Santeri Alkio

Aulis J. Alanen

Maalaisnuorison varsinainen herättäjä?

Santeri Alkion perusasenneaikansa elämänmenoon nähdenpyrkiolemaan tyypillisen eteläpohjalaisen pessimistinen.Muttahänuskoinuorisoon,jolle hänlähinnä kirjoittikin,likimain rajattomasti. Nuoruusoli se aika,jolloin ihanteet pääasiallisesti syntyivät, silloin määriteltiin »elämän suunnitelma». Juuri nuorisoseuraliikkeen tärkeyttä Alkio perusteli vastapainona vanhalle asennemaailmalle. Tällä liikkeellä oli mahdollisuus taistella kaikkea edistystä jarruttavaa vanhoillisuutta vastaan. Alkion mielestä vanhoilta puuttui ihanteellisia päämääriä, he olivat menettäneet optimisminsa ja halunsa uusien aatteiden etsintään, he vetosivat vain kokemukseensa ja tyrkyttivät nuorille näin saatua »elämänviisauttaan». »Kun nuorukainen jää koko elämäkseen jähmettymään ja kangistumaan tämmöiseen toivottomuuteen, niin hän tekee siveellisen rikoksen itseään ja kokoyhteiskuntaa kohtaan, johon hän kuuluu», Alkio arveli.

Entä Alkion suhde kansalliseen herätykseen, joka oli nuoren sivistyneistön iskusana hänen nuoruudesaan? Vannasti Alkio antoi omanarvonsa sille innostukselle, jota hän näki aikansa opiskelevassa ja säätyläisnuorisossa. Suomalaisuusaate sävytti osaa siitä, mutta aatteen ajajat kuvittelivat saavutuksiaan paljon todellisuutta suuremmiksi eläessään vain kesälomien ajan maanhengessä ja toimiessaan vain kesäjuhlien merkeissä maaseudulla, missä Santeri Alkio suoritti elämäntyötään katse kohotettuna korkealle, muttajalat tukevasti maassa.

Nuori kauppias-kirjailija oli täysin selvillä siitä,että valistustyö maaseudulla oli vasta alullaan: mylly ei pyörinyt ennen kuin kivet olivat sisällä. Johannes Virolainen on Alkionpatsaan paljastustilaisuudessa (6.5.1958) sanonut tästä varsin valaisevasti:

»Alkion kehitykseen ja hänen työnsä tuloksiin vaikutti muita ratkaisevammin kaksi tekijää,toisaalta hänenhenkilökohtaisetominaisuutensajaedellytyksensäja toisaalta ne ulkonaiset ympäristöolosuhteet,joiden keskellä hän työtään suoritti. Alkio oli omaksunut1800-luvun loppupuolen yleiseurooppalaisen aatemaailman. Viimeksimainittu rakentui ihmisyys ajatukseen, tämän ajatuksen jatkuvan kehittymisen ja kirkastumisen pohjalle. Silloin elettiin Euroopassayleistärauhanaikaaja kehitys näytti kohoavan loputtomassa kaaressa,ihmisen mahdollisuuksilla,valistuksellajatiedolla ei näyttänytolevan mitäänrajoja. Nuori Santeri Alkio omaksui luonteensa koko innolla ja voimalla tämän humanistisen elämänkatsomuksen, uskon edistykseen ja ihmishengen jalostukseen. Hänen historialliseksi tehtäväk-seen muodostuiluodatämän vakaumuksen pohjalla käytännönohjelma,jokaolisi soveltamis-ja toteuttanvskelpoinen Suomen maaseudun oloissa.»

Alkio oli sitä mieltä, että yksilölliset puutteet ja yhteiskunnalliset epäkohdat johtuivat tietämyksen ja kasvatuksen puutteesta. Suomalainen talonpoika, maaseudun asukas ei ollut tietoinen omista mahdollisuuksistaan, niistä väkevistä voimista,jotka Luoja viisaudessaan oli häneenistuttanut.Pelottomana,suoraselkäisenä, syvällenäkevänä, aina taisteluvalmiina Alkio ryhtyi työhön laajalla rintamalla.

Työtä riitti, sillä rintama oli hajanainenja—kutenjo nähty —perin epäkypsä. Santeri Alkio palaa monesti noihin mainittuihin harhaluuloihin, joiden vallassa kansallisen herätyksemme johtavat piirit olivat, kun oli kysymys kansan syvien rivien valveutuneisuudesta. Erittäin valaiseva on Alkion kirje Viljo Tarkiaiselle toukokuussa 1904.Alkiokuvailee nuoruutensaaikoja,jolloin erityisesti kaivattiin todellista herätystyötä, ei juhlapuheita eikä iskusanoja:

»Elettiin aavistuksessa,josta ei päästy todellisuuteen,josta parhaimpana todistuksena on eräs LauriKivekkään puhemuutamassatilaisuudessa,jossa hän valitti,että Snellmanolijo tehnyt kaikki, joten muille ei enää jäänyt yhtä herättäviä vaikutteita. Tuo aikakausi loi oloissamme sen ihanteellisen ajan, jolloin syntyivät nuo suurenmoiset juhlapuheet, joita kesäiset sanomalehdet ja Kansanvalistusseuran Kalenteri säilyttävät jälkimaailmalle. Meillä oli saatu kansakoulujasuomalainen lyseo, muuta ei koulujen alalla kaivattu.

Myöhemmin onjopa ankarasti arvosteltu silloista fennomaniaamme,joka »pyrki kulttuurimuutokseen, mutta vastusti rakennemuutosta». Moittihan Alkiokin tämän suomalaisuusliikkeemme vanhoillisuutta. Jonkin verran on todella perää väitteessä,että »fennomania oli tukeutunutja saanuttukeasuurtalonpoikaistolta ja kirkoltakin. Fennomania merkitsi sellaisen arvojärjestelmän luomista, jossa suomenkielisellä sivistyneistöllä oli keskeinen sija ja nojautumista vauraaseen talonpoikaistoon tuon arvojärjestelmän rakennustyössä.» (Risto Alapuro)

Mutta mihin muuhun nuorsivistyneistömme olisi kansallisuustaistelussaan vedonnut? »Yhteinen kansa» oli ensin herätettävä. Tämän tajusi Santeri Alkio maalaisolojen perinpohjaisena tuntijana varsin hyvin, kuten mm.hänen kirjeestään Viljo Tarkiaiselle 1903 näkyy. Alkion kirje huokuu ymmärtämystä niitäkin yksinkertaisia kohtaan,jotka olivatkallistaneet korvansa venäläisten houkutuksille. Näin Alkio kirjoittaa:

»Ajatelkaamme köyhäätalonpoikaa tai torpparia, itsellistä, loista, renkiä y.m.s. kansalaista,jonka elämässä ei ole ollut mitään ihanteellisia valokohtia,ihmistä,jolla ei ole koskaan uskoa muuhun kuin leipähuoliin, kansalaista, jota parempiosaiset aina ovat kohdelleet käskijänä —mitä hän välittää laista enempää kuin siitäkään kuka on hänen käskijänsä eli virkamiehenä. Aina on hän saanut parhaimmassa tapauksessa kylmää,vierasta kohtelua, tavallisissa tapauksissa epäystävällistä käskevää kohtelua. Kun tällaisissa oloissa jotakin muutosta tarjoutuu, on luonnollista, että hän ei usko voivan sen enää huonompaan päin tapahtua. Sillä on muistaminen, että hän ei tiedä juuri paljon mitään. Tällainen köyhä talonpoika on tietämättömyyksineen ja kovine elämänkohtaloineen niin lähellä eläintä tavallisissa oloissa, että hänellä ei ole muuta ratkaisevaa näkökohtaa kuin omaetu. Sellaisen ihmisen harrastuksien suhteen sivistynyt ihminen usein pettyy,semminkin jos hän sattuu olemaan jumalinen. Sillä sallimususko,johon kansaonkasvatettu,onvienytkansansiihen, että se pitää tämän elämän murhelaaksona,jossa ei ole mitään toivottavia edellytyksiä.Sellaisella ihmiselläeiolemitään maallisiaihanteita ylileipähuolien,hänodottaapalkintoa taivaassajaelääusein kaikkia yhteiskunnallisia parannusyrityksiä vihaavalla kannalla.Hän voi suvaita kruununmiestä ja esivaltaa ankarimmassa muodossa, koskapa ’Jumalansanan mukaan’ esivalta ei ole muutakuin Jumalalta. Kuka nyt asettuu esivaltaa vastaan on hänestä myös Jumalan sääntöä vastaan. Siis: niin kauan kuin kansan uskonnollinen käsitys ja kasvatus taistelee sen yhteiskunnallista kasvatusta vastaan, niin kauan pysyy kansa ylimalkaan välinpitämättömänä yhteiskunnallisista oikeuksista,joita saavutetaan valistuksen kautta.»

Tämä tietämys yhteisen kansan alimpien kerrosten taloudellisesta ja samalla henkisestä alennustilastajasiihen alistumisestaeiAlkiotamasentanut.Päinvastoin juurisevelvoitti häntä parannusyrityksiinjakasvatustyöhön.*TässäSanteriAlkio pysyi kokoelämänsä ajan varsin uskollisena määrätyille kasvatusaatteilleen,joita hän sitten pyrki toteuttamaan nimenomaan Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran esimieskautenaan.Elämänkokemuksetja uudetaatteet toivat ajan mittaan uutta latausta ainanuorenapysyvänjaainanuorisonparastatarkoittavanaatteenmiehen valistustoimintaan.

Kun Santeri Alkio vuoden 1897 alusta tuli Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran pitkäaikaiseksi esimieheksi —ja samalla puolipakosta seuran huonojen rahaasioitten hoitajaksi** —sekälaihialainen maanviljelijäJaakkoHannukselaseuran sihteeriksi, tapahtui tavallaan Alkiosta riippumaton »palatsivallankumousa. Tähän mennessä ylioppilas-ja lyseolaisnuorilla oli ollut varsin määräävä asema keskusseurassa. Alkuvuosien johto oli ollut nuorta joukkoa, mutta kun liike laajeni ulottaen toimintansa nuorisoseurojen ulkopuolellekin,eisitähaluttujättää vallan nuorten voimienvaraan.Toisaaltalukeneitanuoriaakateemisiatyöntekijöitä ei ollut hevinsaatavissakaan.KunEtelä-Pohjanmaannuorisoseuraan vielä1895 kuului viisi ylioppilasta,Takala esimiehenä,ja vain yksi talollinen ja talollisentytär,jo 1897 painopiste oli siirtynyt Helsingistä maakuntaan ja ylioppilaspiireistä talonpoikais-ja osittain käsityöläisväestöön.***

Eräässä mielessä tämä »murros» vastasi samaan aikaan tapahtuvaa muutosta kunnalliselintenjohdossa.Kumpikinkehitysilmiö osoittimaalaiskansankypsyneen niin paljon, että sen parista löytyi johtajapersoonallisuuksia. Numminen on näkevinään tiettyjä vastakohtaisuuksia mm. keskusseuran entisen ja uuden talonpoikaisvoittoisan johtokunnan välillä. Alkio tuntuu vielä näihin aikoihin luottaneen ylioppilasnuorisoon. Frans Nuupalalle hän valittaavuoden 1898 alussa, että oppikoulukasvatus suuntautui liiaksi »leipäsuuntaan», ylioppilasnuorisossa oli parempi henki.

Näissä merkeissä Alkio mm. jo kirjeessään Takalalle 9.11.1894 mainitsee kahtena päähuolenaan olevan ensiksi yhteisen,koko maatakäsittävän keskusseuran perustamisen ja toiseksi ylioppilaiden runsaamman mukaansaamisen nuoriso seuratyöhön edellisen vuosikymmenen tapaan. Alkio olikin saanut Hämäläisosa kunnalta (Knut Polönilta) kirjeen, jossa kerrottiin, että »Hämäläinen ylioppilaso sakunta aikoo oikein innolla ajaa nuorisoseura-asiaa», ja pyysi nyt neuvoja Alkiolta.Alkioantoisenavunminkäkykeni,muttasamallaAlkioarveliTakalalle:

»Olisikohan liian aikaista esittää Etelä-Pohjalaisille ylioppilaille, että he oikein miehissä ottaisivat E.P. nuorisoseuran asiat omikseen,ennenkuin muut ehtivät edelle. Koetapas tuumia heidän kanssaan— — —.Voikoeta veli saada osakuntatovereissasirakkautta nuorisoseura-asiaan,sillä sekin on yksikeino hädässä auttaa kansaa.» Alkio päättää kirjeensä enteellisesti, sillä hallitsijan vaihdos oli tapahtunut ja huolestuttavia merkkejä oli ilmestynyt maammetaivaalle. Hämäläisosakunnan nuorisoseurainnostus liittyi kansanopistojen perustamiseen,sillä osakunta oliryhtynytinnollasellaista puuhaamaan. Muttamaaseudulle perustettuja laajapohjaisia aatteellisia yhdistyksiäkin pidettiin välttämättöminä, koska esim. raittiusseurat ajoivat vain yhtä tiettyä asiaa. Osakunnassa päästiin suunnitelmissa niin pitkälle,että useitanuorisoseuralaisiasyntyiHämeenalueella.

Mainittakoon, että 1895 perustetun Lahden nuorisoseuran johdossa oli mm. maisteri J.K.Paasikivi. Pohjalainen osakuntakin oli harrastanut innokkaasti kansanvalistustyötä vielä 1880-luvulla. Nuorisoseuramiehet Yrjö Alanen ja Matti Tarkkanen mm. olivat kulkeneet kansantajuisia luentoja pitämässä. Mutta 1890-luvulla pääsivätosakunnassa puoluetaistelut vauhtiin. Harrastettiin kyllä kiertävien kirjastojen, jopa suomenkielisten kansakoulujen perustamistaruotsalaisseuduilleja kansanopistoasiaa hyvinkin innokkaastiIlmajoen Korpisaaren kansanopiston synnytysvaiheissa. Mutta nuorisoseurahankkeissa tuskin monetkaan puuhasivat; tosin parieteläpohjalaista jumaluusopin oppilasta, Mikko Katila Seinäjoelta ja ilmajokelainen Johannes Lauronen oli mukana järjestötoiminnassa. Jälkimmäisellä oli omiakin suunnitelmia nuorisoseuratyön keskittämiseksi.

Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin oli Alkion varassa.

Nuoriseurojen todellinen »isä»

NuorisoseuraliikkeensyntysanojenlausujaJuhoHietanenvetäytyiläheskokonaansyrjään jo1890-luvulla.YlpeäjakiivasluontoinenHietanenoli1880-luvunlopullariitaantunut sekä toimittaja Sandmanin että sittemmin myös Otto Könnin jaEm.Antilankanssa.Hietanenrajoittuitämänjälkeen kirjoittelemaanPyrkijäänjamuihin lehtiin. Jos Hietanen joskus eksyi esiintymään nuorisoseurajuhlissa tai-kokouksissa,tapahtuiseenemmäntai vähemmänkärkevästi,jopasopimattomal-la tavalla. Hän pyrki vainuamaan, että hänen viittomastaan alkuperäisestä ohjelmasta poikettiin. Tällöin hän yritti jopa purra sitä kättä,joka olisi halunnuthäntä auttaa, nimittäin Santeri Alkion kättä. Nuorisoseurakokouksessa Tampereella 1898 Hietanen hyökkäsi Pyrkijän toimittamista vastaan: luotettiin mukaliiaksi yhteen henkilöön(Alkioon)kaikkien lähetettyjen pääkirjoitustenarvostelijana ja karsijana. Kokouksessa syntyi vilkas keskustelu kokouksen osanottajien lopulta asetuttua Alkion puolelle.Hietasta ei tämänjälkeen liene paljon näkynyt,vaikka joskus tämä sammuva kynttilä ikään kuin leimahti »jälkiliekklin». Vuosisadan lopulla hän yritti olla Oulun Kalevassa jonkin aikaa toimittajana, mutta 18.10.1899 Alkio kirjoitti Takalalle:

»Hietanen ei ole enää Kalevan toimituksessa, kuten lehti itse ilmoittaa. Miesparkal Nyt olisi hänellä ollut tie auki elämään vaan käänsi sille selkänsä. Ihmisyys hänestä on kaikki mennyt.»

Paavo Alkiolla on lapsuudenmuisto:

»Olin poikanen, kun kotiovelleni kerran tuli vieras, nukkavieru palttoo päällä, kuin puliukko, ilmeisesti juovuksissa. Kysyi:onko isä kotona? Isähaettiin, kun hän näkimiehen, sanoi: ’Voihyvä veli!’ Pyysiäidintuodakahvia.Vieraan mentyäotti äidin kanssapuheeksija sanoi:’Se oli Tuho Hietanen.’Sanoisittemmin, ettei moneen päivään voinutkunnolla työskennellä,piti vain ajatella: kuinka ihminen voi mennänoin alaspäin?»

Hietasen sortuminenolisurullinenjatäydellinen.HänkuoliHelsingissä23.5.1910.Santeri Alkio kirjoitti hänestä erittäin kauniit muistosanat. Mm. sanottiin:»Hietanen kirjoitti aikanaan VaasanLehteenkirjoitussarjan,jota pidettiin nuori-Soseuraliikkeen syntysanoina. Hietasen aate on sittemmin kasvanut suurillavihertävillä lehdillään peittäväksi puuksi.» Nuorisoseuraväki pystytti 1912 vaatimattoman patsaan hänen haudalleen.

Silloinen Suomen Nuorisoliiton sihteeri Vihtori Mäkelä sanoo: »Hietanen on sittenkin tämän alkuperäisen suomalaisen nuorisoseuraliikkeen isä. Hänen heikkouksistaan huolimatta ansaitsee hänen muistonsa osanottavan kunnioituksen.» Santeri Alkio oli aikoinaan samalla kannalla, kuten olivat myöhemmintunnettu Vilho A.Pesola, F.A.Hästeskoja monetmuut. Nuorisoseurojen syntysanojen lausujan kunnia pyritään myös antamaan — Hietasen onnettomanloppuelämän vuoksi? —Matt iSippolalle.Alkiokin myönsi, aluksi hiukan epäillen Matti Sippolan suuretansiot asiassa. Kiistatonta on,että Sippola sukulaispoikineen saikin Kauhavan Nuorisoyhtiön, maammeensimmäisen nuorisoseuran aikaan. Uudessa oudossa asiassa lienee tarvittu Matti Sippolan kaltainen virittäjä. Kieltämättä Sippola oli sytyttävä, innokas persoonallisuus, mutta kestävyyttä tuntui häneltäkin puuttuvan, hänellä oli levoton, paikallaan pysymätön mieli, mikä johtui myös ainaisista leipähuolista. Mielikuvitusrikkaus oli hänen parhaita avujaan. Matti Sippolan suurimpia ansioita oli myöshänenvaloisa uskonsa tulevaisuuteen ja innokkuutensa, joka säilyi kuolemaan asti. Isäni Yrjö Alanen, joka oli yksi niistä viidestä, jotka perustivat maamme ensimmäisen nuorisoseuran,Kattavan nuorisoyhtiön,antoi aina Juho Hietaselle kunnian aatteen keksimisestäkutenlähinnäMattiSippolalleensimmäisennuorisoseuran perustamisesta. Mutta isäni tunnusti myös,että ilman Santeri Alkiota, jonka kaikkia mielipiteitä hän ei aina hyväksynyt, nuorisoseuraliike ei olisi saavuttanut tunnettua merkitystään jalaajuuttaan. Täydellä syyllä sanotaankin SNL:n adressissa,joka ojennettiin Alkiolle tämän 60-vuotispäivänä:

»Sinä olet nuorisoseuraliikkeen varsinainen virittäjä, sen järjestysmuotojen ja toimintatapojen selvänäköinen suunnittelija ja uupumaton toimittaja, sen aatteellisen ohjelman avartaja.» Neljännesvuosisata myöhemmin(1947)toteaa paljonliikkeessä mukanaollutja ehdottoman puolueettomanapidettävä ArvoInkilä,että »kirjailijaSanteriAlkio,eteläpohjalainen kansanmies(oli)nuorisoseuraliikkeen varsinainen sielu.»

Santeri Alkiolla oli näet todelliset kasvattajan taidot. Niin ankara kun hänolikin kaikkea siveettömyyttä kohtaan ei hän silti halunnut nuorisojohtajana soveltaa enempää nuorisoseuran jäseniin kuin muihinkaan nuoriin sotilaallista kuria vaan turvautui isälliseen neuvontaan ja vasta tarpeen vaatiessa kurinpitotoimiin. Kun vanhemman väen ja nimenomaan papiston keskuudessa valitettiin nuorisoseuralaisten rikkeitä Alkio mm.K.R.Karekselle kirjoitti:

»Nuorison vallattomuuksiin ja eksytyksiin ei ole syynä nuorisoseuraliike eikä nuorison huono moraali, vaan useimmiten ajattelemattomuus ja tämänkin korjaamiseksi ei ole tuomitseminen läheskään yhtä varmakeino kuin ystävällinen neuvominen.»

Kun Yrjö Alanen vuosisadan vaihteessa Kortesjärven kirkkoherran vaati tllkiota erottamaanjuopotsikäläisestä nuorisoseurasta,Alkio arveli: »j iihinkäsme sitten joutuvat?»

Alkion mielestä suvaitsevaisuus oli ulotettava mahdollisimman pitkälle.’ Niille, jotka vastustivat tanssimista nuorisoseuratilaisuuksissa hän saattoi vastata, että tanssikiihkoa vastaan on ryhdytty taistelemaan, mutta tanssi sinänsä ei ole mikään pahe.

Hämmästyttävämpää on,että nuorisoseurojen isä kertoo, etteiedes»yöjuoksun ehdotontakieltoaoletoteutettu,mikäriippuusiitä,ettänuorisoseuroihinhalutaan kaikkia kuulemaan esitelmiä, puheita ja muuta valistusta». Erityisesti moittivilta papeilta Alkio kysyi, miksi Jeesus menisyntisten huoneisiin ja söi ja joi heidän kanssaan. Kun valitettiin, ettei nuoriso käynyt kirkossa, Alkio arveli, että siis pappien piti tulla nuorisoseuroihin ja käydä niiden kokouksissa.Paheiden poistaminen piti olla pappien ja nuorisoseurojen yhteistä taistelua valistuksen ja siveellisyyden edistämiseksi.

Olisi kuitenkin erehdys luulla, että Alkio suhtautui kaikkiin rikkomuksiin suopeanojentavasti. Toisinaan näyttäähänessä pohjalainen verikuohahtaneen yli äyräittensä. Esim. niille, jotka olivat katkaisseet Laihian ns. talolle johtavan koivukujan istutukset, Alkio jyräytti: »—Sellaisille lurjusluonteille ei mikään ole niin parantavaa kuin kylliksi pehmentävä selkäsauna.Ja onoikeastaan suuri vahinko heille itselleen,jos hejäävät ilman sitä.»

Esimerkin voimaoli kuitenkintehokkainaseAlkiotuumi:»Esimerkinvoimaon se suuri tukipylväs,johon nuorisoseura-aatteen tarkoittaman kasvatuksen tulisi nojautua. Seuran jäsenten tulee antaa ja vastaanottaa esimerkkiä — hyvää esimerkkiä.» Varsinkin myöhemmällä iällä,jolloin Alkionarvovalta yhäyleisem-min tunnustettiin,oli hänen henkilökohtainen vaikutuksensa suuri.Vanhalaihialainen isäntä muisteli: »Alkion persoonallinen vaikutus oli ihmeellinen. Kun tiedettiin hänen tuomitsevan tupakoimisen eipä syttynyt paperossi.»

Alkion oli lakkaamatta taisteltava omaa kuohahtavaa Iuonnettaan vastaan. Niinpä hän välillä äkääntyisivistyneistön kansanvalistustyötäkohtaanosoittamaan vastahakoisuuteen ja saattoi sanoa,että »mekin olemme oppineet kaiken Helsingistä. Uudestaan nyt oppimaan ’korven äijiltä’». Mutta J.H.Erkolle Alkiokirjoitti 1904:

»Olenhan toki monestikin katkeramielisesti suhtautunut sivistyneistömme vastahakoisuuteen kansanvalistustyöhön.Mutta vähitellen olen oppinut ymmärtämään,ettäjokaisella on omatestonsa,joita ei noin vain hyvällätahdolla voi parantaa.Todella eteenpäin pyrkivällä nuorisolla onpersoonallinennuorukaisihanneitsensäsuhteenolla välittämättä maailmanparannuksesta — – kunnes saavat varmuutta tehtävästään. Laiskottelevasta nuorisosta ei maksa vaivaa puhua.Vika ei siis ole nuorison tässä, että oppikoulunuoriso ja maalaisnuoriso ovat erossa ja että harrastukset eivät käy yhteen.Luulen vian olevan yhteiskunnallisessa elämässä opiskelijain suuntautuen sellaisille teille ja toimialoille, missä he vieraantuvat kansasta. Kansa taas, joka kokee herrasluokkansa ehdottoman halun pysytellä omassa asemassaan,kun tuo asema on taloudellisesta ja yhteiskunnallisesti edullisempi, työntää silloin poikiaan ja tyttäriään samalle saralle. Ne jotka jäävät alaluokkaan jäävätusein vain olojen pakostajakatkeruus parempiosaisiakohtaan kasvaa. Jospa päästään johonkin sillä, että kansakoulu tulisi oppikoulun pohjakouluksi, luulisin sillä jo paljon voitettavan.

Tässä Alkio ensi kertoja puhuu peruskouluideastaan,jota hän ei sitten jättänyt. »Vanhanakoulumiehenä»hänoli tälläkin alalla yksitärkeimmistäuranuurtajista.

Vaikka Alkio arvostija piti tärkeänäkin sivistyneen nuorison mukaanvetämistä nuorisoseuratyöhön, hän kyllä varsin varhain korosti nuorisoseurojen merkitystä nimenomaan kansan nuorison kasvattamisessa myös johtavaan työhön niin ns. liikkeessä kuin muillakin aloilla. Tunnuslauseena saattoi tällöin olla:

»Tarkoitus ei nuorisoseuroissa ole saarnata sivistystä muille vaan kasvattaa omaaitseään, puhdistaa itsestään pahaja kasvattaa uusiihminen,jossa Jumalajokaisena uutenaelettynä vuotena yhä elävämpänä ja selväpiirteisempänä astuu esiin», Alkio Pyrkijässä 1896 sanoo.

Lehti oli perustamisestaan lähtien, vuodesta 1890 voimakkain ase Alkion kädessä kokomaannuorison herättämisessä,vaikkei hän itse sillä kerskaillut. Henkilökohtaisesti Alkio tavoitti koko nuorisoseuraväen ensi kerran heinäkuun alkupäivinä mainitussa vuoden 1895 Jyväskylän nuorisoseurakokouksessa, jossa hän toimi puheenjohtajana. Sihteereinä olivat laihialaissyntyinen kansakoulunopettaja J.Seppälä,sekä ylioppilas,myöhemmin kustannusjohtajaJalmariJäntti.Nesanat, jotka Alkiotämänlähesviikon kestäneen kokouksen yhteenvedossalausui,olivat todella profeetalliset:

»Jumalan siunaus seuratkoon tätä liikettä, joka täällä on saanut uudet anturat alleen ja varmaan tulee tehokkaasti ottamaan osaa näihin harrastuksiin ja jonka tarkoitus on kohottaa Suomen kansa kansaksi,jolla olisi merkitystä tulevaisuudessa.»

Tässä kokouksessavalittiin toimikunta—Alkioluonnollisesti mukana—valmistamaansääntöjä kokomaatakäsittävälle keskusseuralle,tulevalle SuomenNuorison Liitolle. Päätettiin myös, että seuraava yhteinen kokous pidettäisiin kahden vuoden kuluttua Tampereella, »Koska siellä on paljon tehtaan työväkeä, joka kyllä tarvitsee aatteen kautta virkistystä».

Tässä olikin kysymys, joka oli vähintään yhtä tärkeä kuin sivistyneistön mukaan saaminen: työväen aatteellinen hoitaminen. Tämä pyrkimys oli herännyt ns. wrightiläisestä työväenliikkeestä samoihin aikoihin kuin nuorisoseuraliike alkoi nousta siivilleen. Sen lähimpänä tarkoituksena oli ajaa työväen taloudellisia ja sosiaalisia etuja. Mutta missään ei ollutsanottu,etteityöväkeäaatteen merkeissä olisi vedettävä myös nuorisoseuraliikkeeseen. Tällöin tulisivat lähinnä kysymyk-seen kaupungit,joihin tehdastyöväki oli keskittynyt. Alkion vaasalainen ystävä, lainopin opiskelija MattiSvaljung olisuorastaan tiukannut Alkiolta tietoa tämän suhtautumisesta asiaan,jolloin Alkio oli vastannut (1897):

»Syy miksi minä kirjassani (Kansannuorison sivistystarve) olen yksinomaan puhunut maalaisnuorisosta on se, että minä en tunne kaupunkilaisnuoria, enkä käsitä millä tavoin nuorisoseura-aatetta siihen sovittaisi. kaupunkilais-ja maalaisnuorisot ovatniin erilaisissa oloissa,että minun luullakseni ei nuorisoseuraliike voi kaupungeissa elää aivan samanmuotoisena kuin maaseudulla.»

Pääkohdat Alkion ohjelmassa

Santeri Alkion, nuorisoseuratyön pönkittäjänja pitkäaikaisen johtajan pääohjelmakohtia on Jaakko Numminen käsitellyt perinpohjaisesti. Niinpä jo mainittujen suuntaviivojen lisäksi riittänevät esitettäviksi vain ohjelman ydinkohdat pienin kommentaarein. Peruslähtökohtana Alkion kasvatusmenetelmässä oli —itsekasvatus.

Kun Alkion mielestä ihminen yksilönä oli hyvä ja vain ympäristön huono vaikutus oli hänet turmellut, oli selvää, että Alkio katsoi kasvatuksen voivan ratkaisevalla tavalla vaikuttaa ihmisen kehitykseen. Kasvatuksen ei pitänyt lähteä ulkoapäin, vaan sen oli oltava itsensä kasvattamista. Itsekasvatus-sanaa Alkio vuoden 1898 jälkeen käyttää yhä ahkerammin. Vähitellen itsekasvatus tulikin hänelle tärkeimmäksi periaatteeksi koko nuorisoseuratyössä.

Itsekasvatuksella Alkio tarkoitti sitä, että nuorison itsensä oli lähinnä vapaan yhdistyselämän piirissä huolehdittava omasta henkisestä kasvamisestaan ilman erityistä opetustatai ohjausta; neuvontaja ohjausoli tietenkin aina alkuvaiheessa tarpeen. Alkio kirjoittaa, että itsekasvatuksen tehtävänä on »herättää yksilöjen tajunta löytämään itsensä, auttaa valikoidessa lukemattomien kilpailevien elämänarvojen välillä, innostaa täyttämään velvollisuutensa ja hankkia kykyjä saamaan itselleen kokonaiskäsitys elämästä».

Alkio oli nimenomaan uudistusmies. Kaiken uudistuksen täytyi hänen mielestään lähteä yksilöstä itsestään. Yhteiskunnan uudistuksessa tuli oman teon olla ensimmäisenä osoittamassa tietä, mihin on pyrittävä. Nuorisoseurojen tehtäviin valittujen tuli muistaa,että toverien luottamus velvoitti heitä hoitamaan huolellisesti toverien ja yhteiskunnan antamia luottamustehtäviä. Nuorisolle ei ollut eduksi kasvaa vain käskyn varassa. Alkio huomautti aina, että tahdonvoimaa voidaan kasvattaa,eikäse ole senvaikeampaakuinruumiinvoimienkaankasvattaminen. Nuorison oli opittava ymmärtämään pahojen tapojen johtuvan vain tottumuksesta.Tämäoli sille selvästi ja epäröimättä opetettava.

Nuoriso alkaa näinvapautuasokeansallimuksen uskostajanäkeeedessäänelämän,jokaon kokoonpantu syistä ja seurauksista.Samalla kuin tämä havaintoteroittaa edesvastuullisuu-den tuntoa, lujittaa se myöskin itseluottamusta. Elämä esiintyy silloin arvokkaana, johdonmukaisena ja innostavana. Usko hyvän voittoon vahvistuu,kun sen voimaa alkaa tunteaitsessään.Joukkoihmisen masentavaheikkoudentunne haihtuu kuintaitamattomuus taitavuuden kasvaessa. Ihminen tuntee syvemmin olevansa persoonallisuus,jolla on oma paikkansa ja oma arvonsa. Mutta samalla laajenee hänen maailmankatsomuksensa niin, että hän oppii antamaan arvoa toisellekin ja tunnustamaan hänen paikkansa.

Näin Alkio näki itsekasvatuksen ennen kaikkea luonteen kasvattamisen. Sen sijaan hän ei erityisesti korostanut sitä, että itsekasvatukseen pitäisi liittyä varsinaisten opillisten tietojen hankkimisen,vaikka hän katsoi tämänkin erääksi itsekasvatuksen osaksi.

Tietojen hankkimiseen Alkio silti puuttui jo ensimmäisessä »teoreettisessa» nuorisoseurakirjoituksessaan1888.Häntotesi,ettäruumiillistatyötätekeväkansa eitarvinnut yhtäsuurtatietomäärääkuintarvitsivatvirkamiehettaitieteenharjoittajat, mutta käsityssivistyksestä,jonka mukaan opillista tietoa tarvitsivat ainoastaan ne,jotka valmistuivat virkamiehiksi, oli vanhentunut.Raja-aita,jokajakoi »sivistyneet» jakansanjyrkästi erileireihin yksinomaankouluopintojen perusteel-la,oli kaadettava ja sivistyskäsite muodostettava sellaiseksi,että toisaalta tietoja toisaalta inhimilliset hyveet tulivat oikeaan keskinäiseen suhteeseen.

Itsekasvatus oli Alkion mielestä jyrkässä ristiriidassa luokkataisteluvaatimuksen kanssa. »Luokkataisteäjoina kasvamme me vain odottamaan sotasaalista; ihmisyystaistelijoina pyrimme kasvattamaan itseämme Jumalan kuvaksi»,hän kirjoitti.Ilmeisestijuuritämäoli niin jyrkässä ristiriidassa marxilaisuuden kanssa, että Alkio tästäkään syystä ei koskaan liittynyt sosiaalidemokraatteihin, vaikka ensimmäisenä sortokautena oli verrattain lähellä heitä.

—Säätyrajoituksen poistaminen. Ihmisten keskinäisen veljeyden suurimpana esteenä oli säätyrajoitus. Sen poistaminen kuului alusta lähtien kaikkein keskeisimpänä nuorisoseuraliikkeen yhteiskunnalliseen ohjelmaan; varsinkin routavuosina tämä tuli erityisen voimakkaasti esiin.

Kirjassaan »Kansannuorison sivistystarve ja nuorisoseuraliike» Alkio sanoo, ettö niin kauan kuin ihmisiä sivistyneissä piireissä arvostellaan »kukkaron,nutun ja sukuperän» mukaan, käy hyvin vaikeaksi saada ruumiillista työtä tekevää kansannuorisoa vakuutetuksi siitä, että työ on miehen kunniaja että yksinkertaisuus kansan vaatetuksessa ja elämässä on arvokas kansantaloudellinen apu. Vanhassa sivistysluokassa vielä hyvin yleisesti vallitsevat käsityksetja tavatolivat tässä mielessä perin väärät ja luonnottomat.

Vas.: Santeri Alkion tärkeimpiä nuorisoseurakirjoja olivat »Nuorisoseurakirja 1» (1905) ja »Nuoriso ja elämä» (1922). —
Oik.: Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran puheenjohtajan Santeri Alkion allekirjoittama jäsentodistus pastori (kirkkoherra) Yrjö Alaselle, eräälle Kauhavan, maamme ensimmäisen nuorisoseuran perustajalle. Kirjoittajan hallussa.

Alkion nuorisokasvatusohjelma, enempää kuin monet muutkaan mielipiteet, eivät tietenkään syntyneet käden käänteessä. Kasvatustoiminnassakin näemme Alkion erityisesti 1890-luvulla vähitellen kärjistävän mielipiteitään, ei niinkään kasvatteihinsa kuin aikansayleisiin näkemyksiinnähden.Alkiolukipaljon,katseli avoimin silmin ympärilleen ja hänessä heräsi yhäenemmän maailmanparantajan toiveita —ne ulottuivat jopa naismuotien alueelle —mikä »Eeva»-teoksessa on nähtävissä.Pyrkijässä Alkio mm.1895,leimuavastijatkaataistelua muotiorjuutta vastaan, koska hän oli näkevinään kaupnnkimuotien leviävän maaseudullekin, jonne ne Alkion mielestä eivät lainkaan sopineet, eivät ainakaan »tavalliselle» kansalle.

Säätyrajojen poistaminen oli muuan tärkeimmistä tavoitteista maalaiselämäs säkin. »Uusi aika» -teos mm.antoi siitä osviittoja. Nuorisoseuroissa oli kaikenikäisten ja -säätyisten mahdollisuus tavata toisiaan. Jos siellä talollisenpoika pääsi veljellisen suhteisiin palvelusväen kanssa, oli se omiaan edistämään rauhallista yhteiskunnallista kehitystä. Juuri ylellisyyden ihannoiminen pyrki estämään veljeyden toteutumista arkielämässä.

»Meidän on pyrittävä siihen, että sivistyneet etsivät sivistymättämiä palvellakseen heitä ja jalolla esimerkillään osoittavat, että sivistys oli heistä poistanutitsekkäät pyyteet. Sivistyneet jakakoon kansalle valistusta ja tietopuolista oppia, vaan oppikoon ja omistakoon vastapainoksi kansalta, miten voidaan tulla toimeen yksinkertaisissa oloissa,» Alkio kirjoittaa. (Pyrkijä 1901.)

Kaupungeissa esiintyi tapainturmelusta ja ylellisyyden ihannoimista. Maalaiset lähtivät sinne ihaillakseen »kultaa ja joutilaisuutta» ja yrittävät siellä tavoittaa onnen pettäviä virvatulia. Tässä oli nuorisoseuroilla tärkeä kasvatuskysymys, sillä maalaisnuorison ihanteet oli suunnattava yksinkertaisuuteen,vaatimattomuuteen ja maalaisuuteen.

Ylh.: Laihian uusi nuorisoseurakuntatalo valmistui vanhan talon palon jälkeen 1913. Paavo Alkion hallussa. —
Alh. vas.: Santeri Alkio ja Kustaa Harju nuorisoseura-asioissa vuosisadan alussa. Paavo Alkion hallussa. —
Alh. oik.: Santeri Alkio, Artturi Leinonen, Anni Alkio ja Matti E. Mäki Sortavalassa 1914 matkalla SNL:n kesäjuhliin Niittylahdelle. Paavo Alkion hallussa.

Alkio katsoi, että itse kasvatusta saatettiin erityisen hyvin harjoittaa nuorisoseurojen piirissä; usein hän nimittikin nuorisoseuroja itse kasvatusseuroiksi. Luonnonläheisen elämän tärkeyttä ja tarpeellisuutta kasvatustekijänä Alkio ei myöskään unohtanut tähdentää. Hän ehdotti nuorisoseuroille,että seurat voisivat järjestää sekä talvella että kesällä retkeilyjä luontoon. Päivän retkeltä palattua järjestettäisiin keskusteluilta, jolloin yhdessä esitettäisiin retkellä tehtyjä huomioita. Olisi koetettava päästä niin pitkälle, että nuoret voisivat puhua myös omista arkielämän havainnoistaan, Alkio kirjoittaa »Nuoriso ja elämä» -kirjassaan. Ajatustentakana oli tietenkin myös isänmaallisen tunteen vahvistaminen tuollaisina poliittisesti kiristyvinä aikoina.

Tällä tiellä Alkiolöysi myös urheilun.Pyrkijässäjoulukuussa 1891 julkaisemassaan »kehotuskirjoituksessa» »Hiihtämään» Alkio mm.sanoo:

»—ja niinhän sitä pitääkin talvimaan nuorison; oppia löytämään huvinsa ja käyttämään hyväkseen isänmaan luonnon tarjoamia omituisia herttaisuuksia. Se menee askel askelelta ympäröivän luonnon tuttavuuteen: oppii sitä yhä enemmän kunnioittamaan, ihailemaan ja rakastamaan —eikä koskaan unohtamaan.»

Alkion urheiluharrastus ei rajoittunut vain Pyrkijän kirjoituksiin, vaan hän oli aktiivisesti mukananäissä riennoissa.Esimerkiksi 1893 hänoli palkintotuomarina Laihian ensimmäisissä hiihtokilpailuissa. Mainittakoon lisäksi, että vielä niin myöhään kuin 12.8.1922 Alkio piti innostavan juhlapuheen Laihian urheilukentän vihkiäisissä. Varmaan Laihian Liittoa innostava puhe!

Pyrkijän urheilua koskevissa kirjoituksissa vaaran aikoina1900paljastuujälleenAlkion isänmaallinen vaikutin:taistelu idästä tulevaa uhkaa vastaan. Maaseudun nuoriso oli herätettävä urheilunkin avulla:

»Jos te olisitte ollut tilaisuudessa näkemään, miten n. 25 vuotta takaperin suviset joutohetket vietettiin minun kotokylässäni pyörän lyönnissä, kavun heitossa, pallonlyönnissä, kissanhännän ja väkikartun vedossa, kivien nostossa ym. urheilussa, niin te varmaan innostuisitte asiaan aivan samalla tavalla kuin siihen silloin innostuttiin lapsista ikänuehiin saakka.»

Alkio valitti sitä, että kaikista hyvistä kasvatuspyrkimyksistä huolimatta, joita voitiin paikkakunnallisessa mielessä kehuakin, ei kuitenkaan ollut havaittavissa paljon todellista yhteishenkeä.Mutta hän toivoi, että juuri urheilun ja voimistelun käytäntöön ottaminen varsinkin nuorisoseurojen kesäjuhlien ohjelmiin toisikaikki nuoret erotuksetta mukaan.Tällaisiin juhliin sopisivat hänen mielestään leikeiksi ja kilpailuiksi mm. leskisilla juoksu, kavunheitto, pyöränlyönti, piiripallonlyönti, väkikartun veto ja lopuksi kilpa-ammunta,joka hän erityisesti toivoi kehittyvänkansalliseksi urheiluksi! Ampumakilpailuja oli kyllä jo pidetty lähes kaikissa vähänkin suuremmissa kansanjuhlissa (mm.Alavudella 1874, Malkamäellä 1882). 1870-luvulta lähtien nämä kilpailut muuallakin yhä yleisemmin liitettiin kansanjuhlien ohjelmaan.Laihialaiset harjoittelivat Kauhavan kilpailuja (1883) varten jokapyhä »kapteenin Jalman» eli H j.Allenin johdolla. Näihin aikoihin Alkiokin kannatti asiaa, mutta vuosisadan vaihteessa tilapäinen tolstoilaisuus näyttää varsin äkillisesti saaneen hänet toisiin tuumiin. Jo vuoden 1901 Pyrkijässä Alkio näet esiintyy ankarana rauhanaatteen esitaistelijana, kun hän kirjoittaa Jussi Paukkusen nimimerkillä:

»Me olemme nyt uudella vuosisadalla pojat. Niinpä on meillä sopiva hetki luoda uusia ihanteita. Ajattelenpa mm.että meidän pitää ruvetainhoamaansotaa periaatteellisesti ja käytännöllisesti siihen määrin,ettei kukaan ota sota-asetta käteensä harjoitusta enempää kuin tositekoa varten. Niin kauan kuin miehet ovat niin raukkamaisia,että käskettäessä menevät murhaamaan,niin kauvan kestävät sodat, sorto- ja väkivalta.»

Kirjoituksesta kuultaasilti selvästimyösvastarintalaittomia asevelvollisuuskutsuntoja vastaan — kenties Alkio pelkäsi myös nuorison kiihkoilua kun toisaalta (Lallukka mm.) kehotettiin sitä harrastamaanjuuriampumistavalmentautumisena sortotoimia vastaan. Toisaalta, tolstoilaisuudenko vaikutuksesta? Alkio periaatteessa kallistui pasifismiin; piti mm.SNL:n kesäjuhlilla Eurossa puheen sotia vastaan.

Henkilökohtaisen aktiivisuuden herättäminen muodossa tai toisessa oli joka tapauksessa Alkion tärkeimpiä periaatteita nuorisoseurakasvatuksessa. Jokainen oli saatava tuntemaan itsensä »jäseneksi,jolla olijotain merkitystä». »Pitää tulla vähintään korpraaliksi» hän saattoi leikillisesti lausahtaa,kehoittipa nuorsuomalaisia 1911 ottamaan esimerkkiä »boy-scout»-(partio}liikkeestä.

Kun seurat osoittivat taipumusta muodostua niin suuriksi, että vain pieni osa jäsenistöä oli mukana aktiivisessa toiminnassa, oli työskenneltävä useampien saamiseksi mukaan toimintaan. Niinpä hän korosti, että ohjelmaan oli otettava sellaisiaesityksiä,joittensuorittamiseen mahdollisimman monetsaattoivatosallistua —siis näytelmiä,lauluja yms.

Samasta yksilöiden aktivoimisen pyrkimyksestä lähti myös kyläpiiritoiminnan perustaminen.Alkio esittiajatuksen,ettäseuratolisijaettavakyläpiireihin,jolloin useammatjäsenetsaataisiintoimintaanmukaan.Tällainenkyläpihisaivalmistaak-seen yhdenseuralehden numerontaisesai yksin valmistaailtaman ohjelmanjne.

Näytelmäharrastuksella oli kuten jo mainittu Alkion mielestä suurikasvattava vaikutus, jos näytelmät valittiin hyvin ja ne harjoiteltiin kunnollisesti. Tosin esittämiseen tarvittiin viimekädessäsellaisialuonnonlahjoja,joitaeiuuraimmallakaan harjoittelulla voitu korvata. Näyttelijäin henkilökohtaisen kasvatuksen kannalta Alkio piti seuranäytelmiä merkityksellisinä. Niissä tarjoutui sille nuorisolle,jonka ei opiskelussa tarvinnut ponnistaa henkisiä kykyjään, hyvä tilaisuus henkiseen voimisteluun; »huvittavaisuudellaan» näytelmä kiihotti ponnistelemaan.

Pyrkijässä 1893 Alkio korosti vielä, että seuranäytelmät eivät saaneet olla, kuten usein olivat, pelkkää rahankeräystä, jolloin näyttelijät »tuskinollenkaanvälittävät miten osansa esittävät, kunhan vain rahoja saadaan kokoon.Sellaiset näytelmäharrastajat ovat siis kohonneet kiertelevien temppujen tekijäin rinnalle – – – taiteen nimissä houkuttelevat rahoja ihmisten taskuista». Tällaisesta Alkio ankarasti varoitti.

Myös »herraspiireistä» otetut näytelmät epäonnistuivat usein. Paitsi vierasta ympäristöä olivat aiheetkin niissä nuorisoseuranäyttelijöille usein liian syvälliset. Kansanelämää kuvaavatnäytelmätsensijaan oli helpompiasettaa näyttämölleja tehtävät niissä olivatnäyttelijöille helpommin ymmärrettäviä.`u

Kirjaselostukset olivat myös suositeltavia nuorisoseurojen ohjelmaan, koska niissä voitiin kiinnittää huomiota hyvään ja kasvattavaan kirjallisuuteen, ja selostusten esittäminen oli sitä paitsi erinomaista puheharjoitusta. Puhetaidolle Alkio antoikin erittäin tärkeän merkityksen, sillä hänen käsityksensä mukaan tulevaisuuden yhteiskunta oli yhä suuremmassa määrin rakentuva puhetaidon varaan. — Mainittakoon, että jo 1906 kun Ilmajoella pidettiin (22.-24.2.) ensimmäiset puhekurssit ohjaajana toimiva Maila Talvio hämmästeli esiintyviä nuorisoseuralaisia, jotka eivät lainkaan käyttäneet puhekonsepteja — jotka hänellä prof.rva Mikkolalla aina oli käsissään.

Myös kirjalliset harjoitukset olivat tärkeitä, vaikka Alkio ei antanutkaan niille niin suurta merkitystä kuin puhetaidon kehittämiselle. Kirjoitustaitoa seuran jäsenet saattoivat kehittää seuralehtien kirjoittajina, pöytäkirjan tekijöinä ja muissa nuorisoseuratehtävissä, sillä »sellainen suuri inhimillinen jumalanlahja kuin kirjoitustaito, se on tarkoitettu kasvamaan ja kasvattamaan kehittyvää ihmiskuntaa». Nuorisoseurojen rahavarojen hoitamista ja tilinpitoa Alkio piti arvokkaana harjoituksena vastaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin.

Kaiken kaikkiaan Alkio katsoi, että nuorisoseura muodosti sellaisen pienoisyhteiskunnan, jossa maalaisnuoriso voi oppia miltei kaikkia myöhemmin elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja. Arvokkaimmaksi hän kuitenkin katsoi sen hyvän toveripiirin vaikutuksen,jonka pariin nuorisoseurat johdattivat. Nuoret saattoivat siellä olla esimerkkeinä toisilleen, ja kehottava esimerkkioli kaikista kasvatuksen keinoista voimakkain.16 Samoin kun Alldo vaati nuorisoa käytännössä muuttamaan valtasuhteita ja syrjäyttämään vanhan polven vanhoine aatteineen »koska hyväei astu esille,ellei paha poistu» (Pyrkijä 1891), samoin hän tähdensi alituiseen, että nuorisoseurat olivat kansannuorison omiaseuroja,joihin johtajatkin piti kemaimminkouluttaa omasta keskuudesta. Tosin saattoi sivistyneistön joukosta löytyä innostunut henkilö, joka tunsi kansan ajatustapoja ja kykeni asettumaan johdettaviensa kannalle. Muttatällöinkin säätyrajoitus oli vaikuttamassa niin,että kansa ainakin aluksi »orjaili» kaikkialla,missäherrasväkeäoliläsnä.Orjallisuuskatosivastakun oli jonkun aikaa oltu yhteistyössä ja yhteinen asia oli innostanut molempia säätyluokkia. Parasta oli saada seurojen johtoon ymmärtäväisiä, kehittyneitä, syvistä riveistä lähteneitä nuoria,jotka elivätjäsenten kanssa samanlaista elämää. Myös Alkion suhtautumisessa tuohonjatkuvaan keskustelunaiheeseen nuoriso seuroissa, tanssiin, tapahtui jyrkentymistä, joskaan Alkio ei tahtonut tanssia kokonaan kieltää, vaikka kristilliset piirit pitivät sen sallimista nuorisoseurojen kokouksissasuurimpana rikkeenä.

Alkion kanta oli monessaasiassa maltillinen; niinpä tanssi oli luonteeltaan niitä huvittelukeinoja,joita nuoriso »kohtuudenja siveyden rajoissa pysyessäänsaattoi käyttää miellyttävänä,voimistelun tapaisena virkjstyksenä». Mutta muuttuessaan intohimoiseksi — kuten usein tapahtui — tanssi vaikutti turmiollisesti sekä nuorison siveyteen että terveyteen».

Lähesyhtä maltillisesti Alkio suhtautui kansannuorison ehdottomaan raittiuteen. Sellaistenkin, jotka eivät olleet ehdottomasti raittiita, oli Alkion mielestäsallittava kuulua nuorisoseuroihin, koska sinne oli saatava juurisellaista nuorisoa,joka oli »kasvatuksen,esimerkin ja puhdistuksen» tarpeessa.Sensijaan johtavien henki löiden oli oltava ehdottoman raittiita, sillä juuri heidän esimerkkiään monet seurasivat,totesi Alkio selväpiirteiseen tapaansa!’

Varsinkin vuosisadan vaihteesta lähtien Alkio alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota myösmaalaisnuorison taloudelliseen kasvatukseen,josta hänpuhuisekä nuorisoseuratilaisuuksissa että Pyrkijän palstoilla. Maalaisnuorison oli pysyttävä kiinni vanhassa talonpoikaisessa ammatissaan.

»Talollisten pojat!Teidänsuurija kunniakas velvollisuus onsäilyttääperintämaatSuomen tuleville maanviljelijäpolville!*Teidän tulee itsekasvatuksenja käytettävinä olevien keinojen avulla hankkiaitsellenne yleistäsivistystä,ammattisivistystä,työn haluajamaahenkeä. Tämän ohella tulee teidän jalostaa luonteitanne ja kasvaa ymmärtämään, että suuret toteutumattomattoiveeteivätole elämälle niin suuriarvoiset kuin taito tyytyä siihen,mitä on mahdottomuussaavuttaa»,AlkioPyrkijässä 1897kirjoittaa.

Jo tällöin Alkio käyttää sanaa maahenki,jota hän vuosien mittaan Gebhardin tapaan rupesi yhä enemmän viljelemään. Hänestä tuleekin maahengen suuri apostolisenjälkeen,kunhänonmuodostanutomanpoliittisenryhmänsä.»Jaakko Jaakonpoika» jo(1913)oli todellinen maahengen ylistyslaulu.

Alkio olikin monessa suhteessa Hannes Gebhardin linjoilla —menipäjoskus tätä pitemmällekin. Allåo piti näetehdottomastipienviljelystäsekätaloudelliselta että sosiaaliselta kannalta edullisimpana viljelysmuotona, koska katsoi selväksi, että maanjoutuessa monen haltuun sen tuottavuus kasvoi. Tähän kokemukseen Alkio oli mielestään omakohtaisestikin tullut, kun hän vuosisadan vaihteessa Päivälehden(Erkon)toimestasuorittiLaihiallajaturvassatutkimuksentilattoman väestönlainarahaston turvin palstoitettujen pientilojen kannattavuudesta kantatiloihin verrattuna.

Hannes Gebhard —vaikka myöhemmin kohottikin sotahuudon »pienviljelijät kokoon» —katsoiLaihianjaJurvantilojensilloisen pirstomisenperäti»tilateurastukseksi» (Guterschlachterei) varsinkin kun hänen tietääkseen kummassakin pitäjässä oli vielä tällöin runsaasti käyttämätöntä, viljelyskelpoista maata.Alkio sen sijaan asetti niin täällä kuin muuallakin pientilan hankkimisen nuoren maataloustyöläisen ihanteeksi ja päämääräksi — haaveilipa »pienen ikänsä» sellaista tilaa itselleenkin.

Alkiolla saattoi k.o.tapauksessaollajonkin verran yksipuolinen kannanotto, onhan tunnettua,ettäliiallinen tilojen pirstominenonolluteräsEtelä-Pohjanmaan maatalouden vitsauksia. Mutta kysymys oli varsin kaksiteräinen. Tosin oli 1870-luvultalähtien alkanut maatalouden selvä nousukausi sekä karjatalouden että metsätalouden kohentuessa ja tilojen varallisuuden vastaavasti lisääntyessä. Mutta tämä elinkeino-ja talouselämän nousu koski aivan pääasiallisesti maataomistavaa väestöä, kunsen sijaan yhä kasvavan tilattoman väestön asema kohentui varsin hitaasti. Työtilaisuuksiakin puuttui,kun tilalliset yhä enemmänsiirtyivät karjatalouteen ja parempien työneuvojen käyttöön, mikä vähensi työvoimatarvetta.

Niinpä tulo- ja elintasoero tilallisten ja tilattomien välillä »repesi äkkiä ammotta vaksi kuiluksi», Arvo Soininen sanoo. Tästä näkökulmasta seuraa, että Santeri Alkio piti tilattoman nuoren väen sitomista maahan ensiarvoisena kysymyksenä ja kävi Gebhardin kanssa lehdissä sananvaihtoa Laihian ja Jurvan tapauksistakin. Luonnollista oli, että Alkio vei tämän kysymyksen nuorisoseuroihin, koska siellä hänen mielestään aatteellisuuden ja taloudellisuuden oli kuljettava rinnakkain.

Alkiota on usein syytetty politiikan vetämisestä nuorisoseuroihin ja joskus jopa väitetty, että nuorisoseuroista muodostui Alkion vaikutuksesta jonkinmoisia poliittisia kouluja myöhemmälle maalaisliitolle. Tällainen ei ollut ainakaan Alkion pyrkimys eikä myöskään hänen ystävänsä ja varhaisen nuorisoseuratoverinsa Kyösti Kallion pyrkimys. Kallio tuntuusaaneen hyvät eväät Alkiolta, päätellen siitä,että hän routavuosina (1903) tiedusteli, »josko yleensä nuorisoseurakokouksissa on sopivaa puhua politiikasta?»

Alkio näyttää suorastaan kavahtaneen tiedustelua ja sanoo, että silloin Uusi Suometar jonakin kauniina päivänä tulisi sisältämään pääkirjoituksen »Nuorisoseurat valtiollisen kiihoituksen ahjona»,ja siksi politiikka olisi nuorisoseurojen surma.

Vähän myöhemmin,kun Kallio lähti »Kymmenenvirran maahan» esitelmäkiertueelle, Alkio neuvoi häntä: »Pidä vain esitelmiä itsekasvatuksesta.Aine onhyvä, mutta puhu myös kotimaisen työn suosimisesta. Se olisi tärkeä aine. Voisitko koko matkan seurata esitelmöitsijän mukana? Koko ohjelma särkyy,jos sitä et voi.»

Alkion kanta pysyi routavuosien jälkeenkin samana; hän vastusti kaikkea puolue politiikan tuomista nuorisoseuroihin. Poliittiset liikkeet eivät hänen mielestään vaikuttaneet terveellisesti nuorisoon, »sillä ne suunnittelivat ulospäin suuntautuvaa valloitustoimintaa, saalista tulevassa maailmassa ilman siveellistä ponnistusta»,Alkio arveli. Hänen mielestään nuorisoseurojen oli vaintyydyttävä kasvattamaan jäsentensä arvostelukykyä. Jokaisen ihmisen oli saatava itse ratkaista poliittinen kantansa.Hetisuurlakonjälkeen(1905)hänjulistiPyrkijän pääkirjoituksessa: »Nuorisoseurojen on koetettava tutustua eri puolueiden käsityksiin ja periaatteisiin tasapuolisesti—hyväksyköönsitten kukin vakaumuksensapohjalla, mihin puolueeseen tahtoo kuulua».

Toisessa yhteydessä Alkio korosti, että puoluenuorisoseurat ovat syntyneet kasvattamaan valtiollisille puolueille määrättyihin kaavoihin valettuja jäseniä, nuorisoseurat taas auttamaan nuorisoa ja kasvattamaan itsessään omintakeista arvostelukykyä,tutkimaan kaikkija pitämäänsen mikä on hyvä.

Nuorisokasvattajana on Santeri Alkiota pidettävä ensiluokan pedagogina, vaikka hän pinnalta katsoennäyttääkin kasvatusopillisissa ajatuksissaansyrjäyttäneen opetuksen ns. metodisen puolen ja keskittyy käytännölliseen, luonnetta kehittävään ja taitoja antavaan kasvatukseen. Nuori ihminen oli saatava pyrkimäänkorkealleja lähtökohtana tuli olla elävän harrastuksen herättäminen.Tämä on vanha, hyvä (herbartilainen)kasvatusopillinen perusajatus.Jatkossa oliharjoitus tuloksekkain kasvatuskeino, nuoriso oli saatava aktiiviseksi, mikä parhaiten tapahtui hyvän esimerkin kautta.Sillä oli usein ratkaiseva merkitys. Vastuuntunnon tärkeyttä oli myös korostettava. »Kun se on saatu heräämään, se ensin kohdistuu omaan persoonaan vaikuttaen itse kasvatuksen kiihokkeena, tästä se laajenee yhä suuremman kokonaisuuden piiriin ja vaikuttaa siten ensin ’hyvän ihmisen’ja sitten’kunnon kansalaisen’hyväksi.»i9

Taistelujen kautta suurjärjestöksi

Vasta 1890-luvulla, joka oli Santeri Alkion vielä nuorekkaan voiman aikaa, nuorisoseuraliike sai varmatmuotonsasamalla kunsen tehtävätjatarkoitusperät selvenivät.Työtäolitehtävähartiavoimin nukkuvannuorison herättämiseksi;sillä oli vähänlaisestikiinnostustajuhlapuheita kohtaan,ja tuskin nuoretkirjallisuuttakaan lukivat,kuten Alkio »Warpus-Joukkoa» toimittaessaan oli saanut havaita. Havainto oli tehty silloin vielä harvalukuisista nuorisoseuroista. Vuonna 1892 Alkio valitti, että nimenomaan Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuralaiset olivat yhtä haluttomia niin »varpusten» kuin Pyrkijänkin lukemiseenjalevittämiseen.

Santeri Alkioninnokkaantoiminnan ansiosta alkoiEtelä-PohjanmaanNuorisoseuran haaraosastoissa vähitellen ilmetä sisäistä voimantunnetta.Alkion mukaan »— — — vuosikymmenen lopulla se on selvästi ’itsetietoista’ ja elävää esiintyen innostukseennähdenjyrkkänävastakohtanateoreettisille valistusharrastuksille»26

Tärkeänä syynä innostuksen heräämiseen oli osittain se vastarinta, jota nuorisoseuraliike kohtasi monelta taholta. Tosin sillä oli vielä senkin jälkeen, kun opiskelevan nuorison pääosan harrastus oli jäähtynyt, varmat kannattajansa kansakoulunopettajissa.

Jo Jyväskylän seminaarissa nuoret opettajakokelaat ikään kuin vihkiytyivät nuorisoseuraaatteelle.Kuntätä opettajiensuhdettanuorisoseuroihinpohdittiinseminaarintoverikunnassa, pidettiin »yleensä hyödyllisenä nuorisoseuroihin liittymistä, koska opettaja siten voi jatkaa kasvatuksellista vaikutustaan kauemman aikaa». Samallaselvitettiin, miten parhai-ten voitiin tutustua po. liikkeeseen, sen työtapoihin ym.ja parhaana keinona pidettiinPyrkijän lukemista sekä henkilökohtaista seurustelua ns. —liikkeen toimihenkilöiden kanssa. Mutta seminaarin johtajalla oli omat epäilyksensä ja hän kysyi, »onko yleensä mahdollista saadasuuretkansanjoukottemmatuksi mukaantähänihanteelliseen harrastuk-seen?» Johtaja piti tätä mahdollisena vain, jos »liikkeen johtajina on tavattoman lahjakkaita ja henkeviä henkilöitä,jotka sähkön tavoin vaikuttavat johdettaviin»2′

Epäilyksissä oli hitusen perää, mutta juuri Santeri Alkiossa nuorisoseuraliike sai johtajakseen tavattoman lahjakkaan ja henkevän henkilön»,jonka työtovereiksi tuli useita kykeneviä ja innokkaita opettajia, joista mainittakoon Kotkanen, Ahtiluoto, M.Rajamaa,Ripsaluoma,Mäkeläja Leinonen.Onhanjo nähty,että Alkio asennoituikansakoulunopettajaintoisin kuinuseimpiin muihinvirkamiehiin, joskin hän mieluisasti näki kansannuorison omasta itseoppineesta piiristä nouse-van nuorisoseuratyönjohtajia. Tuskin kukaan näistä on enemmän tehnyt nuorisoseuratyötä kuin M.E. Mäki, jonka Alkiosta antamalle arvostelulle on annettava sitä suurempi paino. Tultuaan 15-vuotiaana ns. työhön Mäki vihkiytyi sille eliniäkseen ja koko Alkionloppuelämän ajan oli tämäntyötoverina. Mäkikertoo Alkiosta mm.:

»Johtamissaan kokouksissa Alkio ei koskaan tyytynyt vain virallisten asiain käsittelyyn, vaan osa ajasta varattiin tuttavalliseen keskusteluun, johon hän pyrki saamaan kaikki mukana olevat osallistumaan. Viljeltiin myös hyviä kaskuja, sillä Aikiolla oli nauru herkässä.

Kun olimme kahdenkesken, puhuttiin totisesti ’oikeista asioista’ mutta johtokunnankokouksissa ym.suuremnrissa ryhmissä vaihteli vakavin keskustelujen välipaloina hilpeäleikki. Alkio tahtoi ehdottomasti saada yhdessäolohetket paitsi hyödyllisiksi, myöskinhauskoiksi. Yleisesti on tunnettu Alkion valoisa maailmankatsomus. Yhteistyö hänen kanssaan käy hauskaksisen takia, että mieltä ei milloinkaan painaepätoivotai katkeruus. Pilviselläkin säällä on hänelläsielussa heijastua huomisesta auringonpaisteesta. 13-vuotisen yhteistyömme ajalla en muista ainoatakaan tapausta,jolloin ei Alkio olisi toivorikkaasti kääntänyt asiaa parhainpäan.»

Kerran tuli Mäki moittineeksi Harjua, tätä Alkion uskollista työtoveria. Kun Alkio tämän johdosta kirjoitti hyvin kiivassävyisen kirjeen,Mäkivastauskirjeessään arveli: »Ymmärrän ettei meidän yhteistyömme voi enää pitempäänjatkua.» Mutta Alkio vastasi kohta hänelle, ettei pidä tehdä niin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ja lisäsi: »Nytse(yhteistyö)vasta alkaakin.»u Tämä työmaa oli Alkiolle niin rakas ja tärkeä, että hän kesken kiireisintä valtiomiestoimintaansakin muistiaina Mäentavatessaan kysyä kuulumisianuoriso seuratyön vainioilta ja saattoi tällöin tuumata: »Se onsittenkin nuorisokasvatus, johon vastaisuutemme perustuu.» Tämän käsityksen hän oli saanut 40 vuotta kestäneessä taistelussa nuorisoseuratyömaalla.

Keitä vastaan taistellessaan? Ennen kaikkea ennakkoluuloja vastaan, jotka saattoivat mennä niin pitkälle, että Isojoen kansakoulun johtokunta vielä 1901 kielsi nuorisoseuraa pitämästä lukutupaansa koululla. Vastustusta oli omassakin joukossa. Esimerkiksi Matti Tarkkasen kanta näyttää viilenneen aika lailla, kun hänestä tuli pappi,ja yleensäkin papisto osoitti vähintään kylmäkiskoisuutta. Nuorisoseurojen kanta kirkkoonja uskontoon nähdenoli varsinselvä. Jyväskylän ensimmäisessä yleisessä nuorisoseurakokouksessa 1895 päätettiin maisteri Frans Nuupalan ehdotuksesta asettua myönteiselle kannalle uskontoonja uskonnollisiin liikkeisiin nähden — muussa tapauksessa eivät nuorisoseurat voisi menestyksellisesti toimia,arveltiin.

Puheenjohtajana toiminutAlkio asettui täysin tälle kannalle,muttasensijaan hän vastusti ylenmääräistä intoilua valvottaessa nuorten siveellistä käytöstä. Kun näet kokouksessa ehdotettiin, että kyläkuntiin olisi asetettava erityisiä siveyspoliiseja,joiden tehtävänä olisi ottaa selvää nurkkatansseista ja tarkkailla muutenkin nuorison siveellistä käyttäytymistä, Alkio hyvänä olojen tuntijana sanoi, että Pohjanmaalla sellaiset poliisit saisivat kiven otsaansa.Pakkokeinoja ei ollutsyytä käyttää, mutta suotavaa olisi että nuorisoseuroihin perustettaisiin erityisiä siveellisyysosastoja neuvomaan nuoria näissä asioissa, joiden merkitystä usein läoiteltiinkin. Turhan paljon keskusteltiin esim.as. yöjuoksuista.

Uskovaistensilmissä eli nuorisoseuroissapahimpanarikkeenäkuitenkinjatkuvasti tanssi, josta mm.Pyrkijän palstoilla käytiin mm.J.H.Erkon, K.R.Kareksen ja Alkion kesken kireäsanaistakin polemiikkia.Alkio ei halunnuttanssia kokonaan poistaa, koska hän realistina tiesi, että nuoriso siinä tapauksessa olisi mennyt nurkkatansseihin. Tanssi oli varsinkin nuorille se magneetti, joka veti heitä nuorisoseuralle iltamiin. »Kuinkas muuten», lausahti kirjoittajalle 97-vuotias laihialainen Miina Björk, joka nuorena oli usein kulkenut »Alltion juhlissa».

Vaikka Alkio myöhemmin tiukensikin kantaansa ja vastusti tanssin ylivoimaa iltamien vetonaulana,ei hänsilti »mennytmahdottomiin».Mainittakoonesimerkkinä, että kun Kyösti Kallio toimi Nivalan nuorisoseuran esimiehenä —vuoteen 1905saakka —,tanssi oli seuran tilaisuuksissa kokonaan kielletty.

Papit vastassa; Alkio »saarnamiehenä»

Nuorison iloittelu seuroissaan oli paitsi uskovaisille yleensä myös kirkonmiehille »kivi kengässä». Edellä mainittu pappi Matti Tarkkanen,esimerkiksi huolestui kovasti nuorisonsieluntilasta.Helsinginyksityisessäpappeinkokouksessa1894hän valitti, ettei kirkossa saamatuolista katsoenjuuri näynuorisoa.Näin hän valitti:

»Menee pienessäkin pitäjässä seurakuntaa katsomaan niin näkee nuorison tansseissa kirkkomäellä ja kirkkotalleissa nähdään nuorisoa korttia lyömässä rukouspäivinäkin. Tällaista onsuurienemmistöSuomennuorisosta.Syylieneekaisiinä,että nuorikansa—rippikoulun käytyä jätetään oman onnensa nojaan.Muttase ei ole vielä silloin kehittynyt niin ettäsevoisi hoitaaitsensä.- – – Mutta vaikeata on papin jakaa aikaansa raamatun selityksiin, raittiusseurojen esimieheksi, nuorisoseurojen esimieheksi häntä vedetään ja tässä tahtoo unohtua Jumalan seurakunnan rakentaminen.»

Tarkkanen ehdotti maallisten huvien vastapainoksi nuorten kristillisten yhdistys-ten perustamista seurakuntiin. Hänsai ajatuksellaan muitakin kannattajia, mm. jyväskyläläisen papin K.Sahlbergin, joka hyökkäsi kiivaasti nuorisoseuroja vastaan ja väitti mm.että »hallitus antaa vahvistuksen nuorisoseuroille, antaa niille luvan pitää iltamia ja usein on ohjelmassa tanssikokouksia mitä rivoimmassa muodossa».

Jo Jyväskylän lehdistö rökitti kyllä Sahlbergia,mutta arvokkaampaaoli se apu, jota nuorisoseurat saivat toisilta papeilta. Myöhemmin hyvin tunnettu Hjalmar Svanberg** antoi nuorisoseuroille suuren arvon ja sanoi mm.:

»Ne syntyvät huolimatta siitä vastustantmeko niitä vai ei—Ja on tullut näkyviin,että nämäseurat pyytävät terottaa nuorison mieliin kansalaisvelvollisuuksia, eivätkäsuinkaan pyri syrjäyttämään siveellisiä periaatteita. Luulen,että papiston suhde näihin seuroihin ei ole sillä oikein määritelty,että niitätuomitsemme.Päinvastoinluulen,ettäpapistonerittäin maaseudulla tulee niitä auttaa, että niiden toiminta olisi todella hyödyllinen. Meidän on Jumalaa kiitettävä, että nuorisossa on jaloja elinvoin ia,joita voimia pitäisi johtaa että ne tulevat ilmi.»

Svanbergin kanta eijäänyt vain sanojen varaan,vaan Kuortaneen kirkkoherrana ollessaan hän mm.toimitti pappilan metsästä rakennushirsiä Kuortaneen ensimmäiseen nuorisoseurantaloon.Häntähdensijonuorisoseuraliikkeen alkutaipaleel-la, ettei papin pidä nuorisoseuroissa ottaa »ikäänkuin johtajan osaa,vaan missä seura kerran syntyy rakkaudella ja lempeydellä ohjata sitä oikeaan suuntaan». Näin hän itsekin pyrki tekemään.

Tällä papilla oli siis aivan sama kanta kuin Alkiolla ja saman ajatuksen esitti 1898 myöstuomiorovasti Schwartzberg,joka annettuaan tunnustusta nuorisoseuratoiminnalle arveli:

»Näiden hyvien perintöjen kautta on meidän maassa jo syntynytjoukko miehiä ja naisia, jotka voivat viedä asioita eteenpäin. Meidän ei tarvitse ajatella, että Suomessa ei löydy muitajaloja ihmisiä kuin me.Mevoimmehyvälläomallatunnollajättää niitä näidenjalojen ihmisten kannettavaksi.»

Pappien em.syytöksistä puheen ollen on todettava,että Alkio myönsineosittain oikeiksi.Hänkirjoitti1890,jolloin asiastakiivaimminkeskusteltiin,K.R.Karekselle, nuorisoseuratyöstä kentieseniten kiinnostuneellejakesäkokouksissakin mukana olleelle papille näin:

»Papistolla on kyllä oikeusja ennen kaikkea velvollisuus asettua nuorisoliikkeen suhteen kriitillisemmälle kannalle kuin kirkon jäsenten suhteen yleensä,sillä onhan liike alkanut toimia kirkon sisällä ja asettanut jäsenlinsä nähden persoonallisen, siveellisen ylöspäin pyrkimisen päämääräkseen. Mutta sittenkin täytyy nuorisoseurainkin jäseniä pitää vaan kasvatteina ja tässä suhteessa käyttää nuhteen ohessa kärsivällisyyttä ja lempeyttä.Eivoi vaatia,että nuorisoliikkeeseen yhtynytnuoriso vielä tässä polvessasaavuttaisisitä ihanteellista päämäärää,johon pyritään, eikä sitä että nuoriso elämäntavoissaan ja käsityksiltään yhtäkkiä tulisi kasvattajain kaltaiseksi- – -.»

Alkiohan jätti hengelliset asiat siinä määrin pappien haltuun, että hän tuskin milloinkaan otti näitä kysymyksiä esille julkisissa esiintymisissään, Pyrkijässä kylläkin, esim. jokavuotisessa jouluartikkelissaan. Alkiolla oli puhumassa ollessaan omat,jossakin määrin »papilliset» tapansa.Kun hän nousi puhujakorokkeelle, hän oli hetken aivan hiljaa, kohotti sen jälkeen katseensa ensin vähän ylöspäin ja sitten kuulijoihinsa itse keskittyäkseen ja vangitakseen jokaisen huomion. Miltei aina ennen puhetta laulettiin Alkion toivomuksesta laulu ja juhlayleisö tunsi hyvin tuon »Alkion saarnaduren»,johonse pitemmittäpuheitta yhtyi:

Minne käy tuulen ilmassa tie? Minnekä myrsky merien aallot viimeinkin vie?

Ihminen minne? Minnekähän? Minnekä rientää ihmisen henki? Tiedätkö sen?

Liekö Alkion mieltymys tähän jo varhain kansakoulun laulukirjassakin olleeseen (N. Järvisen sepittämään ja E.A.Hagforsin säveltämään) »Kysymyksiä» -lauluun johtunut sen kieltämättä symbolisesta sanomasta? Kukapa meistä kykenisikään ikuisuuden arvoituksetselvittämään!Yritys kuuluilähinnä koulutetuille papeille. Alkio oli ehdottoman vakuuttunutsiitä, että nuorison kristillisen kasvatuksen piti olla kirkon eikä lahkolaisten käsissä. Kirkko oli voimakas, sen tuli edistää kansanvalistuspyrintöjäkin.

Alkion mielipide siis oli se, että pappien ja nuorisoseurojen oli yhdessä taisteltava nuorison paheellisuutta vastaan ja ohjattava nuorten rientoja siveelli-seensuuntaan.VaikkaAlkioitsepyrkiherkästiarvostelemaankirkon muotokristillisyyttä nuorisolle hänen sanomansa kuitenkin oli se, että jos nuoriso alkaa arvostella uskonnollisia ilmiöitä, astuu se oikeutettujen rajojensa ulkopuolelle (1893). Eri asemaan hän kuitenkin asetti ne, jotka tunsivat vilpitöntä totuuden etsimisen,eivätvikoilemisen halua. »Vakava totuuden etsiminen vie ihmisen aina jotenkin askeleen eteenpäin, jota vastoin ylimielinen toisten erehdysten pilkkaaminen on usein todistuksena pilkkaajan halusta loistaa nerokkaisuudellaan»,hän sanoi ja jatkoi:

»Sattuutoisinaan,että kuuleenuorten miestenlausuvan pilkkaavia ajatuksia uskonnollisista kysymyksistä ja tunnustavan peittelemättä itsensä vapaa-ajattelijaksi. Kuntoisaalta saa huomata,ettähänenvapaa-aatteisuutensaperustuumuutamiinhyvinkömpelöihinlainattuihin ajatuksiin,tekeesetuskastuttavan vaikutuksen.Häneivoipitkäänsäilyttääasemaansa, jos vain on joku joka viitsii ruveta hänen kanssaan ajatusten vaihtoon. Mutta toiselta puolen on varma,etteinuorisoaole vaikeasaadamuuttamaanajatustapaansatässäkään asiassa.Jos vanhat ihmiset sen sijaan että heti rikoksentekijää ryhtyvät tuomitsemaan koettaisivat keskustelun ja vakavampien periaatteiden esittämisen kautta saada hänet todella ajattelemaan,olisi tulos monesti paljon edullisempi.»

Samana vuonnaeli 1893 Alkio ehdotti Pyrkijässä, että nuorisoseurat järjestäisivät tapaninpäivänillan —jokausein käytettiin hillittömään remuamiseen — hengelliseksi illaksi, jolloin papit kutsuttaisiin puhumaan, jolloin »nuorisoseuralaisetkin kohottaisivat katseensa maan tomusta kohti Jumalan valtaistuinta vastalauseeksi sitä raakaa elämää kohtaan,jota kansamme niin monetsekä vanhat että nuoret elävät.»

Pari vuotta myöhemmin Alkio vielä selvemmin selittää kantaansa:

»Tarkoitus nuorillamme ei ole saarnata sivistystä muille vaan muodostaa omia mielipiteitään, kasvattaa omaa itseään, puhdistaa itsestään pahan ja saada itsestään ihminen,jossa Jumalan kuva jokaisena uutena elettynä vuotena yhä elävämpänä ja selväpurteisempänä astuu esiin.»

Näin olisi pitänyt tapahtua. Mutta varsinkin vuosisadan kriittisessä loppuvaiheessa, Alkio oli vakavasti huolestunut siitä, että nuorison uskonnollisesta kasvatuksesta eivät asianomaiset pitäneet tarpeellista huolta:

»Tämänkasvatuksen vuoksieitehdä mitäänmuuta,senenempääkuin50vuottatakaperin: kiertokoulu,rippikoulu, kinkerit, katkismuskuulusteluja —siinä kaikki. Nuoriso ei mene kirkkoon,papiteivät etsi sitäkotoa—niinjääsevaikutustavaille.Hartausseurojapidetään vaanneeivät vastaa tarkoitustaan,sillä niihinkään ei nuoriso mene.Vanhan tavan mukaan tuomitaan nuorisoa, kun se ei mene, papit ja muut johtajat ovat mielestään tehneet kaikkensa esiintyessään tavallisissa virkatoimissaan. Jos ei nuoriso tule heidän luokseen, lyövät he rintoihinsa- – -.»

Tähän tapaan Alkio kirjoitti 3.8.1899 vanhalle opettajalleen Kahralle.

Suhteessaan kirkkoon Alkio aina kaikissa vaiheissa tähdensi sitä, ettei hän tahtonut ketään tuomita, vaan hänen mielestään maailmanparantajien —joihin hän ilmeisesti laski itsensäkin ja muun nuorisoseuraväen —ja »kristittyjen» oli kohdattava toisensa.Toisetelivättätä maailmaa,toisetvain tulevaa varten.»Miksi näitä ohjelmia ei voipunoatoistensa ympäri?» hänkysyi.Esteenäeiollut »mikään muu kuin kahdenpuolinen itsekkyys. Vaan jos tätä jatkuu —Jumala auttakoon silloin Suomenkansaa!»u

Sortovuodet ja nuorisoseuraliike

Mitä lähemmäksi vuosisadan loppua näet tultiin, sitä enemmän Alkion ohjelmassa alkoi olla esillä huoli maamme valtiollisesta tulevaisuudesta. Myös nuorisoseuraliikkeen piti olla lujittamassa kansan voimia nousevaa myrskyä vastaan. Itse asiassa Suomen nuoriso, kuten koko kansakin, heräsi joukolla vasta sitten kun Venäjänkotka alkoi yhä selvemmin paljastaa kyntensä. Helmikuun manifesti 1899 uhkasi nujertaa sisäisen itsenäisyytemme, mutta se kokosi myös kansan rivejä voimakkaamminkuin mikääntapahtumatätäennen.Nuorisoseuraliikkeennousukausi kulki samassa tahdissa kuin sorotoimenpiteet kiristyivät. Se näkyy esim. Pyrkijän tilaajamäärissä,jotka muutamassavuodessanousivatvähintään viisinkertaisiksi, se näkyy nuorisoseurojen jäsenmääristä, jotka jatkuvasti kasvoivat huolimattavaarallisiksi katsottujen seurojen toiminnan rajoittamisesta .Kiellettiinhän mm. haaraosastojen perustaminen ja ohjelmasuorituksia rajoitettiin puhe- ja esitelmäkielloin jne.Joskus mentiin määräysten antamisessa aivan naurettavuuksiin asti.

Alkio näki vaaran niin hätkähdyttävänä, että hän heti helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeen otti asian esille Laihian nuorisoseurassa,jonka pöytäkirja 19.2.1899 kertoo:

»Esimies Alkio kertoi yleisölle,että Suomen perustuslait olivateilisen s.o.helmik. 1.pnä kumotut, puhuen sen lisäksi vakavan uutisen johdosta muutamialyhyitä lauselmia, vaan tarpeeksi pitkiä saadakseen läsnäolijat käsittämään asian suurellisuuden ja vakaanluonnon. Sen jälkeen veisattiin Isänmaan virsi. Rouva Alkio suomensi ruotsinkielisen Vaasasta saapuneen sähkösanoman, jossa oli keisarillinen julistus Suomen perustuslakien muuttamisesta. Kokouksen loputtua laulettiin Josvaarauhkaa maatamme.Mielialakokouksessaoli vakaa.»

Näyttää siltä, että Alkio olisi esiintynyt kokouksessa vakaasti ja rauhallisesti. Herkkänä ja syvästi isänmaallisena miehenä hän kuitenkin järkyttyi laittomasta teosta pahoin.Kirjeessään ystävälleen MattiSvanljungille hän mm.kertoo:

»Ja sitten. Voi Suomiraukkaa.Eilen itkin. Meillä oli nuorisoseuran kokous,kun saapui Vasabladetin sähköanoma. Sattui olemaan lukuisasti vanhempaakin yleisöä läsnä. Kun tulkitsin tapauksen—sittemmin suomensi vaimoni koko manifestin —en minä ollut ainoa, jolta kyyneleet vuotivat.»

Alkion kehotuksesta nuorisoseurat heti alusta lähtien vakavoittivat ohjelmansa. Puheissa muistutettiinSuomen ylle levittäytyvästä valtiollisestauhkasta.Lukuisat nuorisoseurat mm. Laihian, Ylistaron, Seinäjoen ja Viipurin yhdistykset, lopettivat tanssisilaisuudet. Mutta kun samanaikaisesti innostus nuorisoseuratoimintaan vain kasvoi, antoi se Alkiolle lisävoimaa ja rohkeutta. Sekä puheissaan että varsinkin Pyrkijässä ja muissa kirjoituksissaan hän käytti kaikkia aseitaan, mm. verratonta taitoaan ivatajättivoimaista vastustajaa.Kun nuorisoseurojen toimintaa heti ruvettiin vallanpitäjien taholta kiristämään mm.kieltämällä haaraosastojen perustaminen (kiellon sai ensimmäisenä Etelä-Pohjanmaan nuorisoseurasen sääntöjen vahvistamisen yhteydessä senaatin jo 14.2.1899 tekemän ehdotuksen perusteella), Alkio kirjoitti Pyrkijässä mm.:

»Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran säännöt on nytsaatu ulossenaatista. Neonvahvistettu kuitenkin sillä ehdolla,että haaraosastoja älköön perustettako hankkimattasiihen erityistä lupaa,kuten päätöslause kuuluu.

Tämä on mahdotonta kestää. Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran toiminta on aina ollut sitä laatua ettemme tiedä milloinkaan annetun pienintäkään aihetta tuollaiseen varovaisuuteen. Seuran haaraosastojen kanssa eivät viranomaiset ole koskaan minkäänlaisessa tekemisessä olleet.”—Tässä maailmassaonennenkin nähtykaikensuuntaisiatoimenpiteitä. Suomihan on saanut varttua sellaisissa oloissa,jolloin kirkollisilla virkamiehillä on ollut määräämisvalta. Milloin on raamattu ollut kytkettävä kahleilla luostarin seinään, milloin ei ole saanut kääntyä suoraan Jumalan puoleen ilman tulkkia ja toisten asianajoa. Vaan kestäviä eivätsellaiset tuulet ole koskaan olleet. Joko inhimillinen oikeus on ottanut ylivallan tai ei ole ollut kylliksi vartioita.»

Samaan aikaan olitorppari-jaloisväestönkeskuuteenvirinnytsellainentoive,että maa jaettaisiin tasan kaikkien kesken ja että tilattomatkin saisivat maata,ja että »kun Venäjän laki tulee», olot paranevat. Kun esimerkiksi Ilmajoella pari torppariakäviverojaan maksamassa,hekehuivat:»Tämäonviimeinenkerta.Ensi vuonna on Venäjän laki.» Mutta Alkio varoitti kallistamasta korvia venäläisten houkutuksille ja kirjoitti Pyrkijään seuraavanlaisen kahden »maanjakajan» vuoro keskustelun:

»No sitte se tapahtuu. Pitkä Simuna on kertonut,että nyt vihdoinkin tulee ensi kesänä se maanjako.

—Juha innostuu: Laittavatkohan he huoneetkin?

—Joo kyllä nelaittavat sekä piiat ja rengit.

Juha: Silloin kunsais tuon Lautamiehen jokirantasaran.

—Miksei sitä sais. Jokainensaa ottaa mitäitse haluaa.

—Se Lautamiehen pihatupa olisi meillä sopiva asuttavaksi.

—Joo se maalattiin ja paperoitiin jo viime vuonna.

—Saamarituota. Oletko sinä jo renkiä kuuluttanut?

—En minä vielä ole mutta eiköhän netuotane Venäjältä.

—Niin se taitaa olla. Panevatko niille tupakat mukaan?

—Niin se taitaa olla. Se sano pitkä Jussi että jokataloonja mökkiin mattoryssänlehtiä.»

Nuorisoseuroissa pidettiin lukuisia puheita,joissa asian oikeata laitaa selvitettiin. Ote 1231899 pidetyn Laihian nuorisoseuran kokouksen pöytilkirjasta:

»Sen väärän käsityksen ehkäisemiseksi joka täällä on herännyt tilattomassa väestössä, nimittäin mukaettä semmoinen uusi maanjako olisi tulossa,jossa maa jaettaisiin tasan kaikkien kesken niin että tilattomatkin saisivat osansa,kuten on Venäjällä,luki puheenjohtaja(Alkio)Päivälehdessä olleen kirjoituksen’Maanjako-olosuhteet Venäjällä’,jotta kävisi kaikille selväksi minkälaisia ne olot oikeastaan ovat,joita tietämätön rahvas niin onnelliseksi kuvailee.»

Niin paljon helmikuun manifesti vaikutti Alkioon, että se vei hänet ainakin puolittain politiikan teille. Alkio oli kauan kiivas perustuslaillinen, joskin pyrki nuorisoseuraväen parissa välttämään julkista kannanottoa jakehotti päinvastoin nuorisoseuralaisiaan välttämään rettelöintiä ja äärimmäistä välien kiristämistä viranomaisiin. Kun hallitusvallan taholta helmikuun 2. päivänä 1900 annettiin asetus,jonka mukaankokoustenpitoilman viranomaistenlupaakiellettiin,Alkio huomauttiPyrkijässä,ettäeihän kielto koskenutkansanhuveja,joiden ohjelmaan olivatjo kauan kuuluneetpuheet,soittoja urheilu.

»Ne ovat meidän nuorisomme huvittelutapoja. Ja kun —laissa ei ole niiden laatua määrätty, emme ymmärrä mikä estäisi ihmisiä huvittelemasta jossain kansanjuhlassa tai iltamassa myöskinkeskustelemalla huvikseenja ajanratokseen nuorisonjayleensäkansankasvatusta koskevista kysymyksistä.»

Kokouksissa,joihin oli viattomasti keräännytty kansanvalistusaatteen ympärille, saivat urkldjatkin olla läsnä nähdäkseen, että rauhattomuuksien pelko oli vain hermostuneen mielikuvituksen tuotetta.Paljon riippuipaikallisista nimismiehistä. Etelä-Pohjanmaalla esimerkiksi Isonkyrön ja osittain järviseudun nimismiehet olivat tavallista virkaintoisempia, mutta ei Laihian Ylipään nuorisoseurakaan saanut 1901 arpajaislupaa, vaan voitot oli myytävä huutokaupalla. Yhteisissä tilaisuuksissa käytettiin hämäyskeinona mm.Ahon Lastuja —»Sammuta sinä, minäsytytän» —tai VänrikkiStoolinrunojenlukemista.Runotsaattoivatsytyttää yhtä voimakkaastikuin puheet.8

Suhteessa venäläisiin viranomaisiin kansamme oli jakaantunutkahtia.Suomettarelaiset tahtoivat määrättyyn rajaan asti »taipua vaan ei taittua» säilyttääkseen tärkeimmät virkapaikat omilla miehillä. Perustuslailliset eivät nähneet mitään myöntyväisyyden rajaa, vaan ajateltiin niin kuin suomalaiset ajattelivat ennen talvisotaa,että jos pikkusormi annetaan meneekokokäsi.

Alkionkantaoliselvä,muttajohtavissanuorisoseuramiehissäkinolisuomettarelaisia.Esim.EsaEetuTakalajoutui barrikadin toiselle puolelle.

Alkio ei tällaisia lehmäkauppoja hyväksynyt, minkä vuoksi hän 1903 kirjoitti pitkän ripityksen Takalalle. Takala lienee ennen aikojaan iloinnut siitä, että senaatti oli nyt suomettarelaisilla eikä ruotsalaisilla, joita venäläiset eniten pelkäsivät.MuttaAlkio ei ollut täten lahjottavissa. Hänkirjoittaa mm.:

»Minä en voi omantuntoni kanssa sovittaa yhteen sitä tosiasiaa että hallituspuolueen piirissä on rajattomasti riemuittu siitä, että ruotsalaisuuden valta nyt kukistuu, ja suomalaiset saavat keplotella käsiinsä kaatuneen kädestä jääneet ohjakset. Näen siinä vieressä venäläisen mahtivallan seisovan väkivallan miekka kädessään ja sanovan ohjaksia kurottavalle suomalaiselle: ainoastaan sillä ehdolla saat ottaa ne käsiisi että noudatat hallituksessasi ainoastaan minun tahtoani. Ja suomalainen ottaa.– – Isänmaan etu asetetaan omien etujen kanssa sopusointuun. Iloista elämää pitäen näyttelee kansallisteatteri ilveilyn huikeasti valaistuna helmikuun murhepäivänä. Eivät siis cagalistit yksin kiihoita, —niin surkuteltavaakuinonkin heidänesiintymisensä.—Näentämänkaikenrinnallaruotsalaisen kansallisuuden kuolinkellojen soivan. Rehellisenä suomalaisena pudotan kuuman kyynelen kun ruotsalaisen kulttuurin tukipylväätjättävät isänmaansa rannat.Näensiinä, miten kansallisuuksia kukistetaan kun ne ovat heikkoja ja pieniä. En tarvitse olla pitkänäköinen nähdäkseni miten suomalaisen kansallisuuden vuoro tulee vaipua kostajan kaivamaan hautaan,josei meitäinnosta työhönjataisteluun olemassaolommepuolestaenempiijäinen oikeus, kuin hetkellinen puoluevalta, joka kavalasti kätkeytyy isänmaan oikeuksien suojelemisen vaippaan.—»

Niin merkillinen ilmiö, että juuri Alkio asettuu puolustamaan ruotsinkielistä kulttuuria selittyy osittain siten, että kuuluttiin samaan perustuslailliseen rintamaan, mutta myös siten, että Alkio piti venäläistyttämispolitiikkaa kaikkein pahimpana.

Mutta Alkiota oli erityisesti tyrmistyttänyt suomettarelaisjohtajien asenne, kun talonpoikaisjohtaja(Agathon Meurman)—»riemuitsee kenraalikuvemöörin uudesta valtaluvasta ja diktatori vallasta sanoen: ainakin se hyöty siitä on, että saadaan räyhääjäin suut tukttuiksi ja haukkujat masennetuiksi! Voitto siis sekin! Minä vihaan ruotsalaisuuden valtaa, mutta minulla on aina ollut se usko että tuon vallan täytyy loppua heti kun meille tulee todella kansallismielisiä virkamiehiä. Minä en usko,että niistä nyt tulisi yht’äkkiä vakaumuksen miehiä,neovatmuita, ne ovat virkamiehiä armosta, joiden tarkoituksena on palvella ja täyttää käskyjä. Kansan oikeus ei löydä uudessa virkamiesjoukossa tukejiaan. Tiedät että olen kansanvallan mies,—kuljen yhä enempi sosialistiseen suuntaan.Ja sen vuoksiminua kauhistuttaa kehitysitsevaltiaan yksinvaltaan päin,» Alkio edelleen Takalalle kirjoittaa?

Alkion »sosialismia»

Näyttää todella siltä, että Alkio oli tässä ahdingossa luisumassa eräänlaiseen sosialismiin, »wrightiläis-tolstoilais-kansalliseen»,jos tällaista omatekoista termiä saadaan käyttää. Alkio oli vuosisadan vaihteessa jonkin aikaa Tolstoin,Suomen ystävän vaikutteille altisja niin olivat,kutentunnettuauseatsosialistijohtajamme-kin. Alkio hyväksyi Tolstoin perusajatuksen,Kristuksen vuorisaaman soveltami-sen yhteiskuntapolitiikkaan, ja pyrki innokkaasti löytämään tälle ajatukselle realista toteuttamispohjaa, yhteiskunnan uudistusohjelmaa.

Vaikka Alkiooli kiintynyt maaseutuunjasen väestöön hän ei silti ollutvieraskapitalistisen kehityksen luomille sosiaalisille kysymyksille.Pitkäaikaisena kauppiaana Alkio oli käytännössä nähnyt rahan vallan, rahan,jota häneltä itseltään niin usein puuttui. Hän ymmärsiköyhiäja sorrettuja. Pyrkijässä hän kirjoittaa 1896:

»Raha on nykyään valttia. Sen edessä liikkuu yhteiskunta levottomasti kumartaen sille päätään. Mutta tunnustanut sen valtaa se ei enää ole. Syvät rivit tahtovat jakaa sitä tasan kaikille. Se on epäilemättä tulevan vuosisadan suuri kysymys. Meidän aikamme nuorison tuleejooppiasiihen. Oppia asennoitumaan erilaisten valtojenja hallitusten toimiin.Ennen kaikkea pitää oppia vierottamaan itsensä kaikesta persoonallisesta vallatihimosta, joka perustuu itsekkäisiin syihin. Vallanhimo onkin nuorisolle vieras. Nuorison on myös taisteltava —siinä nuoruudenajan viehättävin elämänihanne.»

Alkio oli pohjalaisen jyrkkä, hänestä tuli kuin itsestään radikaali yhteiskunnan uudistaja, jossa ominaisuudessaan hän oli ainakin aika ajoin hyvin lähellä sosialisteja, jopa itse eräässä vaiheessa katsoi itsensä »vanhaksi sosialistiksi».Myöhemmin hän tosin kielsi missään vaiheessa hyväksyneensä tämän puolueen luokkataisteluhenkeä. Voitaneenkin puhua Alkion sosialismin ajasta, mutta ei hänestä sosialidemokraattina vaan pikemminkin sosialireformaattorina. Sosialismin tulolle aika kyllä oli kypsä. Tämä tulo ei suinkaan tapahtunut, kuten luulisi, varsinaisella lamakaudella,vaan 1890-luvun korkeasuhdanteiden aikana, jolloin kuten Eino Jutikkala sanoo, »koettiin ennennäkemätön palkkojen jaelintason nousu». Tähän lienee kyllä lisättävä, että tämä nousu rajoittui toistaiseksi pääasiassa kaupunkeihin,joihin sosialismi ensin levisi ja ennen pitkää varsinjyrkässä muodossa,niin että revisionistista*tuli puolueen piirissä haukkumanimi.Valapattoinen esivalta aiheuttilainpyhyydenjavanhaluterilaisen yhteiskuntakäsityksen romahtamisen, mikä tapahtui oikeustaistelun vuosina. Kun kansan syvätrivittuskin tilasivatsanomalehtiäkään,olikansanpoliittinentunnemaailmatyhjiö,jokasosialististenselittäjienjakirjoittajien—»akitaattorienn—oli helppotäyttääsaattamalla »kuulijansa pyörryksiin» puhumalla sosialistisesta ihanneyhteiskunnasta, jossa ei ollut »herroja» eikä »köyhää kansaa»,vaan tasa-arvo vallitsi.Kuten sosialistien, niin Alkionkin mielessäkangasteliaika,jolloin tässä maassaolisi kypsynyt polvi, joka rohkeasti ryhtyisi ratkaisemaan pahimpia sosiaalisiapulmiamme. Mikä esti häntä liittymästä suoraan sosialidemokraatteihin? PaitsiAlkionmaalaiselämänihannointi—sosialismi maistuikaupunkiopilta —varmaanmyös tuo sosialistien kärjekäs, luokkataisteluun kytketty ohjelma ja heidänagitatorinen esiintymisensä. Alkio oli myös siksi harkitseva ja vapauttaan rakastava pohjalainen, että pelkäsi menettävänsä liikkuma-alansa sitoutumalla oppeihin ja ohjelmiin, jotka juontuivat kuvitelluista taloudellisista laeista ja olivat ristiriidassa persoonallisuuden vaatimusten kanssa.Häntehostikyllä kuria nuorisoseuroissaan, mutta ei itse halunnut kantaa niitä järjestökahleita, joihin hän arveli työväenpuolueen jäsenten tulevan kytketyiksi(Karpio). Kuitenkin vetoa sosialismiin oli. Alkion siihen astisen,pääasiassa kirjallisen toiminnanja nuorison itsekasvatustoiminnan luonne muuttui vuosisadan viimeisessä vaiheessa. Ulkoinen uhka,venäläistämisvaara vaati häneltä nuorisoseuraliikkeen aatteellisena johtajanaentistä enemmän. Tässä vaiheessa Alkio muutenkin oli kypsymässä, ja siihen vaikuttivat tietysti kontaktit pääkaupunkilaiseen maailmaan, ennenmuuta Zachris Castreniin, josta tuli SNL:n puheenjohtajasamaan aikaan kuin Alkiostasihteeri(1899). MyösNuoren Suomen piiri jakoko kirjallinen maailma oli enemmän taivähemmän avautunut Alkiolle. Alkuvaiheessaan häneen vaikutti voimakkaastimainittu työväenliike,jonka organisaatio oli jatkuvasti kehittynyt ja juuri 1899 päässyt siihen vaiheeseen, että irrottautui itsenäiseksi puolueeksi. tässä uudessa

puolueessa ideologinen keskustelu vilkastui, marxismi alettiin yhä laajemmissapiireissä omaksua työväen maailmankatsomukseksi. Samanaikaisesti käännettiinjajulkaistiin Euroopan aatteelliseen keskusteluun liittyvää kirjallisuutta (Marx, Lassalle, Henry George, Kautsky jne.), johon Alkiokin nyt saattoi perehtyä. Myös nuorisoseuraväki sai Pyrkijän palstoilla tutustua näihin aatteen miehiin.

Tämä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Alkio olisi varauksetta »heittäytynyt» sosialistiksi yhtä vähän kuin hän oli »nielaissut tolstoilaisuudenkaan koukun», vaikka vielä senkin jälkeen kun Suomen Työväenpuolue 1899 oli perustettu ja siirtynytyhäselvemminmarxilaisellelinjalle,sentoiminnassaolimukananuorsuomalaisia. Mutta Alkiosanoovielä 1899:

»Meillä Suomessa ei sosialismia tarvita, meillä se ei voi eikä saa tulla käytäntöön muussa muodossa kuin jalostettuna,sillä eihän meillä,edessuuremmissa kaupungeissammekaan, löydy ketään rehellistä kansalaista,olkoon hänsitten kuinkaalhaisella yhteiskunta asteella tahansa,jota ei ylempäänluokkaan kuuluva siksi tunnustaisi.Poik Puksiavoi tosin löytyä tässä kuten ainakin, ja paljon on yhteiskuntaoloissamme parannettavaa, mutta näitä parannuksia on pyrittävä tekemään yksimielisyydessä, eikä siten,• että eripuraisuutta kylvetään eri kansanluokkien välille. Vasta silloin, kuin olemme päässeet niin pitkälle edistysriennoissamme,että työväestömmekinonsiihenmääräänkypsynytjavalistunut,että seitse voirauhassajajärjellisesti kyetävaatimaanjahankkimaansamojaetuja,kuinnyton muilla luokilla, silloin olkaamme kaikkisosialisteja.»

Alkio oli täten — jos nimi sallitaan — »sympasitööri», jonka tuotannon ja mielipiteetkin silloiset sosialistijohtajamme näyttävät tunteneen. Maassammehan ei kirjailijoita vieläolluttulvimalla,eikävarsinkaan kirjailijoita,joillaolitakanaan sellainen houkuttelevajärjestö kuin Alkiolla nuorisoseuroissaan.Ymmärrettävää olikin, että Alkio sai huomiota silloisilta tärkeimmiltä työväenjohtajilta, ensiksi Työmiehen päätoimittajalta Edvard Walpas-Hänniseltä. Hänen Alkiolle 1899 kirjoittamansa kirje on säilynytja kuuluuseuraavasti:

»Kunnioitettu kirjailija

Teidän arvokkaista kirjoituksistanne olemme saaneet käsityksen, että Teilläkin on tarkoituksena kohottaa Suomen köyhälistöä niin yhteiskunnallisessa kuin taloudellisessa suhteessa niin paljon kuin mahdollista toisten kansan kerrosten tasolle ja siten luokkarajoja poistamalla luoda kokonaista ja yksimielistä kansaa. Ellemme erehdy Teidän suhteenne tässä kohden lankeavat tarkoituksemme yhteen. Menettelytavassa on kyllä erilaisuutta, mutta siitä huolimatta rohkenemme toivoa, että voisitte auttaa meitä vaikeassa tehtävässämme ja uskallamme pyytää Teitä avustajaksi lehdellemme. Aijomme julkaista tilausilmoituksenne taasen joulukuun alkupäivinä ja pyydätmne näinä päivinä suosiollista vastausta ynnälupaa saada mainita huomatun nimenne avustajiemme joukossa.

Piirrämme Helsingissä marraskuun 28 pnä 1899

Suuresti kunnioittaen

Työmiehen toimitus Edward Walpas»

Tämä kohteliaskirje johti tuloksiin: Pyrkijän tilausilmoitus julkaistiin joulukuussa Työmiehessä ja Alkio lupautui lehteen avustajaksi. Jonkinlaiset suhteet näyttävätkin muodostuneen Alkion ja työväenliikkeen välille. Niinpä Alkiota 1901 pyydettiin esitelmöimään nuorisoseuroista Suomen TyöväenpuolueensamanvuodenkokouksessaViipurissa.Alkiosuostuipyyntöön, mutta täällä kohtasi yhteistyöhankkeita pahanlainen takaisku. Syynä oli Alkion esitelmä. Sen aiheena piti olla Nuorisoseuraliikkeen ohjelma ja tavoitteet.

Esitelmässään Alkio totesi nuorisoseuraliikkeen olevan lähellä työväenliikettä, sillä se toimi pääasiallisesti ruumiillista työtä tekevän maalaisnuorison parissa ja sen tavotteena oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden vaatimus. Mutta Alkio tähdensi, ettei nuorisoseuraliike voinut osallistua puolue-elämään, sillä se oli pidettävä erossa »siitä lankeemuksesta ja edesvastuusta, jonkaalaiseksi nykyinen polvipuoluevimman sokaisemana itsensä tuntee».

Alkio tuskin itse havaitsikaan sohaisseensa ampiaispesään,kunnoinkiihkeäsävyisesti uudelle puolueelle puhui.Tosin reaktiot olivat hiukan erilaiset. Kansan Lehti oli tietävinään, että »yleensä edustajat olivatihastuneita työhönja toimintaan kansamme herätys-ja kehitysvaiheessa». Mutta ylimalkaan alustus sai ivallisen vastaanoton..Nuorisoseuraliikettä syytettiin siitä, että sen piirissä oli kielletty työväenliikkeen tavoitteiden esittely ja asetuttu vastustamaan liikkeen toimintaa. Väite oli erheellinen ja johtui siitä, että nuorisoseurojen väitettiin käsittelevän muitakin kuin Alkion mainitsemia tavoitteita,jopa sellaisia, »jotka häilyvät pilvissä» ja »ovat nukuttavaa laatua». Pari positiivista lausuntoa sai kokoukselta »kroonistapilkkaa» osakseen.Lisäksisanottiin,ettänuorisoseurajärjestöjen väkioli »kapitalistiluokan nuorisoa»,silläpalvelusväkieinuorisoseurojen tilaisuuksissa viihtynyt.

Lopuksi vaadittiin, että ellei nuorisoseuraväki asetu samoille linjoille töväenpuolueen kanssa,siitäontehtäväero.Ilmeisesti Alkio ei voinuttällaiseen mennä, ja niin saman Walpas-Hännisen ehdotuksesta, joka pari vuotta varemmin oli puhunut Alkiosta ja hänenjärjestöstään lämpimän kunnioittavin sanoin,kokous nyt päätti, että nuorisoseurat olivat työväenliikkeelle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi,jonkatähdensen oli perustettava omianuorisoseuroja.

Alkion optimismia osoittaa,ettei häntämänjokseenkin selvänjoukkomielenilmaisun jälkeenkään katsonut nuorisoseurojen ja työväenliikkeen yhteistyötä mahdottomaksi.Ristiriitajohtui Alkion mielestälähinnäasiantuntemattomuudesta ja tietämättömyydestä. Alkion mielestä nuorisoseurat eivät saaneet asettua millekään puoluelinjalle. Mutta kun työväenpuolueen ohjelmaan kuului mm. säätyrajojen poistaminen, ruumiillisen työn tekijäin aseman kohottaminen ja köyhien auttaminen,olinuorisoseuroillatähänliikkeeseennähdenvelvollisuuksia, mikäli sosialistit eivät toimineet nuorisoseurojen kristillis-isänmaallisen kannan vastaisesti. Tähän yhtyivätkin useimmatmaannuorisoseurat.

Rohkaisevalta lienee Alkiosta tuntunutsaadasamoihin aikoihin toiselta tunnetulta sosialistijohtajalta Taavi Tainiolta 12.6.1901 päivätty kirje, joka lyhykäisyydessään kuuluu:

»Arvoisa ystävä ja aatetoveri. Saamani Pyrkijän vuosikerta opetti minut oikein käsittämään sen viitoittaman nuorisoliikkeen tärkeyttä sekä isänmaallisena että yleisinhimillisenä sivistys-ja herätystyönä — se oikeuttaa minut myös nimitykseen »aatetoveri»,sillä ovathan ihanteet samat,vaikka työala erilainen. Taavi Tainio.

Tainio oli yhteistyöhön alttiimpi kuin Walpas,ainakin siitä päätellen, että hän myöhemminkin suostui tulemaan »vihollisleiriin».

Walpas-Hänninen sen sijaan julkaisi samana vuonna (1901) kirjasen »Työläisnuoriso mukaan». Siinä hän syytti nuorisoseuraliikettä hämärästä aatteellisesta ohjelmasta. Kun eräiksi toimintakohteiksi määriteltiin kristillissiveellisyys ja isänmaallisuus, olivat nämä Walppaan mielestä »lajittelemattomia määritelmiä».Hän pyrki samaistamaan nuorisoseuraliikettä »ristiriitaiseen tolstoilaisuuteen» oluen tietämättään Alkion arkaan kohtaan. Patriotismi oli erityisesti Walppaan mielestä tolstoilaisuudelle vieras aate. Alkio ei näihin ajatuksiin liene vastannut, mutta hänen olisi ollut helppo huomauttaa, että hänen isänmaallisessa ajattelussaan oli vahva yhteiskunnallinenpanos,jokaolityöväenliikkeenkin tavoitteita lähellä.

Itsepäisesti Alkio vielä pyrki jyrkentämään nuorisoseuraliikkeen luonnetta, kun työväenliike kiristi omaa ohjelmaansa Forssassa 1903. Se julisti mm.uskonnon yksityisasiaksi. Kokouksenjälkeenkin Alkio kirjoitti Pyrkijässä:

»Nuorisoseuraliike on ennen kaikkea työväenliike. Syvien rivien kohottaminen etujansa valvomaan etuoikeutetussa asemassa olevien kansanluokkien rinnallajasäätyrajain poistaminen on alkujaan kuulunut nuorisoseuraliikkeen tarkoituksiin. Työväenliikkeen tarkoitusperät saattaneen siis hyväksyä. Keinoista miten tätä tarkoitusperää kohti kuljetaan olemme muutamissa kohdin eri mieltä semminkin mitä tulee tapaan käsitellä uskonnollisia ja isänmaallisia kysymyksiä.Saattaisimme kai merkitä kantanunesiten, että nuorisoseuraliike kannattaa työväenasiaa mikälise soveltuu nuorisoseuraliikkeen ohjelmaan.»

Samassa yhteydessä Alkio hahmotteli sitä yhteiskuntaa,jota kohti kehitys hänen mielestään joka tapauksessa oli kulkeva:

»Ei siinä yhteiskunnassa enää ole viekottelevaa rahaa, jonka luvaton himo on meidän ajaltamme vaatinut niin monta siveellistä uhria; ei nälkää, sillä jokainen kansalainen on valtion työmies ja nauttii samanlaista luottoa, saa yllin kyllin tarpeita, hävinneet ovat kansainväliset riidat ja sota-armeijan sijassa on työnarmeija,jossa kaikki kansalaiset ovat asevelvollisia. Menäemmesiellä keksinnötihmiskunnan,eienääluokkaetujenpalveluksessa ja suuren aatteen köyhäin ja sorrettujen vapautuksesta maallisessa merkityksessä toteutuneena.»

Ensi näkemältä tässäkin »uuden yhteiskunnan kaavoittelussa» on näkevinään sosialismia: raha pois ja kansalaiset valtion työläisiksi. Pikemmin silti ohjelmoidaantässäjonkinlaista tolstoilaista ihanneyhteiskuntaa, joka Alkiolla lähentyy itse asiassa kansallissosialismia.

Walppaan ja Tainion kannanotot Alkiosta ja nuorisoseuraliikkeestä tuntuvat näennäisesti ristiriitaisilta. Tosiasiallisesti nämä molemmat sosialistijohtajat lienevät koko ajan pitäneet Alkiota enemmäntai vähemmän »maallikkona» puoluekysymyksissä. »Pikemmin kirjailija kuin poliitikko», sanoo Mikko Ampuja Alkiosta muistelmissaan.

Tainion mainittu kirje saattoi herättää Alkiossa optimismia,mikä on pääteltävissä siitä, miten hän selosti itse asiassa rienaavasävyisen Viipurin kokouksen menoa nuorisoseuraväelle. Alkio yritti kaikin tavoin yhdistää kansamme rivejä routavuosina,hajaannustahan pyrki olemaanitse nuorisoseuraliikkeessäkin »vanhojen» ja »nuorten» välillä, kuten Numminen on osoittanut. Alkio kirjoitti Takalalle 1903 mtn.: »Huutaisin kaikille suomalaisille nyt: sovitaan veljet, lyhennetäänsarvijansa,helpoitetaan mielipiteistään tuomiossaan,uhrataankaikki isänmaanja oikeuden puolesta.Pystymmekösiihen?»

Vielä Forssan kokouksenjälkeenkin Alkio tavoitteli yhteistoimintaasosiaalidemokraattien ja nuorisoseuraliikkeen välillä. Tässä mielessä hänen onnistuisaada TaaviTainioEtelä-Pohjanmaan nuorisoseuranvuosikokoukseen1904selostamaan työväenliikkeen tarkoitusperiä. Alustajana Alkio aluksi totesi, että nuorisoseura-Iiikkeellä ja työväenliikkeellä on samat päämäärät, joten yhteistyö tuntuisi luonnolliselta. Vaikka työväenliikkeen toiminnassa oli muotoja, jotka estivät yhtymistä,piti Alkio yhteistyötä ainakin periaatteessa mahdollisena.

Alkio oli näet tällöin jo vakuuttunut, että työväenkysymys sellaisena kuin se ainakin periaatteessaesiintyy,tulee epäilemättä ainakin suurimmaksi osaksi määräämään vastaisen yhteiskunnan kehityksen sisällön ja että sellainen kansakunta tai kansanluokka, joka tavalla tai toisella estää nuorisoansa tutustumasta tähän kysymykseen,tekee sitä kohtaan rikoksen; jos he jättävät nuorisonsa välinpitämättömyydestä siitä tietämättömäksi, lyövät helaimin kasvattajavelvollisuutensa.

»Laihian profeetta» aavisti siis työväenkysymyksen ensisijaisen tärkeyden jo tämän liikkeen alkuvaiheissa. Mutta toinen kysymys oli missä määrin nuorisoseurat voivat antautua yhteistyöhön työväenyhdistysten kanssa? Puolueettomina nuorisoseurat eivät voineet suositella sitä tai tätä poliittista suuntaa, vaikka perehtyivätkin niihin kirjallisuuden ja keskustelujen avulla. Alkio ei myöskään voinutolla huomaamattatyöväenpuoluekasvatuksessaeräitäepäilyttäviä piirteitä: terroristisen pyrkimyksen vaatimuksessa noudattaa sosialistisia oppeja,kielteisen kannan uskontoon, agitaation jne. Olihan Suomen työväenliike omaksunut sosiaalidemokratian senjyrkimmässäsaksalaisessa(Kautsky)muodossa,ja Alkio arveli, että nuorisoseurojen yhteistyö oli kansainvälisen linjan omaksuneen työväenliikkeen kanssa arveluttavaa.

Tämän ohessa Alkiolta ei tietenkään voinut jäädä huomaamatta,että Forssan kokouksen ohjelmassa oli havaittavissa selvä ristiriita ohjelman periaatteellisen puolen ja maaseutuohjelmien yksityiskohtien välillä. Periaatteellisessa osassa todettiin se,ettäomaisuusolikeskittynyttietyille tahoille,jase,ettäpikkutilalliset tulisivat menettämään tuotantovälineensä. Maatalousohjelmassa taas pyrittiin monin tavoin vahvistamaan pienviljelyksen asemaa.

Ristiriitaa koetettiin ratkaista tuomalla esiin ajatus maanviljelysosuuskunnista. Se ei kuitenkaan saanut yleistä kannatusta, mutta eli. Vuonna 1904 Työväen Joululehdessä Alkio,joka tähän aikaan yhä vielä oli lähellä työväenliikettä ja oli omaksunutmainittuja sosialistisia ajatuksia, katsoi että »kapitalistinen suurtuotanto hävittää pienviljelijät». Kehitystä voitaisiin kuitenkin estää pienviljelijöiden yhteistoiminnan avulla.Alkionkirjoituksen mukaan oli siis pyrittävä estämään kehityskulku,joka nimenomaan sosialistisessa historiankäsityksessä sekä myös Forssan ohjelman yleisissä osassa edellytettiin tapahtuvaksi.

Siltäkin kannalta,ettäsosialismi kytkeytyi Alkiollejotällöin elintärkeään maakysymykseen selittäytynee hänen jatkuva kiinnostuksena tuohon liikkeeseen, jossa ajan valtasuoni tuntui sykkivän, mutta jossa myös oli varsin paljon varottavaa.

Mm. Pyrkijän artikkelissa 1905 Alkio erityisesti varoitti nuorisoseuralaisiaan tukeutumasta materialismiin. Sen historiallisena lopputehtävänä näytti olevan »kumota oma luomansa kapitalistinen siveysoppi ja kylmällä raakuudellaan yllyttää tylsistyneen köyhälistön ainoa mahdollinen voimantunne viha leimuamaan».

Lisäksi Alkio arveli,että sen jättiläismullistuksen edessä, joka ihmiskunnan kehityksessä on tullut työväenliikkeen suoritettavaksi,on hyvinkin suuri näköpiiri» rajoittumisen mahdollisuus.Jokainen ihmisyksilö on sangen rajoitettu. Elämä näyttää yhtä myötään esimerkkejäsiitä, miten suurilla yhteiskunnan reformaattoreilla ei aina riitä yhtä suurta tuntemusta korkeampiaelämänkysymyksiävarten,ja päinvastoin viimemainittujakysymyksiäkäsittelevät taas vain kovin harvoin voivat lämmetä elävän elämän kysymyksille. Tämäjohtajain

keskinäinen toistensa ymmärtämättömyys saa aikaan ihmiskunnalle montakatkeraa pettymystä ja masentavaa taantumusta.

Alkio tähdensi, että jatkuvaan luomistyöhön tarvitaan rakentavia aatteita. Kyetäkseen rakentamaan raunioille uutta ihmiskunta tarvitsee elävää ja lujaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, sillä kukaan ei jaksa rakentaa ilman ihanteellista uskoa.Ja Kristuksen oppiesiintyytaasuutenavuosituhansientomustakirkastettuna. Sillä on mahdollisuus silloin asettua yhteiskuntaa uudistavien aatteiden etunenään. Se saattaa tyynnyttää vihastuneet voimat, liittää kansat veljeyden siteillä yhteiskunnaksi, ja näyttää, että rakkaus on suurin voima maailmassa, voima,joka kykenee rakentamaan siinä, missä viha on hajottanut.

Alkio näytti tässä vaiheessa olevan vakuuttunut 1. siitä, että työväenliikkeen tehtävä oli suorittaa »jättiläismullistus yhteiskunnassa»,joka rakentui väärälle, pohjaltaan materialistiselle perustalle vapaine kilpailuineen jms.,ja 2.Että tässä oli olemassa vaara, että työväestön vuosisatainen viha purkautui. Eikä vihalla rakenneta vaan rakkaudella,kuten Kristus itse oli osoittanut?

Koska oltiin tällaisen valtavan mullistuksen edessä,ei Alkion mielestä nuorisoseuraliike saanut jäädä toimettomaksi. Olihan juurisen päämääränä ihmiskunnan uudistus, hyvän voitto ihmisessä jaihmiskunnassa.

Tällaisten ajatusten pohjalta lähti se Alkion SNL:n Kauhavan nuorisoseurakokouksessa 1906esittämä alustus,jonka nimi oli »Nuorisoseurat yhteiskunnallisen sivistyksen selvittäjinä».Kosketeltuaanaluksivaltiollisessaasemassammetapahtuneita suuria muutoksia Alkio tähdensi, että kansan vapaus ja yhteiskunnallisten uudistusten moninaisuus tarvitsisivat suojakseen kansallisia, kasvatettuja voimia. Hedelmällisenä jatkuvaan toimintaan tarvittiin tietoa, taitoa ja kansalaiskuntoa. Silloin vain voitiin »jatkuvaa,vapaudenajan arvoista kehitystä pitää mahdollisena». Ydinkohdaksi hänen esityksessään muodostui kuitenkin selvä ohjelmajulistus,jonka hänlopuksi kiteytti ponsien muotoon.Alkio perusteli näitä ponsiavielä tähdentämällä tapahtuneen »vallankumouksen» merkitystä:

»Niissä uusissa oloissa, joihin valtiollinen uudistus on Suomen yht’äkkiä temmannut, kasvavat kansalaisten velvollisuudet nopeammin kuin kyky näitä velvollisuuksia tyydyttävästi täyttää. Kansalaiskasvatus,joka nytyht’äkkiävanhentuvien yhteiskuntaolojenpohjal-la on ollut kovin laiminlyöty, astuu esille aivan uusilla vaatimuksilla.Sitä paitsi nykyinen taloudellinen järjestelmä kehittyy aivan pysähtymättömässä vauhdissa jotain kypsää päämääräänsä kohti, ennustaen aivan varmaa, välttämättömyyden pakon sanelemaa taloudellista uudestisyntymistä. Käsitys yksilöiden suhtautumisesta yhteiskuntaan, ennen kaikkea yhteiskunnan laajenevista velvollisuuksista jäseniään kohtaan, kehittyy varmassa tahdissa.

Tämä kaikki vaikuttaasen,että nouseva polvituleeelämäänsiinä määrin uudistuvissaja uudistuneissa yhteiskuntaoloissa, että metuskin osaamme niiden laajuutta edes aavistaakaan.»

Tämän perusteella alustaja ehdotti kokoukselle ponneksi mm.: »Vastaisen aikakauden taloudellinen elämä on rakennettava sosialistiselle pohjalle,johon ihmiskunta on kasvatettava osuustoiminnallisten yhteisyritysten kautta ja välityksellä rauhallista kehitystietä.»

Radikaalinen ehdotus herätti erittäin vilkkaan, jopa kiihkeän keskustelun. Tuona poliittisesti kireänä aikana,jolloin eduskuntauudistus oli edessä,mielialat kuohahtelivat muutenkin tavallista enemmän.Alkiota myös kannatettiin, mutta pääasiassa häntä syytettiin siitä, että hänajoisosiaalidemokraattien asiaa. Alkion esityksen lienee lopullisesti tyrmännytnuori,25-vuotias opettaja ManiRajamaa, joka asiallisessa ja johdonmukaisessa, sangen perusteellisessa lausunnossaan asettui vastustamaan Alkion ponsia ja katsoi sosialistien tavoitteen kaikkien tuotantovälineitten yhteiskunnallistuttamisesta mahdottomaksitoteuttaa niin,että seurauksena olisi yleinen hyvinvointi.

Alkio puolustautui väittäen,etteivätsosialidemokraatit hänenesittämäänsä — kristillissosiaalista —ohjelmaa edes hyväksyisi. Ja Alkiolla oli puolustajiakin.

Kokouksessakerrattiin mm.väittämää,ettäsosialistisessa yhteiskunnassa kasvaisi siihen sopeutuvia ihmisiä. Mutta tähän Rajamaa ym. taas vastasivat, että omistamisen halu on myötäsyntyinen.* Rajamaan mielestä väite, että »kun yhteiskunta paranee,poistuvatpaheetihmisestä» onpelkkääluuloa,jahän päätti

pitkän puheenvuoronsa sanoin: »Tahdon vakaasti harkita kaikkea ja pitää sen mikä hyvä on ja toivon nuorison tekevän samoin.» Tapahtuikin eräs niitä harvinaisia kertoja,että Alkion ehdottama ponsi hävisi äänestyksessä?

Asia ei tietenkään jäänyt tähän,vaansenjälkipyykkiä pestiin vielä mm.saman ja seuraavan vuoden Pyrkijässä. Kymenlaaksolainen nuorisojohtaja opettaja M.KeränenkirjoittiPyrkijän 10.numerossa1906suorastaantyrmistyneestiAlkion alustuksesta ja piti kerrassaan mahdottomana sitä, että vastaisen aikakauden taloudellinen elämä rakennettaisiin sosialistiselle pohjalle. Eiväthän sosialistit itsekään olleet yksimielisiäjaselvillä siitä, mikätämäpohja olisi,kommunistinenko,sosialistinenko vai millainen. Keränen epäili suuresti myös, että Alkion esittämä jyrkkä vastakkaisuus porvarillisten ja sosialistien välillä olisi onnellinen kehitysmuoto.

»Onhan meillä jyrkkä vastakkaisuus kahden porvarillisenkin puolueen kesken. Mutta eipä ole syytä kehua sitä tilaa,johon sen kautta olemmejoutuneet.—Jyrkkä puoluetaistelu on sotaa,joka ei rakenna vaan repii», Keränen sanoi ja arveli lopuksi: »Minua suoraan puhuen peloittaa se mahdollisuus, että nuorisoa ruvettaisiin vakituisesti kasvattamaan sotakannalle omia kansalaisiaan vastaan. Mitä te tahdotte,että ihmiset teille tekisivät,se tehkää myös heille! opettaa Vapahtaja. Tämän ajatuksen hengessä minä puolestani toivoisin Suomen nuorisoseurojen aina työskentelevän.»

Alkio selvitteli josamassa numerossatarkemminkantaansalaajahkossa artikkelissaan. tähän lainattakoon vain se osa, jossa vastataan Keräsen aatteellisesti »kipeimpään» kysymykseen.Näin Alkio kirjoittaa:

»Sosialistinen maailmankäsitys ei ole nykyään enää yksilöiden keksintöä, se ei ole enää yksin sosialistien nimeä kantavain yhteiskuntaihanne, se on mielestäni jo tunkeutunut nykyaikaisen yhteiskunnan sisään sillä tavalla, että sen varsinaiset vastustajatkin jo sitä sovelluttavat (valtiot rautatie-, posti-y.m. laitoksissa, kansalaiset osuustoiminta- ja vakuutus-toimissa y.m.).

Esitykseni tarkoitti, kuten se kyllä ymmärrettiinkin,kansalaisten keskinäiseen toistensa tukearniseen perustuvan ihanteen kasvattamista nuorisossa. Tulevaisuus pitäköön huolen muodoista. Niitäeikukaan kehitysoppiin uskovaihminen meneennakoltamäärittelemään, mutta hän tuntee itsessäänsyvän tarpeen muodostaaomakäsityskehityksensuunnasta.Jos tämä käsitys sitten tulee tukemaan paikallaan pysymisen teoriaa, levoittuu hän ja muodostuu pian ihmiseksi,joka elää hetken nautinnoissa välittämättä maailman menosta, mikäli se ei häntä itseään koske;jos hänestä ihmiskunta näyttää taantuvan ja hänellä on tunnetta,tulee hänestä pessimisti,—jostaas yhteiskunta hänen mielestään edistyy,onhän optimisti. – – – Minun mielestäni me elämme suuressa yhteiskunnallisessa murrosajassa,jolloin vanhat tosiasiat järkkyvät,järjestelmät horjuvatja uuden rakentaminen on rauhan saavuttamiseksi ainoa ehto. Kiivas puolue-elämä ei ole mielestäni teennäinen ilmiö,vaan tosiasia,jokaennustaa mielipiteiden vallankumousta.Rohkenenlausuasen ajatuksen,että tässä mielipiteiden vallankumouksessa eisuinkaantuleolemaan vähimmäistämerkityksestä se suuntaus, jonka alaiseksi ihmiskunnan kehitys joutuu. Puolestani toivon, että tämän uudistuksen kautta Kristus astuu lähemmäksi 20:nnen vuosisadan yhteiskuntaa ja painaa siihen lähimmäisenrakkauden syvän leiman.»

Alkio tahtoi mahdollisimman pian selventää muille ajatuksiaan sosialismistaanja laati moniosaisen kirjoitussarjan Pyrkijään.Siinä hän pohti mm.vapaankilpailun jaomistusoikeuden käsitteitäja tarkasteli »ihanneyhteiskuntaansa».Tässä yhteiskunnassa on vapaa kilpailu yksityisvoittoa tarkoittavassa hengessä kielletty ja yhteiskunta on velvoitettu pitämään huolta jokaisen jäsenensä hyvinvoinnin mahdollisuudesta. Tämä ei horjuta ihmisten omistusoikeutta, vaan oikeudet ja velvollisuudet on jaettu tasan, mutta omaisuus ei. Näin voidaan jokaiselle ihmiselle tarjota yhtäläiset elämänihanteet ja silloin voi tulla totta tasa-arvoisuudesta ja säätyrajojen poistamisesta, josta puhuminen ilman tällaista päämäärääon petosta. Mutta tähän päämäärään vie ihmiskunnan vain kasvatus ja se vaatii  avukseen uskontokysymyksenjärjestämisen jasiveysopin uusimisen.Siinä kasvatustyössä on nuorisoseuralla päämäärä.36

Tämä Alkion optimismi, jonka hänen omansakin tuomitsivat eräänlaisena radikalismina,lieneesaanuthänetsuhtautumaan puolivakavasti yritykseen,jonka tarkoituksena oli perustaaHelsingissä uusijyrkempisävyinen nuorisojärjestö.Tämä tapahtui suurlakon jälkeen, lakon aikanahan mm.koululaiset olivat toimineet lakkovahteinajuts.Omantärkeytensätuntevatpääkaupungin nuoret,jotkasaivat jonkin verran tukeamyösmaaseudultaryhtyivät puuhaamaan »SuomenNuorison Veljeyden Liittoa». Mikä osuus sosialidemokraateillamme asiassa oli, jäänee hämäräksi,mutta mahdollisestitässäjopyrittiin hajottamaannuorisoseuraliikettä. Ainakin oli uudella järjestöllä niin paljon »sosialistista hajua»,että Työmieskin sen nimessä vuoden 1906alussa kävi ankarasti sekä »vanhojen nuorisoseurojen» että raittiusseurojen kimppuun väittäen niitä liian ahtaiksi. Oli perustettava »vapaamielinen nuorisoliitto, joka koettaisi järkyttää ja lyödä vanhentuneita käsitteitäjaluoda nuorisolletasaisempaatulevaisuutta».Olipidettykokous,jossa oli mm.väitetty, että silloisissa nuorisoseuroissa olivat veljeyden,tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden aatteetjääneetsanahelinäksi.Palkollis-jatalonpoikaisväestön välillä oli suuriero.Enemmistövanhoja nuorisoseuralaisiatoimimielijohteittensa mukaan eikä nuoriso löytänyt tyydytystä itselleen. Raittiusliike koetti kyllä palvella koko yhteiskuntaa, mutta senkin aatteita saamattiin »vain yhdestä nurkasta».

Kun Veljeyden Liitto näissä merkeissä saatiin pystyyn, sen johtoon valittiin asioitsija M.Piironen, toimittaja Y.Similäja M.Uotinen sekä edustajia Helsingin eri oppikouluista.

Santeri Alkion asennoituminen tähän uuteen »nuorisoseuraan» oli esimerkillisen suvaitseva. Hän tervehti »veljellisellä myötätuntoisuudella tämän uuden liiton syntymistä» kiinnittämättä huomiota siihen, että se ryhtyi polemisoimaan vanhempaa nuorisoliikettä vastaan. »Koko nuorisoseuraliikkeelle on ominaista, että olemme siinä alituisesti itseämme vastaan taistelleet pyrkien vapautumaan muodoista ja kangistuvista kaavoista,» Alkio sanoi ja myönsi, että tämä vaati »perinpohjaista itsekasvatusta kokonaan toisten periaatteiden mukaan, mitä nykyinen . yhteiskunta pitäisi luonnollisena. Olemme itse vakuuttuneet, että nuorisoseuratyön on valmennettavaluonteita,kykyjäjms.yhteiskunnan uudistamista varten.»*

Kun oli väitetty, että papitja opettajatjohtivat ns-liikettäjaohjailivatkaikkea toimintaa,Alkio vastasi:

»Opettajia on, sen toteamme ilolla ja ylpeydellä, ja toivomme että heitä tulee yhä useampia.Sillä heidänmerkityksensänuorisoseuroissaonsamakuinkouluissakin.Emmekä me toistaiseksi tulisimmallakaan vapauden innostuksella voi saada aikaan, että opettajat kouluista karkotettaisiin. He pysyvät toistaiseksi koulunuorison niskassa välttämättömänä pahana.On helppoa olla veljeyden ja tasa-arvoisuuden suosija,kunsetulee kysymykseen vain toveripiirissä — aivan toista on tämän elämässä toteuttaminen kapitalistisessa yhteiskunnassa —ruumiillisten työntekijäin piirissä helpompaa. Sillä koulunkäynti,varallisuus ja luokkaedut ne ovat, jotka luovat yhä uusia raja-aitoja.

Luotamme siihen,että nytsyntynyt liitto ja vanhempi nuorisoseuraliike voivat monessa suhteessa työskennellä veljellisessä sovussa toinen toistaan täydentäen.»(Pyrkijä 211906)

Ymmärrettävää oli, ettei improvisoidun tuntuisesta Veljeyden Liitosta tullut nuorisoseuraliikkeelle vakavampaa kilpailijaa. Yritys oli tyypillinen näyte ajan nuorisoradikalismista ja se sai myöhemmin erilaisia seuraajia(ASSym.).

Alkio pysyieräässä mielessä aikuisenanuorukaisena».Tällainen »nuorukaisen» impulsiivisuuden tilille laskee mm.Vilho A.Pesola Alkion Kauhavan alustuksen-kin, joskin sanoo, että on muistettava, että Alkio tässä tilaisuudessa puhui nuorisoseuralaisenanuorisoseuralaisille.LuultavastiAlkiokaikestahuolimattapiti kiinni siitä, että nuorisoseuraliikkeen oli vastaisuudessakin tarkasti pysyteltävä erossa niin sosiaalidemokraattisesta kuin kaikesta muustakin puoluepolitiikasta.

Hyviä uusia ajatuksia tulitarkastellajaliittää niitä nuorisoseuraohjelmaan,teroitti Alkio, mutta muuten hän oli samaa mieltä kuin aikoinaan J.V.Snellman että nuorisoa ei pidä sekoittaa päivänpolitiikkaan. Alkio kirjoitti tästä vielä 1919:

»Onselvyyden vuoksisanottava,ettänuorisokasvatustapahtuuvaltiollisista puoluevaikuttimista riippumattomassa hengessä. Nuoret eivät ole vielä valtion jäseniä. Ennen kuin he niiksi tulevat,tulee heidän saadasiveellinenja tiedollinen kasvatus,jonka maailmankatsomuksen perustana on tutkia kaikkia ja pitää se mikä hyvää on.»

Korostaessaan säätyrajojen poistamista Alkio pyrki tähdentämään, ettei se tapahtuisi virheellisesti:

»Ei siten, että talonpojat tekevät itsensä kelvollisiksi herrojen joukkoon — — — vaan tapahtukoon se niin, että yläluokka taipukoon yksinkertaiseen yhdyselämään yksinkertai-sen,muttasivistyneen talonpojan kanssa.Muutenkaikkijääkööniankaikkisesti entiselleen.

Sillä jos talonpojasta tulee herra, tulee leivästä loppu.»

Sosiaalidemokraatit toteuttivat nyt Walppaan aikaisemmin esittämän ajatuksenja perustivat lukuisia sosialidemokraattisia nuorisoseuroja, jotka sitten liittyivät puolueeseen. Ohjelman radikaalisuudessa ei ollut toivomisen varaa: Asevelvollisuutta ei hyväksytty, ja jos hallitus sellaista suunnitteli, oli tehtävä lakko. Kouluopetus,erityisesti uskonnonopetus,oli kokonaan uusittava tieteellisiä todistuksia vastaavaksi, eduskuntavaalien aikana oli järjestettävä mielenosoituskulkueita ja vaadittava äänioikeutta 21 vuotta täyttäneille jne.’

Pyrkijän palstoilla Alkio vainiloitsi työväen nuorisoseurojensyntymisestä,jopa tunnusti pelkäävänsä vanhoillisuutta omien nuorisoseurojensa kasvatustyössä.

Alkio näytti siis vielä jonkin aikaa pitävän kiinni »Kauhavan ohjelmastaan», mutta katsauksessaan vuoden 1906 nuorisoseuratyöhön Etelä-Pohjanmaannuorisoseuran sihteeri K.Harjusanoi,että ennen kuin mainittu ohjelmaontoteutettu, se taitaa hajottaa nuorisoseuraväen. Alkiolla oli Etelä-Pohjanmaalla runsaasti kannattajia tässä asiassa, mutta sitä kiivaampi oli vastarinta muualla, mm. Kymenlaaksossa. Sikäläinen nuorisojohtaja, opettaja M.Keränen kirjoitti Pyrkijässä vielä 1907,etteisuurlakko olluttuonutmitäänmuutamuutostakuinsen,että kokoontumisvapaus oli palautettu. Lakon herättämiä uusia aatteita oli vain sosiaalidemokratia,joka taas ei sisällä mitään muuta kuin luokkataistelua,ja se taas ei sopinut nuotisoseuroihin. Puhe uusista talousmuodoista oli sanahelinää, koska uudistajat itsekin olivat siitä eri mieltä. Alkio myönsi heti alkuun, että Keräsen mielipiteet antoivat hänelle ajattelemisen aihetta,joskin hän oli muutamista sekoista toista mieltä.

Pian kuitenkin maakysymysjäähdyttilopullisestiAlkiontunteet»sosialismista». Ennen pitkää hänIlkassajyrkästi tuomitsisosiaalidemokraattienpolitiikanpienviljelysasiassa.

Hän selitti, että omaksuessaan Kautskyn kurjistumisopin sosialistit olivat luopuneet pienviljelijöille aikaisemmin antamistaan lupauksista. Pienviljelijöitä ja maattomia ei haluttukaan auttaa, vaan heistäpyrittiin tekemään vallankumouksen vankkurien vetäjiä. Mikäli noudatettaisiin sosialidemokraattien politiikkaa, tilattomasta väestöstä tehtäisiin valtion vuokramiehiä eikä itsenäisiä pienviljelijöitä. Pidettäisiin silmällä lähinnä teollisen kehityksenja kansainvälisen kaupan etujajasovellettaisiinsosialisminteoriaa käytännössä. Alkio syytti avoimesti sosiaalidemokraatteja tekopyhyyden naamarin kantamisesta, kun nämä eivät maakysymyksessävoineet pelatasuoraa peliä.”

Porvarillisia kilpailijoita

Alkion mielessä alkoivat näihin aikoihin itää kokonaan toisenlaiset ajatukset:oli syntymässä maalaispuolue ja vastakohdat kaupunkilaisten ja maalaisten välillä olivat vastaavasti kärjistymässä. Vuonna 1907 laatimassaan nuorisoseuratyötä koskevassa katsauksessaan Alkio totesi,että sosiaalidemokraattisella nuorisoseuraljikkeellä oli ollut tarvetta etsiäluokkavastakohtia.Siksiseolikin voittanutalaa kaupungeissa ja tehdasseuduilla. Nuorisoseurat sitä vastoin, mikäli nejaksoivat ponnistaa omien aatteittensa pohjalla, pitivät varmasti hallussaan maaseudun. Syntyi siis kilpailu, mutta se ei ollut vaarallista, sillä siinä selvisi nuorille oma maailmankatsomus. Alkio oli myös kuullut huhuja muiden puolueiden aikeista perustaa nuorisoseuroja.Tätä hän piti »sairaalloisena ilmiönä» ja sanoi:

»Me käymme nyt taisteluun itsekasvatuksen syvimpien perustotuuksien puolesta. Asetamme nyt Suomen nuorisoseuroissa ratkaistavaksi, onko ihmisessä löytyvillä hyvillä voimilla sellainen kasvamismahdollisuus, ettäihminen voisi nousta huonojen taipumustensa herruu teen? Vaionkoihminen vain joukko materiaa, jolla itsehillintää varten ei ole mitään muuta siveellistä lakia kuin väkevämmän oikeus? Se hipoo läheltä nuorisoseurakysymyksen ydintä:onko meidän pyrittävä hallitsemaan ensin muita,sitten vasta itseämme? Luokkataistelijoina kasvamme mevain odottamaan sotasaalista; ihmisyystaistelijoina pyrimme kasvattamaan itseämme Jumalan kuvaksi.»

Näissä sanoissa kuvastuu Alkion selvästi muuttunut kanta,joka kuitenkin erityisesti näyttää kohdistuvan sosiaalidemokraattisia nuorisoyhdistyksiä vastaan.Puolueelleen ominaisella innolla nämä olivat vallanneet paitsi taloja myös sieluja. Varsinkin väkirikkaiden tehdasseutujen nuorisoseuraväki oli paikka paikoin muuttanut leiriä. Kuitenkin tämä innostus tuntui pysähtyneen ja hetken näytti siltä, että suurempi vaara uhkaisiporvarillisten puolueitten taholta. Jo 1906syntyi eräisiin kaupunkeihin »Nuorsuomalaiset nuoret» -nimisiä yhdistyksiä ja pian sen jälkeen näkipäivän valon »Kansallismielisetnuoret» suomalaisen puolueensiipien suojissa. Kun joitakin yhdistyksiä, jotka pian saivat nimen »nuija», oli saatu pystyyn, pidettiin 1908 lopulla Helsingissä Kansallismielisen Nuorisoliiton perustava kokous.Syyksi näiden liittojen syntyyn esitettiin, että nuorisoseuroissa oli muka harjoitettu puoluevainoa,josta nuoriso uusissa yhdistyksissä tahdottiin vapauttaa. Väitettiin myös,että nuorisoseurat eivät olleet riittävästi tehostaneet kansallistunnon suurta merkitystä. Toisaalta luvattiin, että kansallismieliset nuoret eivät pyrkisi nuorisoseurojen työaloille.

Kansallismielinen nuorisoliitto paljasti väitteestään huolimatta värinsä puolueliittona;»nuijat» väittivät tarjoavansasamatkehitysmahdollisuudetkuin nuorisoseuratjasenlisäksi vielä kansallisen jaisänmaallisen ajatussuunnan.Alkoivatpa »nuijat» vallata nuorisoseuraväen taloja ja muutakin omaisuutta. Valtaus tapahtui mm. Seinäjoella 1909, vaikka nuoriso-ohjaaja M.E.Mäki oli paikalla. Sitä paitsi seuran säännöissä sanottiin, että sen lakatessa omaisuus siirtyisi keskusseuralle. Santeri Alkio puuttui sekä Pyrkijässä että

Ilkassa asiaan valittaen, ettei Seinäjoen nuoriso tuntenut etsikkoaikaansa. »Ehkä kerran kuitenkin väsytään pelkkään puoluetaisteluun ja aletaan kaivata vapaata nuorison valistustyötä. Silloin kivetkin huutavatnyttehdyn erehdyksen suuruutta»,Alkio kirjoitti. Erehdyshavaittiin jo 1917,mutta nuorisoseura saatiin perustetuksi Seinäjoelle vasta 1923.38.

Kaikesta huolimatta Alkio näyttää saaneen ohjat käsiinsä 1908 vaiheilla. Hän saattoi ottaa rauhallisen,jopa hiukan ylimielisen asenteen kilpaileviin nuorisojärjestöihin, jotka selvästi jäivät nuorisoseuroista jälkeen. Vain aniharvoin Alkio puuttuikin näiden järjestöjen asioihin. Näin tapahtui kuitenkin 1909, kun oli levitetty kutsua saapua Tampereelle »Nuoren SuomenLiiton» eli nuorsuomalais-ten nuorten keskusjohdon perustavaan kokoukseen.Kun kutsussa sanottiin, että »liitto ei tähtää nuorisoseuratyötä vastaan, se ei tunkeudu sen työmaille, vaan työskenteleesuomalaisensivistyksen kynnöksillä,juurruttaa nuorisoonlaillisuutta ja edistystä», kimmastunut Alkio sanoi tällaisia vakuutuksia »teeskenteleväksi korupuheeksi, joka on keksitty pahan omantunnon ja vähemmän rehellisten tarkoitusten peitteeksi».Hänjatkoi:

»Molemmilla siis »Kansallismielisellä Nuorisoliitolla» ja »NuorenSuomenLiitolla» on siis nuorisoseuroihin nähden aivan sama kanta kuin »Sosialidemokraattisellakin Nuorisoliitol-la»: kilpaileva, taisteleva suunta. Niitä on, jokaista puolueliittoa erikseen nuorisoseurojen taholta katseltava aivan samoilla silmillä, so.liikkeinä, joiden tarkoituksena ennen kaikkea oli valloittaa ja laskea nuoriso määrätyn puoluekurin alle ja tarkoitusta varten annetun puoluekasvatuksen kautta antaa nuorisolle valmiit puoluemielipiteet ja kaiken tämän saavuttamiseksi ryhtyä puoluenuorisolutoissa harjoittamaan ei ainoastaan sananvapauden, vaan myös ajatuksenvapauden rajoitusta. Niin ne antavat jäsenilleen määrätyt valtiolliset ja yhteiskunnalliset mielipiteet silloin kun nuorisoseurat tahtovat jättää valloittamisen ja vetoavat tässä suhteessa arvostelukyvyn kasvattamistarpeeseen.»

Sitten Alkio viittaa järjestöjen erilaiseen syntyyn:

»Nuorisoseurat ovat syntyneet kansannuorison omasta alotteesta,sen sisäisen sivistystar-peen ilmauksena,puoluenuorisoliittöjen alkusyytovatlähteneet valtiollisten puoluejohtojen taholta,puolueiden valloitustarpeesta.»

Nuorisojärjestöjen kiista vaimenivähitellen,lähinnänähtävästivaltiollistentapahtumien vaikutuksesta. Toinen sortokausi yhdisti »vanhoja» ja »nuoria» taistelemaan autonomiamme rippeistä. Niinpä, vaikka lehtori Väinö Kivilinna yritti hyökkäillä nuorisoseuroja vastaan väittäen, ettei ns. liikkeessä ollut »kansallista henkeä» vastaili Alkio hänelle Pyrkijässä varsin sävyisästi. Nuorisoseuraliike oli aina kansallisella pohjalla olematta silti »oikeaoppinen ja ahdas».Seoli kansallisesti yhdistävä,yhteiskunnallisestiuudistavajataloudellisestirohkaisevaja kelpasi täten sosialisteillekin, Alkio väitti.* Todella suunniteltiin kansallisen vastarinnan nimessä(?)vuoden1913alussaSNL:n,KNL:njasosialistisen nuorisoliiton yhteistä luentotoimintaa. Alkiosta tuntuivat erityisen naiveilta KNL:n hyökkäilyt, kun oltiin samalla asialla. Ainoa ero oli omahyväisyydessä. Nuorisoseurat eivät pitäneet mitään »mallikokouksia»,joissa itsetyytyväisyys ja paremmuudentunne valitsivat; ovet olivat avoinna kaikille. Nuorisoseuraliikettä vastaan vielä silloin tällöin kohdistetutsanomalehtikirjoituksetjäivätenempäähuomiotavaille. »Suo-Nuorten Liitto» lakkautti toimintansa. Myös »Kansallismielisten nuorten» työ herpaantuijaliiton äänenkannattaja Nuorten Nuija lakkasi ilmestymästä.

Vasta vapaussodan jälkeen syksyllä 1918 Kansallismielinen Nuorisoliitto ilmoitti haluavansa yhtyä Suomen Nuorison Liittoon. Kangasalan kesäkokouksessa eräs SNL:n keskusseuran sihteeri otti puheeksi tämän liittymisen. KNL oli asettanut ehdoksi vain sen, että sen jäsenet saisivat jatkuvasti vapaasti kunnioittaa Snellmanin, Yrjö Koskisenja Agathon Meurmanin muistoa. Tämähän ei ollut mikään ehto SNL:lle, jonka johtava sielu Alkio kunnioitti yhä erityisesti näitä suurmiehiämme. Mutta asiasta ei tullut sen valmiimpaa, kun KNL yhä edelleen hyökkäili SNL:oa vastaan, eipä edes vapaussodan jälkeen päästy yhteisymmärrykseen,’ vaikka yhteinen neuvottelukokous, johon kuului mm.Alkio,jo näytti pääsevänyksimielisyyteen Alkion laatimasta sovintoehdotuksesta. Sen mukaan KNLolisi liittynytSNL:oon, jolle komitea laatisi yhdistymisen edellyttämät uudet säännöt. Mutta tätä

puolestaan KNL ei hyväksynyt vaan vaati, että kummankin liiton oli hajottava ja tilalleperustettava uusi. Tähän ei Suomen Nuorison Liitto tietenkään suostunut,joten yritysraukesi ja Kansallismielinen Nuorisoliitto jäi melko voimattomana elelemään.39

Alkion myöhempää nuorisoseuratoimintaa

Suurlakon ja vuoden 1906ratkaisevien tapahtumien jälkeen nuorisoseuraliike olipäässyt vakuuttavasti lapsenkengistään ja voimistunut suurjärjestöksi, jossa jo1905 oli runsaasti puolituhatta (530) haaraosastoa ja likimain 40000 jäsentä. Järjestö sai vihdoin myös viimeiseltä säätyeduskunnalta kaivatun valtionavun75000 markkaa kolmena vuonna jaettavaksi, mikä joksikin aikaa vakautti sentalouden. Voitiin palkata sihteeri ja keskusseurojakin avustaa.Täten nuorisoseuraliikkeen järjestöluonne muuttui, varsinkin kun ennen pitkää palkattiin myösneuvojia ja muitakin toimihenkilöitä.Tämäei liene yksinomaan miellyttänyt Alkiota, jonka ansiota sinapinsiemenen — 1895 oli seuroja ollut vain n.80ja niissä n.1600 jäsentä —kasvaminen puuksi kymmenkunnassa vuodessa oli suureksi, ellei suurimmaksi osaksi ollut. Hänenansiotaan oli lähes kokonaan myös se, että ajan kiihkeissä puoluekiistoissanuorisoseuraliike oli kyennyt pysyttelemään puolueettomana.Alkio sanoikin 1908:»Jos nuorisoseuraliike voidaan viedä muutamia vuosia eteenpäin tässä suvaitsevaisuuden hengessä,silloin olemme koetuksen kestäneet.»Niinpä Alkio myötäili empimättä edeltäjänsä SNL:n esimiehenä Niilo Liakan 1911 vuosikokouksessa esiin tuomaa ehdotonta kantaa pitää nuorisoseurat erillään puoluenuorisojärjestöistä, »jotka veivät harhaan nuorison henkilöllistä kehitystä,jonka edistystä on pidettävä edistyksellisen nuorisojärjestön tärkeimpänä tarkoitusperänä synnyttäen väärän käsityksen kansallisen elämän vaatimuksista»

Mutta Alkio oli pyrkinyt vielä pitemmälle puolueettomuudessa. Kauhavankokouksessa 1906 hän esitti, että uskonto oli nuorisoseuroissa tunnustettavayksityisasiaksi, jolloin »kaikenlainen toisen uskontokäsityksen halveksiminen japilkkaaminen julistetaan nuorisoseuroissa arvottomaksija halpamaiseksi teoksi».Ehdotus sääntöjen muuttamisesta siirtyi kuitenkin, koska oppositio mainitussakokouksessa oli vahva.Kunsääntöehdotus valmistui lopulliseen asuunsa Kymenlaakson kansanopistolla 1907 pidetyssä kokouksessa, syntyi vilkas keskustelu, poistettaisiinko sääntöjen ensimmäisessä pykälässä oleva sana »kristillissiveellinen», koska se voisi antaa aihetta sellaiseen käsitykseen, että nuorisoseurat erikoisesti kohdistaisivat harrastuksensa uskonnollisen hartauden herättämiseen. Riidanalainen sana jäi kuitenkin sääntöihin, koska sen poistaminen ei saanut riittävää enemmistöä taakseen.

Santeru Alkion lahjatalo Alkionmäki alkuperäisessä asussa Laihialla oli suureksi osaksi SNL:n lahjoittama kunniajäsenelleen, KMA.

Puheenjohtajan nuija on vaihtunut Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran puheenjohtajaksi on tullut Artturi Leinonen, keskellä istumassa, Santeri Alkio on kunniapuheenjohtaja. Leinosesta vacPmmalte M.E.Mäki, Alkiosta oikealle Artturi Ripsaluoma. Kuva otettu 1920. Paavo Alkion hallussa.

Santeri Alkio kärsi tavallaan tappion tässäkin asiassa esiintyessään kenties jyrkemmin kuin aikaisemmin valtiokirkkoa vastaan. Todennäköisesti Alkion asenne johtui siitä, että papiston melkoinen enemmistö oli ruvennut suhtautumaan yhä kylmä kiskoisemmin Alkioonja hänen kauttaan nuorisoseuraan, kunsosialistisia tendenssejä muka oli ruvennut näkymään. Tätä taisteluvaihetta kesti kyllä suhteellisenlyhyenajan,sillä huomio kiintyi yhäenemmän Venäjänpolitiikkaanja vaikka Alkio väittikin olevansa väsynyt kaikkiin poliittisiin kiistoihin,hänpaneutui mitä vakavimmin maakysymykseenja uuden maalaispuolueen »synnytystuskiin».

Alkio oli »jämeryydessäänkin» kaikkea muuta kuin diktaattori. Kokouksissa hän tarkoin varoi viemästä toisilta suunvuoroa eikä »epäluottamuslauseistakaan» —joita harvoin esitettiin —tehnytnumeroa. Tosin hän Ilkan perustamisvaiheessa ja ensimmäisten eduskuntavaalien tuoksinassa vetäytyi pariksi vuodeksi pois Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran esimiehen tuolilta, mutta pysytteli silti SNL:n sihteerinä. Pääjärjestön kokouksessa 1908hän mm. otti jo 1903 Paimion kokouksessa alustavasti käsittelemässä piirijakoasian esille valaisten sen merkitystä nuorisoseuraväen »yhteistilaisuuksien ja vuorovaikutuksen ylläpitäjänä».Samalla Alkio neuvoi, miten piirijako oli toteutettava, miten yhteisiä kokouksia järjestettävä ja niihin ohjelmaa hankittava. Piirijaon lopullisessa toteuttamisessa Alkion adjutantti M.E.Mäkitoimi tarmokkaasti,ja vähitellen tämä merkittävä uudistus, joka kauan oli Alkion sydämelläja toteutettiin ensiksi Etelä-Pohjanmaalla; »löi itsensä läpi» ja vilkastutti suuresti maan nuorisoseuraväen toimintaa.

Toinenkin tärkeä aloite lähti Laihialta. Kauhavalla 1906 Alkio oli ehdottanut puhujakurssien järjestämistä. Kursseilla opetettaisiin myös lausuntaa ja kaunolukua ja toimeen pantaisiin harjoitusesitelmiä, jotka koskisivat varsinkin nuorisoseura-asiaa. Suomen Nuorison Liiton puolestaan oli järjestettävä oppi- ja puhujakursseja erityisesti sellaisia varten, jotka voisivat luennoida itsekasvatuksesta. Tätäkään ehdotusta ei ehditty käsitellä, mutta se lienee ollut lähtölaukauksena luentokursseille,joilla vuodesta 1907 lähtien ja lähivuosien aikana mm. A.Groten-felt, Z.Castrdn, N.Liakka, K.R.Kares ja kansanopiston johtaja Rope Kojonen luennoivat mainituista asioista. Esitelmiä pidettiin myös seuranäytelmien menestymisehdoista, kotiseuduntutkimuksesta, uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta, kansanvallan perusteista, suomalaisesta kansanluonteesta jne. Santeri Alkion vaikutus näkyy aihevalinnoissa. Niin ikään hänen vaikutustaan oli ns. esitelmärenkaan muodostaminen. Määrätyt tarkoitukseen sopivat henkilöt sivistystasosta tai op-piarvoista riippumatta lupautuivat tarpeen tullen esitelmöimään nuorisoseurojen tilaisuuksissa. Renkaan jäsenten joukossa oli oppinuttakin väkeä, kuten esim. Lapuan Riipiset, johtaja Heino Aulanko —piti kerrassaan 29 esitelmää —useita opettajia, kuten Artturi Leinonen, Joh. Leppänen, Aukusti Ripsaluoma, Heikki Impola ym. Oli esitelmöitsijöiden joukossa sellainenkin kuuluisuus kuin työnjohtaja (ent. suutari) Nikolai (Nikke) Pärmi Alahärmästä. Paikallisessa nuorisoseurassa hän esitelmöi naisasiasta, mutta lupautui puhumaan myös maataloudesta, itsekasvatuksesta ja urheilusta —.»

Ylh.: SNL:äisten seppeleen lasku ja lipputervehdys Alkion patsaalla 1958. SNL:n kuva-arkisto. — Alh.: Patsas on ns. talon edessä, eikä siitä ole pitkä matka Alkionmäellekään, jonne tämän »kunniaportinkin». kautta paäsee vihannan puutarhan läpi. KMA.

Maanviljelijöistä saatiin esitelmöitsijöiksi sellaisia kykyjä kuin Mikko Luopajärvi, kansanedustaja Ernst Saari, Anton ja Vihtori Mäkisekä tietenkin M.E.Mäki, joka 1914 innostui puhumaan 56 kertaa. Mutta eipä itse isä Alkiokaan väsynyt. Vuonna 1914 hän piti 12 esitelmää, 1915 21 ja 1917 27 esitelmää. Nuorisoseuratyötä koskevia esitelmiään hän piti Etelä-Pohjanmaan ulkopuolellakin, mm. Satakunnassa ja Kangasalalla.

Kriittinen aika painoi tietysti oman leimansa siihen, mitä esitelmän pitäjät sanoivat.Etelä-PohjanmaanNuorisoseuran vuosikokouksessaIsossakyrössäAlkio esim. viittasi »näihin merkillisiin olosuhteisiin», jotka ovat sallineet Suomen kansan olla »kauansyrjässä nykyajan myrskyissä».»Sitä ei kuitenkaan voida pitää lopullisena», Alkio profeetallisesti ennusti. »Aika velvoittaa meitä enemmänkuin koskaan ennen pitämään huolta siitä, että voimme kutsumuksemme kansana ajan mittaan kelvollisesti käyttää.»

Merkille pantavaa on Santeri Alkion esimerkillinen ahkeruus nuorisoseuratoiminnassa siinäkin vaiheessa,jolloin hänen oli saatava sekä Ilkkansa että perustamansa puolue,maalaisliitto,jalkeille.

Suomen Nuorison Liiton valtionavun lakattua alkuunsa oli liiton lakkautettava palkatun sihteerin toimi. Alkion uhrautuvaisuutta todistaa, että hän silloisena puheenjohtajana yhdessä maisteri ArvoInkilän kanssa,joka oli rahastonhoitajana, otti tehtävän palkatta hoitaakseen. Kun SNL:n toimi(johto)kunta oli vuodesta 1907 ryhtynyt kaiken lisäksi julkaisemaan vuosikirjaansa, toimitti Alkio sellaisenkin vuodelta 1912. Vasta tämä vuosikirja sisälsi toimintakertomuksen ohella joukon vertailevia tilastotaulukkoja Etelä-Pohjanmaan ns:n vuosikirjan tapaan sekä niiden perusteella tehtyjä arvostelevia tilannekatsauksia. Siitä lähtien Suo-men Nuorison Liiton vuosikirjat ovat antaneet selvän kuvan nuorisoseuratyön asemasta kunakin vuonna.

Historianharrastus ja kotiseuduntutkimus

Muuan nuorisoseurojen työmuoto,johon Alkiolla riitti aikaa monien puuhiensa keskellä oli kotiseutututkimus. Tämän sinänsä vaikean tutkimuksen juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla niin kaukaisessa menneisyydessä kuin piispa K.F.Mennanderin ajoissa, siis 1700-luvun keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla.Piispan kehotuksesta useat papitovatselostaneet väkilukutaulukoissaan myösmerkillisiä tapahtumiaja joissakin Etelä-Pohjanmaan seurakunnassa, mm.Ilmajoella ja Kurikassa, papit ovat harrastaneet erilaisten »aikakirjojen» laatimista. Alkio puolestaan korosti varhain nuorisoseuralaisillekin, että heidän jatko-opinnoissaan oli nimenomaan isänmaan historialla merkitystä.

Synkkien sortovuosien enteiden jo näkyessä 1897 Alkio kirjoitti Pyrkijässä: »Pelkäämme, että nuorisoseurojen nuorison enemmistöllä on hyvin pintapuoliset tiedot esim. isänmaan historiasta.’* Se vähäinen määrä, mikä kansakoulussakin tätä ainetta opetetaan,on liian pieni synnyttääkseen todellista kansallistunnelmaa. – – – Kansan, joka on sellaisellakin sivistysasteella kuinSuomenkansa nykyään,pitää itse antaa kansalliselämälleen oikea väri. – – – Kansallistunnon heräämisen ensiehtoon,että kansalainen tuntee kansan ja isänmaansa historian. Siitä syystä olisi mielestämme nuorisoseurojen, joitten yhtenä tärkeänä tehtävänä on kansallistunnon herättäminen, ryhtyminen varsinaisesti järjestettyyn työhön isänmaan historian tunnetuksi tekemiseksi nuorisolle. Ensi tehtävä olisi hankkia kirjastoihin mikäli mahdollista kaikki tätä ainetta käsittelevä kirjallisuus. Sitten velvoitettaisiin jäseniä pitämään esitelmiä historiasta ja kehoitukseksi maksettaisiin toisinaan pieniä palkintoja parhaista sellaisista.»

Suomen historiaa kohtaan tuntemansa mieltymyksen ja käsityksensä oman maan historian »ääriviivojen» tuntemisen tärkeydestä Alkio ilmaisee Pyrkijässä 1902 käsitellessään ensin tulevien palstatilallisten ammattikasvatusta:

»Vaan ammattiopintojen rinnalla älkää unhottako muita elämässä tarvittavia tietoja,jota suomalaisen kirjallisuuden kautta voitte itse hankkia. Historian lukemisen panemme ehdottomastietusijaan,silläseenemmänkuinmikäänmuutietoopettaavertailemaanomaa aikaansa menneisiin aikakausiin ja arvostelemaan ajan ilmiöitä.»

Kun Alkio piti pienissä piireissä työskentelyä kasvatuksellisesti antoisimpana, ehdotti hän nyt mm.,että niissä luettaisiin isänmaan historiaan liittyviä teoksia, kuten Maamme-kirjaa ja Vänrikki Stoolin tarinoita. Jos edellistä pidettäisiin lapsille vaikeatajuisena,olisi senuorisoseurapiireissä »nuorisonsieluihinistutettava». Vänrikki Stoolin tarinoita tuli harjoitella kotilåksyinä ja ne oli opeteltava hyvin lausumaan.43

Varsinainen kotiseutututkimustyö, joka merkitsi aktiivisempaa isänmaan ja kotimaakunnan menneisyyden harrastusta,,alkoi Etelä-Pohjanmaalla Etelä-Pohjanmaan Suomalaisen Kotiseutuyhdistyksen perustamisesta 1907.Aloitelähtiitse asiassa innoittavasta esitelmästä, jonka Vaasan lyseon 25-vuotisjuhlassa piti maisteri JalmariLahdensuo.Vasta1907keväälläryhtyivastasyntynytEtelä-Pohjalainen Osakunta perustamaan mainittua kotiseutuyhdistystä, kärjessä ylioppilasnuorisoa,jokatukeutuipohjalaisiin tiedemiehiin,Aspelin-veljeksiin,A.W.Koskimieheen,ym.Mutta marraskuussa1907katsottiin kannatuksen tähden välttämättömäksi vedota »enemmän tunnettuihin eteläpohjalaisen», ja nyt tuli Santeri Alkiokin mukaan Evelina Ala-Kuljun,Heikki Klemetin,Vilhelnu Malmivaaran, JuhoTorpanja useiden muidenkin kanssa.

Etelä-Pohjanmaan Koriseutuyhdistyksen ensimmäisessä vuosikokouksessa Vaasassa 14.3.1908 esittivät musiikkiohjelmaa Toivo Kuula ja Eino Rautavaara sekä tunnettu kansan »pelimanni» Elias Tallari. Virallisen ohjelman päätyttyä puhui yhteisillä illallisilla nun. Santeri Alkio. Hänen vaikutustaan osaltaan lienee ollut se, että Laihialta enemmän kuin muista pitäjistä saatiin kerätyksi sanasto. Jo ensi vaiheessa saatiin kokoon mm. »koko Laihian sanasto»(H.Brandt),kaksiKäyppälän kylänsanastoaym.Yhdistykseenkirjoittautui Laihialta kymmenkuntajäsentä,tietenkin Santeri Alkio näiden mukana.

Pohjalaiset osakunnat olivatjo 1907 valinneet toimikunnan keräämään maakunnasta kansankirjailijoiden tuotteita, mutta sen toiminta lakkasi itsestään, kun kotiseutuyhdistys perustettiin seuraavana vuonna.Yksityisiä osakuntalaisia kehotettiin nytperehtymään kotiseututyöhön.Tuloksetjäivätlaihoiksi,eikäkotiseutuyhdistyskään saanut juuri mitään aikaan ensimmäisen toimintavuotensa jälkeen. Osakunta kyllä ryhtyi ansiokkaaseen toimintaan eteläpohjalaisten kansanlaulujen keräämiseksi.Tässä työssä olivatJalmariLahdensuo,HeikkiKlemettijavarsinkin Toivo Kuula innokkaasti mukana. Tällöin päätettiin, että eräiden laulujen historiallista pohjaakin oli selvitettävä, jotta niitä voisivat kaikki ymmärtää» Tällöin osakunta joutui Santeri Alkion saroille, sillä hän oli jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin tehnyt puukkojunkkareitaan varten samanlaista työtä.

Mitä muuten tekivät Alkio ja nuorisoseuratnyt kotiseutuasiassa? Näyttääsiltä, että kun Alkio joutui Ilkkaa toimittamaan,puoluetyöhön yms.,Niilo Liakka otti aluksi kotiseutututkimusasian huolekseen.Hänpiti SNL:nOulunjoen kokouksessa 1908kaksi esitelmää tästä aiheesta.

Kokous päätti ottaa kotiseutututkimuksen nuorisoseurojen harrastusten piiriin ja neuvoi näitä ryhtymään yhteistoimintaan ylioppilaiden perustamien kotiseutututkimusyhdistysten kanssa.Samanasyksynä asia olijälleen SNL:nneuvottelukokouksessa esilläja Liiton toimikuntaakehotettiin suunnittelemaan kotiseutututkimukselle työohjehnaa. Mikkelin kokouksessa 1912pidettiin asiasta peräti kolme esitelmää. Ehdotettiin mm.,että paikkakunnalla olleista huomattavista tilaisuuksista kerättäisiin kuvia kokoelmaa varten, samoin koottaisiin kuvakokoelma vanhoista asumuksista ja merkkihenkilöistä. F.A.Hästesko suoritteli erityisesti muistiinpanojen laatimista henkisistä harrastuksista.

Epäilemättä pyrkivät Etelä-Pohjanmaan eräät nuorisoseuramiehet, Alkio nimenomaan, yhteistoimintaan Eteläpohjalaisen Osakunnan kanssa ainakin mainitun kotiseutuyhdistyksen puitteissa. Kun kumminkin tämä yhdistys toimi veltosti, ja osakunnankin kotiseutututkimus rajoittui lähes yksinomaan kansanlaulujen ja sävelmien keruuseen, joutuivat nuorisoseurat toimimaan jotakuinkin omin neuvoin. Osittain tähän lienee vaikuttanut se jonkinlainen ylimielisyys, ellei omahyväisyys, joka näihin aikoihin rupesi vaivaamaan nousunsa huipulle päässeitä nuorisoseuroja. Alkion oli pariin otteeseen varoitettava nuorisoseuralaisia itsetietoisuudesta.Esimerkiksi kun

Eteläpohjalainen osakunta kevätlukukaudella 1915 suunnitteli laajempaa yhteistoimintaa nuorisoseurojen kanssaja mm.tarjosi niille ja toisillekin edistysseuroille tilaisuuden varata puhujia kesäjuhliinsa ja muihin tilaisuuksiinsa, Etelä-Pohjanmaan nuorisoseurat eivät tarttuneettilaisuuteen. Nuorisoseuroista,jotkaolivatkehittämässäomiapuhujavoimiaanja joilla niitä oli oppineiden piiristäkin, lienee vain puolenkymmentä ottanut tarjouksen huomioon.Osansa oli kenties myösns. Ostrobotnian anniskelukysymyksellä, josta osa kunnan ja maakunnallisen nuorisoseuran kesken oli syntynyt kirpeää erimielisyyttä. Myös Alkio antoi asiasta moittivia lausuntoja. Osakunta taas piti kiinni »ajatuksenjatoiminnan vapaudesta».

Oli asianlaita miten hyvänsä »tieteellinen» kotiseutututkimus tästä osakunnanja maakunnan kansannuorison ristiriidasta kärsi ja pääsi vauhtiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä osakunnan enemmän »talonpoikaistuessa» ja nuorisoseurojen omahyväisyyden vastaavasti vähentyessä.Yhteisetisänmaan asiat,kovatsota-ajat yms.häivyttivät vähitellen arvosaltakysymyksetkummastakin leiristä.

Santeri Alkiosuhtautuikokoelämänsäajanmyönteisestiniinhistoriaan—josta häntavantakaavalitsiesimerkkejäsekäitselleenettämuille—ettäkotiseutututkimukseen. Mutta näyttää siltä, että hänellä oli alusta lähtien omat käsityksensä siitä, mikä oli kotiseutututkimustyän sopivin muoto nuorisoseuroille. Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran vuosikokouksessa Teuvalla 4-5 pnä tammikuuta 1913 hän selvitteli kantaansa mm.näin:

»On lähdetty väärästä päästä, kun on maalaisnuorissa koetettu innostaa tieteelliseen historiallisten ainesten keräilyyn.Kotiseudulta pois kulkeutuneistaopintielläolevista,jotka tuntevatjuurensa olevan lapsuuden asuinpaikalla, olisi tällainen tieteellinen työ tärkeätä, mutta maalaisnuoriso ei innostu kotiseututyölle, jos ei löydetä sitä itseä hyödyttävää ja viehättävää muotoa.

Oltaisiin ehkä oikealla pohjalla, jos nuorisoseurat alkaisivat•kotiseututyön ottamalla ensityöksiselvää,millaista oli nuorison elämäkullakinpaikkakunnallakolme,neljätaiviisi polvea taaksepäin,joka nyton salattuna hämäryytenä.»

Lopuksi Alkio muotoili kotiseututyön päätehtävät silloisessa murrosajassa:

»Kotiseutututkimuksen kautta on itse nuorison otettava selville ennen eläneitten nuoriso polvien elämän sisällön pääarvot. Mikäli tämä onnistuu,sikäli saavuttaa nuoriso mahdollisuuksia syventää elämänkäsityksiään rikastuttamalla niitä puhtaasti kansallisilla arvoilla.»

Alkion ehdotus sai yksimielistä kannatusta »ja seuran johtokunnan asiaksi jäi asian tarkempi kehittely. Alkion johdolla laadittiin sitten tarkoin eritelty kotiseutututkimusohjelma. Sen mukaan eri paikkakunnilla valittujen henkilöiden kautta pyrittiin saamaan tietoja kansannuorison elintavoista ja elämänehdoista 19:nnen vuosisadan alkupuolella. Nimenomaan pyrittiin selvittämään:

1. Mistäja minkälaisia tuloja nuoretsaivat entispolvien aikana?
2.  Minkälaisia rahanmenoja oli nuorisolla?
3.  Nuorison(talollisten ja tilattoman väen)asema kodissa ja kylässä?
4. Nuorison työtja taidot?
5. Avioliittoonmenoedellytykset
6.  Nuorison mielialatja elämänvaatimukset?

Suunnitelma oli merkittävä,joskin tiedustelut kenties vaativatnuorilta vastaajilta liikoja. Tietojen kerääjillä oli myös mahdollisuus koota »kansanluonnetta ja ajatustapaa kuvaavia kaskujajajuttuja,joissaerikoisestiilmeneeeteläpohjalaisen luonteen ominaisuudet: uhkamielisyys ja havainnon terävyys». Myösvalokuvien keräys pyrittiin järjestämään,ja keskusasiamieheksitähän työhön valittiin Alkion ystävä, maalarija valokuvaaja MikkoHautala Laihialta.

Hyvät aikomukset näyttivät aluksi tuovan laihoja tuloksia. Valitut kotiseututoimikunnat yleensä nukkuivat tai enintään otettiin joitakin kuvia kotiseudusta.

Vasta 1915 voitiin todeta, että kotiseututyön alalla saavutettiin ensimmäisiä käytännöllisiä tuloksia.Kuten arvata voinee, alkoi näytteitä tulla lähinnä Laihialta käsin. Siellä jättivät keräystuloksiaan mm. Alkion kasvatti Jaakko Nikkinen ja lida Mäkelä (Mäki). Seuraavana vuonna taas kotiseututyö oli heikkoa ja vuosikokouksessa suoritettiinkin kotiseutuohjelman tarkistus. Tällöin oli keskeisesti esillä puolivuosisataisten katovuosimuistojen keräilytyön järjestäminen, joka olisi pitä nyt olla Niilo Liakan tehtävänä. Kun hän ei voinut saapua, ehdotti Santeri Alkio keskusseuran puheenjohtajana,että asia jätettäisiin kotiseutuvaliokunnalle »ajettavaksi sillä tavalla, kun se asiasta selvää otettuaan parhaaksi katsoo». Muussa toiminnassa olisi kokouksenmielestä kiinnitettäväerityistä huomiotamaakunnalliseen kuvakeräykseen,samoin mainittujen kansanluonnetta kuvaavien kaskujen ym.kokoamiseen.Työn arveltiin parhaiten edistyvän siten, että keräyksellä olisi pääasiallisesti paikallinen leima,mm.seuralehtiin oli varattava osastatätä varten.

Maanraatajien elämäkertoja piti edelleen kunkin nuorisoseuran toimittaa keskusseuralle, samoin kansannuorison entisaikaisen elämän kuvauksia. Varmemmaksi vakuudeksi päätettiin »kotiseututyön järjestämisen edistämiseksi» lähettää joku henkilö (Alkio) perehtymään asiaan Satakunnan kotiseutupäiville.

Muistomerkit, Laihian päivät

Vaikkei Alkio myöhemmin enää ennättänyt paneutua nuorisoseurojen kotiseututyöhön, oli hänellä siihen henkilökohtaista harrastusta, mikä selittyy mainitusta kiinnostuksesta isänmaan historiaa kohtaan. Tämä sai konkreettisia ilmauksia jo kesällä 1890. Tällöin Alkio näet kipusi Santavuorelle. Hän vertaili tällöin ajatuksissaan Kustaa II Adolfin 30-vuotisensodan hakkapeliittojaja KaarleXII:n urheita sotureita Santavuorentalonpoikiinja totesisen eron,ettäsotiin lähdettiin kuninkaitten käskystä, mutta nuijasota oli toista: »Sen maine vielä kaukaiseen tulevaisuuteen kertoo tuleville polville miten kidutetut esi-isämme omantuntonsa kehotuksesta tarttuivat nuijiinsa murtaakseen ’sielunkin sisästä’ yrittävän linnaleirin.» Alkio tunsi syvääliikutusta katsellessaan Ilmajoen ja Kurikan rajaseuduille levittäytyviä, vuoren suuntaan kohoilevia rinnepeltoja. Täällä oli Nuijasodan kohtalo ratkaistu.

Nämä »veripellot»,joista kyntäjät vuosittain nostivatsurmattujen talonpoikien luita,eivätjättäneetAikiotarauhaan.Vuonna1897Alkio,silloinenEtelä-Pohjanmaan nuorisoseuran sihteerija keskushenkilö,pian puheenjohtaja,ehdottiseuran vuosikokouksessa,että aloitettaisiin keräys muistomerkinpystyttämiseksiSantavuoren uhreille.Keskusseurapanipohjarahastoon50markkaa,ja »kaikkeinkorkeimpaan paikkaan» tehtiin anomusmuistomerkin pystyttämisestä nuijamiestenjoukkohaudalle. Kuten kaikkiin muihinkin vastaaviin anomuksiin, tuli tähänkin kieltävä vastaus. Saatiin odottaa itsenäisyyden aikaan asti, ennen kuin hanke lopullisesti toteutui. Eräässä valmisteluvaiheessa piti Alkio Santavuorellasytyttävän puheen. Vaikka sade yllätti, Alkio jatkoi puhettaan paljaan taivaan alla ja tuumivain: »Emmehän mesokerista oo.»*

Alkio oli kyllä mukana mm.sekä Rican monumentin että Nuijamiesten patsaan pystyttämispuuhissa,joskin näyttääesittäneentässäpieniäepäsointujasisältäneessä hankkeessa sivuosaa. Alkuun lienee lähdetty vapaussodanjälkeen Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseurasta käsin.Seura näyttääkutsuneen koollejonkinlaisen maakuntakokouksen —»nuorisokokouksen» —jossa Jalo Lahdensuon tietämän mukaan valittiin patsastoimikunta. Siihen tulivat aluksijäseniksikirjailija Santeri Alkio, maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim, maisteri Jalo Lahdensuo ja kurikkalainen puuhamies,rakennusmestari Juho Kukkula. Tosiasiallisesti olivat sekäAlkioettä Lahdensuo—maalaisliittolaisuutensako vuoksi?—jäämässäpois koko toimikunnasta,jonka ilmajokelaiset pyrkivät miehittämään. Asia kuitenkin järjestyi ja toimikunta kokoontui 1.4.1920-2.5.1925 välisenä aikana ainakin 13 kertaa,kuten Alkion kokouskutsuistasaattaa päätellä.Toimikunnankansanedustajajäsenet Alkio,Paavo Virkkunenja K.Lannehankkivat myössisäministeriöltä keräysluvan monumentin pystyttämistä varten.Tässä mielessälevitettiinsadottain kiertokirjeitä maakuntaanjasen ulkopuolellekin.Eräässäkin Alkioillasäilyneessä vuosien 1923-24vaihteessa lähetetyssä sanotaan:

»Jaakko Ilkan muistomerkki kohoaa jo uljaana omalaatuisena Ilmajoen vanhan hautausmaan äärillä Ilkan teilauspaikalla. Ensi kesänä tulee se juhlallisesti paljastettavaksi – – – mutta muistomerkin hinnasta on vielä n. 80000mk velkaa eikä sitäsummaaonnistuneimmankaan paljastusjuhlan avulla voida saada kokoon. Santavuoren taistelukentälle on jo miesvoimalla vedetty paikalle Nuijamiesten muistomerkin valtavat kivet, mutta senkin lopulliseen valmistumiseen tarvitaan vielä 50000 mk. — – Ilman Etelä-Pohjanmaan väestön uhrauksia ei näitä maakuntammeolojen kehitykselle niin tärkeitten historiallisten tapahtumain muistomerkkejä saadalopullisesti valmiiksi.»

Nuorisoseurat vedettiin mukaan mm. sillä tavoin, että Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran vuosikokouksessa Laihialla 6-7. tammikuuta 1922 Santeri Alkion ehdotuksesta kukin seura velvoitettiin tukemaan Nuijamiesten ja Jaakko Ilkan patsaan pystyttämishanketta panemalla talven kuluessa toimeen iltaman asian hyväksi.

Alkio ei, ihme kyllä, esiintynyt puhujana kummassakaan tilaisuudessa, ei enempää Ilkan monumentin paljastustilaisuudessa 5.7.1924 kuin Nuijamiestenkään kiven pystyttämisjuhlallisuuksissa 8.7.1925.Björkenheim piti Ilkan patsaalla paljastuspuheen. Myöhemmin pahoiteltiln, ettei Alkio,talonpoikien asian ajaja, sitä tehnyt vaan,kuten Urho Kittilä erehtyi Alkiollesanomaan:»Ruotsinkielinen aatelismiesvihkiaateliston kostopolitiikan uhrinahirsipuussakuolleen kapinapäällikön muistomerkin – – – sanoivat, että Santeri Alkio tai Artturi Leinonen olisi siihen paremmin sopinut.»

Silloin Alkio, juhlatoimikunnan jäsen, melkein tulistui: »Kuinka osuvin ja iskevinsanoin hän todistikaan,että tällaisen monumentinhankkiminenjanimenomaan nuijamiesten muiston kirkastaminen edellytti koko Pohjanmaan mukaan saamista.Eiole sopivaa maalaisliittolaistenjuhlapuuhissaasettualiikoja näkösälle —pääasia että asia edistyi.»

Ja sitten seurasi ylistyspuhe Björkenheimille: »Eikö ollut kaunista, että tämä Turussasyntynyt aatelismies parsii samaltaseudulta kotoisin olleenKlausEerikinpoika Flemingin muinoisia tihutöitä. Sehän vain symbolisoi Ilkan ja muiden nuijamiesten voittoa.» Näin saattoi henkilökohtaisesti vaatimaton Alkio kääntää tämänkin asian parhain päin.^s

Ymmärrettävää oli, että valtiollisen toimintansa huipulla oleva Santeri Alkio keskeisellä tavalla osallistui Napuen monumentin paljastusjuhliin Isossakyrössä 20.7.1920. Tervehdyspuheen piti Björkenheim,muttajuhlapuheen Santeri Alkio. Hän sanoitällä kuuluisalla »kuoleman kentällä» mm.:

»Astuessammetänään tälle, päivän muistojen pyhittämälle kentälle on korva kuulevinaan miekan kalsketta menneitten vuosisatojen taisteluista. — — —

On ihmisiä, jotka tahtovat elää yksin syrjästä katsoen, kun kansakunnat suorittavat historiallisia tehtäviään. Heille ei ole olemassaolon historia sitä,mitäse on kansakunnalle. Varsinkin tällaisena hetkenä, jolloin historian langat kutoutuvat ratkaisuun, jolloin vuosisatain työ kehittyy loppusuoritukseen, tuntee ihminen, joka elää kansakuntansa mukana suuren heimotunteen nostattavaa voimaa. Ken yksin elää, omia pyyteitään tavoittelee, yksityistarkoituksia varten, hän näissä kokemuksissaseisoo vieraana,orpona, yksin — — —.»

Tässä muistorikkaassa tilaisuudessa paljastettiin parin tuhannen Suomen miehen mm.kotiseutuaan puolustaneiden Kyrönmaan sankarivainajan muistokivi,jossa on kaiverrettu totuutta vastaavat sanat:

»Kaaduimme paikallemme lähes viimeiseen mieheen.Jättäen tuleville polville perinnöksi velvoittavan esimerkkimme seisoa kovina aikoina isänmaan puolesta niinkuin me tällä kentälläseisoimme,sekä tarvittaessa kaatua viimeiseen mieheen,niinkuin metällä kentällä kaaduimme.»

Alkio oli kohdistanut sanansa erityisesti omalle ajalleen, jotta se täyttäisi nuo tuleville polville asetetutvelvoitukset.Yhtenävelvoitteenahän näkimyössen,että nuo 120 Napuenkentällä elämänsä antanutta Laihian miestä tarvitsivat uhraustaan vastaavan muistomerkin kotipitäjänsä vanhaan kalmistoon, jonne heidät kaikki oli Napuelta tuotu. Alkion tiedemiesmäistä luonnetta todistaa, että hän yhdessä hyvän tuttavansa,Laihian muinaisuutta paljon tutkineen opettaja Santeri Seppälän kanssa paneutui tarkasti tutkimaan, mihin Napuen uhrit todella oli haudattu. Kiistaa oli näet siitä, oliko samanaikainen hautausmaa sijainnut vanhan 1507 rakennetun kirkon ympärillä, vai läheisen kansakoulun kentällä. Alkio oli sitä mieltä, että hautausmaa oli kirkon ympärillä. Hän oli ajatellut näin, kuten hän Seppälälle sanoi, »yksinkertaisesti siitä syystä, että vanhaan aikaan hautausmaa aina oli kirkon ympärillä» ja »todenmukaista siis on, että täällä ruvettiin hautaamaan heti kappelin ympärille,koska muuta hautausmaata ei ollut».

Alkio kertoi myös useammasta teoksesta tutkineensa vanhan kirkon syntyvaiheitaja päätyneensä siihen, että tämä Laihian ensimmäinen kappeli valmistui 1507 eikä 1508, kuten yleisesti oli otaksuttu. Kappelin ympäröimään vanhaan hautausmaahan oli Alkion tietojen mukaan haudattu vainajia ainakin vuoteen 1879.

Napuella kaatuneiden laihialaisten muistomerkkitilattiin myöhemminvaasalaiselta kuvanveistäjä (arkkitehti) Matti Björklundilta (Visannilta).

Alkio oli kertomansa mukaan ollut kovasti puuhassa saadakseen hankkeen rahoitetuksi. Kunnanvaltuusto ja manttaalimiehet myönsivät kumpikin 10000, kirkkovaltuusto 25000,kaikkiaan katsottiin tarvittavan 50-60000 mk.

Myös laihialaiset osoittivat Alkion mielestä »yllättävää avokätisyyttä». Patsas vihittiin aivan erityisenjuhlallisillaLaihianpäivillä3.8.1924.PiispaJ.R.Koskimies ei voinut saapua, mutta sen sijaan saatiin tilaisuuteen tri Paavo Virkkunen, kirjailija Jalmari Finne ja omalta paikkakunnalta Santeri Seppälä, joka piti juhlaesitelmän.Alkio,MikkolipponenjaM.Kahraolivatmyösmukana.Kirjoitti-pa Alkion kirjailijakasvatti Jaakko Nikkinen »asiaan liittyvän lastun», Vaasan »laulukunta» Sirpaleet** lauloisamoin kuin laihialaisten kuoro.Juhlien aattopäivänä ilmestyi Ilkka juhlanumerona,johon mun.Seppäläja Alkio olivat kirjoittaneet,Alkio »Jakkulalaisista 1870-luvulla».

Laihian päivät ansaitsevat oman lukunsa. Ajatuksen niiden viettämjsestä herätti 1917 Laihian seurojen ja yhdistysten yhteisessä tilaisuudessa Ida Mäki,M.E.Mäen puoliso ja innokas nuorisoseuratyöntekijä. Santeri Alkio,kuten muutkin länsäolijat, kannatti asiaa. Valittiin toimikunta asiaa eteenpäin ajamaan. Sen puheenjohtajaksi tuli opettaja Mikko Tuokko,ja tietysti Alkio oli toimikunnassa jäsenenä. Väliin tullut vapaussota ja muuta mullistavat tapahtumat — mm. Alkion aktiivinen osallistuminen itsenäisen Suomen peruskivien laskemiseen puoluejohtajanaja ministerinä —siirsivät ajatuksentoteutumisen vuoteen 1924.Samanavuonna3.8. pidettiin ensimmäisetLaihian päivätNuorisoseuranta-Ion kentällä.Samalla valittiin Laihian päivä-toimikuntajapäiviäpäätettiin pitääjokavuosi elokuun 1. sunnuntaina. Kokouksessaan 19.9.1924 toimikunta valitsi puheenjohtajakseen Alkion,sihteerikseen Matti Eskolan ja rahastonhoitajakseen Mikko Huhtamäen.

Vuonna 1925 pidetyssä Laihian päivä-toimikunnan kokouksessa otettiin Alkion esityksestä käsiteltäväksi arkistotalon rakentaminen.Talo suunniteltiin rakennettavaksikirkonläheisyyteen,seneteläpuolelle.Kuntaolikin asialle myötämielinen, mutta seurakunta kieltäytyi osallistumasta kustannuksiin,joten hanke raukeni, niin hyödyllinen kuin se olisi ollutkin.

Vuonna 1926 yhdistettiin seurakunnan 350-vuotisjuhla Laihia» päivien viettoon. Puhujina olivat piispa J.R. Koskimies, Santeri Alkio ja opettaja Santeri Seppälä. Vuonna 1927 puhuivat ja esitelmöivät Laihian päivillä Matti Tarkkanen, tri Sigfried Sirenius, Mikko Tuokko ja Paavo Alkio, 1928 saatiin esiintyjiksi Antti J. Pietilä ja Kyösti Kallio. Seuraavana vuonna vierailivat Laihian päivilläprofessori Edvard Hjelt ja maaherra Bruno Sarlin.

Vielä seuraavia vuoden 1930Laihian päiviä5.6.valmisteltaessa Alkiooli läsnä, mutta hänen elämänsä päättyi jo vajaan puolentoista kuukauden kuluttua. Kokouksessaan 27.7.1930 Laihian päivä -toimikunta päätti kustantaa ja järjestää hautajaiset uskolliselle puheenjohtajalleen,Laihian suurelle pojalle.

Maanviljelysneuvos E.M.Tarkkanen on 1964lausunut Laihian päivistä:

– – – Santeri Alkion pyrkimyksenä oli luoda tästä juhlasta kaikkia pitäjäläisiä yhdistävä tilaisuus, johon kaikki tuntisivat olevansa tervetulleita. Päivän ohjelma pyrittiin myös alusta alkaen rakentamaan kaikkia kansalaispiirejä kiinnostavaksi. Näissä pyrinnöissä onnistuttiin mainiosti. Siitä on parhaana todistuksena Laihian päivien heti alusta saama suuri huomio runsaan yleisömäärän muodossa. Kaksi vuotta sitten (1962)juhla oli omistettu Santeri Alkion 100-vuotismuistolle.»

Viimeiset viestit nuorisoseuralle

Puhujista paras oli aina Santeri Alkio. Hän osasi kirjoillaan tavoittaa lukijansa, mutta vieläsuuremmassa määrässä puheillaan vangitakuulijansa.Hänoivalsisekä hetken tilanteen että tulevaisuuden ongelmat, jotka eivät olleetkaan vähäiset. Pitkäaikaisena Suomen Nuorison liiton sihteerinä Alkio tunnettiin jo niin hyvin, että hänet varsin yksimielisesti valittiin SNL:n esimieheksi Niilo Liakan jälkeen Euran vuosikokouksessa 1910. Alkion omien sanojen mukaan vaali oli hänelle yllätysjahänvastustelikin ensin mm.Laihianja Helsingin pitkän välimatkan takia. Mutta tilanteen vakavuuden käsittäen velvollisuudentuntoinen Alkio alistui aavistaessaan kansamme joutuvan ajanmittaan yhä ahtaammalle ja oivaltaessaan,että nuorisossa oli maan ainuttoivo. Onkinsanottu,että niinSuomennuorisoliikkeelle kuin osuustoiminnallemmekin saattoi olla onneksi,että niiden kasvuaja kehitystä ikään kuin »kostutti ja höysti» ahdinkotila, jossa kansamme silloin eli ja jossa jokainen kansalainen pyrki tarttumaan kiinni pelastavaan oljenkorteen. Näin sanooP.J.Raivio ja jatkaa:

»Santeri Alkio jos kuka ymmärsi nämä ongelmat eikä pannut (loistavaa) kynttiläänsä vakan alle silloin kun hänellä vain oli tilaisuus sen avulla valaista Suomen kaukaisimpiakin kolkkia. – – -Kaikkialla, missä nuorisoseuroilla oli suuria kokouksia tai kesäjuhlia, tuli hänelle pyyntöjä tulla lausumaan elähyttävä suullinen sanansa suoraan nuorison sydämeen. Hän matkustaa, jos vain suinkin muiltatöiltäänjoutuu,puhuujahäntäkuunnellaan –  – – ainakin nuoriso kuuntelee – – henkeään pidätellen. – – – Sitten hän saattoi poistua tilaisuudesta kenenkään huomaamatta teille tietymättömille. Santeri Alkio ei viihtynyt suurissa seuroissa muuten kuin silloin, kun hänellä oli siellä jotakin tehtävää. Kun Alkio puhui, juhlahuoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Puhuja oli yksinvaltias ja hallitsi ympäristöänsä.

Kun Santeri Alkio puhui nuorille,niin tapahtui se kuin hän olisi sanonut sanansa kullekin heistä erikseen, ikään kuin keskustellut jokaisen kanssa.Hänen palava katseensa oikeastaan puhui kaiken, mitä hänen mielessään liikkui —sanat vain ikään kuin selittivät tai täydensivät puheen sisällön selvästi tajuttavaksi. Tällä miehellä oli nimittäin hyvin merkillinen katse.Kunhänseisoipuhujakorokkeellatavallisesti hiemanvinossakuulijakuntaansa, niin hänen silmänsä näyttivät olevan kohdistetut kuulijaan, olipa tämän asema häneen nähden suoraan edessä,oikealla taikka vasemmalla,aivan kuin hyvin maalatussa taulussa kuvan katse seuraa tarkkailijaa, näkipä kuvan suunnalta tai toiselta. Alkiolla oli katseessaan se taikavoima,jokasuuretkuulijakunnathänen puhuessaan vangitsi.

Alkion oli hyvin helppoa pitää puheita kansalle, varsinkin nuorille hänellä oli paljon sanomista. Usein hän puhui pitkällekin, mutta kuulijakunta ei näyttänyt väsyneeltä. Vieläpä hän saattoi innostua toisen puheesta niin, että välittömästi halusi jatkaa »hyvää aatetta».5°

Alkio esiintyi nuorisoseura-ym.juhlissa todellisena profeettana, valloittajana, julistajana. Mutta hänellä ei ollut itserakkautta eikä vallanhalua,kun hän astui puhujalavalta,hänhalusiolla nuorisoseuralaisille,kuten muillekin apuajaneuvoa tarvitseville,ystäväjatoveri.Hänolikylläiloisesti yllättynythuomionosoituksista, mm. siitä, että hänestä otettiin kuvia, jotka ripustettiin nuorisoseurantalojen seinille. Alkion suurennetun valokuvan hankkiminen oli välttämättömyys, kun uusi seurojentalo oli valmis. Häntä ilahdutti myösse,että Alpo Sailon hänestä tekemä veistos sai paikan WSOY:ssä ja Albert Gebhardin maalaus Suomen Nuorison Liiton huoneistossa.

Mutta Alkio tunsi puutteensajainhimilliset heikkoutensa. »Jumala tietää etten koskaan ole pyrkinyt valtaan», hän kirjoitti. Ja 1924 hän sanoi: »Olen jonkun verraniloinen,ettäenole vielä niin menettänytpersoonallisuuttani,ettänykyajan ihmiset huutaisivat minulle yhteen suuhun halleluja.» Saihan Alkio ottaa myös »haukkuja» vastaan tarpeeksi. Hän ei ollut mikään polemisoija eikä valmis väittelijä siinä mielessä kuinesimerkiksiMikkoLuopajärvi,vaansaattoikehottaa kiistakumppaniaan tulemaan kotiinsa,jossa saatiin rauhassa jatkaa keskustelua.

Rauhaa hän kaipasi,rauhallista kotielämää,joparauhallista keskustelua kiistakumppanienkin kanssa.Siitä onkuuluisa »ukkopiiri» parhaana todistuksena,sillä tässä piirissä oltiin varsin usein eri mieltä sekä kirkosta että politiikasta. Monelle soturille taistelu on elämää,mutta Alkio kirjoitti(Leinoselle):

»Vaikka Jumala on suonut minulle kynäsotaisan elämänvaelluksen, nautin rauhasta aatteena aivan kuin syntinen ihminen taivaan autuudenikävästä—ja kun puhesattuu kirjoihin, tapaa se minun suurimman ja väkevimmän rakkauteni,aina valmiina ajatusten vaihtoon.»

Alkio pyrki koko ajan opastamaan nuoria mm.lukemalla näiden kirjoittamien tervehdyspuheiden käsikirjoitukset, ja jos tila Ilkassa salli, otti ne lehden palstoille. Hän opasti myös puhujia. Joukossa oli hyviä, mutta oli sellaisiakin yrittäjiä, joilta ei, körttiukon sanoja lainataksemme, Jumala ollut vaatinut tätä lahjaa. Erään tällaisen puhujan, Linnin Jussiksi kutsutun, Alkio veti kerran kauluksesta alas korokkeelta ja tokaisi: »Tuus ny Jussi pois sieltä – – – täällä on muitakin puhujia.»

Yhtä jämerän toverillinen saattoi Alkio olla näytelmäharjoituksissa. Jos Alkio oli ohjaamassa,kaikkiyrittivätkin parastaan.Eräässä näytelmässä muuanesiintyjä unohti vuorosanansa. Silloin tulinen Alkio hyppäsi näyttämölle, sieppasi häntä rinnuksista ja komensi: »No,anna tulla!»

Aivan viimeisinä puheenjohtaja-aikoinaan AlkiosaattoijyristelläEtelä-Pohjanmaan nuorisoseuran vuosikokouksessa, että nuorisoseuroissa oli tehostettava erityisesti puhumisenjalukuharrastuksentärkeyttä.Hänvalitti mm.,ettäseurojen keskusteluosastojen toiminta oli monessa paikassa päästetty kuihtumaan.51

Erityistä huolta tuotti Alkiolle väkijuomakysymys.Pontikkateollisuus kukoisti maakunnassakin tilapäisen kieltolain aikana. Nuorisoseurojen oli perustettava raittiusosastoja ja tehtävä tehokkaasti työtä, niin että myös maakunnan kansa noudattaisi kieltolakia.

Voimisteluseurojen jäsenluvun voimakas kasvu oli Alkion mielestä hyvä asia, mutta paitsi ruumista oli kehitettävä myös henkistä puolta ihmisessä. Myös kotiopintoja olivat monet ruvenneet harrastamaan ja ilahduttavimpia ilmiöitä kansammekeskuudessaoli »järkiperäisen kansanvaltaisen elämännousu».»Mutta sisäisen ihmisemme kasvatuksen kauttaonmeidän pyrittävä elämäämmejärjestämään»,Alkio päätteli.

Vuoden 1917 alussa Ilmajoella pidetyssä vuosikokouksessa Alkio piti tavallaan jäähyväispuheensa puheenjohtajana.Hän valitti aluksi sitä, että

»kokoontuessamme taas näille maakuntamme nuorisoseuraväen valtiopäiville emme voi olla panematta merkille,ettäniinlukuisakuinjoukkommeonkin,sittenkin onenempipuoli haaraosastoja,jotka eivät ole täällä edustettuina».Alkiopititätäerittäin valitettavana,sillä »vuosikokouksilla on sellainen herättävä ja opastava merkitys, että niiden vaikutusta saamassa pitäisi olla kaikkien nuorisoseurojen edustajien».

Ikään kuin aavistellen alkaneen »levottomanvuoden» 1917suuriaratkaisuja Alkio erityisesti teroitti nuorisoseuralaisia seuraamaan vanhoja tunnuksiaan: oli tultava hyviksi ihmisiksi ja kunnon kansalaisiksi itsekasvatuksen kautta. »Meillä on kullakin edessä sellaiset elämänvelvollisuudet, joita varten on kasvettava juuri näitä nuorisoseurain kasvatustyömuotoja nousuvipuina käyttäen.»

Kuitenkin voimakkaampana kuin mikään muu murtautui sosiaalinen kysymys nyt nuorisoseurojen ohjehnissakin pinnalle. Vuonna1916Alkio oli huomauttanut siitä, »mitenepätoivoisestikansammeelämänsuuntaaonviimeistenkuohuntavuosien aikana arvosteltu».Mutta elettävän ajan kehitysilmiöteivätolevaintuomitta-via,sillä niitä on pidettävä tulossa olevan uuden ajan herätys-eli kehitysilmiöinä. Kansalaisten on vain syvennyttävä esiintyviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja kehityttävä niin, että pystyvät ajan ristiriitoja oikein ratkaisemaan. Taistelupäämääriksi ei saa asettaa omaa yksilöllistä etua vaan laajakantoisemmat yhteiskunnalliset päämäärät.

»Kun me odotamme sopusointuisemman ajan tuloa, jolloin hävittävä luokkatunne on hävinnyt,on meidän hävitettävä itsekasvatuksen kauttaluokkakatkeruudensyytitseämme alempanaolevista kansankerroksista.Oikeajaviisas menettelyonJeesuksenlause: ’Mitä te tahdotte, että ihmiset tekevät teille, tehkää se heille.’»

Asian tärkeyden oivaltaen Alkio piti välttämättömänä, että nuorisoseurojen esitehnätilaisuuksiin varattaisiin yhteiskunnallisia kysymyksiä:

»sillä meidän on nuorisoseuroissa kasvettava uuden yhteiskunnan luojiksi ja toteuttajiksi eikäsen vaivaisiksi tai tyranneiksi.Sepitäätapahtua puolueyllytyksistä vapaan valistuksen kautta.»

Yksimielisesti hyväksyttiin Alkionloppuponnet,joista kolmasja tärkein oli, että »on yhä enemmän koetettava kiinnittää nuorison huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja kasvatettava mieliä niiden poistamiseen.»

Aivan samansisältöinen oli sitten Alkion alustus SNL:n vuosikokouksessa Kangasalla. Täällä hän vielä tarkensi, millaisia esitelmiä nuorisoseuroissa oli pidettävä. Niiden oli selvennettävä »yhteiskunnallisen köyhyyden syitä, osuustoimintaa, yhteisedun hyviä puolia, keinoja parannusten aikaansaamiseksi (yhteiskunnallisissa oloissa)». Alkion esitykset enteili vättäten jälleen sitä, mitä tuleman piti. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 Alkio kirjoittaessaan johdantoa vuoden 1917 SNL:n vuosikertomukseen osoitti kaukonäkijän lahjojaan lausumalla:

»Suomen kansalle sarastaa uus iaamu, joka lupaa ei ainoastaan syvien rivien valistuksellista toimintavapautta,vaan avaakansallisiaja valtiollisia näköaloja,joiden takaahäämöttääse tulevaisuuden Suomi, jossa vihdoinkin voidaan ajatella asettua isännöimään tätä maata. Joka tapauksessa Suomenkansan on lähiaikoina itse määrättävä kohtalonsa.Tämä tilanne asettaa nuorille korkeat kansalliset tehtävät, joihin nuorisoseurojen on hyvin tärkeältä osala nuoria valmistettava.»

Samana vuonna Alkio kirjoitti SNL:n viidenteen albumiin:

»Suomi on nyt kaiken todennäköisyyden mukaan saapunut tähänastisen historiansa kriitillisimpään ajankohtaan.Kansammeonnytvalmistauduttavaratkaisemaankohtalonsa.

– – – Kun kysytään mahdollisesti kansallisia sankareita jasuurtekoja,pystyvätniihin vain ne,jotkatavallataitoisellaovatniihinkasvaneetjavalmistuneet.Meilläonsuurentilin aika edessä. Kaikki ne jotka rakentavat hyppien ja ilakoiden nyt jo saavutetun vapauden pohjalla, pettyvät. Emme ole vielä saavuttaneet mitään vapautta. Tilit ovat pahoin sotkussa. Vain nejotka pyrkivät hoilaten vapauteen – – – vain ne ovat nyt vapautuneita. Mutta Suomen kansaa odottaa raskaiden velvollisuuksien aikakausi. Ja siksi on nuorisoseuraväen terästettävä hokkinsa edessä olevaan kansalliseen suurtyöhön, tekemään Suomen kansasta kansaa.»

Nämä sanat eivät enää ole ihanteellista mielikuvittelua, vaan kaukonäkijän tarkkaa havainnon tekoa,sanoo Hästesko. Alkio näki nyt toteutuvan sen, mitä varten hänoliSuomennuorisoa kasvattanut.Nuorisoseurakin oli nyttähänastisen puolivuosisataistaipaleensa vakavimman ja tärkeimmän tehtävän edessä, kun Alkio oli sitä kypsyttänyt »yhteiskunnallisenihmisyydenselvyyteenja perusteelli-seen kansallistajuntaan»,kun näytti siltä, että »kaikkien vanhojen arvojen pohja horjui ja kaikki oli uudestaan syntymässä»,kuten Alkio SNL:n kesäjuhlilla 1917 tilannetta luonnehti. Todennäköisesti hänelle itselleenkin nytvasta täysin selvästi kirkastui hänen elämäntyönsä tarkoitus ja merkitys.

Vapaussota-kansalaissodan vaikutuksesta Alkion suhteessa viralliseen nuorisoseuratyöhän tapahtuikäänne.Hänen ennustuksensa suurista mullistuksista olivat toteutuneet. Isänmaan vapaus koitti, mutta maksoi paljon veljesverta. Näissä oloissa käännyttiin, luonnollisesti kyllä, Alkion tapaisen miehen ja kansalaisen puoleen uutta valtiota rakennettaessaja nimenomaaneheytettäessä.Tuliajankohta, jolloin yleisesti kysyttiin: Mitä sanoo Alkio? Hän ei voinut enää keskittää toimintaansa nuorisoseuroihin, jotka kyllä kunnialla olivat kantaneet uhrinsa isänmaan alttarille suuren ratkaisun hetkinä 1918.” Mutta voimme sanoa, että Alkion henki jäi elämään hänen ottaessaan eron tehtävistään sekä SNL:n sihteerinä että Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran esimiehenä.Eipä Alkio monien valtiollisten tehtäviensä vuoksi enää katsonut voivansa toimittaa Pyrkijääkään. Alkion nuorisoseuratoiminta keskittyi kuitenkin edelleen Laihialle, missä SNL:n sihteeriksi valittu opettaja A.RipsaluomatoimiAlkionsiipien suojissajaM.E.Mäki oli valittu viralliseksi keskusseurojen neuvojaksi. Pyrkijä taas siirtyi SNL:n haltuun,ja aluksi Edistysseurain Kustannus OYhuolehti sen kustantamisesta.

Näin Alkio irtautui virallisista tehtävistään; hänet valittiin kyllä Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran kunniapuheenjohtajaksi ja hän pysyi edelleen johtokunnan jäsenenä ja otti myös aktiivisesti osaa SNL:n toimintaan. Syksyksi 1918 hän valmisti järjestön neuvottelukokoukseen ohjelmakirjoituksen, jossa totesi, että kansalaissodan jälkeen kansan kasvatuskysymys oli entistä tärkeämpi, sillä se nousi nyt monien valtiollisten ja taloudellisten pulmien »apuselvittäjäksi». Näin hän sanoi:

»Tämän kasvatuksen on luotava yhteisymmärrystä, keskinäistä kansalaistukea ja luottamusta.Työväen onpäästävä kansalaisarvoon siitä alennustilasta,mihin sosialistitsosialidemokratian mukana sen heittivät. Samalla on heistä kitkettävä työkammon syöpätauti ja bolshevismin kulkutauti.Maamiesainesta onlaajennettavaja heidänsilmänsä avattavasille ikuiselle totuudelle, että heidän yhteiskunnallinen arvonsa valtion ydinväkenä kestää vain niin kauan kuin laki ja totuus on heidän tekojensa mittana. Virastot on puhdistettava venäläisestä saamattomuudesta palvelemaankansaajavaltiota.Likemaailmani onastuttava uudelleen kansalaishyveen tielle. Kasvattajain,sivistystyöntekijäin onkäytävä kansansivistystyöhön. Näin onluotava kansakunnalle uutta uskoa itsensä toteuttamisen mahdollisuu-teen, uskoa,joka elähyttää tekijöitä, näkyy heidän teoissaan ja sanoissaan ja synnyttää uuden aikakauden aamuhetken. Vapaustaistelu ei ole siis päättynyt, vaan se jatkuu. Nyt vasta nuorisoseurojenkin aika alkaa. Niiden ohjelma on oleva entinen, herättää ja vireilläpitää kansassa ja sen nuorisossa kristillisyyden ja isänmaanrakkauden elähyttämää valistuksen harrastusta.»

Kuka voisikaan kieltää näiden ajatusten kantavuutta, sanoo Hästesko, vaikka vähemmänihanteelliset eivätlienejaksaneetuskoa niiden toteutumismahdollisuu-teen. Mutta juuri tämä usko on antanut Alkiolle voimia uhrata siinä määrin voimiaan niin vähän kiitosta antavaan työhön kuin nuorisoseuratyöhön. Se on antanut voimaa sekä hänelle että monelle hänenaatetoverilleen,samahistorioitsija arvelee. SNL:n syyskokouksessa 1918 Alkio sitten hahmotteli nuorisoseuratyölle ne puitteet,joissa työtäjatkettiin jajatketaan suurin piirtein vielä tänä päivänä.53 Tällöin Alkioviimeisiäkertoja puhui kokoontuneelle Suomennuorisoseuraväelle neljän vuosikymmenen kokemuksistaan:

»Suomen nuorisoseurat ovat vähäiseltä osaltaan kutsututsiveyden ja korkean ihmisyyden henkilöllistä ja yhteiskunnallista ylösnousemusta ohjaamaan uuden yhteiskunnan luomiseksi. Niiden ensimmäiset askeleet otettiin raakuuden vallan kukistamistarkoituksessa. Nykyaikainen raakuuden valta on perusteeltaan aivansamaa. Mutta samaten kuin silloinkin tämä yhteiskunta ei ole voittamaton.Jos vain nuoret voimat kootaan mihin nyt käyttämättömänä oleva villiytyvän ihmisen oma voima voi pystyä,heidät voidaan järjestää. Jos nämä joukot itsekasvatuksen kautta alistetaan tarkoitusperäiseen toimintaan, ne varmasti kykenevät, ihmisyyden ja uuden yhteiskunnan asevelvollisina, voittajina viemään pitkän matkaa eteenpäin uuden,siveellisestija yhteiskunnallisesti heränneen ihmisyydenlippua.»

Santeri Alkio,itsekasvatuksen apostoli, nuorisoseurojen todellinen isä, valittiin tässä riemujuhlassa eräiden muiden nuorisoseuratyössä ansioituneiden kera — muttaensimmäisenävertaistensajoukossa—SuomenNuorisonLiitonkunniajäseneksi. Sittemmin,1923,hänetvalittiin vielä Liiton kunniapuheenjohtajaksi.Myös maalautettiln hänen kuvansa,joka ripustettiin SuomenNuorison Liiton toimitilojen seinälle.

Samoihin aikoihin Santeri Alkio vetäytyinäkyvimmästävaltiollisestajamuusta-kin julkisesta elämästä, mutta jäi Ilkkansa kanssa kuitenkin vartijaksi tasavallan valleille, vaikka jätti kansanedustajatehtävänsäkin nuorempiin käsiin. Tuli näet Laihian profeetan vuoro siirtyä setsemännelle kymmenelle 17.2.1922. Tätä tilaisuutta muistettiin monilta tahoilta hallitusta myöten, ja silloin toteutui myös Alkion haave saada Alkionmäelle oma pienoinen tila. Oli pantu toimeen kansalaiskeräys ja nuorisoseurat olivat huomattavalla tavalla osallistuneet tilan hankkimiseen. Toiseksi näkyväksi kiitokseksi ja kunnioituksen osoitukseksi Suo-menNuorison Liitto toimitti »liikkeemme tunnustetulle johtajalle hänen merkkipäivänään» seuraavansisältöisen adressin:

»Suomen Nuorison Liitto tervehtii juhlapäivänäsi Sinua kunniajäsentään sydämellisin kiitollisuuden tuntein. Sinä olet Suomen nuorisoseuraliikkeen varsinainen virittäjä, sen järjestömuotojen ja toimintatapojen selvänäköinen suunnittelija ja uupumaton toteuttaja, sen aatteellisen ohjelman avartaja. Sinun esikuvallinen itsekasvatuspyrkimyksesi,teräksinen työtarmosi, verraton velvollisuudentuntosi on innostanut lukemattomia nuorempia samaan jaloon pyrkimykseen korkeita ihanteita kohden. Nuorisoseuraliike on levinnyt maamme kaikille kulmille seuraten Sinun sytyttäviä tunnussanojasi, joita olet jaellut lukemattomissa puheissa ja kirjoituksissa. ’Pyrkijän’ toimittajana ja kustantajana lähes kolmenkymmenen vuoden aikana oletvalppaasti valvonutliikkeen kehitystä,ohjaillen sitä oikeille teilleja kannustaen sitä yhä uusiin ponnistuksiin.

Liiton sihteerinä,esimiehenäjajohtokunnanjäsenenäolettyölläja toimellarohkeastija rohkaisevasti johtanut maan nuorisoseuratyötä saavutuksesta toiseen, voitosta voittoon. Maassamme ei ole yhtään suurta kansanjärjestöä,valistuksellista tahi muuta,jossa yhden miehen osuus sisäisesti ja ulkonaisesti olisi sen vertainen kuin Sinun on ollut ja yhä on Suomen nuorisoseuraliikkeessä.

Tämäsuurenmoinen kasvatustyöonsitä ihailtavampi kunsen arkaluontoisia menestymi-sen ehtoja ei ole koskaan loukannut valtiollisen johtomiehen toisia vaatimuksia asettava taistelu,jonka ankaruutta olet runsaasti kokenut.

Sukupolvesta toiseen elää Suomen nuorison sydämissä Santeri Alkion nimi kirkkaana johtotähtenä.»

Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran johtokunta kävi niin ikään kunniatervehdyksellä. Hetken muistoksilahjoitettiin AlkiollejuhlapainosNuorisoseuran40-vuotisjulkaisua Alku III:ttai4

Alkio osoitti pian taas aktivisuuttaan nuorisoseuratyöasiassa. Hän piti Etelä-Pohjanmaan Nuorisoseuran vuosikokouksessa Laihialla 6.-7. tammikuuta 1923 esitelmän,jossa luonnehti nuorisoseuratyön suuntaviivoja. Hän sanoi mm.:

»Ennen kuviteltiin, ettei maavoi kasvaa enemmän kuin se tavallisesti kasvaa,ettei lehmä lypsää enemmän kuin se tavallisella ruokinnalla lypsää. Nyton kokemus osoittanut, että maa on ihmisen vallassa. Ihminen on voittanut sen luonnonlain, joka ennen hallitsi jaihminentulee voittamaanluonnonlakejayhäenemmän.Tärkeinkuitenkin kaikistaluonnon aineksista on ihminen itse. Sama käsitys kuin maasta ja karjasta oli ennen ihmisestä. Ei ihmisestä tule parempaakaluakuinjoksiJumalasenloi,olientisajan käsitys.Muttasiinäkin on kokemus osoittanut, että ihminen kasvaa. Sisäisen kasvamisen ehtona tarvitaan, että Jumalan ja ihmisen tarkoitukset käyvät samaan suuntaan.—Viime vuosikymmenien tapahtumat ovat opettaneet, että Jumalan ja ihmisen tarkoitusten käydessä ristiin, täytyiJumalan rangaistuksen panna pysähdyspiste siihenastiselle kehitykselle. Täytyi tehdä konkurssi, ennen kuin ihmiskunta oppi käyttämään 19:nnen vuosisadan keksinnöitä.

Vanhasta hapatuksesta oli päästävä ja astuttava uuteen aikaan. Samoin voi käydä yksityisen,joka rakentaa kehityksensä materialismiin löytäen elämänarvonsajailonsa vain tavaran kokoamisessa,keinottelussaja anastamisessa.Tuleeköyhyys,henkinen vararikko. Silloin täytyy järjen kulttuurin rinnalle astua tunteen kulttuuri.ja sen kautta löytää uusia arvoja. Myöskin uskonnollisesta elämästä. Yhteiskuntaelämä on kasvattanut monenlaisia tottumuksia, mm.sen että sielunelämämmekin on saanut jäädä toisten ihmisten hoitoon. Olemme tulleet siihen, että kunkin on itse hoidettava sielunsa ja sen tarpeet.

Aikamme tärkein kysymys on raittius. Monissa piireissä uhmataan kieltolakia, mutta sittenkin häiritsee jokaista rikkomusta tunne: voi,jos ne tietäisivät!»

Alkion uskonnollinen kantaalkoi,kuten nähdään,yhäenemmänselkiintyä.Kovat koetut vuodet olivat osoittaneet,että ihminen onavutonilman Jumalaa.Raittiuskysymys oli Santeri Alkion toiminnassa mitä keskeisimmälläsijalla. Hänoli myös yksi kieltolain isiltä. Mutta Alkio ei olisi ollut »laihialainen», ellei hän useissa nuorisoseuratyön vuosikatsauksissaan olisi moittinut myös sitä suurta tuhlausta, jota esiintyi mm,monien nuorisoseurojen taloudenhoidossa. Osittain oli Alkio samaa mieltä monissa asioissa kuin vastapuolen mies Vaasan Jaakkoo, jonka mielestä taloudellinen sivistys kuuluilajissaan kaikkein tärkeimpiin. MuttaAlkio

oli jo varhain varoittanut seuroja käyttämästä halpahintaisia ansaitsemiskeinoja, pitämästä maksullisia,muttaliian kevytohjelmaisia iltama-ym.tilaisuuksia.Tämä asia tuli esille mm.SNL:nPaimion kokouksessa 1923,jolloin pidettiinsopivampana tulojenhankkimiskeinoina kannatusyhdistyksen perustamista, polttopuu-ym. talkoiden järjestämisestä jne., mikä ei välittömästi liittynyt nuorisoseurojen aatteelliseen toimintaan. Ohjelmaansopisen sijaan kirjallisuudenlevittäminen,ja iltamissa saattoi järjestää hyvien kirjojen myyntiä. Tätä ajatusta Santeri Alkio kehitti Oulaisten kokouksessa 1925. (Tämä esiintyminen lienee muuten ollut hänen viimeisiä julkisia esiintymistään Suomen Nuorison Liiton tilaisuuksissa.) Hänesitti mm.toivomuksenettäLiitto vuosittain valitsisi muutamiateoksia,joita olisi levitettävä nuorisoseuraväen keskuuteen,jaettäseurojenlukupiirienjohtajat koettaisivat herättää lukuhalua niissäkin, jotka eivät ottaneet osaa varsinaiseen opintotoimintaan.

Kun vapaussodan jälkeen suojeluskunta-ja Lotta Svärd -toiminta alkoi yhä enemmänkilpailla nuorisoseuraharrastusten kanssa,oli vainkaksimahdollisuutta: ryhtyä yhteistoimintaan puoleksi »satelliittina» tai uudistaa omatoiminta. Kumpaakin nähdäkseni yritettiin. Ainakin Etelä-Pohjanmaalla järjestettiin 29.-30. kesäkuuta ja 1. heinäkuuta 1923 Laihialla toimeenpantu Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran ja suojeluskuntapiirin kerrassaan kolmipäiväinen suurjuhla,jossa puhujien joukossa Alkion lisäksi olivat AleksiLouko,E.M.Tarkkanen,A.Ripsaluoma, K.E.Levälahti, Hilja Riipinen, Heino Aulanko, Matti L.Saaninkoski, Martti Rautanen,MikkoIipponen,BrunoSarlin,HeikkiKlemettija R.G.Kallia.

Tämä tilaisuus ei suinkaan jäänyt ainoaksi. Jo sekin pakotti samoista piireistä lähtöisin olevat nuorisoseuralaiset ja suojeluskuntalaiset yhteistoimintaan, että jälkimmäisillä eiensi vuosina ollut omaa taloa, joten suojeluskunnatkin järjestivät tilaisuutensa,jopajuhlansa,nuorisoseurantaloilla,kunnessaivat omattilansa.

Aivan kitkattomastitämäeikäynyt.Etelä-PohjanmaanNuorisoseuranvuosikirja kertoo vuosikokouksesta8.-9.1.1921,siis Antverpenin voittoisien olympiakisojenjälkeen mm.:

»Muistutettiin siitä, miten suomalaiset olivat maailman kisakentillä voitonseppeleitä niittäneetja miten suuretkansanjoukot olivat silloin riemumieltä tunteneetvakuutettuina siitä, että nuorisoseuratkin olivat toiminnallaan vaikuttaneet urheiluharrastukseen, sillä onhantakavuosina harrastettuinnolla monissanuorisoseuroissa urheilua.Senjälkeen tosin kunsuojeluskunnatovatolleetolemassaonnuorisoseuroissaurheiluharrastusollutlamassa. Mutta se olisi uudelleen herätettävä.Onlähetettävä edustajia liikuntakasvatuskursseille».

Urheilujasuojeluskunta-aate antoivattäten pikemmin virikkeitä nuorisoseuratoiminnalle,vaikka paikoin syntyi »jaloa kilpailua» iltamien yleisöstä —japääsylipputuloista. Vastuulliset nuorisojohtajat katsoivat kuitenkin, että uusi aika vaati erikoistoimia,jotta ihanteiden lippu pysyisi korkealla. KauanLaihialla toiminut,

NurmossasyntynytopettajaAukustiRipsaluoma,jokaAlkionjälkeen hoitiSNL:n sihteerin tehtäviä Laihialta käsin, oli pannut liikkeelle kokonaisen kurssi-ja neuvontaryöpyn.Tämä taas edellytti opetettuja ja palkattuja ohjaajia ja kustannuksia. Tätä vastustivat luonnollisesti nimenomaan eräät laihialaiset, kirjailija Jaakko Nikkinenja J.A.Kotkapääetunenässä.Nämäottivat asianjulkisestiesille Laihian Nuorisoliiton kokouksessa 29.2.1924,jolloin

»toiset asettuivat enempi, toiset vähempi arvostelevalle kannalle nuorisoseuratoiminnan nykysuuntaan nähden. Varsinkin monilukuiset kurssit ja muut nuorisoseurahengelle sopimattomassa ja nuorisoseurojen taloutta rasittavassa määrässä palkattua työvoimaa vaativat toimintamuodot katsottiin vähemmän tarkoitustaan vastaaviksi»,

Vain pari puhujaa puolustisilloista suuntausta,jonkakeskeisimpiäilmauksia oli v. 1922 alusta Mikkelin Paukkulaan aikaan saatu nuoriso-opisto. Idea oli Aukusti Ripsaluoman,jokaolilausunutopistonsyntysanat1919Nuorisoseuratyön oppaassaan.Syksyllä 1920Ripsaluoma puhuiasiasta mm.opettaja(kouluneuvos)Vihtori Mäkelälleja tähdensisitä,ettäolisisaatavanuorisoseuraseminaari,jossakoulutettaisiin eri alojen opettajat nuorisoseuratyötä varten. Asia sai kannatusta, kun Ripsaluoma perusteli sitä sekäjulkisesti lehdistössä että yksityisesti nuorisoseurojen 40-vuotisjuhlissa(1921).Tammikuussa1922Paukkulanopisto oli valmisja sai oppilaita myösEtelä-Pohjanmaalta.MuttaSanteriAlkionäyttäähiukanepäröiden suhtautuneen siihen, että tämä alunperin puhtaasti aatteellinen nuorisoseuratyö muuttuisi rutinoiduksi valistustyöksi,jonka ohjaajat tulisivat olemaan nuorisoseurojen palkkaamia.

Alkio ei esittänyt vastaväitteitä ainakaan julkisesti, mutta puuttui kyllä asiaan, kunsiitä 1924tulisuuririita. Asiastakirjoitettiin kaikkiaan yli850palstasenttimetriä maakunnanlehdissä,ja kiivain puinti tapahtui Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran syysneuvottelukokouksessa 17.8.1924. Tällöin erityisesti Jaakko Nikkinen — myös Kotkapää —arvosteli Ripsaluomaa ankarasti. Kerrotaan tämän sävyisän miehen myöhemmin pyytäneen anteeksi Ripsaluomalta. Ripsaluoma,joka toimi kokouksen puheenjohtajana,löi lopuksi nuijan pöytään ja sanoi:

— »Nyt tämä on saatu päätökseen. Toivomme, että työtämme saadaan rauhassa kehittää,ettei joukossamme enää olisi Juudaksia.» Paikalla ollut Vihtori Mäkelä kertoo:

»Voi, että Alkio suuttui. Hän nousi paikaltaan keskisalista ja astui nopeasti puheenjohtajan luokse vaatien puheenvuoroa. ’Minä vaadin, että puheenjohtaja peruuttaa äskeiset sanansa,sillä täällä ei ole esiintynyt ketään Juudaksia.’Nuori yleisö oli hiiskumatta.Kaksi komeaa miestä seisoi vastakkain ehkä puolen metrinpäässätoisistaan. Ainakin R(ipsaluo-ma) punotti kovin. Sanailu jatkui heidän keskensä väliajalla, joka ohjelmaan nyt oli merkitty. Väliajan jälkeen R. selosti sitten kokoukselle asian näin: Kirjailija Alkio on vaatinut minua peruuttamaan ennen väliaikaa keskustelun lopussa lausumani sanat,joissa olin verrannut vastustajiani Juudaksiksi.Pyydän sitä anteeksi ja peruutan sanani. Seuraavan lukuvuoden alussa olin Suomen Nuoriso-opiston oppilaana. Tätä johti Ripsaluoma. Eräänä päivänä hän iloisena näytti minulle saamaansa kirjettä, jonka hän tahtoi minunlukevan.Kirjeessä Alkioselostikannanottojaannuorisoseuratyössä yleensäja

palkatuista työntekijöistä erikseen.Eihänneuvontatyötävastustanut,eikävaatinutettäsitä olisi tehtävä palkkioitta. Hänhän ei itse osallistunut mainittuun polemiikkiin, mutta antoi siinä tilaa varsinkin Kotkapäälle ja Nikkiselle, jotka olivat Alkiolle läheisiä, mutta väheksyivät Ripsaluomaa. Mainitussa kirjeessä Alkio sanoi min. ymmärtävänsä Ripsaluo-man tapaa suhtautua nuorisoseuralaisiin. ’Kun järjestöön tuleminen on ollut meillä erilainen. Sinulta puuttuu toverien kanssa kasvaminen nuorisoseuratyöhön.Mekasvoimme seuran kanssa. Sinä tulit suoraan johtajaksija siinä ero.- – – Meidän kahden on opittava toisiamme ymmärtämään.»

Mainittakoon että miesten erilaisesta luonteesta huolimatta Ripsaluoman yleensä oivalliset puheet ja oppitunnit aina myötäilivät Alkion antamia suuntaviivoja. Ripsaluoma oli vain jos mahdollista vielä suurempi idealisti, eikä suinkaan sellainenkaan käytännön mies kuin Alkio, mistä koitui hänelle(Ripsaluomalle) karvaita pettymyksiä ja Alkiolle harmia, kun hänenkin täytyi puuttua nuoriso-opiston heikonlaisesti hoidettuun talouteen. Kun Ripsaluoma ei hevin kärsinyt arvostelua, olivat hänen suhteensa Alkioon jonkin aikaa rikkoutumaisillaan.* Ja vaikka välit palautuivat muodollisesti hyviksi,ei Alkio viimeisinä vuosinaankaan liene täysin hyväksynyt Ripsaluoman otteita. M.E.Mäkiantaa kyllä tunnustusta Ripsaluoman vilpittömyydelle ja innokkuudelle. Mutta Alkionsyväinhimillisyys, suurilukeneisuusja pitkäelämänkokemus,luontaisistakasvattajanlahjoista puhumattakaan,tekivät hänestä ainutlaatuisen nuorisojohtajan,jonka tasolle kukaan tuskin myöhemminkään on ulottunut.Hänosasi nimenomaantuon vaikean taidon »olla ensimmäinen vertaistensa joukossa»