Kävimme Annin kanssa kirkossa. Saarnasi piispa Koskimies. Pakkasta 16 astetta aamulla.
Päivällä sumua ja auringonpaistetta.
Kuusten oksilla on paksulta lunta.
Aamulla tuli minulle ysköksien kanssa hieman verta. Joku verisuoni lie rykimisessä viottunut, muuta ei se saata olla.
Kuinka onnetonta ettemme me ihmiset osaa ja saata järjestää elämäämme paremmin. Oikeastaan pitäisi meidän jo 60 täytettyämme osata ja voida jättää elämän poliittinen taistelurintama ja syventyä täydentämään elämänkäsitystämme tekemällä työtä joka edustaisi elämäntyön hedelmiä. Mutta me vain kuokimme ja raivaamme, lakkaamatta. Aina vain yritämme poliittisia tai aineellisia valloituksia. Vaikka koko vanhuus pitäisi uhrattaman elämän rauhoittamiselle, viisaudelle, korkeimmille ihanteille.
Mutta – senhän tekee talouskysymys useimmiten, usein kunnianhimo ja vallanhimo, usein se, ettemme huomaa milloin tulemme vanhoiksi.
Siinä, juuri siinä onkin ihmisen vajavaisuuden huutavin heikkous.
Larsénin ”Viisasten kivi” on joka tapauksessa merkillinen poikkeus romaaneista ”taidetta taiteen vuoksi.” Siinä on aatteita. Mutta juuri siksi sitä eivät nykyajan taidesielut sulata. Mies on joka tapauksessa minun miehiäni. Ehkäpä tämä suunta nyt vihdoinkin pääsee murtautumaan esiin. Silloin minullakin olisi vielä jotain mahdollisuuksia.