Olen elänyt kummallisen, taruperäisen aikajakson! On vieläkin hieman vaikea sanoa, olenko enempi iloinen vai yllätetty. Ihmiset ovat osoittaneet minulle kunnioitusta joka ylenpalttisuudessaan on niin liijoteltu että minulle on toisinaan tuntunut sangen raskaalta ja pelottavalta, toisinaan taas olen seisonut tyrmistyneenä ja melkein turtuneena kaiken tämän edessä. Mikä minä olen, ollakseni tällaisen huomion esine? Lauantaina tuli kotimme täyteen lähetystöjä ja ystäviä. Ilma oli koko päivän mitä ihanin. Ja merkillistä, että koko päivän ihan pilvetön pouta – sen sijaan kuin edellä, ja jälkeen on joka päivä satanut.
Minulle lahjoitettiin Nurmiolta ostettu palstatila!
En oikein tajunnut, mitä tapahtui. Näinhän toteutui 20-vuotinen unelmani: saada omaa maata polkea ennen kuin kuolee, saada sitä koperoida! Olinhan ajatuksissani askaroinut juuri tuon talon ostoajatuksissakin, mutta kykenemättömänä sitä kalleutensa vuoksi ostamaan, luopunut siitä. Haudannut unelmani joku viikko sitten ja päättänyt sijoittua lopullisesti vanhaan talooni – ilman omaa maata. Ja nyt se toteutuu yhdellä iskulla! Minä saan mitä olen elämäni ikävöinyt: kodin tuonne metsänrantaan, puolivalmiin, jossa on jätetty tilaa minun ”asumiselleni,” uudistus-, tekemis-, leimansa-painamishalulleni!
Minä ensin olin turtana hämmästyksestä. Nyt alan selviytyä. Minulle on taas tapahtunut elämän-ihme. Samoin kuin silloin, jolloin luovuin kaupasta valmistuin maamieheksi ja kirjailijaksi ja – jouduin sanomalehtimieheksi ja kansanedustajaksi!
Luulen että joku varma käänne elämäntyössäni on tapahtumassa. Olen tuntenut sitä kauan aikaa että jotain on tulossa. Se oli tämä!
Miksi? Minun elämäni oli ollut sanomalehtimies,- politikko-, kirjailijaelämää 16 vuotta yhteen jaksoon. Minun sieluni alkoi tyytyä teorioihin. Tunsin sitä pelolla. Aavistin sen vievän vanhojen asiain kertaamiseen. Nyt ymmärrän: Jumala vie minut viheriöitsiville kedoille, marja- ja omenapensaiden istutukseen, lehmäin ja hevosten pariin – luonnolliseen elämään. Aivoni saavat uusia vaikutelmia, minä alan herätä uusille ilmiöille, näköalani syvenevät ja laajenevat – ja minä uskon että tätä kaikkea tarvitaan vieläkin jotain erikoistehtävää varten.
Tunnen miten minussa, näiden päivien raskaasta väsymyksestä huolimatta alkaa herätä uusia voimia. Minä tunnen vielä eläväni!
Ensin tuntui ajatus että vanhasta kodista on lähdettävä, vaikealta. Nyt se on voitettu. Unelmien-koti on voittanut.
Annista samoin, mutta luulen että hänkin on jo sen täydellisesti voittanut.
Paavo ilmoitti muuttoa vastaan jyrkän vastalauseensa. Hän ei luvannut lähteä ”kotoa”. Mutta selitettyäni hänelle, hänkin jo taipui. Kerttu samoin. Asema on siis selvä.
Ajattelin muuttaa vasta ensi keväänä, mutta menemmekin jo tänä syksynä.
Siksi ryhdyn viipymättä uudistustoimiin ja korjauksiin. Lokakuulla muutetaan. Täytyy päästä sinne ääreen töiden vuoksi.
Vielä en tiedä mitä teen nykyisellä talollani. Ellen saa ostajaa, joka sen käyttää siivoihin tarkoituksiin, vuokraan sen toistaseksi.
Maanantaina olin Kauhavalla E.P.N.S. vuosijuhlassa. Siellä oli vanhain veteraanien tapaamistilaisuus, mutta se ei muodostunut niin innostuneeksi kun – olimme jo vanhoja!
Tiistain lepäsin – Aaroni perheineen oli vielä täällä. Kävimme Koskisessa ja Hollossa.
Minun täytyy vielä muistiin merkitä juhlapäivälliset. Siellä oli satoja ihmisiä! Ja sain niiden silmistä lukea rakkautta! Monista ennen jäykistä, nyt sulaneista katseista. Ja puheet! Poistamalla kaiken liiottelun, pidän sen mikä on totta: hengen yhteyden ja siitä riemuitsen. Minua on niin paljo haukuttu ja vihattu, että tämä kiitoksen ja rakkauden aalto tuli vastahyökylaineena. Sen suuri arvo on siinä, että se osoittaa, miten kaikki liiottelu ja yksipuolisuus saavuttaa joskus vastavaikutuksensa ja palauttaa elämän säännöllisiin uomiinsa.