25-vuotishääpäivämme. Koko yön on satanut ja sataa yhä, tuulee ja myrskyää. Alli ja Paavo ovat kotona, Kerttu ei päässyt. Niin, siitäkin on siis jo 25 vuotta kulunut! Monta tuulta ja tyventä sillä välin koettu. Kerttu lähetti tekstaamansa taulun: ”Tähän asti on Herra meitä auttanut.” Omituista oli, että eilen Vaasasta tullessani, ennen kun taulua olin nähnyt, sama lause meni monasti mieleeni.
Klo 1. Yhä samanlainen myrsky. Mieliala pyrkii väkisinkin painumaan, vaikka odotimme eilen illalla niin iloisin entein tätä päivää.
Klo 3. Kaikki on valmiina. Sadekin on tauonnut, näyttää kuin tulisi pouta.
Mielialani on hieman noussut. Se on niin ilmasta riippuva, että parhain ponnistuskaan ei tahdo sitä kirkastaa. Jos aurinko vain näyttäytyisi, varmasti kirkastuisi mieleni heti.
Tunnen kaikesta tästä huolimatta että olen elänyt onnellisen aikajakson. Tarkoin ajatellessa, hyvin onnellisen. Sielussani olen alkanut yhä elävämmin tuntea, että ”Tähän asti on Herra auttanut meitä.” Olen samalla elänyt taistelujen aikakauden. Ja kohtalo on sallinut että olen voinut siinäkin saavuttaa menestystä. Onko se itsekkyyttä: minusta tuntuu kuin olisin suorittanut jotain tehtävää jossa jokin on minua johtanut. Samalla tunnen yhä useampia ja tärkeitä puutteita itsessäni. Se alistaa minut kuuliaisuuteen. Olen tähän astisessa taistelutyössäni ollut onnellinen. Mutta nyt alkaa ikään kuin tuo sama, minua johtava voima, vetäisi minua pois rintamalta, hiljaisuuteen. Ja jos aavistukseni on oikea, minä pääsen hiljaisuuteen, työhön pöytäni ääressä, puutarhassani, – viljelläkseni persoonallista sieluelämääni. Tähän astinen viljelykseni on ollut laajaperäistä suurviljelystä, nyt tahtoisin tulla pienviljelijäksi, tekemään työtä, oman elämänkysymykseni selvittämiseksi. Juuri tätä tarvitsee perheenikin, vaimoni, lapseni. Minun pitäisi kasvattaa itseäni, en muuten voi jatkuvasti antaa, lapsilleni hyvää vaikutusta, tahi, niin hyvää kuin voisi, jos.. Ihminen ryvettäytyy aina, varsinkin kun on syvältä mukana elämässä, ja se himmentää elämän valaistusta, puhdasta ei silloin niin kaipaakaan. Eihän minulla ole omallatunnollani suuria syntejä, ainakaan en sellaisia tunne, mutta pieniä teen lakkaamatta joka hetki.
Ihmisen tulee joka tapauksessa ennen kaikkea olla uskollinen itselleen, lähimmilleen. Minä luulen olevani lähellä perhettäni, en luule olevan välillämme mitään sekavaa. Mutta sittenkin…
Elämän kauneuden tarkoitusperänä tulee olla täysi rauha ja pyrkimys voida tuottaa iloa muillekin, etupäässä juuri muille ja saavuttaa siten itselleen iloa siitä että muut ovat iloisia.
Se on nöyrtymis ja alistumisen tie. Aivan päin vastainen kuin vallan ja kunnian tie.
Haapalalta saimme onnittelukirjeen Takaharjulta. Veli-raukka! Hänen vaimonsa ei sano, alakuloisuutensa vuoksi voivansa tulla, onnitteli puhelimessa. Ymmärrän heitä niin hyvin! Kohtalo koettelee heitä ankaralla kädellä. Hyvä Jumala! Paranna Haapala-veljeni. Anna hänen lapsilleen isä takaisin.
Kerttuni ei ole kotona. Katson tuossa pöydälläni tämän syvähenkisen lapseni kuvaa. Kunhan lapsi vain saisi elämänvaloa, joka valaisisi hänen etsimys-tiensä.
Mutta milloin alkaa Suomen kansan, ihmiskunnan yleensä, nousu uudestaan? Kuinka pitkälle kestää tämä lasku?
Sain kirjeen Karpiolta. Hän on kieltolakimme suhteen hädissään. Epäilee jo sosialidemokraattejakin. Enkä minä ihmettele että hän hätäilee. Täällähän on niin vähä työmiehiä. Toivon kuitenkin, että hänen hätänsä ei ole tosiaiheen synnyttämä.
Mutta juoppous ja matalamielisyys kasvavat. Siitä ei pääse mihinkään. Tunnen taistelukurssini heikontuneen. En uskalla ajatella suuriin pystyväni. Toivon kuitenkin että kieltolain kovennukset saadaan tänä syksynä. Se olisikin jo tärkeä voitto. Minun on otettava nyt se asia tämän syksyn pääasiaksi.
Minun seurapiirini alkaa henkisesti lakastua kodin ulkopuolella. Ihmiset eivät osaa enää puhua muusta kuin politiikasta ja sitte aina kiivaasti, ilman malttia. Tahtoisin toveriseuraa joka voi ajatella ja joka lämpenee elämän suurista kysymyksistä. Mutta täällä ei ole, Helsingissä en löydä. Elämän myrsky tekee ihmisistä niin ulkonaisia.
Kello on 5,20. Odotan valmiina vieraita. Sade on laannut.
Minä en rakasta tällaisia vieraspitoja. Mutta minä haluan saada ihmisiä lähemmäksi. Toivon että meissä rakkaus siten vertyy, että yhteenkuuluvaisuuden henki herää.
Kello on 5,45. Alli kiinnitti ruusut rintaamme. Ystävät ovat lähettäneet paljon kukkia. Olemme valmiit. Mieliala on nousut, hermostus ohi. Ilmapuntari juoksee poutaa kohti.
Klo 6,10. Saapuvat rovastilaiset ja Hollon väki, sitten muita…