Kaupungissa aamulla. Juna myöhästyi. Eräs taskussa tullut Ruotsin lehti kertoo, että Itä olisi menettänyt eräässä taistelussa vankeinakin 60 000 miestä. Sen lisäksi erääseen suohon kaivettuun salahautaan – 2 armeijakuntaa. Sotamiesten tottelemattomuudesta yhä käy huhu. – – Miten lapsellinen olen! Mutta tänään se taas tuli mieleeni: kun tulin asemalta, ajoi ystäviäni ohi hevosilla, eivätkä kutsuneet rekeensä.
Se tekee minuun aina niin ikävän vaikutuksen, kun kohtaan tätä kylmyyttä. Olen nyt vuotena toisensa jälkeen joka päivä kävellyt tämän matkan kodin ja aseman välillä. Näinä 8:na vuotena on tuskin kymmentä kertaa minua kutsuttu rekeen.
Tämä apeus on lapsellista. Mutta se opettaa paljon. Olen sen avulla koettanut kasvattaa itseäni ymmärtämään pienten mielennouteiden arvoa.
Heillä ovat hevoset, minulla ei ole. Se on köyhyyteni syy. Minun ei kannata järjestää sitä lajia taloutta. Kun esim. maanviljelijät, joiden asiaa koetan ajaa, ajavat ohitseni itsetietoinen olemus ikään kuin ylvästellen minulle ohiajaessaan, koettelee se joskus luontoa. Mutta pian se menee ohitse. Sellaisia ovat ihmiset, ylpeys on heille suuri tunne. Ystävyyttä osotetaan vain jos se kohottaa tätä tunnetta.
Ymmärrän erään syyn. Minä olen vuo-sien kuluessa käynyt yhä harvasanaisemmaksi. Ihmiset odottavat minulta paljon juttelua. En voi! Tunnen että vaikenevaisuudellani loukkaan monia, mutta sille en voi mitään. Ehkä minua kohdellaan niin kuin ansaitsen? Minä en ole lähellä ihmisiä. Minun pitää päästä vielä maahan ja ympäristöni jokapäiväisiin harrastuksiin käsiksi. Minun pitää saada vielä joku vuosi elämästäni itseäni varten. Niin kauan kuin olen sanomalehtiorja, niin kauan ei se tapahdu. Mutta sitten!
En sano tässä ”orja” muuta kuin siinä merkityksessä että sanomalehtityö todella estää minua ottamasta haltuuni pientä maatilkkua.
Voi jumalani! Kun voisin saada pienen oman maatilkun jossain rauhaisan metsän syrjässä.