Ihmisten jotka jotain ovat, suurin heikkous on siinä, että ne sairastavat, elleivät ihmiset heitä aina huomaa ja ylistä. Kykyjen onnettomuus on siinä, että he mittaavat itse työnsä arvoja rahassa ja kunniassa. Kuinka paljon onnellisempi onkaan silloin tavallinen, kyssäselkäinen pelastusarmeijalainen, joka tekee muita ihmisiä onnellistuttavaa työtä – koskaan odottamatta kiitosta tai palkkaa, sekä pelkäämättä unohdusta. Juuri sama, halpa huomion herättämisen halu, mikä usein – ei aina – lahjakkaita kannustaa, se sama kannustaa kadun ja seuraelämän muotinaista, koreilevaa siviili- ja sotilasherraa, rikasta talonpoikaa, suurimahaista miljonääriä, – suurpainijaa, -tappelijaa, -varasta, – kaikkia!
Vertaa tähän ahkera, huomaamaton ahertaja, joka päivästä toiseen täyttää velvollisuutensa: perheen äiti, isä, opettaja, työmies, virkamies, palvelija! Ja usein hyvin vähin viihdykkein. Juuri he joutuvat olemaan loistoihmisten kannattajina, kantajina ja kumartajina.
Kuinka itsekkäiksi ja naurettaviksi he, loistoihmiset, tämän valossa käyvät: ehdottomasti sielultaan suppeammaksi, usein vain tyrannien nuoremmiksi veljiksi.
Taiteesta luulevat kaikki ”sivistyneet” tyhjäntoimittajat voivansa jutella. Luulenpa että juuri tämä asiaintila onkin vaikuttanut sen, että taide on kadottanut suureksi osaksi suuntavaistonsa kaikilla aloilla. Ne jotka esiintyvät arvostelijoina ovat näiden seurapiirikeskustelujen vaikutusten alaisina muodostaneet sekavat mielipiteensä, s.o. kadottaneet taideaistinsa. Niin nousevat seurapiirien hovinarrit taiteilijoiksi ja itsenäiset taiteilijat jäävät huomattomuuteen.