Perjantaina klo 6 illalla: Olen elänyt merkillisten sairauskohtausten, kokemusten ja elämysten ajan. – Aloin päästä tajuntaani eilen! Tapausten sarja on seuraava: Keskiviikosta muistan kuin hämäränä unena että menin Hankkijan talolle maalaisliiton puoluekokoukseen. Nousin ylös hissillä, heitin päällystakkini, sain lipun, istuin salissa erään pöydän ääreen, sittemmin etualalle. Muistan tervehtineeni Kivilinnaa, agr. Mattilaa, Kantoa – mutta muu kaikki himmenee.
Nyt kuulen että olen puhunut lähes tunnin, jopa hyvin terävästi, sitten pyytänyt levätä – – sitten Haapala, Raitio ja Kärki lähteneet saattamaan asuntooni. En ole tuntenut asuntoani: Riisuudun. Professori Laitinen kutsuttu luokseni.
Torstaina alan tajuta paremmin ja muisti alkaa palata. Muistan että täällä oli valtioneuvos Laitinen [lääkäri Taavetti L.] ja että minä kiitinkin häntä. Muistan kuin hämärää unta, että Kallio oli täällä ja että minä kysyin: oletko sinä hallituksessa? Johon hän vastasi myöntäen. Muistan hyvin hämärästi nähneeni Kärjen ja että hän hellästi huolti minua ja luki jotain, niin ikään Raition.
Torstaina alan tajuta selvemmin. Tulee Juutilainen, P. V. Heikkinen, professori Laitinen, Kärki, Kallio, Haapala. Haapala asuu luonani. Tunnen turvallisuutta. Menemme lauantaina yhdessä kotiin. Pääni on kipeä. Olen hyvin hyvin väsynyt. Muisti on hyvin hämärä.
Puoluekokous lähettää ihanan, kasvavan, kukkivan ruusun. Itken. Tunteeni on hyvin herkistynyt. Minun on mahdotonta muistaa ollenkaan että olen eilen puhunut. Tuo ihana ruusu puhuu minulle miehisten miesten rakkaudesta. Sellaistakin on siis olemassa! Muuta en tällä hetkellä kaipaakaan. Se riittää. Sillä minä paranen.
Professori Laitinen kirjoittaa minulle loman puolustuksen. Menen lauant. Haapalan kanssa viikoksi kotiin. – Professori selittää, että tarvitsen lepoa vain. Ei kirj. lääkkeitä vielä. – Haapala kertoo minulle kokouksesta. Kaikki minulle hebreaa.
Perjantaina olen jo virkumpi aamullakin. Professori käy, kirjoittaa pillereitä. Herättää hyviä toiveita. Puoltaa kotiinlähtöä.
Kivilinna ja Hiekkala tulevat sanomalehtimieskokouksen lähetystönä, tuovat taas – punaisen kasvavan ruusun! Ja kutsuvat kunniapuheenjohtajaksi!
Professori Tulenheimo käy tervehtimässä, tuoden myöskin professori Hermanssonin tervehdyksen. Tahtoisin nyt luopua komiteasta, mutta hän pyytää että asetettaisiin vain varamies ja minä suostun. – Ehdotin ryhmälle A. Pesosta tai E. Hahlia, jonka hallitus nimittäisi.
Ryhmä oli sitten ehdottanut A. Pesosta.
Kallio kävi luonani taas. Kiitos hänen ystävyydestään. Hän kertoi Liakan ministeriksi lupautumisesta. Myös Kallio oli häntä estänyt, jopa niin pitkälle että oli ilmoittanut Kivilinnalla olevan suuremman kannatuksen ryhmässä. Samoin kuin minä, oli hän vetonut L:n nykyisen viran tärkeyteen. Mutta siitä huolimatta hän oli mennyt.
Miksi miehet tekevät näin?
Tosinhan asia nyt on tullut paljon korjatuksi sillä että Kojonen [Lahden kansanopiston johtaja Rope K.] on mennyt hänen virkansa toimittajaksi. Mutta hänen menettelynsä vain osoittaa että hänkin ottaa henkilökohtaisen kohoamisen tärkeämpänä kuin hetken suurimman yhteiskuntapoliittisen kysymyksen orjantappuraisen johtamisen.
Kuinka olen tätä miestä kasvattajana, nuorison kasvattajana ihaillut! Minä en voi tätä tapausta selittää muuten kuin siten, että naisilla on asiassa, taipuisan miehen pakottamisessa osansa.
Sen lisäksi toteutuu, että hyvät kasvattajaluonteet, ihanteellisesti parhaimmat ihmiset saattavat olla sittenkin eräissä suhteissa heikkoja luonteita kun on kysymys kunnian noususta, tahi muusta.
L. on kuitenkin hyvin hyvä ihminen, minun ystäväni. Minä pidän ystävyyden minun puoleltani varmana, ellei – hän nyt hylkää minua.
Merkillistä on ettei hän ole ollenkaan käynyt luonani sairauteni aikana. Minä olisin varmasti käynyt hänen luonansa, jos hän olisi ollut sairas ja minä terve. Mitä tämä tietää. Kun tapaan hänet, sanon minä, että odotin häntä.