Vaasassa. Kerrmanin otin kesätoimittajaksi. Vakuuttaa nyt olevansa ehdoton. Saa sitten nähdä.
Illalla oli hautausmaan patsastoimikunta katselemassa tienpaikkaa. Sen tarvitsisi saada pappilan maan yli, mutta sillä tavoin ettei se mitenkään häiritsisi. Menimme pappilaan. Hyvin kylmä vastaanotto. Heti vastaanpano ja pelko että tiestä tulee kurtiisitie. Huomasimme, että rovasti oli hyvin ”täynnä”. Mentiin katsomaan. Aivan mahdoton. Kun joku mainitsee suunnan. virkahtaa hän ilkeästi: ”No sittenhän se olisi kohta paras viedä tuolta ojan tuolta puolen,” s.o. pappilan rakennuksen päädytse! En voinut enää pidättyä. Tinkasin: ”Minä pyydän ettei rovasti tee tässä asiassa ivaa meistä. Tämä on meille vakava ja pyhä asia!” ”Enhän minä, enhän minä, minä vain”. Minä: ”Piikitellä tällaisessa asiassa loukkaa meitä syvästi sillä kysymys on moni satavuotisen kirkkopaikan ja hautuumaan rauhoittamisesta ja kunnioittamisesta[”]. Rovasti tekee hätäillen tyhjäksi, ettei hän pahaa tarkoittanut. Kahra äityy myös säestämään minua.
Teki pudistuttavan vaikutuksen, että pappi asettuu tällaisessa asiassa noin ylimielisen kylmälle kannalle.
Sitten muistutin: On jo 3 kk. kun pyysin kirkkovalt. kokoukselta apurahaa tarkoitukseen, sekä lupaa saadaksemme tämän hautuumaan varustaa monumentilla. Mutta sitäkään ei ole pidetty. Miksi ei?
”Ei ole kassoissa rahoja, on odotettu että saadaan sekä tilejä.”
”Olen ilmoittanut, ettemme ole rahan tarpeessa, sen voimme järjestää, kun vain saamme lupaan.”
Tekee verukkeita.
”Koska me saamme tiedon josko me saamme rakentaa hautausmaalle tarkoittamamme monumentit?”
”Miksei niitä rakentaa saa.”
”Jaa, jaa, mutta kun tällaista kohtaamme alkaa pelottaa, että sekin kielletään.”
”Kukas sitä kieltää.”
”No kenen puoleen tästä tien tilasta saamme kääntyä?”
”Pappilan rakennustoimikunnan.”
Mukana olleet nuoret miehetkin intoutuivat maanittelemaan, mutta ei mikään auttanut. Hän suositteli vain myllytien armottoman rommakon käyttämistä ja siihen pienen levityksen ottamista pappilan maasta. Lopuksi tuntui kuitenkin hieman hätäytyvän ja sanoi puhuvansa vaimonsa kanssa asiasta.
Takaisin pappilaan ei kutsuttu. Hyvästelimme. Minusta tuntui kuin ukko olisi tällä teollaan luonut ammottavan juovan seurakunnan ja meidän välillemme, seurakunnan ja itsensä välille.
Kohtaus oli niin tavaton, se henki niin suurta vastustushalua hänen puoleltaan, että….
Vielä yksi seikka: Ilmoitin että vihkimäjuhlat pidetään 2 p. Elok. ja on aijottu pyytää rovastia järjestämään kirkon meno sen mukaan juhlallisemmaksi, että aletaan sillä. Vastasi: ”Jaa noh, tarvitaanko siinä mitään muuta kun tavallinen jumalanpalvelus. Minulle sattuukin silloin kesäloma.” Hän sanoi tämän aivan kuin voitonriemulla; äänestä kuuli että se oli tarkoitettukin järjestettäväksi niin. Minä sanoin: ”Niin rovastihan voi sen asian järjestää niin kuin haluaa. Me olemme juhliimme pyytäneet puhujiksi tri Virkkusen ja piispa Koskimiehen.”