Ilmajoen kansanopistolla. E.P. Nuorisoseuran johtokunnan kokous. Jälkeen puolisen puhuimme oppilaille nuorisoseura-asiasta ja itsekasvatuksesta. Kalliokoski, Kalistaja, Mäki ja minä. Leskelä lausui. Tilaisuus olisi varmasti ollut lämmin, jos siellä olisi ollut -Liakka. Mutta nyt oli siinä kankea, virallisuus ja kalseus kaiken aikaa. Me tuotimme vaivaa taloon. Vaikka esitelmät oli suunniteltu jo kesällä 27 päiväksi, maanantaiksi, muutti johtaja ne sunnuntaiksi. Oli ollut tarkoitus kutsua ilmajokisia tilaisuuteen, mutta niitä ei ollut, ne eivät olleet saaneet tietoja kenties, eivät myöskään halunneet. Heillä ei ole vetoa sinne. Ja opiston opettaja, Toivo Hämeenkoski, hän ei tullut edes tervehtimään! On surettavaa. että maakunnan kansanopistossa vallitsee näin kalsea henki. Siksi ei se myöskään voi herättävästi vaikuttaa oppilaisiin, ei ympäristöön. Kun me lähdimme illalla, seisoivat oppilaat pihassa kuin mykät. Aina ennen vieraitten, jotka olivat puhuneet, lähtiessä laulettiin. Meidän lähtiessä oppilasparvi vaikeni kuin hauta – johtajan rouvineen ollessa heidän joukossaan. Tunsimme menevämme kuin ainakin ne, jotka ovat tunkeutuneet alueelle, jossa ei kaivattu.
En sano, enkä luule, että tämä on tarkoituksellista. Kun jonkun laitoksen johtaja ei ole intoileva, henkiseen haltioitumiseen pystyvä, häneltä ei sellaista voi vaatia. Aulanko on hänelle vieraalla alalla. Hänen sielunsa on sulettu maalaisnuorisolle. Hän on kaupun-kien, sivistyneitten seurapiirien ihminen. Hän on hyvää tarkoittava, altis mies, mutta hän tuntee itsensä orvoksi nykyisellä alallaan.