’’Mitä se hyödyttää ihmistä vaikka hän kaiken maailman voittaisi jos hän kuitenkin saisi vahingon sielullensa.’’ Kuinka viisas ja läpikotaisin tosi tämä lause onkaan! Kuinka vaikea on ihmisen irtautua vallan-, kunnian- ja tavaran himosta, vaikka tietää että vapautuminen niistä merkitsee rauhaa. Sielunrauhaa, elämänrauhaa, ihmisyyden jalompien arvojen voittoa.
Ihminen uskottelee itselleen, ollessaan vallanmaussa: minua tarvitaan, ei tulla ilman toimeen. Petolliset, teeskentelevät ihmiset uskottelevat sellaisia. Ja ihminen antaa vihollisen narrata. Samoin ajetaan sitkeästi takaa kunnianhimossa kunniaa. Joka kuitenkin aina pettää silloin kuin sitä ajetaan takaa kunnian tavoittamista tarkoittaen. Vihdoin rikkaudenhimo. Ihmiset jotka rikastuvat, tulevat samalla uudestaan köyhiksi: alkaa köyhtymisen pelko.
Kun pian saisin järjestetyksi loppuelämäni niin, että minä saisin vähän maata kesäiseksi askarrusaiheeksi, pääsisin tuolta onnettomasta Helsingistä – kotiin. Minä koettaisin silloin tutkia ihmissielun onnen ja onnettomuuden syyt. Olla perheelleni hyödyksi, lapsilleni enempi avuksi ja valmistaa itseäni lopputaipaleelle.
Hallitusmuodostus alkaa vihdoin toteutua. Kallio, Hahl ja Joukahainen kuuluvat meikäläisistä tulevan sinne. Minä sureen ystäväni Kallion puolesta. Miksi ei hän osoittanut esim. Jalo Lahdensuota, tahi Aarno Pesosta?
Minun yhteiskunnallinen kutsumukseni vetää taas nuorison joukkoon. Kun vain saisin voimia. Kansamme kaipaa nyt enimmin valistustyön tekijöitä. Sillä Raafael-engelbergiläisyys [tark. fil.tri Rafael Engelbergin näkemyksiä] vie varmasti kuolleeseen oppineisuuden harrasteluun, jolloin sydämen valistus jää sivuasiaksi.
Ukkopiiri oli meillä illalla. Ystäväni olivat tulleet miehissä. Oli hauska ilta.
Paavokin tuli kotiin. Tentit ovat tähän asti menneet hyvin. – Kerttua ei ole tullut. Kunhan hän nyt saisi pyhänä levätä.