Kotona. Aamulla 8 aikaan 10 pakkasta ja kirkas aurinko. Odotan tänne tänään maalaisliiton sanomalehtimiehiä.
On se tämä minunkin asemani ja elämäntehtäväni kummallinen. Toiselta puolen läheinen ystävä [Elias Hollo] hyökkää ja kantaa salaista vihaa siitä, että yritän politikoida virkamiesten elämänymmärryksen uudistamiseksi siten, että he osaisivat asettaa vaatimuksensa hieman läheisempään sopusointuun talonpojan ja työväen kanssa. Tämä huimenee siitä, kun häneltäkin on poika tohtorina ja katsoo että kaikki kohdistuu siihen! Toisella puolen talonpoika, vanha ystävä [Antti Virrankoski], jolla on katkerat välit erään kansakoulunopettajan kanssa, jonka hän luulee estäneen itseään pääsemästä edustajaehdokkaaksi, – tämä tahtoo käyttää Ilkkaa hyökkäysvälineenä kansakoulunopettajien kimppuun – koska ne ovat virkamiehiä.
Kun siis Ilkka ei kumpaakaan tyydytä – olen minä pettänyt heidän toiveensa enkä palvele heidän aatteitaan!
Ja kun minä nyt en ole juuri kerjuun varassa, kiehuu kateus ympärilläni, sekä niissä – ja erittäin! – joiden asiaa ja nousemusta ajan, sekä niissä, jotka suuntani pitävät itselleen ja luokalleen vahingollisena.
Sellaisia ovat ihmiset. Yhä edelleen täytyy heihin suhtautua kuin heikompiin astioihin. Silloin pakostakin joutuu monasti halveksimaan heitä. Mutta ihmisen nousemisen huutava tarve esiintyy samalla koko yhteiskunnallisen uudistuksen ainoana lopullisena tekijänä.