Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Alkio Ilkan perustajana

Santeri Alkio oli kynämies Jumalan armosta; sen hän oli osoittanut sekä kaunokirjailijana, nimenomaan Puukkojunkkarien tekijänä, että valistajana ja kasvattajana Pyrkijässä. 1800-luvun lopun poliittisesti kärjistyneinä vuosina oli hän monesti tarttunut kynään sanomalehtimiehenä ja kirjoitellut sekä Pohjalaisen että Päivälehden avustajana kirjailijanimellään »Alkio» tai nimimerkillä A.F. (Aleksanteri Filander), joskus vain S.A. sekä kaunokirjallisia että yhteiskuntapoliittisia artikkeleita. Päivälehteen hänen on laskettu laatineen ainakin 44 kaunokirjallista esitystä, mutta maaseudun taloudellis-yhteiskunnallisia kysymyksiä käsitteleviä artikkeleita on 29. Vuoden 1891 jälkeen Alkio esiintyi lehden palstoilla usein yhteiskuntapoliitikkona ja maataviljelevän väestön puoltajana. Päivälehden historiassa kirjoitetaan, että Alkion kirjalliset tuotteet lehdessä »muodostavat sillan Pohjanmaalta Suomen pääkaupunkiin, maalaisrahvaan luota kaupunkikoteihin, kynnöksellä olevilta, muhoilevilta pelloilta luentosaliin tai teräskoneiden kuumeiseen kalskeeseen».

Alkio oli aloittanut uransa kirjoittamalla oman maakuntansa lehtiin. Etelä-Pohjanmaalla oli Vaasa todellinen sanomalehtikaupunki, toinen lehti toisensa jälkeen aloitti siellä ilmestymisensä, ja eräät elivätkin jonkin aikaa, kuten Vaasan Sanomat, johon Alkio nuoruudessaan kirjoitti ensimmäiset pitäjänuutisensa. Sitä seurasi Vaasan Lehti, joka julkaisi taivaltamansa 10 vuoden aikana lukuisia Alkion kirjoituksia, joitakin julkaisi myös lyhytaikainen Kansan Lehti. Yleisen sivistystason heikkouden vuoksi lehtien kannattamattomuus oli tavallista, samoin kannattomuus päivän kysymyksissä pyrki vaivaamaan niitä, mikä olikin yhtenä syynä levikin vähyyteen.

Santeri Alkio seurasi epäilemättä kiusaantuneesti maakunnan suomalaisten lehtien toimintaa. Ainoastaan 1890 ilmestymään alkanut Ossian Ansaan Pohjalainen uskalsi olla Päivälehden ohella Suomen oikeuksien puoltaja. Ansaan lehti menestyikin yllättävän kauan, hankkipa lehti oman kirjapainon, joka palveli myös Alkiota, kun siellä painettiin Pyrkijä, ja Alkio kirjoitteli melko usein Pohjalaiseen.

Vaikka Ansas sai lehtihankkeensa kannattavaksi, aiheuttivat selvästi perustuslaillisen toimittajan rohkeasävyiset kirjoitukset kuitenkin Bobrikovin sorron kiristyessä aluksi painokanteita sekä lyhyitä lakkautuksia, kunnes Pohjalainen 1901 lopullisesti lakkautettiin. Ansaan sisukas taistelu sensuuriviranomaisten kanssa, jotka olivat käyneet myös Pyrkijän kimppuun, on oma lukunsa lehdistöhistoriassamme. Hän esim. yritti jatkaa kaikenlaisilla »näytenumeroillaan», jotka vuoron perään lakkautettiin, kunnes sitkeä Ansas lopulta väsyi. Tosin hän perusti sitten vielä aikana parempana Pohjan Pojan. Mutta on myös ilmeistä, että hän eräässä mielessä jäi ajastaan jälkeen, sillä kiivas taistelu Suomen oikeuksien puolesta jätti Pohjalaisessa keskeiset yhteiskunnalliset kysymykset enemmän tai vähemmän varjoon. Tästäkin syystä Alkio ryhtyi jo ainakin 1898 vakavissaan suunnittelemaan poliittisen lehden perustamista.

Sanomalehtiä ei Vaasasta tosin kauan puuttunut, sillä 1903 lähti Vaasa-lehti jälleen matkaan vanhasuomalaisin ohjelmin. Olipa Vaasan alkunumerossaan luvattava, ettei »esimerkiksi valtiollisten asioitten suhteen noin vain ole tilaisuus mitään määritellä». Ilmoitettiin myös, että »lehti on paljon suuremmassa määrässä paikkakuntalaisten tietojen ja pyrintöjen esittäjä ja elvyttäjä kuin yleisten asiain puhetorvi», vaikka sanotaankin, että »vapaampana aikana voisi jälkimmäisessä suhteessa löytyä kyllä paljon tuoreutta»». Mikään uusista lehtiyrityksistä ei kuitenkaan tyydyttänyt Alkiota. Yleiseksi keskustelujen aiheeksi pulpahtaneesta maahenkisyydestä hän hieman ivaavassa hengessä kirjoittaa 1906:

»Maassa kiehuu. Kaikilla puolueilla on loistavat maalaisohjelmat. Maalaisuus on taas kerran kuin rikas ja tyhmä perijätär, jolle käy kosijoina oikein kaupungin herroja. Kaikki kosijat lupaavat tehdä hänet onnelliseksi, jos hän vain suostuisi kelkkaan ja kuuntelisi uskovaisena käskyä: ’Sinun tahtosi pitää puolueen tahdon alle annettu oleman ja hänen pitää vallitseman sinua.’ — — — Ja morsian istuu uunin perällä hämillään kädet helmassa ja vastailee joko ’En tiedä, taikka suostun’.»

Tilanne vaalien edellä 1906 oli sellainen, että se johti Alkion ratkaisevaan päätökseen. Hengenheimolaiset odottivat häneltä tekoja. Artturi Leinonen kertoo:

»Santeri Alkioon kohdistuivat Etelä-Pohjanmaan miesten ajatukset silloin kun keskustelu vallankin Pohjalaisen lopullisen lakkauttamisen jälkeen toisinaan johti uuden perustuslaillisen ja selvällä suomalais-kansallisella linjalla toimivan, sekä myös erikoisesti maaseudun väen toiveita ja mielialoja tulkitsevan sanomalehden aikaansaamiseen. Hänessä nähtiin se mies, joka olisi tällaisen tehtävän mittainen.»

Santeri Alkio itse oli hyvin perillä uuden lehden perustamisvaikeuksista, eivätkä sitä häneltä muutkaan salanneet, kun asia tuli keskustelun alaiseksi. Ilmajokelainen tunnettu »maahenkinen» maanviljelijä Eetu Hopiavuori kertoi aikoinaan näistä epäilyksistään:

»Ensi kertaa puhuttiin Ilmajoen kansanopistossa, että pitäisi perustaa oma lehti. Alkion mielestä Vaasa ajoi liiaksi myöntyväisyyspolitiikkaa. Aappo Vallinmäki hartaasti sanoi: ’Mä hyvä veli perusta mitään lehteä, saat niin paljon lokaa ja haukkumista osaksesi.’»

Tämän on täytynyt siis tapahtua vuoden 1903 jälkeen. Kyllä Santeri Alkio itsekin tiesi tehtävän vaikeudet, olihan hän kokenut ne sekä Pyrkijän toimittajana että omistajana ja »kustannuspuuhissaan». Hän tiesi myös, että raha istui lujasti eteläpohjalaisen kukkarossa, kuten hän oli kokenut yrittäessään kerätä varoja sortovuosina yleisen kansalaiskeräyksen aikana ja taas silloin, kun Ansaalle oli koottu sakkorahoja. Jälkimmäinen keräys oli vaikeaa ja Alkio kirjoitti Ansaalle:

»Paljon ei eteläpohjalaisin voi luottaa tällaisissa asioissa.»

Kuitenkin ajatus uuden lehden perustamisesta vähitellen kypsyi teon asteelle. Alkio ei ollut tyytyväinen pääkaupungissa ilmestyvään Päivälehteen, joka hänen mielestään »ei kiinnitä paljonkaan huomiota kansan syvien rivien menestyksestä huolehtimiseen». Alkio lakkasi jopa kokonaan kirjoittamasta lehteen, kun se julkaisi väkijuomailmoituksia, mutta kuitenkaan hän ei vielä ajatellut rikkoa välejään nuorsuomalaisten kanssa, joskin oli monissa asioissa oppositiossa.

Ansaan Pohjan Pojan avustajana hän yritti olla myös jonkin aikaa, mutta luopui tehtävistä myöhemmin, sillä hän oli Ansaan kanssa eri mieltä useissa lehden sisältöä koskevissa kysymyksissä. Vuoden 1906 alkupuolella (26.3.) hän ilmoittaa Ansaalle suunnittelevansa oman, nimenomaan maalaisväestölle tarkoitetun lehden perustamista. Pääosa tästä Alkion kirjeestä »hyvälle veljelle» Ossi Ansaalle kuuluu seuraavasti:

»Tällaisena aikana kehittyvät asiat nopeasti. Niinpä on minulla nyt Sinulle ihnoitettavana, että olen päättänyt ryhtyä yrittämään perustaa Vaasaan 3-päiväinen sanomalehti ajaakseni niitä aatteita ja harrastuksia, joita kanssani samoin ajattelevat pitävät oikeina ja ajettavina. Tällaisena aikana niitä on paljon sellaisia aatteita. Katson velvollisuudekseni asiasta ensimmäiseksi ilmoittaa Sinulle. Perusteita minun ei tarvinne enempi selitellä, ne ovat Sinulle ennestään tuttuja. Yritystä varten koetan saada toimeen osakeyhtiön; menestyksen toiveita on olemassa…

Aate oman lehden perustamisesta on minulle jo vanha. Kun Pohjalainen aikoinaan lakkautettiin tein päätöksen, että en ryhdy mihinkään lehtipuuhaan, ennenkuin Sinä olet uudelleen saanut oikeutesi. Sittemmin on pari kertaa, viimeksi toissa syksynä (1904), minulta kysytty, josko rupeaisin toimittamaan lehteä, jos perustettaisiin osakeyhtiö. En ole tahtonut. Vaan nyt katson, että Sinä olet saavuttanut oikeutesi, joten ei mikään nyt estä minua ryhtymästä toteuttamaan ajatustani. Miten se tulee ilmestymään, siitä en uskalla mitään ennustaa. Mutta sen näyttäköön tulevaisuus…

Toivon, ettei tämä seikka tule rikkomaan persoonallisia suhteitamme. Meille on kyllä molemmille tilaa toimia ja vaikuttaa aatteittemme puolesta. Meidänhän pitäisi jo olla siksi kypsyneitä, että mahdolliset poliittiset erimielisyydet eivät saata meitä persoonallisiksi vihamiehiksi. Olenkin asiasta siis, ennenkuin se mahdollisesti muuta tietä tulee julkisuuteen, tahtonut ilmoittaa Sinulle, ettei se tulisi minään yllätyksenä. Nimeksi olen lehdelle aikonut Ilkka.»

Ansaalta tuli vastaus tuota pikaa ilman sarvia ja hampaita:

»Ilmoituksesi Ilkan perustamisesta kummastuttaa minua aikeena sangen suuresti, vaikka helposti käsität että yrityksesi voi olla minulle haitallinen, kun hyvin tiedät, miten aineelliset vaikeudet ovat minua viime aikoina painaneet, ja meillä on liian ahdasta, neljä sanomalehteä ei voi enää kannattaa. Mutta mikä tuohon pakottaa? Mielipiteiden eroavaisuutta ei ainakaan ole. Olen valtiollisesti yhtä radikaali kuin Sinä ja yhteiskunnallisesti radikaalisempi. Voisit siis vallan hyvin julistaa aatteesi Pohjan Pojassa. Sinä voisit ajaa politiikkaa, joka Sinua miellyttää, minä, joka olen politiikkaan väsynyt, taasen kulttuuripuolta.

Niin pian kuin uusi eduskunta astuu toimeensa olet Sinä sen jäsen todennäköisesti hyvinkin pitkäksi ajaksi ja Helsinkiin sidottu aina suureksi osaksi vuotta. Ei ole hauska semmoinen eikä asialle hyödyllinen, sen olen minä kyllä saanut kokea.»

Ja kun tämä Ansaan mielestä ei vielä riittänyt, hän parin viikon kuluttua (13.4.1906) jatkoi nyt nuorsuomalaisen puolueen merkeissä:

»Olet tehnyt puolueelle huonon palveluksen ja tuskin hommaasi voinee pitää ystävyyden työnä minuakaan kohtaan; olisi käännyttävä yksin voimin suomettarelaisten kannattajaa (Vaasaa) vastaan.

Sen voinen puolueen ja kaiken järjen nimessä vaatia, ettet Sinä tai kannattajasi Pohjan Poikaa soimaisi, joka koko ajan on uskollisesti perustuslaillisuutta ja nuorsuomalaisuutta kannattanut.»

Tässä juuri Alkion mielestä vika olikin. Ansas oli liian yksipuolisesti ajanut perustuslaillisuutta ja unohtanut maalaiskansan asian. Tätä asiaa Alkio aikoi nyt Ilkassaan »ansaasta tai toisesta» välittämättä ryhtyä ajamaan. Aukusti Mukari on ollut muistavinaan, että Alkio ilmaisi ajatuksen jo 1901, kun hän sanoi, että sekä maalaisten oma puolue että lehti olisivat tarpeelliset.’

Vaikka Alkio toivoi »linnarauhaa» siitä ei tullut mitään. Ansas pahastui Alkion ilmoituksesta ja entisten ystävien kesken vaihdettiin monia kirpeitä sanoja. Mutta kun Alkio oli jo Mechelinin asettamassa perustuslakikomiteassa, johon hänet vuoden 1905 lopulla oli valittu, tottunut valvomaan vähäväkisten väestöryhmien etua, ja kun hän näki muutenkin maaseudun parhaillaan olevan heräämässä nuorisoseuraliikkeen, osuustoiminnan ja kansanvalistusaatteen merkeissä, hänellä yksinkertaisesti oli niin paljon omaa sanottavaa, että sitä varten tarvittiin oma lehti. Lisäksi Alkio juuri näihin aikoihin joutui ratkaisemaan kantansa sosialidemokratiaan.

Tärkeintä oli, että maakunnassa näytti olevan riittävästi samanmielisiä. Joskin Etelä-Pohjanmaalla enemmistö suomalaisista »porvareista» oli suomettarelaisia, oli maakunnassa kuitenkin myös melkoinen perustuslaillinen kanta erityisesti muutamissa järvialueen pitäjissä sekä Suupohjassa, mutta pienempinä ryhmittyminä oli perustuslaillisia muuallakin. Vallankin sortovuosina oli Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisessa aineksessa tulta, joka leimahteli suurlakon aikana ja osittain aikaisemminkin, »monelaisina railakkaina tekoina» (Leinonen). Tämän aineksen piirissä sai ajatus omasta lehdestä yhä enemmän tuulta, ja aina kun suunnitelmien toteuttamisesta tuli puhe, keskittyivät ajatukset Alkioon.

Tietenkin on Matti Klemettilä mainittava, joskaan tämän »Matti I:n» vuosisadan puolenvälin takaista tarinointia ei voitane ottaa täysin vakavalta kannalta. Aikanaan tämä vaasalainen kauppias oli kyllä puuhamies ja epäilemättä Ilkan perustamisessa mukana, mutta jo se, että totuutta rakastava Alkio kertoo lehti-idean, jopa julkaisun nimenkin itse keksineensä, vienee pohjan Klemettilän siltä väitteeltä, että hän muka keksi asian ja »pakotti epäilevän Alkion panemaan toimeksi». Klemettilä, jonka usko siihen, että hän oli Ilkan todellinen perustaja vahvistui vuosi vuodelta, puhui siis tässäkin »asian vierestä». Vielä 86-vuotiaana vanhuksena (1961) Klemettilä väitti itsepintaisesti, että hän oli Ilkan perustaja. Kertomuksensa mukaan hän äkkiä päätti: »Otan ja perustan uuden sanomalehden. Otin yhteyden Alkioon ja pyysin häntä toimittajaksi.»

Totuus on kuitenkin, että Alkio oli kauan tuuminut maaseuden asiaa ajavan lehden perustamista ja tämä vakaumus hänessä vahvistui Mechelinin komitean kokemusten yhteydessä talvella 1906. Alkio itse on muistellut että »kun eräs huomattava henkilö (Gebhard?) esitti minulle että ruvettaisiin perustamaan maalaispuoluetta kieltäydyin siitä jyrkästi, koska minua ei politiikka miellyttänyt.»

Hän jatkaa:

»Mutta niin kuohuva, yksilöjen tahtoa hallitseva oli tämä aikakausi, että jo kuukausi sen jälkeen, kun olin palannut kotiin komiteatöistä Helsingistä, perustimme muutamien ystävien kesken sanomalehden »Ilkka», joka ei alistunut minkään olemassaolevan puolueen lipunkantajaksi, vaan julkaisi itsenäisen ohjelman. Aluksi ajateltiin, että lehti saisi kokeeksi ilmestyä puoli vuotta, jotta saisimme siinä vapaasti sanoa mitä oli sydämillämme. Toisessa tapauksessa ajattelin, että antauduin lehden toimitukseen korkeintaan 5 vuodeksi, koska siinä ajassa otaksuin jo ehtivän perusteellisesti tyhjentää itseni.

Ilkka perustettiin ja minusta tuli vakinainen sanomalehdentoimittaja. Sellainen olen edelleenkin. En ole koskaan katunut tätä askeltani. Olen saanut verrattain vapaasti noudattaa aatteellisia vaistojani sitten kun ensikamppailuista selvittiin. Taloudellinen ponnistelu on ollut melkoisen suurta sitkeyttä kysyvä, mutta sellaiseen olin jo aikaisemmin tottunut niin, että selkäranka pysyi pystyssä vaikeinakin hetkinä aatteen tulevaisuuteen luottamuksen ja lujauskoisten aatetoverien avulla.

Katsokaahan, sanomalehtimies on pappi. Mutta toinen on tässäkin palkkapaimen, toinen sielunpaimen. Sanomalehdistön vaikutus nykyajan elämään, nimenomaan ihmisten sielunelämään, oikeudentuntoon ja moraaliin, on suurempi kuin — kirkon. Se pelottaa. Olkoon kirkon edustus, jota usein syyllä moitimme, miten heikko tahansa, — mutta meidän vaikutuksemme voi erinäisissä tapauksissa olla, ei vain heikko, vaan syvästi vahingollinenkin.

Me sanomalehtimiehet, me voimme jos meillä on aatteita, joita pidämme pyhinä, sekä korkea moraali, nostattaa kansakunnan lankeemuksistakin. Mutta jos meiltä näitä ominaisuuksia puuttuu ja tehtäväksemme jää vain laajan lukijakunnan usein pilatun maun tyydyttäminen, lopulta tähän raskaaseen ja vaikeaan tehtävään ei voida saadakaan muita kuin palkkapaimenia. Pilattu joukkomaku karkoittaa pois ne toiset.»

Alkio ei korostanut omaa keskeistä osuuttaan Ilkan synnyssä ylpeydestä vaan tietoisena siitä, että tämä askel, lehden perustaminen silloisissa oloissa oli ollut varsin arveluttava, ja juuri siksi hän tapansa mukaan halusi ottaa koko vastuun asiasta. Olihan luonnollista, että Alkiolla, joka oli toimitus- ja kustannusalaan jo pienemmissä mittasuhteissa perehtynyt, todella oli katkerien kokemustensa vuoksi omat taloudelliset ym. epäilyksensä lehtensä levikkiin ja kannatukseen nähden. Jos eivät Alkiota olleet tyydyttäneet lukuisten päkaupunkilehtien »edesvastuun tuntoa vailla olevat kirjoittajat», jotka repivät kiihkoisalla puoluemielellään kansaamme rikki, kuten Alkio Niilo Liakalle 2.1.1906 kirjoitti, vielä enemmän häntä kiihdytti oman maakunnan edesvastuuton tai kannassaan häilyvä lehdistö.

Kustaa Hautamäki kirjoittaa näistä motiiveista 1936:

»Ei ymmärretty silloin jo huomattavassa määrässä herännyttä maalaiskannalta katselevaa uudistussuuntaa, vaan edistysmieliset kirjoitukset saivat paikkansa paperikorissa tai korkeintaan jossakin lehden takalaidassa.»

Kun samoin tapahtui pääkaupunkilaislehdistössä, oli tyytymättömyys yleinen ja — Hautamäki jatkaa — »syntyi ajatus saada sellainen lehti, jossa maalaiskansa pääsisi vapaasti vallitsevaksi. Ehtona oli vain se, että jos kirjailija Alkio saadaan lehden toimittajaksi». Tämäkin lausunto viittaa siihen, että Alkio ryhtyessään Ilkkaa toimittamaan toteutti varsin yleisen toivomuksen samoin ajattelevien piirissä, ja tätä tukea hän tarvitsikjn ryhtyessään uskaliaaseen hankkeeseensa.

Alkio tapasi samoihin aikoihin kun kirjoitti Ansaalle »maaliskuun kirjeensä» (1906) Vaasassa jalasjärveläisen Mikko Luopajärven, jonka hyvin tunsi innokkaana nuorisoseuramiehenä. Luopajärvi innostui heti lehtiasiasta. Todennäköisesti sitten mentiin Matti Klemettilän konttoriin missä lehtihanke päätettiin toteuttaa. Santeri Alkion »aisapariksi» Ilkan alkuvaiheessa ruvennut Mikko Luopajärvi oli 1871 syntynyt jalasjärveläinen maanviljelijä ja hän suoritti Massa tosi uhrautuvaa työtä. Luopajärvi oli varhaisista vuosistaan asti ollut innokas nuorisoseuramies.

Hän oli käynyt kansakoulun ja suorittanut kansanopiston kurssin, mutta Alkion tavoin hän jatkuvasti täydensi tietojaan. Mm. hän hankki kotiinsa likimain kaikki saatavissa olevat suomenkieliset teokset. Kotipitäjässään Jalasjärvellä hänet valittiin moniin luottamustoimiin ja hän tuli aivan nuorena kunnallislautakunnan esimieheksi. Hän oli monet vuodet Jalasjärven nuorisoseuran puheenjohtajana ja maakunnallisen nuorisoseuran johtokunnan jäsen.

Luopajärvi oli erittäin lahjakas puhuja ja nimenomaan väittelijänä tunnettu. »Ilman koulusivistystä, tavallisen talonpoikaiskasvatuksen saaneena hän (sittemmin) älynsä ja kykynsä avulla pystyi täyttämään hallitustehtävät tavalla, jossa vain hyvin harva samalla koulusivistystasolla oleva pystynee kilpailemaan», Artturi Leinonen todistaa.

Luopajärvi tuli Ilkkaan lehtiosuuskunnan puheenjohtajaksi 1907, itse asiassa ensimmäiseksi taloudenhoitajaksi, jona toimi 1907-10. Vaivojaan säästämättä hän teki työtä Ilkan hyväksi, asettipa lehden alkuaikojen taistelussa takauspaperille koko omaisuutensa. Mihin Luopajärvi maalaisliiton luottamusmiehenä lähetettiinkin, varmaa oli, ettei hän livistellyt.

Vallan tavallisia miehiä ei Alkiolla siis ollutkaan apunaan kun Ilkan alkutaipaleelle lähdettiin. Perustava kokous pidettiin Seinäjoella Korkosen majatalossa.

Kokouksen pöytäkirjasta havaitaan, sekä Santeri Alkion keskeinen asema suunnitelmissa että innostus, jonka vallassa varsinkin Laihian lisäksi Lapuan jokilaaksosta ja järviseudulta lähdettiin liikkeelle vielä sangen epävarmoille vesille. On näet todettava, ettei Alkio tällöin itsekään aivan varmasti tiennyt, mihin poliittiseen kenttään hän sijoittaisi lehtensä. Se vain oli selvää, että lehdessä piti ensisijaisesti pohtia maaseudun ongelmia. Ja kun taistelu »talonpojan sielusta» alkoi, oli kovin kiista käytävä yhä marxilaisemmiksi muuttuneiden sosialistien kanssa, joita Alkio nyt avoimesti syytti maalaisväestön harhauttamisesta. Sosialictit olivat päätyneet Alkion mielestä umpikujaan siksi että olivat yrittäneet soveltaa teorioitaan liian kirjaimellisesti Suomen oloihin. Yhteiskuntaa uudistettaessa oli sentään otettava huomioon mm. ilmastolliset ja paikalliset seikat. Taistelua käytiin katkerasti nimenomaan torpparikysymyksen yhteydessä. Torpparien suurilukuisuus — n. 70 000 vuokratilallista — oli tietenkin merkittävä uuden yksikamarisen eduskunnan vaaleissa. Maaseudun vähäväkisten kannatuksesta taistellessaan sosialistit yrittivät väittää, että Alkio oli haihattelija. Alkion kanta sosialisteihin kiristyi vuorostaan sitä mukaa kun näiden ohjelma kärjistyi.

Alkion kanta Suomen ruotsalaisiin ja »kapitalistisiin» suomettarelaisiin nähden oli myös selvästi kielteinen, eikä häntä enää tyydyttänyt nuorsuomalaistenkaan »kaupunkilaishenkinen» ohjelma. Itse asiassa Alkio vielä suurlakon aikoihin oli poliittisesti varsin koditon, etenkin kun nuorsuomalaisiin, joihin hän lähinnä oli kuulunut, liittyi yhä enemmän säätyläisten yläluokkaa ja puolue alkoi lähentyä ruotsalaisia. »Viikinkien» politiikan tavoitteena taas oli Alkion mielestä pelkästään saavutettujen asemien puolustaminen ja kaikkien muutoksiin pyrkivien aloitteiden tyrmääminen. Maaseudulla oli tämän lisäksi selvästi havaittu poliittisen elämän jokseenkin täydellinen keskittyminen Helsinkiin ja tätä pääkaupunkikeskeisyyttä vieroksuttiin päätösten teossa ym. Alkio oli jo itse joutunut toteamaan, miten suuri ero kaupungin ja maaseudun elämämnenossa oli. Hän päätyi toteamaan, että maaseutuväestön oli monissa kysymyksissä asetuttava kaupunkilaisia vastaan, olivat nämä sitten »kapitalisteja, sosialisteja tai byrokraatteja».

Tämä oli Alkiolla selviö, kun hän lähti Ilkkansa kanssa liikkeelle. Sen sijaan Alkio rupesi epäilemään, kuten hän vielä syyskuussa 1906 ilmoitti mm. Otto Karhille, ettei maalaispuolueella ollut elinmahdollisuuksia, koska siltä puuttui eteviä johtajia. Alkio ei ollut itserakas. Sitä paitsi jos yritettäisiin järjestyä puhtaasti agraariselle pohjalle, saattoi valta luisua »maapatruunain ja kuntain johtomiesten käsiin», jolloin aate kansallisesta uudistuspuolueesta vietäisiin karille. Siksi Alkion mielessä vielä väikkyi tuo toinen vaihtoehto: pyrkiä enemmistöksi jonkin edistysmielisen puolueen riveissä. Vasta jos tällainen vaihtoehto epäonnistuisi, olisi luotava koko maata käsittävä itsenäinen maalaispuolue. Tässä yhteydessä ei käsitellä enempää maalaisliiton syntyvaiheita. On tahdottu vain osoittaa, että Ilkan perustaminen oli likimain riippumaton puolueasiasta.

Tässäkin Alkio pyrki laajempiin tavoitteisiin kuin jonkin puolueen enemmistövaltaan. Maaseutua oli parhaalla mahdollisella tavalla puolustettava ja tärkeintä oli nyt saada asiaa ajava lehti jalkeille.

Ilkan alkuajat

Varsin eloisasti Santeri Alkio kuvaa Ilkan 15-vuotisnumerossa (1921) lehtensä liikkeelle lähtöä:

»Aloimme — kuten usein aletaan — tyhjästä. Ei ollut ostettavissa vanhaa kirjapainoa, jollaisesta usein saadaan huokeammalla hyvinkin täydellinen, joskin enemmän tai vähemmän kulunut koneisto, kirjaimisto ym. Emme liioin valloittaneet vanhaa sanomalehteä, jolta olisi voitu valmista maaperää periä. Ilkan ajama aatekin oli uusi, jolle kannattajat olivat alusta valloitettava, herätettävä vanhain maailmankatsomusten iltaunesta. Raha-arvon aikakausi oli 15 vuotta sitten nuukempi kuin nykyään. Varsinkin oli se sitä talonpojille ja pienviljelijöille joiden keskuudesta Ilkan taloudellinenkin tuki tarkoitettiin pääasiallisesti etsiä. Siksi ei uskallettu tarjottavien osuuksien määräksi asettaa 10 markkaa enempää.

Kun Ilkka perustettiin, ei se tunnustanut aluksi mitään puoluesuuntaa. Se lähti nuorsuomalaiselta pohjalta, mutta tämän puolueen jo silloisen hajanaisuuden vuoksi ilmottautui Ilkka ’puoluepakolaisten’ äänenkannattajaksi, asettaen maaseudun harrastukset johtaviksi periaatteikseen. Näin uudelta pohjalta alkaen oli luonnollista, että taloudellinen kannatuskin jäi varsin niukaksi. Ensimmäisten neljän vuoden aikana kertyi osuuspääomaa noin 8 000 mk, jolla ei voitu yhdenkään vuoden tappioita korvata. Useampaan kertaan yritettiin uudestaan, joten v:n 1919 loppuun mennessä oli koossa 20 000 markan osuuspääoma.

Sellaisella pääomalla oli täytynyt suorittaa se taistelu, mikä oli tullut Ilkan osaksi. Kun tilauksista, ilmoituksista ja kirjapainotöistä yhä kasvavat saatavat kohosivat muutaman vuoden toiminnan jälkeen paljon suurempiin määriin, kun oli ostettava kirjapaino ja se aikanaan maksettava sekä pidettävä melkoista paperivarastoa, huomaa helposti, miten riittämätön käyttörahastomme oli. Sitä oli lainavaroilla täydennettävä.

Tässä tulen lukuni siihen kohtaan, jossa otan lakin päästäni niiden muutamain, nimeltään kunkin muistamani miehen kunniaksi, jotka kertaakaan kieltämättä ovat takaajina Ilkan tarvitsemiin lainoihin täysipainoista luottoansa antaneet. Muistan myöskin muutamia, jotka ovat joskus osoittaneet pyytämään vekseliin ’nimeä muiltakin’, tahi ovat halunneet ’sitä lajia sitoumuksista yleensä’ pysytellä erossa Mutta tällaisia ei meidän ole tarvinnut usein puhutella. Kerran kieltäytynyttä ei ole koskaan uudestaan vaivattu.

Kun tässä valossa kiinnittää huomiota siihen, että näiden varsinaisten tukimiestemme nimet ovat joskus olleet kiinni niin lujassa, että onnettomuuden sattuessa olisivat takaajavararikot olleet kysymyksessä, niin huomaa miten lujalla otteella eturivin taistelijamme ovat ottaneet Ilkan asian omakseen.

Lisättäköön tähän, että pankkien luotto oli alkuvuosina niin epäilevä, että vekseleissä ei läheskään aina saanut ollenkaan näkyä Osuuskunta Ilkan nimeä, että 1 000 — 1 500 mk:n vekselien kanssa saatiin vapista pankkiherrain arvioimisaikana. — Kun samaan aikaan liikemaailma harjoitti Ilkkaan nähden järjestelmällistä, periaatteellista ilmoituslakkoa lehden osuustoiminnallisen ja talonpoikaiskiihoituksen vuoksi.»

Tämä oli havaittavissa jo näytenunteroista. Ensimmäinen numero ilmestyi samassa kuussa, jolloin mainittu perustava kokous pidettiin eli huhtikuun 20. päivänä 1906. Se oli kuusisivuinen ja käsitti A- ja B-numeron. Tärkein uutinen oli se, että Sanomalehti-Osuuskunta Ilkka oli perustettu 1.4.1906. Osuuskunta aikoi siis ruveta julkaisemaan Ilkka-nimistä lehteä Vaasassa heinäkuun 1. päivästä lähtien. Oma kirjapaino perustettaisiin heti, kun »asianhaarat» sen sallivat.

Lehden alkava Alkion kirjoitus ilmaisee selvästi, mitkä nuo »asianhaarat» olivat. Kurrtminkin oli näytenumeroon saatu yllättävän runsaasti ilmoituksia, 600 markan edestä. Mutta näytenumero herätti pääilmoittajissa, vaasalaisissa kauppiaissa, sellaisen reaktion, että heistä yksi huudahti; »Ilkka se on pahempi kuin Työmies!» Mitä siis Santeri Alkio kirjoitti »avaussanoissaan»?

Hänen ohjelmakirjoituksena on varsin selventävä, käsitti kolmanneksen lehden sisällöstä ja siinä sanotaan mm.:

»Meistä näyttää, että tärkein, lähimmässä tulevaisuudessa ratkaisua vaativa kysymyksemme on syvien rivien taloudellisten ja yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen perinpohjainen uusiminen, myöskin valtiolliselta näkökannalta katsoen. Näin ollen pidämme suorastaan uskallettuna ajatellakaan maalaiskansan keskuudessa jatkuvaa jyrkkää puoluejakoa viime vuotisten valtiollisten erimielisyyksien pohjalla.»

Sitten seuraa lehden laadun ja luonteen yksityiskohtaisempi selvittely:

»Tämä lehti ei aio esiintyä värittömänä sovinnon hierojana, vaan aikoo voimansa mukaan käydä taisteluun niiden aatteiden puolesta, joita se pitää oikeina. Sanomalehdelle yleensä asetamme suuren siveellisen edesvastuun sinä, millä tavalla se asiaansa ajaa, joten tämä käsitys tulee ratkaisevasti vaikuttamaan lehden esiintymistapaan.»

Tämän jälkeen puhutaan varsinaisista ohjelmakohdista, joihin jo on sisällytetty monet sittemmin maalaisliiton ohjelmassa esiintyvät asiat:

»Kaikkia kansallisia ja valtiollisia oikeuksiamme sortavia tarkoituksia vastaan asetumme järkähtämättömästi vastustavalle kannalle. Suomenkielelle vaadimme täydellisesti hallitsevan pääkielen aseman tässä maassa, ruotsinkielisen kansan etuja ja oikeuksia silti sortamatta. Syvien rivien taloudellisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen aseman täydellisen parantamisen vaatimus määrää kantamme näitä seikkoja koskevissa kysymyksissä. Osuustoiminta-aatteen edistäminen, selvittäminen ja sovelluttaminen paikallisiin oloihin on tärkeimpiä harrastuksiamme. Maataloudellisten ja kansallistaloudellisten kysymysten käytännöllinen pohtiminen. Maalaisväestön luotto-olojen uudistaminen kauppapankeista riippumattomalle kannalle. Kaikenlaisen elinkeino-ammattiopetuksen, kansanopetuksen ja itsekasvatusaatteen edistäminen, sekä halun synnyttäminen itsenäiseen yritteliäisyyteen.»

Edelleen mainitaan kunnalliselämän uudistaminen, terveydenhoitoasiat, nuorisoseura- ja raittiusasia, jonka jälkeen seuraa yleisiä periaatteita:

»Maaomaisuus on kaikesta erikoisverotuksesta vapautettava; maanvuokralaki kokonaan uusittava. Verotustapa kokonaan uudistettava. Väkijuomain kieltolaki säädettävä. — Perinpohjainen uudistus koulujen alalla toimeenpantava siihen suuntaan että opetuslaitokset yleensä järjestetään koko kansan hyötyä ja tarpeita silmälläpitäen. — Täydellinen uskon, ajatuksen, puheen ja kokoontumisen vapaus on aikaan saatava. — Valtio ja kirkko ovat toisistaan erotettava ym.»

Ohjelmakirjoituksen päätteeksi Alkio lausuu:

»Rakastamme uusia aatteita. Mutta asetamme nekin, samoin kuin vanhatkin aatteet, kansalaisten terveen järjen arvosteltaviksi. ’Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on.’ Vapaamielisyytemme ei siis sisällä kaiken vanhan tuomitsemista, enempää kuin asettuisimme kannattamaan sellaisia vapauden vaatimuksiakaan, jotka esiintyen loiskasveina kehityksen puun rungossa, imevät elonmehuaan villin kurittomuuden sokeasta ihailusta. — Tämän kaikessa ylimalkaisuudessaan asetamme ohjelman pohjaksi sille lehdelle, jonka näytenumero tässä yleisölle esitetään. »

Tämä radikaali ja maaseutuhenkinen ohjelma tuli vähäisin poikkeamin — tärkein niistä oli kysymys valtion ja kirkon erosta, jossa kysymyksessä Alkio joutui taipumaan — myöhemmin perustettavan maalaisliiton ohjelmarungoksi. Ilkkalehdestä piti tuleman maaseudun, nimenomaan talonpoikaiston äänenkannattaja puhtaasti kansanvaltaisella linjalla, kuten Alkio eräälle ystävälleen asiaa selvitti ja sanoi edelleen, että maalaisväestö oli saanut tanssia kaupunkilaisjohtajien pillin mukaan, mutta nyt oli saatava aikaan muutos ja siksi perustettaisiin oma lehti.

Alkio pelkäsi, etteivät vaasalaiset ilmoittaisi lehdessä, koska niin monessa muodossa — mm. osuustoimintakysymyksessä — tultaisiin olemaan eri mieltä ilmoittajien kanssa. Pelko osoittautui aiheelliseksi varsinkin kun llkkaan sijoittui muitakin herättäväksi tarkoittavia kirjoituksia. Joissakin esim. huomautettiin, että maaseudun asukkaat eivät keskinäisessä kinastelussaan huomaa, kuinka kaupunkilaiset vetävät heitä nenästä jne. Monet kaupunkilaiset todella kauhistuivat Ilkan näytenumeron sävyä.

Mutta luonnollista oli, etteivät kilpailevat lehdet liioin Ilkan päätä silitelleet. Esimerkiksi nimimerkki »Maalainen» Vaasa-lehdessä valitti sitä sortoa, jonka alaiseksi mainittu lehti oli joutunut. Kun näet pomot perustivat toisen suomenkielisen lehden nimeltä »Pohjan Poika», joka oli tukehtumaisillaan vaasalaisten viikinkien ja heidän häntyriensä ilmoituksiin, oli nyt ryhdytty toisella keinolla vaikeuttamaan Vaasa-lehden toimintaa:

»— ilmestyi uusi tulokas, ei vähäisenä lapsukaisena, vaan kuusisivuisena seitsenpalstaisena ruotsalaisten ilmoitusten tukemana kansanvaltaisuuden kaapuun kääriytyneenä uroona. Ja niinhän pitää esiintyäkin sen, joka aikoo lähteä maita ja kansoja valloittamaan vaasalaisten ruotsalaisten porvarien ilmoituksilla. Uuden tulokkaan ohjelma on ensi katsomalla lavea ja paljon lupaava, mutta tarkemmin silmäiltynä ei sisällä mitään, jota eivät kansallismieliset lehdet ja mm. ’Vaasa’ jo aikoja ennen olisi ohjelmassaan ajaneet.»

Vaasa-lehden tuntema kärttyisyys oli kääritty Alkiolle osoitettujen letkausten kaapuun. Lehden kirjoituksessa 3.5.1906 sanottiin ilon ruotsalaislehdissä olevan suuren. »Kun eteläpohjalaiset eivät menneet Ansaan, Pohjan Pojan ansaan, niin jollakin uudella alkiolla on taas yritettävä», kirjoitettiin. Perusteena tähän ilkeään syytökseen olivat nuo lukuisat kaupunki-ilmoitukset Ilkan näytenumerossa. Kaikkiaan 64 ilmoituksesta vain 14 oli maaseudulta, useimmat niistä Laihialta.

Vapaa Sana sivuutti Ilkan näytenumeron ilman kommentteja. Kenties syynä oli se, että ennen Ilkan näytenumeron ilmestymistä siitä ilmoitettiin Vapaan Sanan etusivulla. Helsingin Sanomat ilmoitti asiasta pikku-uutisena, aatetoveri »Talonpojan lehti» näyttää — ihme kyllä — sivuuttaneen asian vaikenemalla.

Mikään »sensaatio» ei Ilkan näytenumero täten ollut. Näyttää siltä, ettei ilmestymislupaakaan ollut vielä saatu, koska ensimmäisessä näytenumerossa ilmoitettiin lehden alkavan ilmestyä heinäkuun alusta »jos asianomainen lupa saadaan». Toisessa näytenumerossa, joka ilmestyi kesäkuun 8. päivänä 1906 ilmoitettiin lupa saaduksi ja lisäksi että lehden toimisto ja konttori olivat nyt Vaasanpuistikko 28:ssa Vaasassa. Lehdellä oli myös yksi puhelin ja numero oli 203. Täydellä syyllä on sanottu, että juuri puhelin on tehnyt mahdolliseksi nykyaikaisen sanomalehden. Ja puhelimen ääressä Ilkkaakin paljon toimitettiin, varsinkin kun sen päätoimittaja vuosikaudet oli eduskunnassa, joskin hän silti ohjasi Helsingistä käsin Ilkan toimintaa kuin ainakin kenraali kaukaisesta päämajastaan.

Toisen näytenumeron pääkirjoitus koski sitä suurta muutosta, mikä maamme hallinnossa oli tapahtumassa. »Suuri historiallinen tapahtuma» -otsikolla Alkio selosti yksikamarisen eduskunnan merkitystä mm.:

»Täällä Suomessa on tapahtunut jotakin suurta. Historian pyörä on kiertokulussa tehnyt suuren kulman. Suomen säädyt ovat luopuneet etuoikeudestaan säätää lakia Suomen kansalle. Muualla on tällainen uudistus vaatinut väkivaltaisia vallankumouksia, täällä tapahtui se rauhallisesti. Miljoonat kansalaiset ovat saaneet oikeuden vaikuttaa lainlaadintaan. Naiset ovat samalla sysäyksellä kohotetut miesten kanssa tasa-arvoon.»

Kun tämä suuri uudistus tapahtui juuri samoihin aikoihin kun Snellmanin syntymästä oli kulunut 100 vuotta, sai Alkio tilaisuuden tarkastella tapahtunutta laajemmassa historiallisessa perspektiivissä. Näin hän mm. kirjoitti:

»Säädyt nukkuivat — valtiomahti tyytyi siihen itsevaltiuden periaatteita noudattavaan virkavaltaiseen hallitukseen, joka täällä oli – – – vanhastaan tuttu jo Ruotsin vallan ajalta. Maata hallittiin keisarillisella sanalla, hallinnollisilla julistuksilla ja virkavallalla. Aateli enempää kuin papistokaan eivät kaivanneet eduskunnan koolle kutsumista, sillä heidän elämänsä oli turvattu vanhoilla etuoikeuksilla – – -, joihin hallinnollinen mielivalta ei aikonutkaan koskea. Porvari ja talonpoika elivät patriarkaalista elämää täydellisesti syrjäytettynä kaikesta valtiollisesta vaikutuksesta, paitsi milloin heitä, varsinkin talonpoikia, tarvittiin johonkin lähetystöön näyttelemään – – -.

Uusi kansaneduskunta tulee työskentelemään osaltaan aikana, jolloin taloudellinen ja yhteiskunnallinen elämä tulee murtamaan itselleen uusia, puhtaasti syvien rivien etuja tarkoittavia uria. Tämän taloudellisen itsetunnon ensimmäisenä valmistuksen saamme pitää kansallisen itsetunnon heräämistä. Tämä uusi herätys edellyttää vastaisilta edusmiehiltä voimia jotka uskaltavat seisoa horjumatta oikeuden edessä kumartelematta enempää kruunupäitten mahtimiesten kuin ryysyniekkojenkaan edessä.»

Nyt oli Alkion mielestä uuden eduskunnan tehtävänä nimenomaan syvien rivien etujen ajaminen. Tässä niin kuin muussakin asiassa tultaisiin Alkion näkemyksen mukaan Suomen eduskunnan puuhia seuraamaan koko maailmassa suurella mielenkiinnolla, sillä kaikkialla on pyrkimys äänioikeuden laajentamiseen ja Suomessa oltiin tässä suhteessa ensimmäisinä kulkemassa kohti suurta uudistusta.

Lopuksi Alkio sanoi:

»Riippuu itsestämme tullaanko Suomen vapaamielistä ja kansanvaltaista eduskuntajärjestelmää pitämään muualla varoittavana vaiko noudattamista ansaitsevana esimerkkinä. Asema siis meitä syvästi velvoittaa, ei vain oman kansan vaan koko sivistyneen maailman edessä. Kaikilla niillä, jotka ovat taistelleet kansanvallan puolesta tässä maassa, on siis tällä hetkellä vakavia syitä huolehtia myös siitä, että voimme edesvastuuntunteemme kohottaa hetken aseman tasalle.»

Ilkan näytenumero sisälsi myös uutisen Vaasan läänin uuden kuvernöörin nimittämisestä. Kirjoituksessa ei haluttu moittia kenraali Kasten de Pontia, mutta pahoiteltiin sitä, ettei kansan ääntä ollut kuultu, vaikka useissa kansalaiskokouksissa ja lähetystöjen kautta oli hallitukselle esitetty toivomus, että »tämän läänin maaherraksi nimitettäisiin maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim». Tähän asiaan Alkio vielä myöhemminkin palasi.

Lisäksi kirjoitettiin toisessa näytenumerossa osuuskauppaliikkeen puolesta, esiintyipä tässä ensi kerran Alkion nimimerkki »Tervatamppi». Tätä nimimerkkiä Alkio sitten käytti vuosikymmenet Ilkan alakertapakinoissaan, joiden pysyvänä otsikkona oli »katsaus maailman menoon». Ensimmäisellä kerralla »Tervatamppi» kirjoitti kokoontumislaki-ehdotuksesta sekä puolueitten nimenmuutoksista.

Ruotsalainen puolue mm. oli ottanut »Ruotsalaisen kansanpuolueen» (Svenska folkpartiet) nimen. Kulttuuria edusti näytenumerossa nimimerkki »Juhon» (Juho Hollo) alakerrassa julkaisema artikkeli »Musiikkitaiteesta». Kirjoituksella pyrittiin vaikuttamaan elvyttävästi kansanmusiikin harrastamiseen, missä nuorisoseurojen tulisi kulkea tiennäyttäjänä. Näinhän oli jo suureksi osaksi Alkion toimesta tapahtunutkin. Ilkan »toisessa tulemisessa» tarkasteltiin lisäksi ajankohtaista nimien suomalaistamisasiaa.

Ilmoituksia oli tässä numerossa melkoisesti, edelleen pääasiassa vaasalaisilta liikkeiltä ja pankeilta, mutta myös maaseudulta, suhteellisesti enemmän kuin muissa Vaasan kaupungin lehdissä. Ilkan tilaushinnaksi ilmoitettiin 5 mk, mikä oli sama kuin Vaasan ja Vapaan Sanan tilaushinta.13

Ensimmäisen varsinaisen ilmestymispäivän, heinäkuun 3:n numeroa lähetettiin vielä ilmaiseksi ympäri Etelä-Pohjanmaata ja huomautettiin lukijakunnalle, että lehti tulisi ajamaan taloudellisten, yhteiskunnallisten ja valtiollisten uudistusten asiaa silmälläpitäen vähäväkisten ja nimenomaan maalaiskansan etuja. Optimistisesti päätteli Alkio:

»Kun Ilkka tänään lähtee nykyiselle elämän taipaleelle pyytää se tervehtiä lukijakuntaansa vaatimattomana uuden ajan aamunairueena, jonka on synnyttänyt vapautuvan Suomen vapauttava kevät. Lehteä kannattaa nostattava ajatus saada olla mukana palvelemassa niitä suuria tarkoitusperiä, joita nyt elettävä ajankohta luo ja viittoo. Asiamme kohtalosta olemme varmat, se voittaa! Lehtemme kohtalosta emme ole varmat, mutta se ei olekaan pääasia.»

Viimeisessä lauseessa ilmenevä varovaisuus johtui entisistä kokemuksista, Samoin näkyy Alkion kouliintunut toimittajanote jo alkuaikojen Ilkan keskeisissä kirjoituksissa ja muissakin lehteä koskevissa toimenpiteissä. Alkion kokemuksista kaupan alallakin lienee ollut hyötyä mm. lehden ilmoitushankinnoissa ja mainonnassa. Kovin kireästi eivät muut paikallislehdetkään enää myöhemmin näytä suhtautuneen kilpailijaansa, vaikka niiden suhtautumistapaa vielä Ilkan alkunumeroissa valitettiin. Tosin kyllä »Vaasa» yritti parhaansa kaataakseen kilpailijan jo alkuunsa.

Lehden liikkeellelähtö tapahtui mitä vaatimattomimmissa merkeissä. Eihän ollut omaa kirjapainoakaan, mutta kun Alkio ja Klemettilä olivat saaneet perustavassa kokouksessa valtuudet sopia jonkin kirjapainon kanssa lehden painattamisesta, sopimus saatiin aikaan vaasalaisen Antti Hautalan, kylläkin häikäilemättömän yrittäjän, kanssa. Hänen kirjapainossaan Ilkkaa painettiin lähes vuoden verran.

Vaikeanlainen liiketuttava Hautala ainakin Ilkalle oli, kuten Alkion ja Luopajärven kirjeenvaihto osoittaa. Alkio kirjoittaa mm. 11.3.1908, että edellisen vuoden tappio johtui osin siitäkin, että »alkupuolen vuotta olimme Hautalan nylettävinä». Oma kirjapaino saatiin kesän alussa 1907, niin että ensimmäinen omassa kirjapainossa painettu Ilkka ilmestyi kesäkuun 8. päivänä 1907. Kun samalla Hautalan kanssa juonitteleva faktori Miettinen oli hakeutunut pois, tuli tilalle faktori Bange. Hän oli rehti mies, johon Alkio oli tyytyväinen.

Alkuvaikeuksiin kuului tietysti alituinen riesa, rahapula. Juuri talouden vahvistamiseksi oli perustettu Osuuskunta Ilkka, jonka »tarkoituksena oli etupäässä kustantaa sanomalehteä, joka ajaisi niitä uudistavia maailmankatsomuksia, jotka perustajain mieliä lämmittävät». Osuuskunnan osuusmaksuksi määrätyn 10 markan jäsenmaksun lisäksi oli voimassa yhtä suuri lisämaksuvelvollisuus. Näiden osuuksien hankinta jäi nimenomaan niiden 24 asiamiehen tehtäväksi, jotka valittiin yhtä monelle paikkakunnalle.

Erään tavallaan merkittävän asiamiehen Ilkka sai Matti Sippolasta, joka impulsiviseen tapaansa innostui Ilkasta kovasti. Joulukuussa 1906 hän lupasi Ilkan numeroita mukanaan lähteä »Isonkyrön Untamalaan ja Lehmäjoelle, Ylihärmään ja sieltä – – – vaikka maailman ääriin», minne vain Alkio tahtoi.

Innokkaita asiannehiä kyllä tarvittiin, sillä kun Osuuskunta Ilkka oli perustettu, osoittautui, ettei osuuksien myynti ollut helppoa. Vielä 1908 maaliskuussa Alkio valitti, että

»se on maalaisliiton heikoin puoli, että meidän toverit eivät olleet vielä tottuneet uhraamaan mitään. Kyllä ne vielä uhraavatkin. Ja Etelä-Pohjanmaan maalaisliittolaisten pitää kyetä pitämään pystyssä lehtensä, koska kustannukset siitä ovat pienemmät kuin muiden suomalaisten lehtien».

Suurimmat levikki- ja kannatusmaksujen hankintavaikeudet kohdattiin Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä, mm. Ilkan sanomalle alttiilla, mutta ylen köyhällä järviseudulla. Helppoa ei osuuksien myynti ollut oikeastaan missään, vaan Ilkka sai taistella jatkuvissa rahavaikeuksissa. Vekselikierteet jatkuivat kauan, ja ahdistivat päätoimittajaa suuresti.

Näytenumerot toimitti Santeri Alkio yksinään, paitsi että rouva Anna Alkio auttoi häntä kykynsä mukaan. Paavo Alkio on sekä kuulemansa mukaan että muistikuviensa valossa kuvannut Ilkan alkuaikoja pieninä palasina seuraavasti:

»Santeri Alkion kodin puutarhassa heinäkuun 1 päivänä 1906 vietettiin pieni juhlahetki, kuten säilynyt valokuva vielä muistuttaa. — Se on usein julkaistu Ilkan merkkipäivinä. Kuvassa Matti Klemettilä ja Alkio seisovat vastakkain ja Klemettilä ojentaa Alkiolle kynänvartta. Tämä kynänvarsi oli mustaksi lakattu ja sitä kiersi hopeinen nauha, jossa oli kirjoitus: Lakia lykkää, oikeutta osoita, kansanvaltaa vartuta. Santeri Alkiolle 19 1/7 06 M.K. — Sanat sattuivat kohdalleen. Ne kuvannevat hyvin sitä ohjelmaa, jota Santeri Alkio elämässään, myös sanomalehtimiehenä ja poliitikkona seurasi.»

Paavo Alkio muistelee myös Ilkan ensimmäistä huoneistoa, jonne päätoimittajan ja aluksi ainoan toimittajan askeleet johtivat. Joka toinen päivä hän matkasi Laihian ja Vaasan väliä. Vaasassahan oli kirjapaino ja yhteydet muuhun maailmaan olivat sieltä paremmat kuin Laihialta. Paavo Alkio kertoo:

»Ilkan vanhasta huoneistosta, josta ei talvisodan pommitusten jälkeen ole enää jäljellä mitään, ovat mieleeni jääneet huoneitten tummat tapetit. Sellaiset kai olivat muodissa siihen aikaan. Isällä oli siellä oma huone, jossa oli kulunut nahkasohva, sellainen divaani, pari tuolia ja tietenkin kirjoituspöytä. Kirjoituspöydän oikeanpuoleisessa ylälaatikossa oli aina karamellipussi. Se oli minun kannaltani tärkein yksityiskohta koko huoneessa.»

Kun Ilkka kymmenkunta vuotta myöhemmin muutti uuteen omaan taloonsa, oli Paavo jo varttunut koulupoika. Isän »kiertokulku» vain jatkui. Lehden asioita ei suinkaan sopinut jättää Vaasaan ja mennä kotiin lepäämään. »Ilkan elämä kiinnitti minut sen elämään. Siitä ei ollut mahdollinen erota, vaikka olisi halunnutkin. Kohtalo on sittemmin kytkenyt Ilkan ja minut yhteen tähän päivään asti», Santeri Alkio pari vuosikymmentä myöhemmin kirjoitti.

Mikko Luopajärvi ja Matti Klemettilä koettivat aluksi touhuta mukana taloudenhoitajina, mutta Alkio joutui silti tekemään kaikki taloudelliset ratkaisut. Sitten otti »kolmas perustaja» Matti Klemettilä Ilkan vekselit joksikin aikaa hoitoonsa. Mutta jo kesäkuun alussa 1907 Klemettilä luopui ja ilmoitti Alkiolle syyn: »Kun Hautalalle oltiin velkaa, rahaa kassassa vain jokin markka, Yhdyspankin vastausta lainapyyntöön ei ollut kuulunut». Tämän vuoksi »summa on vain se, että asema on niin epätoivoinen kuin olla saattaa. Jos vielä olisi käsissä tammikuu 1907, niin minä olisin ensimmäinen kuuppajuttamaan koko Ilkan homman hautaan ja siellä se taitaisi pysyä.» Klemettilä lähti ja hänen yhteytensä Alkioon näyttävät lähes kokonaan katkenneen. Alkio jatkoi Ilkassaan oman, kolmannen tien suuntaansa, Klemettilä jäi nuorsuomalaisten leiriin ja syrjäytyi piankin lähes kokonaan julkisesta politiikasta. Nuorisoseuroja hän kyllä myöhemminkin muisti vähäisellä lahjoituksellaan.

Pari vuotta ennen kuolemaansa (1928) Alkio vakuutti ettei koskaan ollut katunut Ilkan »isäksi» ryhtymistä. Ilkka tuotti paljon huolta, mutta siitä tuli Alkiolle rakas lapsi ja ajan mittaan se sai yhä voimakkaampaa kannatusta maalaiskansaltakin, kuten lukuisat kirjeet ja lähetetyt kirjoitukset osoittavat.’14

Mitä Ilkka tahtoi sanoa?

Alkiota on usein syytetty sosialistiksi ja lähentyihän hän tätä liikettä, jolle sen »muotiaikana» moni porvari K.N.Rantakaria myöten kallisti korvansa. Mutta Alkio kuten muutkin »wrightiläiset» oli sosiaalireformisti, joka kyllä sosialistien lailla ajoi köyhien asiaa, tavoitteli kirkon ja valtion eroa ja olipa hänessä kapitalismia vastustavaa henkeäkin jne. Mutta sosialistit pyrkivät tuotantovälineiden sosialisointiin ja suuntasivat toimintansa aluksi pääasiallisesti kaupunkeihin, jonne heidän teoriansa soveltuivat paremmin kuin maaseudulle, missä Alkio toimi. Pian kuitenkin marxilaispropaganda ulotettiin mahdollisista teoria-ristiriidoista huolimatta torppareihin ja maatyöläisiin. Kun sosialistit aluksi olivat Alkioon nähden »kuulolla», ja nimenomaan Pohjanmaalla toimittiln eri leireissä, ei esimerkiksi Vapaa Sana käynyt Ilkan kimppuun niin »raivoisasti» kuin Vaasa tai jokin muu paikallislehti. Kilpailu tilaajista oli kireämpi nimenomaan Pohjan Pojan, Vaasan ja Ilkan välillä; näiden lehtien tilaajat rekrytoitiin suureksi osaksi siltä maaseutualueelta, joka ei vielä ollut herännyt sosialismin aatteille.

Mutta Alkion ensimmäiset kirjoitukset Ilkassa suuntautuivat suureksi osaksi sosialidemokraatteja vastaan. Mm. Ilkan numerossa 10/1906 toimittaja selvitteli periaatteellisia kannanottojaan. Alkio oli itse asiassa mahdollisimman laajan kansalaisrintaman kannalla, ja kun tämä kuitenkin näytti jakautuvan yhteiskuntaa säilyttävien ja kaatavien rivistöihin, liittyi Alkio epäröimättä sosialismin vastustajiin. Hän syytti sosialisteja maaseutuväestön pettämisestä, ts. poliittisesta harhauttamisesta. Jos pientilalliseen sovellettiin sosialistista teoriaa, oli tämän asetuttava suurmaanomistajan puole0e. Kautskya lainaten Alkio pyrki osoittamaan, että sosialismi oli nimenomaan teollinen ideologia ja arvosteli oloja »teollisuussosialismin» kannalta. Sen sijaan Kautskyn maataloutta käsittelevää kirjaa oli Alkion mielestä luettava kriittisesti eikä nieltävä sen joka sanaa?

Tällaisiin kirjoituksiin vastattiin Vapaasta Sanasta ja muistakin »demari»-lehdistä: Tuo on haaveilua, pilvissä leijailua. Tätä hoettiin toistuvasti Alkion »saarnailevasta» tekstistä. Kummankin puolen, sosialistien ja »porvarien», mikä nimitys alkoi yhä enemmän vakiintua (vaikkei Alkio siitä pitänyt eikä edes halunnut lukeutua porvareihin), kesken käytiin silti kovin kamppailu maatalouden suuresta ongelmasta.

Oliko maatalous ja maanomistus pidettävä yksityisissä käsissä, vai oliko pyrittävä kollektiiviseen maataloustuotantoon? Alkio joutui ottamaan kantaa tähän keskeiseen ideologiseen ongelmaan muuttuneessa tilanteessa suurlakon jälkeen. Jos hänen kannanottonsa mainittuun ongelmaan aikaisemmin oli ollut empivä, asettui hän iikkalaisena selvästi yksityisomistuksen puolelle, mikä edelleen etäännytti hänet sosiaalidemokratiasta. Maatalouden piirissä oli kuitenkin mentävä yhteistoimintaan, osuustoiminta-aatteen mukaisesti.

Myös muussa elinkeinoelämässä tarvittiin kemaimmin tämän luonteista yksityisyritteliäisyyttä. Mm. kaupallinen toiminta oli asetettava liiketaloudelliselle perustalle. Kokemuksesta Alkio tiesi, että kaupan alalla tarvittiin korkeata ammattitaitoa, mutta täydellinen kilpailuvapaus voisi kuitenkin johtaa hillittömyyteen. Yksityisyritteliäisyys oli sen takia johdettava jalompiin päämääriin kuin ainoastaan yksityisen edun tavoitteluun. Näitä toistaiseksi »sitoutumattomia» päämääriään Alkio esitteli alkuaikojen Ilkassa. Ennen pitkää ne kytkeytyivät Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton ohjelmaksi, mutta nuorsuomalaisuus ei alkuaankaan ollut niin selväpiirteistä kuin jotkut tämän puolueen »puhdasveriset» eteläpohjalaiset jäsenet kuvittelivat. Esimerkiksi opettaja Joh. Edvard Leppänen, joka oli Kauhajoella johtava kunnallismies ja ammattikuntansa luottamusmies, valitti Alkiolle 1906 syyskuussa, että nuorsuomalaisten asia oli heikoissa kantimissa maakunnassa, »kun suomettarelaisia oikein vilisee parjailemaan nuorsuomalaisia kansan keskuudessa». Nuorsuomalaisia oli varsinkin Suupohjassa, mutta Laihiallakin. Leppänen ehdotti, että Ilkassa ilmoitettaisiin nuorsuomalaisten kokouksesta, joka pidettäisiin Teuvalla tai Kauhajoella. Lehteen olisi muutenkin kaikessa hyvä turvautua, kunhan se vain säännöllisesti saapuisi, mutta esimerkiksi Ilkan Kauhajoelle tulo oli hyvinkin epäsäännöllistä.

Nuorsuomalaisten ja Alkion välejä viilensi etenkin kieliasia. Kieliasiaa koskevassa artikkelisarjassa, joka alkoi Ilkan ensimmäisessä varsinaisessa numerossa 3.7.1906, Alkio käytteli raskaita aseita sitä »venyttelevää ja vanuttelevaa politiikkaa» vastaan, jota jälleen yritettiin kieliasiassa noudattaa.

Vielä nuorsuomalaisten puolueeseen kuuluvana Alkio käyttää sangen väkevää kieltä »omistaan», kun hän sanoo mm.:

»Luonnollista on, etteivät ruotsalaiset ole voineet saavuttaa kunnioitusta suomen kieltä kohtaan, jota sen omat poliittiset johtomiehet ovat tosiasiassa itsekin pitäneet vain rahvaan, korkeintaan kokeilevan runollisuuden kielenä. Me emme pääse siitä mihinkään, että suomenmielisten herrasluokkalaisten osoittama halveksiminen suomenkieltä kohtaan ja jonkinlainen arka riippuvuus ruotsalaisen kulttuurin hienommuudesta on ollut sangen voimakkaana syynä siihen, että kieliasia oli meillä vielä (vuosisadan puolivälissä) J. V.Snellmania lukuunottamatta aivan tuntematon. Ruotsalainen puolue on kuin yli aikansa elänyt eläkevanhus, jonka häntänä on maltillisia suomalaisia. – – – Kuitenkin ruotsalaiset väittävät, että vain he harjoittavat täällä passiivista vastarintaa ja nuorsuomalaisten johtajien ryhdittömyys on antanut heille selvän aiheen.»

Jatkaessaan artikkeliaan »Kielikysymys» 7.7.1906 Alkio toteaa, että kun »kieliasia nuorille näin aivan valhettelematta oli jäänyt sivuasiaksi saivat vanhat, varsinkin Uusi Suometar siitä aihetta väitteeseen että nuoret olivat liitossa viikinkien kanssa. Mutta nyt myös vanhat nukkuvat pettävän tyytyväisinä kielikysymyksen saamalle ratkaisulle (1883), nuoret ratsastavat’vapaamielisyydellä’, mutta herrat otaksuvat nähtävästi, että kieliasia saa nyt jo jäädä. Uusien aatteiden tuominen päiväjärjestykseen on suomenkieliselle kansalle tärkeämpää.»

Näin itsetyytyväisyys pyrki tukahduttamaan kansallisen vireytemme ja työkykymme, Alkio päätteli. Kuitenkin oltiin kaikissa uudistuksissa vasta alullaan. Kun suomenkielisissäkin sivistyskodeissa oli ruotsi puhekielenä, ei omakielinen sivistys mennyt eteenpäin ellei kansa ottanut sitä omakseen. Suomen kielen etuja oli siis ryhdyttävä puolustamaan syvien rivien keskuudessa, koska vain tälle kansanosalle suomen kielen asia oli sydämen asia. Näin Alkio kirjoitti Ilkan 4:nnessä numerossa.

Lehtensä päätarkoitukseen, maahengen asian ajamiseen, Alkio luonnollisesti palasi useissa Ilkan pääkirjoituksissa. Hän oli sitä mieltä, että maahenkeä ei ollut yritettykään herättää valistustietä ja että suuri syyllinen nurinkurisissa kasvatusmenetelmissä oli valtion harjoittama luokkakasvatus, joka sen kouluissa ja yliopistossa oli perustana. Hän viittasi siihen, että sana kulttuuri tarkoitti alunperin maanviljelyä (lat. agricultura = maanviljely). Sitten hän jatkaa:

»Se mielipide, että valtion tulee ennen kaikkea kasvattaa ja ylläpitää kouluja, joissa kasvatetaan valtion virkamiehiä on meidän maamme koulupolitiikassa ollut hyvin yleisenä piirteenä aina viime aikoihin asti. Valtion kasvatusvelvollisuutta on aina pidetty toisarvoisena asiana. Mikä vaikuttaisikaan yhteiskuntaoloihin niin syvällisesti kuin kasvatus? Meilläpä onkin tultu siihen, että maahenki on kaikonnut syrjään jota vastoin virkamieshenki valtiollisen suosikkina on tunkeutunut kaikkiin kansankerroksiin taloudellisen ihanteen huippuna.»

Rohkeasti Alkio kävi myös kirkon epäkohtien kimppuun nimenomaan julkaistessaan Ilkan 47. n:ossa 1906 valmistelevan komitean alustuksen, joka oli laadittu Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton Kauhavalla 21.-22.10.1906 pidettävää kokousta varten. Kirkon ja valtion ero sekä uskonnon opetuksen poistaminen kansakouluista oli yksi hänen vaatimuksistaan. Tyytymättömyys kohdistui paitsi opillisiin myös palkkauksellisiin epäkohtiin:

»Tahdomme pois näistä labyrinteistä valoon ja vapauteen. Tahdomme vapauttaa Jeesuksen yksinkertaisen ja ihanan opin teologien hirmuvallasta ja sen vuoksi ottaa valtiolta pois se tuki yhdeltä tunnustukselta ja antaa kaikille», Alkio kirjoitti. Huomauttipa hän hiukan sarkastisesti, että »meillä on paljon seurakuntia, joissa rovastin jokainen sana maksaa 500 markkaa».

Alkio saattoi näin jyrkässä hyökkäyksessä liiaksikin luottaa kansakoulunopettajien tukeen, jota hän lienee saanut eräitten opettajatuttaviensa, kuten Ahtiluodon, Kivimäen ja Tarkkasen sekä sittemmin myös Haapalan ajatuskannasta. Mutta Alkio sai pian vastaansa Suupohjan opettajayhdistyksen, joka puheenjohtajansa Jurvan J.O.Sarvelan kautta ilmoitti Alkiolle 31.3.1908, ettei ainakaan uskonnonopetusta saanut kouluista poistaa ennen kuin valtio ja kirkko erotettiin. Kansan suuri enemmistö, näin opettajakunta väitti, halusi säilyttää uskonnonopetuksen, jota pääasiallisesti annettiin kansakouluissa. Alkion »kirkonvastaisuus» olikin parhaita valtteja hänen vastustajillaan.» »Vaasa» julkaisi toukokuussa 1907 hyökkäysartikkelin »Avoin kysymys Ilkan toimittajalle», missä parjattiin nimenomaan Alkion suhdetta uskontoon. Tämä kirjoitus oli kuumentanut joidenkin tunteita niin, että Kurikan Luovassa toukokuun puolivälissä 1907 pidetyssä kokouksessa käytiin ilkkalaisen Kustaa Harjun kimppuun. Paikkakuntalainen Tuomas Lipasti väitti

Alkiota mm. uskonnon parjaajaksi, koska tämä oli vaatinut kirkon ja valtion välistä eroa ja uskonnonopetusta pois kouluista. Harju pyysi Lipastia lukemaan tuon Alkion pahennusta herättäneen kirjoituksen, ja kun Lipasti ei siihen kyennyt, Harju luki sen ja kysyi sitten yleisöltä: »Oliko siinä mitään uskonnon vastaista?» Yksimielinen vastaus kuului: »Ei!»

Kansansa historia oli Alkiolla lähtökohtana, mutta hän ei pitänyt sitä kehityksen jarruna. Vaikka Alkio vielä Akan alkaessa ilmestyä oli useita kuukausia sitoutumaton siinä kiihkeässä puoluekamppailussa, jonka tietoisuus yksikamarisen eduskunnan valitsemisesta ja kokoontumisesta synnytti, hän silti sydämensä halusta osallistui käynnissä olevaan henkien taisteluun saatuaan käytettäväkseen sanomalehden kaltaisen laajoja kansalaispiirejä koskettavan orgaanin. Alkio näet tajusi paremmin kuin monet muut, minkä suuren murroksen edessä Suomi oli, ja juuri siksi hän tahtoi olla huutavan ääni korvessa, joka myös tavalliselle kansanmiehelle, ja nimenomaan juuri tälle, tähdensi hetken tärkeyttä. Korostaessaan Ilkan 10. numerossa 24.7.1906 eduskuntauudistuksen merkitystä Alkio ennakoivasti, tekisi mieli sanoa profeetallisesti, huudahtaa:

»Suomen historian viimeistä lehteä ei vielä ole kirjoitettu. Suomen vapautuksen viimeinen allekirjoitus ei ole vielä tapahtunut. Meillä on nyt aamu!»

Näitten suurten odotettavien tapahtumien vuoksi Alkio olisi tahtonut yhdistää mahdollisimman laajat kansalaispiirit, koko Suomen kansan saman itsenäisyyden taistelun lipun alle. Mutta kun se kansamme eripuraisuuden vuoksi tuskin näytti olevan mahdollista, kokosi hän ainakin samanhenkiset eteläpohjalaiset kannattajansa.

Aloittaessaan poliittisen uransa Alkio tosin lähentyi sitä puoluetta, joka ponnekkaimmin oli puoltanut autonomiaamme, nuorsuomalaisia, joihin hän jo 1890-luvulta oli kuulunutkin. Mutta Alkiolla lienee ainakin jo tässä vaiheessa ollut tähtäimessä pitemmälle menevä riippumattomuus kuin Suomen silloiset ja monesti rikotut perustuslait edellyttivät. Ja juuri täten Alkio joutui ristiriitaan perustuslaista jyrkästi kiinnipitävien nuorsuomalaisten kanssa, jotka tässäkin mielessä olivat paikoillaan pysyviä, kuten Alkio heistä sanoi. Maalaisten asia ja laimea sosiaalipoliittinen ohjelma eivät täten olleet ainoita yllyttäjiä, kun Alkio perusti Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton ja lähti sen sinoana edustajana yksikamariseemme. Mitä mieltä

Alkio sitten olikin joutuessaan yksin edustamaan puoluettaan ensimmäisen yksikamarisemme kaltaisessa »susilaumassa», Ilkalle se merkitsi epäilemättä onnellista ratkaisua. Jos lehti kärsikin päätoimittajan poissaolosta, oli pääkaupunki paikka, josta käsin maamme asioita hoidettiin. Alkiolla oli nyt tilaisuus läheltä seurata asioiden kulkua ja toimittaa Ilkalle tuoreet selostukset joko välittömästi kirjeitse tai parhaassa tapauksessa heti istuntojen jälkeen puhelimitse. Ilkan puhelinlaskut olivat suuria niihin aikoihin, kun Alkio toimi »kirjeenvaihtajana» Helsingissä. Alkio teki lehdessään tunnontarkasti selkoa eduskuntatyöstä ja omista edesottamuksistaan ja näin hänen valitsijansa olivat asioissa aina päiväntasalla. Esim. hän kertoi, että hän (1907) oli tehnyt aloitteet palveluskunnan palkkasäännön uusimisesta ja virkamieseläkkeiden poistamisesta. 29.7.1907 valitsijat saivat Ilkasta lukea selostuksen siitä, mitä kaikkea edustaja Alkio oli toimialkanaan tehnyt, jne. Alkio tuskin olisi ollut laihialainen, ellei hän tärkeitten asioitten ohella olisi moittinut eduskunnassa myös mm. — rautatieasemiemme ylellisyyttä.

Ilkasta tuli silti ennen kaikkea aatteellinen lehti, Alkion ajatusten ja suunnitelmien tulkki, tienviitta, lehti, jonka päätoimittajan ja sittemmin myös toimittajien humanistinen henki kuvastui erityisesti artikkeleissa. Epäilemättä ne joskus lukijoiden kehittymättömyyttä ajatellen olivat yliampuvia, mutta sitä tuskin saattoi välttää. Itse asiassa Alkiolla oli tässä samat pulmat kuin Pyrkijää toimittaessaan: hänen oli tavoitettava lukijansa kypsyttääkseen heitä. Ilkkakaan ei tyytynyt käsittelemään vain päivänpolitiikkaa ja ajan kiistakysymyksiä, vaan se koetti selvitellä elämän päämääriä kansalle. Myös ihmisten kotoisia oloja ja harrastuksia lehti seuraili myötäilläkseen hyviä ja vastustaakseen huonoja tapoja ja tottumuksia. Itse asiassa tässä jatkui Alkion jo nuorisoseuroissa kauan suorittama ja Pyrkijän toimittajana harjoittama nuoriso- ja kansalaiskasvatus, nyt vain laajemmissa puitteissa. Epäilemättä Alkio juuri nuorisoseuralaisistaan sai myös parhaat ilkkalaiset voimansa, niin vilpittömästi kuin hän pyrkikin vastustajiensa väitteistä huolimatta pitämään nuorisoseurat erossa puoluepolitiikasta.

Mutta tuskin hän itsekään voi mitään sille, että suuri osa nuorisoseuraväestä seurasi häntä osittain uusienkin tunnusten alle. Alitajuisesti Alkio vuorostaan saattoi ajatella, että »kuka ensin ehtii lyödä leimansa kasvavaan puuhun, toivoo myöhemmin saavansa myös sen» —karkeasti sanottuna »poikki, halki ja pinoon».

Alkio, jos kukaan, tiesi nuoruuden murrosvaiheen epävarmuuden. Nuoret pyrkivät irtoamaan auktoriteeteista ja etsimään henkistä minäänsä. Täten Alkiolle Ilkan julkaiseminen oli maalaiskansan jatkokasvatuskysymys vähintään yhtä paljon kuin politiikan määräämä toimenpide. Kun nuorisoseurat Pyrkijöineen pyrkivät ottamaan hoivilnsa kansa- ja rippikouluvaiheen jättäneet nuoret, tuli sitten Ilkan vuoro varttuneempien valistajana ja kasvattajana. Ei syntynyt tyhjiötä.

Tietenkin Ilkan syntymiseen vaikutti laukauksen tavoin myös yleispoliittinen tilanne. Kun Venäjän sorto hellitti ja antoi hetkeksi sananvapaudelle valtaa, oli sanan mahtia käytettävä niin kauan kuin se suinkin sallittiin. Näin Alkiokin arveli.

Antautumatta siis hetkeksikään siihen harhaluuloon, että vapautta kestäisi kovin kauan, Alkio päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen »niin kauan kun päivä on». Hän luotti siihen, että saisi vastakaikua maakunnastaan ja uskoi, että eteläpohjalaisilla oli luonteessaan isänmaallisuutta ja suurpiirteisyyttä yli puoluerajojen. Hyökkäilyä tapahtui kyllä jopa puolueettoman nuorisoseuratoiminnankin puitteissa, kun Alkio oli sekä sen johdossa että Ilkan pää. Nimenomaan vakavin kilpailija lehtialalla, Vaasa-lehti, syytti parissakin pääkirjoituksessaan jo syksyllä 1906 Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran johtokuntaa puoluetarkoitusten palvelemisesta.

Lähimmän aiheen antoi tunnetun nuorisoseuramiehen ja samalla ilkkalaisen opettaja Ahtiluodon hiukan harkitsematon esitelmäkierros maakunnassa. Alkio puolestaan vastasi tähän vain, että mainituissa Vaasan kirjoituksissa »kuvastuu se käsitteiden hämmennys, joka viattomienkin laitosten läpi yrittää hutkia sen henkilöitä. – – – Varjele meitä ajasta, jolloin yhteiskunnassa ei olisi yhtään rauhoitettua alai eikä paikkaa, johon epäluulon ja kateuden kalvava mato ei olisi myrkkyään kylvänyt!»

Tietenkin oli eräänlainen jatkuvuus havaittavissa Alkion toiminnassa nuorisoseuraliikkeen johdossa ja Ilkan päätoimittajana. Eihän Alkio toimittajanakaan voinut omaa persoonaansa kieltää, ja toisaalta aniharva Ilkan kokoinen lehti on siinä määrin ollut »yhden miehen lehti» kuin Ilkka oli Alkion. Sen sisältö kulki hänen ajatuksissaan Laihian ja Vaasan väliä, ja kansanedustaja-aikanaan Alkio kirjoitti Helsingistä käsin useimmat lehden pääkirjoitukset. Hoitaakseen edustajantehtävänsä kunnollisesti Alkio kyllä käytti myös Suomen Uutistoimistoa uutisten välittäjänä. Mutta aina, jos Ilkan varat eivät sallineet, Alkio välitti puhelimitse tärkeimmät tapahtumat lehdelleen.

Pääuutisiin kuuluivat ilman muuta eduskuntaselostukset. Olihan yksikamarinen edustuslaitoksemme jotakin uutta ja kummaa eurooppalaisittainkin, aivan ensimmäisiä täysin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittuja parlamentteja koko maailmassa. Eduskuntamme alkutoimia kuulemaan, katsomaan ja selostamaan saapui jopa tänne varta vasten lähetettyjä ulkolaisia lehtimiehiä, jotka kertoivat lehdissään, mitä tapahtui silloisessa Helsingin Vapaaehtoisen Palokunnan talossa Hakasalmenkadun varrella. Tietenkin oman maamme lehdistö osoitti alusta alkaen erittäin suurta huomiota eduskuntatyölle.

Lehdistömmehän eli näinä aikoina nousukauttaan eikä Etelä-Pohjanmaa tehnyt poikkeusta uusien lehtien perustajana ja lehdistön levikin kasvattajana. Sanomalehtien kautta uudet kansanedustajat »puhuivat eduskunnan ikkunoista ulos» omalle kansalle, mutta ei vain omalle. Aina kun oli jotakin tärkeää tekeillä, saapui tänne myös ulkomaisten lehtien edustajia. Näissä oloissa ja kun uteliaisuus maaseudulla oli suuri, on ymmärrettävä, mikä etu oli lehdellä, jolla oli kirjanoppinut päätoimittaja itse »pääkallon paikalla», jopa istuntosalissa. Yleensä tavallisten lehtimiesten työskentelyolot olivat heikonlaiset, vain eduskunnan kahvilassa esim. oli kirjoituspaikka jne. Mikäli aika myönsi, Alkio laati itse eduskuntaraporttejaan, mutta kulki muutenkin silmät avoinna Helsingissä. Junassakin hänellä oli muistilehtiö, johon hän merkitsi kaiken sellaisen näkemänsä ja kuulemansa, josta arveli joskus saavansa artikkelin tai pakinan Ilkkaan. Myös tavanomaiset matkansa Laihian ja Vaasan välillä tämä uuttera lehtimies käytti toimitustyöhön haastattelemalla ihmisiä tai tutkimalla päivän lehtiä.

Ensimmäiset apulaiset

Ensimmäisenä toimitussihteerin tapaisena Ilkassa oli E.R.Nordlund, joka jo joulukuussa 1906 siirtyi »Satakunnan Sanomien» palvelukseen. Nordlunin tilalle tuli perhetuttava, ylioppilas Juho Hollo, joka oli Alkion hyvän ystävän, puuseppä (tehtailija) Elias Hollon poika, sittemmin tunnettu tiedemies, professori ja kääntäjämestari.

Juho Hollo näyttää jo opiskeluaikanaan seuranneen kiinnostuneena Pyrkijää ja varsinkin sen toimittajan Santeri Alkion puuhia. Alkio tunsi nuoren ystävänsä lahjakkuuden, jopa ehdotti tätä v.t. päätoimittajaksi Ilkkaan, kun hän itse joutui eduskuntaan 1907. Hollon kykyjä ja tarmokkuutta todistaa se, että hän suoritti filosofian kandidaattitutkintonsa toimitustyön, ohella. Hollo itse kertoo jo 30.5.1907 Alkiolle Helsinkiin, että »toimitustyö rupeaa luistamaan yhä paremmin kun tottuu». Eduskuntareferaatitkin, joita Alkio itse lähetteli, tulivat lehteen säännöllisesti.

Kilpaileva lehti, »Vaasa-parka», kuten Hollo sanoo, oli »jäänyt paikoilleen» saamatta edes valiokuntatietoja. Tästäkin näkyy, mikä etu Ilkalle oli Alkion edustajana olosta. Ristinä oli vain Klemettilä, jota Hollon oli pakko »pidellä», ettei tämä kiihkoilija turhaan hyökännyt Vaasaa ja sen päätoimittajaa Räisästä vastaan. »Me emme mitenkään voi antautua moiseen haukkumiseen, kuten oli puhe Teidänkin kanssanne», Hollo kirjoittaa Alkiolle ja on siis omaksunut isäntänsä tyylin, joka soveltui molempien ylevämieliseen luonteeseen. Kesäkuun alussa 1907 Alkion yhä viipyessä eduskunnassa Hollo kirjoittaa hänelle:

»Paino ja latomot alkavat olla jo kunnossa. Ainoa on Klemettilä, joka käy päivittelemässä ja sanoo kovasti katuvansa koko yritykseen ryhtymistä. Syynä on hänen etumaksunsa, kun maaseudulta ei tule rahaa. Muuten on kaikki mennyt eteenpäin.»

Hollonkin toimittajakausi päättyi pian, kun Alkio eduskunnan hajotuksen jälkeen palasi Ilkkaan jo vuoden 1908 alkupuolella. Mutta seuraavana kesänä Hollo oli kesätoimittajana, joskin moitti liian pientä paikkaansa. »Vaikka kuinka olen Ilkan ystävä en anna kujoneerata itseäni», Hollo kirjoitti Alkiolle samalla vakuuttaen etteivät heidän välinsä moisesta pikku kinastelusta häiriintyisi.

Yhteistyö ei kärsinytkään, sillä 1908 Hollo toimitti Ilkkaan eduskuntareferaatit syksystä joulukuuhun saakka. Hollon kaltainen humanisti antoi tietenkin Ilkalle omaa leimaansa, mutta jo hänen aikanaan lehti sai pysyvästi uskollisen toimittajan Antti Haapalasta, jonka toimitustyön vasta kuolema katkaisi 20-luvun puolivälissä. Haapala oli kotoisin Tuomikylästä ja oli yksi niistä nuorisoseurakasvateista, jotka vaatimattomista oloista lähteneinä sitkeästi kouluttivat itsensä opettajiksi. Hän sai heti valmistuttuaan paikan kotikylässään, mutta tuntuu alusta lähtien kaivanneen sanomalehtialalle. Kun Alkio kuuli, että Haapala oli syyskuun alussa 1906 käynyt Ilkan konttorissa, hän kirjoitti tälle ja kehoitti keräämään Ilkan tilauksia sekä kirjoittamaan lehteen. Haapala vastasi Alkiolle 6.9.1906 myöntävästi ja puhui samalla muistakin asioista:

»Mielihyvin suostun pyyntöönne. Onhan jokaisen kansalaisen velvollisuus tukea sellaista yritystä kuin Ilkka on. Ilkan laatuinen itsenäinen sanomalehti on aina kiihkeästi kaivattu paikkakunnallamme. Ja nyt kun sellainen saatiin on siihen, mikäli olen kuullut, oltu varsin tyytyväisiä, nekin, jotka eivät varsinaisia tilaajia olekaan. Pari seikkaa olen kuullut täällä ukoilta, jotka vaikeuttavat Ilkan tilaajamäärän kasvamista, nimittäin useilta niiltäkin, jotka eivät Vaasasta pidäkään, on se tilattuna koko vuodeksi ja toista eivät he mielellään raskitse tilata. Ja toinen seikka vielä painavampi on se, että täällä Ilmajoella ainakin kaikki kuulutukset, jotka ovat kunnallisia ja suurin osa muitakin, siinä ilmoitetaan, jotta ihmiset sillä tavoin sidotaan tuon sanomalehden ’ystäviksi’. Tästä seikasta en oikein ymmärrä, miten siitä tulisi loppu ja tasapuolisuus palautetuksi. Olen aikonut siitä vähän kirjoittaa julkisuuteenkin, jos siitä olisi apua.»

Olen mielihyvällä rupeava tilauksianne keräämään ja kirjoitankin jotakin kun asiaa sattuu ja aikaa saan. – – –

Sitten Antti Haapala Alkion kehotusta noudattaen lähetti kirjoituksiaan Ilkkaan. Ne miellyttivät Alkiota niin paljon, että hän vuoden 1907 alussa pyysi Haapalaa siirtymään vakinaisesti flkkaan toimitussihteerin tehtäviä hoitamaan. Haapala, jonka sanottiin olevan sukkelakynäinen ja työkykyinen mies, olisi kernaasti lähtenytkin, mutta koulun »johtokunta, oikein ehta suomettarelainen, ei antanut minulle virkavapautta», sanoo Haapala 21.2.1907 Alkiolle lähettämässään kirjeessä.` Haapala tarjoutui kumminkin kesätoimittajaksi ja lupasi parhaansa mukaan avustaa toimitusta Ilmajoelta käsin. »Odotan vain siinä suhteessa määräyksiänne», Haapala esitti Alkiolle.

Alkion jouduttua eduskuntaan ja Hollon lähdettyä opiskelemaan Helsinkiin oli Ilkan toimitus väliaikaisratkaisun sijasta järjestettävä vakinaisen käsiin. Tästä syystä Ilkan hallitus julisti 28.6.1907 toimitussihteerin viran haettavaksi. Halukkaita ilmaantui kuukauden kuluessa useitakin, mm. Haapala lähetti nyt hakemuksensa. Myös myöhemmin tunnetuksi tullut Antti Juutilainen oli yksi hakijoista. Hallitus valitsi toimeen yksimielisesti Antti Haapalan, josta tosin virallisesti tuli aputoimittaja eikä toimitussihteeri. Päätoimittaja Alkion sijaiseksi valittiin Mikko Luopajärvi. Myös valtiopäiväkirjeenvaihtajaksi päätettiin valita kykenevä henkilö.

Antti Haapala oli saanut hyvän alkukoulutuksen Alkioita ollessaan kesätoimittajana ja ryhtyi reippaasti hoitamaan varsinaista toimittajanvirkaansa, ts. huolehtimaan siitä, että lehden palstat täytettiin, lehdet taitettiin ja ilmestyivät ajoissa. Pääkirjoituksia Haapala ei pitkiin aikoihin halunnut kirjoittaa, vaan ne jäivät pääasiallisesti Alkion vastuulle. On laskettavissa, että Alkio vuoden 1906 aikana kirjoitti Ilkan 79 pääkirjoituksesta 57 elin. 71 %. Tämä osoittaa, ettei puhe Alkion »omasta äänitorvesta» ole vailla katetta. Mutta vaikka Alkion oma osuus oli näin suuri, ei hänen aihepiirinsä suinkaan ollut suppea, vaan hankkimansa laajan pohjasivistyksen turvin Alkio pystyi kirjoittamaan asiantuntevasti milloin mistäkin ajankohtaisesta kysymyksestä. Siinä vaihtelivat puolueasiain ohella kysymykset sellaiset kuin maalaiskansan ja maanviljelijäväestön etu, yhteiskuntajärjestelmän laillisuus, osuustoiminta, ihmisten ihanteet jne. Tyyli oli sama kuin Pyrkijässäkin, jonka artikkelit usein näyttivät lähentyvän vastaavia Ilkan kirjoituksia. Pyrkijän artikkeleissa jo havaittiin, että Alkio saattoi varsin vaivattomasti siirtyä esimerkiksi poliittisesta pohdinnasta syvällisiin mietteisiin, jotka koskivat ihmiselämän vakavia ongelmia.

Sen jälkeen kun Alkio syksyllä 1907 lähti eduskuntaan ja Haapala jäi pääasiassa vastaamaan Ilkasta »paikan päällä», Haapala oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Alkion kanssa. Neuvoteltavaa oli monesta asiasta. Lukuisista puuhistaan huolimatta Alkio toimi myös Ilkan pääpakinoitsijana. Lehden alakerrassa oli 2-4 kertaa kuukaudessa »Tervatampin» pakinasarja »Katsaus maailman menoon», jossa hän iskevällä tyylillään käsitteli sekä kotimaan että ulkomaiden tärkeitä kysymyksiä. Ulkomaan aiheet hän ilmeisesti sai Helsingin lehdistä ja muokkasi ne sopiviksi llkkaan.

Aiheita oli vaikka millä mitalla: Upseerien lahjapalkkiot, Perunarutto Laihialla, Santarnut tulevat (10.7.1906), Talo rahkasuossa, Argentiinasta, Pelottava puheenaihe, Kansanopistoasia hengittelemään (19.7.1906), Kun on huono sydänalusta, Kehoitus parannuksen tekoon, Käsiteollisuuskokous Kuopiossa, Elokuista satoa, Hallavuosien hedelmiä (25.8.1906) jne. Kun sitten puolueasiat kärjistyivät syntyi seuraavanlaisia pakinoita: Vapaus missä olet?, Kun ne agiteeraavat, Eräitä virkamieskysymyksiä, Etelä- ja Keski-Pohjanmaan Suomalaisen puolueen kokous, Nuorsuomalaisten uudistuminen, vihdoin (20.10.1906), Nuorsuomalainen maalaisliitto, Oululaisten maalaispuoluehomma jne. Oli myös kirjoituksia lehtialalta, kuten esim. Sanomalehtien ja niiden kannattajien välinen suhde ja isänmaasta: Venäjän valtion tilaukset Suomesta, Hetken suhteesta Venäjään. Pakinoissa kuvastuu nimenomaan Alkion laaja skaala, hänen jatkuva pyrkimyksensä valistaa ja sivistää kansaa, laajentaa sen tietopiiriä. Mutta ehkä vielä tärkeämpiä tarinoita hän kirjoitti »Iiska Heikkiläisen» nimellä, pakinoita Helsingistä, ja vuorostaan »Maalaisjuttuja kaupungin herroille», jatkoa niille, jotka oli aikanaan kirjoittanut Ansaan »Pohjalaisen» jo Pyrkijästä tunnetun Jussi Paukkusen nimellä.

Ilkan vaikeudet läpäistään

Kaiken tämän ohella Alkio joutui hoitelemaan pääkaupungista käsin myös Ilkan taloudenhoidon visaisia kysymyksiä. Talouden piti olla Mikko Luopajärven huolena, mutta tämä pyrki leikkimään jonkinlaista päätoimittajaa. Kerran hän »kanteli» Haapalasta Alkiolle, joka puolestaan antoi Luopajärven kautta moitteita Haapalalle. Tällöin Haapala hätääntyi, kirjoitti Alkiolle ja pyysi tätä tekemään huomautuksensa lehden sisällöstä suoraan hänelle. Haapalan mielestä näet Alkion apu ja ohjeet hyvin riittivät. Erityisen hyvillään hän oli siitä, että Alkio uskollisesti pyrki antamaan heti istuntojen jälkeen tiedot puhelimitse toimitukseen. Vaikeuksia ilmestyi taas kun Haapala oli häämatkalla parisen viikkoa. Toimituksessa häärivä Mikko Luopajärvi, joka yhdessä faktorin kanssa tällä välin suoritti taiton, sai todeta Alkion olleen tyytymätön tulokseen. Osa ladoksesta oli jäänyt pois.

Mutta kun Haapala 19.9.1907 palasi taloon, asiat sujuivat eikä hän halunnut sekoittaa Alkion ja Luopajärven välejä. »Kunhan vain Mikko ei tulisi määräämään», Haapala kirjoitti Alkiolle. »Sinun neuvoistasi olen erittäin kiitollinen ja voin yksin tehdä toimitustyöt.» Konttorissakin oltiin Luopajärveen kyllästyneitä ja painon puolellakin oli kitkaa »eivät tahdo työt oikein sujua ja Mikko pistää nokkansa joka asiaan», Haapala selosti Alkiolle tilannetta, mutta toivoi kuitenkin, ettei Alkio kirjoittaisi hänestä Luopajärvelle.

Alkio sai kuulla myös toiselta osapuolelta Luopajärveltä samankaltaisia jeremiadeja. Luopajärvi tuntuu tosin olleen ikuinen optimisti. Kun hän oli ollut Ilkassa päivän pari, ei hänen mielestään »lehdessä ollut mitään erityisiä vaikeuksia»,

Haapala oli hänen mielestään jo tottunut toimittamiseen, ja tilauksia oli jo tuhatkunta. Ilkan taitto oli asia erikseen. Aina vuoden 1907 alkuun Alkio yritti itse valvoa sitäkin tai jopa suorittaa sen. Vanha aatetoveri, sanomalehti Liiton päätoimittaja Kustaa Hautamäki kirjoitti Alkiolle Oulusta:

»Ilkan vahinkoa se Sinun eduskuntaan menosi merkitsi. Se on suuri vahinko, jos lehti taas joutuisi samaan kuntoon kuin Sinun eduskunnassa ollessasi. Sanon tämän koska olemme täällä (Oulussa) yksimielisesti sitä mieltä. Sen kyllä tiedämme, että te itse sen parhaanne mukaan järjestätte.»

Tämä järjestäminen ei vain käynyt yhtä helposti joka asiassa. Alkio joutui Ilkkansa kanssa suoranaiseen pinteeseen, kun Suomen Maalaisväen Liiton eduskuntaryhmä meni vaaliliittoon suomettarelaisten kanssa. Silloin oli Alkiolla, liiton »ottopojalla», selittämistä. Iiska Heikkiläinen (Alkio) sai vakuutella lukijoille, että semmoisia liittoutumia tapahtui alinomaa muiden maiden parlamenteissa, ja tosiasiallisesti maalaisliittolaiset eivät olisi saaneet minkäänlaisia takeita nuorsuomalaisilta, joiden puoleen entinen nuorsuomalainen Alkio ensin kääntyi. Mutta sekä sosialistit että nuorsuomalaiset, pyrkivät lehdissään jankuttamaan tätä »lehmänkäännöstä», joka lieneekin jäänyt Alkion ja maalaisliiton ainoaksi. Ilkalla oli monet vaikeutensa taipaleelleen lähtiessään; vuoden 1907 tappio oli 11 000 mk, mutta Alkio lohdutti Luopajärveä: »Ei se porulla parane». Alkio huomautti, että oli hankittu kirjapaino, joka ei ensimmäisenä vuonna paljonkaan ehtinyt hankkia, mutta tulevaisuudessa siitä voi laskea saatavan tuntuvia tuloja, samoin kuin ilmoituksista. Ja lisäsi: »Maalaiselle»’ ne laskevat tältä vuodelta 17 000 tappioita. Mutta ajattelen, että siellä on konttorissakin 6 henkeä, toimistossa 3 ja kirjapainossa 15, eikä tule muuta siellä valmista kuin lehti, jonka painos 3 500.» Mainittakoon, että Päivälehtikin tuotti kuutena ensimmäisenä vuotena 123 000 mk tapppiiota eikä maksanut kirjoituspalkkioita, kuten Ilkka alusta lähtien oli pyrkinyt tekemään.

Joka tapauksessa Ilkka selviytyi taloudellisesti paremmin kuin muut »maahenkiset» sanomalehdet. Näistä oli varhaisin karjalaisen valtiopaivämiehen Pekka Anttisen Talonpojan Lehti, joka alkoi ilmestyä vuoden 1906 alkupuolella. Anttinen julisti haluavansa »koota maaseudun» lehtensä ympärille. Mutta Anttisen tarmokkuudesta huolimatta Talonpojan Lehti meni pian vararikkoon, koska tilaajia ja ilmoituksia puuttui. Kun lehden julkaiseminen päätettiin lopettaa, tiedusteltiin samalla Alkiolta, eikö Ilkka voitaisi muuttaa pääkaupunkilehdeksi.

Alkio neuvotteli asiasta lehtensä hallinnon kanssa ja päätös oli kielteinen. Vastauskirjeessä sanottiin, että »- – – emme saata toistaiseksi pitää maalaisliittoaatteella aivan välttämättömäna omaa pääkaupunkilehteä. Se tulee kyllä ennen pitkää syntymään, kun aate saa varmemman jalansijan maaseudulla. Maaseutu tulee sen synnyttämään.» Pääkaupungissa lyhyen aikaa ilmestyvälle SML:n lehdelle.

Pääkaupunkilaisen Maalainen -lehden näytenumero julkaistiin Helsingissä joulukussaa 1907. Mutta liian komeasti aloitettu yritys teki jo seuraavana vuonna konkurssin, ja takaajina toimineet joutuivat maksamaan sievoisia summia. Takaajia olivat mm. maalaisliittoa myötäilevät lääkärit helsinkiläinen V.O.Siven ja lahtelainen Forssell. Paremmin menestyi Oulussa 1908 ilmestymään ruvennut Liitto, jonka eteläpohjalaissyntyinen päätoimittaja ja pian myös maalaisliiton puoluesihteeri Kustaa

Hautamäki oli henkeen ja vereen alkiolainen. Hän valitti Alkiolle, että maalaisliiton lehtiasiat varsinkin Savon ja Karjalan puolessa olivat surkealla kannalla. Karjalaiset kuitenkin ponnistelivat sitkeästi saadakseen oman lehden Viipuriin, vaikka Alkio ennusti Kalliolle 23.9.1908 ettei puuhasta tulisi mitään, »kun siitä puuttuu sielua». Alkio aliarvioi näin Antti Juutilaisen ja K.K.Pykälän. Kallio niin kuin myös Siven olivat lujasti sitä mieltä, että sekä Alkion että Ilkan olisi siirryttävä pääkaupunkiin. Samaa mieltä olivat jo verrattain aikaisin jotkut Etelä-Suomen aateveljet, mm. Tuusulan Eero Eerola. Alkion mielestä aika ei ollut kypsä tuollaiseen operaatioon.

Toinen maalaisväestön asioitten harrastaja Hannes Gebhard, joka näyttää myrtyneen syrjäytymisestään, vaikka itse oli osansa valinnut, oli taas sitä mieltä, että syy maalaisliiton lehtien heikkoon alkumenestykseen oli sepissä eikä sysissä. Gebhard, joka vastikään oli Alkion kanssa puuhannut maalaispuoluetta, kirjoitti vuoden 1907 maaliskuun alussa erittäin ilkeästi arvellen, että maalaisilla tuskin oli tarpeeksi tietoja ja kykyjä suuria voimia vaativiin henkisiin töihin, kun maalaisliiton lehdissä saattoi .olla päätoimittajana joku maakauppias, värjäri tai maisteri, eikä näillä ollut maataloudellista sivistystä. »Ei näiden lehtien avulla voi kohota maatalousväestön yhteiskuntataloudellinen sivistys sen enempää kuin tavallisten valtiollistenkaan lehtien kautta», Gebhard arveli. On ihmetelty (U.Kittilä mm.) miten Gebhard jo silloin, kun vain pari maalaisliiton lehteä oli ilmestynyt »voi todistaa niiden kelvottomuuden». Näin esim. Tompan Tuomo perustellusti huomauttaa ja katsoo Gebhardin menettelyn lähinnä esimerkiksi siitä, »miten pitkälle sivistynyt henkilö saattoi mennä ahtaudessa ja poliittisessa katkeruudessa».

Gebhardin ilkeämielinen huomautus, jossa oli jälkikaikua ensimmäisen sortokauden räikeästä tyylistä, epäilemättä loukkasi Alkiota. Mutta Alkio rehellisenä miehenä myönsi nytkin, tosin vain yksityisessä kirjeessään Kyösti Kalliolle 23.9.1908, että

»ollakseen kunnollinen maalaisliiton lehden toimittaja pitää olla kunnon maanviljelijä pysyäkseen sielultaan ja ruumiiltaan terveenä, muodostaakseen itselleen perinpohjaisen käsityksen maanviljelyksen siveellisistä ja taloudellisista elinehdoista pitää itse elää sitä elämää.»

Alkio ja Ilkka eivät joutuneet vain Gebhardin ja suomettarelaisten hampaisiin, pian myös »omat koirat purivat»?

Nuorsuomalaiset sotajalalla

Ei näet kestänyt kauankaan ennen kuin Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaiset asettuivat Ilkan kanssa sotajalalle, kun Alkio yhä selvemmin oli osoittanut irtautuvansa mainitusta puolueesta liittyäkseen Suomen Maalaisväestön Liittoon. Syksyllä 1908 jälkimmäinen fuusioi a.o. suostumuksella Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton. Nuorsuomalaisten tyytymättömyys havaittiin myös Ilkan konttoripuolella. Emma Granholm, Ilkan arvostettu konttorityöntekijä, kirjoittaa 25.5.1908.

»Maalaisliittolaisten parissa täällä on nuorsuomalainen aines, mikä on ruvennut kapinoimaan. Tahtoisivat, jos kykenevät, Ilkankin nuorsuomalaiseksi. Epäilemättä tulee heidän puuhansa tyhjiin raukeamaan, mutta piakkoin tulee meillä olemaan oikein jymykokous, kuka ties mitä päättänevät. Kunhan eivät vain meitä paikoistamme sysäisi.»

Pian vaadittiinkin ylimääräinen Ilkka-osuuskunnan kokous. Kokoushaastetta perustelemaan astui vanha vastarintamies, kauhavalainen Vihtori Niemi, joka väitti että he nuorsuomalaiset olivat tulleet harhaanjohdetuiksi. Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto oli kuulunut nuorsuomalaiseen puolueeseen, jonka paikallinen äänenkannattaja Ilkka täten oli. Näin »purnaajat» väittivät eivätkä uskoneet, vaikka heille luettiin Ilkan ensimmäisestä numerosta Alkion ohjelmakirjoitus, jossa sanottiin, että Ilkka ei ole minkään puolueen äänenkannattaja vaan maalaiskansan lehti. Kun kaikenlaista asiaankuulumatonta tai harhauttavaa puhetta oli kuultu, päädyttiin ponsiin, joissa mm. todettiin, että »Ilkka ei ollut koskaan perustettu nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattajaksi eikä minkään muunkaan silloisen puolueen. Mutta koska nyt maalaisliitto on näyttänyt ajavan niitä periaatteita, joille Ilkka on perustettu, on luonnollista, että se sen puolueen asiaa ajaa, vaikka sitä ei olekaan missään kokouksessa päätetty.

Ilkan valtausyritys siis valui tyhjiin, mutta kokouksessa arveltiin kyllä, että »kaupungista päin oli kurkku poikki», eli pankkiluotto oli vaarassa. Vaaran torjumiseksi tehtiin oikein suurrynnistys. Muuan saapuvilla ollut säästöpankkimies lupasi suuremman luoton 20 000 mk, ja läsnäolijat ryhtyivät heti takaajiksi. Tästä jännittävästä vaiheesta seurasi todella monta pienempää jupakkaa, mm. »Vaasan» hyökkäys Ilkkaa vastaan. Siinä väitettiin mm. että »täydellinen hajaannus vallitsee maalaisliitossa. Viipurin puolella moni on luopunut – – -. Mm. Pykälä on horjuvalla kannalla. – – – Oulussa on Liitto vekseliprotestiensa kanssa täysissä tekemisissä. Täällä Etelä-Pohjanmaalla ovat maalaisliiton asiat kerrassaan retuperällä. – – – Ja Ilkka riepu pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Loppujen lopuksi kuningas Alkio luopuu kruunustaan ja astuu valtaistuimeltaan alas. Hän kirjoittaa siitä oikein pääkirjoituksen Ilkan viime lauantain numerossa lopettaen uhkaukseen, että ’Ilkan nykyinen toimitus on valmis jättämään paikkansa osuuskunnan käytettäväksi’ – – – Kuulostaa komealta. Aivan kuin Mechelinin senaatin erohakemus. —Ja kumminkaan eroa ei tule kaipaamaan muut kuin ruotsalaiset porvarit.» Edelleen sanotaan: »Me kaikesta sydämestämme toivoisimme Ilkan nykyisen toimituksen pysyvän paikallaan. Ensiksikin siitä syystä, että Ilkan tähänastisella lyhyellä elinajalla Alkio ja Ilkan nykyinen toimitus ei vielä ole kyennyt täydellisesti paljastamaan tyhmyyttään ja tietämättömyyttään. Toiseksi me kilpailijana pelkäämme sitä, että Alkion erottua voisi Ilkkaan vielä tulla pystyvä, kykenevä toimittaja. Ja sehän olisi meille vahingoksi.»

Näihin silmittömiin hyökkäyksiin Alkio vastasi asiallisesti ja rauhallisesti kolmessa Ilkan artikkelissa, joiden otsikkona oli »Syytettyjen penkillä». Ensimmäisessä artikkelissa (30.5.1908) Alkio selvitteli maalaispuolueitten syntyvaiheita, mutta korosti pyrkimystään porvaripuolueiden yhteistoimintaan, tavoite, joka sitten kilpistyi suomettarelaisten haluttomuuteen. Toisessa artikkelissaan (4.6.1908) Alkio tähdensi sitä, että hänen valtiollinen esiintymisensä tähtäsi alusta lähtien vain siihen, että maalaiset hankkisivat itselleen valtiollista ja taloudellista vaikutusvaltaa. Ensimmäiset Ilkan numerot korostivat vain tätä päämäärää ja hahmottelivat vastaisia työsuunnitelmia. Vaalien lähestyessä syksyllä 1906 yleensä vaiettiin ja odotettiin tilanteen kehitystä.

Vasta kolmannessa artikkelissaan kesäkuussa Alkio suoraan vastaa niihin »häikäilemättömiin hyökkäyksiin», joita häntä vastaan oli tehty. Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalainen maalaisliitto ei ollut milloinkaan alistunut nuorsuomalaisen puolueen hallintoon vaan pyrkinyt vain yhteistoimintaan sen kanssa, Alkio sanoi. Kun hänelle sitten selvisi, että nuorsuomalaisen puolueen suuri enemmistö oli ns. »tasaisen kehityksen» linjalla eli oli tyytyväinen saavutuksiinsa ja asemaansa hallituspuolueena, hän havaitsi pian, että yhteistoiminta paikallaan polkevien nuorsuomalaisten kanssa kävi mahdottomaksi. Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton esitykset kohtasivat näet nuorsuomalaisten taholta joko jäykkää vastarintaa tai saivat »suoranaisen kuolemantuomion». Tämän mm. puolueen edustaja Erkki Pesonen myöhemmin myönsi.

Alkio päätti kirjoituksensa toteamukseen: »Minun asemani ainoana puolueen (Etelä-Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton) edustajana oli tukala. Minun oli erottava tältä rakkaaksi tulleelta nimeltä ja mentävä villinä eduskuntaan. Katseeni suuntautui heti Suomen Maalaisväestön Liiton eduskuntaryhmään. Kun menin heidän kokoukseensa ilmoitin heti, että yhdyn yhteistoimintaan ’villina’ jos he sen sallivat, mutta en liity vielä heidän puolueeseensa, koska en tunne sitä tarkemmin.»

Tällainen oli Alkion ja Ilkan asema »omien» nuorsuomalaisten hyökättyä ilkkalaisten kimppuun. Mainittu puolue kalasteli ainakin vuoden 1908 alussa jalansijaa Etelä-Pohjanmaalta Ilkan välityksellä. Syyskuussa 1907 Helsingin Sanomien toimittaja Emil Waris pyysi Ilkan pääasiamiestä Jäykkää välittämään myös Helsingin Sanomien tilauksia. Mutta Alkion kanssa neuvoa pidettyään Luopajärvi lähetti helmikuussa 1908 Jäykän päinvastoin tekemään vastapropagandaa jonkin verran leviämään päässeelle nuorsuomalaisuudelle, josta Alkio oli varoittanut Luopajärveäkin. »Maalaisliitto tulee viimeiseen saakka pysymään perustuslaillisena», Alkio kirjoitti 20.2.1908, »mutta varokoon ruotsalaisia ja nuorsuomalaisia».

Vielä syyskuun alussa 1908 Luopajärvi kirjoitti Alkiolle: »Nuorsuomalaiset yrittävät täällä niskan päälle. Ei näy muu auttavan kuin ’irti Roomasta’.» Maakunnan nuorsuomalaisista Alkio oli sitä mieltä, että »yleensä ei kannata heihin paljon ruutia haaskata, sillä he eivät tee mitään»

On tunnettu asia, ettei nuorsuomalaisilla enempää kuin tämän puolueen seuraajillakaan, ole ollut sanottavaa kannatusta selviä linjoja kannattavalla Etelä-Pohjanmaalla. Aikoinaan nuorsuomalaisilla oli siellä »herrojen puolueen» leima, kun he liittoutuivat ruotsalaisten kanssa perustuslailliseen rintamaan.

Suomalainen puolue vuorostaan ajoi maakunnassa keskeistä kieliasiaa, olipa ymmärtänyt sovittaa oman sosiaalisen ohjelmansakin melko radikaaliseksi. Suomettarelaisten ja nousussa olevan sosialismin väliin puserrettuna maalaisliitto ja nimenomaan Ilkka tuskin olisivat kestäneet vastustajiensa, joihin »emäpuolue» nuorsuomalainenkin liittyi, kovaa kilpailua ja painetta, ellei Santeri Alkio olisi valanut ilkkalaisiinsa uhrautuvaa uskonvarmuutta. Alkion sanat sinkoilivat Ilkassa terävinä oli sitten todella kysymys »kapitalisteista, sosialisteista tai byrokraateistan. Sosialistejahan Alkio oli Ilkan alkunumeroista lähtien syyttänyt mm. maaseutuväestön harhauttamisesta. Mutta vasta vuoden 1910 ensinumerossaan Ilkka oikein tiivisti arviointinsa sosialisteista varoittaen samalla kannattajiaan luottamasta liikaa tähänastisiin tuloksiin. Näin Alkio kirjoittaa:

»Taistelu, johon Ilkka on ruvennut, on vasta alussaan. Mutta se on hyvässä alussa. Sillä oikealla ja vasemmalla alkavat kansalaiset tarkistaa lippukuntiensa tarkoitusperiä. Levottomuudella pysähtyvät yhä lukuisammat kansalaiset maalaisväestön liittoutumiskysymyksen eteen. Toiset näkevät siinä luokkaetujansa uhkaavan vaaran. Syystäkin, — milloin luokkaedut ovat yleisten kansantaloudellisten etujen vastaiset. Toiset alkavat aavistaa löytävänsä maalaisväestön yhteenliittymisessä oman tulevaisuutensa ja kansansa tulevaisuuden vapautuksen voimakeinot. Rikkirevitylle kansalle hämärtää päämäärä: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Siinä valtiollinen ja yhteiskuntataloudellinen ohjelmamme! Mitä on sosialisteilla tämän vastapainoksi? Luokkataistelu ja sen lupauksena yhteiskunnallinen vallankumous. Ja porvareilla: vapaakilpailu ja kaikki olot ennallaan. Nämä kaksi mahtia, nykyisen hetken mahtavimmat tekijät, ne osoittavat kansalaisille loppumatonta kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Toiset heistä rakentavat menneisyyden, toiset utopisen tulevaisuuden pohjalle. Maalaisliittolaiset rakentavat olevien olojen pohjalle käyttäen tulevaisuuden vaatimia mittapuita. Siinä erokohtamme. Kansan taistelu valtiollisen olemuksemme puolesta kärjistyy. Kantamme tämän taistelun suhteen on tunnettu. Suuria emme tässä suhteessa uskalla kuitenkaan luvata. Sillä siinä taistelussa — jos missään on sanomalehti paperia vain. Tämä taistelu on kansan suoritettava vakautuneilla mielipiteillä, kypsillä, harkituilla teoilla joita pyhittää voimakas, voittamaton kansallistunto.»

Kirjailijalakko ja Ilkan läpimurto

Ikään kuin vastaukseksi Alkion kirjoitukseen, jossa puhuttiin vastapuolen itsekkäistä sodanhaluisista motiiveista, alkoi vuoden 1911 tammikuussa kirjaltajalakko. Myös Ilkan kirjapainon työmiehet faktoria myöten sanoutuivat irti jo edellisessä joulukuussa. Kun graafisesta liitostakaan, johon Ilkka oli juuri liittynyt, ei saatu apua, Alkio päätti, että ruvetaan itse latomaan ja painamaan. Ja niin myös tapahtui, ladontaa ja painamista sai opetella koko toimitus, Alkio, Luopajärvi, Haapala mm. Saatiinpa avuksi vielä yksi ammattimies Harald Niinistö, josta tuli sittemmin Ilkan pitkäaikainen, uskollinen faktori.

Niinpä nyt »pään» johdolla häärättiin sekä toimituksessa että painossa, nukkumatunteja ei ollut liikaa. Alkuvaiheessa, kun tultiin töihin aamulla klo 8, päästiin kotiin vasta seuraavana aamuna klo 4-5 välillä! Alkio latoi omaa pääkirjoitustaan, Haapalan osalle tuli taittajan virka. Vain painatus kävi kehnonpuoleisesti, sillä aluksi ei saatu ketään opettamaan taitamattomille tuota ammattisalaisuutta. Kirjeessään Kalliolle 15.1.1911 Alkio kertoo, että painajana oli talollinen Lammi Jalasjärveltä. Ja painettiinhan lehti, joskin sitä oli vaikea lukea, kun väri ei ollut tarttunut kunnollisesti.

Lakon lopulla saatiin ensin Teuvalta muuan tyttö latojaksi ja Jalasjärveltä tavoitti Luopajärvi erään ukon, joka 32 vuotta oli ollut painajana. Alkio saattoi Kalliolle kertoa:

»Olen nyt päässyt kirjapainosta toimitukseen, jota ensi viikolla ei ollut ollenkaan. Saada näissä oloissa lehti jaetuksi tilaajille säännöllisesti vaati johtoa, jota en voi jättää kenellekään. Kaikki kirjaltajat Vaasan, Vapaan Sanan ym. olivat varmoja siitä, ettei Ilkka voi ilmestyä — on kuitenkin ilmestynyt ja sitä ei saa keskeyttää mikään este mikä on poistettavissa ihmisvoimin.»

Lakkoajan lehden numerot eivät olleet kelvokkaita, mutta maakunta oli tyytyväinen. Mitä ei voitu lukea se arvattiin, sillä maakunnassa tiedettiin, että toimittajat olivat tehneet parhaansa, Antti Haapala kertoo. Alkio ei vaikeassakaan tilanteessa pettänyt tilaajia, joita hän ensisijaisesti ajatteli.

Todettakoon, että kirjaltajain lakko meni myttyyn. Todennäköistä silti on, ettei muualla sovellettu sellaista radikaalia lakonmurtoa kuin Ilkassa.

Alkion tarmokkuudesta johtui, että Ilkan asema alkoi 1910-luvulla yhä enemmän vakiintua. Voidaan sanoa, että lehden läpimurto tapahtui tuon vuosikymmenen vaihteessa. Ilmoituskannan nousu oli merkittävä, ensimmäinen väri-ilmoitus oli Ilkassa jo 17.3.1910 ja saman vuoden heinäkuussa lehdessä oli ensimmäinen oma-aloitteisesti hankittu, tosin vielä Helsingissä laatoitettu kuva (ilmajokelaisesta Akseli Ala-Laturista). Näin alkoi Ilkassa maanraivaajien esittely, jota Alkio tällöin (30.7.1910) perusteli:

»Kun te näette miehen tai naisen, joka on uhrannut elämänsä taloudellisen harrastuksen maalle, kunnioittakaa häntä, mutta oppikaa hänestä myös. Sillä näiltä maan isiltä ja äideiltä meidän tulee vaikeuksien läpi viedä kansallinen viljelyksemme ja valloittaa tämä maamme aina uudestaan.»

Maanraivaajia löytyi kyllä Ilkan palstoille. Jo samana vuonna (1910) keksittiin Isostakyröstä Juho Kallioinen, joka Kyrön peltojen raivaajana sai Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseuralta 25 markan raivauspalkkion. Pian havaittiin myös että Juho Tyhjänen Jalasjärveltä oli ahkeralla raatamisella elättänyt suuren perheen. Kun sitten M.E.Mäki sai tehtäväkseen näiden yrittäjien etsinnän löytyi niitä nopeassa tahdissa: Kauhavalta Kustaa Annala, Kurikasta sahanomistaja Tuisku, Alavudelta Juho Raisio. Kotipitäjästään Nurmosta Mäki lupasi Alkiolle keksiä vaikka puolentoistakymmentä sellaista talonpoikaa.

Tällainen kansanmiesten elämäntyön julkistaminen teki toisinaan liiankin aatteellisen Ilkan kansanomaisemmaksi. Näihin aikoihin näyttää »maahenkisten» piirissä tyytyväisyys Ilkkaan kasvaneen, ja epäilykset päätoimittajan »pakanuudesta» tuntuvat jotakuinkin hälvenneen. M.E.Mäki kirjoitti Alkiolle Nurmosta 27.8.1911: »Menneinä aikoina vaikutti suhteemme kirkollisuskonnollisiin kysymyksiin, että monet jotka hyväksyivät tarkoituksemme jäivät toisiin leireihin ja vieläkin kirkuvat jumalattomuuttamme, mutta Ilkan lukijoissa ei varsinaisia tyytymättömiä ole, vaikka joukossa on heränneitäkin. – – – Mitään varsinaisia toivomuksia ei voi esittää, sillä Ilkka on hyvä ja valtaa varmasti lisää lukijoita.»

Myös Eetu Hopiavuori Ilmajoelta ilmoittaa aivan samoihin aikoihin (30.8.1911) Alkiolle:

»Ilkkaan olemme erittäin tyytyväisiä täälläpäin. Toku kyllä aina asioista tietämätön tahtoisi nurista, mutta erityisen tyytyväisyytensä on mm. ilmaissut Maria Nikkola — tunnettu nuorisoseuranainen — joka on vanhimpia sanomalehden lukijoita ja arvostelijoita (Ilmajoella). Kun hän mm. eräänä sunnuntaiaamuna avasi Ilkan, huudahti hän ilosta Ilkan erinomaisesta toimittamisesta. Myös insinööri (Kallio) Voionmaa, joka on tunnettu suomettarelainen, sanoi suoraan, että jos ei tahdo olla ilkeä, niin täytyy sanoa, että Ilkka on erinomaisesti ja vielä omintakeisesti toimitettu lehti. – – – Uskonnolliselta kannaltakaan en ole enää kuullut ahtaimpienkaan lausuvan tuomiota. Vapaamielisimpien on taas täytynyt lausua tyytyväisyytensä. Pidin aivan paikallani senkin kirjoituksen, jossa arvostelit evankeliumiyhdistystä.»

Santeri Alkio ei silti Ilkassakaan kaihtanut arvostelemasta kirkkoa enempää kuin hengellisen elämän alalla ilmeneviä epäkohtia, missä niitä vain havaitsi. Hän käyttää joskus rohkeaakin kieltä, joskaan hän ei enää palaa kysymykseen kirkon ja valtion erosta kuin vain sattumoisin. Alkion lukeneisuutta todistaa, että hän saattoi tarpeen vaatiessa vedota suurempiin auktoriteetteihin Lutheriin ym. Kerran kun Luopajärvi kauhisteli Aikiolle hänen kirjoitustapaansa, Alkio vastasi Luopajärvelle Laihialta lähettämässään kirjeessä:

»Mitä tulee siihen pelkoosi että suomettarelaiset voisivat taas kalastella uskonkysymyksellä luulisin että haaviin menevien luku tässä tapauksessa rajoittuu hyvin harvoihin, ja sellaisiin joista ei ole maalaisliittoliikkeelle vahinkoa. Minä pelkään päinvastoin että jos olemme kovin arkoja heräämme itsekin vihdoin varovaisten ja salakavalain pyydystäjäin ansamailta.»

Sitten Alkio viittasi Yrjö-Koskiseen, miten rohkeasti hän 1862 kävi sotaa Suomen Lähetysseuraa vastaan. »Voidaanhan joskus esittää hänenkin mielipiteitään», Alkio arveli. ”

Tietenkään Ilkka ei voinut tyydyttää kaikkia lukijoitaan. Tällaisia purnaajia olivat esim. innokkaat hevosurheilun harrastajat. Haapala kertoo Alkiolle 20.3.1911, että (Juho) Koivisto, (Tuomas) Holkko, (Mikko) Myllymäki, Hopiavuori ja »titulus Matti Takala hennoilevat kun ei heidän asioitaan ole lehdessä».

Räikeimmin esiintyi Alkiota jo nuorisoseura-asioissa loukannut Matti Takala, joka vaati Antti Haapalan eroa. Mutta Haapala ilmoitti Alkiolle: »En aio tanssia näiden pillien mukaan.» Aivan samoin ilmoitti vuotta myöhemmin myös nuori opettaja Artturi Leinonen, joka tilapäisesti toimitti Ilkkaa, eivätkä kaikki olleet tyytyväisiä häneen. Kumpikin sai Alkion taakseen, eikä Ilkasta milloinkaan tullut Vaasa-lehden kaltaista raviurheilulehteä.

Rudolf Holsti ja mielipiteitä ulkomailta

Ilkan alkuvuosina elettiin suuressa poliittisessa murroksessa, jolloin yhä selvemmin näkyi, että »venäläisten pyrkimykset tähtäävät Suomen autonomian täydelliseen hävittämiseen», kuten Alkio 7.7.1910 Ilkasta kirjoittaa. Valtiopäiväkirjeissään ja pääartikkeleissaan Alkio seurasi jokaista uutta lakien polkemista. »Yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä tulee esitys eduskuntaan» Ilkka otsikoi jo 9.4.1910. Kun Ilkka jo 30.10.1909 tiesi, että »Suomalaiset senaattorit vetäytyivät sotilasmiljoonamanifestin julkaisemisesta» — mm. J.K.Paasikivi ja E.Hjelt ulkomaille — otsikoi lehti »kissankokoisin» kirjaimin sortajien väitteen venäläistyneestä amiraalisenaatista 1. sapelisenaatista,’ että »Nykyiset senaattorit (ovat) talonpoikain mielipiteen tulkitsijoina». Kun venäläiset väittivät, että suomalaiselle talonpojalle oli yhdentekevää, vaikka eduskunnalta vietiinkin lainsäätämisoikeus, Alkio sinkautti vastaan: »Pian nähdään, että talonpoika tulee olemaan yhdenvertaisuuslain vankin vastustaja.»’ Suomen kysymys sai tässä toisen sortokauden kärjistymisvaiheessa erityistä huomiota myös siksi, että Venäjä suunnitteli Kivennavan ja Uudenkirkon, itse asiassa koko Viipurin läänin erottamista Suomesta ja liittämistä keisarikuntaan.

Tämä törkeä kansallisten rajojemme loukkaus uhkasi tapahtua perin karkealla tavalla. »Kysymys Viipurin läänin muodostamisesta, eli kuten virallisesti sanotaan ’ennalleen asettamisesta’ on päätetty ottaa piakkoin jälleen esille», kirjoittaa Venäjän kadettipuolueen äänenkannattaja »Ret.t» syyskuussa 1909. Syyksi esitettiin — tuttu asia — »kaikki ne epämukavuudet, jotka johtuvat siitä, että raja on niin lähellä itse valtakunnan pääkaupunkia». Päämerkitys annettiin kuitenkin sille seikalle, että Viipurin lääni on Pietarin välittömässä läheisyydessä sijaitsevana ollut valtiollisille rikoksentekijöille turvapaikkana. Vallankumouksellisille se todella olikin tarjonnut suojaa.

Tällainen mielivaltainen riistohanke oli tietenkin karjalaisille, kuten koko maalle, jonka silpominen oli kysymyksessä, mitä tyrmistyttävin varsinkin kun se ilmeisesti aiottiin toteuttaa pelkällä keisarillisella mahtikäskyllä. Niinpä Alkio Ilkassaan heittäytyi entistä kiivaammin perustuslakitaisteluun, johon hän erityisesti tässä vaiheessa alkoi hakea tukea eri suunnilta, nimenomaan niiltä, joilla oli laajempia näköaloja. tässä mielessä Alkio kirjoitti Luopajärvelle Ilkkaan:

»Olen päättänyt auttaa teitä myös ulkomaanosaston toimittamisessa niin paljon kuin suinkin. Jos tämän johdosta satun lähettämään sellaista, jota sieltä jo olette lehteen ottaneet, niin pankaa paperikoriin.»

Ilkan ja Alkion pääavustajaksi tälle sektorille tuli nuorsuomalainen nuori maisteri Rudolf Holsti. Niin kiistanalainen kuin Holstin merkitys poliittisessa elämässämme saattaa ollakin — hätien liiallinen optimisminsa ja harkitsemattomuutensa tunnetaan varsin hyvin — ei voitane kieltää, että Holsti oli aikoinaan maamme parhaita ulkopoliittisia asiantuntijoita varsinkin englantilaisten sanomalehtisuhteittensa takia. Holsti oleskeli näet parisen vuotta Lontoossa Helsingin Sanomien edustajana samalla kun hän valmisteli väitöskirjaansa. Sittemmin nuorsuomalainen ja edistyspuolueen yhtenä kärkihahmona tunnettu Holsti näyttää eräässä elämänsä vaiheessa olleen samanlaisessa aatteellisessa kriisissä kuin ihailemansa Alkio. Tähän Holsti lienee silloisen hengenheimolaisensa Korpisaaren tavoin tutustunut nuorisoseura- tai paremminkin kansanvalistustyön asioissa.

Alkion perustama uusi puolue näkyy viehättäneen koko tätä nuorsuomalaisten radikaalisiipeä, johon Holsti kuului, tuoreudellaan ja kansan läheisyydellään. Nämä nuoret herrat olivat näet eittämättä sangen lähellä maalaisliittoa, ainakin he olivat »ilkkalaisia», jos halutaan jokin tunnustuksellinen ero tehdä. Holsti säilytti sekä Ilkkaan että Alkioon hyvät suhteet koko Alkion elämän ajan. Voidaanpa sanoa, että Holstista tuli pitkäksi aikaa Alkion tärkein ulkopoliittinen neuvonantaja.

Lähtökohdaksi sopinee Holstin 29.11.1909 Alkiolle kirjoittama kirje, jossa Holsti lupaa avustaa Ilkkaa »sopivilla kirjoituksilla sosiologian ja muiltakin aloilta.» Yhdeksi artikkeliksi Holsti ehdotti »Muodon (Ranska) ja sisällön (Englanti) kansanvallasta».

Holsti selittää:

»Päätarkoitukseni on antaa maalaisliittoaatteelle pohjustusta, jota se kieltämättä tarvitsee, ja sen kautta koko kansani, joka nyt taas on joutunut tukalaan tilaan. Paljon en voi kirjoittaa kun olen Erkolle Helsingin Sanomiin luvannut säännölliset artikkelit, jotta kartuttaisivat laihaa kukkaroani.»

Alkio näyttää tuota pikaa vastanneen myönteisesti tähän kirjeeseen, koska Holsti aivan pian kirjoittaa Alkiolle:

» Olen Teille sydämestäni kiitollinen, kun tarjositte minulle tilaisuuden esitellä uusia näkökohtia ei vain koko maalaisliiton sanomalehden kautta, vaan myös niistä omista mielipiteistänne, joita tuotte kirjeessänne esiin.»

Sitten Holsti puhuu edistyksestä ja sanoo, ettei jokainen uudistus aina ole sitä merkinnyt:

»Samoinkuin entinen puoskaroiminen yksityisen ruumiin parantamiseksi on saanut väistyä tieteellisten parannuskeinojen tieltä, samoin on yhteiskuntaruumiimme hoito mahdollinen parempia tieteellisiä menettelytapoja noudattamalla – – – Kaikki se on edistystä, joka vapauttaa yksityisen yhteiskunnan ylivallasta. – – – Jos esimerkiksi nykyajan liikkeitä tarkastellaan, ei esim. sosialismi olekaan uusi liike eikä toiseksi edistysmielinen, vaikka se onkin avuksensa ottanut jonkinlaisia edistysmielisiä reformeja.»

Suurin piirtein Holstin ohjelma vastasi Alkion omia ajatuksia, ja niin kuin Holsti sanoikin, hänen myöhemmätkään kirjoituksensa eivät tulisi poikkeamaan Alkion vastaavista mielipiteistä »silloin kun olette Suomen Nuorison Liiton miehenä mielipiteitänne muodossa tai toisessa esittäneet». Ei ihme, että ajatuksetkin pyrkivät kulkemaan samoja raiteita. Sisäinen vanhentuminen ja rappeutuminen, ulkonainen väkivalta ja vapaaehtoinen kansallisuudesta luopuminen olivat Holstin mielestä olleet kansojen tuhon syitä, mutta aito »alkiolaisesti» hän sanoo:

»Pahimpina tekijöinä ovat olleet maalaisväestön luopuminen pois kotikonnustaan ja joutuminen yhteiskuntaruumiin polttokeskuksiin kaupunkeihin. Se oli mm. Rooman loppu.»

Alkio näyttää täysin hyväksyneen Holstin mielipiteet jopa Holstin hienoisen kritiikinkin maalaisliiton toistaiseksi kypsymätöntä aatemaailmaa kohtaan; juuri sitä Holsti halusi selventää. Hän oli liberalisti selvemmin kuin Alkio tähdentäessään mm. vapaan kilpailun merkitystä; tähän taas Alkio suhtautui tietyllä varauksella.

Ilmeisesti tästä syystä Holsti varsin varovaisesti kysyy Alkiolta mm., sopisiko hänen kirjoittaa Ilkkaan tämänkaltaisista aiheista, nimenomaan »suuresta William Gladstonesta, jonka syntymästä 29.12.1909 tulee kuluneeksi 100 vuotta ja jota tällöin (Englannissa) suurenmoisesti juhlitaan». Gladstone oli Holstin mielestä vuosisatansa suurin valtiomies.

Alkio myöntyi. Mutta verrattomasti tärkeämpi oli Holstin hänelle laatima tilannekatsaus siitä, miltä Suomen asema näytti englantilaisten ja mannermaankin lehdistön silmissä. Tällä Holstin raportilla saattoi olla hyvinkin pysyvä vaikutus Alkion mielipiteisiin vallankin kun se sai myös muualta vahvistusta. Näin Holsti mm, kirjoitti (hän tiesi, että Venäjä yritti parhaillaan hankkia ulkomailta valtiolainoja):

»Paljon enemmän kuin siellä (Suomessa) ollessani aavistin riippuu kohtalomme yleisestä mielipiteestä, etenkin Ranskan ja Englannin mielipiteistä, mutta myös Saksan. Jos Venäjä tekee liian yltiöpäisiä kuristuksia Suomessa pelottaa se Ranskan ja Englannin kansoja, siksi ei Venäjä saa rahoja niinkään helpolla. Kun huhut alkoivat liikkua Viipurin läänin erotuksesta täällä kansainvälisessä sanomalehtikongressissa syyskuussa, tein selkoa tilanteesta. Kun lisäksi ryssät omassa hulluudessaan säikyttivät Pietarissa olevia ulkolaisia kirjeenvaihtajia liioilla huhuilla, Iäksi kolme englantilaista Suomeen ja saivat siellä kuulla asian oikean laidan ja sähköttivät lehdilleen tällöin suoria sanoja. Nyt olen täällä varmoilta henkilöiltä kuullut että (Viipurin läänin) erottaminen olisi tapeetilla.

Ensiksikin tulevana keväänä luultavasti toukokuussa saapuu Pietariin suuri joukko Englannin parlamentin jäseniä vastavierailulle duuman kanssa. Tällöin tietysti heidät ajetaan täyteen kaikkea valhetta meistä. Etenkin on englantilaisille käsittämätön kohta sosialistien vakava asema Suomessa. Jos nyt maalaisliitto vielä jonkun äänestysseikan tms. kautta asettuisi jossain tärkeässä kysymyksessä sosialistien puolelle saaden nämä siten enemmistön, olisi se erittäin tervetullut tilaisuus duuman Suontivihamielisille jäsenille kuvatakseen englantilaisille vierailleen kuinka heidän kantansa Suomea vastaan on yksinomaan johtunut pelosta vaarantaa koko Eurooppa mainitulla Saksasta Suomeen tuodulla kumousliikkeellä. Stolypinkään ei ole käyttämättä sellaista asiantilaa asettaakseen kuritustoimenpiteensä koko Euroopan silmissä mitä edullisimpaan valoon. Tästä sanotaan nyt tietävissä piireissä, että Stolypin on nyt siivolla vain siksi kunnes saa rahaa, ja sitten hän ottaa aseekseen jokaisen teon, joka Suomesta tulee hänelle edulliseen suuntaan.

Paljon mahdollista on, että Stolypin ja Seyre yhdessä nähdessään eduskunnan yhäkin pysyvän laillisuuskannalla ryhtyvät valtiopäiviin tavalla tai toisella käsiksi. Mutta koska meillä eduskunnassa on Euroopassa tunnettuja miehiä ja niitä yhteiskunnan mahtimiehiä, sitä tukalampaa ryssän on kajota meidän eduskuntaamme eikä se pääse selittämään, että eduskunnan lakkautus ei merkitse mitään, sillä maan taitavat miehet on syrjäytetty ja eduskunnassa istuu vain sosialisteja, käsityöläisiä, torppareita, piikoja jne. Näinhän Venäjän taholta on tähänkin asti Suomen edustajia kuvailtu.

Lisäksi jos ne Pietariin tulevat englantilaiset ovat suinkin tilaisuudessa tulemaan samalla kertaa Suomeen, – – – on tärkeätä, että he Suomenkin eduskunnassa tapaavat kielitaitoisia miehiä ja sen kautta riistetään ryssiltä tilaisuus väittää, että Suomen eduskunnassa ei ole muuta kuin yksinkertaisia sosialisteja jne. Asia ei ole suinkaan sama, jos eduskunnan ulkopuolelta tulee sinne niiksi hetkiksi vanhaa kaartia avuksi. Heidän täytyy olla itse samoja kansanedustajia kuin vierailevat englantilaisetkin. – – –

Pyydän että ystävällisesti vastaatte minulle ja samalla kun ilmoitatte niistä artikkeleista, myös mitä näistä muista ilmoituksista arvelette. Jos vastakin haluatte yksityistä tietä saada tarkempia ilmoituksia siitä, mitä täällä Suomen asioista kulloinkin arvellaan kirjoitan kernaasti.

P.S. Perustuslakiemme säilyttäminen ei ole ainoa merkittävä, vaan on kysymys paljon syvällisempi. – – – Kävin Daily Chronicleen viemässä kirjoituksen ja näin siellä kirjoituksen, että rahoja saatuaan ryssä ei enää odota.»

Ei liene epäilystäkään, ettei tämän kaltaisella maailmantapahtumien kannalta keskeisestä Lontoosta tulleella informaatiolla ollut vaikutusta Alkion mielipiteisiin. Reaalipoliitikkona hän ymmärsi, että Suomen autonominen asema oli veitsen terällä, mikä ulkomailla oivallettiin vielä paremmin kuin meillä Suomessa.

Holstin oleskellessa Lontoossa siellä kokoontui 26.2.1910 maailman tunnettujen lainoppineitten konferenssi, jonka antama julkilausunto oli 1.3.1910 kaikissa Englannin lehdissä. Siinä sanottiin mm.:

»Suomen oikeus ei ole mielikuvitusta vaan historiallinen tosiasia, millä nimellä Suomen asemaa Venäjään nähden tahdotaankin merkitä, on sillä oikeus vaatia perustuslakiensa pyhänä pitämistä. Mutta maallemme ainakin yhtä tärkeää oli, että jotakin todella tapahtui. Varmaa on, että 1910 syksyllä kymmenkunta englantilaista sanomalehtimiestä ja muutamia parlamentinjäseniä Pietarin matkalta palatessaan todella osallistui Suomen eduskunnan avajaisiin ja tapasi ja puhutteli englannin kieltä taitavia »parlamentin» jäseniä. Vaikka todistuksia puuttuu, on tietenkin hyvin mahdollista, että myös Holstin informaatiolla oli asiaan osuutta. Se on ainakin selvää, että näissä maallemme kriittisissä vaiheissa Holstin kaltaisen tarkkailijan apu oli sanomalehtimiehelle ja alkavalle parlamentaarikolle Aikiolle erityisen hyödyllinen. Alkion ja Holstin välille virisi ennen pitkää lähempi tuttavuus, ja tehtiinpä sinunkaupatkin, joista Holsti sanoo olevansa hyvin iloinen.

Keskinäinen luottamussuhde Alkion ja Holstin välillä kesti läpi elämän. Tätä suhdetta ei rikkonut sekään, ettei Holsti vuoden 1910 aikana enää kovinkaan paljon käsitellyt kirjeissään ja artikkeleissaan Ilkalle tarkoitettuja ulkomaan asioita. Hän kirjoitti maaliskuussa 1910 Englannin lähestyvistä parlamenttivaaleista, joihin »täällä on suuntauduttu niin, ettei muusta politiikasta ole välitetty mitään».

Jonkin ajan kuluttua Holsti ehdotti toisenlaatuista artikkelisarjaa, joka otsikoitaisiin »Lehtiä kansanvallan aapisesta. Nykyhetken suurimmat kumousliikkeet». Niihin hän luki osuustoiminnan, sosialismin ja anarkismin. Kumminkin kaikkien näiden kumouksellisuudella oli eroa, jota hän tarkemmin erittelee esim. kirjeessään:

»Sosialistit haluavat että yhteiskunta kokonaisuudessaan ottaisi haltuunsa kulutuksen ja tuotannon. Osuustoiminta kykenee takaamaan ainakin yhtä hyvän silmälläpidon kulutuksen ja tuotannon yli tarvitsematta riistää yksityiseltä ihmiseltä mahdollisuutta vapaasti toimia kuten itse omaksi parhaakseen haluavat. Osuustoiminta on silti ainakin yhtä ’vaarallista’ nykyiselle porvarilliselle yhteiskuntajärjestykselle kuin sosialismi. Se on suorastaan uhkaavampi, sillä sosialismia estää toteuttamasta yritystään ylipääsemättömät käytännölliset vaikeudet sillä välin kuin osuustoiminta kulkee voitosta voittoon.

Lontoossa lokakuussa 1910 R.Holsti.»

Holstin kielteinen asenne osuustoimintaan ei vaikuttanut Alkion kantaan, vaikka osuustoimintamiehet kohtelivat häntä ja Ilkkaa kaltoin. Sättijänä oli mm. selväksi vastustajaksi käynyt Gebhard eikä Alkiokaan sanoja säästänyt. Hänen mielestään virallisen johdon taakse

»kätkeytyi vissi annos suomettarelaista pahantahtoisuutta Ilkkaa vastaan. Kaikkien harmien ja hyökkäilyjen keskellä Alkion onnistui näihin aikoihin vihdoinkin löytää »se mies», joka saattoi vekselien hätyyttämän Ilkan talouspuolen aste asteelta kuntoon. Hän oli »jalaton mies», entinen läkkiseppä Kustaa Harju, joka taloudenhoitajana poisti sen interregniumin, joka talouspuolella oli valinnut miehen toisensa jälkeen epäonnistuessa.

Kyösti Kallio Ilkkaa tukemassa

Alkialle oli kamppaillessaan Ilkan moninaisissa vaiheissa ja vaikeuksissa aina tukea Kyösti Kalliosta, edustaja- jopa asuintoveristaan, joka henkisten kykyjensä  ohella oli ennen kaikkea käytännön mies. Hän oli varemmin tuntenut Alkion »puolueen» jopa läheisemmäksi kuin oululaisten (Karhin) maalaisväestön liiton ja vetosi 1908 Alkion ollessa eduskunnasta poissa puolueensa edustajiin, jotta nämä ryhtyisivät toimiin Ilkan talouden pönkittämiseksi. Mutta Kallio pystyi myös artikkeleita laatimaan, vaikka vaatimattomana miehenä valitti kynänsä kankeutta. Näin mm. 12.10.1913:

»Lähetän tässä nyt Sinulle yleisen köyhyyden todistuksen. Alistun mielelläni arvosteluun, jos pidät tätä vähemmän sopivana joululehteen. Ensin koetin saada maahenkistä runoa kokoon, vaan tehdä runoa on jotakin luonnotonta. – – – On niin omituista kun talous valtaa oikein miehensä, niin se käytännöllisyys on kaikki kaikessa ja muu kaikki käy kömpelösti. Tämä kiintymys tuottaa minulle edusmiehenäkin vaikeuksia, vaikka ryhdyimme mukaan kun meitä on niin vähän.»

Kyösti Kallio oli käynyt kuudetta luokkaa lyseota, joten hänen pohjakoulutuksensa oli parempi kuin Alkion, mutta tuskinpa lukeneisuutensa. Kun Alkio, joka oli sairastellut kirjoitti Kalliolle Keuruun toipilaskodista optimistisen kirjeen maalaisliiton tulevaisuudesta mm. sanoen, että »näin suureksi ilokseni, että puoluekokouksessa oikein innostuttiin», Kallio vastasi ja luonnehti samalla heidän erilaisia tehtäviään:

»Hauska lukea tulevaisuuden toivoa uhkuva kirjeesi. Luulen ymmärtävän Sinua, vaikka kykymme maamiehen herättävässä työssä ovat erilaiset. Sinun silmäsi loistavat ja rintasi lyö nähdessäsi kauaksi kantavalla silmälläsi kasvavan joukon. Minun silmäni innostuu siitä kun voin pelloillani käytännöllisellä elämälläni luoda maanmiehilleni elävän uskon maahan. Minä vakuutan että iloitsen keväisistä kentistä saamani sadon takia kun voin tämän kuvan avulla luoda uskoa ihmisiin. Enhän ehkä monta voi temmata mukaani, mutta onhan edes sen verran, etteivät sosialistit eivätkä porvarit voi osoittaa takanamme olevan harhakuvia.

Meidän käytännön miesten asia on vastata maalaisliittolaisuuden tervepohjaisuudesta teille ja tukea siten teitä harvoja, jotka uutta evankeliumia sanoin julistatte. Näitä molempia on herätystyössä liian vähän. Henkinen taistelu kysyy enempi voimia ja rohkeutta, vaan jos herääviä, kaukonäköisempiä maanmiehiämme olisi enempi, niin varmasti teidänkin työ olisi helpompaa. Minusta tuntuu jo että ensi vaaleissa tulee maalaisliiton rynnätä Auran rannoilta Salmiin, Hankoniemeen tai Utsjokeen asti välittämättä siitä voitti tai kaatui. Se vain Kalliota harmitti, »ettei Helsingin Sanomat ota lainkaan tietoon mitä Ilkka sanoo. Panen (kirjoitukseni) yleisön osastoon, niin pakko Helsingin Sanomainkin lukijain tutustua (Ilkan mielipiteisiin).»

Uusia avustajia

Talonpoikaisuus alkoi olla muotia aikana, joka muutenkin eli sosiaalisen heräämisen kautta, kuten mrn. Väinö Tanner todistaa. Jos »vanhat parrat» pyrkivät nujertamaan tai ainakin mitätöimään versovan maalaisliittolaisuuden herätti talonpojan asia sitä enemmän kiinnostusta mainitun ajan akateemisessa nuorisossa, josta monet Holstin lailla jatkoivat opintojaan ulkomailla. Esim Armas Takala opiskeli Leipzigissä, J.V.Lehtonen ja V.A.Koskenniemi olivat Pariisissa sekä veljekset Hugo ja Gunnar Suolahti täydensivät opintojaan Saksassa ja Ruotsissa. Gunnar Suolahti, myöhempi kulttuurihistorioitsija, näki terveessä talonpoikaisväestössä isänmaamme pelastuksen ajan vaikeuksissa. Suolahti asetti sivistyneelle nuorisolle vaatimuksen lähestyä suomalaista maalaisväestöä, »jonka keskuudessa yhtä hyvin kuin muualla tehdään joka päivä kansamme historiaa». »Sieltä on kansamme sivistyksen haettava juurensa, on käännyttävä pois muukalaisuudesta», Suolahti kirjoitti samalla kun hän valitti, että »suomalainen talonpoika on myös melkein kokonaan historiaansa vailla, siitä syystä, ettei kukaan sellainen ole vielä historiaa kirjoittanut, joka olisi pitänyt kunnianaan olla sisimmältä olemukseltaan juuri talonpoika».

Suolahti moitti opiskelijoita, joita vallitsevat olosuhteet masensivat niin, että he heittäytyivät huvituksiin löytääkseen niistä unohdusta. Kuitenkin oli nyt juuri otettava elämä velvollisuuden kannalta. Suolahden lailla suuret kirjailijamme, Juhani Aho etunenässä, halusivat nähdä juuri kansassa, nimenomaan maalaiskansassa ihanteensa. Tosin pettymyksiä oli tullut, suurlakko- ym. levottomuudet painoivat mieltä. »Koetin kuvata sitä (kansaa) semmoisena kuin olisin tahtonut sen ihanteenani nähdä. En tiedä enää täysin mimmoinen se on enkä mimmoinen se nyt itse tahtonee olla. Tietäneekö aina itsekään? Mutta sen tiedän, että tahtoisin sen yhä olevan sen, minä sen silloin näin ja miksi olisin tahtonut sen ihanteenani nähdä», Juhani Aho sanoo.

Ylh. vas.: Toimitussihteeri Antti Haapala 1915. Paavo Alkion hallussa. — Ylh. oik.: Lehtikuolema uhkasi varhaisempana aikana kaikkia maaseutukaupunkien, jopa pääkaupunginkin piennempiä lehtiä. Syykin selviää yllä olevasta Anton Vakkurin kuvasta, jossa muiden lehtien päätoimittajat tuovat kukkatervehdyksensä vaasalaisen »Pohjanmaan» haudalle. Alkio — toinen oikealta — tervehdysvuorossa. »Ilkkahan» selvisi nipin napin. Julk. »Anton Vakkuri 80-vuotias» (1966) — Alh.: Sanomalehtiosuuskunta Ilkan ja Osakeyhtiö Ilkan hallintojen jäseniä siinä kokouksessa toukokuulla 1920, jossa osakeyhtiö osti osuuskunnan varoineen ja velkoineen. — Tilinpäätös vuoden lopussa osoitti sitten velkoja kaikkiaan 518 000 mk, mutta niitä vastaamassa oli — jo inflaationkin takia — huomattava omaisuus. Oy Ilkka oli vakavalla pohjalla. — Kuvassa istumassa vasemmalta S. H. Kanto, J. Raisio, K. Harju ja S. Alkio, seisomassa A. Haapala, H. Vehkaoja, J. Koivisto, V. Korhonen, J. H. Teppo, T. Holkko ja J. Ahtiluoto. Paavo Alkion hallussa.

Alkio tunsi kyllä nuoren sivistyneistömme mielialat. Hän oli solminut suhteita varsinkin opettajapiireihin, mutta myös opiskelijoihin, joista nyt Ilkalle tarjoutuivat avuksi maisteri Paavo Korpisaari ja ylioppilas Otto Antila, molemmat Ilmajoelta. Ilmajoen kansanomaisen »vanhan tuomarin» pojanpoikana Korpisaari näyttää olleen lämpimästi kiintynyt kotiseutuunsa ja kiinnostunut sen elinkysymyksistä. Hän toimi mm. Etelä-Pohjanmaan Kotiseutuyhdistyksen ensimmäisenä sihteerinä. Myös valtiolliset mielipiteet lähensivät vuoden 1910 tienoilla Korpisaarta Alkioon ja Ilkkaan, samoin yhtäläiset käsitykset kirkosta ja eräistä keskeisistä sosiaalipoliittisista ongelmista. Korpisaari oli jo osakunnassaan erottautunut suomettarelaisesta enemmistöstä NEP:in’ johtajaksi, eikä tästä järjestöstä ollut pitkä matka »alkiolaisuuteen». Korpisaari ja eräät muut NEP:in ja samalla Keskusteluseuran jäsenet edustivat nuorsuomalaisissakin radikaalisiipeä, vaikka eivät laihialaisen J.V.Kedon tavoin olleet selvästi sosialisteja. Mutta nämä nuoret ihailivat Santeri Alkiota siinä, että hän oli pyrkinyt omaperäisiin ratkaisuihin, ennen kaikkea perustaessaan maalaisliiton, jonka ohjelmaa Korpisaari kumppaneineen kuvitteli vielä voitavan muokata ajankohtaisemmaksi. Hän lienee kyllä suurin piirtein hyväksynyt Alkion puolueohjelman. Kun Alkio näet osoitti nuorelle maisterille niin suurta luottamusta, että jätti 1913 maalaisliiton ohjelmaehdotuksen tämän tarkastettavaksi ei Korpisaarella ollut muuta huomauttamista kuin että turhan takia pyrittiin säilyttämään uskonnonopetus kouluissa; sen tilalle olisi sekä kansa- että oppikouluihin saatava maatalousopetusta.

Kirjoiteltuaan Ilkkaan jo 1909 Korpisaari tuli varsinaiseksi artikkelisepoksi 1910 ja saman vuoden lopulla Ilkan toimittajaksi. Tosin hän hoiti virkaansa Helsingistä käsin. Sieltä Korpisaari kirjoitteli useita omaperäisiä, usein esim. pankkien luottotoimintaa ruoskivia artikkeleita Ilkkaan. Mutta Korpisaari ei tyytynyt vain kirjoittamaan artikkeleita, jotka saattoivat toisinaan tuottaa huolta, jopa aiheuttaa luottovaikeuksia Ilkalle, vaan finanssimiehenä hän neuvoi Alkiota kiinnittämään enemmän huomiota ilmoituksiin. Tosin hän tiesi Alkion muutenkin pyrkivän tämän puolen laajentamiseen lehdessään. Korpisaari kirjoittikin Alkiolle 4.6.1911 mm.

»Olen huomannut, että koetatte saada ilmoituksia lehteenne muissa lehdissä ilmoittelemalla. Oletteko koettanut sitä tehokasta tapaa, jolla routavuosina saatiin liikemiehet antamaan ilmoituksia. Hankitte n. 50-60 vakavaraista ostajaa, jotka ilmoittavat a.o. liikkeelle, että jolleivät ilmoita Ilkassa, lakkaavat ostamasta heiltä Vaasasta ja muistakin kaupungeista.» Todennäköisesti Alkio ei pitänyt tällaista kiristykseen vivahtavaa tapaa kyllin »reiluna», vaikka olikin jo kauppiaana ilmoittelun ja muunkin mainostoiminnan kannalla. Näyttää muuten siltä, että vuosi 1913 muodostui eräänlaiseksi rajapyykiksi myös Korpisaaren ja Ilkan yhteistoiminnassa. Korpisaari lienee ennen pitkää omaksunut Alkion ja maalaisliittolaisten kannasta yhä eriävämpiä mielipiteitä, kuten hänen elämänvaiheensa osoittavat. Tulihan maailmansotakin väliin ja uudet tuulet alkoivat puhaltaa. Joka tapauksessa oli Korpisaari toimintansa aikana tuonut Alkiolle ja Ilkalle tietoutta, jota vaille tämä johtava puoluelehti olisi voinut jäädä. Kansainvälisen ja kotimaisen talouselämän kehitys ei tietenkään ollut Alkiolle yhdentekevää.

Ilkan talot Vaasassa. Etualalla toimitalot, taempana kirjapaino (Piirtänyt Björklund & Myntti), valmistunut n. 1920. Kuvan piirtänyt Adolf Luomanen. Paavo Alkion hallussa.

»Ilkan» väkeä tavanomaisella vierailulla Alkionmäellä 1927. Paavo Alkion hallussa.

Tällä välin tuli Ilkan toimitukseen myös toinen ilmajokelaissyntyinen nuorukainen, Otto Antila. Ihme kyllä, että vaikka Alkiolla ei Ilmajoella ollut sanottavaa kannatusta, hänellä oli siellä uskollisia ystäviä ja hän sai siellä parhaita työtovereita (Haapalan ja Korpisaaren ohella mainittakoon Hopiavuoret ja Maria Nikkola). Uusi toimittaja Otto Antila ei Ilkassa saanut ihmeitä aikaan, mutta jonkinlaista persoonallista sävyä oli hänessäkin ja selitystä kaipaa jo se, että hän, maakunnan suomettarelaisjohtajan poika, liittyi alkiolaisiin. Otto Antilan isä J.E.Antila joutui tietysti kosketuksiin Alkion kanssa ja hänellä oli samoja harrastuksia kuin Alkiolla, raittius- ja osuustoimintamies ja maahengen nostattaja kun hänkin oli. Pitäjässään, jopa sen ulkopuolella Antila oli suomettarelaispiireissä saavuttanut ehdottoman kannatuksen, kuten monet luottamustoimet, mm. valtiopäivämiehyys todistavat. Antilalla oli Alkion tavoin harras halu kanssaihmistensä valistamiseen, mutta hänen ympyränsä olivat ahtaammat. Vaikka Antilakin luki paljon kirjallisuutta »Havuselan pastorin» huomio ja harrastukset kohdistuivat valtaosaltaan talous-, lähinnä maatalouskysymyksiin.

Vanhat, rinnatusten kulkeneet raittiustaistelijat Alkio ja Antila olivat ennen pitkää poliittisia kilpailijoita ja edustivat kumpikin maakuntaansa jokseenkin samanaikaisesti useilla valtiopäivillä. Kummallakin oli omat aseensa: vankalla suomettarelaisella Antilalla ilmajokelaisille, kuten maakunnan lukuisille muillekin maanviljelijöille ominainen konservatismi, Alltiolla taas nuorisoseuralaisensa ja radikaali ohjelmansa, joka monessa kohdin, tahtoen tai tahtomattaan, ruokki eteläpohjalaisten myöhäsyntyistä herravihaa.

Kun J.E.Antilan kaltaisen patasuomettarelaisen poika siirtyi Alkion leiriin tuntui kenties NEP:in vaikutus, mutta myös isän jyrkkä konservatismi lienee tympäissyt uudistushenkistä poikaa, ja niin nähtiin se ihme, että Otto Antila liittyi kotoaan käsin Ilkan toimitukseen. Sekä ulkonaiset että sisäiset vaikeudet kohtasivat kuitenkin nuorta miestä, josta liian taiteellisen herkkyytensä vuoksi ei liene koskaan tullut toimittajaa. Olosuhteita Ilmajoella Antila kuvaa Alkiolle 24.11.1911:

»Ikävä että on niin vaikea järjestää Ilkan asiamiestä tänne. Ilkan ystävät (ovat) kaikki tuppisuisia nuhisijoita. Samoin itsekin kavahdan politiikkaa vaikka sydämestäni suosin Ilkan ajamaa asiaa, niin etten osaa puheissa ollessa vakuuttaa toisia niin että he uskoisivat. Kotiolotkin? (suomettarelaisuus) Täällä on Vaasalla ja Vapaalla sanalla’ suuri valtansa. Hyvin vaikea kukistaa — mutta varmasti luulen, että vielä tulee meidänkin aikamme.»

Kun Alkion vuoden vaihteessa täytyi huomauttaa, etteivät Antilan yritykset asiamiehenäkään olleet oikein onnistuneet, tämä 16.1.1912 kirjoittaa:

»Sepä ikävää että tilaajat ovat täällä vähentyneet. Luulisin päinvastoin kun itsekin sain pari tilausta. Moititaan sanomalehtien räikeätä kieltä; Ilkassakm on käytetty — tämä on vaikeata sanoa — termejä: ’kurja’, ’törkeä’, ’haukkuminen’, ’valhe’, ’likainen’ jms. Uskon varmasti lehden paremmin kannattavan, jos me vaan nuo pois jättäisimme. Nyt moni täällä, yksinpä ankarat puoluemiehet, isäni ja äitinikin, ovat monesti hermostuneina äyhkineet tuota prikkailemista ja kiusaantuneina heittäneet lehden menemään. Samaa olen kuullut monelta suomettarelaiselta, joiden seurassa liikun, sillä eihän minulla täällä olekaan oikeauskoista seuraa. Mikä etu ja voitto lehdellemme, jos ihmisten ei tarvitsisi moista näykkimistä lukea. Tietenkin täytyy itseänsä puolustaa ja siivota Ilari pois kasvoistaan, mutta ei yrittää heittää sitä toisten silmille. Jos uskomme oikeuden voittoon saamme olla varmat siitä, jotta se voitto saavutetaan ilman alhaisia keinoja. Mielestäni sopivat Gamalielin sanat: jos tämä on Jumalasta ei sille kukaan voi mitään, muuten se itsestään kaatuu. —»

Otto Antilan väitteissä oli ilmeistä perää. Varsinkin Vaasan toimittaja Räisänen oli paha suustaan, eikä Ilkka aina jäänyt vastausta vaille. Kuitenkin Antila vain myötäili sitä suuntaa, jota Alkio itsekin edusti, kun hän esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran vuosikokouksessa 1910 sanoi:

»Tuomitaan huonosti toimitetuksi jokainen sanomalehden numero, jossa ei ole yhtään lapsen surmaa, raiskausta tms. Puolue-elämässä taas on omat vaaransa. Joukoille luvataan paljon sellaista, mitä ei voida täyttää. Riita ja parjauskin on raakuutta. Sellaiseen eksymme liian usein puolueasiain yhteydessä.»

Alkion merkitys oli siinä, että hän valoi myös sanomelehtityöhön moraaliaan, jalostavaa nuorisoseurahenkeä. Olihan sortovuosien aika lehdistöllekin yhtämittaista taistelua. Toisaalta vanha, jo tämänaikainen lehtimies J.V.Tuura (U.S:n »Timo») kirjoittaa: »Tuo aika oli lehdistöllemme sankariaikaa. Vastarinnan keinoista riideltiin kyllä, mutta päämäärä oli pohjaltaan kaikilla kunniallisilla kansalaisilla sama.»

Mutta saadakseen toisaalta taisteluhenkeä, toisaalta pysyttääkseen korkean lehtimoraalin sanomalehti vaati kasvatusta. Tästä Jalo Lahdensuo, muuan Ilkan varsin varhaisista avustajista, joka siirtyi Antilan tavoin leiristä toiseen, kirjoitti Alkion merkkipäivänä 1922 Ilkasta. —Aprikoituaan aluksi oliko Ilkan toimittaminen kaupunkipiirissä arveluttavaa, hän totesi että »saattoi olla Ilkalle itselle tulevaisuudessa hyödyksikin päästä näkemään kaupungin elämää, oppiakseen tuntemaan sen maalaisväestölle niin usein asettamat kiusaukset, sen elämän varjopuolet, kaupunkilaiskulttuurin valheellisuus j.n.e. He saattoivat muuten olla levollisia siitä, ettei Ilkan kehitykselle tästä koituisi mitään vaaraa, sillä kasvattaja itse (Alkio) oli vahvasti maahenkinen. Ja kun hän lisäksi oli ankara koulumestari, tuli hän kyllä pitämään kasvattinsa oikealla tiellä ja juurruttamaan pois kaupunkilaistaipumukset, jos niitä ilmestyisi.»

Mutta Lahdensuo näki Ilkan toimittamisen tärkeänä myös itse Santeri Alkion fyysiselle ja psyykkiselle kunnolle. Tämä oli ennen viettänyt päivät aamusta iltaan kirjojensa ja paperiensa äärellä muistamatta ensinkään, että ruumisraukkakin tarvitsee vähän hoitoa. Mutta nyt »hän oli pakotettu joka päivä koivillaan mittaamaan matkan kotoaan läheiselle asemalle ja taas takaisin, ja siten näkemään ruumiillistakin vaivaa. Onhan sanottu että, jos kohta kasvattajan työ Ilkan hyväksi, sen merkitykseen ja arvoon nähden, on voitu varsin niukasti palkita, niin on hänen terveytensä tämän toimen kautta lisääntynyt ja ikänsä paljon jatkunut. Hyvä saavutus sekin.»

Sitten Lahdensuo viittaa Ilkan sanakäyttönsäkin takia saamiin moniin ystäviin ja lehden merkitykseen tietolippaana ja »henkiyhteyden» ylläpitäjänä Alkion ja hänen aikalaistensa välillä. Ilkan menestys oli muodostunut Alkiolle sydämenasiaksi.

»Kuinka hän näyttää hermostuneelta ja vaivatulta, ellei hän, ainakin ajatuksissaan – – – voi olla yhtämittaisesti vuorovaikutuksessa kasvattinsa (Ilkan) kanssa.»

Pahinkin »purnaaja» kuten esim. kynänkäyttäjänä erinomainen, Kauhavan tulinen Antti Virrankoski, joka väliin manasi muut toimittajat hiidenkattilaan ja kirjoitti sellaista tekstiä, että sitä voitiin julkaista vain yleisönosastossa,* antaa täyden tunnustuksen Santeri Alkiolle:

»Kun te olitte vastaamassa Ilkasta, jos jotakin sopimatonta tulee kirjoitetuksi, silloin sitä korjattiin ja tästä neuvoteltiin. Ja silloin se oli Ilkka verraton. Tyytymättömyys alkoi ’Jaskan’ katoamisen jälkeen. Sellaisia paloja luetaan enemmän kuin pääkirjoituksia. Vaasakin alkoi menestyä kun ’Jaakoon’ pakinoita alkoi ilmestyä. Tosin Ilkkaankiin nyt on ilmestynyt ’Iisakki”, kunhan vain jaksaisi tikittää. Nyt on toimittava. Muuten meistä kaikista tulee sosialisteja. Jos suurtilalliset ja heidän tekopyhät hommansa ja kätyrinsä saavat määrätä voimme yhtyä Matti Takalaan.»

Konttoripuolella; Salmelainen toimittajana

Millainen kasvattaja Santeri Alkio oikeastaan oli Ilkassa, jossa hän todella harjoitti sekä henkilökuntansa opastusta että myös itsekasvatusta? Meille on säilynyt tietoja tästä jo Ilkan alkuaikojen konttoripuolelta, missä Emma Granholm muutaman vuoden ajan hoiti lehden hankalaa talouttakin, ainakin silloin, kun »pää» oli eduskunnassa. Emma Granholmin sulhasensa kanssa käymästä laajanlaisesta kirjeenvaihdosta selviää, ettei henkilökunta laiskan leipää syönyt. Niinpä tunnettiin sekä ihailua että pelkoa ankaraa esimiestä kohtaan. Tämä saattoi joskus ärtyneenä lausahtaa, ettei Ilkassa ollut niin paljon työtä, ettei sitä vähemmälläkin väellä saataisi tehdyksi. Tällaisia ja muitakin kovia sanojaan Alkio kyllä katui ja pyyteli anteeksi. Työtä ja vaikeuksia kyllä oli. Varsinkin vuodenvaihde 1907-1908 oli hankala »vekseli tänään, vekseli huomenna», Granholm kirjoittaa. Tämänluonteisissa vaiheissa, esimerkiksi syyskuussa 1908, konttorissa saatiin tehdä työtä uupumukseen asti.

Mutta asioita tutkisteltuaan Alkion mieli taas kirkastui, mikä kuvastui kehoituksessakin: »Tehkää niin paljon kuin ennätätte, eihän sitä enempää jaksal» Alkio pyrki järjestämään henkilökunnalleen myös virkistystä. Esim. loppiaisena 1909 hän vei työtoverinsa Hollolle Laihialle päiville »ja tuntui niin lämpöiseltä siellä hauskassa kodissa», Emma kertoo.

Kun sitten sattui, että jokin KOP:in vekseli unohtui, konttorissa »myrskysi ja salamoi». Mitkään lieventävät asianhaarat, pitkät valvomiset tilinpäätöksissä ja monet juoksevat asiat eivät kelvanneet puolustukseksi. »Semmoista tahallista huolimattomuutta ei saa enää koskaan tapahtua», oli esimiehen lyhyt kommentti. »Siinä tuli uutteran työntekijänkin annetuksi sana sanasta, irtisanomisestakin puhuttiin, mutta Alkio unohti pian loukkaukset ja asiasta ei enää puhuttu.» Hän tiesi, että »konttorissa oli töitä yllin kyllin ja rahahuolet aina ahdistivat». Emma kertoo:

»Päässä humisee – – – siellä myllertävät sekaisin hyvät ja pahat asiat – – – Ilkka, maalaisliittolaiset, ilmoitukset, inventaario – – – Santeri, ohjelma huomiselle päivälle. – – – Täytyy joutua konttoriin, sillä Alkio on tullut kovin tarkkaavaiseksi meidän ruokatuntien suhteen. – – – Vekseleitä paljon ja suuria. Alkio panee määräajan, johonka mennessä täytyy hankkia rahaa».

Tällaista oli elämä alkuvuosina konttoripuolelta, jonne Alkio onnistui hankkimaan hyviä ja uskollisia työntekijöitä. Huolimatta »pumauksestaankin» nämä ihailivat esimiestään suuresti ja Alkio puolestaan kiitteli »neitejään» hallinnolle, järjesti näille rahalahjan ja antoi lopuksi jonkun erotessa hänelle erittäin hyvät todistukset.

Alkio saattoi antaa anteeksi erehdykset, mutta hän vaati sekä itseltään että muilta täyttä antautumista työlle, kun oli kysymyksessä niin ankara taistelu olemassaolosta kuin Ilkalla oli. Tämän sai kokea Eino Salmelainen, myöhemmin tunnettu teatterimiehemme, joka nuorena kokeili sanomalehtialaakin. Ensin Heinolassa toimittuaan Salmelainen tuli 1919 keväällä lehti-ilmoituksen perusteella Ilkan palvelukseen. »Alkion nimi kai minut lumosi. Kirjailijastahan oli juuri tullut ministeri», Salmelainen kertoo. Vastaanotto Vaasassa oli mitä ystävällisin.

Alkio oli Salmelaisen mielestä liiankin ystävällinen:

»Ensimmäisellä kädenlyönnillä olimme sinuja. En pitänyt siitä. Liian aikaisista sinunkaupoista on vain harmia. Hänelle se sopi, minulle ei. — Mutta mikä auttoi.»

Toimituksella oli, Salmelainen edelleen kertoo, käytettävissään kaksi huonetta ja taloudenhoitajalla omansa. Toimitus oli näiden välissä. Toimitalo sijaitsi lähellä rautatieasemaa, jotenkin irrallaan kaupungista, valmiina lähentymään maakuntaa.

»Ilkassa nousivat heti vaikeudet eteeni. Minut oli pestattu toimitussihteeriksi, joten luulin jäävän politiikan ulkopuolelle, mutta meitä oli oikeastaan vain kaksi toimittajaa, jos ei oteta lukuun Santeri Alkiota, joka silloin oli ministeri. Hän kyllä kirjoitti tai hankki pääkirjoituksia. Mutta hän saattoi korkeintaan viikonloppuina käydä kotonaan Laihialla ja toimituksessa Vaasassa. – – – Miten viime aikoina oli tultu toimeen, siitä en päässyt selville. Joka tapauksessa Alkion lähdettyä Helsinkiin meitä jäi toimitukseen vain kaksi heppua, muuan nuori taidemaalari — Einari Frisk — ja minä.

Suunnitelma oli seuraava:

Alkio lähettää pääkirjoitukset. Tietotoimistolla oli edustaja Vaasassa. Häneltä saamme valmiina ulkomaiden uutiset ja yleiset kotimaan uutiset. Meidän tarvitsi vain otsikoida ne. Vähät Vaasan uutiset meidän oli itse kuulosteltava. Maaseudulla oli kirjeenvaihtajia, innokkaita puoluemiehiä. Artturi Leinonen — ylihärmäläinen kansakoulunopettaja — ja Juhani Ahtiluoto — alavutelainen kansakoulunopettaja — kirjoittaisivat Alkion lisäksi poliittisia juttuja. Taloudenhoitaja ja faktori toimisivat nuorekkaan toimituksen neuvonantajina. Salmelainen kertoo selvinneensä kyläkirjeenvaihtajien »töherryksistä» latojien avulla. Taidearvostelu oli vähäistä, kun Vaasassa ei omaa teatteria ollut; Hannikais-veljekset tosin kävivät konsertoimassa. Muuten Vaasassa ruotsalaiset miehittivät kaikki johtavat paikat. Suomalaisten turvapaikkana oli heidän klubinsa, jossa Alkio ei käynyt.

Mutta sitten meni jokin vikaan Salmelaisessa. Hän itse väitti, että päävikana oli se, ettei hän ollut maalaisliittolainen. Alkio, joka saapui toimitukseen »asematietä astuen, keppi kädessä, aina yhtä juhlallisen», ei milloinkaan veljistynyt Salmelaisen kanssa, »vaikka saattoi olla vanhojen tuttaviensa parissa hyvinkin tuttavallinen ja rattoisaa. Pikkumainen ei päätoimittaja ollut; vaikka Salmelainen joskus sattui haukkumaan väärää puuta, toista samannimistä henkilöä, Alkio vain virkahti:

»Vähän virhettä tuli».

Alkio ei pitänyt Salmelaisen lausuntailloista, joita tämä — kertomansa mukaan — menestyksellä järjesti pitkin Etelä-Pohjanmaata tehden mielestään mainosta Ilkalle. Yleisöäkin kertyi, kun kuultiin, että »se on niitä Alkion miehiä». Ei kestänytkään kauan ennenkuin Salmelainen sai »ruskean kuoren». Itse hän pitää syynä sairaan toimittajatoverin kateutta ja mahdollisesti sitä, että hän oli jossain kirjoituksissa moittinut Alkion ankaruutta. Urho Kittilä lienee oikeammassa, kun kertoo, että Salmelainen lähetettiin Helsinkiin puoluekokousta selostamaan, mutta kulki jo silloin teattereissa ym. ja lähetti Ilkkaan puoluesihteeri Kivimäen sepustuksia. Salmelainen onkin myöhemmin haastattelussa oikonut hänen kirjoissaan esiintyviä suoranaisia Alkion syyttelyjä. »Alkiolla oli paljon oikeutusta», hän sanoo. Antoipa Alkio Salmelaisellekin mitä parhaan todistuksen.

Tavallaan nämä ulkopuoliset Ilkan toimittajat terävöittävät sitä kuvaa, mikä Alkiosta hänen toimiensa perusteella syntyy. Hän ei ollut tinkimättömyydessäänkään kovasydäminen, mutta vaati apulaisiltaan ja työtovereiltaan samaa alttiutta ja uhrivalmiutta, mitä itsekin osoitti. Ja ennen kaikkea hän odotti, että tällaiseen aatteelliseen työhön antauduttiin koko sydämestä.

Tässä mielessä häntä ei pettänyt Artturi Leinonen. Jos koko se toimittajavirta, kesä- ja aputoimittajat huomioon ottaen, joka kulki Ilkan kautta, ihaili Santeri Alkiota, oli tästä joukosta Leinonen kuitenkin uskollisin. Juuri hän on antanut välähdyksen Ilkan toimittamisesta ja sen päätoimittajasta. Leinonen hoiti aluksi tilapäisesti »toimitussihteerin» tehtäviä ja tältä ajalta on hänen seuraava kuvauksensa:

»Päiväposti on vielä tulematta, ja sieltä voi lykätä myrkyn. Päätoimittaja kun on Helsingissä. Lähettipoika on jo postissa. Toimitus elää jännittyneen odotuksen hetkiä. Jospa ei olisi päätoimittaja nyt jaksanutkaan… Saataisiin joskus jotain kaikellaisiinkin… Lähettipoika näkyvissä. Toimitus pidättää henkeään. Myrkyn lykkäsi! Kaksi artikkelia.! Ylen tärkeitä. Ehdottomasti tämän päivän lehteen! Toinen toimittaja tempoo harvenneita hiuksiaan, mutta mitä tehdä! Ei muuta kuin ala purkaa lehdestä pois vähemmän tärkeää ja toimita tilaa vastatulleille.»

Toimittamisperiaatteistaan Alkio kirjoittaa yli 20 vuotta lehtialalla toimittuaan:

»Ymmärrän hyvin, että lehti olisi voinut kasvaa suuremmaksi ja levetä laajemmalle, jos sen aatteellisuudesta olisi tingitty. Mutta kun sitä ei oltu perustettukaan rahojen keräämistä vaan aatteiden selvittämistä varten, ei ollut mahdollista toisin menetellä.»

Alkio ymmärsi, että uusi aika vaati todella muutakin kuin pelkkää poliittista totuutta. Maahenkeä oli jatkuvasti nostettava ja pienempiäkin lukijoita muistettava.

Vuonna 1919 alkoi Ilkassa torstaisin ilmestyä osasto »Nuori Maamies», ja seuraavana vuonna avattiin lehdessä osasto »Lasten toveri», jota opettaja Ahtiluoto toimitteli ja johon saatiin tutustua aina lauantain nimerossa. Tiheään oli lehdessä myös paikalliskuvauksia »Kirkolta kirkolle». Näistä monet olivat Niilo Liakan kirjoittamia ja hän lähetti samalla uutterasti henkilö- ym. historiallisia kuvauksiaan.

Huomio siirtyy ulkopolitiikkaan

Ensimmäinen maailmansota asetti sanomalehdille suuria rajoituksia sotasensuurin seuratessa valppaasti niiden kirjoittelua. Näyttää siltä, ettei ainakaan SanteriAlkiota tunnu suuresti kiinnostaneen propagandan värittämien sotauutisten julkaiseminen.Tarkoituksellakin Ilkan sisältöä tänä aikana kartuttivat selostuksetkansallisesti huomattavista tapahtumista, nimenomaan merkkipäivistä. Suomen kielen viralliseksi saattaminen (v. 1883 asetuksen 30-vuotismuisto) huomattiin 1915. Samana vuonna muistettiin K.J.Stählbergin 50-vuotispäivää: »Hän on ollut viime vuosikymmenen ajan Suomen julkisen elämän huomattavimpia henkilöitä. Hänen toiminnastaan on aina saanut vilpittömän, rehellisen vaikutuksen». Teksti on Alkion.

Ilkka kiinnitti huomiota myös Eliel Aspelinin ja Y.K.Yrjö-Koskisen, kahden suomalaisuuden esitaistelijan, pois menoon. Tuodessaan peruskoulun idean esille Alkio aina muisti korostaa perinteiden merkitystä. Kansanopistoasiaa käsitellessään (1915) hän sanoi: »Samalla tavalla kun me kodeissamme, kylissämme, Suomessamme polvi polvelta muutamme elämänkäsityksiämme, ne kuitenkin aina muodostetaan edellisten polvien kokemusten mukaan.»

Mutta Alkiolla oli kyltymätön vietti hankkia todellista selvitystä maailmantapahtumista. Esim, kun Eero Nelimarkka pyrki »jollakin lailla» opintomatkalle Pariisiin ja pääsi sinne (1916), Alkio vannotti tätä toimittamaan hänelle ulkomaan uutisia.

Uutisten saanti helpottui äkkiä Suomen itsenäistyttyä ja varsinkin maailmansodan päätyttyä. Nyt saimme oman, ensin tosin harvalukuisen diplomaattikuntamme, johon Alkio yritti heti saada yhteyden. Olihan hänen poliittinen asemansa — puoluejohtajana, joka oli ollut vuoden verran ministerinäkin — sellainen, että hän saattoi esittää virallisille elimillemme, tässä tapauksessa ulkoministeriön sanomalehtitojmistolle, vaikka selviä vaatimuksia.

Alkio tyrmistyi aluksi siitä, ettei ulkomailla tiedetty Suomesta juuri mitään. Hänen nuori ystävänsä, ryhmätoveri A.O.Vuorimaan veljenpoika Aarne Vuorimaa kirjoitti Lontoosta Alkiolle tällaista:

»Perheessä, jossa asun, ei tiedetty missä Suomi on, vaikka nimi olikin tuttu. Muuan opettaja sanoi, että suomalaiset asuvat kodassa, pata riippuu keskellä, perhe ympärillä syö siitä. Viro huolehtii propagandastaan, julkaisee englanninkielisiä lehtiä ja esittelee maata. Virosta onkin useimpana päivänä uutisia, Suomesta ei juuri mitään. Toiminta Suomen hyväksi lakkasi kun tri Holsti lähti täältä, hän touhusi yötä päivää Suomen etuja valvoen. » 

Tällaiset tiedot saivat Alkion tuota pikaa toimimaan. Ensin hän »röykytti» ulkoministeriön sanomalehtitoimistoa ja sen päällikköä Theslöfiä:

»Kun meitä huolimatta siitä, että likka ja maalaisliitto ovat olleet nykyisen ulkoasiainhoidon varmimpina kannattajina pidetään suurelta osalta vieraina asiain kululle, alkaa asemamme monesti tuntua tukalalta. En näe enää muuta menettelyä mahdolliseksi kuin ajatella toteuttaa jo suunniteltu ale: aloittaa myöskin ulkoasiain ja niitä koskevain asiain avoin käsittely lehdessä meikäläisiä näkökohtia kohtia silmälläpitäen.»

Theslöf kirjoitti likimain venäläiseen tapaan Alkiolle anteeksipyyntökirjeen, jossa vakuutti, että hänen toimistonsa propagandatyöstä ei ollut annettu tietoja millekään muulle lehdelle ennen Ilkkaa, ja vastaisuudessakin Ilkka tulisi olemaan suositummuusasemassa. Tämä ei muuttanut Alkion asennetta; Ilkasta tuli kuin tulikin Um:ää valvova silmä; ministeriö puolestaan antoi paitsi tietoja myös luottamustehtävän Alkiolle, jäsenyyden komiteassa, joka valitsi uusia diplomaattitarjokkaita. Alkio ei kuitenkaan näiden kommentteihin luottanut, kenties nuorta Vuorimaata lukuun ottamatta.

Ilkan »pää» arveli ilmeisesti, että »vanha konsti parempi kuin – – -» ja jatkoi itse ulkopoliittisten artikkeleiden laatimista. Informaatiota hän sai edelleen pääasiallisesti vanhalta tuttavalta Rudolf Holstilta. Englannista palattuaan Holsti joutui varsin keskeiseen asemaan. Hän oli jo v. 1917 ollut jäsenenä Tokoin senaatissa, sitten 1918-19 edustajanamme Englannissa ja viimeksi mainittuna vuonna hän tuli ulkoministeriksi (1919-22), oli läsnä Pariisin rauhanneuvotteluissa 1919 ja lähettiläänä Baltian maissa 1923-27. Hänen vaikutuksensa maalaisliiton kannanottoihin lienee ollut erityisen huomattava 1919, mutta myös sen jälkeen hänen suhteensa tähän puolueeseen olivat kiinteät; Ilkkaa hän informoi sekä tärkeillä tiedoilla että kirjoittelikin lehteen, tosin ilman signumia.

Holstista on diplomaattina lausuttu varsin erilaisia arvosteluja. Tietorikas hän epäilemättä oli ja saattoi olla tarkkanäköinenkin, mutta usein häilyvä ja erehtyväinen. Niinpä hän 1922 ennusti Alkiolle, että Varsovan sopimus solmittaisiin, mutta hän menisi »yli laidan». Vain viimeksimainittu toteutui. Alkion tavoin Holsti kuitenkin osasi ottaa oppia. Vieraillessaan 1922 Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa hän kirjoitti Alkiolle:

»Täällä on opettavaista olla».

Huolissaan Holsti oli vain puolueensa vaalitappiosta, jonka arveli heikentävän koko keskustaa. Tästä hän kaipasi itseltään Alkiolta informaatiota ja kirjoitti tälle mm.:

»Sinun sanallasihan on niin suuri merkitys, että Sinulta jos keltään voin saada selvitystä».

Holstin ainaisen huolena oli se, että Suomi sinisilmäisyydessään »— kun venäläiset ovat meitä niin paljon ovelampia ja kehuvat kansainvälisissä yhteydenpidoissa maittemme hyviä suhteita», jäisi vaaran tullessa ilman minkäänlaista tukea. Näissä merkeissä Holsti kirjoittaa Alkiolle 2110.1923:

»Hyvä veli. Vasta sitten on maa täysin itsenäinen, kun se uskaltaa olla tekemättä mitä sen pahin vihollinen koettaa houkutella sen tekemään. Sortovuosina emme olleet itsenäisiä ja Venäjällä oli maailman suurin armeija, mutta sittenkin uskalsimme olla tekemättä mitä Venäjä tahtoi vahingoksemme meitä tekemään. Nyt me olemme itsenäisiä, meillä on puolustuslaitos, mutta meillä tulisi olla yhtenäinen ja eheä ulkopolitiikka, niin ettei ensinnäkin sotaministeri sanoisi Venäjän vaarasta toista kuin ulkoministeri. Ja tämän yhtenäisen ulkopolitiikan tulisi soveltua kansainväliseen politiikkaan elimellisenä osana siitä eikä irrallisena ilmiönä. Itse suurvallatkin ovat osoittaneet etteivät ne kykene seisomaan yksin, vaan niiden on pakko solmia liittoja ja sopimuksia rauhan turvaamiseksi.»

Alkion ajatukset kulkivat samoja raiteita. Parisen vuotta myöhemmin eli 25.1.1925 hän kirjoittaa Holstille:

»Minä olen juuri, kuten olet saanut Ilkasta huomata, jos sitä olet seurannut, myllyyttänyt hallitusta mm. kysyen maalaisliittolaisilta ministereiltä: mikä on nykyinen ulkopolitiikkamme? Olen etäiseltä tähystysasemaltani seurannut levottomalla mielellä, miten Suomi ulkopoliittisella epäluotettavuudellaan ja aikaansaamattomuudellaan on kylmentänyt suhteensa niihin ainoihin valtakuntiin, joita Suomen vaaranalaisessa asemassa yhdistää meihin samat kohtalot. —

Sinun pitkiä raporttejasi en rupea seikkaperäisesti pohtimaan. Hyvin monessa kohdin olen kanssasi aivan samaa mieltä. Tärkein nykyhetkellä on, miten valmistaudumme varustusten vähentämiskonferenssiin. Yhdyn ponsiisi, että Suomen pitäisi nyt valmistaa ohjelma yhdessä reunavaltioiden ja Puolan kanssa. Minua huvittaa kuulla, että Skandinavian valtiot on kruunattu Genevessä ’raukkamaisuuden’ nimellä. Sen olen usein tehnyt täällä haukkuessani kaikkia Ruotsiin orienteerausta haihattelevia puolueitamme lapsellisesta halusta ja uskostaan narrata itseään Ruotsin (antamalla) avulla – – -.»

Kaikissa asioissa Alkio ei ollut aivan samoilla linjoilla kuin ystävänsä Holsti. Tämä luotti siinä määrin puolustusliittoihin ja kansainvälisiin sopimuksiin, että piti maanpuolustusta toisarvoisena. Alkio sen sijaan kirjoittaa Holstille (28.5.1925):

»…olen astunut julkisuuteen puolustaakseni hallituksen puolustusbudjettia (Ilkassa). Sen olen tehnyt että mahdollisten poliittisten ase- ja asematoveriemme myötätunto meitä kohtaan hieman kasvaa, jos meillä on hieman kättä pidempää.»

Muuten Holsti omista ja Alkion hyvistä suhteista sanoo, että »tämä vanha veljeys ja keskinäinen yhteisymmärrys» on epämieluisaa nähtävää eräille oikeistoherroille. Keskinäinen luottamus kyllä säilyi, mutta ilmeistä on, että Alkio oli jonkin verran tarkistanut kantaansa Holstiin nähden, tietoisena myös tämän erheistä, mm. häälyväisyydestä ja varsinkin siitä liiallisesta optimismista, millä Holsti suhtautui mm. Kansainliittoon, johon Alkion luottamus oli alkanut horjua jo 1920-luvun viimeisinä vuosina. Kirjeessään Holstille 5.9.1927 Alkio valittaa

Suomen politiikan muuttuneen nappipeliksi, jossa »henkilökohtaisten etujen tavoittelu näyttää olevan huomattavimpana tekijänä». Alkio sanoo olleensa iloinen, ettei hänen enää tarvinnut olla mukana, mutta pyytää kuitenkin:

»Kuulehan, etkö Sinä haluaisi silloin tällöin kirjoitella Ilkkaan Euroopan poliittisesta asemasta? Et sinä tarvitse itse esiin astua, ellet halua. Saat olla aivan salassa, jos se Sinua huvittaa. – – – Minä koetan kohtuuden mukaan korvata kirjoituksista. Meillähän on taloudellisista syistä kirjoituspalkkiot huokeat – – – mutta Sinuun nähden tietysti tehdään poikkeus, sellainen miksi itse haluat sen määrätä.»

Se ainakin näyttää ilmeiseltä, että suurelta osalta Alkion ja Holstin yhteistyön ansiosta Ilkka oli ulkopolitiikan osalta parhaiten toimitettuja lehtiä. Vieläpä oma ulkoministeriömme suhtautui siihen jonkinmoisella »pelolla ja kunnioituksella» päätellen siitä, että se toimitti julkisuuteen tarkoitetut uutiset ensisijaisesti Ilkalle. Tämä ei ollut yksinomaan Holstin ansiota. Toinenkin 1920-luvun harvoista kokeneimmista diplomaateista, Hjalmar Procope, tarjosi näet Ilkalle palveluksiaan.

Procope oli itsenäisyysmies eikä nähtävästi ollut tyytyväinen ruotsalaisen kansanpuolueensa politiikkaan, kun kerran lienee ollut jopa maalaisliiton listoilla eduskuntavaaleissa. Procope toimi vuosikaudet ulkoministeriömme 1. sihteerinä (kansliapäällikkönä?) ja siirtyi 1927 lähettilääksi Varsovaan. Aivan 1920-luvun alusta lähtien Procopt; lienee huolehtinut Ilkan ulkomaan uutisista. Mm. 1924 hän kirjoittaa »Herra Ministerille» (Alkiolle) ja mainitsi lähettäneensä tälle muistiinpanojaan »jottei vain luultaisi, että olisin Ilkan unohtanut».

Procope seurasi erittäin tarkoin Venäjän ulkopoliittista toimintaa. Hänen ajatuksensa tuntuvat vastaavan Alkion omia, kuten Procopen 1927 Alkiolle lähettämän kirjeen reunahuomautukset — Alkion tekemät osoittavat. Procope kirjoittaa mm.:

»Venäjä on aloittanut jonkinlaisen diplomaattisen offensiivin meitä vastaan pelottaakseen meitä – – – yrittää saada meidät epäilemään Englantia ja välttämään yhteistoimintaa Eestin ja Puolan kanssa. – – – Tietysti meidän tulee välttää Venäjää ärsyttämästä ja tsarististen hankkeiden kannattamista — mitä syytä meillä muuten olisikaan kannattaa niitä? (Alkio on merkinnyt kirjeen laitaan »oikein!») – – – Varmasti ei voi tulla kysymykseenkään, että Venäjä rajoittaisi meidän ulkopoliittista toimintavapauttamme. Minä en kylläkään tällä haavaa usko mihinkään erikoisliittoihin. Baltialainen liitto on jo Latvian takia poissa päiväjärjestyksestä. On myös hyvin epätietoista voivatko Kansainliiton avulla tehdyt ponnistukset viedä positiivisiin, käytännössä turvaa antaviin tuloksiin. – – – Eiköhän niin ole, että Suomen ulkopolitiikan tulee olla siinä määrin aktiivinen, että Suomi osoittaa olevansa poliittinen tekijä, jonka kanssa on yleispoliittisessa pelissä laskettava ja jonka olemassaolosta muillekin valtioille voi olla hyötyä. – – – Armeijamme tulee olla niin vahvan, ettei Venäjän kannata Suomeen kohdistetun hyökkäyksen kautta saavuttamiensa suhteellisen vähäisten etujen tähden tehdä uhrauksia, jotka tekisivät mahdolliseksi Suomen vastarinnan murtumisen (jälleen Alkion reunahuomautus »oikein!») – – – Samoin ulkopolitiikan alalla meidän tulee välttää Venäjän ärsyttämistä, mutta olla varuillaan ja valppaina.»

Silloista ulkopoliittista hapuilua Procope ei hyväksynyt alkuunkaan, vaan pitää sitä suorastaan vaarallisena. Siihen soveltuivat, jos mihinkään, hänen mielestään erään saksalaisen valtiomiehen sanat: »Mikä selvä poliittinen linja tahansa on parempi kuin horjuva politiikka.» Tietenkään Procope ja Holsti eivät olleet ainoita lehden informaattoreita. Myös nuori Aarne Vuorimaa kirjoitteli ahkerasti ja välitti tietoja Baltian maista sekä Puolasta. Mutta vanhemmatkin diplomaatit toimittivat viipymättä Alkiolle ja Ilkalle uutisiaan. Näitä tiedetään Kyösti Kallion kehottaneen siihen.

Emil Hynninen esim. kirjoittaa Roomasta 18.3.1926 ja kertoo saaneensa Alkion kirjeen ja koettaa täyttää siinä esitetyn pyynnön lähettämällä Ilkalle kirjeitä Italian maataloutta koskevista kysymyksistä. Harri Holma vuorostaan kirjoittaa samoihin aikoihin Berliinin lähetystöstä. Hän kertoo tavanneensa Wienissä unkarilaisen kreivi Coudenhove-Kalergin. Tämä oli kertonut, että joka maassa perustetaan pan-eurooppalaisia yhdistyksiä, ja oli pyytänyt Holmaa nimeämään joitakin asiaa harrastavia suomalaisia, joiden puoleen voisi kääntyä. Holma oli tällöin nimennyt J.J.Sederholmin, H.Suolahden, O.Mantereen, J.K.Paasikiven, Väinö Tannerin ja Santeri Alkion. Holma vakuutti kuitenkin, että tämä ei Alkiota »sido millään tavalla». Alkiosta tuli ainakin innokas aatteen kannattaja. Nuoressa tasavallassamme Alkion kiinnostus silti kohdistui pääasiassa sisäpoliittisiin kysymyksiin. Tässäkin Alkiolla oli käytettävissä omat, hyvin informoidut kirjeenvaihtajansa.

Ilkan »sotilasasiamiehet» E.E.Kaila ja Johannes Tamminen

Tuskin kukaan muu avustaja jätti syvempiä jälkiä Bkkaan ja informoi Alldota siinä määrin kuin tunnettu Elmo E. Kaila (1888-1935). Tämä vanhan pohjalaisen pappissuvun jälkeläinen suoritti fil.kandidaatin tutkinnon 1908 ja ryhtyi kohta sen jälkeen harjoittamaan Suomen historiaan ja maantieteeseen liittyviä väitöskirjatutkimuksiaan, toimitti välillä tietosanakirjaakin, mutta tuli nimenomaan tunnetuksi eräänä I maailmansodan ajan innokkaimmista aktivisteistamme. Joskin Kailalta ehkä puuttui sitä poliittista harkintakykyä, minkä kokemus oli Alkiolle antanut, hän rohkeana, tietorikkaana ja sotilaspiirejä lähellä olevana miehenä oli mitä arvokkain avustaja Ilkalle. Alkion ja Kailan keskinäiset »yhteenototkin» selvittivät Alkiolle Suomen 1920-luvun sisäpolitiikan eräitä keskeisimpiä linjoja Aktiivinen yhteistyö alkoi 1920. Tällöin Kaila palveli Suojeluskuntain yliesikunnassa ylitarkastajana ja toimitti mm. Suojeluskuntalaisen Lehteä. Toimi edellytti myös armeijamme asiain perinpohjaista tuntemista ja penkomistakin, mikäli epäkohtia ilmeni. Ja niitä kyllä oli varsinkin nuoren tasavaltamme kirjavassa upseeristossa, joka aluksi koostui vanhoista kadettiupseereista, joista suurin osa oli Venäjällä palvellut, siellä kokonaan koulutuksensa saaneita »ryssänupseereita», jääkäreitämme ja vapaussodan aikaisista upseerikouluista, ja vihdoin omasta kadettikoulustamme valmistuneita, enimmäkseen aivan nuoria upseereita. Alussa oli vielä saksalaisia ja ruotsalaisiakin upseereita meitä kouluttamassa. Näiden poistuttua jäi vieraskielisyys ja -mielisyys etenkin venäläisyys pahimmaksi  riesaksi. Kaila kiinnitti tähän myös Alkion huomion. Näiden kahden miehen ja Ilkka-lehden ansioksi täytynee suurelta osalta katsoakin, että asioihin saatiin muutos.

Santeri Alkio kirjoitti 29.6.1920 asiasta artikkelin Ilkkaan. Se oli varsin kärkevä:

»Julkinen salaisuus on, että Venäjältä pakoon puikkineet upseerit on melkein järjestään kiinnitetty armeijamme palvelukseen. Eräät upseerit ovat omaksuneet niin venäläisen mielialan, että Suomen liittämistä uudelleen Venäjään jotkut pitävät välttämättömyytenä. Tämä antaa aiheen myös harkita, kuinka monet heistä ovat bolshevikkeja. Myös suojeluskuntajärjestöön on otettu vieraita upseereja.»

Ohjelman täytyi Alkion mielestä olla, että vierasmaalaiset armotta pois armeijasta ja suojeluskunnista.

Hyökkäys armeijan ylimmän päällystön johdon epäonnistunutta kolmijakoa vastaan alkoi julkisesti 1920 Ilkassa Kailan vaikutuksesta eli siis kolmisen vuotta ennen varsinaista upseerikriisiä. Alkio ei tyytynyt ylimalkaisesti käymään ylemmän upseeriston »ryssäläisyyttä» vastaan, vaan julkaisi Ilkassa heinäkuun lopulla 1920 »Armeijan upseeristo» -otsikolla kolme artikkelia, joissa kiinnitti huomiota tsaarinupseerien venäläisperäisyyteen — muutamat puhuivat yksityiselämässään venäjää —, eikä sellaisiin ollut Alkion mielestä luottamista. Kirjoituksissa käsiteltiin myös ylennyksiä, upseerikasvatusta jms., mutta leimaa antavaa niille oli jo mainittu harmi armeijan venäläisyyttä kohtaan, ne olivat enemmän »kansallis-» kuin »armeijanideologisia».

Kaila, joka kirjoitukset lienee provosoinut, lausui 2.8.1920 kiitoksensa Alkiolle todeten, »miten virkistävää oli Ilkasta lukea suoria sanoja». Kaila antoi Alkiolle myös tietoja mainitun upseeriston epärehellisyydestä ja epäsiveellisyydestä. Erityisesti Suomenlinnan upseeristo näyttää antaneen paheksumisen aihetta sekä juopottelullaan että suoranaisilla väärinkäytöksillään. Kailalta ja muiltakin saamiensa tietojen perusteella Ilkka vaati tutkimuksia ja rikkomusten rankaisemista. Kun armeijan johdon taholla suurinta närkästystä aiheuttaneessa kirjoituksessa »Suomenlinnan suomalainen komento» mainittiin nimiäkin sai Ilkka haasteen oikeuteen. Asiaa puitiin sitten eri oikeusasteissa parisen vuotta. Sakkoja tuli, mutta monia väärinkäytöksiä tuli paljastetuiksi ja syylliset — joukossa korkeahkossa asemassa olevia upseereita, jos »kapitulanttejakin» — joutuivat vähitellen, pääasiallisesti komentotietä vastuuseen ja pois armeijasta. Kaila kirjoittaa tämän johdosta Alkiolle että maalaisliiton oli toimittava armeijan puhdistajana, »se on kuin armeijan elämän paljastaja».

Mutta sitten Kailalle ja Alkiolle tuli erimielisyyksiä, kun Alkio hyökkäsi Ilkassa suojeluskuntajärjestön kimppuun. Kysymyksessä oli tunnettu Paul von Gerichin juttu. Tämä vapaussoturi kävi eräässä lehtikirjoituksessaan perin suorasukaiseen tyyliinsä hyökkäämään baltialaista puolustusliittoa vastaan koska se hänestä palveli vain Puolan etuja. Tätä maata ja sen suojelijaa Ranskaa von Gerich sätti niin pahoin, että vakava diplomaattinen selkkaus uhkasi. Nyt seuranneeseen sanomalehtipolemiikkiin otti myös Alkio osaa ja hyökkäsi parissakin Ilkan artikkelissa »Helsingin politiikkaa» vastaan, jossa hän, erityisesti ns. Ignatiuksen everstiklikissä, vainusi monarkistis-kumouksellista, tasavaltaa ja kansanvaltaa vastustavaa henkeä, jopa tämän suuntaisia vehkeilyjä. Artikkelissa »Eräs tapaus Helsingin politiikassa» 20.6.1921 Alkio erittäin tuohtuneesti kävi »monarkistishenkisten, venäläisen kasvatuksen saaneiden» upseerien kimppuun ja väitti, että tällaista henkeä oli jopa Helsingin suojeluskuntapiirin esikunnassa.

Heti seuraavan päivän Ilkassa (21.6.1921) Alkio vielä suuntasi hyökkäyksensä kenraali Waldenia vastaan artikkelissa »Kenraali Waldenin periaatteellinen kanta». Alkio polemisoi erityisesti Waldenin korostamaa suojeluskuntien itsehallintoa vastaan. »Eikö hallituksen valta lainkaan ulottunut tähän järjestöön vai oliko se valtio valtiossa?» Alkio kysyi ja käytti erittäin kärkevää kieltä. Tähän tapaan: »Tässä maassa on eletty kovia vuosia. Mutta herrat kaikilla asteillaan ovat rimpuilleet ja reistailleet kieroillakseen tasavallan lakeja vastaan. Kun pojat ovat vapaaehtoisesti alistuneet tähän ylimääräiseen asevelvollisuuteen isänmaamme vapauden ja sen lakien kunnioituksen puolesta, eiköhän heillä liene oikeus vaatia samaa kunnioitusta muilta?»

Suojeluskuntajärjestöä lähellä oleva Kaila joutui nyt »viran puolesta» asialle ja kirjoitti heti 22.6.1821 Alkiolle varsin suorasukaisen kirjeen, jossa mm. sanottiin: »Olet tällä kertaa väärässä, et ole ehtinyt syventyä kysymykseen. Suojeluskuntajärjestö on maailman kansanvaltaisin laatuaan. Siinä valitaan piiripäällikötkin ym. Presidentti nimittää vain ylipäällikön ja eduskunta myöntää rahavarat. —»

Kaila oli kyllä Alkion uskollinen apuri, mutta periaatteistaan tinkimätön hänkin. »Välimme tulee olla selvät ja ehdottoman luottamukselliset. Suut puhutaan puhtaiksi», Kaila kirjoittaa Alkiolle: »Sanoit kerran, että on syytä lopettaa pikku nalkuttaminen ja käydä asioihin kovin kourin käsiksi. Ellet tätä Ilkassa tee, ei siitä tule kerrassaan mitään. Sinun harteillasi lepää vastuu tylsistymisestä, jonka seuraukset ovat arvaamattoman suuret. Kysymys oli sekä armeijan että muunkin virkakunnan puhdistamisesta ja kansallistamisesta. Kaila teki parhaansa helpottaakseen Ilkan taistelua. Sekä suojeluskuntaan ylipäällikkö Lauri Malmberg että puolustusministeri antoivat Kailan toimesta uutisensa ja tiedotuslehtisensä ensimmäisenä (konseptiasussakin) Ilkalle. Lehden lauantainumeron myynti Helsingissä järjestettiin ainakin kahdessa myyntipisteessä rautatiekirjakaupan välityksellä — tässä Johannes Tamminen oli ehkä eniten asialla. Kailan mielestä lehtiä olisi saanut olla tarjolla useammassakin paikassa, koska kysyntää oli. Saattoipa Kaila ilmoittaa 28.2.1923 Alkiolle, että jääkärit olivat täysin hyväksyneet Ilkan kirjoitukset. Sotilaspiirien muutenkin Ilkkaa kohtaan osoittamaa mielenkiintoa todistaa, että kun Alkio marraskuun alussa samana vuonna kysyi, »mitä suojeluskuntien yliesikunnalle kuuluu», Kaila saattoi (14.11.1923) vastata: »Täällä luetaan Ilkkaa».

Sitten Ilkka sohaisi ampiaispesään, kun Alkio 21.5.1924 julkaisi artikkelin, jossa hän hyökkäsi ruotsalaisia jääkäriupseereja vastaan. Kaila ilmoitti heti tyytymättömyytensä, hän ei halunnut »kahden rintaman sotaa, vaan ensin ryssä pois». Hän vakuuttaa Alkiolle: »Olen parin kolmen vuoden ajan voimieni kautta koettanut Ilkan kanssa hoidella tätä puolustuslaitos-probleemia ja toivon, että voisit jatkaa luottamustasi loppuun saakka. Siihen asti kun lopullinen, täydellinen voitto on saavutettu.»

Kaila viittasi siihen, että vaikka oppositiohenkeä oli laajaltikin olemassa ja nimenomaan upseeri- ja aktivistipiireissä, vain hän, Alkio ja Ilkka olivat todella taistelleet armeijan epäkohtia vastaan. Niin kauan kun puhdistus kohdistui »ryssäläisiin» vallitsi linnarauha suomalaisten ja ruotsalaisten nuoremman polven upseerien välillä.’ Tämä näkyi myös Wilkaman tapauksessa, joka eräässä vaiheessa uhkasi täydellisesti rikkoa Alkion ja tämän uskollisen tiedottajan välit. Tämän kriisin, jota siis Ilkka ja Alkio »yksityisesti» olivat tahtomattaan valmistelleet, laukaisi armeijan vakinaistaminen, jolloin tasavallan presidentti tulisi antamaan jokaiselle upseerinviran vakinaiselle haltijalle valtakirjan. Näin ei upseeriopposition mielestä saanut tapahtua, ennen kuin armeijan »puhdistus» oli suoritettu ja 26.11.1923 asetettu puolustusrevisio saanut työnsä valmiiksi. Puhdistuksen piti kohdistua nimenomaan tsaarinupseerien poistamiseen armeijasta ja näiden kärkihahmona oli kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkama, joka 1918 oli seurannut Mannerheimia armeijan päällikkönä. Tällä »liikkuvalla muurilla» oli monta hyvää ominaisuutta. Vapaussodassa hän oli käyttänyt Venäjällä saamaansa sotataitoa ja kokemusta hyväkseen ja päättäväisellä operaatiollaan — hän juuri sai Laurilat lapualaisineen uudestaan liikkeelle — oli täten päässyt Tampereen porteille ja vaikuttanut ratkaisevasti kaupungin kukistumiseen. Wilkama oli lisäksi raitis ja hurskas, mikä kaikki veti hänen puolelleen Alkion, Kallion, Paavo Virkkusen ja monen muun. Pääasiallisesti karjalaiset yhdessä jääkäriupseereitten kanssa vaativat Wilkaman erottamista ja Sihvon asettamista hänen paikalleen.

Kieltämättä Wilkama jarrutti armeijan uudistamista ja puhdistamista, upseeri- ja reserviupseerikoulutusta, jääkärien ylentämistä jne., kun hän pyrki säilyttämään vanhat tsaarinaikaiset tavat nuoressa, uudistusta kaipaavassa armeijassamme. Toisaalta saavutuksistaan ja merkityksestään tietoinen jääkäriupseeristo meni niin pitkälle, että keväällä 1924 n. 700 upseeria lupasi jättää eroanomuksensa, ellei Wilkamaa vaihdettaisi toiseen mieheen. Tämä ns. upseerilakko nosti maan lehdistössä yleisen myrskyn, Alkio kirjoitti Ilkassa 8.5.1924, ettei hän hyväksy upseerien lakkopuuhaa, koska sen takana oleva puhdistusvaatimus kohdistuisi vain suomalaisiin upseereihin. Vihjaisipa Alkio, että aikomus oli nimittää Wilkaman tilalle ruotsinkielinen Österman.

Kaila loukkaantui sydänjuuriaan myöten sekä siitä, että uutinen Wilkaman komennuksesta julkaistiin häntä kuulematta että jääkäriupseereihin kohdistuvasta selvästä vihjauksesta. Näin hän vastasi Alkiolle 4.6.1924: »Tämä on epäluottamuslause minun suomalaisuuttani kohtaan, koska tämän uutisen ilmestyminen on nähdäkseni merkkinä siitä, ettei Ilkka luota siihen, että minä ajoissa hälytän, jos on pelättävissä vaara ruotsalaisten taholta. – – – Tahdotko, että minä edelleen parhaan kykyni mukaan hoidan tehtävääni Ilkan »sotilasasiamiehenä» Helsingissä? Myönteisessä tapauksessa minä oletan, että Ilkka ennenkuin julkaisee tämän tapaisia uutisia kääntyy puoleeni.»

Tämän uhkan vastapainona Alkiolla oli tieto siitä, että hänellä oli toinenkin mies Helsingin-kirjeenvaihtajana, nimittäin lainopinylioppilas Johannes Tamminen ulkoministeriöstä. Tamminen esiintyi aluksi Ilkan palstoilla pienehköjen ulkomaan uutisten lähettäjänä, mutta joulukuussa 1922 hän pestautui kokonaan Ilkkaan. Hän sai 700 markan kuukausipalkan vakinaisen lehtiavustajan virastaan. Tammisen ensimmäisiä tehtäviä oli Ilkan Helsingin levikin järjestäminen yhdessä Kailan kanssa. Lauantain lehteä tuli pääkaupunkiin 100-150 kappaleen kimppuina ja sitä myytiin n. 30-45 kpl. Huhtikuussa 1923 Tamminen tarjoutui järjestämään Ilkalle edullisesti kirjeenvaihtajan Kööpenhaminaan. 5.10.1923 AIkio pyysi Tammiselta Helsingin-kirjeiden lähettämistä säännöllisesti, mutta valitti pian, että ne olivat liian pitkiä. Tamminen puolustautui sillä, että hän päivittäin tutki oman maan lehtien lisäksi Skandinavian, Saksan, Sveitsin, Unkarin, Viron ja Latvian lehtiä, ja »niinpä joutuu itsekin kaikenlaista miettimään ja arvostelemaan. » Muuten Tamminen oli varsin innokas. Jos hän esim. tänään tutki Ruotsin vaatimuksia mahdollisen puolustusliiton varalle — ne eivät olleetkaan vähäiset — hän huomenna kirjoitti Ilkkaan Helsingin kirjeen ja kolme uutisluontoista juttua, nappasi jutun Ziiricher Zeitungista jne. »Merkillistä, mikä tavaton voima on nyt kansallisilla ajatuksilla. Suolahtikin on luisumassa kokonaan Ilkan kannalle», hän tuumi.

Sotilasasioihin siirtyessään Tamminen on toteavinaan lokakuun puolivälissä 1923, että »Kailan silmät ovat vallan tavattomasti avautuneet. Nyt hän on meidän kannallamme. Vain pari pientä yksityisseikkaa, ruotsalaiset korkeammat jääkäriupseerit! Mutta kyllä sekin vielä muuttuu. Periaatteessa hän on heidänkin suhteen vielä (kerran) meidän kannallamme.» Tamminen tarkoittaa tässä aitosuomalaisuutta.

Jälleen Alkio pani Ilkassaan vyöryn liikkeelle, kun hän lokakuussa 1924 mm. totesi, että Suomen sotaväen esiupseereista oli 66 % ruotsinkielisiä, everstiluutnanteista ylöspäin 90 %. Suomenkielinen lehdistö lausui tyytyväisyytensä siihen, että asiaan kiinnitettiin huomiota, mutta upseeriliiton johdossa olevat ruotsinkieliset upseerit ryhtyivät nyt tositoimintaan ja lähettivät v.a. sotaväen päällikölle, kenraalimajuri Nenoselle kirjeen, jossa tätä pyydettiin »yhdessä tai useammassa sanomalehdessä painostamaan sitä turmiollisuutta, mitä sanoma lehtiartikkelit kylvävät puolustuslaitokseen».

Nenonen teki silloin sen virheen, ellei peräti tyhmyyden, että tosiaan julkaisi 21.1.1925 avoimen kirjeen, jossa mm. sanoi, että kaikki pyrkimykset ruotsinkielisten upseerien oikeuksien kaventamiseksi tullaan estämään. Edelleen Nenonen sanoi, että jos ruotsalaisia upseereja poistetaan armeijasta, armeijan siveellinen ja moraalinen taso laskisi. Huomauttipa Nenonen, että upseerit pitäisi rekrytoida »maan parhaista perheistä».

Tämä harkitsematon kirje nostatti myrskyn lähes koko lehdistössämme ruotsinkielisiä lukuun ottamatta. Ilkka kirjoitti heti, että meillä on armeijassamme politikoivia ruotsalaisia upseereja, joista toiset ovat ottaneet päämääräkseen jopa ns. »hyökkäävän ruotsalaisuuden» Me vaadimme -ohjelmineen armeijassa toteutettavaksi.

Ilkka kävi nyt hyökkäämään ulkomaisella komennuksella olevan Wilkaman asemaa tavoittelevia Sihvoa, Malmbergia ym. vastaan. Kaila ei puolestaan kärsinyt tällaista »kauttaaltaan valheellista» kirjoittelua, vaan antoi Alkiolle ja llkalle olan täydeltä (26.3.1925):

»Vaikka minusta toiselta puolen on erinomaisen kiusallista lähteä penkomaan Wilkaman asioita en kuitenkaan voi oikeuden ja kohtuuden nimessä olla sitä tekemättä. Sillä totuuden aseilla me olemme tähän asti taistelleet ja totuus on kuitenkin lopulta vievä voittoon.

Tiedän että Sinun mielipiteesi Wilkamasta on toinen kuin minun, mutta uskon Sinun uskovan, että minun käsitykseni hänestä on lähtöisin rehellisestä vakaumuksesta ja läheisestä kokemuksesta, et silloin ldeltäne tilaa oheiselta kirjoitukselta Massa enempää kuin ’Asiantuntijan’ kirjoitukselta — Minun puolestani Wilkama olisi saanut olla rauhassa, ellei häntä kohtuuttomasti olisi tahdottu puhdistaa kaikesta siitä raskaasta, mihin hän yksin on syypää ja sälyttää syy muiden niskoille, sitten tehdä hänestä martyyri ja oikean asian ajaja, Sanot, että Sihvo uhrataan, jos hänet nyt pannaan päälliköksi. Muita ei ole. Wilkama ei aja suomalaisuuden asiaa — ryssäläisyyden.»

Alkio piti kuitenkin sitkeästi kiinni Wilkamasta, vielä sitkeämmin Kallio, kunnes Wilkama itse pilasi asiansa palattuaan komennukseltaan kotimaahan syksyllä 1924. Tällöin hän, jolla oli kireät välit uuden presidentin L.Kr.Relanderin kanssa kieltäytyi kerta kerran perästä vahvistamasta Relanderin upseeriylennyksiä ja muuten osoitti lähes halveksumista esimiestään tasavallan presidenttiä kohtaan. Wilkama jopa käytti esittelyissä kieltä, joka sai paikalla olevan oikeuskanslerin ihmettelemään, oliko Wilkama oikein viisas.

Tämä kaikki varmaan avasi Alkion silmät. Hän kirjoitti toukokuussa 1926 Ilkassa »Sotaväen päällikön vaihdosta» — Sihvo oli tullut Wilkaman tilalle — ja sanoi, että Wilkaman menettely »oli ollut omiaan herättämään kiusallista huomiota». Ilmeistä on, ettei Alkio liioin enää luottanut Wilkaman arvostelukykyyn muissakaan asioissa; mm. kavalluksia tehnyt eversti Mandelin oli ollut Wilkaman läheinen uskottu.

Niin päästiin yhteisymmärrykseen Kailankin kanssa, joka arveli, että suureksi osaksi Ilkan ansiosta »tilanne armeijassa alkoi vähitellen selvitä». Olihan Ilkan ohjelma se, että . kansa ja armeija oli juotettava saman hengen läpitunkemaksi yhdeksi kokonaisuudeksi. Armeijan kasvattaminen oli tunnustettava ensiluokkaisen tärkeäksi, mikä tietysti vaati aikansa, sillä seitsemän vuoden laiminlyöntejä ei hetkessä korjattu. Täytynee todeta, että tuskin koskaan mikään sanomalehti oli todella saanut niin paljon »puhdistusta» aikaan kuin Ilkka itsenäisyytemme alkuvuosina. Mikäli Alkio ei saamiensa tietojen pohjalta itse iskenyt, teki sen Kaila tai joku muu aktivistihenkinen — Artturi Leinonen mm. — niin, että lastut lentelivät. Kailaa Alkio näyttää erityisesti kehuneen, vaikka tämä sanoo kiitossanojen kuuluvan »koko AKS:IIe» ja ilmoittaa »yliraisuun» tyyliinsä, että nyt oli aika käydä puhdistamaan puolisuomalaista eduskuntaa! »Sinun alullepanemasi lumivyöry on alkanut, eikä sitä voi pysäyttää, alle jäävät Setälät ja Ingmannit», Kaila kirjoittaa Alkiolle 5.12.1925. Hän käy myös ylioppilasjuopottelun kimppuun:

»Meidän mielestämme kansallinen herätys, Suur-Suomi ja kaikki tulevaisuuteen tähtäävä työ on tehtävä kunniallisin, itsensä kieltävien miesten voimin. — — — Yleensä ihanteiden puolesta kykenevät tappelemaan vain kunnian miehet. Siitä syystä tahdomme kantamme myös sisäiseen kunniattomuuteen. Me koetamme keskuudessamme ajaa raittiutta ja kunniallista elämää velvollisuutena kokonaisuutta kohtaan — käsität mitä tarkoitan. »

Kailan ja Alkion yhteistyö Ilkassa, josta mainittu upseerikriisi on otettu vain yhtenä selvimpänä esimerkkinä Alkion keskeisistä tietolähteistä ja toisaalta hänen itsenäisestä suhtautumisestaan niihin, oli Kailan impulsiivisuudesta ja suorasukaisuudesta huolimatta voimassa likimain Alkion kuolemaan saakka. Kirjeenvaihto kyllä harveni. Etenkin Kailan tiedotukset jäävät vähiin, varmaan väitöskirjatöidenkin takia. Mutta Kaila ei unohtanut Ilkkaa eikä Alkiota. Hän lausuu paheksumisensa mm. Sihvon esiintymisestä »Laukolain jutuissa», pahoittelee siirtolaisuuttakin, sillä siihen ei nyt ollut mitään poliittista aihetta, vaan se merkitsi selän kääntämistä isänmaalle jne. Kaila moitti myös koululaitosta, koska kasvatus oli koulussa unohdettu, vaikka se on, niin kuin Alkiokin aina teroitti, vielä tärkeämpi kuin opetus. Kaila sanoo jo vuosikausia kauhistuneena meidän opetustointamme; sen hedelmättömyyttä ja tuloksettomuutta. Alkion ja Kailan yhteistyö, joka oli nimenomaan Aikiolle erinomaisen antoisa, sillä erimielisyydetkin hioivat mielipiteitä, katkesi lopullisesti, kun Kailaa kohtasi mitä vakavin onnettomuus. Hän, Ilmapuolustusliiton asiamies, loukkaantui vakavasti lentokoneen potkurista. Kirjoittaessaan Alkiolle Karjalohjalta 7.10.1929 Kaila sanoo mm.:

»Tahdon puristaa pohjalaista ja suomalaista kättäsi. Samalla tahdon kiittää kukista, jotka tulivat Ilkasta tiedottomalle miehelle. Aikaa näkyy tällaisen sairauden parantuminen vievän. Lääkärit tuntuvat pitävän ihmeellisenä, että sellaisen onnettomuuden jälkeen tervehtyminen voi tapahtua. Olisi paljon keskustelemista ja kuuntelemista, toivon että jonkin ajan perästä se tapahtuu.»

Alkio oli itsekin fyysisessä alakunnossa, matkan pää jo näkyi, vaikka hetkittäistä toipumista ilmeni. Saman lokakuun lopulla Kaila vielä kirjoitti Alkiolle:

»- – – sitä suurempi on iloni että terveytesi ja voimasi ovat oikeaan, hyvään suuntaan menemässä. Toivon että jonakin päivänä, ei kovin kaukaisena tavataan, että saisi rauhassa keskustella. – – – Suomalaisen miehen suomalainen kädenpuristus ja sydämestä lähtevä tervehdys

veljesi Elmo Kaila»

Tämä »kädenpuristus» lienee jäänyt viimeiseksi vuosikymmenen kestäneen ystävyyden ja läheisen yhteistyön jälkeen. Alkion yhteistyö Tammisen kanssa keskeytyi jo useita vuosia aikaisemmin. Syynä ei liene ollut Paavo Alkionkaan tietämän mukaan mikään selvä välirikko.

Oliko Tamminen muuten niin työllistynyt kuin hän itse vakuutti — erityisesti aitosuomalaisten asioilla liikkuessaan, vai olisivatko välejä jäädyttäneet ne melkoiset etumaksut ja takaukset, joita Alkio Tammisen hartaista pyynnöistä oli tälle suonut. Tammisen kunnioitusta ei ole syytä epäillä. Jo varhaisemmassa vaiheessa vuoden 1924 päättyessä hän kirjoitti Alkiolle:

»Sellaiset miehet kuin Sinä suunnittelette varmaan suurta askelta, olette monesti toivottamasti väsyneitä monista vastoinkäymisistä, mutta ponnistatte sittenkin. – – – Olen viime aikoina saanut kuulla näissä piireissä Sinun työsi asetettavan Snellmanin työn rinnalle.»

Tunnettujen kesätoimittajien sana Alkiosta

Helsinkiläisavustajat ja omat diplomaattimme pitivät Alkiota ja Ilkkaa päivän tasalla sekä kotimaan että ulkomaiden tapahtumista. Ulottuivatpa Ilkan suhteet Yhdysvaltoihin asti. Sinne oli näet muuttanut paljon juuri pohjalaisia. Laihialainen Charles (Kalle) Potti ei tosin itse paljon ehtinyt kirjoittaa, mutta toimitti Alldolle toisen amerikanlaihialaisen, New Yorkissa asuvan, Rantamäen kirjeenvaihtajaksi. »Maailmanlaajuisesta» avustajakunnastaan huolimatta Ilkka luonnollisesti silti toimi aivan pääasiallisesti kotimaisin toimittajavoimin. Alkion aikana 1920-luvulla Ilkan toimituksessa työskenteli myöhemmin nimeä saaneita kesätoimittajia: Ilmari Turja, Hannes Teppo, Paavo Alkio. Liian varhain menehtynyt kielimestarimme Teppo oli pitempäänkin toimituksen jäsenenä. Varsinaisessa toimituksessa askaroivat Alkion apuna mm. Mattila, Vehkaoja ja Paavo Tuomari. Ilmari Turja joutui Ilkkaan Paavo Alkion luokkatoverina ja Alkioitten läheisenä perhetuttavana. Turja muistelee kunnioituksella Santeri Aikiota ja kertoo kuinka tämä sumeilematta soitti vanhalle asuintoverilleen, ministerin tuolilla istuvalle Kyösti Kalliolle esiin. tähän tapaan:

»Hoitakaa nyt se asia (Suomen lippu). Se asia on heti päätettävä, että siniristilippu, päättäkää vaan, kyllä puheet lakkaa.»

Ja taas on Alkio puhelimessa:

» — Jaa ettäkö tiedänkö ketään muuta sopivaa. Kyllä minä tiedän. Tässä istuu ylioppilas Ilmari Turja. Kyllä hän tulee ja puhuu teille. Hyvä on sitten. Hän tulee. Hyvästi.

— Minäkö Jurvaan puhumaan?

— Sinä.

— En minä mene. En minä oo koskaan kellekään puhunu enkä puhu. Eikä mulla ole jurvalaisille mitään asiaa.

— Oos vaiti nyt. Kuulithan sinä kun minä jo lupasin, sanoi Santeri naurussa suin. Ei suinkaan sinua ole sitä varten ylioppilaaksi koulutettu, että sinä paseeraat vain täällä kaupungin kadulla. Kun siellä tarvitaan puhujaa niin sinä puhut. Saat sitäpaitsi rahaa. Kun ne kysyy, mitä otat vaivoistasi, niin sano, että seitsemänkymmentäviisi markkaa. Ei niitä saa siihen opettaa, että henkistä työtä ilman tehdään. Kyllä siitä sen verran pitää saada kun ojanluonnistakin. Aläkä enää hyngi vastaan. Mistä ne sitten muuten saa. Nuorissa akateemisissa ja muissa kansallisesti valveutuneissa nuorisivistyneistön piireissä?

Minä menin Junaan, pelkäsin, hikosin ja puhuin – – –

Santeri Alkio oli kaikessa luonnollisuudessaan harvinainen mies, niin luonnollinen, että se teki hänet suurmieheksi. Hän olisi voinut ottaa lehdestään suuremmankin palkan, mutta hän otti vain sen verran, että tuli toimeen. Hän oli puolueensa ja eduskuntansa merkittävin mies, mutta hän väistyi, että muuan nuorempi pääsi eduskuntaan jne. – – -»

»Nuori toimittajanalku ei olisi voinut saada parempaa koulumestaria kuin Santeri Alkio. Hänen lehtensä suuntaviivoja ei piirustettu puoluetoimistossa, hän toimitti lehtensä itse. Hän oli itsenäinen sanomalehtimies jos kukaan», toteaa Turja sanoen vielä mm.: »Kaikkea puolivillaisuutta Alkio vihasi, varsinkin huonoa mitätöntä tekstiä. Hänen mielestänsä vain kaikkein paras on maaseudun nuorille kyllin hyvää. Hän inhosi puoliherroja ja puoliherruutta.»

Eikä Alkio itse omaa lehtimiesuraansa ihannoinut. Poika Paavo, joka oli isänsä tavoin monipuolisesti lahjakas suunnitteli hetken itsekin sanomalehtiuraa, kun seuraili isän ja muiden toimittajien touhuja. Paavo Alkio muistelee:

»Ilkan toimituksen pitkiä päiviä virvoittivat kävelyretki Niemelän kahvilaan Vaskiluodon sillan päähän. Sinne käveltiin rauhallisessa tahdissa: Luopajärven setä, joka kohteli minua nallikkaa aivan vertaisenaan, Haapalan setä, joka kulki hyräillen itsekseen ja jonka panamahattua ihailin sanomattomasti, isä ja minä. Joskus muitakin. Niemelässä ei kenelläkään ollut kiirettä. Mutta sitten joku katsoi kelloaan, ja lähdettiin. Paluumatkalla miesten keskustelu siirtyi Ilkan asioihin, ja askeleet alkoivat kiirehtää.» Mutta eipä isä innostunut kun Paavo-poika ilmoitti lyseonsa yläluokilla ollessaan, että hän rupeaa sanomalehdentoimittajaksi. »Valitse mikä muu ura tahansa, mutta älä rupea kulkemaan sitä polkua mitä minä olen kulkenut», isä Santeri vastasi ja oli hyvin tyytyväinen, kun poika rupesi lukemaan lakia, kuten rupesi myös Turja.

Paavo oli silti tienaamassa pukurahoja Ilkassa ja toimi vähän reportterina Helsingissä. Sattui siellä eduskunnan parvekkeella hänellekin tarkalle miehelle, paha kömmähdys. Paavo Alkion vieressä istui presidentinvaalia seuraamassa Laihialta tuttu Sylvi-Kyllikki Sinervo, sittemmin Kilpi, ja reportteri hänkin. Kun Relander tuli valituksi, kuiskasi Paavo naapurilleen: »En minä luule, että maalaisliitto tätä tarkoitti.» Seuraavana päivänä »demarien» lehdissä oli isoilla kirjaimilla, mitä maalaisliiton »pään» poika oli presidentinvaalista tuuminut. Ja isä Alkio tiuskahti: »Mitä sinä poika oikein oot puhunut?» Mutta siihen koko »munaus» jäi. »Asiaa kaunistaa se, että lausahdukseni kaiketi oli suurin piirtein tosi», Paavo Alkio kymmenien vuosien perästä sanoo. Paavo sai todeta, että toimittajan työssä oli velvoituksia. Hän kertoo: »Me kun kerran panimme Ilkkaan toisen puolueen lehdestä saksimamme uutisen otsikkoa muuttamatta – – – niin Hannes Teppo ja minä saimme siitä melkoiset nuhteet. Siitäkin huolimatta, että teimme lehteen lähetetyistä runoista niin hyviä, että tekijät varmaan havaitsivat kauneimpien unelmiensa täyttyneen. – – -Sittenkin luulen, että päätoimittaja omassa huoneessaan nauroi sydämensä pohjasta meidän toimittamisellemme, sillä hän oli leikin ymmärtävä mies.»

»Arkisessa seurustelussa Alkio oli humoristinen ja lämmin, mutta kun hän istui kirjoituskoneen ääreen niin sieltä tuli kiivasta ja kovaa tekstiä», Turja todistaa.

»Pää» ja muut toimittajat

Mitä ovat kertoneet varsinaiset toimittajat, Alkion työtoverit? Että tämä oli »suuri mies poliitikkona, mutta samalla täydet mitat täyttävä sanomalehtimies, kaikesta pienestä vapaa, isällinen ystävä, jonka ohjeet olivat täynnä syvää elämänviisautta». Toimittaja Paavo Tuomari kertoo:

»Milloin hän antoi nuhteita, sanoi hän sanottavansa suoraan, mutta samalla oli hänen silmissään katse, joka kertoi ylitsevuotavasta ystävällisyydestä nuhdeltavaa kohtaan. Esimiehenä hän oli myös näin ollen omaa luokkaansa. – – – Vuosien varrella ovat useat ammattiveljet, jotka ovat tunteneet Alkion vain johtajana, suurena puhujana, erinomaisena kirjailijana ja tavallista suuremmat mitat täyttävänä poliitikkona, tiedustelleet minulta eikö työskentely Alkion johdolla ole joskus ollut vaikeaa. Rehellisesti olen kuitenkin voinut sanoa että parempaa esimiestä ei yleensä voi ajatella. Mutta minä käsitän ammattiveljieni kysymykset, sillä Alkiossahan oli jotakin sellaista, joka pani häntä lähemmin tuntemattoman hieman pelkäämään. He näkivät vain ulkokuoren, mutta eivät syvemmälle. Heiltä jäi näkemättä suuri, lämminsydäminen ihmisystävä, nuorten kannustaja, isällinen neuvoja, joka ei ole ainoastaan kunnioitettava, vaan myöskin rakastettava.»

Toimittaja Paavo Tuomari on erityisen värikkäästi muistellut aikojaan Ilkan toimituksessa, jossa sai itseltään Alkiolta valmennuksen lehtialalle. Hän jatkaa kertoilemistaan:

»Kun Ilkkaan tulin Alkio kävi toimituksessa joka toinen päivä, aamujunalla tuli, iltapäivällä paineli taas Laihialle. Hänen salkussaan oli melkoisesti tavaraa: toimitussihteerin pöydälle hän pisti pari pääkirjoitusta, alakerran, kirja-arvostelun, joskus muistelman jne. Toisinaan toimituksen puhelin soi:

— Täällä Alkio. Soitan kotoa. Pane magnetofoni pyörimään. Annan uuden pääkirjoituksen. Tämä on tärkeä juttu.

Se sitten lypsettiin vaharullalta ja luettiin Alkiolle, ettei syntyisi kuulovirheitä. Alkio oli tarkka näissä asioissa. Jos lehdessä oli sotkua tai painovirhe, Alkio korjasi sen heti. Oikovedokset, vaikka Anni H(aapala)” oli ne lukenutkin, vietiin vielä Alkion silmäiltäväksi, kun oli kyse hänen omista kirjoituksistaan.»

Useimmat artikkelinsa ja tärkeimmät juttunsa Alkio kirjoitti Laihialla, ja Paavo Alkio muistaa hyvin, että isän yölamppu myöhään paloi, »kun isä kirjoitti». Mutta kuten Paavo Tuomari kertoo, kyllä Alkiolta syntyi toimituksessakin valmista: Väliartikkeleita, reunahuomautuksia »Muut lehdet» -osastoon, joskus uutisia, lähetettyjen käsikirjoitusten korjauksia ym. Harald Niinistö, faktori, kertoi minulle näin:

»Kello lähenteli lehden painoonmenoaikaa (oli siinä 13.45), kun Alkio soitti, että älä päästä vielä painokonetta käyntiin. Minulta tulee juttu.

— Eihän se ehdi, se on ladottava ja pidettävä ainakin yksi lehden sivu auki…

— Kyllä se ehtii, ei tämä kauan kestä.

Menin Alkion huoneeseen saadakseni hänen juttunsa. Alkion kynä lensi yhtenä pyrynä. Sitä minä ihmettelin. Vilkaisin kelloani…6-7 minuuttia, kun A. ojensi kirjoittamansa liuskat. Ei ainoatakaan ylivetoa tai korjausta, kyllä minä kummastelin…»

Paavo Tuomari:

»Alkio oli hyvämuistinen. Kahvipöydän ääressä hän tarinoi milloin mistäkin. Toimituksessa hän esiintyi isällisen hyväntahtoisena, kehoitteli nuoria miehiä kirjoittelemaan milloin mistäkin aiheesta. Hän osasi kannustaa. Joskus hän jotakin muistellessaan tai saadessaan kuulla jotakin, mikä ei häntä miellyttänyt, naurahti iroonisen vihlovasti: — Mitähän sekin mies, jumalaparatkoon…»

Rutiinilla päätoimittaja seuloi toimitukselle tulleen postin ja osittain sen pohjalta toimitti työnjaon. Alkio itse otti aina käsiteltäväkseen mm. postin tuoman vaikeatajuisemman kirjallisuuden, mm. uskonnolliset ja filosofiset teokset säännöllisesti. Kuten arkkipiispa Johansson oli myös Alkio vakuuttunut siitä, että Suomella oli uudessa Euroopassa erikoistehtävänsä »Euroopan etuvartijana», kuten hän Ilkassa asian otsikoi (1920). Tämä usko pohjautui nimenomaan Suomen ehdottomaan itsenäisyystahtoon, jota Alkio ei väsynyt lukijoilleen korostamasta. Mutta usein hänen ajatuksensa myös viivähtivät »Pan-Euroopassa», joka ehkä takaisi parhaiten pientenkin kansojen rauhan ja tulevaisuuden. Alkio tutki myös teosofi Annie Besantin sanomaa, vaikkei itse ollut teosofi.

Laajalle kulttuurin vainiolle haarautuva ajatus- ja toimitustyö jatkui näin kotona Laihialla, missä syvällisimmät ajatukset kenties syntyivät juuri rauhaisassa työkammiossa. Mutta aikaa oli aina seurattava, päivälehden toimittajan oli ehdottomasti luettava muut vähänkin tärkeät lehdet. Paavo Alkio kertoo:

»Tämä tapahtui osittain Ilkassa, osittain kotona*. Kotiin tuli ainakin kaksikymmentä sanomalehteä. Ja sitten hän tietenkin luki kirjallisuutta, loputtomasti. Luki arvostellakseen ja luki muuten vain.»

Pääasiassa Alkio luki saadakseen »palstantäytettä» Ilkkaan, mutta eipä hänkään ehtinyt kaikkea läpikäydä. Tällöin oli hänen vaimonsa yksi hänen parhaista avustajistaan. Hän oli ollut mukana jo Pyrkijän toimittamistyössä. Yksi Anna (Anni) Alkion suurimmista avuista oli hänen ruotsin kielen taitonsa. Yhdessä miehensä kanssa hän haeskeli ruotsalaisista lehdistä kiinnostavista tai ajankohtaisilta tuntuvat artikkelit ja suomensi niitä miehelleen. Mutta eipä Santeri Alkio vanhemmiten kirjoittanut itse edes kaikkia pääkirjoituksia, vaan antoi nuorempien yrittää. Alkio osasi näet erinomaisesti kannustaa — sehän oli hänelle tuttua jo nuorisoseura-ajoilta.

Asiakkaille, eritoten tutuille maanäijille, raatajille, Alkiolla oli aina aikaa. »Mitäpäs tässä, istu ja odotahan vähän», saattoi sanoa, kirjoitti nopeasti johonkin juttuun puuttuvat rivit, kun latoja odotti ja istahti taas tarinoimaan niin kuin kiire ei koskaan olisi ollutkaan.

Entäpä kun Jaakko Nikkinen käsikirjoituspinkkoineen saapui Ilkan toimitukseen? (Toimitus oli muuten maahenkisten maalaisten kokouspaikka Vaasassa.) Jaakko pyydettiin heti kaikkein pyhimpään. »Siellä paistoi ystävyyden onni» ja alkoi vilkas keskustelu. Väliin helähti Alkion nauru, ja saattoi arvata, että Nikkinen, joka ei koskaan nauranut ääneen, hymyili hiljaiseen tapaansa. Nikkinen oli Alkion uskollinen opetuslapsi niin kirjailijana kuin lehtiavustajanakin. Ja timperinkynällä kirjoitettua tekstiä ei Jaakolta puuttunut. Ilkkaa toimitti osaltaan myös tyyppi-eteläpohjalainen Jaakko Vehkaoja, joka tapasi tarttua painijan otteella kouraan ja esitellä heti itsensä »maataloustoimittajaksi». Kerran karhumainen Vehkaoja erehtyi toimitussihteerin tietämättä ujuttamaan Ilkkaan pakinan tapaisen, jossa purki sisuaan nimittelemällä lehden päätä »vanhaksi äijäksi». Kun Alkio seuraavana päivänä tuli toimitukseen, hän kutsui Vehkaojan puheilleen. Istunnon päätyttyä Vehkaoja tuumasi: »Jo oli kuule kova istunto. Kyllä Alkio pani minut nöyrtymään.» Mutta ei asiaa sen koommin muisteltu.

Paavo Tuomarin katse kirkastuu, kun hän sanoo:

»Olen minä tavannut monta nimekästä henkilöä, mutta en Alkion tapaista. Hän oli profeetta, mies, jossa leimusi ja säteili etäisyyttä. Kahvipöydässäkin tuo katse siirtyi jonnekin kaukaisuuteen, hän oli ikäänkuin suuntaa etsimässä ja viitoittamassa. Hän näki kauas ja syvälle. Artturi Leinonen kirjoitti varmaankin enemmän vaikkapa vain kyynäskeppiä mittana käyttäen, palstametrein arvioituna. Hän oli armoitettu lehtimies: tuli tarinaa, runoa, pakinaa, ajanvietteellistä. Mutta: Alkio loi monella tavalla aivan uutta ja omintakeista, ei vain kirjailijana, vaan myös poliitikkona, nuorisoseuramiehenä ja lehtimiehenä.»

Alkio sairasteli itse moneen toviin, mm. eduskuntavaiheensa lopulla, olipa uupunut sen päätyttyä. Mutta saatuaan vähän hengähdysaikaa Alkio kyllä pian osoitti jälleen olevansa täydessä terässä. Tavan takaa hän pyrki vetämään eduskuntaryhmän tilille myös sen suhtautumisesta Ilkkaan. Jo 1923 hän tiukassa äänensävyssä tiedusteli ryhmän kantaa, jolloin sen sihteeri Kukkonen maalaisliiton eduskuntaryhmän puolesta ilmoitti, että ainakin se piti Ilkkaa puolueen pää-äänenkannattajana.

Tähän Alkio siinä vaiheessa tyytyi. Mutta ryhmässä keskusteltiin kyllä usein lehden perustamisesta pääkaupunkiin, kun puolueen ja sen edustuksen kasvun katsottiin sitä edellyttävän. Kalliokin arveli näin ja uskoi että tarpeellista pääomaa kertyy kyllä hanketta varten. Toiset ryhmänjäsenet kuitenkin epäilivät ja pohjaltaan kaiketi Alkion arvovalta esti puoluetta käymästä Ilkan varpaille. Sen päätoimittajan terhakkuutta eivät näet toistuvat sairauskohtauksetkaan lannistaneet, eikä myöskään ikä näyttänyt pehmentävän häntä. Esim. »Karuliinan pojassa» Alkio käytti teräviä sanoja kieltolakia rikkovasta »herrasväestä». Eikä hänen kritiikkinsä rajoittunut vain kieltolain rikkojiin. Myös valtion päämies, presidentti Relander, sai »satikutia» liian tiheistä ulkomaanmatkoistaan. Se ei näyttänyt Relanderia miellyttäneen ja Alkiota tuskin miellytti koko presidentin vaali.

Turja muistelee, että kun hän oli Ilkan kesätoimittajana presidentin vaalin aikana 1925, hän virkkoi Alkiolle vaalin jälkeen: »Eikös käynyt hyvin?» — »Mitä hyvin, vaivaa siitä vain tuli, kun oman puolueen mies tuli presidentiksi», oli Alkion vastaus.

Mitä pidemmälle aika kului, sitä selvemmin Alkio alkoi nähdä, että uudet tuulet rupesivat puhaltamaan niin politiikassa kuin kirjallisuudessakin. Vaikkei hän peistään heittänytkään, alkoi vähitellen eräänlainen alakuloisuus hiipiä vanhan taistelijan mieleen.

Luonnollisena syynä olivat toistuvat taudinkohtaukset. Tässä vaiheessa ystävät, omaiset ja lääkärit kehoittivat Alkiota hellittämään, mutta tällöin hän lienee lausunut niin tunnetut sanansa: »Ovatko ne sitten onnellisempia, jotka vain lepäävät?» Leinonen varoitti Alkiota, joka ei vähääkään hellittänyt tahtiaan. Lieneepä tämä uskollinen ystävä ehdottanut Alkiota vakavasti harkitsemaan Ilkan rasittavan päätoimittajan tehtävän jättämistä nuorempiin käsiin. Tähän Alkio vastasi kirjeessään Leinoselle 16.9.1924:

»Neuvosi Ilkan suhteen maistuvat myös hiukan kamariviisaudelta. – – – Sanon Sinulle kuitenkin: et Sinäkään omaa poikaani noin vain heittäisi sattumalta tapaamasi kenen vaan kasvatettavaksi. Ilkka on minun poikani. Se on niin monen tuskan ja vaikeuden lapsi, että edellyttäisi paljon suurempaa itsekkyyttä kuin minulla on jättää se heitteille. Aika tulee, kenties piankin, jolloin minun on se jätettävä, ja tiedän kyllä varsin hyvin, että on paljon ihmisiä, jotka tervehtivät sitä hetkeä suurella ilolla; mutta se tieto ei saa nyt vielä tekemään katastrooffimaista lähtöä. Olen jonkun verran iloinen siitä, etten vielä ole niin menettänyt persoonallisuuttani, että nykyajan ihmiset huutaisivat minulle yhteen suuhun: »Halleluja»

Näissä vuodatuksissa alkoi näkyä jonkinlaista vanhuuden pessimismiä. Mutta Alkiolla ei ollut halua vielä heittää kirvestään kaivoon; monella taholla häntä vielä tarvittiin.

Alkio ja puolueen lehtimiesten yhteistoiminta

Tosi kasvattajana Alkio halusi jakaa eri tahoilta hankkimiaan tietoja, oppia ja kokemuksia puolueensa muidenkin lehtien kuin Ilkan toimittajille. Tähän oli mahdollisuus joko henkilökohtaisten tapaamisten tai liittoutuman kautta.

Tompan Tuomo eli opetusneuvos Urho Kittilä on kertonut ensi tapaamisestaan kirjoista hyvin tuntemansa ja ihailemansa Alkion kanssa. Kittilä, jonka toiveena kauan oli ollut saada tavata Alkio, tutustui häneen puoluekokouksessa Helsingissä 1919

»siis aikana, jolloin Santeri Alkion nimi tasavaltataistelun vuoksi vielä suorastaan leijaili myrskynmerkkinä ilmassa. Tämän työn ja taistelun miehen eleissä ja liikehtimisessä oli silloinkin taistelevaa leijonaa, joten mielikuvituksemme luoma lempeä nuorisoseura-Alkio sai väistyä taka-alalle ja tilalle tuli tuima poliittinen taistelija.»

Kittilä kertoo sitten, että nuorena sanomalehtimiehenä hänellä oli arvokasta hyötyä Ilkasta ja Alkiosta, kun hän oppi tuntemaan Santeri Alkiossa »luonteenomaisen — vaikka ’kovassa pelissä’ suolatun — isällisen ihmisystävä-humanistin». Lähentymistä tapahtui silloin, kun Kittilä tarjosi ensimmäisiä sepustuksiaan Ilkalle. Kittilä kertoo:

»Emme tunteneet silloin vielä sanomalehtimaailmaa ja sitä hermostunutta suhtautumista, mitä saavat tuntemattomat »törkyn tarjoojat» osakseen. Siksi yhä vieläkin ihaillen ihmettelemme sitä tapaa, miltä Ilkan toimitus suhtautui kaukaakin tulleisiin »senttareihin». – – – Puhuttiin Ilkan jo voitetuista vaikeuksista sekä siitä persoonallisen parjauksen ryöpystä, mikä oli suunnattu sen päätoimittajaa vastaan. Naapurilehti koetti mm. tehdä hänestä veronkavaltajaa pitäen muutenkin santarminsa lakkaamatta tämän kunnian miehen jäljillä. Kysyimme eikö tällainen ajojahti masentanut mieltä? — Siihenkin täytyy tottua, huomautti kirjailija alkaen sitten selvitellä, kuinka totuuden puhujan pitää etukäteen varustautua ottamaan vastaan minkälaisia halpamaisuuksia tahansa. Tällöin tuli maalaisliiton lehdistön kehittelystä laajempi keskustelu. – – – Nyt vasta huomasimme mikä kaukonäkijä oli edessämme. Hän esim. selvitti tarkkaan kuinka maalaisliiton kehitys keskeytyy vastaisuudessa sanomalehdistön heikkouden vuoksi. Siksi hän sanoikin, että maan talonpoikaispuolueen kohtalo lepää sanomalehdistön harteilla. – – – Samalla hän teroitti mieleemme, että jokaiselle nuorukaiselle, joka aikoo antautua maalaisliittolaisen lehdistön palvelukseen on julistettava samoin kuin ennen luostariin pyrkivälle munkille, että nimittäin perillä odottaa köyhyys ja kieltäymykset. Mutta samalla hän vakuutti että vaivalloinenkin vaellus tulee olemaan miehistä ’kun muistaa ottaa aatteet eväiksi mukaan’. Viimeksimainittuja hän piti välttämättöminä ja siksi hän huomautti, että maalaisliittolaisiksi sanomalehtimiehiksi aikovilta oli ensiksi kysyttävä onko hän maalaisliittolainen ja vasta sen jälkeen sanomalehtiteknillisiä edellytyksiä, mitkä myöskin ovat tuiki välttämättömiä.»

Näin puheli tämä vanha kokenut sanomalehtimies ja hetken vaitiolon jälkeen virkkoi ikäänkuin keskustelun päätteeksi: — »Niin se on. Henki se on, joka eläväksi tekee ja antaa ruumiille kestävyyttä. Jokaisen on hyvä tarkata tämän seikan todenperäisyyttä ja todeta että ’leipäpapit’ vain hetkeksi majoittuvat maalaisliiton lehdistöön, jättäen sen ensimmäisissä vastoinkäymisissä»

Santeri Alkio kouli maalaisliittolaisia sanomalehtimiehiä kernaammin Ilkassaan tai muuten henkilökohtaisesti. Silti hän ei suinkaan ollut vieras mainittujen lehtimiesten parissa viriävälle yhteistoiminnalle, tuntuupa aika ajoin tällainen neuvonpito olleen hänelle hyvinkin tärkeä toimintamuoto, mikäli aikaa riitti. On ilmeistä, että Alkio varsin kernaasti näki nuorempia aateveljiä ympärillään. Tosin hän ei liene asemansakaan vuoksi ollut aktiivisesti mukana Maalaisliiton Sanomalehtimiesyhdistyksen perustamisessa 1919, vaan asia jäi pääasiallisesti karjalaisten toimittajien (Ari Pitkänen, A.Juutilainen ja V.Joukahainen) huoleksi. Mutta jo seuraavana vuonna (1920) Alkio valittiin yksimielisesti yhdistyksen puheenjohtajaksi, tosin vain vuodeksi, sillä Alkio ei luultavasti katsonut voivansa ajan puutteen takia hoitaa tointa kunnollisesti. Alkion ansiot yhdistyksessä katsottiin niin suuriksi, että 1922 hänet valittiin sen kunniapuheenjohtajaksi. Kun hän samana vuonna täytti 60 vuotta Maalaisliiton Sanomalehtimiesyhdistys omisti »kiitollisuudella ja kunnioituksella» julkaisun »Aatteenmies» Alkiolle. Kirjasen alkurunossa »Mies», Artturi Leinonen sanoo:

»Selkä sitkeä, terästä jänne

tahto vankka kuin tammipuu

Mieli hehkua, sähköä sielu

Sydän avoin ja altis käsi

Jos lie hoivatta ystäväsi – – -»

Nämä ominaisuudet maalaisliiton sanomalehtimiehet oppivat tuntemaan erityisesti niiden yhdessäolojen aikana, jolloin yhteistoiminnan ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen lujittaminen »koettiin alkuaikoina yhdistyksen tarkoitukseksi». Päätös kokoontumisesta tehtiin lehtimiesyhdistyksen vuosikokouksessa 1922, mutta vasta joulukuussa 1924 maalaisliiton lehtimiehiä oli koossa ja — Laihialla, Santeri Alkion kotona. Anna Alkion muistelman mukaan tässä Alkionmäen kokouksessa oli vain 5 vierasta, ilkkalaisia tuskin laskettiin niihin. Kun oli keskusteltu »etu- ym. kysymyksistä» päätettiin ryhtyä toimiin »läheisemmän vuorovaikutuksen aikaansaamiseksi». Laihialla kokoonnuttiin jälleen maaliskuussa 1925, mikä ilmenee siitä, että Savon Sanomien Lasse Hiekkala kiittää Alkiota 25.12.1925 »viimeisestä» ja valittaa, ettei päässyt »Alkionmäelle toiseen sanomalehtimiesten kokoukseen».

Maalaisliiton sanomalehtimiesyhdistyksellä oli kauan hankkeilla yhteinen vuosijulkaisu, mutta vasta 1928 saatiin »Lehtimies» aikaan. Siihen Alkio kirjoitti kokemuksistaan maalaisliittolaisena lehtimiehenä. Alkion vaikutusta on saattanut olla se, että lehtimiesyhdistyksen jäseniä, toimitusten edustajia, ruvettiin silloin tällöin, kun tärkeät asiat olivat valtiossa vireillä, kutsumaan puolueen keskushallituksen kokouksiin. Ensimmäisiä tällaisia tilaisuuksia oli 24.9.1923 Helsingissä pidetty, johon Alkion ohella myös pääministeri Kallio osallistui. Kysymys, jota silloin käsiteltiin, koski mm. hänen hallituksensa täydentämistä, kommunistiedustajien pidätystä ja vuoden 1918 kapinavankien armahtamista.

Mainitun valtuuskunnan, kuten eduskuntaryhmänkin kokouksissa oli sitä paitsi usein esillä lehti- ja julkaisuasioita, usein mm. puolueen päälehden aikaansaaminen Helsinkiin. Oltiin hyvin selvillä »kolmannen valtiomahdin» merkityksestä. Ilkka säilytti kuitenkin keskeisen asemansa koko vuosikymmenen, vaikka »kapinahenkeä» joskus ilmeni. Kerran esim. Alkio moitti Leinoselle katkerasti puolueensa lehtiä, jotka mm. jättivät hänen kirjansa arvostelematta.

Se ainakin on varmaa, että Alkio 1920-luvulla monesti suorastaan näännytti itsensä työllä ja siunasi niitä vapauden hetkiä, joita harvat ulkomaanmatkat hänelle soivat.

Sanomalehtimies kesämatkoilla

Ensimmäisiä pikakäyntejä Pietarissa lukuunottamatta, Alkion matkojen varhaisimpia oli Suomen eduskunnan neljällä laivalla toukokuun lopulla 1919 suorittama matka Tallinnaan. Santerinsa mukana matkalle lähtenyt Anna Alkio kertoo, että suomalaisten silmissä Tallinna oli »omituinen kaupunki torneineen, valleineen ja kapeine katuineen». Vastaanotto tässä vastikään suureksi osaksi suomalaisten avulla vapautensa saavuttaneessa Viron pääkaupungissa oli »suurenmoinen», Anna Alkion mielestä. Itse Santeri tuntuu jonkin verran pettyneen. Tallinna sinänsä oli keskiaikaisine osineen ja kylpyrantoineenkin nähtävyys. Mutta vastaanottotilaisuudessa Estonia-teatterissa Viron ministerit eivät esittäytyneet suomalaiselle virkaveljelleen ja niinpä Alkion aikoma puhekin jäi pitämättä. Matka olikin vain pikakäynti, jo saman päivän iltana 1/2 12 oltiin takaisin Helsingissä.

Seuraava Santeri Alkion matka lokakuussa 1921 tapahtui niin ikään eduskunnan mukana. Tultiin Riikaan, ja Alkiolla oli tilaisuus liittyä siihen 7 henkilön ryhmään, joka suoritti satakilometrisen matkan Latvian sisämaahan. Isäntien opastuksella tehtiin kerrassaan 2 1/2 tunnin kiertoajelu pääasiallisesti Riian laajalla satama-alueella. Siellä olevat lukuisat tuhotut tehtaat ja laitteet tosin masensivat mieltä.

Hiljattain käydyn vapaussodan jäljet näkyivät. Osa koneista oli rikottu, osa viety Venäjälle. Vaikuttavin oli lähtö Riiasta. Lukuisa määrä latvialaisia, »koko Riika», Alkio sanoo (21.10.1921 Ilkassa), oli saapunut saattamaan.. Laulettiin »Maamme», Suomen Laulu ja tietenkin Latvian kansallislaulu. Alkio toteaa:

»Se oli kauan vangittuna olleen kansan ylistys- ja riemuhuutoa, joka silloin keväisessä vapauden tunnossaan julisti yhteen ääneen sisäistä yhteistuntoaan ja vapaudenriemuaan.  – – – Se oli suuri hetki. Tämä orpo kansa lauloi toiselle orvolle kansalle sisäisimmistä ajatuksistaan, samoista iloista samoista suruista. Latvia lähetti tervehdyksensä meidän kansallemme ja maallemme.»

Tallinnan kautta palattaessa Viron riikikogu (eduskunta) jälleen kestitsi matkalaisia kahvitarjoilulla.

Alkion ensimmäiset matkat olivat suuntautuneet vain naapurimaihin. Hän olisi kyllä kernaasti ja varsinkin raskaan poliittisen kevään 1922 jälkeen nähnyt laajemmaltikin maailmaa. Yksi matkailukohteista, joka Alkiota veti, oli sukulaismaa Unkari, ja halua hänellä olisi ollut pistäytyä Länsi- ja Etelä-Euroopan suurissa kulttuurikeskuksissa, noissa kauniissa, muistorikkaissa maissa, joista oli niin paljon lukenut ja kuullut. Varattomuus esti tällaiset matkahaaveet toteutumasta.

Alkiolle tuotti jo iloa päästä hetkeksi lehtityön raskaudesta ja vastuusta naapurimaahan Ruotsiinkin. Vuonna 1925 lehtimiehen ja poliitikon ominaisuudessa suorittamastaan matkasta Alkio kirjoitti mm.:

»Minä, joka istun tässä laivanpenkillä vapautuneena päivän pienestä ja suuresta politiikasta, ajatus yksine mielitekoineen askarrellen merellä ja sen takana Ruotsissa. Poliittiset taisteluhaamiskat on lukittu mustepulloon, mielipahain, hermostumisaiheiden, taktiikan ja tahdittomuuksien kera. Minäkö se olen? Ihminen, hetkeksi vapaa, tuokioksi vapautunut ihminen. Yksityinen ihminen, joka menee minne virta vie, jota ei sido jokapäiväinen ihan jokapäiväinen, ei jokatuntinen määrätty velvollisuus. Ei kärtä toimitussihteeri, ei ilmesty painopoika ’overhaalareissaan’ ovensuuhun kuin ilmetty omantunnontuska. Ei kukaan soita, ei kuulu viereisestä huoneesta kyselevää ääntä… Niin — minähän se olen. Matkalla Ruotsiin vierailuretkelle.»”

Vuonna 1927 Alkio sai tilaisuuden maatalousretkikunnan mukana uudelleen tutustua Latviaan, ja samalla myös Puolaan ja Saksaan. Tällä matkalla Alkio erityisesti ihaili Siguldan, Latvian Sveitsin ihania maisemia ja kauniita kartanoita, jotka nyt oli palstoitettu kansalle. Kuljettiin myös Väinäjoen partaita ja Alkio arveli:

»Väinäjoki, kummako, että suomalainen tuntee läheistä vetoa tähän kansaan.» Matkalla meni vanhaan suomalaiseen tapaan pari miestä väärään junaankin, »mutta samalla suomalaisella rauhallisuudella selvittivät itsensä piankin oikeaan suuntaan», Alkio kertoo.

Historiallisessa Viinan kaupungissa varsinkin näköala linnanmäeltä oli suurenmoinen. Varsova ja muut suurkaupungit eivät läheskään samassa määrin viehättäneet Alkiota, köyhälistökorttelit jopa masensivat häntä linnojen jälkeen. Hän toteaa:

»Köyhyyden leima vaikuttaa melkein pelottavalta joitakin minuutteja sitten katsotun ylellisyyden rinnalla – – – näky seuraa suurkaupunkiolemusta kaikkialla.» Sekä Varsovassa että Krakovassa oli paljon historiaa, se tulvi vastaan. Vapaussankari Kosciuszkon patsaalle Alkio nosti kunnioittavasti hattuaan. »Olen nyt saanut täältä paljon kosketuksia —. Kansallistunne on kaikkein suurimpia voimia», Alkio kuvasi tunnelmiaan.

Berliinissä varsinkin Potsdam mahtavine puutarhaterasseineen herätti eniten huomiota. Olihan siellä paljon muun ohella myös Fredrik Suuren marmorihuvila valtavin kirjastoineen, työ-, makuu- ym. huoneineen, ja aikoinaan Voltairelle varattuine suojineen. Tässä huoneessa Alkio havaitsi, että kuuluisan hengenjättiläisen siistiytymispöytä oli »täydessä järjestyksessä satoine rasioineen ja pulloineen». Ihmetteleville katselijoille kerrottiin Fredrikin ja Voltairen riitautumisesta, joka meni niin pitkälle, että filosofin oli aivan päistikkaa laittauduttava tiehensä ja suuttunut hallitsija antoi tämän jälkeen maalauttaa Voltairesta kaikenlaisia kuvia.”’

Näin Alkio kertoo.

»Niin astuvat historian suuruudet vaeltavan ulkomaalaisen eteen sisäisesti riisuttuina, aivan tavallisina ihmisinä —. Suuretkin ovat usein verrattain pieniä, kun todellisuus pyyhkii päältä salaperäiset kunnioituksen ja alamaisen pelon voimansa menettäneet näköesteet»,

Alkio filosofoi yhä vakuuttuneempana ylellisyyden ja yleensä kaupunkikulttuurin turhamaisuudesta. Maaseutuihmisten elämä sen sijaan vaikutti hänestä tarkoitusperäiseltä ja voimakkaalta. Varmaan vanhaa lehtimiestä ja puoluejohtajaa myös ilahdutti kuulla brandenburgilaisen maatilanomistajan kehuvan työmiehiään ja lopuksi toteavan: »Me olemme kaikki samaa agraaripuoluetta»

Loppua kohti

Tälläinen matkustelu näyttää suuresti virkistäneen Alkiota, kuten ilmenee hänen kirjastaan »Sanomalehtimies kesämatkoilla» (1928). Vaikutteille herkkä Alkio aktivoitui jopa hetkeksi uudelleen sekä lehtimies- että osittain puoluetyöhönkin. Vanhat vaivat kuitenkin pian uusiutuivat. Vuoden 1928 alussa Alkiota kohtasi jälleen sairaus, joka joksikin aikaa esti häntä osallistumasta toimitustyöhön. Mutta ei kauaksikaan. Ikuinen optimismi sai Alkion jalkeille ja se kuvastuu mm. kirjeessä Artturi Leinoselle 14.3.1928:

»Kun ihminen temmataan niin kuin tuonelle vuoteeseen ja samalla raotetaan jo kuoleman portteja, kun joutuu makaamaan pari kuukautta alkaa maailma tuntua ikävältä. Niin minun kävi. Nyt olen toki jo ollut pari viikkoa jalan päällä, mutta aivot ovat unohtaneet siinä määrin tasapainolain, että joskus pelottaa. Sanotaan, että kun aikansa luonto saa toimia, kyllä se paranee. Uskon sen mutta kovin vitkaan tapahtuu kehitys päässä parempaan päin.»

Mainittuaan, että hän aikoi nyt ottaa riemuloman, kun »tulee 50 vuotta siitä kun ensimmäinen kyhäykseni näki painettuna päivänvalon». Mutta »nyt se loma tulikin tällaisena, muuten sitä kenties ei olisi lopulta tullutkaan.»

Alkio varoitti Leinosta ottamasta liikaa sivutoimia:

»Elämme sellaista aikaa, jolloin tekevien harteille kasataan niin että saa vetää ja kantaa ’yli verensä’. Nyt on suurten herätteiden aika. Elämä kuohuu valtavia aiheita. Totta on, että kaaos on niin suuri, että siitä on hyvin vaikea valita vain sopivia aineksia. Niitä on liian paljon.» —

Vaikka Alkion sairaus meni ohi pahempia jälkiä jättämättä, oli se niin vakava, että se pani sekä Alkion itsensä että Ilkan hallituksen harkitsemaan toimitusvoimien vahvistamista. Hallitus kävi keskusteluja Artturi Leinosen kanssa, joka aikansa vastusteltuaan teki vihdoin huhtikuussa 1929 sopimuksen siirtymisestä Ilkan vastaavaksi toimittajaksi. Hän jätti silloiset toimensa ja siirtyi Ilkkaan kesäkuun alussa 1929.81

Viimeiset ajatkin Alkio voimiensa mukaan osallistui toimitustehtäviin. Artturi Leinonen kertoo:

»Istuessani liimapullojen taakse ja tarttuessani saksiin keväällä 1929 oli hän kuitenkin melko pirteä, kävi säännöllisesti joka toinen päivä toimituksessa, ja kirjoittelikin vielä ahkeraan. Kesällä käydyssä vaalitaistelussa oli hän täysin innoin mukana, jyrisi ja salamoi, ja vaikka tunsikin väsymystä meni kuitenkin vasta vaalien jäkeen Keuruulle muutamaksi viikoksi lepäämään.

Syksyllä sattui sairauskohtaus, joka painoi sänkyyn moneksi kuukaudeksi. Mutta keväällä 1930 taasen alkoi tauti hellittää. Maaliskuussa hän jo vuoteellaan kirjoitti lyhyen artikkelin »marjaviinimiehiä» vastaan, ja keväällä tuli useampia. Nyt oli kuitenkin pää käynyt senverran heikoksi, että hänen oli vaikea liikkua, vallankin jos piti kulkea ulos ja alas tai mutkaisia teitä. Myöskin vilkasliikkeisen kadun yli kulkeminen oli hiukan uskallettua, sillä huimauskohtauksia sattui. Mutta pystyasento ja kaukaisia etäisyyksia tähyävä katse olivat entiset niinä viimeisinä kertoinakin, jotka hän asteli asemalta Ilkkaan, tukevaan pahkasauvaansa nojaten. Ja entinen oli äänensävy kahvipöydässäkin, johon aina hänen tultuaan toimitus istuutui.

Kehuskeli:

— Kyllä tästä pojasta vielä mies tulee, saadaanpas nähdä! Kesä sukii! Ei koskaan toimitusasioista kahvipöydässä, se oli kirjoittamaton laki. Joku vanha, lysti juttu, useimmiten pikkupoika-ajoilta, joihin hänen ajatuksensa usein ja mielellään siirrähti viime vuosina. Paimentapahtumia, tai matkamuistoja Vaasasta viiskynunentä vuotta sitten. Hupaisia muistelmia silloisista Vaasan kauppiaista. — — — Monasti hän kertoili suurella arvonannolla suomalaisten kauppiaitten alkuyritteistä ruotsalaisessa Vaasassa. Usein hänellä oli toimitukseen tullessaan (edelleen) muistilehtiöön kirjoitettuna joku pikkuinen juttu tai uutinen, jonka hän oli siepannut ohimennen junassa Laihian ja Vaasan välillä. Tuo toimelias henki ei levännyt koskaan terveenä ollessaan, ja sama tapa seurasi loppuun saakka. Mutta työteliäisyys ei ollut intohimoista, hän voi milloin tahansa ottaa vapaan hetken ja ryhtyä seurusteluun. Jokaiselle toimituksessa kävijälle oli hänellä varattuna hetki. Vain joskus, pääkirjoituksen ollessa vielä mustepullossa voi hän pistää kättä ja sanoa: — Nyt en minä kerkiä, mutta sinä joudat kyllä tulla kahden tunnin perästä. Silloin saamme vähän jutella. Ollessaan vuosi sitten viimeisiä kertoja käymässä toimituksessa sai hän mieluisan vieraan: erään ikäisenä härmäläisen maanviljelijän, oikein totisen ja innokkaan maahengen miehen. Molemmat miehet olivat sairaita, mutta sitä ei keskustelussa huomannut. Tuntikausia he istuivat vierekkäin toimituksen ainoalla nahkasohvalla pellosta, karjasta ja asumisesta puhuen, ja Iisakki Pöyhönen takoi Santeri Alkiota kämmenellä polveen ja vakuutti: — Kuule Alkio. Tämä etelä-pohjalainen pelto on maailman parasta, kaikkein parasta, kun vain Jumala ymmärtää antaa meillen kolme viikkoa pidemmän kesän! Täälä kasuaas vaikka rusinapuut! Ja Santeri Alkio tarttui tuon pienen, työn runteleman isännän käteen ja vakuutti kyyneleet silmissä: — Vielä täällä kasvavatkin rusinapuut, kun vain tämän maakunnan miehillä on tuollainen usko! Kun hän ei jaksanut tulla toimitukseen, mutta oli kuitenkin niin voimissaan, että seurasi asioita, kysyi hän usein puhelimessa: — Mistä kirjoitat huomiseksi? — Kysymys tarkoitti aina pääkirjoitusta.

Useinkaan en ollut vielä ajatellut. Ja silloin hän mainitsi monia asioita peräkkäin. Siitä ja siitä sopisi. Alkion ei tarvinnut ’hiota’ aiheita, niitä lenteli ilmassa hänen ympärillään. Vaalitaistelun aikana 1929 hän huomasi erään lehteen menossa olevan lainatun uutisen, jossa nykyisestä arkkipiispasta oli käytetty tutunomaista nimitystä ’Iso-Lauri’. Mainintaa ei ollut leikkeleessä muutettu. — Tuo on korjattava. Ingman on niin kunnioitettava vastustaja, ettei häntä sovi nimittää tuolla tavoin. Alkio löi suoraan ja lujasti, arkailematta, mutta aina oikein asein. Hänen neljänkolmattavuotiselta sanomalehtimiesuraltaan ei varmaan löydy monta sellaista otetta, jolla olisi tahallisesti halpamielinen vivahdus.

Hän oli karaistunut kestämään paljon, hymähti usein vain vastustajain hyökkäyksiä katsellessaan. Mutta väärämielinen ja alhainen hyökkäys koski häneen kipeästi. Monasti mainitsi hän koko sanomalehtimiesuransa kuohuttavimman tapauksen olleen, kun muuan lehti ryhtyi viittailemaan hänen ilmoittaneen väärin tulonsa verotuslautakunnalle. Koko syytös oli puhtaasti parjaushalusta lähtöisin, ja tuon lehden päätoimittajalle ei Alkio nähtävästi koskaan jaksanut antaa oikean miehen arvoa.»

Santeri Alkiolla oli myöskin lehtimiehenä omat käsityksensä ja mittansa miehistä. Eivätkä ne mitat olleet aivan matalat.

Vuoden 1929 lopulla Alkio jälleen sairastui ja tämän jälkeen hän toipui ehkä vain osittain. Kolmas entistä ankarampi taudinkohtaus sattui heinäkuussa 1930 ja johti saman kuukauden 24. päivänä kuolemaan.’

Ote Artturi Leinosen muistosanoista:

»Jos Santeri Alkion poismeno raskaana tunnettiin kautta maan — olihan hänen äänensä aina voimakkaasti kajahtanut maamme ratkaisevissa historiallisissa vaiheissa, – – – niin kaikkein raskaimmin tunnettiin tämän nerokkaan ja väkevän hengen sammuminen Ilkassa, sillä tämä lehti oli sittenkin ollut Santeri Alkion väkevin ase taistelussa niiden aatteiden puolesta, joille hän oli elämänsä omistanut. »