Vaasaan. Lauha tuuli 2 ast. kylmää. Palaan illalla kaupungista. On tapahtunut jotain merkillistä. Täällä on Kertulta kirje, jossa hän rajattoman iloisena ilmoittaa että hän on nyt kokonaan terve! Että lääkärit ovat sen todenneet ja ovat ilmoittaneet että hän saa lähteä kotiin ensi keskiviikkona. – Kirje on niin vakuuttava ettemme osaa muuta kuin uskoa. Tässä kun luemme on läsnä on vaimoni ja Alli. – Meidät valtaa rajaton riemu.
Itkemme kaikin. Suuri asia on tapahtunut.
En tiedä panenko tähän paperille kaiken. Viime aikoina on myös Alli ollut kovin ahdistuksessa: kysymys uudesta elämänurasta ja vaikeus saada liike myydyksi. Itse olen ollut monta kuukautta sairas, nyt viimeiksi vaimoni.
Minut on ahdistanut nöyrään rukoukseen. Olen koko perheeni aamuin illoin kantanut näkymättömän Jumalan eteen. Ja minä olen hädässäni melkein aina tuntenut sen tehtyäni merkillistä rauhaa.
Nyt alkaa tuntua ja näyttää siltä kuin Jumala olisi ottanut sairaudet ja huolet pois. Niin, minä uskon sen.
Te, jotka mahdollisesti jälkeen päin näitä rivejä luette, älkää kulkeko niiden ohitse suu hymyssä, vaan pysähtykää ajattelemaan. Minulle sisältää tämä lyhyt selostus hyvin pitkäaikaisesti jatkuneita, voimakkaita elämyksiä, joita en voi järjellisesti selittää, mutta tunnelma on hyvin selkeä ja kirkas.
Minun lapseni Kerttu on terve! Minun Allini katselee raittiisti elämää! Minun Paavoni on mies! Ja kultainen vaimoni. Hänen kaltaistaan ei ole toista!
Tänään on minulla pitkän pitkästä ajasta iloinen lauantai-ilta.