Luen. Kirjoitan. Rauhallista. Illalla menemme Koskiseen. Soi puhelin. Koskinen kutsuu minua. ’’Harju’’, hän sanoo. Otan torven.
’’Oletko sinä kuullut Luopajärven sairaudesta?’’
’’En.’’
’’Tänne ilmoitetaan juuri että hän on tänään klo 5 kuollut, saunasta tultuaan, sydänhalvaukseen.
Minua hieman kylmää. Tuntuu ihan hämmästyttävän tyyneeltä.
’’Herra Jumala! Kuinka se on mahdollista?’’
’’Älä sano! Mutta…
’’Minä koetan soittaa Jalasjärvelle.
Mutta hetkisen kuluttua soi puhelin uudestaan. Se oli Seinäjoelta. Sähköttäjä. Hänelle on annettu Jalasjärveltä sähkösanoma, jossa ilmoitetaan että ministeri Luopajärvi on kuollut. Myös Presidentille ja Pääministerille. Kysyy kääntääkö hän minulle tulevan Laihialle? Kyllä! Kiitos ystävällisestä huolellisuudestanne.
Menen suoraan toiseen huoneeseen. Minua ei itketä, minua ahdistaa. Sanon mitä on tapahtunut. Sitte menen ulos. Tyrskään. Minulta on kuollut ystävä. Suomelta on kuollut yksi sen kaikkein parhaita talonpoikia. Maalaisliitolta yksi sen parhaita. Mallikelpoinen kansalainen on kuollut.
Kuinka ihmeellistä! Me tulimme Uudenvuoden yönä yhdessä, kuten kymmeniä kertoja ennen. Puhuimme henkilökohtaisista ja yleisistä tulevaisuuden unelmista. Me elimme voimakkaasti vaikkakin väsähtäneinä. Mutta pyhinä aijoimme levätä, kerätäksemme voimia uusiin taisteluihin.
Ja nyt sinä olet poissa! Tämä on niin luonnotonta että minä en saa itseäni ymmärtämään sitä. Eikö tässä ole jokin erehdys? Enkö minä tajua, tai enkö jaksa tuntea, eli olenko sekaisin? Olen hämmästyttävän tyyni, sillä minun uskoni ei ota vastaan tätä tietoa.
Kotiin tultaessa on siellä sähkösanoma.
En tahdo saada yöllä unta. Vaimonikaan ei nuku. Koetamme sytyttää lampun ja luemme. Sitten myöhemmin nukuimme. Minulla oli omituisia unia.