Oli satanut rankasti Etelä-Suomessa. Myllymäessä jo hienommin. Tuurissa ei ollut tilattua hevosta. Poikajoukko. Kyselin kevarin poikaa. Tuossa. Lihava löntys. Heitin matkalaukkuni hänen eteensä ja me–nin pilettini leimauttamaan. Tulin. Pojat potkivat matkalaukkuani. Harmitti. Sieppasin.
– Missä kevari on? – Tuolla. Lähtekää osottamaan. Lähtee hitaasti. Kannan itse laukkuani. Alan astua. Hän jää. – Onko teillä kiire olla täällä? Osaan yksinkin. Kevarissa vesijohto-ojia pihaan luotuna ja uusi tuulimoottori vielä paikalleen asettamatta. Kamarissa ”Vaasa”. Saan kotipaikan uutisia. Lähdetään. Kaunis suloinen yö. Rukiit erinomaisia. Olen jo leppynyt poikaan. Sivutamme talon toisensa jälkeen. Niissä huomaa jokaisessa jo jotakin uutta aikaa, huoneissa, tunkiolaitteissa, pelloilla, ojissa.
Töysän Herralassa syön voitaleipää ja juon maitoa 40 p. edestä. Renki kyytiin. Saan loimen jalkani ympäri. Iso suoti hevonen, tavallisen kulkuinen. Poika nuokkuu ja ajaa hiljaa. Kysyn. – Tahdotko ajaa pari kilometriä ohi Lehtimäen kirkon? En viitsisi sitä varten siellä hevosta vaihtaa. Lupaa. Matkalla 4 tervahaudan savut näen yön hiljaisuudessa. Mutta matka ei mene ”tunti ja penink.”. Huomautan pojalle. Vaadin. – Kyllä minä, mutta en sitte aja vähääkään ohi kevarin. – Et tarvitse! Minä kävelen. Mutta aja lain mukaan. Olisin maksanut sulle 3:50 / 2:80 sijaan. Mutta sama se. Kävelen. Lepymme. Hän ajaa ilman muuta ohi L. kirkon Vallinmäkeen. Saa 3:50 ja 25 p. Kiitollinen.
Tyyne silittää vaatteita. On klo 11,30 yöllä. Minna, Aaro, Paavo ja lapset keuhkot. esitelmässä seurahuoneella. Otan kepin eteisen nurkasta ja menen suloisessa yössä vastaan. He tulevat siellä tiellä. Tuntevat jo matkan päästä. Iloinen tapaaminen. Olivat jo aamulla odottaneet. Mennään heille. Illastetaan. Jutellaan. Makuulle. Veljeni oli parempi kuin olin luullut. Lapset herttaisia. Siisti koti, suuri sopusointu. Hänellä on erinomainen vaimo.
Seuraavana päivänä tarkastetaan talon vuohet, kanit, kanat, porsas, ja vasikka, turnus- y.m.- kylvökset. Hauskasti kuluu aika. Käydään katsomassa Seurahuonetta, Koliaisessa y.m. Huomioni kiintyy maapohjan karuuteen ja viljelyksen vaatimattomuuteen. Eräskin 1/4 mantt. talo tehnyt 20 tunkiota talvella, kukin 100 kuormaa.
Perjantaina lähdetään hevosella Ojalan rantaan. Siellä joku tuttavakin asuu lähellä. Suuria viinitynnörejä marjain vientiä varten. Eräs mies keräilee puikkarilla kuivamassa olleita verkkojaan. Laiva viipyy Sunin rannassa ihmeesti. Tulee vihdoin. Työntyy laituriin niin että suuri laiturikivi vyöryy järveen ja laivapoika oli vähällä mennä sen kera. Nauretaan. – Olettepa tottuneita! kehun. Laivan tavarat: Säkkiläjä. – Mitäs niillä Inhassa? Suoloja. – Joutavia. Ei ole hiventäkään, – Eikö? – Ei. Ovat ottaneet laivan takavarikkoon. – No eihän näillä sitten .. – No, jos silti hyvinkin.. Otetaan säkit. Paavon polkupyörä. Tavaramme kannamme laivaan. Matka alkaa. – Veneellä tuodaan eräästä laiturista muuan nuorimies Soinista. – Sitten joukko lapsia tulee terhakasti, poika soutaa, tyttö pitää perää. – Mitäs teillä? Takaisinko tuotte sen köyden? – Takaisin. Ei se kelpaa.
Veneessä on ruostunutta teräslankaköyttä. – Ei me huolita, olkoon siellä. Tänne se käskettiin tuoda. – lapset alkavat soutaa poispäin.
Sitte soutaa mies kahta naista, joista toisella, kokassa istuvalla, on pieni lapsi. Saavat laivan reunaan. Tulevat ikkunaaukosta.
Olemme syöneet erinom. ruokahalulla korpuvoileivät ja munat.
Tämä on kaunis reitti. Mataloita mäkiä, lehti- ja kuusimetsäiset rannikot. Talojen ympäriltä puut tyystin pois.
Taas huutaa laiva laituriin. Poika sanoo: – Siellä tuleekin ite laivan omistaja. Nousee kokkaan. Ottaa työntökeksin. – Meneekö sinnepäin, huutaa styyrmanni & masinisti. – Menee, käännä hieman järvelle – anna pakkia jo. – Hyvin menee.
Laiturissa seisoo noin 55 ikäinen hoikka mies kapsäkkeineen. Työntyy kokasta ylös. – No anna mennä vain! huutaa poika. Lähdetään.
Sitten tulee jostain niemestä poika soutaen laivan kylkeen. Saa pari tyhjää pulloa, jauhopussin, korin.
– Pääseekö tuosta karin eteläpuolta? kysyy koneenk.
– Hooja! huutaa poika.
Seuraavassa laiturissa.
– Liekö siellä tulijoita?
– Onko laivaan tulijoita?
Vast. vaimo, jonka takana seisoo pieni tyttö heiluttaa pakettia.
Poika hyppää kokkaan.
– Pitääkö antaa pakkia?
– Pitää vähä.
Saa.
– Ei enää!
Kokka pyyhkäisee laituria. Nainen kurottaa pakettia. Sanoo: – Se maksaa rahdin. – jaahah. Nainen antaa rahaa. Jauhopussin rahtia.
– Tuliko se jauhopussi? huutaa poika koneenkäyt.
– Ei, ei täällä mitään. Koneenkäyttäjäkin jo lähenee. Poika kurottaa naiselle rahat.
– Ei tullut, sanoo.
samassa huomaa.
– Kelle tämä paketti tulee?
– Sille … onhan siinä osotelippu.
– On siinä! Paketti on jo koneenkäyttäjällä ja hän sen sanoo, pakettia katsellessa.
Lähdetään.
Aurinko paahtaa. Aalto tuulessa velloo hauskasti kuin leikillään. Ruskea vesi kuohuu kokassa. Ranta ranta jälkeen häipyy jälelle, milloin erämaina, milloin talo-peltoineen, mistä keväinen viherrys loistelee. Kokan tyrskyvedessä: aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen merisika, itsepintaisesti, hellittämättömänä, ruskeat – valkoiset pitkän pitkät sikokarvat, harjakset vedessä sujuen, hulmahdellen, ja kärsä ja jalat pärskyttäen. Aurinko kultaa …
Talo kummulla, sauna ja nuottalato rannalla, toukopelto lahtien kivijalasta kuin viheriäinen samettimatto …
Taas laituri, jossa on suunnattomasti propsin parkkia. Laivan perässä oleva vene irroitetaan. Poika menee sinne ja laivanomistaja. Viimemainittu soudetaan maihin ja poika palaa, kiinnittäen veneen laivan perään. Kone alkaa taas jyskyttää. Naisen lapsi on väsynyt. Itkee ja suututtelee, viskaa voileipänsä. Äiti näyttää järveä. – Laivanomistaja menee astellen propsiparkkikasojen välitse, ohi saunan, taloa kohti: punanen kolmipesäinen viiritanko, takalaita …
Ja merisian vanavedestä kirpoavat miljoonat vesipirskepisarat muodostaen kaarevia pisteviivoja mitkä mustaa aallokkoa vasten kimaltavat auringon heijastuksessa kullalle ja hopealle.
[Tämän muistiinpanon A. muokkasi 1915 ilmestyneeseen kertomuskokoelmaansa ”Muistojen komeroista” luvuksi XII. Siinä ei mainita paikannimiä, puhutaan vain Tampereen pohjoispuolen asemasta, jolta oli poikettava ”muuan peninkulma syrjään”. Vuoropuhelut ovat osaksi sanasta sanaan samat eli A. on käyttänyt päiväkirjaansa lähteenään. Kootut kertomukset II s. 221–233, Muistojen komeroista, 2.p., 1.p. 1915, WSOY.]