Vaasassa. Eilen illalla myöhään soitti Haapala, että kirjallisuuden palkintolautakunta oli ehdottanut minulle 1000 mk. valtion palkintoa ”Jaakko Jaakonpojasta”! Tänään oli se H:gin lehdissä. – On omituista, mikä myötätuuli minulle nyt puhaltaa. Kirjailijana, aatteiden harrastajana, kaikkena olen ennen saanut kulkea vastatuuleen. Nyt tämä ”Uusi aika” -teoksen tämän syksyisen menestyksen rinnalla ja kanssa on aivan uutta. Se tekee hieman omituisen vaikutuksen, aivan kuin he nyt olisivat erehtyneet, enkä voisi ottaa tätä myötätuulta oikein vakavalta kannalta. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, ettei tämä vaikuttaisi rohkaisevasti.
Tänään alkoi selviytyä junassa se aihe 1870-luvulta. Siinä pitäisi lapsielämällä kuvattuna rinnan sen aikaisen arki- ja työ- ja kansallisuuden heräämisilmiöiden kanssa, olla pääasema. Lapsielämän jatkona nuorukaiselämä. Nuorukaisen kirkastuvat näkemykset, mihin kansallistunnon nousu velvoittaa ja mitä se lupaa.
Siis: kansallisheräystä E-pohjalaisella pohjalla. Miten se ilmenee ukoissa ja lapsissa, harvoissa, lukuhaluna, varsinaisessa nuorisossa ei juuri ollenkaan.
Silloiset lapset jo leikkivät täysikasvuisten töitä. Meidän leikkimme! Voi miten läheisesti me jäljittelimme tosielämää! Mitkä rikkaat elämän suonet meissä jo pulppusivatkaan tosielämää varten. Meille, silloisille Jakkulan lapsille oli tämä todellinen aamukausi myöskin kansallisen elämän kannalta.