Vaasaan. Tänään on raikas, ihana aamu. Lintujen konsertti. On hauska nähdä miten Matti on innostunut puiden kuorimistyöhönsä. Miesrukan sielua tympäisee ainainen, vuosikymmeniä kestänyt puidensahuu. Pieni vaihtelu on elämää. Tänään vasta sain kuulla että Valovaara juopottelee. Olen sitä pelännyt ja epäillyt, sillä hän on ruvennut kovin lyömään laimin velvollisuuksiaan. Ja hän lähti klo ½ 11 ottamaan uutista ”Tarmon” saapumisesta. Klo ½ 2 soitettiin Klupille jossa mies löydettiin. Sanoin pari sanaa. Tuli, sanoi heti että hänen on nyt paras erota. Sanoin: se on paras. Olet heti vapaa. Yritti puolustautua. Mutta kun kuuli että tunsin nyt hänen juopottelunsakin, ei kieltänyt. Velastaan lupasi hankkia takaukset jos saa. Niin sai mennä. Vasta sitten kertoivat miten kurjasti hän on koko talven lyönyt laimin velvollisuuksiaan ja elänyt kuin sika! Toveruus on toisia estänyt puhumasta. Heitä ymmärrän.
Ei hän mitään takauksia saa.
Mieltäni on painanut raskaasti. Elää kuukausi-, jopa vuosimääriä yhdessä tuollaisen lurjuksen kanssa, uskoa ja luottaa, antaa ystävyytensä, tueta, avustaa…
Se on onnetonta.
Ja sittenkin käy säälikseni.