Yöllä on tullut lunta ja pukenut maan ja metsät ihanaan, valkeaan joulupukuun. Paavon kanssa kahlasimme syvässä lumessa hautuumaalle ja veimme Allin laittamat seppeleet Allin äidin ja minun äitini haudoille. Jumala siunatkoon edesmenneitten omaistemme sieluja!
Luonto oli mitä ihanin. Menimme läpi puiston, oistimme metsän reunatse uudelle hautuumaalle, kiivimme korkeata kiviaitaa ylös. Hiljainen oli hautuumaa. Lunta pyrysi sankasti ja hiljaa. Kävin monen tutun ristin ohitse ja ajattelin: pian minäkin tulen! Poikani käy rinnallani, nuorena, väkevänä, mieleisenäni. Kiitän Jumalaa hänestä.
Allia odotan.
Minusta tuntuu, että minua alkaa tympästä tuo turhapäiväinen sanakinastelu jollaiseksi politiikka on muuttunut. Eihän maailma sellaisella parane! Varsinkin kun ottaa huomioon miten ihmisten mielet yhä valtavammin kietoo ulkonainen ja aistillinen, sisällisen ihmisen jäädessä kokonaan luonnontilaan, ilman viljelystä. Nykyaikainen elämä arvoineen siihen suorastaan ajaa. Minun luullakseni kaikki on kulkenut jonkullaista tilinpäätöstä kohti. Minkälaisena se tulee?
Alli tuli illalla perin väsyneenä. Kööpikästä oli tilattu hevonen häntä asemalta hakemaan, mutta tavallisuuden mukaan ne pettivät.
Ja hänen neitinsä, neiti Grahn tuli vasta klo 9 tavarajunalla!
Tyttöparat.
Mutta liike heillä oli ollut hyvä.