne aivan uuden viljelysalueen, jolle vastedes nousisi rikas ja henkevä sato, kaikki voisi koitua suureksi onneksi.
Ystäväsi S.A.’’
– – –
Ilta on niin ikävä. Olen taas niin yksin – Annikka lähenee junassa Laihiaa.