Yöllä on ollut hieman hallaa mutta ei ole ainakaan näillä seuduin vahinkoa tehnyt. Aamu on ihanan kaunis. Mutta minun sielussani vallitsee yhä sama omituinen levottomuus joka useina edellisinäkin päivinä. Mitä se on? Minusta tuntuu kun se olisi työn ikävää jo – tahi sitten se on levottomuutta rakennushommista ja niiden onnistumisesta.
Lähdin Hautalaan. Miska oli kotona. Yhdessä sitten karjankujaa vanhaan Jakun Kyllikeehen ja Mäkkannistoon ja Puskalan Koirankorpeen. En ole siellä ollut 45-teen vuoteen. Ja lapsuudessani juoksin siitä joka päivä aamuin illoin Leppinevaan ja Alliselle! Koko ”Kytökujakin” on hävinnyt! Mutta aivan vieraiksi eivät paikat ole tulleet, niin paljon kun ne ovatkin muuttuneet.
Niin, minä istun, katselen, tunnen. Vuosikymmenet häipyvät siltä väliltä ja minä elän siinä ajassa jolloin tästä juoksin paimenretkilläni enkä tuntenut aitoja…
Palaamme, menemme Hirstenkorpeen ja opettajatar Maiju Ulgren vie meidät kotiinsa vieraiksi. Juttelemme vanhoja muistoja. Tämä elämä menneisyydessä on niin ihanaa!
Sitten palaamme Hautalaan ja minä sieltä kotiin.
Meillä oli ihana päivä. Nyt istun kotona. Levottomuus on poissa.