Kylmä! – Kävin läpi Kenraali Kivekkään ”ansioluettelot” suomalaisena miehenä. Tunsin ne pääasiassa ennestään. Hän on selvä ruotsalaisia vastaan, mutta epämääräinen venäläisiä vastaan. Minua niin kamalasti kiusaa tuo E.K.O.Y:n konkurssi. Vaikka kärsin sen yhtiön kautta suuren aineellisen vahingon, siitä en enää välitä, mutta siitä voi revetä ikävä skandaalijuttu johtokuntaa vastaan. Vaikka minulla ei ole mitään pelättävänä persoonallisesti, on ent. johtokunnalla kuitenkin laiminlyöntejä, joista heitä voidaan rangaista. Ja siellä on Liakka, Hytönen, Mantere, y. m. Kun ne kykenisivät nyt vihdoin ottamaan asiaan todella kiini, voin otaksua että se voitaisiin vieläkin pelastaa häväistysjutuilta. Mutta noiden miesten onnettomuus on siinä, että he eivät kykene tarttumaan mihinkään. Ja tuosta huolimattomuudesta ja saamattomuudesta voi vielä varjo langeta tässä syyttömiinkin.
Kirjoitin eilen Liakalle ja tänään Mantereelle vielä pyytämällä pyytäen heitä tarttumaan asiaan niin että pahin skandaali, syyte hallintoa vastaan voitaisiin välttää. Mutta he ovat niin merkillisen huolimattomia olleet koko ajan kun olen ollut mukana, että minun on mahdotonta heitä käsittää.
Niin – Tämä oli minun perintöni Helsingissä olo-ajaltani!
Se oli, se Ruokosalmi kauhea ihminen! Ja niin alttiisti kun häneen uskoin!
– – –
Aloin panna paperille uuden teokseni ohjelmaa. Kävin läpi Päivälehden vuodelta 1891.
Aijon tämän vihkosen päättää tähän. Se sisältää monia suruja ja iloja. Mutta mikä kohtalo minua odottaneekin, tietäköön lapseni ja maailma kuitenkin haudallani, etten ole tehnyt koskaan mitään luvatonta enkä häpeällistä. Jos tuossa kustantajani vararikossa jotain lokaa yritetään roiskuttaa päälleni, tuntoni on puhdas että siinäkin olen tehnyt kaikki mitä olen voinut, pelastamiseksi. Mutta kun minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia heittäytyä siihen mukaan johtoon, eikä mistään löytynyt ketään joka olisi kyennyt sen pelastamaan vetelys-Ruokosalmen ja entisen huolimattoman johtokunnan jäleltä, en voinut asiaa auttaa. Niin että mielelläni ei ole mitään, joka syyttäisi minua edes laimiin lyönnistä. Mutta sitä vastoin katkera syyte siitä, että annoin ihanteellisen uskoni kansanvalistusväen kauniin yrityksen menestymiseen houkutella itseni luovuttamaan kootut teokseni sinne. Se oli tähän astisen elämäni suurin erehdys. Suokoon Jla että se olisi viimeinen.