Paavo meni kaupunkiin. Minä laiskottelen 65-vuotisen vaelluksen jälkeen tämän päivän. Vanha lapsuudentoverini Mikko Hautala tulee tänne jo päivällä ja on sitten yötäkin. Illalla menemme saunaan. Odotan tätä hauskuutta… Tänään luin koottujen teosteni viimeisen korrehtuurin ”Syteen taikka saveen.”
Näyttää siltä kuin tämä harmittava juttu nyt lähenisi loppuaan. Vuodesta 1923 ovat ne olleet Verner Söderström Oyn omat, mutta julkaisemista on vitkutettu niin että luultavasti suurin osa harvoistakin tilaajista ovat luopuneet. Minä en saa niistä penniäkään, sillä kustantaja osti ne E.K.O.Yn konkurssista, – eikä ole velvollinen minulle maksamaan mitään. Olen nurkumatta korjannut kaikki painokuntoon ja lukenut korrehtuurit, siitä huolimatta, kuten käsitän velvollisuuteni olleen.
Mutta hieman apealta se tuntuu, että kokonainen elämäntyö menee aineellisesti aivan kuin sen heittäisi mereen. Luultavasti ei niiden menekkikään tule olemaan suuri, sillä kustantaja ei tuotteitteni myymiseksi tee mitään erikoista silloinkaan kuin uusia teoksia ilmestyy. Ja lehdet, sekä sen mukaan yleisö, m. m. nuorisoseuraväki ja maalaisliittolaiset pitävät tuotantoani jo kuolleena…
Vaan sehän on tavallinen, inhimillinen elämänkohtalo. Ei siis saa valittaa. Pää pystyyn ja kohti kuolemaa.
Hautala tuli iltapäivällä ja meille alkoi nautintorikas jaarittelu vanhoista, lapsuuden ja nuoruudenaikaisista muistoista. Kuinka minä elän niissä, samoin kuin hänkin. Ilta oli ihana. Kiersimme puutarhan ja metsän moneen kertaan ja istuimme ulkona.
Kunnes sauna oli valmis. Me kylvimme kahteen pekkaan kauan ja nauttien. Tulimme, puimme, joimme kahvit, istuimme juttelemaan, ja jaarittelimme yli puolen yön.
Oi ”teitä”, ihanat lapsuuden ja nuoruuden muistot. Tenhonne on hekumallinen, teette ikivanhat ukot ja akat joihin tutustuimme silloin, kauan, kauan sitten, rakastettaviksi ja kaivattaviksi!..