Tapasin kotiasemalla Annikan. Jatkoin matkaa Vaasaan. Päätimme ottaa aputoimittajan lehteen, kun Havu ei näytä paranevan ja Friskistä ei ole mihinkään. Havulla silti on aina paikkansa Ilkassa, kun hän paranee. Päätimme antaa hänelle rahoja toistaseksi, niin pitkälle kuin hän tarvitsee. Tuntuu hauskalle olla taas kotona! Voi, koskahan pääsen vakinaiseksi kotiin?!
Uneksin soututuolissani ja kuuntelen 199-vuotisen seinäkellon säännönmukaista naksutusta. Lamppu valaisee hämärästi. Rellu kävi tunkemassa turpansa käteeni ja heittäysi saatuaan hyvittelyn, uppokumoon lattialle. Silloin tuli kissa, hyppäsi syliini, laittausi mukavasti nukkumaan. Ei mitään jyrinöitä ulkoa. Mimmi ja Elli haastelevat keittiössä. Anni panee ylhäällä puita pesään, halkoja kopistellen. Paavo soitti äsken, tulee illalla kotiin. Uneksin, kuvittelen kesästä, kesäisestä kodista, rakennussuunnitelmista, kotoisesta, kesäisestä rauhasta. Niin kuvittelen – milloin toteutuvat?
Ajatellessani Suomen nykyään johtavain valtiomiesten pieni- ja ahdaspiirteisiä ominaisuuksia, ja toisinaan anteeksiantamatonta huolimattomuutta ja laimeutta tehtävässään pyrin tulemaan siihen käsitykseen, että se mikä heiltä puuttuu on kunnianhimo. Heillä ei ole sitä enerkiaa tekevää kannustinta mikä vanhoissa ja suurissa valtakunnissa kiihottaa valtiomiehiä kilpailuun. Suomen olot ovat olleet liijan pieniä, tarkoitusperät vaatimattomia, niin että sellaista kuohuttavaa, kaikki syrjäyttävää kunnianhimoa, joka veisi eteenpäin, sitä ei täällä tapaa.
Vastaisten puoluetehtäväin suuri kilpailu ei enää saa koskea valtaa, vaan köyhälistön kohottamista, valtion elävän kapitaalin kasvattamista, joukkojen kohottamista ja kulttuurin laskemista näiden tarkoitusten palvelukseen.