Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Alkio, ongelmallinen uskonnollinen persoonallisuus

Santeri Alkion kirjallinen tuotanto ja koko elämäntyö pohjautui jo varhainmäärätietoisen aatteelliselle pohjalle. Kirjailija ja aatteen mies tapaavat toisensa teosten sivuilla. Jos nimenomaan kaunokirjallisen tuotannon muodossa ja kokoonpanossa
onkin arvostelun varaa — ajan perspektiivi kyllä täytyy ottaa tällöinkin huomioon — ei voitane koskaan kieltää sitä »tarkkanäköistä terävyyttä ja sitä hehkuvaa intomieltä», jolla hän pyrki tunkeutumaan kuvaamansa ajan sieluun. Jo varhaisesta nuoruudesta asti hänessä on varmaotteisen syväkyntäjän merkit. Ja pariinkymmeneen päästyään Alkiolle näyttää yhä selvemmin kirkastuneen, mitä polkuja hänen oli käytävä kypsyäkseen varsinaiseen elämäntehtäväänsä kasvattamaan ihmisistä »hyviä ihmisiä ja kunnon kansalaisia».

Santeri Alkiosta on kirjoitettu melkoisesti juuri nuorisonkasvattajana. On myös käsitelty hänen omaa itsekasvatustaan, itsekasvatushan oli hänen mielestään nuorisokasvatuksen ydin. Tuloksena tästä kasvatuksesta oli ulkonaisesti hyvinkin eheä ja varmaotteinen persoonallisuus. Kuitenkin on ilmennyt väärinarviointia, joka on johtunut pääasiallisesti tietämättömyydestä. Niinpä Alkiota muuten
kunnioittaneissa piireissäkin herätti aikoinaan aprikointia hänen asennoitumisensa uskontoon ja kirkkoon. Poliittiset vastustajat pyrkivät jopa leimaamaan hänet jumalankieltäjäksi, muisteli E.M.Tarkkanen. »Alkiota arvostettiin muuten yleisesti,
ainoastaan siinä arvosteltiin, kun hän vastusti valtiokirkkoa», muuan hänen vakaumuksellinen hengenheimolaisensa todistaa.

»On omituista, että häntä (Alkiota) joskus on moitittu jumalankielteisyydestä. Minulle hän on jäänyt mieleen nimenomaan kristillisenä, suorastaan uskonnollisena persoonallisuutena»,

Alkion hyvin tuntenut Vihtori Karpio arvelee. Oliko niin? Nuorella Alkiollahan oli tarmokas, usein virsiä veisaava ja oikein »vanhanaikaisesti» jumalaapelkääväinen isoäiti, Istan Momma, ja opettajana niin ikään vakava kristitty, maltillisiin laestadiolaisiin lukeutuva K.H.Kahra. Toinenkin opettaja, lähellä asuva aate- ja työtoveri sekä nuorisoseura- että puoluesaralla opettaja Uuno Jooseppi Tarkkanen, on myös saattanut jotakin vaikuttaa. Alkion äiti tunnettiin hurskaassa synnyinkodissaan ja sitten sekä omassa että vihdoin poikansa kodissa hiljaisena, lämpimänä kristittynä. Pojan ja äidin suhde oli hyvin läheinen.

Äidin kristillisyyden vaikutus ja pojan ja äidin läheinen suhde ilmenee kauniilla tavalla Alkion kirjoituksessa Pyrkijässä 1909. Kertomuksen nimi on »Äitini kukkaset». Poika oli saanut syntymäpäivänään kukkasia. Äiti sanoi niitä katseltaessa, että hänen kukkasensa tulevat myöhemmin, ne puhkeavat taivaassa. Molemmat olivat hikuttuneita. Alkio jatkaa:
»Kuinka yhteinen alkuperä onkaan uskollamme! Kuinka yhtäänne ne kulkevatkaan sielujemme pohjavirrat! Minulle Kristus on elämänopettaja, äidille elämän tulos: kukka taivaassa…»
»Niin, Äiti, toivokaamme sitä!»
»Se tapahtuu», sanoo hän ihmeellisellä varmuudella.
»Sieluni korvaan helähtää elämän sopusointu. Epäilijän kysyvä nautinto himmenee, hämärtyy ja lepoa etsivä uinahtaa äidin polvelle, Äidin kukkasia odotellen.»

Myös Santeri Alkion molemmat puolisot, Serafina Mannila ja Anna Augusta Falenius toivat kotiin elävän kristillisyyden. Alkio kertoo jälkimmäisestä, kansakoulunopettaja Anna (Anni) Faleniuksesta:

»Hänellä on syvästi uskonnollinen katsantotapa, luonne niin viaton ja puhdas.»

»Luku erikseen», sanovat vielä elossa olevat henkilöt, jotka tunsivat Anna Alkion.

Kyllä Alkio kuitenkin pääasiallisesti koetti itse selvittää uskonsa peruskäsitteet. On jo mainittu, että hän luki tarkasti, jopa kolme kertaa elämänsä aikana läpi raamattunsa, etsi ja löysi sieltä vastauksen moniin häntä askarruttaneisiin ongelmiin.
On myös selvitetty, että Alkio varsin nuorena joutui kovien kokemusten eteen ja kohtaloniskut kohtasivat häntä keski-iänkin lähestyessä, joten hän kävi kärsimysten koulua. Sitä vakavammin hän pohti sekä ajallisia että iäisiä kysymyksiä varsinkin ryhtyessään vastuulliseen nuorisonkasvatustehtäväänsä. Kun Alkio ei täten muodostanut vakaumuksiaan yksin omaa tarvettaan varten, hän vielä vähemmin omaksui tavalla tai toisella »tyrkytettyjä» näkemyksiä. Varsin pian hän havaitsi, että nuorisonkasvatuksessa oli mahdotonta sivuuttaa uskontoa. »Yhteiskunnallisia valituspyrkimyksiä ilman uskonnollista osaa ohjelmassa ei voi olla olemassa», hän lausui. Alkion oli nyt autettava kasvattejaan, joissa hän näki tulevaisuuden lupauksen, ellei valitsemaan kilpailevien uskonnollisten oppisuuntien välillä, niin määrittelemään kantaansa ikuisistakin kysymyksistä. Se merkitsi Santeri Alkiolle itselleenkin monitahoista harkintaa ja pyrkimystä kysymiseen.

Niinpä hänen mielestään myös tolstoilaisuuteen sisältyi korkeatasoisia uskonnollisia ja siveellisiä arvoja. Kieltämättä Alkio saikin yhtä ja toista tältä profeetalliselta Tolstoilta, joka oli luopunut kreivillisestä loistosta ja valinnut maalaiselämän rauhan, venäläisen »musikan» osan. Alkio tutustui suomennettuihin Tolstoin kirjoihin, joita vuoden 1888 alkoi täällä ilmestyä. Kun Alkio oli lähtenyt kristillis-kirkolliselta pohjalta oli Tolstoin ajattelulle leimaa-antavaa panteistinen jumala-käsitys ja avoin kirkonvastaisuus. Mutta omintakeisen evankeliumin tulkintansa lähtökohdaksi oli Tolstoikin omaksunut vuorisaarnasta löytämänsä Kristuksen opin ja tämän käytännön kristillisyyden myös Alkio omaksui. Tolstoin vaikutus tuli näkyviin jo Alkion varhaisessa kirjallisessa tuotannossa. Nimenomaan »Mennyt»-teoksessaan Alkio erittäin selvästi ilmaisi kirkon opista poikkeavia, antiklerikaalisia ajatuksia, jotka vähitellen kovien sisäisten taistelujen jälkeen selkiytyivät hänelle sisäiseksi vakaumukseksi. Monet merkit viittaavat näet siihen, ettei Alkio suinkaan omaksunut Tolstoin oppia täysin, vaan ensinnäkin pani merkille siinä tuon »rousseaulaisuuden», joka oli ominaista Jasnaja Poljanan ihanteellisessa rauhassa filosofoiden ja kirjoittaen elämäänsä viettävälle Tolstoille. Näin Alkio viimeisinä maailmanparantamisvuosinaan (1928) kirjoittaakin:

»Minua oli ruvennut vaivaamaan eräänlainen tolstoilaisuus. Aioin hankkia pienen maatilan: kesäisin korvia myöten mullassa ja savessa, talvisin kirjoituspöytäni ääressä kirjoittaakseni yhteiskunnallisia tendenssiromaaneja. – – -»?

Jo tämä lausunto osoittaa, ettei Alkio ainakaan kovin pysyvästi eikä vakavasti ottanut Tolstoita oppi-isäkseen. Enemmänkin Alkio piti toistoilaisuutta elämänihanteena kuin Tolstoita uskonapostolina. Aivan varmaa on, että Alkion uskonnollinen kanta ei määräytynyt Tolstoin ym. panteismin mukaan.’ Jumala oli Aikiolle ilmeisesti hyvinkin persoonallinen kohtalon ohjaaja, ja on todistuksia siitä, ettei jumalasuhteen kaikinpuolinen selvittäminen ollut hänelle toisarvoinen asia.

»Kysymys Jumalan ja ihmisen suhteesta toisiinsa on suurin elämän kysymyksistä, ainoastaan pienet sielut saattavat sen keveästi ratkaista. Joku lääkäri ei ole, ruumista leikellessään löytänyt ihmisen sielua, joku astronomi ei ole saanut Jumalaa kiikariinsa, ja sillä on sielun ja Jumalan olemattomuus tieteellisesti todistettu!» Alkiosta tällainen todistelu näytti kovin vähän vakuuttavalta. Päinvastoin! »Jos Jumala voitaisiin tieteellisesti, havainnollisesti todistaa, täytyisi hän olla verrattain vähäpätöinen olento», Alkio arvelee. Hän uskoi myös tieteen tulevan aikanaan toisenlaiseen tulokseen. »Mitä pitemmälle tiede tietänsä käy sitä suuremmaksi Jumala ihmisen tajunnassa kasvaa», Alkio vakuuttaa.

Muutamat Alkion myöhemmät kirjeet nuoremmalle veljelleen Aaro Vallinmäelle paljastavat selvästi, ettei vain jumalasuhteen teoreettinen pohtiminen häntä kiinnostanut. Hän oli myös läheisessä henkilökohtaisessa suhteessa Jumalaan, vaikka ilmeisesti oli elänyt monta epäilyksenkin ongelmallista hetkeä, kuten jokainen ajatteleva ja lukenut, rehellinen ihminen. Mutta kaikista »tolstoilaisista» ym. vaikutteista, jopa Alkion »dogmildelteisyydestä» huolimatta tuntuu uskottavalta, että Alkiossa koko elämän ajan säilyi se pohja, johon jo hänen lapsuudessaan oli kylvetty Jumalan sana?
On tosin todettava, että sosiaalisesti »herännyttä» Alkiota kiinnostivat jo varhain aivan etupäässä kirkon yhteiskunnalliset tehtävät. Niinpä hän 1893 kirjoitti Pohjalainen-lehteen kolmiosaisen sarjakirjoituksen kirkon virheistä ja tehtävistä.
Sarjan ensimmäisessä osassa Alkio moittii kirkon suvaitsemattomuutta, mutta toteaa, että vaikka lahkolaiset vaikuttavat herättävästi, heillä on vielä ankarampi arvostelunhalu. Toisessa osassa hän esittää, että kirkon silti tulisi ottaa lahkolaiset  apulaisikseen. Sen sijaan, että papiston yksityiset jäsenet halveksivat lahkolaisten vaikutusta, valtiokirkon pappien tulisi kehittää ja kasvattaa niitä, jotka ovat saaneet herätykset lahkolaisten avulla. Kolmannessa osassa Alkio sanoo odottavansa
kirkolta kehitystä ja edistystä. Hän viittaa Snellmanin sanoihin: »Uskonpuhdistuksen ajoista saakka on rohjettu lausua, että kirkko, samoin kuin jokainen muukin inhimillinen laitos, lakkaa tehokkaasti vaikuttamasta tarkoitusperänsä
hyväksi, jollei se ajanmukaisesti edisty.» Etupäässä on luettava raamattua, ei lahkolaisten kirjoja Alkio sanoo. Kirkko ei saa vihata niitä pyrintöjä, jotka tarkoittavat nuorison ja kansan yhteiskunnallista kasvatusta. Jos Alkio tällä tavoin — sitä tapahtui varsin usein — suomi kirkkoa milloin leppeämmin milloin kiivaammin sanoin, toimi hän »kirkkoa vastaan kirkon puolesta», kuten Olavi Kares toteaa heränneitten parissa joskus tapahtuneen.

Niinpä Alkio sanoo kristinuskon vastustajille:

»Minulle sanotaan: tämähän on kuvaelma vain.

Olkoon. Historiallisesti se on aivan samantekevä, sillä se aate, joka edelläkerrotussa kiirastulessa kirkastuu, se on nyt vuosituhansia elänyt, käynyt historialliseksi ja parhaillaan vallitsevaksi totuudeksi. Se on synnyttänyt lähes 2000-vuotisen historiallisen elämän, joka on rikas vihasta ja rakkaudesta, kostosta ja anteeksiantamuksesta. Se on aate, jonka itsekäs
ihminen on vienyt kanssaan syvimpään alennukseen, mutta hänen veljensä on sen sieltä taas nostanut kirkkaimpaan loistoon ja korkeuteen – – – .

Löydän historiasta paljon suurenlaisia persoonallisuuksia, mutta vain yhden suuren persoonallisuuden ja se on Kristus.
Sillä hänen aatteillaan sonnustettuina näen keisarien ja kuningasten, ritarien ja kauppamiesten, paavien ja prelaattien nousevan vuoron perään korkeille vuorille — ja melkein poikkeuksetta he lankeavat maahan polvilleen, rukoilevat vallanantajaa — ja muistavat itseään.»

Varsinaisen murroksensa vuodenvaihteessa 1894-1895 koettuaan Alkio näet edelleen uutterasti mietti nun. »uskonnollisten ja yhteiskunnallisten aatesuuntien täydellistä yhteensulattamista» ja sanoi kesällä 1895 kirjeessään langolleen Nurmiolle, että tuota mahdollisuutta ei hän enää viime talven jälkeen ole epäillyt. Samassa yhteydessä hän ilmaisee jatkuvasti tutkiskelleensa, mikä on Kristuksen merkitys ihmiselle. Oikeimmalta näyttävän Kristuksen kuvan hän sanoo löytäneensä Pontus Wiknerin teoksesta »Ajatuksia ja kysymyksiä ihmisen pojan edessä». Juuri Wiknerin esittämän Kristuksen hän toteaa toisenlaiseksi kuin sen, jota palvellaan »dogmillisesti järjestetyissä uskontokunnissa».

»Vaillinaisuutensa tuntien kunkin eri suunnan pitäisi vain koettaa pyrkiä tuntemaan rakkauden perusjuuria enemmän, pyrkiä itse enemmän totuutta kohti kuin väittämään toisten mahdollisesti oikeampaa käsitystä vääräksi», Alkio
toivoo.

Alkion kiinnostus Pontus Wikneriin ei kovin ihmetytä; mm. monessa suhteessa
samoin ajatteleva Hannes Gebhard tovereineen tukeutui näihin aikoihin »neitseellisen siveään ja kainoon» (Nokkala) Wikneriin, kun ei saanut vakaumukselleen tukea Tolstoista. Varmaan nämä etsivät sielut saivat Alkion lailla Wikneriitä tukea nimenomaan kamppailussaan vaikean lunastusopin selvittämiseksi. Alkiota se näyttää askarruttaneen suuresti. Moni, joka hänet noihin aikoihin tapasi, on kertonut, että keskustelussa hän tarttui heti tähän ongelmaan*. Veljelleen Aarolle Alkio mm. kirjoittaa (1906):

»Sillä kristillisen käsityksen kaikki kaikessa lunastusoppi, sisältänee kuitenkin
jonkin probleemin, jotka tulevat aikakaudet vasta pystynevät tarkemmin selittämään.
Omasta puolestani en nykyisellä hetkellä voi sitä käsittää».

Wiknerilläkään ei tässä ollut kirkon dogmien mukainen kanta, olihan hänessäkin tolstoilaisuutta, sikäli kuin hänen kirkkoa lähentyvä uskonsa salli. Alkiota viehätti Wiknerissä varmaan se, että Wiknerkin kirjoitti — Kierkegaardin, Rydbergin ym. tavoin — nuorille. Myös Wikner oli erityisen huolestunut siitä, että kirkko dogmeineen karkotti ehdottomalla joko-tahi -vaatimuksellaan nuoret. Vaikeana ongelmana Wiknerkin nimeää opin perisynnistä, viattoman Kristuksen sovituskuoleman kaikkein syntisimpienkin pelastukseksi yhtä hyvin kuin oikein ja siveellisesti eläneiden puolesta. Niinpä Wikner sanoo nuorten näkevän, että »Taivaallisen Isän olemusta loukattaisiin kun ajateltaisiin, että Isä, joka on kaiken totuus, katsoisi tekoa, jota minä en ole tehnyt ikäänkuin olisin sen tehnyt, ja niin asetettaisiin epätotuus tällaisen katsantokannan pohjaksi.»

Vaikka Alkio käsitteli lähes yksinomaan elämänongelmia kirjoittaessaan nimenomaan nuorille, oli kuoleman ongelma hänelle ymmärrettävistä syistä — perheessä sattuneiden yhtämittaisten kuolemantapausten vuoksi — sangen läheinen. Sairaalle ystävälleen I.H.Erkolle Alkio filosofoi näistä iäisyyskysymyksistä jo 1897 ja käsittelee samalla uskon merkitystä tavalla, joka osoittaa hänellä itsellään uskon olevan. Ihme kyllä Alkio näyttää myös tunteneen jo vanhentumisen merkkejä 35-vuotisessa olemuksessaan:

»Jos pitäisi olla siinä luulossa, että elämä loppuu ruumiillisen katoamisen kautta, luulen, että silloin olisi kauheata elää. Vaan kun niin ei kuitenkaan voi olla laita, kun ihmishenki on liian kummallinen kapine ja liian korkealle tähtäävä voidakseen katketa sellaisen alhaisen olotilan loppuessa niin se takaa iloisen maailmankatsomuksen vanhentuessaankin.»

Erkon edelleen sairastellessa Alkio seuraavana vuonna kirjoitti hänelle uskon merkityksestä:

»Se on kyllä totta että uskoa yleensä on vaikea saavuttaa, mutta kerran saatuaan on se hyvä olemassa. Sitä paitsi sellaisissa tekijöissä kuin sairaalloisessa sisäelimistössä – – – varsin suurena tekijänä on minun luullakseni sielunelämän satunnaiset ilmaukset – – -. Sitä paitsi kuolemalla ei ole vielä mitään tekemistä Sinun kanssasi, sillä työsi on vasta puolitiessä ja Jumala ei voi antaa Sinun lopettaa.»

Ei voida tietenkään kieltää, etteivät Alkion eetilliset tavoitteet ja jossakin kohdassa uskonnollinen käsityskin lähentyneet Tolstoita. Mutta jos pidettäisiin Armo Nokkalan johdattelua ainoana ohjenuorana, ei olisi oikeastaan mitään ongelmaa pyrittäessä luotaamaan Santeri Alkion siveysoppia ja uskonkäsityksiä. Nokkalan mukaan Alkio on nimenomaan Pyrkijän toimittajana »edustanut osittain täysin tolstoilaista, mutta kokonaisuuteen katsoen maltillista tolstoilaista elämänkatsdmusta – – – ja on tässä hengessä kasvattanut Suomen nuorisoseuraväkeä vuosikymmenien ajan.»

Onko asia näin itsestään selvä ja siis Tolstoi Alkion kautta myös Suomen nuorisoseuraväen lähes ainoa auktoriteetti?

On jo mainittu, että Bjömsonin »Jumalan teillä» -kirja on sävyttänyt »Mennyt»-romaania, ja Nokkala on havaitsevinaan, että Bjömsonin »dogmittomassa kristillisyydessä on monta tolstoilaista kohtaa». Päälähteeksi tolstoilaisuudessa ja oikeastaan ainoaksi ennen tätä Alkion ensimmäistä »tunnustuskirjaa» jäävät Nokkalan mukaan Tolstoin »Mikä on uskoni» -teoksesta 1889-90 julkaistut jo mainitut käännöskatkelmat. Niiden välityksellä Alkio on tutustunut Tolstoin oppiin ja saanut vahvistusta teoksissaan jo aikaisemmin ilmenneelle antiklerikalismille», Nokkala sanoo.

Väite kaipaisi ehkä selvennystä. Missä aikaisen pissa teoksissa? Selvä antiklerikalismi kai näkyy vasta mainitussa »Mennyt»-kirjassa — toisen suuhun pantuna — laimentuen huomattavasti jo »Puukkojunkkarit»-sarjassa Vasta 90-luvun puolivälistä alkaneena »taistelukautena» antilderikalismi tuntuu johdonmukaisesti kytkeytyvän Alkion ajatuksiin. Onpa väitetty — Santeri Seppälä — että Alkio 90-luvun alkupuolella ennen murrostaan olisi ollut melkein ateisti, mutta että toisen vaimon Anna Faleniuksen syvästi kristillinen mieli vaikutti häneen voimakkaasti. Tässäkin on, enintään vain osa totuutta. Tolstoin ja Järnefeltin tuotteiden käsittely tuntuu viittaavan siihen, että Alkion kiinnostus kumpaakin kohtaan väheni nimenomaan politiikan astuessa yhä voimakkaammin esille. Armo Nokkalan väitteet ainakin tuntuvat liian varmoilta.

Näyttää siltä, että vain valistuneimmat nuorisoseuralaiset osasivat arvostaa Tolstoita. Tolstoin passiivisuus ei miellyttänyt nuoria, näkivätpä monet pohjalaiset hänessä »ryssän». Tällainen ei ollut koskaan Alkion ajatus. Hän säilytti kunnioittavan asenteen Tolstoihin loppuun saakka. Kun Tolstoi 1910 kuoli, Alkio kirjoitti Pyrkijään mm.: »Kun tunnettu suuri elämä sammuu, Jumala lähestyy. Elämän iankaikkisuus näyttää selvältä, maailma on jotenkin tyhjä.»

Nokkala itse myöntää ensinnäkin, että »Alkio on hyvin niukkasanainen puhumaan muilta saamistaan vaikutteista». Alkio kertoo langolleen Matti Nurmiolle 25.12.1894, miten Arvid Järnefeltin »Heräämisen»-kirja häntä vavahdutti. »Se on merkillinen teos, lämpimän rehellisen vakuutuksen tuote», hän kirjoittaa moittien vain, ettei Järnefelt voi käsittää Kristuksen lunastustyötä. Mutta arvokkainta oli, että kirjan »täytyy olla terveellistä ohjausta löysälle ja laiskalle kristillisyydelle, jota nykyään niin paljon tunnustetaan ja saarnataan. – – – Kristuksen opin mukaan saarnattu moraali nostaa meidät lähemmäksi Jumalaa». Lisäksi Alkio toteaa, että ihminen on puutteellinen, mutta hänellä on Kristuksen evankeliumi apuna. »Järki yksistään ei kykene opettamaan meille moraalia, sillä kylmä ei voi lämmintä sytyttää, vaan kun järki on uskon apulaisena ja ne molemmat vaikuttavat yhdessä, niin siitä syntyy yhä korkeammalle kehittyvä moraali».

Tästäkin päätellen Alkion tolstoilaisuus ainakin oli hyvin »järnefeltiläistä».

Myös hengenheimolaiselleen Kauppis-Heikille Alkio riensi kertomaan sekä surustaan että sen yhteydessä tapahtuneesta todellisesta kääntymisestään:

– – – »Mutta sen ohessa tulin tarkkanäköisemmäksi eräässä suhteessa, joka minulle oli ollut, ei vieras vaan hämärä, opin tuntemaan likemmin Jumalaa. – – – Luulen olevani hyvin vähäisessä määrin haaveksija, mutta sen minä nykyään luulen käsittävän, että on olemassa elävä usko ja kun se tulee järjen kruunuksi, niin likeinen yhdysvaikutus ihmisen ja Jumalan
välillä alkaa.»

Alkion vaimon siirryttyä pois syksyllä 1894 ajatus kuolemasta tuli Allciolle niin läheiseksi, että hän jopa hetken toivoi omaa kuolemaansa. Parin viikon kuluessa kokemansa Jumalan avun johdosta hänelle selvisi tällaisen kuoleman toivominen synniksi ja suureksi itsekkyydeksi. Hän kirjoitti edelleen Kauppis-Heikille:

»Kunkin ihmisen pitää jaksaa juoda kalkkinsa ja käyttää leivisköitänsa. Mutta kaikkea tulisi tehdä niin, että milloin hyvänsä olisimme valmiit astumaan Herran eteen.» Kuoleman etsiminen maallisten murheiden tähden on väärin. »Pitäisi voida kuolla silloin kun kaikki on hyvin ja elämä maistuu hyvälle. Minä olen vakuutettu että se on vaikeata, mutta kypsyneelle ihmiselle se ei ole mahdotonta, sillä Jumalahan kypsyttää jos me vaan tahdomme.»

Alkion usko ei milloinkaan liene ollut mutkattoman selvää eikä vakaumus vaivatonta. Siksi hän tuntuukin pyrkineen tosiuskovaisten kanssa eräänlaiseen hengenyhteyteen. Näyttääpä siltä, että kuten ukko Paavolla aikoinaan oli seppä Högmaninsa Alkiokin sai herätettä erityisesti vaatimattomalta helsinkiläiseltä kultasepältä Juho Laineelta. Tämän kanssa Alkio oli kirjeenvaihdossa ja muutenkin hengellisessä vuorovaikutuksessa juuri pahimmassa murrosvaiheessaan 1895.
Tässä tapauksessa kävi vain päinvastoin kuin Högmanin ja Ruotsalaisen kohtaamisessa: Laine tuli Alkion luo vuoden 1895 alussa. Laine kirjoittaa ensin Alkiolle 11.1.1895:

»Vaikka Jeesus on minua niin monessa ahjossa polttanut niin aina vain minuun ilmestyy kuonaa. Mieluummin tahtoisin itkien juosta Jumalan syliin, pois koko tästä maailmasta ja tästä kuoleman ruumiista. Minä tiedän että ylpeyteni on kaikkein suurimpia vikojani, se käy lankeemuksen edellä.»

Tässä kirjeessä Laine sanoo myös: »Totisesti minä toivoisin, että saisin joskus rauhallisen hetken keskustella kanssanne». Tämä toive toteutui, sillä ilmeisesti Alkio pyysi Laineen Laihialle. Käynnistä Laine mainitsee kirjeessään 12.4.1895:

»Koska tunnen jonkinlaista hengen kehoitusta taas kirjoittaa teillekin, niin olen valmis ilomielin sen tekemään toivoen, että siitä olisi jotakin siunausta.

Ensiksi saan lausua mitä syvimmän iloni siitä, että sain niin levollisen vakuutuksen tilastanne siellä käydessäni, jonka näin niinkuin sanoittekin — murtunut.

Kiitos Herralle siitä murtumisesta, sillä minä tiedän, että siitä tulee kauniita seurauksia.

Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette jne.» – – –

Alkion kehotuksesta Laine tuli Jyväskylän nuorisoseurajuhlillekin kesällä 1895. Laine lähetti sieltä parikin kirjelappusta Aikiolle. Toisessa (8.7.1895) sanotaan:

»Kuinka ihania olisivatkaan nuo pyrinnöt, jos ne seisoisivat Kristus-kalliolla.»

Pari päivää myöhemmin hän lisää:

»Vaikken olekaan syventynyt juhlamenoihin täällä syystä, etteivät sellaiset kuulu ensinkään minun ohjelmaani – – – älkää luulko, että minä karehtien teidän ilojanne koettaisin nyt – – – hyökätä kimppuunne. Ei, ei, kaikesta puoluehengestä vapaana tahtoisin antaa omatkin iloni kaikille. Minä vain pelkään, että Jeesus oli tällä kertaa Lounaispuistosta
kaukana – – – kuinka te uskallatte jatkaa niin epävarmassa tilassa.»

Laine puhuu myös vääristä papeista. Sanontojen sävy todistaa hänet ainakin jossakin määrin vapaakirkolliseksi. Hän väläyttää Herran ja Gideonin miekkaakin Alkiolle, kun varoittaa tätä:

»Puheenne alussa sanotaan, että Jumala suosii sitä kansaa, jonka keskuudessa kasvaa iloinen, reipas ja elämänhaluinen nuoriso — mutta jos sen kaiken yllä lepää Jumalan kirous syystä, ettei se ilo ja reippaus ole hänen sanansa mukaista — niin voi teitä!»

Tästä näyttävät Alkion ja Laineen läheisemmät suhteet katkenneen. Alkiohan oli jo nuorisoseuransa alusta lähtien saanut tarpeekseen laestadiolaisten ym. uskonkiihkoilusta. Vielä 1895 Laine lähettää Alkiolle joulutervehdyksen: »Tutkikaat
raamatuista kehoittaa Jeesus. Tutkikaa rukouksen kanssa ja te tulette näkemään ihmeitä!»

Epäselväksi jää tietenkin miten suuri Laineen vaikutus Alkion uskonnollisuuteen on ollut, mutta ainakin viimeksi mainittu kehotusta ei liene turhaan annettu, joskin Alkio tuntuu tätä »telefonia» jo aikaisemmin käyttäneen. Näyttää siltä, että
hän rukoili säännöllisesti ja sitä enemmän mitä vanhemmaksi tuli. Jo tammikuussa 1895 Alkio kirjoittaa langolleen: »Rukous on telefooni Jumalan ja ihmisen välillä». Neljännesvuosisadan kuluttua (7.12.1921) hän valiokuntakeskustelussa kiivastuttuaan merkitsee päiväkirjaansa: »Herra Jumala – – – eikö rukous ja itsepakotus autakaan yhtään mitään?»

Alkio varoi käyttämästä uskontoa tehokeinona julkisissa tilaisuuksissa, mutta ei suinkaan hävennyt luottamuksellisissa keskusteluissa uskoaan.

»Melkein aina hän vei keskustelun uskonnolliselle alalle», Vihtori Karpio kertoo myöhemmiltä ajoilta. »Monesti hänen kanssaan kuuntelin radioituja jumalanpalveluksia. Muistan kuinka hän kerran kauniisti puhui evankelisesta papista, joka oli osannut tuoda lohduttavan ja rajan yli auttavan sanan hänen äidilleen tämän odottaessa maisen vaelluksensa päättymistä. Kerran taas häntä oli kohdannut raskas pettymys, joka oli syvästi järkyttänyt hänen mieltään. Kertoessaan siitä hän lisäsi:

— »Kuinka olenkaan Jumalan edessä rukoillut ja taistellut selvyyttä!»

Alkio ei ollut tullut uskonnolliseen vakaumukseensa vaivatta. Se oli etsimisen ja kilvoittelun tulos. Luulisin häneen kipeimmin koskeneen syytöksen, että hän oli johtanut nuorison pois totisesta Jumalan pelosta. Hän oli kristitty, ehkä tarkemmin sanoen hänen kristillisyytensä oli vuorisaarnan kristillisyyttä, ei pelkkää teoriaa ja oppia, vaan elämää.»

Ns. »pommisuojakristillisyyttä» Alkio jopa ivaili mm. kirjeessään Aaro-veljelleen (1903). Hän kirjoittaa mm.

»Kun ihmisten hyvin käy, tulevat he tavallisesti hyvin jumalisiksi, vaikka itse asiassa korskeus täyttää mielen, ja Jumalan suurilla aatteilla ei ole siellä mitään sijaa; kun sitten ahdistus tulee niin he huutavat Jumalan puoleen hätien ja ruikuttaen aivan kuin haaksirikkoiset, joiden laiva on kadottanut peräsitnen. Miten silloiseen hätään paljon arvoa voi panna syystä ettei se useinkaan voi laskea edes vakavaa kristillistä pohjaa vastaiselle elämälle. Hätä ja kaipaus Jumalan perään katoo samassa kun vaarakin katoo.»

Mainittakoon vielä, että sellainenkin harras kristitty kuin maisteri Frans Nuupala kirjoitti Jyväskylän kokouksen (1895) jälkeen Alkiolle, että hän oli kiitollinen kun Alkio oli joutunut nuorisoseuraliikkeen etunenään ja eli siinä toivossa, että »edelleenkin tahdot vaeltaa nöyryydessä ja Herran pelossa». Tämäkin osoittaa, että Alkiota näihin aikoihin yleisesti pidettiin vakavana kristittynä.

Monissa Alkion »lahkolaisuutta» ymmärtävissä ajatuksissa on näkevinään myös ajan muotiliikkeen, vapaakirkollisuuden, nimenomaan vapaakirkollisten ja eräiden kirkonmiesten yhtymän allianssin, vaikutusta. Liikkeen päämajojen voidaan
katsoa sijainneen Helsingissä — jossa oli jonkinlainen allianssikirkko — ja Vaasassa, jonne myös syntyi allianssitalo. Naapurissa Laihialla asustavan Alkion tutustuminen liikkeeseen tapahtui ilmeisesti versovan raittiusliikkeen välityksellä. Allianssin keskushahmoihin kuuluivat näet vaasalaiset Hellmanin sisarukset, jotka olivat 1870-luvulla syntyneen ehdotonta raittiutta kannattaneen liikkeen alullepanijoita. Näiden piiriin Alkio joutui jo nuorena. Allianssin maassamme saamaa jalansijaa todistanee, että siihen liittyi — myöhemmin baptismiin kääntynyt — Mathilda Wrede ja Orisbergin patruuna, Alkion varhainen raittiusrintama-toveri Edvard Björkenheim, joka kävi Etelä-Pohjanmaan maaseudulla useissakin pitäjissä puhumassa.

Allianssi-innostus oli aika ajoin suuri; ulkomailtakin kävi tunnettuja puhujia, mm. kuuluisa Carl Orest Vaasassa. Myös useat papit, mm. Vaasan kirkkoherra Abel Nyholm ja Koivulahden K.E.Karsten tempautuivat mukaan. Viimeksi mainittu lupasi, että hänellä oli aina Orestille hevonen valmiina, Nyholm taas sanoi mm, että kirkkomme kärsi siitä, että se oli sidottu valtioon — »rukoilkaamme Jumalaa, että se vapautuisi, mutta meidän on myös pyrittävä uudistamaan kirkkoa sisältä käsin». Oli pappeja, joiden mielestä vapaakirkollisten todistus oli niin arvokasta, että »siitä kannattaa iloita, vaikka opillisia eroavuuksia olikin». Tietysti tämä herätti toisissa kirkonmiehissä pahennusta. 1890-luvulla tämä ilmeni mm. kirkolliskokouksissa ja kiihdyksissä olivat joskus seurakuntalaisetkin, kuten esim. Jurvassa, jonne Björkenheimin kutsumista virkaanasettajaisiin ei suvaittu, koska »hän oli kirkkoa ja papistoa vastaan».

Entäpä Santeri Alkio? Miten vaikutti häneen esimerkiksi aivan naapurissa lähes 30 vuotta toimineen opettaja Uuno J. Tarkkasen vapaakirkollisuus? Alkio ja Tarkkanen olivat työtovereita sekä nuorisoseuroissa että sittemmin maalaisliitossa. Läheisemmäksi tuli Alkion kosketus vapaaklrkkoon hänen toisen puolisonsa Anna Faleniuksen kautta. Tämä näyttää jo syksyllä 1894 Laihialle tullessaan saaneen vapaakirkollista »tartuntaa», kuten hänen päiväkirjamerkintänsä osoittavat.

Samoihin aikoihin oli vapaakirkollisuus näet voittamassa alaa juuri Laihialla ja molemmissa Kyröissä. Täällä vaikutti mm. suosittu vapaakirkollinen saarnaaja Martin Stenbäck, Lauri Kivekkään veljenpoika, jota Anna Alkio kertoo olleensa kuulemassa mm. palmusunnuntaina 1895. Anna Alkio kertoo myös, että kun hän kävi Perälässä vapaakirkollisten kokouksessa (20.10.1894) »uskovaiset ottivat hänet vastaan kuin sisarensa». Myös Alkion sukulaistalo Mannila näyttää jossakin määrin tulleen mukaan tähän piiriin; Anna Alkio kertoo käyneensä siellä kuulemassa opettaja Tarkkasen raamatunselitystä. Annan käynnit Vaasassa Nyreenillä, jossa oli yksi Vaasan vapaakirkollisten keskus, ja keskustelut siellä »uskovien sisarten» kanssa, samoin käynnit Laihialla kuulemassa eräiden »veljien» puheita, saivat pian Laihian kirkolliset piirit leimaamaan Annan »täydelliseksi vapaakirkolliseksi», eikä hän kieltänytkään mieltymystään tähän uskonsuuntaan »ettei petosta tulisi». Tältä Alkion tulevan puolison vapaakirkolliselta kaudelta tuntuu pitkäksi aikaa jääneen pysyvä leima siihen kotiin, jonka hän ja Alkio perustivat. Alkiolla oli jo ennen tulevaan puolisoonsa tutustumistaan »allianssin vapaamielisyyttä» veressään. Niinpä hän 1893 E.E.Takalalle kirjoittaa:

»Vapaakirkollinen herätysliike täällä on nykyään hyvin muodissa. Jospa se liike edistyisikin sellaisena kuin sen johtajat ajattelevat, niin minäkin pitäisin siitä paljon. Mutta sekin näkyy käytännöllisistä syistä muodostuvan kovin ahtaaksi lahkolaisuudeksi kelvottomain samaajainsa kautta. »

Alkion perusluonteeseen kuuluu korostetusti rehellisyys. Ja kuten hänen suurelle esikuvalleen Lutherille oli Alkiollekin tärkeää, että ihminen ennen muuta oli rehellinen itseään kohtaan. Jos tunsi epäilystä oli sekin tunnustettava. Alkio oli uskonkysymyksissä koko ikänsä nimenomaan etsijä; hänen ratkaisunsa eivät suinkaan syntyneet helposti vaan usein hyvinkin raskaan pohdinnan tuloksina. Kim uskonnollinen ahdasmielisyys oli Alkiolle vierasta saattoi hän 1890:n vaiheilla levittää Minna Canthin »Vapaita aatteita» -lehtistä, joka suinkaan ei saanut kirkon hyväksymistä. Lähempänä Alkiota kuitenkin oli mainittu allianssi, jonka näkyvimmän edustajan Björkenheimin kanssa Alkiolla oli raittiushatrastus yhteistä ja jonka julistuksen hän lienee muutenkin hyväksynyt — joskaan ei sellaisenaan omaksunut. Björkenheimhan vakuutti allianssin suuressa kokouksessa 1894, ettei heidän osaltaan

»ollut kysymyksessä minkäänlainen eroaminen kirkosta tai opinkappaleista – – -. Niillä jotka ovat liittyneet liikkeeseen oli ainoana haluna iloisen sanoman levittäminen. – – – Tuleehan meidän olla inhimillisellekin esivallalle alamaisia paitsi silloin kun alamaisuus on selvässä ristiriidassa Jeesuksen opin kanssa. Emme eroa kirkosta, koska Raamattu ei sitä vaadi, emme voita sillä mitään hyvää itsellemme emmekä toisillemme – – – aina on joitakin eriäviä mielipiteitä opinkappaleista».

Jos Alldossa myöhemmin oli vapaakirkollisuutta, hän kyllä kätki sen sydämeensä; eipä Anna-rouvakaan enää etsinyt uskonsisarten seuraa. Näitä kyllä kävi Alkion kotona sen jälkeen, kun Annan sisar, eläkkeellä oleva opettajatar Mimmi Falenius siirtyi 1907 taloon. Vapaakirkon uskovaiset kai kuuluivat pääasiallisesti siihen vapaakirkolliseen suuntaan, jonka johtajana oli Laihiallakin puhujana mainetta saanut Alfred Skuttnabb. Kun uskonvapauskysymys — johon Aikiolla aina oli ollut vakaan myönteinen kanta — tuli 1920 eduskuntakäsittelyyn, otti Skuttnabb yhteyttä Santeri Alkioon parillakin kirjeellä. Skuttnabb lausui vaain sen toivomuksen, että uskonvapaudesta tulisi »todellinen», kuten sitten tulikin.

Omakohtaisesti Alkio puhuu kehityksenalaisesta uskostaan. Dogmeista hän varhain omaksui ainakin vanhurskaan, kaikkitietävän ja -voivan Jumalan. Voitaneen puhua hänen »vuorisaarnakristillisyydestään»,jolle hän näyttää löytäneen vastineen mm. Paavo Snellmanin (Virkkusen) suomentamassa Philip Brooksin teoksessa »Todellinen vapaus». Selostaessaan sitä Pyrkijässä 1905 Alkio mm kirjoittaa:

»Kirjassa on monta kohtaa, joissa tämä pappi todistaa kristillisiksi ajatuksiksi sellaista, joka leimattaisiin kirkossa antikristillisiksi. Hän ei vain ajattele kristillisyyttä oman sielunsa pelastukseksi. Kristus ei ensi sijassa edusta kärsimistä. Kristinopin ydin on siinä, että ihmisen täytyy elämänsä pyhittää velvollisuudelle ja lähimmäisenrakkaudelle.»

Uskonpuhdistajamme Martti Lutherin avarahenkisyys, joka mm. käy ilmi tämän teoksessa »Kristityn vapaudesta», lienee erityisesti Alkiota miellyttänyt. Alkio piti Lutheria yhtenä suurimmista historiallisten henkilöiden joukossa ja ihaili tätä horjumattoman miehekkäänä ankarien uskontaistelujen kautta saavuttamansa vakaumuksen julistajana. Lutherin epäilykset Alkio hyvin tajusi ja meni myöhemmin varsin pitkälle min. keskustellessaan poikansa kanssa tämän epäilyksistä, kuten päiväkirjassaan syksyllä 1919 kertoo:

»Keskustelin hänen (Paavon) kanssa ripillemenokysymyksestä. Kiitti etten ollut tyrkyttänyt enkä pakottanut häntä uskomaan Raamattuun. Selostin sitten pitemmälti hänelle ajatustapaani ja sanoin: Muuta en ehdottomasti Sinulta vaadi, kun ettet katso löytäneesi totuutta lopullisesti, vaan että etsit rehellisesti totuutta. Hän sanoi olevansa epäilijä. Minä sanoin olevani iloinen siitä. Epäileminen on rehellistä, mutta kieltäminen on itsekkäisyyden loppusumma. Hän piti tämän oikeana, vaan sanoi ettei voinut uskoa sellaista personoitua Jumalaa, joka samalla kertaa on osittain ihmisen kaltainen, vaan jumalaa, joka meille tajuamattomalla tavalla on kaikkialla läsnä. Hyväksyin tämän pääasiassa sanoen, että Jumalan olemassaolosta on joka ihmisellä erilainen mielikuva. Kristuksessa esiintyy Jumala erikoisemmin kuin kenessäkään ihmisessä, mutta en voi häntä pitää jumalana. Tämän Kristuksen hän (Paavo) mielellään hyväksyi. Pyysin, ettei hän vedä solmua kehityksensä langan päähän vaan odottaa aina Jumalalta uusia vaikutuksia. – – –

Jeesuksen kuolemaa emme kumpikaan voineet pitää lunastuksena. Mutta minä sanoin: ’minulle se voi ennen pitkää tulla siksikin’, Pyysin, että hän (Paavo) pitäisi itsensä avonaisena tässä suhteessa. Lupasi, kehoitin häntä ehtoolliselle Kristuksen muistoksi. Suurimman ihmisen. Hän sanoi sillä tavoin voivansa tehdä sen ilolla, mutta ei voinut uskoa, että näin nautitaan Kristuksen ruumis ja veri. Minä sanoin, etten minäkään voi sitä uskoa. Pyysin häntä rehellisesti tekemään omantuntonsa mukaan, etsimään totuutta, tekemään oikeutta.

Siinä on Jumalan tahdon täyttänyt.

Tunsin, että ymmärsimme hyvin toisiamme. Minusta tuntuu että pojasta tulee rehti mies. Siunasin häntä!»

Tällaisista mielipiteistä Alkio 1920-luvulla sai kimppuunsa kirkon ja uskonnon diktatorisen esitaistelijan Antti J.Pietilän. Kiista syntyi pappien politikoimisesta, jota Alkio puolsi. »Papin paimentehtävä ei toki voi supistua vain huoneessa oleviin lampaisiin, vaan hänen on etsittävä kadonneita. Eduskuntatyö tarjoaa tähän mitä suurimmat mahdollisuudet. Eduskuntaan valitaan puolueiden parhaimmistoa», sanottiin mm. siinä »vanhan puoluemiehen idealistisessa protestissa» (Tiililä), joka oli vastaus Pietilän pappeja vastaan kohdistamaan hyökkäykseen.

Pietilä vuorostaan sanoi Alkion kantaa »väärällä tavoin ihanteelliseksi» ja otaksui erehdyksen johtuvan siitä, ettei Alkio pystynyt katsomaan asioita objektiivisesti niin kuin ulkopuolinen, vaan piti kiinni omasta uskostaan, jonka mukaan jopa jonkinlainen Jumalan valtakunta saadaan maan päälle politikoivien kansanedustajien avulla.

»Alkion suurin vika on siinä, että häneltä puuttuu miltei kokonaan varsinaista uskonnollista
ymmärtämystä, uskonto näyttää hänelle olevan lähinnä siveellisyyttä, rakkautta», Pietilä
julisti.

Alkio puolestaan jatkoi suorastaan kaunopuheisesti oman näkemyksensä selittämistä: Maailmanhistoria osoittaa Jumalan luovan työn jatkuvan, kun pitkien aikakausien pimeyden jälkeen on päästy parlamentaariseen elämänmuotoon, joka on imperialismin vastakohta. Parlamentarismin takana on nouseva Jumalan valosoihtua näyttävä, elämää kehittävä ja luova tahto. Kaikki mikä on suurta ja hyvää, se toteutuu kyllä kerran, kunhan vain ihmisillä riittää uskoa, uskollisuutta ja sitkeyttä. Pietilä ei ollut itse ollut eduskunnassa, vaan esitteli ulkopuolisia mielipiteitä, Alkio arveli.

Nyt Pietilä ampui raskaammalla tykistöllä ja sanoi mm., että

»rakkaus on Alkiolle kristinuskon a ja o, mutta minä väitän, että se on vain seurausilmiö. Herra Alkion on tarpeetonta puhua minulle kristinuskon siveellisistä velvoituksista. Minähän olen tässä maassa ainoa henkilö, joka olen esittänyt kristinuskon siveelliset velvoitukset tieteellisenä järjestelmänä». Kun Alkio Pietilän mielestä vaati pappeja muuttamaan evankeliumin sanoman yhteiskunnalliseksi julistukseksi, arveli Pietilä, että tällaisen muuttelun seuraukset oli kyllä jo nähty englantia puhuvassa maailmassa.

Kärjekkään sävyn saanut keskustelu, joka tapahtui pääasiallisesti Ilkan palstoilla, mutta kirjoituksia oli muissakin lehdissä, jatkui »Pietilän kristillisen realismin ja Alkion sosiaalisen idealismin merkeissä» (Tiililä). Vakaumuksen miehet löysivät kuitenkin ennen pitkää toisensa. Alkio arvosteli kunnioittavaan sävyyn Pietilän pääteosta »Kristillistä siveysoppia», mistä sai tekijän kauniit kiitokset ja myöhemmin kutsun kahville Pietilän luo. Kun Pietilä oli Laihian päivillä puhumassa, hän vieraili Santeri Alkion luona. Alkion sairastuttua vuoden 1928 alussa, Pietilä kirjoitti hänelle erittäin osaaottavan kirjeen, jossa hän sanoi mm., että hän todella kunnioitti Alkiota »Suomen kansan kasvattajana ja vilpittömänä aatteen miehenä ja rehellisenä politikkona, jonka työn jäljet näkyivät laajalti.»

Kosketuksia oppineeseen maailmaan

Lienee eittämätöntä, että Alkion uskonnolliset herätteet koostuivat pääasiallisesti vuosisadan lopun ja uuden alunlån vaikutteista — mikä osuus niillä kullakin on ollut jäänee lopullisesti selvittämättä. Mutta aivan ilmeistä on, että nuoren Santeri Filanderin uskonnollinen vakaumus sai vahvistusta myös hänen ihailemiltaan kansallisilta suurmiehiltämme, erityisesti J.V.Snellmanilta. Yrjö Koskiselta ja Agathon Meurmanilta, joita kaikkia kohtaan Alkio säilytti koko elämänsä syvän kunnioituksen, jopa siinäkin vaiheessa, jolloin tiet politiikan alalla kahden ensiksimainitun kanssa erkanivat. Kuitenkin oli kaikkien ristiriitojen ulkopuolella olevan kansallisen herättäjämme Snellmanin vaikutus varmaan voimakkain. Sanoihan Snellman mm.: »Jumalan henki panee ihmisen korkeimmaksi päämääräksi olla aseena kaitselmuksen kädessä. — Kansakunnan hyväksi ja sen hengessä toimiessaan palvelee ihminen suoraan kaitselmusta». Myös vapauden periaate kaikuu voimakkaana kaikissa Snellmanin uskontoa käsittelevissä kirjoituksissa. »Yksilön vapautta kirkkokunnissa, kirkkokunnille vapautta valtiossa», oli Zachris Castrenin mukaan eräs Snellmanin pääperiaatteita.

Tällaisiin ajatuksiin Alkio sai lisävahvistusta käydessään vuosikymmeniä »hyvää koulua» Suomen Nuorison Liiton ensimmäisten esimiesten professori Arvi Grotenfeltin, mainitun tri Zachris Castrenin ja maisteri (kanslianeuvos) Niilo Liakan työtoverina.

Filosofina tunnettu Arvi Grotenfelt oli arvokas SNL:n puheenjohtaja, otti perusteellisesti tehtävänsä. Mikään käytännön mies hän ei ollut, mutta oli »menestyksellisessä yhteistyössä» Alkion kanssa ne kaksi vuotta, jotka hän ehti toimia tärkeässä tehtävässään. Hänen seuraajakseen valittiin Zachris Castren, jolla oli tottumusta puheenjohtajan tehtäviin, hän oli Pohjalaisen Osakunnan kuraattori vuosina 1899-1904 ja ylioppilaskunnan puheenjohtajana samanaikaisesti. Alkion huomio Castreniin oli kohdistunut jo 1895, jolloin hän oli pyytänyt Castrenia Pyrkijän avustajaksi. Castren julkaisi samana Suomelle kohtalokkaana vuonna (1899), jolloin hänet valittiin kolmeen mainittuun luottamustehtävään, väitöskirjan aiheesta »uskonnonfilosofian käsitteestä ja metodista» ja toimi vuodesta 1903 kolmisenkymmentä vuotta Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian dosenttina.

Alkion ja Castrenin kiinteässä kirjeenvaihdossa kosketeltiin pääasiallisesti kansannuorison uskonnollista asennoitumista. Castren pelkäsi kirjoittavansa asioista, jotka kävivät yli kansanmiehen »horisontin», mutta tähän Alkio vastasi (1898):

»On aivan varmaa, että juuri helppotajuiset filosofiset kirjoitukset ovat ensimmäisiä kiinnittämään ylöspäin pyrkivän kansan nuorison mieltä sisäisen elämänsä järjestystä koskevissa kysymyksissä. – – – Kansanvalistus on ulkopuolisesti so. useissa muissa paitsi juuri sisäisen sielunelämän ja lakien suhteen mennyt eteenpäin. Siitä johtuu, että jokainen lahkolaiskiihkoilija hyvin helposti voi tukkia kansanmiehen suun, jonka tietovarasto näissä suhteissa on hyvin heikko. – – – Melkeinpä on kansan käsitteissä filosofia samaa kuin pakanuus, usein sitäkin pahempi. – – – Jos olisi mahdollisuus helppotajuisesti, lyhyissä kirjoituksissa esittää mitä on filosofia, niin varmaankin moni olisi hyvin kiitollinen – – -.»

Epäilemättä Castren oli Alkiolle »suuri välittäjä» ja erittäin hyödyllinen nuorisoseuraliikkeelle. Hän hankki Pyrkijän avustajiksi muutamia yliopistomiehiä ja menestyksellinen yhteistyö Helsingin ja Laihian välillä jatkui. Castren oli oppinut kunnioittamaan Alkion järkeviä mielipiteitä, Alkio Castrenin oppineisuutta. Molempien uskonnollinen ohjelma oli vapaamielinen ja poliittiselta hengeltäänkin he olivat järkähtämättömiä perustuslaillisia.

Kuitenkin on, kuten Jaakko Numminen on todennut, aivan virheellistä väittää, että »juuri Castren se olikin tuona aikana nuorisoseuraliikkeen todellinen henkinen isä, sillä hänen päässään syntyivät useimmiten ne ajatukset ja mietteet, jotka Santeri Alkio sitten käytännössä toteutti» (Vuorenrinne).
Yhteistyö oli kyllä moitteetonta. Castren suuntautui teoreettisiin ongelmiin, Alkio käytännöllisiin. Caströn tuki yleensä kaikissa lausunnoissaan Alkion mielipiteitä ja ehdotuksia. Mitään käytännöllisen nuorisoseuratoiminnan kannalta olennaisesti omaa osuutta Castrenin lausunnoissa ei ollut vaan hän esimiehenäkin myötäili Alkiota. Castren saattoi kyllä Alkiota paremmin sitoa tämän ajatukset yleisiin eurooppalaisiin virtauksiin ja hänen todistelunsa oli tietenkin oppineempaa ja johdonmukaisempaa, mutta periaatteellisesti se ei poikennut Alkion kannanotoista eikä koskaan saavuttanut laajoihin joukkoihin sellaista kosketusta kuin Alkion sanonta. Nuorisoseuraliikkeen todellinen henkinen isä Castren siis ei ollut, mutta hän oli erinomainen SNL:n esimies ja »luultavasti maan etevin kansansivistysalan teoreetikko», Numminen sanoo. Näin varmasti on ollut laita; olihan Alkio ollut nuorisoseuratyön johdossa käytännöllisesti katsoen jo likimain kymmenkunta vuotta, kun Castren tuli virallisesti mukaan. Alkio oli myös hankkinut itselleen kunnioitettavan sivistysmäärän ja kypsyyden, joka ilmeni sekä hänen lukeneisuudessaan että sitten hänen kirjallisissa töissään, ja jota hän mitä suurimmalla psykologisella taidolla osasi soveltaa kasvatusmenetelmiinsä. Mutta tästä huolimatta ei voitane kieltää sitä, mitä Hästesko sanoo Grotenfeltista ja Castrenista — ja Liakastakin, vähän eri kategoriassa — sanoo nimittäin että »näitten henkilöitten laaja ja syvällinen oppineisuus, heidän avartunut arvostelukykynsä ja heidän kulttuurin leimaama persoonallisuutensa ovat jättäneet syvät jäljet Alkion ajattelutapaan ja hänen henkiseen kehitykseensä.» Hän kysyy: »Onko tämä sitten Alkion merkityksen alentamista?» Ja vastaa, että ei ole, vaan »päinvastoin se osoittaa hänen (Alkion) lahjakkuuttaan ja henkistä joustavuuttaan, kun hän kykeni omistamaan paljon siitä hyvästä, minkä onnellisen sattuman tarjoama ympäristö hänelle tarjosi.»

Nukkuva kylä herää

Kirkko näytteli todella ehdotonta pääosaa entisajan maaseudun henkisessä elämässä. Talonpojan niukka toimeentulo pakotti asettamaan elämän vaatimukset mahdollisimman tiukalle. »Sen tähden sen ajan talonpoika oli vanhoillaolija, kirkollis- jos ei aina kristillismielinenkään», kuvaili Agathon Meurman niitä aikoja, jolloin Santeri Alkio varttui lapsesta nuorukaiseksi.

On kuitenkin todettu, että Etelä-Pohjanmaalla päinvastoin oli havaittavissa kristillistä mieltä, jota kirkon usein kylmäkiskoinen ja kaavamainen opetus ei tyydyttänyt. Tämä edellytti normaalia suurempaa valveutuneisuutta, jota Vähänkyrön ja Laihiankin seuduilla varmaan edisti kaupungin, vaikka vieraskielisenkin, läheisyys. Ainakin Vähässäkyrössä tapasi vuosisadan keskivaiheilla henkilöitä,
jotka olivat lukeneet kaiken sen kirjallisuuden mitä suomenkielisenä oli saatavissa. Tähän lukuhaluun vaikutti epäilemättä Aleksanteri II:n ajan tunnettu murros, käänne vapaamieliseen suuntaan henkisellä alalla, alkava teollistuminen talouselämässä, niin hidastempoista kuin kehitys meillä yleensä olikin. Voitaneen kuitenkin katsoa, että 1870-luvun tunnettu vihreän kullan äkillinen läpimurto pani maaseudun
sekä talous- että sivistyselämänkin liikehtimään. Tapahtui myös sosiaalisia muutoksia; maaseudun tilaton väestö kasvoi tuntuvasti. Myös torpparien pito alkoi metsien arvon noustua käydä hyödyttömäksi, ellei suorastaan vahingolliseksi. Rikkauden, köyhyyden ja sosiaalisen aseman merkityksen kasvu muutti aikaisemmat patriarkaaliset arvostukset, kipeitä epäkohtia paljastui talollisten, torpparien ja tilattomien välillä.

Mutta myös Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämä joutui äkkiä kovin monen uuden tehtävän eteen. Fennomaanit (suomalaisuustaistelijat) ja svekomaanit (ruotsinkiihkoiset) kamppailivat ennen pitkää henkeen ja vereen koulu- ja virkamieskysymyksistä, liberaalit ja konservatiivit äänioikeuden laajentamisesta, sosialismikin teki tuloaan ja Venäjän paine kasvoi hetki hetkeltä. Siten maaseudun ongelmia jäi varjostamaan niin suuri joukko ristiriitoja ja vaikeuksia, että tehdyt parannukset ja parannusyritykset pyrkivät jäämään korkeintaan vain lyhyen tähtäimen hätäratkaisuiksi.

Ajan monista kiistakysymyksistä kansallisuus kysymys murtautui ensin kilpasille samanaikaisten uskonnollisten herätysliikkeiden kanssa. Onkohan liian uskallettua sanoa, että jos Laihian seutu olisi muodostunut samanlaiseksi voimakkaan herännäisyyden alueeksi kuin jo lähipitäjä Ylistaro, puhumattakaan Lapuan jokilaaksosta, tuskin Santeri Alkion »maahenkisellä» kansallisella herätystyöllä olisi ollut niinkään hyvät edellytykset. Täällä, perin ruotsalaisen Vaasan välittömässä läheisyydessä kansallinen taistelu, johon kaikki edistyspyrkimykset aluksi sisältyivät, sai luonnollisesti vastakaikua, kun tunnettiin ruotsinkielisten ylempisäätyisten, virkamiesten, liikeväen yms. ynseys. lipposen, Alkion, Hietasten ym. kannanotoilla on todella pohjansa monissa perinteissä.

Näinkin selittynee se innostus, jonka vallassa Santeri Alkio luki J.V.Snellmanin, kansallisen herättäjämme rohkeita — joskin raskassoutuisi — ajatuksia. Muuten Santeri Alkio on todennut, että vielä Ranskan-Saksan sotakin 1870-71 — siitä huolimatta että juuri se pani alulle Suomenkin »teollisen vallankumouksen» — jätti varsinaisen maaseudun miehet kylmiksi. Harvat kansakoulut eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa ja vain jokunen lehti ilmestyi pääkaupungissa.

Mikä sitten oli syynä siihen, että Venäjän-Turkin sota 1877-78 herätti uinuvan, hitaan maaseudun? Venäjän asia omistettiin nimenomaan siksi, että venäläiset taistelivat nyt Balkanin kristittyjen puolesta »suurturkkia» vastaan — olivatpa omat miehetkin — Suomen kaarti — mukana. Yhdessä kokoonnuttiin niihin taloihin, joihin oman maakunnan sanomalehtiä tuli esim. Kristiinasta »Ahti, aaltojen kuningas», Vaasasta Vaasan Lehti. Edellä on jo mainittu, että myös pääkaupungin Uutta Suometarta tuli Laihialle, samoin Ilmajoelle ja Kauhavalle. Tästä innostuksesta yleisiin asioihin oli nyt nuorten valistustyöntekijäin mahdollista jatkaa, kun kansa oli jo osittain ravistettu hereille. Oli muutakin ajankohtaista. Vasta perustettu kunnallinen itsehallinto toi omat ongelmansa. Herrojen ensin johdettua kuntakokouksia alkoi pitäjän rahvas yhä enemmän valita omia miehiään kunnallishallinnon johtoon. Kansallinen taistelu, johon kiinteästi liittyi koulukysymys,
alkoi saada tuulta purjeisiinsa. Ryhdyttiin puuhaamaan kansakouluja ja suomenkielisiä oppikouluja maaseudullekin, kun Uno Cygnaeuksen aatteet olivat ensimmäisten mukana levinneet laajemmalle. Luonnollista on, että nämä aatteet siivittivät nuorta Santeri Alkiota.

Santeri Alkio näki kansakoululaitoksessa »rajapyykin entisyyden ja tulevaisuuden suomenkielisten sivistysmuotojen välillä» eikä voinut käsittää valtiopäiväkeskusteluissa ilmennyttä sydämetöntä ivaa tätä siunauksellista laitosta kohtaan. Itse hän nuorisoseuratyössä joutui päivittäin kokemaan kansakoulun hedelmöittävän vaikutuksen. Nuorisoseuroissa »kasvatettiin kouluissa kerätylle pääomalle korkeata korkoa, jonka kansallinen ja yhteiskunnallinen arvo oli verraton» (Alkio). Tämä tuli näkyviin nimenomaan sortoaikojen tullessa.1891
Alkio mm. kertoo, kuinka hän joutui isänmaallisen tunnelman valtaan kuunnellessaan kansakoululaisten laulavan »Kuullos pyhää valaa, jonka valossa hänelle äkkiä kirkastui menneitten polvien sankaritiet».

»Kun se lausutaan oikeassa paikassa ja oikein sattuvasti, voi se vanhojakin nuorentaa ja vaivaisistakin sankareita saada», Alkio kirjoittaa Päivälehdessä kansakoulujen ja »kansankynttilöiden» merkitystä korostaessaan.

Alkion oli myös erittäin vaikea käsittää sitä vastustusta, mitä kansakoululaitos kohtaisi maaseudun sivistyksen siihenastisen päävaalijan, papiston taholta. Lähinnä lienee ollut kysymyksessä eräänlainen valtataistelu: Kirkko ei halunnut päästää opetuksen ohjia käsistään, kun taas Cygnaeus, vaikka oli pappi itsekin, piti kiinni siitä, että kansakoulu oli saatava papiston hallinnasta vapaaksi ja että sen johtoon ja hoitoon oli saatava kasvatusopillisesti valmennettua henkilöstöä, joka antaumuksella suorittaisi työtään.

Cygnaeus julisti, että opettajan tuli käyttää kaikki opetuksen tarjoamat tilaisuudet Jumalaa pelkäävän mielialan, isänmaallisen ja sosiaalisen mielen herättämiseksi ja kartuttamiseksi. Etenkin tuli kansakoulunopettajan jo aikaisin istuttaa oppilaisiin totuuden ja oikeuden rakkautta, »ynnä mieli ja into kunnan ja isänmaan yhteistä tointa kohtaan». Keskellä yksinvaltiasta valtioelämää Suomen kansakoulun isä hahmotteli kaukonäköisesti uuden kansanvaltaisen yhteiskunta- ja valtioelämän perusteita, viitoitti täten tietä opettajille, joiden toimintaa Santeri Alkio koko eämänsä myötäili ja tuki. Itse asiassa juuri Santeri Alkion ajatukset ja työ ovat parhaita esimerkkejä kansakouluopetuksen tavoitteiden onnistumisesta. Alkion kaikissa elämän vaiheissa kansakouluun ja sen opettajistoon omaksuma ehdottoman myönteinen asenne
todistanee paitsi vakaumusta laitoksen tärkeydestä myös kiitollisuutta koulun hänenkin valamasta Cygnaeuksen hengestä. Kansakoulun merkitystä Alkio tähdentää myöhemmissäkin kirjoituksissaan. Esim. muistellessaan nuorisoseura-aikoinaan elämää maaseudulla ennen koulun tuloa, hän sanoo:

»Kun ajattelen nuorison elämää kaksikymmentä vuotta takaperin, jolloin kansakoulut perustettiin, kylmät väreet kamtivat selkäpiitäni, kun ei ihmeeksikään tavannut yöjuoksijaa, joka ei ollut varustettuna pistoolein, pampuin tai tervatampein; aina olivat tappelut ja juomingit puheenaiheena ja minä luulen, että ne jotka silloin olisivat ruvenneet puuhaamaan nuorisoseuroja, niitä olisi pidetty hulluina» Pyrkijä 1891).177a kuitenkin oli pääkysymys juuri se, mitä oli tehtävä sille varttuneemmalle nuorisolle, jonka kansa- tai viimeistään rippikoulun jälkeen oli päästävä kehittämään itseään ja saamaan elämänsuunta, jota eivät pelkät kirkolliset muodot — joita nuoriso usein sitä paitsi pyrki välttelemään — tarjonneet. Kylän raitilla ehkä »malmari» povella liikkuva nuoriso oli pelastettava isänmaalle.

Aikaisemmin olivat nuoret ylioppilaat — hekin lyhytaikaisesti — olleet jonkinlaisia kulttuurilähettejä maaseudulla. Nyt Cygnaeuksen kristillis-liberaalissosiaaliset aatteet levisivät Jyväskylästä tulleiden seminaarilaisten ja opettajien välityksellä varttuneempaan nuorisoon. Tätä aikaa Alkio kuvaa sekä »Mennyt» että »Uusi aika» -teoksissaan. Mutta hän kuvasi myös sitä kulttuuritaistelua, jota oli käytävä nimenomaan tuon maaseudun perinteellisen henkisen johtajan, kirkon kanssa. Aluksi kirkko — harvaa poikkeusta lukuun ottamatta — otti täysin myönteisen asenteen kansakouluun ja sen edustamiin aatteisiin, osittain valistuneiden piispojensa, varsinkin arkkipiispa Torsten Renvallin ja F.L.Schaumanin ansiosta. Kirkko ja kansakoulu joutuivat hyvinkin läheiseen yhteistyöyön. Paikalliset kansakouluntarkastajat
olivat yleensä seurakuntapappeja, seurakunnan esipaimenen sana merkitsi usein paljon kansakoulua perustettaessa, ja kansakoulu oli useitten seurakuntapappienkin toiveena. Olihan tosin yksityisiä pappeja, mm. Laihialla, jotka alun perin tunsivat epäluuloa kansakoulua kohtaan, mutta yleissävyä koulun ja kirkon suhteille nämä eivät antaneet.

Toisin kävi sitten 1880-luvulla, jolloin uudet vapaamieliset virtaukset toivat päivänvaloon mm. sellaiset kysymykset kuin eriuskolaiskysymyksen, ehtoollispakon poistamisen, naiskysymyksen, yhteiskasvatusaatteen jne Nämä monesti vain pinnalliset virtaukset herättivät papistossa epäilyä ja varovaisuutta; tahdottiin kaikin keinoin varjella kansaa näiltä oudoilta opeilta. Isien usko oli vaarassa, epäluulo virisi. Kesken kaiken kuului silloin Cygnaeuksen varoittava ääni: »Älkää suututtako pappia, kansakoulu kärsii siitä vaikka ristiriitoja syntyisi.» Olisi kuitenkin erehdys kuvitella, että nuori Santeri Filander oli jotenkin poikkeava yksilö aikansa nuorten parissa. Kyllä hän oli varsin »normaali».

»Te kysytte, mitä minä harrastin I1-16-vuotiaana», hän kirjoittaa Helmi Krohnille 1914 vastatessaan kiertokyselyyn. »Kesällä uintia ja puripallonlyöntiä, talvisin metsässä ajoa ja luistelemista sekä puhdetöiksi askartelin höyläpenkin luona yrittäen puusta mitä milloinkin.»

Toisessa haastattelussa Alkio luonteensa mukaisesti vältellen kaikkea pateettisuutta laskettelee haastattelijalle: »Nuoruuteni ihanteetko. Noo lukea juttuja ja muuta joutavaa, mikäli niitä siihen aikaan painettiin sekä Raamattua. Vähän myöhemmin valloittivat romaanit minut samaan aikaan kun rupesin soittamaan harmonikkaa. Aikani oli muutan jaettu kahden ammatin välillä, ajopojan ja puotipojan. Ne olivat suruttomia ja ihania vuosia.»

Mikä minua eniten innosti? — kysymykseen Alkio vastasi: »Itse valistua ja valistaa muita, niin epäkiitollisen innoitteluaiheen olin saanut. Politiikkaa seurasin suurella mielenkiinnolla jo vuoden 1885 valtiopäivistä alkaen, mutta mitä lähemmäksi vuosisadan vaihdetta tulin sitä haluttomampi olin politiikkaan. Kirjalliset unelmat täyttivät mieleni kansanvalistuksen kera kokonaan.

Alkio ja nuorisoseuratyön alku

Santeri Alkion muuan tärkeimpiä saavutuksia oli Suomen nuorisoseuratyön nostaminen jalkeille. Han oli varsin nuori, kun tämän liikkeen syntysanat lausuttiin hänen kotipitäjässään Laihialla. Ryhtymättä perinpohjaisesti penkomaan tunnettuja tapahtumia, on kuitenkin tarkasteltava, millaisissa oloissa nuorisoseura-ajatus syntyi. Se tapahtui Alkiolle läheisessä piirissä, vaikkei hän itse aluksi näytellytkään tapahtumissa keskeistä osaa.

Laihialla oli näet muitakin tulisieluja kuin Filanterin Santeri. Häntä puolisentoista vuotta vanhempi, mutta opintielle päässyt Juho Hietanen oli saanut kansallisuustaistelu-tartunnan koulukaupungissaan Vaasassa, jossa kieliriidan laineet kävivät korkeina juuri 1880-luvun alussa.

Vaasassa oli pian omakielistä sivistystä kaipaavaa suomalaista väestöä, mutta sama kaipaus oli heräämässä maaseutuväestössäkin. Ja sitä lietsoi varsinkin Pohjalaisen Osakunnan tulenpalavan innokas KPT-siipi. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua ensimmäisen nuorisoseuran perustamisesta Santeri Alkio saattoi Pyrkijässään entistä selkiintyneemmin kuvailla ajan eri herätystekijöitä seuraavasti:

»Kansallistunne alkoi nousta valistuksen kaipuuna, tapojen siivoutta vaativana, virkavaltaa vastustavana, lukuhalua synnyttävän. Olihan edelläkäynyt nyrkkivallan aika vienyt Etelä-Pohjanmaan kansan tyhjentämään sielunvoimansa raakuuden uhripatoihin. Nuo voimat alkoivat nyt ehtyä. Uuden alkua odotettiin enempi vaistomaisesti kuin itsetietoisesti. Se tuli suomalaisten kulttuuri-ilmiöiden muodossa Helsingistä päin: sanomalehtinä, uusina kirjoina, ylioppilasviesteinä. Maaseutu eli kuin ensimmäisessä kevättilassa. Se tunsi kasteen ja nosti vihreää terää.»

Aivan samoihin aikoihin nuori Laihian poika, Juho Hietanen, joka oli käynyt kotipitäjänsä epäkohtien, nimenomaan nuorison holtittomuuden kimppuun, oivalsi päätehtäväkseen juuri tämän maalaisnuorison valveuttamisen.

Hapuilevia yrityksiä tähän suuntaan oli siellä täällä maassamme tehty. Jossakin määrin olivat jo Yrjö Koskinen ja etenkin Minna Canth kiinnittäneet toiveita siihen, että kansan nuorison rivit oli saatava kootuiksi jalojen aatteiden lipun ympärille. Näin oli jo tapahtunut Skandinaviassa. Näyttää kyllä varsin todennäköiseltä, ettei Juho Hietanen ollut näistä aloitteista tietoinen.

Tästä ollaankin nykyään varsin yksimielisiä. Sen sijaan kiinnitetään kenties liian vähän huomiota nuorisoseuraliikkeen historian kirjoittajaa Jaakko Nummista lukuun ottamatta siihen esikuvaan, mikä Hietasella oli tavallaan valmiina Alavudella. Hietanen oli Laihialla nähnyt arpajaisten ja iltama-yritysten epäonnistuneen siitä syystä, että kansannuorisoa ei ollut otettu juhlavalmisteluihin mukaan. Sen sijaan Alavudella olivat nuoret innostuneita tekemään työtä kansannuorison saamiseksi mukaan yhteisiin pyrintöihin. Ennen kaikkea on mainittava Alavuden pappilan nuoret Stenbäckit. Heidän toimintaansa on pidettävä myöhemmin syntynsä saaneen nuorisoseuratoiminnan esivaiheena. Alavudella on perustettu myös Sivistysyhdistys. Se jäi tosin lyhytaikaiseksi, mutta sille oli kuitenkin tavoiteltu sääntöjä ja se oli tarkoitettu Kansanvalistusseuran haaraosastoksi. Kiintoisaa on että laihialainen Juho Hietanen kertoi 1884 Santeri Alkiolle tiedustelleensa mahdollisuuksia »saada nuorisoseuramme Kansanvalistusseuran haaraosastoksi», vaikka hanke sitten raukesi.

Alavudella oli jo 1874 saatu kansannuoriso järjestämään kirjaston hyväksi arpajaisia, valmistamaan niihin voittoja ja siten valveuttamaan itseään henkisesti ja kansallisesti. Ilmajoella oli puhtaasti talonpoikaisin voimin 1878 näytelty Topeliuksen »Sotavanhus» ja Hanssonin »Savon jääkärit»

Kaikilla reformaattoreilla on ollut jonkinlaisia edelläkävijöitä. Tälläkin alalla oli, kuten Numminen nuoriseurahistoriassaan on kuvannut, mutta vasta Hietasen sarjakirjoituksesta Vaasan Lehdessä kevättalvella 1881 saatiin se kimmoke, joka pani tapahtumat vyörymään. Kokeilun aika oli ohi, todellisen toiminnan aika oli tullut.

Mitä Hietanen ehdotti? Että oli perustettava nuoriso yhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli »edistää kaikkea tosikansallista sivistystä, parantaa kansan tapoja ja aineellisuuden tilaa. Välttämätöntä oli, että nuoria kokoontui vuosittain tarpeen mukaan ja toimeenpani itseään sivistäviä ’hupia’. – – – Mutta huvitus ei kokouksissa saanut olla päätarkoituksena, vaan siellä tuli keskustella yhdistyksen asioista, pitää esitelmiä isänmaallisista aineista, harjoittaa laulantoa ja lausuntoa ja – – – koettaa niin paljon kuin mahdollista säilyttää kansan omia tapoja.»

Hietasella oli — Nummista seurataksemme — koko joukko muitakin ohjelmakohtia, jotka kohdistuivat lähinnä »nuorisoyhtiöläisten» omiin harrastuksiin ja käytökseen.

Hyvää kirjallisuutta oli luettava, naisten harjoitettava myös käsityötä ja puutarhanhoitoa. Lain kuuliaisuutta ja oikeudentuntoa oli kaikkien ylläpidettävä, kansallistunnetta kohotettava ja kansallisuudelle vahingollisia tapoja, kuten juoppoutta, haureutta, ylellistä kahvinjuontia, tupakanpolttoa ja ylellisyyttä yleensäkin oli kartettava ja »tuhlaus-varoja päinvastoin koetettava säästää yhteiskunnan hyödyksi». Näin Hietanen, »aito laihialaisesti» päättelee.

Nämä olivat Hietasen pääajatukset, joihin myös Suomen nuorisoseurojen pääohjelmakohdat sitten kiteytettiin. Hietanen oli siis itsenäisesti kehittänyt suunnitelman, mutta ensimmäinen nuorisoseura perustettiin kuitenkin tältä pohjalta Kauhavalla. Epäkohdat olivat siellä vielä suuremmat kuin Laihialla, kuten mm. yksi ns:n perustajista Yrjö Alanen (Näykki) kertoo. Kauhavalta löytyi myös sellainen tulisieluinen aatteen mies kuin jo keski-ikää lähentelevä Matti Sippola, jolla oli »omituinen, rauhaton luonne», kuten Alkio kirjoittaa, mutta jossa aina hehkui innostuksen kipinöitä. Juhannuksena 1881 perustettiin Kauhavan nuorisoyhtiö, joka eli tosin vain lyhyen ajan, mutta niin kauan, että esimerkki johti eräiden muidenkin maakunnan pitäjien, nimenomaan Laihian ja ennen pitkää Ilmajoen nuorisoseurojen perustamiseen. Malkamäen juhlien yhteydessä kesällä 1882 tehtiin päätös perustaa jopa maakunnallinen keskusseura. Nämä tunnetut tapahtumat kiinnostavat meitä lähinnä sikäli, missä määrin Santeri Alkio osallistui niihin.
On luultavaa, että nuori Filander aluksi jäi valistuspyrinnöissä laihialaisten opiskelijoiden, nimenomaan häntä hiukan varttuneemman ja oppikoulusivistystä saaneen entisen kansakoulutoverinsa Juho Hietasen varjoon. Hietasenluonteessa oli muutenkin eräänlaista ylpeyttä, joka oli kannustanut häntä mm. hänen taisteluissaan lyseonsa »sveesejä» vastaan. Hietanen, joka oli valistuneesta varakkaasta talonpoikaiskodista — hänen isänsä oli kauan Laihian luottamusmiehiä — seurusteli paitsi laihialaisten koulu- ja opiskelijatoveriensa kanssa myös eräiden valistuneiden ilmajokelaisten nuorukaisten, kuten Otto E.Könnin, Juho Kuhnan ym. kanssa. Nuoren Filanderin kanssa Hietasella oli tuskin ennen nuorisoseuraasioita paljonkaan yhteyttä. Mutta ei ylpeä Hietanen ollut myöskään mikään herrasväen »kupinnuolija». Ainakaan häntä ei näy — olihan hän vielä tosin kovin nuori — siinä Laihian opiskelevien nuorten joukossa, joka 1876 oli esittämässä näytelmiä »Yökausi lahdella» ja »Kihlaus».*

Kolmentienhaaran kauppakartenon puutarhapuolella vuoden 1905 tienoilla. Tässä talossa Alkio kypsytteli yli nell vuosikymmentä aatteitean. Paavo Alkion hallussa.

Vuosien varrella uutterasti hoidettu puutarha antoi smnesta ajattelija-isllnnälle, SNL:n kuva-arkisto.

Näissä harrastuksissa lienee ollut johtavana sieluna Edvin Julius Chydenius, kansanomaisesti »Eeriksi» kutsuttu nuorukainen, jolla ilmeisesti on ollut pysyvä vaikutus nuoreen Santeri Filanderiinkin. Chydenius oli äitinsä ja sisarensa kanssa siirtynyt Laihialle, kun hänen Kuortaneella ja Lapualla pappina toiminut isänsä oli kuollut. Eeri kävi Hietasen tavoin Vaasan koulua ja tuli sieltä ylioppilaaksi 1879. Tämän jälkeen hän harrasti muinaistutkimusta ja keräili muinaisesineitä, joita oli runsaasti Laihialla. Hänen pääopinnäytteensä suomenkielessä käsitteli Laihian murretta.
Ehkä juuri Chydenius sai Alkion kiinnostumaan samoista harrastuksista; Alkio keräsi ainakin Jaihialta arvoitus- ja sananparsikokoelman. Mutta Chydeniuksella oli tärkeämpikin herättävä vaikutus. Hänen lyhytaikainen opiskeluvaiheensa sattui niin onnelliseen aikaan, että hän saattoi tuoda kotiseudulleen viestejä ajan suurilta merkkimiehiltä. Eliväthän vielä Snellman ja Lönnrot, vaikka tosin viimeisiä
aikojaan. Mutta Topelius oli vielä vireä, Yrjö Koskinen ja Aspelin parhaimmillaan. Pääkaupungista nuori Chydenius nyt toi viestit nuorelle Santeri Alkiolle ja hänen tovereilleen. Chydenius oli myös keskushenkilöitä aktiivisessa kansanvalistus- ja nuorisoseuratyössä, kuten Santeri Alkio ja eräät muutkin mukana olleet ovat todistaneet. Ei ollut mikään sattuma, että juuri Chydeniukseen »hihhulitkin»
kohdistivat moitteensa. Chydeniuksen osuus tässä Alkion sydäntä lähinnä olevassa toiminnassa on vain sen takia jäänyt varjoon, että hän kuoli aivan nuorena ja ettei hän mm. juuri horjuvan terveytensä takia ollut Hietasen ja Alkion kaltainen julkisuuden mies.

Hietasen ja Alkion tunnettu väittely Vaasan Lehdessä alkupuolella vuotta 1882 aiheesta »Nuorisoseura vaiko raittiusseura Laihialle?» tuntuu sikäli ihmeelliseltä, että liikkeen syntysanojen lausuja polemiikissaan korosti kansakoulujen ensisijaisuutta kansansivistystyössä ja niiden jatkona raittiusseurojen merkitystä, kun sensijaan nuori Santeri Filander puolusti nuorisoseuroja.

Kumpikin virittyi toimimaan Malkamäen kuuluisilla nuorisoseurajuhlilla kesällä 1882. Epäilemättä tilaisuus antoi sysäyksen jatkuvalle nuorisoseuratoiminnalle. Kauhavalla ensin kokeiltu nuorisoyhdistys tuli vasta siellä yhteisen kansan tietoon. Kansannuorison mukaan saaminen ei ollut mikään helppo asia, sillä aniharva nuori oli näihin aikoihin suorittanut kansakoulun koko oppimäärän, moni tuskin
avannutkaan koulun ovea. Maaperä oli mahdollisimman raivaamaton, kuten Alkio monessa yhteydessä on todistanut. Moni korkealentoinen puhe olisi varmaan mennyt toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ellei »kyytipoikana» olisi ollut noita suosittuja kansannäytelmiä ja — torvisoittoa ja »köörilaulua». Mistään vähänkään isommasta nuorisoseurajuhlasta ei liene torvisoittoa eikä kuorolaulua puuttunut.

Ylh.: Laihian ensimmäinen Nuorisoseurantalo, joka paloi 1913. Paavo Alkion hallussa. —
Alh.: Laihian nuorisoseuran kesäjuhlat 1902. Väkeä on runsaasti, sillä varsinkin tähän (sorto)aikaan oli seuran aatteellinen toiminta voimakasta — joskin monet tytöt tulivat tähän Alkion seuraan kertoman mukaan etupäässä tanssin vuoksi. »Kuinkas muuten!» Keskellä lippujen alla ja torvisoittokunnan vieressä itse Santeri Alkio, vieressään Jaakko Hannuksela. On hattupäitä, on huivipäitä, joukossa jokin »piimälakkikin» (ylioppilas). Anni Alkio oikealla »kepsissä» ja mustanauhaisessa hatussa on liikkunut. Paavo Alkion hallussa.

Puheitakin pidettiin Malkamäen juhlilla, Karhumäen kentällä. Hietasen ja Matti Sippolan puheille kohotettu eläköön-huuto »sai metsikössä kaiut ihan lentoon lehahtamaan siellä vapaasti ihaillaksensa suomalaisten herännyttä, raitista omanarvonsatuntoa», runoili mukana ollut Alkio »Alku»-albumissa.

Malkamäen juhlat jäivät elämänikäiseksi muistoksi mukana olleille, ja nimenomaan nuorisoseuralaisille niiden merkitys oli ratkaiseva.

Juuri tässä tilaisuudessa syntyi mm. ajatus, että oli perustettava koko kotimaakuntaa kanava nuorisoyhdistys, Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseura. Perustamispäätöstä tehtäessä Santeri Alkio ei näytä olleen mukana, hän oli kenties jo paluumatkalla Laihialle. Tämän päättelee siitäkin, että Alkio tiedusteli myöhemmin Matti Tarkkaselta, miten Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran perustaminen oikein tapahtui. Tarkkanen vastasi:

»En tiedä muuta kuin että ajatus tuommoisesta yhteisestä seurasta näytti olevan yleinen. Minä puhuin siitä päivällä Chydeniukselle, hän heti yhtyi, samoin oli muillakin asia valmisna, niin että kokoonnuimme iltapäivällä keskustelemaan Karhumäelle, kirjoitettiin joukko nimiä, jotka tahtoivat liittyä Nuorisoseuran toimiviksi jäseniksi. Logren (herännäisjohtaja) piti hyvän puheen reestä, joka tarvitsee kaksi Saa: hengellisen ja maallisen sivistyksen, ettei metsään mene jne.»

Vaikka päätös Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran perustamisesta oli tehty ilman Santeri Alkiota, hän oli pian mukana, kun sanoista ryhdyttiin tositoimiin. Malkamäellä oli päätetty, että toimenpiteistä keskusteltaisiin Ilmajoella syksyllä 1882 pidettävässä kokouksessa. Se pidettiinkin 15. lokakuuta ja edustajia oli monesta pitäjästä. Tosin Kauhavan, maan ensimmäisen nuorisoseuran puolesta Matti Sippola ja Kaarlo Kunelius lähettivät vain valtakirjansa ja rohkaisevat terveisensä, mutta Lapua lähetti kolme edustajaa. Ilmajokea edustivat Otto Könni ja Juho Kulma sekä Laihiaa Juho Hietanen, Edvin Chydenius ja Santeri Alkio. Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseura syntyi tässä »albumikokouksessa» ja julkaisi sitten »Alku» -albuminsa, johon Santeri Alkio kirjoitti kuvauksen Malkamäen juhlilta. Alkio näyttää muuten tyytyneen 1880-luvulla toimimaan pääasiallisesti vain Laihialla. Maakunnallisen seuran »johtoportaaseen» valittu Juho Hietanen piti tosin Alkiota tapahtumien tasalla, mutta tämä ei kaikin puolin ollut tyytyväinen seuran menettelyyn. Erityisesti syksyllä 1885 Alkio arvosteli kirpeästi niitä muotoja, joita Etelä-Pohjanmaan nuorisoseura ja senaatti ajan yleisen tavan mukaan käyttivät »keskusteluissa». Alkio kirjoitti Hietaselle, että oli tarpeetonta kutsua senaattia »armolliseksi», mihin Hietanen vastasi, että senaatti teki päätöksensä
Majesteetin persoonan puolesta.

»Sääntömme on hyväksytty, jota emme voineet vaatia, vaan pyytää nöyrimmästi.
Rauhoitu siis, kohteliaisuuskin jo vaatii kumminkin tällä kertaa mainitsemaan
Keis. Senaattia sille muodollisesti tulevalla arvonimellä. »
Alkio, jonka toiminta Laihialla tunnettiin, osallistui Etelä-Pohjanmaan nuorisoseurankin toimintaan niin paljon, että hänet valittiin vuodeksi 1887 seuran sihteeriksi. Häntä ennen olivat virkaa hoitaneet Yrjö Alanen ja Matti Tarkkanen. Sihteerinä Alkio toimi vain vuoden, mutta kunnostautui tällöin niin, että valittiin seuran esimieheksi vuosiksi 1888-89. Esimiehen tehtäviä olivat häntä ennen hoitaneet Otto Könni, Juho Hietanen ja Emanuel Antila. Valinta ei tapahtunut vallan ilman epäilyjä päätellen Antilan kirjeestä Aikiolle, mutta maakunnan opiskelijoistakaan ei löytynyt sopivaa. Chydenius oli kuollut jo 1886 keuhkotautiin ja muut olivat syventyneet opintoihinsa tai muihin harrastuksiinsa.

Alkio toimi esimiehenä vuodet 1888-89, kunnes opiskelijat jälleen 1890 ottivat johdon käsiinsä. Tällöin ylioppilas Esa Eetu Takala tuli puheenjohtajaksi. Takalasta ja Alkiosta tuli hyvät ystävät. Alkio katsoi Pyrkijän toimittamisen riittävän hänelle, ja muutenkin hän eli parasta kirjallista luomiskauttaan. Lehti oli sitäpaitsi tärkeä työväline nuoressa yhdistystoiminnassa. Alkio ja Takala olivat vankkoja suomenmielisiä, eivätkä puolueen suuntariidat vielä olleet niin kärjistyneet, että ne olisivat välejä rikkoneet. Alkio neuvotteli juuri Takalan kanssa kirjallisista töistään, ja se oli tavallaan välttämätöntä, sillä linjanvetoa oli tehtävä kaunokirjallisen ja yhteistä nuorisoseura-aatetta palvelevan kynäilyn välillä. Mainita sopii vielä, että juuri Takala vahvisti Alltiota tämän päätöksessä ottaa suomenkielinen nimi, ja Alkio puolestaan teroitti Takalalle mm. ettei tämän »graduoituminen», maisterinarvon saavuttaminen, saisi vieroittaa häntä kansanläheisyydestä:

»Sinä olet yksi niitä harvoja, jotka kansan syvistä riveistä lähteneenä olet voinut säilyttää luonteessasi pohjalaisen talonpojan suoruuden, joka olet voinut tuntea itsesi talonpojan veljeksi etkä ole sitä hävennyt vaan kohottanut äänesi syvien rivien halveksijoita ja sortoa vastaan. Sinä olet saanut kansani persoonallisen luottamuksen siihen, ettet sinä komeile ja kun pohjalainen talonpoika antaa siihen tunnustuksen, voi siihen luottaa ettei se ole turhaa suukopua.»

Takala oli kyllä seurannut tätä linjaa ja piti siitä edelleen kiinni, varsinkin kun sai Alkiolta tavan takaa uskonvahvistusta. Talenttinsa mukaan Takala pyrki muutenkin hoitamaan leiviskäänsä. Jo 1897 hän kuitenkin lähti Amerikkaan hankkiakseen sieltä varoja opintovelkojensa maksamiseen. Mutta Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran toiminta ei päässyt kunnon vauhtiin ennen kuin Alkio todella tarttui ohjiin. Tosin jo silloin, heti kun Pyrkijä Alkion toimittamana alkoi 1890 ilmestyä, muodostui siitä liikkeen keskus. Lehtensä avulla Alkio pyrki taitavasti ohjailemaan sekä seuran aatteellista kehitystä että sen käytännön toimintamuotoja. Tähän hän oli Laihialla sekä nuorisoseura- että raittiusseuratoiminnassa kypsynyt.
Kotipitäjän seurat nuorisoseuratyön valmentajina
Eräänä kesäisenä sunnuntaina tapahtui Laihian kirkonmäellä tuo Alkion ja Hietasen historiallinen kohtaus, jolloin lausuttiin monessa suhteessa esikuvallisen Laihian Nuorisoyhdistyksen syntysanat. Perustava kokous pidettiin 30. heinäkuuta 1882.

Epäilemättä tämän yhdistyksen alkuvaihe kulki Hietasen merkeissä, joskaan ehkä ei niin »orjallisesti» kuin M.E.Mäki otaksuu. Yhteistoiminta kahden johtajan, Alkion ja Hietasen kesken ei liene milloinkaan ollut täysin kitkatonta Hietasen hienoisen ylimielisyyden vuoksi. Aatteelliseenkin arkityöhön vähemmän kiinnostunut Hietanen näyttää lopullisesti menettäneen otteensa Alkioon 80-luvun puolivälissä. Alkio suhtautui kyllä väkisin sortuvaan Hietaseen aina säälivän korrektisti ja myönsi tälle syntysanojen lausujan aseman. Mutta Hietanen, joka puolestaan tätä ei koskaan itse unohtanut, katkeroitui vuosien mittaan yhä enemmän Alkioon »syrjimisestä». Alkio oli se, joka nousi koko toiminnan kiistämättömäksi johtajaksi.

Kotipitäjän ensimmäisessä nuorisoseurassa oli tosin muitakin vaikuttajia. Chydeniuksella esimerkiksi oli sanottavaa Alkiollekin, ja Juho Hietanen korostaa Chydeniuksen merkitystä jopa ensimmäisen nuorisoyhdistyksen aatteellisena keskushenkilönä. Chydeniuksella oli osuutta varsinkin seuralehden toimittamisessa, lehden, jonka ympärille alkutoiminta suuressa määrin keskittyi, kun siitä saatiin keskustelun ituja. Kevyempää ohjelmaakin toki oli, harrastettiin mm. piiri- ja istumaleikkejä.

Alkiolle itselleen nämä nuorisoyhdistyksen alkuajat merkitsivät monipuolista kehittymistä; hän toimi alusta lähtien sihteerinä, kirjoitteli ahkerasti seuralehteen ja otti osaa keskusteluihin. Koko ajan Alkio kuitenkin lienee pitänyt tätä lyhytaikaista yhdistystä vain väliportaana, jonka rappuja oli astuttava avarampaan aatteen maailmaan.

Ehkä kenttätyö olisi alusta lähtien ollut Alkiolle mieluisin ja keskeisin työmuoto, mutta se kohtasi nuorison taholta penseyttä. Alkio kirjoitti myöhemmin pohjalaisten hankalasta luonteesta, joka oli ehkä suurimpia esteitä varsinkin silloin, kun nuorisokasvatustyön johtajilta puuttui
kokemusta. Alkio itse tyypillisenä eteläpohjalaisena tunsi hyvin »pappenheimarinsa» ja kirjoitti:

»Eteläpohjalaisen kansan luonne ei ole suinkaan ominaisuuksiltaan herttaisinta, ei tuota kasvattajalleen havaittavaa iloa eikä osoita kiitollisuutta. Kun haluaa lähestyä, pitää ottaa mukaansa ihmisyyden parhaita aseita: vilpittömyyden, ymmärtämishalun ja vaatimattomuuden mutta sen olisi ehdottomasti vältettävä jokaista liehakoimiseen vivahtavaa otetta. Tämä nuoriso sulkee itsensä mestarille, sanoo hänelle vasten naamaa – – – ja edessä se köyristää niskansa kuin sonni.»

Ilmeisesti tämä pohjalaisen luonteen taivuttaminen uutuuksiin jotka ehkä aluksi herättivät uteliaisuutta, sitten pitkästymistä, oli suurimpia syitä siihen, ettei nuorisoseuratoiminta aluksi menestynyt enempää Laihialla kuin Kauhavallakaan.

Alkio kohdisti myöhemmin arvostelunsa siihen, että ruvettiin »käyttämään myllyä ennen kuin kivet olivat sisällä» tarkoittaen tietenkin kivillä oppia. »Tietopuolista sivistystä täytyy jokaisen hankkia ensin ennen kuin käytännöllisyyden kuori kuolettaa jokaisen luonnossa itsessään olevan idun». Sellainen nuori ihminen, joka ei ymmärrä aikansa pyrintöjä ja kehitystä, ei kykene täyttämään velvollisuuttaan itseään eikä yhteiskuntaa kohtaan. Siksi tulee nuoren ihmisen oikealla ajalla oppia ja sivistyä. »Mutta sivistys ei merkinnyt olevien olojen halveksunista.» »Kunkin täytyy sivistyksensä sovittaa mahdolliseksi niihin olomuotoihin ja elämänoloihin, joissa hän on pakoitettu elämässään toimimaan. Sivistys ei saa tehdä ketään kelvottomaksi varsinaiseen kutsumukseensa, vaikka tämä olisi jokapäiväisempääkin laatua», Alkio kirjoittaa kokemuksistaan nuorisoseuratyössä 1880-luvulla.

Alkiolle samoin kuin hänen ystävälleen Juho Kotkaselle oli suuri pettymys se, ettei Laihian nuorisoseurayhdistys »ottanut tulta», vaan sen jäsenmäärä supistui varsin nopeasti. Tähän oli kaksikin painavaa syytä: vanhempi väki ei tarjonnut tukeaan, eivät varsinkaan uskovaiset kuten eivät Kauhavallakaan, eikä nuorisoa liian vakavahenkinen ohjelma houkutellut. Nurkkatanssit saivat voiton piirileikistä. Henkisiä rientoja uhkasi halla.

Mutta perään ei annettu. Kun nuorisoyhdistys vuoden 1884 alussa uinahti, jatkui nuorisokasvatus opettaja Tarkkasen perustamassa Laihian raittiusseurassa, jolla oli näennäisesti kapeampi, mutta selväpiirteisempi ohjelma, sitä vanhempi väkikin suosi. Santeri Alkio ei näytä erityisesti pahoitelleen tätä »valmistavaa» kehitystä, vaan neuvoi nuorisoa joukolla liittymään raittiusseuraan. Olipa hän vielä vuosia myöhemmin sitä mieltä, että nuorisoseuroja oli lähinnä perustettava sinne, missä ei ollut raittiusseuraa. Sananmukaisesti näin tapahtui nyt Laihialla.

Alkio liittyi itse raittiusseuraan heti, saavutti pian keskeisen aseman ja hänen ansiotaan oli, että raittiusseura monessa mielessä jatkoi nuorisoyhdistyksen toimintaa. Niinpä esitelmiä pidettiin muistakin kuin raittiusasiasta. Alkio piti mm. sivistyksestä ja sanomalehtien arvosta. Seura kokosi tilaisuuksiin runsaasti väkeä, joskus kolmisensataa henkeä. Tähän lienee myötävaikuttanut sekin, että Alkion toimesta ruvettiin vuodesta 1888 esittämään myös näytelmiä: »Saimaan rannalla», »Yökausi lahdella», »Viuluniekka». Näyttämö oli useimmiten Nyystilän talon ylisillä ja Alkio esiintyi itsekin näytelmissä, ainakin »Viuluniekassa». Myös juhlailtama—ensimmäinen laatuaan Laihian seuratoiminnassa — pidettiin Ruutin talossa 2. tammikuuta 1889. Opettaja Kotkanen ja seminaarilainen Juho Seppälä esitehnöivät ja »Aleks. Filander kertoi nuorison joulunvietosta 1870-luvulla ». Alkio kirjoitti juuri silloin »Oja-Pappalan joulua». Mutta »torvisoittoa oli runsaasti ja se se oli, joka sai iltaman juhlalta maistumaan». Seuraavana vuonna järjestettiin oikein kansanjuhla Rauhalan mäkeen ja sielläkin »esimies Filander» puhui.

Tässä Laihian raittiusseurassa Alkio varsinaisesti aloitti kokeilussa nuorisoseuratoiminnan kenttätyössä, sillä hänhän oli seuran toiminnan sielu. Seuran eri ohjelmamuotoja tarkasteltaessa todetaan, että Laihian raittiusseura oli Alkion aikana itse asiassa yhä enemmän ruvennut muistuttamaan nuorisoseuraa, mutta tästä huolimatta ryhdyttiin 1890-luvun puolella, kun Alkio oli ruvennut toimittamaan Pyrkijä-lehteä ja muutenkin yhä kiinteämmin kytkeytynyt Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuraan, todella suunnittelemaan uuden nuorisoseuran perustamista Laihialle.

Jo edellisvuonna kaavailtu Laihian Nuorisoseura perustettiin, lopullisesti Laihian Raittiusseuran kokouksessa 25.1.1892. Tällöin Alkio, joka luonnollisesti valittiin seuran puheenjohtajaksi, selosti nuorisoseuran perustamisen »tarpeellisuutta ja arvoa nuorison henkisten tietojen edistäjänä» ja esitti nuorisoseuran vastaisen toiminnan suuntaviivat. Niiden mukaan Laihialle perustetut lukuyhdistykset tulisivat toimimaan nuorisoseuran haaraosastoina, samoin raittiusseura, joka liittyikin nuorisoseuraan 1893.

Alkio myös pääasiallisesti huolehti uuden seuran sääntöjen valmistamisesta, ja ne vahvistettiin kokouksessa 16.4.1892. Sääntöjen mukaan seuran toiminta keskittyisi erityisesti puhuttavaan sanaan, ja esitelmiä ja alustuksia pitivät lähivuosina Alkion lisäksi min. hänen ystävänsä Elias Hollo, Matti Tuokko, Juho Huita ym., Juho Hietanenkin esiintyi pari kertaa ja pastori Elenius kerran. Seuralehti »Antero Vipunen» pyrittiin myös saamaan valmiiksi joka kokoukseen. Mutta Laihian nuorisoseura lähti alunperin ajamaan aatetta koko maalaiskansan valveuttamisesta, ja niinpä se 1893 yritti perustaa lukutuvan, jonne hankittiin useimmat keskeiset sanomalehdet (U.Suometar, Päivälehti, Pohjalainen, Vaasan Lehti ym.) ja lisäksi Valvoja, Vartija, Maanviljelijäin Lehti sekä Koti ja Yhteiskunta. Lukutupa oli kuitenkin pakko jo seuraavana vuonna lopettaa, kun lukijoita ei ilmaantunut — paras osoitus kansanvalistuksen tarpeellisuudesta suhteellisen valveutuneella Laihiallakin!

Santeri Alkio ehti lyhyenä puheenjohtajakautenaan panna pystyyn mitä monipuolisinta nuorisotoimintaa. Keskeiset kokoukset alustuksineen pidettiin kerran kuussa, niiden ohella harrastettiin yhteisiä kävely- ja rekiretkiä ja erityinen huomio kohdostettiin myös musiikkitoimintaan. Perustettiin »partakööri», mieskuoro, jonka johtajana toimi kanttori A.Iipponen. Kun kuoro 1894 lopetti toimintansa — mahtoiko tällä olla yhteyttä siihen, että Alkio erosi esimiehen toimesta? — käännyttiin Naisyhdistyksen laulukunnan puoleen ja saatiin se esiintymään nuorisoseuran tilaisuuksissa. Samoin järjestettiin ohjelmiin torvisoittoa, vaikka soittokunnan kanssa ei päästykään palkkiosta sopimukseen. Vuosijuhlassa 1895 soittivat Laihian ja Turvan soittokunta yhdessä. Partaköörikin elvytettiin 1898 ja se järjesti Isonkylän kansakoululla soitannollisen iltaman. Se oli ensimmäinen laatuaan paikkakunnalla ja ensimmäisiä koko maakunnassa.

Santeri Alkio opasti nuorisoseuralaiset myös näyttelemään. Kappaleet olivat kotimaisia ja Alkio ohjasi. Kiven »Kihlaus» oli menestyskappaleita. Näin pantiin kotoisessa nuorisoseurassa »koko programmi toimeen». Toiminta varmaan hiukan laimeni, kun Santeri Alkio »Puukkojunkkarien» vaativan kirjoitustehtävän vuoksi ehti olla puheenjohtajana vain vuoden 1893 loppuun. Alkion virallinen toiminta kotipitäjänsä nuorisoseuran piirissä jäi näin pakostakin lyhytaikaiseksi, mutta siitä huolimatta hän itse kaiken sieluna sai siitä virikkeitä. Kustaa Harju kirjoittaa tästä:

»Alkion toiminta kotiseutunsa paikallisessa nuorisoseurassa on ollut alotteista rikasta. Milloin oli hänellä kyldpiiri -suunnitelma valmiina, jonka kautta tahdottiin saada nuorisoseura-asia kotityöksi pienempiin naapuripiireihin, joissa muuten iltakaudet kuluvat liian usein joutavia lörpötellen. Milloin perustettiin taloudellisten harrastusten toimikunta, jonka tehtävänä oli huolehtia seuran kokouksiin ohjelmaa siltä alalta, jotta nuoriso tulisi jo aikaisin herätetyksi ajattelemaan tulevan miehuusjkänsä varsinaisia elämäntehtäviä taloudellisellakin alalla. Milloin muodostui Alkion ympärille ukkopiiri, joka 6-10 -Iukuisena ystävä-ryhmänä kokoontui kerran viikossa vuorotellen toistensa luona vain sitä varten, että aatteet vetivät yhteen ja hyvän ystävyyden luottamuksessa saatiin filosofeerata myös kirja-arvostelua — kailcld suomenkieliset uutuudet punnittiin.

Alkion läsnäolo nuorisoseuratilaisuuksissa on ollut riittävä järjestyksen aihe, josta syystä Laihian nuorisoseurassa ei liene ollut koskaan erityistä järjestelytoimikuntaa valittuna. Merkityksensä siinä suhteessa kuulee asianomainen ehkä ensikerran julkisesti mainittuna eikä kenties pidä tätä ensinäkemältä totenakaan, mutta kyllä asia niin on.

Kun Laihian nuorisoseuran talo ensi kerran viime vuosisadan lopulla rakennettiin, kun se myöhemmin enemmän kuin puolella entistä ehommaksi kokonaan uudestaan tehtiin, Alkion rohkaiseva vaikutus oli muidenkin uskallusta herättävä, kuten yleensä hänen vaikutuksensa oli perilleviepää ja luottamusta herättävää niihin, jotka mukanansa ’samasta köydestä vetivät’.

Kaiken kaikkiaan on Laihian nuorisoseurasta haihattelu, vähään tyytyminen ja aivan pienillä toimintamuodoilla asuuleminen pysyneet poissa pääasiallisimmasti Alkion vaikutuksen kautta.

Sama vaikutus on tullut koko Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuraliikkeen osaksi ennenmainitun keskusseuran kautta.»

Monitoimisen Alkion jopa yllättävän innokas osallistuminen paikallisen nuorisoseuran toimintaan tapahtui todella tietyssä tarkoituksessa. Laihian nuorisoseura oli Alkiolle koekenttä, josta saatuja myönteisiä tuloksia sovellettiin myöhemmin maakunnan ja koko maankin nuorisoseuratoiminnassa. Alkio oli nimenomaan valpas huomioitsija, joka kärkkäästi otti varteen toisten havaintojen ja kokemuksia. Näitä hän sai mm. veljeltään Aappo Vallinmäeltä, joka »kaupparatsuna» pitkin poikin liikkuessaan tutustui nuorisoseurojen toimintaan maamme eri osissa. Hyviä ajatuksia tuli sanomalehtiuutisista ja kirjoituksista ym. Havainnot talletettiin sitten Pyrkijään. Mm. Ylihärmän ja Teuvan nuorisoseurojen yksinlaulukilpailut, Orismalan nuorisoseuran kilpailut viulunsoitossa ja kaunoluvussa olivat mieleen painettavia uusia ideoita. Mutta esikuvia saatiin lähempääkin ja nimenomaan Laihialta. Sikäläiset luku yhdistyksetmuotoutuivatnuorisoseuran kyläpiireiksi, Kyrön jokivarren nuorisoseurojen yhteistoiminta oli esikuvana nuorisoseurapiiritoiminnalle, Laihian raittiusseuran liittyminen raittiusosastona nuorisoseuraan oli esimerkki sekin jne. Useita työmuotoja, kuten lukupakon ja esitelmärenkaat, Alkio suunnitteli »omasta päästään», mutta varsinkin oman nuorisoseuran kokemukset antoivat paljon. Täten oli ymmärrettävää, että Laihian nuorisoseurasta »isän» holhouksessa muodostui esikuvallinen, ja sen eri työmuodot saivat erityisen maineen, sen musiikki- ja urheilusaavutukset herättivät huomiota pitkin maakuntaa. Toisaalta laihialaiset oppivat myös arvostelemaan nuorisoseurojen työmuotoja. Varsinkin 1920-luvun puolivälissä kuului Laihialta kirpeätäkin kritiikkiä.

Alkio oli kaikkea pakkoa vastaan ja senkin tähden, viisaitten johtajien tavoin, varsin varovainen uutuuksia esitellessään. »Alussa on niin paljon kuin mahdollista säilytettävä vanhaa hyvää, niin vähän kuin mahdollista otettava uutta hyvää, ettei se kyllästytä», oli yksi hänen ohjeistaan.

Vielä senkin jälkeen kun Alkio oli jättänyt Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran johdon ja Pyrkijän toimittamisen, hän seuraili oman nuorisoseuransa, Laihian nuorisoseuran, toimintaa ja sitä vielä hiljakseen ohjaili, vaikka harvoin sellainen enää oli tarpeen. Näyttelemisestä hän oli erityisen kiinnostunut ja saattoi omassa piirissä näyttelemistä seuratessaan tutunomaisella tavallaan sanoa Eskon Matille, joka takelteli osassaan: »Tuu ny Matti sieltä (näyttämöltä) pois.»

Näin kodikkaasti menetteli mies, joka samanaikaisesti oli ohjaamassa valtiolaivaamme tasavallan tyynemmille vesille, ministerinä toteuttamassa vaikeasoutuista kieltolakia ja johtamassa maamme suurinta porvarillista puoluetta. Alkio säilytti läpi elämänsä toverillisen ja ymmärtäväisen hengen suhteessaan nuorisoseuraväkeen ja koko nuorisoon ja sen takia häntä ei vain ihailtu ja rakastettu, vaan jopa jumaloitiin.