Lähdimme Annin kera aamujunassa Ilmajoelle Ilkan patsaan paljastusjuhlille. Piti lähteä autossa, vaan kun oli niin tummassa, sadetta uhkaavassa pilvessä, menimme junalla. Juhlat onnistuivat yli toiveiden. Ilman uhkaavasta luonteesta huolimatta, oli siellä ainakin 6000–7000 ihmistä ja kaikki meni ohjelman mukaan. Tilaisuus yleis-isänmaallisella mielialallaan jätti varmaan pysyvät muistot moneen.
Minulle jäi nyt ja on jo valmisteluista jäänyt se vaikutelma, että Ilkan nimeä ja henkilöä, sekä hänen muistoaan on juhlapuuhissa kartettu. Bm. piti yleisisänmaallisen puheen, ylistellen kaikkia muita suurmiehiämme, mutta vasta lopussa hän parilla lauseella mainitsi päivän sankaria. Suureksi osaksi oli rehtori A. H. Wirkkusen esitelmän laita sama, vaikka asiaan se kävi asiallisemmin. Ohjelmaan ei ollut annettu sijaa ”Ilkka” -runolle, mutta sen sijaan vain Runebergin ’Heinäkuun 5 päivä” joka sekin oli kyllä paikallaan. Ja veljeni sävellys ”Ilkka” -runoon oli varmasti useille puuhassa olleille musiikki-miehille tunnettu, mutta – sitä ei ole kertaakaan mainittu ehdolle, että se olisi laulettu!
Jaakko Ilkan muisto siis oli ikään kuin peitteen taakse piilotettu. Siihen taas oli pääsyynä se, että on olemassa ”Ilkka”-niminen sanomalehti, joka edustaa Ilmajoen johtomiehille ja maanviljelysneuvos Björkenheimille vastenmielistä, talonpoikaista, juuri ilkkalaista kantaa. He tuntevat ristiriidan siinä, että he juhliessaan Jaakko Ilkan muistoa samalla antavat tunnustuksen Ilkan testamentin toimeenpanijalle sanomalehti ”Ilkalle.”
Ilkan seppelekin oli asetettu laskettavaksi viimeisenä. Mutta meitä astuikin esiin sitten neljä miestä. Holkko, Koivisto, Lahdensuo ja minä. Luulen että ne, jotkut ainakin, tajusivat mielenosoituksen.
Merkitsen tämän kaiken muistiin vain osoittaakseni että ilkkalainen vapaudenhenki ei vieläkään hallitse meidänkään yhteiskunnassamme. Talonpoikaisuus on kaikessa julkisessa esiintymisessään ujo ja alistuva, herruus ja aatelismiehisyys pitää edelleen makunsa ja – epäilemättä! – parhaan käsityksensä mukaista johtoa. Se kysyy vielä aikaa muutaman vuosikymmenen, ennen kuin kansallisesti valveutunut talonpoikaisväki ottaa lopullisesti tällaisetkin tilaisuudet itse käsiinsä, puhuu niissä itse ja paljastaa siten peitteen tosiasiain edestä. Silloin myöskin voidaan taas uudelleen innostua, sillä kansa huomaa siten nyt vasta laativansa kohtalonsa itse!
Vaan Ilkan teot on nyt ikuistettu tämän ”kiitoskiven” kautta, jonka nimen sille, onnistuneesti, antoi juhlarunossaan professori A. V. Koskimies. Nykyiset harhasuunnat ja harhakuvitelmat haihtuvat aikojen kuluessa, mutta Ilkan ajatus ja nuijamiesten teot, ne kirkastuvat vuosisata vuosisadalta, niitä kaihovain ja niitä häpeeväin rivit harvenevat yhä. Ja vihdoin kansa löytää itsensä yksimielisenä Jaakko Ilkan sankarihaamun ympärillä. Silloin ei nykyinen ilkkalais tarvitse enää olla parjattua ja hävettyä ”maalaisliittolaista talonpoikaisuutta,” vaan ilkkalaisuuden henki, aate, on tullut kokonaisuudessaan kansallisuusaatteen ytimeksi. Mutta juuri siksi on meidän ilkkalaisten ja maalaisliittolaisten nyt taisteltava puoluetaistelua, että tämä kerran toteutuisi! Se on meidän historiallinen osamme: takoaksemme oman renkaamme kehityksen loppumattomaan ketjuun. Suokoon vain Jumala voimia siihen.