Aamulla lähdimme Kallion kanssa kotimatkalle. Niin, se näyttää, kohtalo, todellakin työntävän minua hallitukseen johon en ikänä ollut aikonut mennä. Minä olen koettanut tätä kaikin voimin vastustaa. Mutta se ei ole auttanut. Ja minusta on alkanut näyttää, että enempi vastustus varmaan alkaisi näyttää samanlaiselta kuin upseerin kieltäytyminen etenemästä silloin kun tullaan rintamalle ja taisteluun. Olen alistunut siis kohtalooni. Jos minulla on hallituksessa joku tehtävä, tahdon sen täyttää niin kuin kykenen. Hetki on vakava. Isänmaa vaatii miehiltään kaikki. Käsitän velvollisuuteni näin. En pelkää. Tehtävä on minulle vieras. Mutta toivon siihen pian perehtyväni. Jos voin antaa iskun alkoholiraivolle, mikä nyt kuohuu, on sen antaminen suurin iloni. Jos voin antaa uuden vauhdin sosialisille parannuksille joiden tarkoituksena on köyhyyden lievittäminen, yksityisen puutteen siirtäminen yhteiskunnan niskoille kannettavaksi, teen kaikkeni sen eteenpäin viemiseksi. Rukoilen Jumalalta voimia ja viisautta. Hän kai minua tähän velvoittaa, an[sana katkeaa] työn. Hänen on lainattava myös voima ja viisaus täyttää tehtäviäni.
Tässä mielessä alistun kohtalooni siinä uskossa, että jos en onnistu, elämä työntää minut pian hallituksesta pois – ja silloin pääsen kodin rauhaan! Jos onnistun – silloin täytän kansalaisvelvollisuuttani.
Joka tapauksessa: minun pitää saada vielä aikaa itseni kokoomista vartenkin. Mutta sen uskon saavani, tunnen sen.
Saavuin yöllä kotiini. Ei ollut ketään asemalla.
Ihanata on tulla kotiin!