Kotona. Alkaa tulla muuttokuume. Käyn Alkionmäessä. Kirjoitan loppuviikkoa varten artikkelit Ilkkaan. Ilmoitan sinne etten tule tällä viikolla kaupunkiin, sillä muutamme. Miten ihmeellistä! Rapakon sijasta saimme mitä loistavimman rekikelin muuttoa varten. Se on mainiota. Merkillisyys on siinä, että minä olen koko syksyn tätä aavistanut! Ja se toteutui.
Tänään on joku käynyt varkaissa ja vienyt Alkiomäen pellolta ojamultaa 1den kuorman, varkain! Ei kukaan tiedä kuka sen on tehnyt. Se on häpeällistä. Aarne Nurmio on miehen nähnyt – mutta – ei tuntenut! – Jälemmin: tämä oli sittenkin erehdys (Myöh: Erehdys!)
Illalla. Istun vanhassa työhuoneessani siis viimeistä kertaa pöydässäni ja kirjoitan. Huomenna tämä vanha pöytäni seisoo jo uudessa kodissani.
Tänään menen viimeisen kerran nukkumaan tässä kodissa jossa olen asunut 42 ½ vuotta.
Se on ollut tapauksista ja kokemuksista rikas aikakausi. Se on ollut minun pääasiallinen elämäni!
Tässä haaveksin aikaisimmat nuorukais-ihanteeni. Tässä surin kohtaloani kauppiaana, ja isäni aikaista poismenoa. Tässä solmin ensimäisen ja toisen avioliittoni. Tässä elin lasteni ja ensimmäisen vaimoni loppumattoman sairauskauden surulliset ajat. Tässä kamppailin kauppavelkojen kanssa. Tässä kasvoivat veljeni lapset miehiksi.
Mutta tässä myöskin tunsin kuohuvat voimat sielussani, ne jotka ajoivat minut puhumaan ja kirjoittamaan. Siitä syntyi nuorisoseuratyö Pyrkijöineen, siitä kirjallinen tuotantoni, siitä maalaisliitto ja Ilkka.
Ne ovat tuottaneet minulle kovia taistelupäiviä mutta myöskin suurta iloa. Ne ovat antaneet elämälleni sen parhaimman sisällön.
Niin. Tässä olen viettänyt 40–50–60 -vuotispäiväni. Kansalaiset ovat yhä sankemmin parvin tulleet aateystävikseni.
Työlläni on ollut Jumalan siunaus. Tunnen että minua on johtanut joku salaperäinen voima. Olen sen toiminnan havainnut niin usein otteissani. Minä en niin paljo iloitse siitä, mitä olen saanut itselleni kuin siitä, mitä minun on sallittu tehdä kansalleni. Minun oma elämäni on kansaa varten. Eihän yksityistä onnea varten järjestetyllä elämällä ole mitään yleisarvoa! Sehän on hukkaan heitetty, jos siitä ei voi nauttia muut kuin itse.
Tunnen kiitollisuutta Jumalallista kaitselmusta kohtaan siitä että olen saanut elämältä niin paljon onnea. Kun muistelen nyt vaikeita taisteluita kauppiaana, Ilkan kanssa, valtiopäivillä, ne tuottavat voitettuina vain iloa.
Se minulla nyt on sydämelläni että kun vain voisin nyt olla hyödyksi lapsilleni, ja sulostuttaa vaimoni elämän ja Mimmin elämän. Ja sitte, antaa vielä jotain nuorisolle.
Minä olen kauan aavistanut että minulla olisi vielä joku työkausi jälellä, sellainen, jolla taas paikkaa entistä. Jos Kaitselmus sen sallii, olen ilolla käyvä työhön. Minä toivoisin että voisin kirjoittaa vielä joukon kaunokirjallisia teoksia joitten sisältö voisi vaikuttaa kansaani siveellisesti ja kansallisesti kohottavasti.
Niin. Minä alan pakata tavaroita pöydältäni, kaapeistani. Huomenna tulevat muuttajat. Kun seuraavan kerran avaan päiväkirjani kirjoittamista varten olemme jo uudessa kodissa. Tämä siunattujen muistojen koti on silloin siirtynyt muistojen joukkoon.
Siunatuita olkoon ne muistot!