Menen aamulla asemalle Paavoa vastaan, mutta juna on myöhästynyt. Sitte sai Kerttu mennä. Hän viipyi niin kauan. Kävin yhtä mittaa ikkunassa katsomassa, mutta ei näkynyt haettavaa, ei hakijaa. Olin niin levoton. Sitte tuli Kerttu. Hän julisti ”Paavo tuli, mutta meni Vaasaan”. Taakka oli pudonnut. Saan poikani kanssani joulusaunaan.
Sitten menin laittamaan jalkaansa Kertun eilen hakemaan joulukuusen.
Sitten tulikin poikani! Sain hänet sulkea syliini, hän on reipas ja iloinen.
Alli ei voi tulla illalla, tulee vasta huomenna.
Pöydällä on kuusenoksaan kiinnitettyjä tekokukkasia äitini haudalle. Siellä hän on nyt – viime jouluna vielä joukossamme. Kauniit kukkaset veivät hänelle rakkaan tervehdyksemme.
Luen juuri ilmestynyttä P. Päivärinnan elämäkertaa. Se on lämpimästi kirjoitettu ja hyvä. Siinä mainitaan ettei hänen haudallaan ole vielä muistomerkkiä – vaikka komitea on olemassa! Minä tartun asiaan kiinni. Se täytyy saada aikaan ja pian.
Aikamme suurin yhteiskunnallinen onnettomuus on siinä, että lapset omistavat luokkakodin ihanteet, mieliteot, vihat, vastenmielisyydet, suosiot ja rakkaudet. Hanki köyhän kodin lapsille hyvä kasvatus, valmista hänelle tilaisuus kilpailla paremman kodin kasvatin kanssa. Silloin elämän pulma selvenee!
Luulen että me elämme nykyään korpivankeudessa, missä kamala yhteiskuntatauti, mielivikaisuus, yhteiskunnallinen mielivikaisuus vallitsee. Me olemme kuin lapsilauma joka on riitautunut, eikä kykene selvittämään suhteitaan.
Jouluiltamme oli rauhallinen ja hauska. Äitini oli sitte viime joulun poistunut keskuudestamme ja muistui rakkaana mieleen. Alli ei päässyt tulemaan, tulee vasta huomenna.
On ihanaa että on jouluita olemassa! Edes yksi vihitty lepohetki vuodessa.
Kerttu ja Paavo lauloivat ja soittivat. Luettiin. Käytiin levolle.