Aurinkoinen aamu. Ei juuri ensinkään kylmännyt. Järvenlahdelman jääpinta alkaa jo muuttua sinertäväksi. Minua painaa ajatus ja tieto siitä, että liikakulttuuri on kansalliskirouksenamme. Sivistyneistön hienostelu menee kaiken järjellisen yli, ja kansa, varsinkin nuoriso, mikäli suinkin rahoja saavat, menee kiljuen perässä. Meillä tuhlataan! Ja toiselta puolen talonpojat ja maatyöläiset alkavat todella kärsiä suurta puutetta ja hätää. Ja jos nyt tulee veroista ryöstöjä ja tilat menevät tukkiyhtiöille, mitä kamalaa poliittista ivaa on se, että eduskunnassa maalaisliitto ja sosialistit istuvat enemmistönä ja antavat sen tapahtua! Porvareista se on tietenkin luonnollista. Kummako sitten, jos kapitalistinen korkohirviö saa näin rikeerata, että maantielle ajetuista talollisista tulee kommunisteja!
Joudun vakavissani kysymään: eikö sittenkin olisi syytä hävittää nykyinen sotalaitos ja järjestää asia kansanmiliisi-perusteelle? Sotamiehet kotonaan, upseerit pitäjäissä. Molemmat välttyisivät kasarmielämän kirouksista.
Voin olla ymmärtämätön. Ja eihän tämä asia yksinään ole suuri: mutta kun S.S:ttikin puoltaa oopperalle 960-tuhannen tilapääapurahaa, vaikka se jo saa 600,000:- vakinaisen, kysyn: mitä tämä on? Onko ooppera nykyaikainen sivistyslaitos, vai ylellisyyslaitos? Sen vaikutus ei ulotu kuin hienostoon, ja siinä luokassa en tapaa enää terveen, sitä vähemmän kansallisen moraalin rippeitäkään. Onko siis kansalta ryöstetyillä verorahoilla syytä ja oikein kannattaa tällaista kulttuurilaitosta. Sanotaan ettei se ole puoluelaitos. Jos mikä, on se sitä, luokkalaitos. Kuinka moni talonpoika ja työmies sen antimista milloinkaan iloitsee? – –
Kyllä minun täytyy ruveta vähitellen suunnittelemaan Routakeväimen romaania. Sen päähenkilönä tulee olemaan Iiska Pyydysmäki vaimoneen. Minä en nytkään suunnittele sitä tavoitellakseni nykyaikaista taidemakua. Kirjoitan kansalleni. Annan heille kauniin kuvauksen miehestä, jonka henkinen kaipuu aikoinaan pani uneksimaan ja nauttimaan kun sai rakastettunsa, mutta joka herää taas, kun isänmaata uhkaa vaara ja yön peikot köntivät näyttämölle.
Niin ajattelin päivällä! Mutta kuinka lie? Olisko sittenkin viisaampaa jo kokonaan heittää tämä kirjallinen harrastelu, koska siitä ei kuitenkaan tule muuta kuin sen verran kannattavaa että juuri voi saada kustantajan? Minä en ole tämän ajan kirjailija, olen vieras nykyään vallitsevalle hengelle. Miksi tyrkytän heille sitä, mikä tympäisee ja hankin itselleni jokaisen teokseni ilmestyessä uuden pettymyksen? Eikö ole parempi lakata siitä uneksimasta, tehdä elääkseen vain palkkatyötä ja rakentaa sisäistä elämäänsä yhä kiinteämmin?
Minun tietoni ja kykyni ovat hyvin pienet. Jotkut ihmiset luulevat niitä suuremmiksi, mutta varmaan erehtyvät. Julkisuus rasittaa minua tästä syystä. En kykene täyttämään minuun asetettuja vaatimuksia, toiveita. Kun vain ehtisin saada lasteni urat vakiinnutetuksi, minä luulen, että olisin onnellisin, jos saisin pistää sammuvan kynttiläni vakanalle ja jäädä elämään syrjässä, maailman unohtamana, yhä lähemmin kiintyneenä omiini ja jumalallisen elämäntarkoituksen tutkimiseen…
Mutta, hyvä Jla, anna tälle kansalle pian nousta ne runoilijat, romaaninkirjoittajat, politikot, jotka voivat sen nuorison temmata mukaansa hyveeseen, taisteluun hyvän, kauniin ja oikean puolesta! Anna, Herra, likaisen lankeemusajan jo loppua! Silloin vanha, tehtävänsä tehnyt kansanpalvelijakin voisi ilolla iltansa istua rakastetun kotinsa penkillä, kultainen harmaahapsi vaimo vierellään ja – muistella: olimme kerran nuoria.