Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Maakauppiaana

Santeri Alkion parhaat miehuusvuodet kuluivat tosin suurimmaksi osaksi »tiskin takana». Isä oli jo varhain ruvennut käyttämään Santeria apuna kauppaliikkeen hoidossa. Hän vei pojan aluksi oppiin Vaasaan, jossa tämä oli harjoittelijana Finnilän liikkeessä. Samalla piti Santerin totutella kuulemaan ja puhumaan ruotsia. »Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljon, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla», muistelee Alkio itse tätä yritystä.

Kauppa-alalta ei Santeri kuitenkaan päässyt pois, vaikka »sydämensä löi vastaan» sitä ajatellessa. »Minun oli toteltava.» Uuden liiketalon rakennuttamiseen isä oli ryhtynyt siinä mielessä, että poika siinä jatkaisi hänen työtään. Tosi tuli eteen, kun isä kuoli ja Santeri jäi 19-vuotiaana perheen vanhimmaksi mieheksi. Pesän tila oli heikko, sillä velkoja oli n. 8 000 markkaa — valtava summa sen ajan rahoissa. Mutta vaikka nuorella Santerilla ei ollutkaan laillista velvollisuutta velkojen maksamiseen, hän ei tahtonut jättää niitä takuumiesten suoritettaviksi. Se olisi tahrannut isän muiston. Tämän vuoksi hänen oli otettava vastuu ja nurkumatta hoidettava asiat kuntoon.

Santeri oli aluksi kuolinpesä-liikkeen hoitaja äitinsä nimissä, sillä hän oli tuolloin vielä alaikäinenkin. Virallisesti hän lienee tullut itsenäiseksi kauppiaaksi vasta 1896, jolloin hän oli viimeistä penniä myöten maksanut liikkeen velat. Äidille oli turvattu rauhaisa koti ja veljienkin kouluttamisesta Santeri oli pystynyt huolehtimaan. Kirjoitus- ja laskutaidon omaavana Santeri oli saanut vastuulleen liikkeen kirjanpidon jo rippikouluikäisenä. Kyläläisten ja muidenkin tietoon oli tullut, että »nuori Filanteri pystyi tekemään kirjoja.» Niinpä hän sai aina auttaa, kun tarvittiin velka- ja kauppakirjojen, vuokrasopimusten, kirkonkuulutusten laatijaa, kirjeiden kirjoittajaa jne. Tämä homma toi asiakkaita kaupankin puolelle.’

Vaikka Alkio ei ollutkaan erityisen innostunut kauppiaan ammatista, olisi väärin väittää, että hän harjoitti sitä »kivestä vettä vääntäen». Kuten säilynyt kirjeenvaihto osoittaa, Alkio harjoitti ammattiaan vakavalla mielellä, huolellisesti ja yritteliäästi. Hän oli Laihialla yksi ensimmäisistä, joka hankki itselleen kauppamiehelle tuiki tärkeän telefoonin (1894). Polkupyörän hän myös osti jo samoihin aikoihin.

Näyttääpä Alkiolla olleen jo melko varhain mainospuuhiakin. Hän näet valmisti jo 1880-luvun lopulla monistuskoneella jonkinlaisia »reklaamilehtisiä», joissa ilmoitti tavaravarastonsa sisällöstä. Näitä lehtisiä hän pisti asemalla Laihialle tulevien lehtien väliin — oli nähtävästi saanut tähän postista luvan. Muuten Alkio ei erityisemmin pyrkinyt tyrkyttämään tavaroitaan ostajille, joskin näyttää myöhemmin turvautuneen myös sanomalehti-ilmoitteluun. Ilmoituksia oli ainakin vaasalaisessa Pohjalainen-lehdessä. Syksyllä 1897 Alkio ilmoitti varastossaan olevan myytävänä mm. monenlaisia kankaita, lakkeja, huiveja, kaulavöitä, kalosseja, höyheniä, vintilän kiertimiä ja teriä, talttoja, höylänteriä, kihveleitä, lamppuja ja näiden pulloja sekä sydämiä, laseja ja kuuppia, lyhtyjä, harmonikkoja, seinäpeilejä, valokuva-albumeja ja kehyksiä. Tavarakokoehna oli siis monipuolinen ja luettelon alla oli lihavin kirjaimin: AIVAN UUSIA TAVAROITA, ERITYISEN HALVAT HINNAT. Samantapainen ilmoitus oli Pohjalaisen useammassa numerossa myös syksyn 1898 aikana.

Joulun lähestyessä kauppias ilmoitti 3.12.1898, että hänen liikkeessään oli tarjolla kuiviakaloja, suoloja, turkin sisus- ja kaulusnahkaa, lamppuja, öljykannuja, kaikenlaista paperitavaraa, pöytäkirjoja, kahvia, teetä »ym. ym. ym.». Lisäksi esiteltiin alennuksia ja edullisia maksuehtoja. Mutta sellaista menekkitavaraa kuin olutta ei Filanderin puodissa myyty. Se, että Alkio juuri näihin aikoihin — 1896 — oli päässyt isänsä suurista veloista, osoittaa, että kauppa silti menestyi.

Niin tarmokkaasti kuin Santeri Filander näyttikin toimineen kauppiaana, jopa tukkukauppiaanakin pienemmässä mitassa, saattoi hänestä joskus tuntua vastenmieliseltä koko puuha. Esimerkiksi langolleen, opettaja Matti Nurmiolle, kauppiaamme kirjoittaa 1895: »Kauppiaan ammatti kyllästyttää yhä enemmän. Minusta ei ole tuohon luonnottomaan spekuleeraamiseen miestä, jonkalaiseksi kauppa yhä enemmän alkaa muodostua.»

Eetu Hopeavuori kertoo, että Alkio oli hänelle vakuuttanut: »Koskaan ei minua tyydyttänyt kauppiaana olo, minulla oli muut ihanteet.»

Syyskuussa 1897 Alkio kuitenkin kirjoitti mainitulle langolleen seuraavasti: »muuten on minussa viime aikoina tapahtunut se muutos, että olen innostunut kauppahommiin. Ennen olen usein hyvinkin kyllitellyt ja vaikeroinut joutumistani ’väärälle uralle’.»

Tukea näille vaihteleville mielialoille on löydettävissä erityisesti Alkion Patriarkka-teoksessa. Siinä sanotaan kauppias Jaakkolasta: »Häntä hiveli tieto, että häntä pidettiin toki pitäjän etevimpänä kauppiaana.» Myöhemmin samassa teoksessa herastuomari Penttilä tilittää tunteitaan ja sanoo katuvansa syvästi, että hän on taannut kauppiaan toimintaa, »toimintaa, jota sielussani aina pelkäsin ja vihasin».

Kirjakauppiaana

Syksyllä 1897 Alkiolla oli pystyssä uusi yritys, kirjakauppa. Vuoden 1897 syyskuun puolivälissä hän kirjoitti ystävälleen E.E.Takalalle:

»Minulla on nyt kirjakauppakin. Suvella (1897) korjautin puotini ja varustin toisen huoneen kirjapuodiksi. Ne alkavat nyt olla asianmukaisessa kunnossa. Erittäin kirjakauppa minua miellyttää. Tietysti ei niitä niin aivan paljon mene, mutta aina vähin. Kun sitäpaitsi aijon ruveta puuhaamaan koulujen varustajana ja olen jo saanut verkkoihini muutamia naapurikuntienkin kouluja, sekä aijon tulevaisuudessa ulottaa siinä suhteessa laajemmallekin.»

Kirjat Alkio sidotutti Vaasassa, mikä siihen aikaan epäilemättä oli niin hyvin työn suorituksen valvonnan kuin hintojenkin puolesta edullista. Koulukirjojen ja -tarvikkeiden hankkijana Alkio oli edelläkävijä. Hän kirjoitteli opettajille kouluihin — kansakoulu oli jo perustettu lähes joka kuntaan -, teki tarjouksia ja tiedusteli toivomuksia. Vaivojaan säästämättä hän pyrki hankkimaan hyvää tavaraa kohtuullisiin hintoihin. Opetusvälineitä hän tilasi ulkomailta.

Jos tilaajat joskus kävivät kärsimättömiksi odottamisessaan, Alkio taitavasti ja leikkisästi tyynnytti heitä: »Niitä raapekumeja en ole vielä saanut, mutta elän toivossa, että tulevat ainakin tällä vuosisadalla.» Kirjanvälitys ulottui myös Laihian lukuyhdistyksiin. Myöhäissyksyllä 1897 Potilan lukuyhdistys osti joukon kirjoja, joista joulukuun 1. päivänä tuli kauppiaalta lasku. Naisyhdistyksistä ainakin Jurvan naisyhdistys tilasi niin ikään Alkion kautta kirjoja.

Samoihin aikoihin Alkio näyttää kiinnittäneen erityistä huomiota lainakirjastoihin, joita luultavasti juuri lukuyhdistysten toimesta oli perustettu. Kirjeestä, joka on päivätty 28.1.1898 käy selville, että Alkio juuri tuolloin oli pyrkinyt Suomen kirjankustantajayhdistyksen asiamieheksi.* Hän oli ollut kirjakauppiaana Laihialla yhden vuoden, hän sanoo, ja mainitsee lisäksi, että Laihialla olisi hyvät edellytykset saada kirjallisuudelle menekkiä. Alkiolla oli edellytyksiä kirjakauppiaaksi jo siitäkin syystä, että hän jo 1880-luvun alkupuolelta oli mukana nuorisoseura- ja raittiusseuratyössä. Varsinkin nuoremmat kuuntelivat luottamuksella hänen suosituksiaan kirjallisuudesta ja renkipojatkin hän sai lehtiä tilaamaan.

»Filanterin porvari»

»Korkeissa aatoksissa liitelevä» Alkio tiesi kyllä vikansa kauppiaana. Patriarkkateoksessaan hän korostaa, miten tärkeää hyväntahtoinen ystävällisyys oli kauppiaalle. »Juuri tällä hyväntahtoisuudellaan hän oli voittanut yleisönsuosionsa», hän sanoo kauppias Jaakkolasta, mutta jatkaa: »Kuitenkaan ei kukaan ihminen jaksa olla hyväntahtoinen aina ja kaikille. — — — tympäisi ja väsytti hymyillä ilman muuta tarkoitusta kuin saada kauppa syntymään.» Ilmeisesti Alkio tässä puhuu omasta kokemuksestaan.

Alkion luonne ei ulkonaisesti ollut siinä määrin joustava ja huomaavainen ja samalla pohjaltaan niin liikemiesmäisen kylmä, että hänestä olisi kehittynyt ensimmäisen luokan kauppias. Ammattiin liittyi »spekuleeraamisen» lisäksi muitakin varjopuolia, jotka Alkiolle olivat vastenmielisiä ja vahingollisiakin. Sellainen oli mm. velkakauppa, jota naapurikauppiaat — mm. Miitrofanoff — harjoittivat yleisesti ja josta Alkiokaan ei voinut kokonaan luopua. Tästä koitui hänelle melkoisia vahinkoja, varsinkin kun hän viimeiseen saakka vältti hakemasta saataviaan oikeuden kautta. Toisten tietojen mukaan hän tuskin kertaakaan meni näin pitkälle omien asiakkaittensa ollessa kysymyksessä. »Kyllä se velaksikin möi, vaikka hitaasti», vanhaisäntä Jaakko Lahti on muistellut.

Kauppatavaroittensa hinnat Alkio piti aina kohtuullisina, mutta täsmällisinä jättämättä tinkimisen varaa. »Pidätkö minua juutalaisena vai voisaksana, kun luulet, että yritän ottaa liikaa hintaa. Sen se maksaa, osta tai älä», kauppias saattoi sanoa. Moni suuttuikin ja jätti kaupan kesken, kun ei »pluutattu». Mutta Alkion tinkimättömyyteen ja vilpittömyyteen totuttiin, ja oli montakin, jotka sanoivat, että siihen kauppaan sopi lähettää lapsetkin, sillä kaikkia kohdeltiin rehellisesti.

Olutta Alkio ei pitänyt kaupan, mikä tietenkin saattoi viedä »kundeja», jotka sitä toisista kaupoista saivat. Mutta Alkiolla oli periaatteensa ja lisäksi pelottavia esimerkkejä tiedossaan. Kauppias Jaakkolan konkurssi, jota Alkio »Patriarkassaan» kuvaa, ei varmaan ollut kirjailijalle pelkkää kuvittelua. Lähipitäjissä oli näet sattunut vastaavia, surullisia tapauksia menestyvän kauppiaan sorruttua alkoholiin. Kaikkein kouriintuntuvin esimerkki oli tietysti oma isä, jonka velkaantumiseen ja vastoinkäymisiin I ialla oluenkäytöllä oli osasyynsä.

Tupakan myyntiä Alkio ei voinut pitkään aikaan välttää, sillä hän itsekin poltti sekä hopeapislai-piippua että sikareja. Mutta hän oli kyllä vakuuttunut tupakanpolton vahingollisuudesta, mistä todistaa se, että hän yritti päästä siitä eroon tekemällä parikin kertaa lakon. Mutta vasta syksyllä 1899 lopettamispäätös piti, joskin vielä vuosia jälkeenpäin tupakkaa teki mieli.

Alkio myi silti kaupassaan vielä tupakkaa, mutta piti kiinni periaatteistaan. Esim. poikasille ei myyty siinäkään tapauksessa, että nämä väittivät isänsä lähettäneen heidät asialle. »Käske tulla itse hakemaan», sanottiin puodissa alaikäiselle asiakkaalle. Kun tästä ruvettiin asiakaspiirissä narisemaan, Alkio karkotti tupakat kauppansa hyllyiltä. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun Alkio nuorisoseuraliikkeessä rupesi entistä ankarammin vastustamaan tupakankäyttöä sekä tuhlauksena että muuten pahana ja hyljättävänä tapana.

Kaikki tällainen kysytyn tavaran myynnin rajoittaminen aatteellisista syistä, tietenkin vähensi asiakaspiiriä, eikä Alkion kauppa senkään vuoksi päässyt kasvamaan suureksi, että hänellä oli käytettävissään pienet pääomat. Lainausta hän isänsä velkataakan kanssa kamppaillessaan suorastaan kammosi, mutta oli useinkin pakotettu siihen turvautumaan. Kun pankkilaitoksia ei maaseudulla ollut, oli pyydettävä lainaa yksityisiltä. Jaakko Nikkinen on kertonut, että korkojen ja lyhennysten maksumatkoilla kulkiessaan Alkio tapasi miettiä minkä tähden hänen aina piti olla velassa. Eräs eläkemummo oli niin hyväntahtoinen, että keitti kahvit joka kerta kun »Filanterin porvari» tuli korkoja maksamaan.

Vekseleitä hän tavanomaisia tavaravekseleitä lukuun ottamatta varoi. Hän oli hyvin tarkka erääntymispäivästä ja lunasti vekselin mieluummin päivää varemmin kuin jätti suorituksen viimeiseen hetkeen. Tämä edellytti myös budjetin tekemistä aina vähintään seuraavan kuukauden ajaksi sellaiseksi, että säästä- ja tulopuoli varmasti peittäisi menot ja suoritukset.

Jos Alkio oli tarkka ja täsmällinen velka-asioissaan, hän oli niissä myös herkkätuntoinen. Kerran hän oli lainaa pyytämässä eräältä sukulaisisännältä. Tämä antoikin 500 markkaa, mutta ennen kuin Alkio ehti lähteä, kysäisi: »Mutta koska sinä maksat sen?» »Taitaa olla parasta maksaa silloin, kun on rahaa», Alkio arveli, otti viisisatasen lompakostaan ja antoi takaisin.

Vuosisadan vaihde osoittautui tavallista vaikeammaksi Alkiolle. Valtiollisessa elämässä koettiin raskaana sortovuosien paine, ja vuosi 1899 oli Laihialla katovuosi. Etelä-Pohjanmaa kärsi myös ennätysmäisistä tulvista. Luonnonolojen oikukkuus vaikutti ymmärrettävästi ihmisten ostokykyä heikentävästi. Näyttääkin siltä, että Alkion kyllästyminen kauppahommiin lisääntyi. Huhtikuussa 1899 hän kirjoitti ystävälleen Matti Svanljungille: »Viime aikoina olen paljon yrittänyt järjestää elämäntoimintaani toiselle kannalle, sillä maakauppiaan ammatti on suuriin kustannuksiin, paljoon vaivaan ja moneen harmiin nähden sangen vähän tuottava minulle, joka en ole ehtinyt siihen kehittyä 20 vuoden harjoituksen kautta.»

Kuitenkin oli Alkio tämän 20 vuoden aikana suorittanut pitkän päivätyön pitäjäläistensä, jopa maakuntalaistensa tarpeiden tyydyttäjänä ja luonnolleen uskollisena pyrkinyt ajamaan myös ammattikuntasakin yhteishyvää.6

Alkio maakaupan »saneeraajana» ja yhteistoiminnan vetäjänä

Alkio ei olisi ollut Alkio, ellei hän maakauppiaana olisi pohtinut ammattiasioita pihapiiriä pitemmällekin. Mietteitään hän julkaisi Päivälehdessä, jonka palstoille tämä »aktiivisen aatteellisuuden tyypillinen edustaja» toi kaupankin kysymyksiä. Kiintoisaa on todeta, että Alkio tällöin melko tavalla poikkesi muuten vapaamielisestä roolistaan ilmeisesti kaupan alalla monin paikoin vallitsevan anarkian vuoksi. 1890-luvun alussa esim. Kansantaloudellinen Yhdistys puuttui varsinkin Karjalassa harjoitetun velkakaupan epäkohtiin.

Velkakauppaahan Alkio ei harjoittanut eikä hyväksynyt. Mutta myös kiertokauppaa, eritoten »laukkuryssien vahingollista kulkua mökistä mökkiin» Alkio jyrkästi vastusti artikkeleissaan (esim. 1891). Kulkukauppa merkitsi hintojen polkemista samalla kun kaupanteon siirtyessä koteihin ostettaisiin yli tarpeen. Väittipä Alkio niitä vastaan, jotka olivat pitäneet laukkurien kulkukauppaa vienankarjalaisten elinehtona, että näillä oli hyvät maat, mutta kun olivat haluttomia niitä viljelemään kulkivat tuolla tavoin, usein vahingollisiakin tuotteitaan kaupittelemassa.

Näitä reklaamiehtisiä nuori kauppias Santeri Filander pistell Laihian asemalla luvan saatuaan ihmisten sanomalehtien välin. Paavo Alkion arkisto.

Alkion poikkeuksellinen konservatismi, joka lienee ollut kokemusperäistä, ilmenee erityisesti hänen kirjoituksessaan »Elinkeinovapaus ja maakauppa» (1893). Tässä hän esittää perusteellisen suunnitelman maakaupan vahvistamiseksi ja »saneeraamiseksi» ehdottaen:

1. Verottomat kaupat oli kokonaan poistettava, sillä nyt monet sellaiset kauppiaat eivät osanneet edes kirjoittaa puhumattakaan tilinpidosta. Niinpä
2. kirjanpitotaitoa oli vaadittava kaikilta kauppiailta,
3. kauppavero oli nostettava vähintään 500 markkaan. Silloisella verollakin syntyi liikaa kauppoja, hintakilpailu laski hinnat niin alas, ettei voitosta ollut puhettakaan. Kauppiaitten piti vain yrittää velkacitein kytkeä ostajat itseensä.
4. Kauppiaalla tuli olla jonkinlainen alkupääoma ryhtyessään liikettään harjoittamaan, muuten oli rehellisenkin kauppiaan vaikea saada kauppaansa vakaalle pohjalle,
5. yhtiökauppoja oli perustettava joka kuntaan tukemalla tätä toimintaa valtion lainoilla,
6. säästöpankkeja oli myös perustettava joka pitäjään kansan rahantarpeen tyydyttämiseksi ja säästämisen opettamiseksi.

Alkion tavoitteet tähtäsivät molempien osapuolten, sekä myyjien että erityisesti ostajien etuun, jolloin myös mainitut yhteisyritykset olivat tärkeitä välikappaleita tuloksiin pääsemisessä. Kauppiaitten yhteisyritykset oli Alkion mielestä aloitettava kauppojen vakuuttamisessa, jossa oli paljon epäkohtia. Yhteistoiminnan liikkeelle lähtö tapahtuikin palovakuutuksen merkeissä. Maakauppiaita oli ruvettu sortamaan liian korkeilla vakuutusmaksuilla, kieltämättä tiheitten kauppapalojen vuoksi. Myös samanaikaiset »kansallisromanttiset» virtaukset saattoivat liikemaailmassa vaikuttaa, vakuutus- samoin kuin muukin liiketoiminta oli siihen asti ollut ruotsinkielisten varassa, jotka saattoivat mielivaltaisesti kohdella nimenomaan maalaisasiakkaitaan. Esim. maakauppiaitten vakuutusmaksuja saatettiin korottaa 50-70 %.

Ylh.: Santeri Alkio maakauppiaskokouksessa Tampereella 1895. Paavo Alkion arkisto. — Alh.: Santeri Alkion kauppakartano kolmen tien haarassa 1899. Komean talon portailla isä tyttärineen ja vaimoineen ja ihan hattupäisiä asiakkaita tai vieraita. (Nykyisin kauppakartano on Koskiniemi Laihian Lsossakylässä.)

Tällaista vääryyttä ei Alkio sietänyt katsella. Varmaan hän oli mukana jo ensi vaiheessa 1889, jolloin pohjalaiset kauppiaat kokoontuivat neuvoa pitämään. Kun omat voimat havaittiin liian vähäisiksi kutsuttiin 1890 Seinäjoelle maakauppiaita kaikkialta maasta perustamaan omaa paloapuyhdistystä. Alkuun ei vielä tässä vaiheessa päästy, mutta hanke herätti sanomalehtikirjoittelua ja sai enemmän kantavuutta.

Pohjalaiset maakauppiaat päättivät nyt kuitenkin lähteä omalta pohjalta. Alkio puheenjohtajanaan he kokoontuivat uudelleen 1893 ja vähitellen juuri Alkion tarmon ansiosta asia lähti liikkeelle. Hän kirjoittaa ystävälleen E.E.Takalalle elokuun 7. päivänä 1897:

»Minulla on nykyään suuri puuha hoidettavana, nim. Vaasan ja Oulun läänin Maakauppiasten palovakuutusyhtiö. Siinä on ollut paljon työtä. Ensin tein säännöt, jotka senaatti vahvisti (14.1.1897). Nyt olen tehnyt vakuutusehdot. Ensimmäiset vakuutushakemukset tuli tänään Kuortaneelta sisältäen 56 tuhannen vakuutukset. Pidän varmana että yrityksestä nyt tulee tosi, sillä innostusta asiaan näyttää olevan kaikkialla. Tarvitaan 3 miljoonan vakuutukset ennen kuin yhtiö pääsee voimaan astumaan.»

Marraskuun 24. pnä 1897 Alkio kertoi, että oli päätetty lähettää asiamies keräämään vakuutuksia kauppiailta »tulipa yhtiö toimeen tai ei». Alkio oli niin optimistinen, että kirjoitti (Liakalle): »Vakaumukseni on ettei ole mitään pelkoa yrityksen epäonnistumisesta.»

Kun mainitut 3 miljoonan markan vakuutukset olivat koossa, yhtiö pääsi aloittamaan toimintansa 1.5.1898. Alkio oli ensimmäinen toimeenpaneva johtaja.

Ystävälleen M.Svanljungille Alkio kirjoitti:

»Olisi hyvä että varsinkin nuoremmat ja valistuneemmat kauppiaat kohtelisivat myötätuntoisuudella tätä yritystä. Verrattain runsasta osanottoa onkin saatu sillä 3 milj. vakuutusmääräraha on jo tiedossa. Maakauppiailla olisikin paljon yhteisiä harrastuksia, kunhan jollakin tavoin päästäisiin yhteispuuhien alkuun. — Ja kun tämä yritys nyt on saatu valmiiksi, olen ajatellut ottaa esille Maakauppiaitten kauppaliiton perustamisen Vaasaan, sillä minusta näyttää hullunkuriselta, että maan moniin tuhansiin nousevat maakauppiaat riippuvat yksinomaan kaupunkien tukkukauppiaista, jotka nekin suurimmaksi osaksi välikappaleinaan käyttävät yleisten rahalaitosten pääomia.»

Kesti tosin vielä kymmenkunta vuotta ennen kuin maamme maakauppiaskunta, jolle yksilöllinen toiminta oli ominaista ja yrittäjänvapaus kaikki kaikessa, omaksui näin pitkälle menevän ehdotuksen. Mutta eittämätöntä lienee, että Alkiota voidaan pitää myös maakauppiaiden yhteistoiminnan isänä. Alkion ajatus kaupallisesta yhteistoiminnasta toteutui 1900-luvun alkupuolella, jolloin Kauppiaitten yhtiö perustettiin Vaasaan. Se keräsi lähes kaikki läänin merkittävät kauppiaat siipiensä suojaan. Samanaikaisesti syntyi muuallekin maahan vastaavia yhtiöitä.

Tällöin Alkio oli jo siirtymässä muille aloille, osittain »kääntämässä kylttiä».

Osuustoiminta ja muut yleisluonteiset yritykset

Vaikka Alkio oli valmis kannattamaan kauppiaiden yhteistoimintaa, ei hänellä näy olleen mitään harhaluuloja »maallikkojen» taloudellisten yhteistoimintayritysten läpiviemisestä. Siksi hyvin hän jo tunsi vanhoillisen ja epäluuloisen heimonsa. Hän kannatti kyllä taloudellisia yhteisyrityksiä, joista varta vasten perustetuissa isäntäyhdistyksissä keskusteltiin. Kaikesta päätellen Alkio kyllä oli harmissaan esimerkiksi Vaasan vientikauppiaiden kohtuuttomista voitoista maantuotteiden, nimenomaan viljan kaupassa, mutta hän suhtautui silti epäluuloisesti Vaasan läänin isäntäyhdistyksen vireille panemaan hankkeeseen, joka tähtäsi maanviljelijäin omistaman vienti- ja tuontiliikkeen perustamiseen: »Tämä yritys ei minua ole kiinnostanut siksi, etten luule sen onnistuvan. Kansa täällä ei vielä ole siihen määrään herännyt, että se tuohon liikkeeseen voisi onnensa nojaan pääomia panna,» Alkio arveli.

Kun sitten ruvettiin puuhaamaan Sampo-yhtiön perustamista kirjoitti Alkio tämän »kansalliskauppayhtiön» keskushenkilölle, maisteri E.Nordqvistille samoista epäilyksistään. Mutta hän uskoi, että jos Sampo perustettaisiin yksinomaan vientiyhtiöksi, olisi menestymisen mahdollisuus suurempi, sillä tällöin tarvittaisiin pienempiä pääomia. Jos niitä saataisiin niin paljon kokoon, että tuontitavaroilla käytettäisiin edullisesti harjoittamaan kauppaa, silloin voitaisiin kenties saada läänin maakauppiaat mukaan yhtiöön. Alkio pelkäsi vain edelleen, ettei maalaiskansaa saataisi tällaiseen yritykseen mukaan, »kun siihen pitäisi panna rahoja».

Kaikesta huolimatta Sampo vuosisadan vaihteessa syntyi ja siitä tuli ainakin pitkäikäinen.

Näistä yhteistoimin tayritys-suunnitelmista oli vain kukonaskel varsinaiseen osuustoimintaan. On joskus sanottu, että Alkio luopui jopa maakaupastaan, kun »ei halunnut olla heräävän osuustoimintaliikkeen tiellä ja antaa aihetta siihen luuloon, että olisi osuustoimintaliikkeen vastustaja». Samansuuntaisia kaavailuja Alkiolla oli itselläänkin pitkin 1890-lukua, siis jo ennen kuin varsinaisen osuustoiminnan syntysanoja oli edes lausuttu. Mutta, kuten Alkio myöhemmin (1910) sanoo, maaperä oli yhteishankkeille vielä jäinen ja sen hän tuli havaitsemaan varsinkin puuhatessaan Laihian kunnalle säästäpankkia.

Tämä hankehan oli ensi kerran ollut esillä jo 1878, mutta kariutunut silloin, luultavasti kustannusten pelosta. Niin kävi nytkin, vaikka säästöpankkiasia ensin näytti olevan myötätuulessa. Asetettiinpa 1893 toimikuntakin sitä valmistelemaan Alkio keskeisenä henkilönä. Mutta kuntakokous hylkäsi saman vuoden joulukuussa hänen esittämänsä hyvin perustellun esityksen nimenomaan siksi, että kunnalta vaadittiin jonkinlaisia takuita pankille. Niinpä Laihian Säästöpankin syntyä jouduttiin odottamaan vielä toistakymmentä vuotta, aina 1907:ään, jolloin Alkio ei enää ollut koko hankkeessa mukana. Hänellähän oli näihin aikoihin kylliksi puuhaa sekä puolueessa että sen lehden toimittamisessa. Lisäksi hän oli kansanedustajanakin.

Alkio sai silti jo 1890-luvulla aikaan Isonkyrön Säästöpankin. Hän piti asiasta sytyttävän puheen pitäjän isäntäyhdistyksen kokouksessa tammikuussa 1894, — siis heti laihialaisten kielteisen ratkaisun jälkeen. Säästöpankkiasiasta Alkio lausui:

»On olemassa laitoksia – – – jotka tarpeen tullessa voisivat olla hyvinkin suuresta merkityksestä, sekä ennenkaikkea opettaisivat yleisölle säästäväisyyden suurta merkitystä – – – ne ovat säästöpankkeja. – – – Hyvin varustetut säästöpankit tarjoavat etusijassa vähävaraisemmalle kansalle, jolla silloin tällöin olisi ropo säästöön liikenemään, tilaisuuden saada tämä säästönsä pienemmästäkin määrästä korkoa kasvamaan. Niinikään tarjoo säästöpankki myöskin tilaisuuden siihen, että satunnaisesti käsilläolevia pääomia voidaan siellä edullisesti ja vakavasti tallettaa. Lainauspankkina voi se varttuneena olla paljon edullisempi yksityisten lainanottajien käytettäväksi kuin varsinaiset pankkilaitokset, joiden vekselijärjestelmä on maanviljelijöille kaikin puolin epäkäytännöllinen.»

Isonkyrön Säästöpankki avattiin 2. tammikuuta 1895.

Uuden vuosisadan alkuun mennessä oli varsinainen osuustoiminta päässyt jaloilleen ja Alkio näyttää arvostaneen erityisesti sen maaseudulle avaamia tulevaisuudennäkymiä. Jo vuosisadan vaihteessa Alkio oli pyytänyt Z.Castrenilta tietoja osuustoimintaliikkeestä, Gebhard sai kirjoituksilleen palstatilaa Pyrkijässä (mm. 1904) jne. Alkio kyllä pelkäsi osuustoiminnan kompastuvan valitettavaan yhteistyöhaluttomuuteen tai -kyvyttömyyteen, jollaista hän oli ollut havaitsevinaan nimenomaan Laihialla. Yhteiskunnalliset tavoitteet nähtiin hänen mielestään liian yksilökeskeisinä, kun sen sijaan yhteistyöhalua, joka on osuustoiminnan edellytys, puuttui.

Osuustoiminnan tärkeyttä Alkio ei koskaan kieltänyt, vaan näki liikkeessä yhden keinon taistella kansan olemassaolon puolesta sortoa vastaan. Artikkelissaan »Suomen kansa taistelussa olemassaolonsa puolesta» (1909) Alkio kirjoittaa:

»Oikean osuustoiminnallisen älyn herääminen on Suomen kansalle olemassaolon taistelussa yksi kaikkein tärkeimpiä aseita. Sen vähäväkisiä kohottava ja rohkaiseva henki, sen yhteenliittyvä voima, sen innostavia tulevaisuuden mahdollisuuksia ajava ajatustapa ovat ensimmäisiä ja parhaita tekijöitä opetettaessa kansaa luottamaan omiin voimiinsa taistelussa taloudellisia ja valtiollisia vihollisiaan vastaan.»

Kun Alkio eräässä toisessa kirjoituksessaan toteaa ensin maaseudun tarjoamien elämän mahdollisuuksien heikkouden, hän esittää havaintonaan, että maaseudun on itse hoidettava asiansa. Ensimmäiseksi on maaseutunuorison ammattitaitoa lisättävä, jotta se voisi hankkia itselleen tyydyttävän toimeentulon. Näin hän kirjoittaa:

»Tämä tarkoitus saavutetaan, jos maanviljelijät ryhtyvät järjestelmällisesti perustamaan osuuskassoja ja sitä tietä ohjaamaan rahavirtoja keinottelun käsistä maanviljelystalouteen. Maanviljelijäyritteliäisyyden suurin este on nykyään rahanpuute. Säästöpankkien välityksellä ei se (raha) joudu maanviljelystuotantoa lisäämään. Tarvitaan siis osuuskassoja.»

Alkio oli siis tässä vaiheessa kääntänyt kylttiä ja tunnustautui selvästi osuustoimintamieheksi. Säästöpankkilinjalta hän oli siirtynyt periaatteessa kannattamaan osuuskassoja, yrityksiä, jotka paremmin edistäisivät tuotantoa. Tässä on kysymyksessä todellinen vakaumus, kun otetaan huomioon, että osuustoiminnan isä Hannes Gebhard, jolle osuuskassat olivat tämän toiminnan lähes tärkein muoto, oli suhtautunut Alkioon varsin ilkeästi politiikassa. Eräästä Alkion M.E.Mäelle 1900-luvun alussa kirjoittamasta kirjeestä samoin kuin hänen artikkeleistaan sanomalehti Ilkassa käy selville, että Gebhardin pellervolaiset esiintyivät näihin aikoihin — ainakin takanapäin — jopa vihamielisesti Alkiota ja tämän uutta puoluetta kohtaan. Alkio toteaa mainitussa kirjeessä:

»Muutamia vuosia varemmin olivat porvarit yrittäneet tappaa meitä kun ajoimme osuustoimintaa ja yllytimme talonpoikia, ja samaan aikaan riensivät Pellervo ja Suomen Osuustoimintalehti syyttämään meitä porvarien häntyröimisestä».

Alkion ja »ilkkalaisten» asema oli todella vaikea. Tämä näkyi mm. silloin, kun ensimmäisen maailmansodan ovella yritettiin perustaa Etelä-Pohjanmaan osuustoimintaliittoa. Sen tarkoituksena oli saada kaikki maakunnan osuustoiminnalliset yritykset yhtymään »aatteellista ja agitatorista toimintaa varten». Järjestäytyminen oli jo hyvällä alulla, Alkio kertoo,

»- – – mutta silloin lähetettiin Helsingistä osuustoiminnan johtopiireistä neuvojia, jotka pelottivat aluksi tärkeimmät elimet, osuuskaupat, pysyttelemään erillään. Liikkeemme oli niin alkava, ettemme kyenneet silloin taisteluun tällä rintamalla. Seuraus oli, että nyt osakeyhtiöt ovat vallanneet sen liike-elämän, joka varmasti olisi pysytetty osuustoimintaväen käsissä — ellei hensinkiläinen osuustoimintajohto maalaisliittovihassaan tullut auttamaan tätä osakeyhtiöliikettä.

Ja toinen. Jo v. 1910 kirjoitimme Ilkassa metsänomistajain myyntiosuuskunnan perustamisen puolesta. Mutta silloin hyökkäsi Suomen Osuustoimintalehti tätä ehdotusta vastaan ja, auktoriteettina asiassa, tappoi sen. Perusteena tappamiseen oli se, että osuustoiminta on mahdoton sovelluttaa metsäinmyyntiin. Nyt olemme iloksemme saaneet havaita, että ’se pyörii sittenkin’, joten Ilkka oli silloinkin oikeassa. Jos tuo osuuskunta olisi jo silloin perustettu, kuinkahan monta sataa miljoonaa olisikaan metsänomistajille säästynyt?»

Nämä puoluekiihkosta johtuneet ristiriidat eivät estäneet Alkiota jäämästä lämpimäksi osuustoiminta-aatteen kannattajaksi — Pellervo-lehden hän mm. 1911 myöntää kaikkien maanviljelijäin yhteenliittymisen edistäjäksi ja ajajaksi — joskin pellervolaisten hyökkäykset tuntuvat viilentäneen hänen haluaan aktiivisesti toimia — varsinkin Gebhardin johtamien osuuskassojen perustamiseksi.’

Lopuksi vielä lainaus Alkion ajatuksista vuodelta 1919:

»Osuustoiminta-aate tahtoo turvata varsinkin vähäväkisten yhteiskunnallisten oikeuksien ja työn hedelmien säilyttämisen heidän omissa käsissään. Tämän tekee osuustoiminta-aate siksi, että sen harrastajat uskovat vähäväkisten yritteliäisyydelle vain siten annettavan varmat menestyksen edellytykset, että heidän yritteliäisyytensä hedelmät voidaan pelastaa heille itselleen. Osuustoiminta-aatteen harrastajat ovat elävästi vakuutettuja siitä, että yhteiskunta, jonka hallinto ja voima perustuu lukuisiin vähäväkisten työntekijäin valtaan ja yhteisyyden tuntoon on voittamaton.»

Vakuutusasiamiehenä

Vakuutusasiamiehen tointakin Alkio yhdessä varhaisessa vaiheessa hoiti, nähtävästi jo ennen kauppiaitten paloapuyhtiön syntymistä. Hän toimi pääasiallisesti Suomi-yhtiön henkivakuutusten kerääjänä, mutta myös Kullervo-yhtiön asiamiehenä. Mutta kun Laihialla ei ollut lääkäriä, jolta vakuutuksen ottaja olisi saanut todistuksen terveydentilastaan, ei Alkiota hyväksytty SuoTi i-yhtiön asiamieheksi. Tästä syystä hän toimi K.T.Mannelinin (luultavasti vaasalainen) ala-asiamiehenä.

Alkio ehti vuoden 1897 aikana kerätä 26 vakuutusta yhteensä 72 000 markan arvosta. Mutta sitten sattui harmittava tapaus. Muuan Alkion toimittama henkivakuutushakemus hylättiin, koska siinä oli vanhentunut lääkärintodistus. Asiaa yhtiön pääkonttorissa käsiteltäessä vakuutuksenottaja kuoli, jolloin Alkio joutui kärsimään rahallista vahinkoa korvatessaan omista varoistaan vakuutussumman. Tätä ennen yhtiö oli tietenkin kirjeitse kovistellut asiamiestä. Alkio vastasi Suomi-yhtiölle ja toivoi »sen olevan ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin yhtiöllä on syytä minua muistuttaa.»

Heti kun Laihia oli saanut oman kunnanlääkärin, Alkio pyrki vakinaiseksi asiamieheksi 20.8.1898. Tällöin hänet hyväksyttiinkin. Eri asia on, kuinka paljon hän ehti kerätä vakuutuksia ja missä määrin hän lainkaan jatkoi tätä toimintaansa sen jälkeen kun hän oli siirtynyt puhtaasti aatteelliseen työhön. Tiettävästi Alkio luovutti asiomistonsa Kustaa Harjulle 1907, jolloin hän siirtyi eduskuntaan ja siis muutenkin lopullisesti poliittiselle areenalle. Ainakin vielä 1910-luvulla Harju toimi Suomi-yhtiön asiamiehenä Laihialla.

Kauppias lopettaa

Kauppiaan ammatin lopettaminen väikkyi Alkion mielessä vuosikausia, ennen kuin se toteutui. Ystävälleen Niilo Mantereelle Alkio kirjoittaa vuoden 1899 alussa:

»Näes, tähän’porvaroimiseen’ olen kyllästynyt. Minusta ei tule kunnollista kauppiasta, siksi en voi siihen innostuakaan. Luopuisin koko puuhasta, kunpa siitä vaan niin helpolla erilleen pääsisin. Niin kyllästynyt en kuitenkaan ole, että se minun toivottomaksi tekisi ja siksi kai jään toistaiseksi punnitsemaan ’lanskaa’ . Elämä on nyt sellainen kerran, että siinä niin kovin harvat saavat toimia sillä alalla, mihin mieli palaa.»

Saman vuoden 1899 huhtikuussa, kun helmikuun manifesti oli julkaistua se oli tietenkin pahoin järkyttänyt Alkion mieltä, tästä alkoi tuntua, että hänellä nyt olisi, kauppavaihdon vilkastumisesta huolimatta, tärkeämpää elämäntehtävää. Niinpä hän sanoo kirjeessään Svanljungille:

»Mitä pitemmälle nykyistä tavatonta kauppainnostusta ihmisissä kestää, sitä tuskallisemmaksi alkaa minusta käydä luonnoton kilpailu ’rahojen ansaitsemisesså . Kun sitä paitsi tiedän liiankin hyvin, että kaupasta sellaisesta, jota minä voin tehdä, ei ole mitään yleistä hyötyä, tekee se ammattini vieläkin vastenmielisemmäksi. Näistä syistä olen ajatellut, että jos vain saisin liikkeeni myydyksi, luopuisin siitä arvelematta. Nyt on siihen lisäsyynä sekin, että maakauppiaita meillä on kyllä, mutta kansanvalistustyöhön antautuneita varsin vähän. Siinä olisi nyt työtä. Minun taitoni ja kykyni on kyllä varsin rajoitettu, sillä yhä selvemmin alan huomata koulusivistyksen puutteet itsessäni. Vaan siitäkm voisin korvata paremmin päästessäni hiukan väljemmälle ja saadessani aikaan hiukan itsellenikin.

Vaan toistaiseksi, kun liikkeestäni en taida voida ilman suuremmitta tappioitta saada eroani, on sitä jatkettava, ainakin siksi kuin riittävä määrä varmoja tuloja on jollain muulla alalla tiedossa.»

Varmaan Alkio tunsi vapautuksena sen, että sai vähitellen todenteolla ruveta järjestämään kauppaliikkeensä lakkauttamista. Vuonna 1903 hän ilmoitti Werner Söderströmille, että hän aikoi keskittyä yksin kirjakauppaan ja tehdä sen »itsensä kannattavaksi». Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka, kuten Liakkakin todistaa, Alkion kirjeistä kuvastui innostus kirjojen levittämiseen. Jo huhtikuussa 1904 Alkion oli ilmoitettava Kirjankustantajain yhdistykseen, että hän oli sittenkin päättänyt lopettaa kirjakaupan. Seuraajakseen hän oli saanut kelpo miehen, jota hän saattoi vilpittömästi suositella.

Mikä oli syynä siihen, ettei Alkio onnistunut kirjakauppiaana, vaikka hän yritti parhaansa? Ehkä yhtenä syynä oli se, ettei maaseudun väestö vielä ollut tottunut ostamaan paljon muuta kirjallisuutta kuin virsikirjoja ja almanakkoja. Laihialaiset olivat tässä tuskin nuukempia kuin muutkaan. Lisäksi suomenkielinen kirjallisuus oli vielä vähäistä, vaikka Alkio itsekin koetti sitä kartuttaa. Mutta tämäkin vei aikansa ja Pyrkijän toimittaminen ja nuorisoseuratyö varsinkin sitten kun kansaamme kohdannut valtiollinen järkytys velvotti jokaisen tekemään työtä kansankasvatuksen hyväksi, koska nyt jos koskaan »sivistyksessä näytti olevan ainut voimamme raa’an väkivallan torjumiseksi».

Tuskin Alkion neljännesvuosisatainen maakauppiaana toimiminen oli silti hukkaan heitettyä aikaa, vaikka hän joskus itse puhui väärälle uralle joutumisestaan nimenomaan siinämielessä, että olisi kernaimmin halunnut olla maanviljelijä. Rehellinen ystävä Jaakko Nikkinen lausuu ajatuksensa tästä asiasta ja erityisesti Alkion kauppiaan urasta:

»Jos hänestä olisi tullut itse työtä tekevä talonpoika, niin olisiko hänellä ollut voimia vastustamaan raskaan ruumiillisen työn ja varsinkin silloisen talonpoikaiselämän henkisen ahtauden vaikutuksia? Niin että kenties kauppiaan toimiala, jo nuorena laajempia itsenäisen toiminnan mahdollisuuksia antava ja avarampia henkisiä näköaloja avaavana kuin talonpoikaiselämä, sittenkin parhaiten loi pohjan sille, mikä sisältyy nimeen Santeri Alkio.»

Alkio tapasi itse sanoa, että vaikka hänen elämänsä onkin mennyt aivan toisin kuin suunnitelmien mukaan, on hän kuitenkin kiitollinen kaikesta. Hän sanoi uskovansa, että hän näin on hyödyttänyt maataloutta ja talonpoikaisväestöä ja kaikkea muutakin yhteiskunnallista elämää enemmän kuin hän talonpoikana olisi voinut tehdä.

Kun Alkiota on virnailtu siitä, että hän talonpoikaispuolueen perustajana ja johtajana oli maakauppias eikä varsinainen talonpoika, on tähän vastattava Urho Kittilää lainaten, että Alkio oli niin puhdas ja nuhteeton elämässään ja töissään, ettei häntä vastaan voitu löytää mitään muuta aihetta. Sitäpaitsi Alkio jo maakauppiaana toimiessaan oli paljon muutakin, nimenomaan kirjailija.