Kotona. Sattuu käsiini vanha sanomalehti-leikkele-kirja jossa v:lta 1904 on V. Tarkiaisen arvostelu minun Palvelusväkeä ja K-H:n Uranaukaisijasta. Sitä on nyt, ’’Juoppohullu’’- taistelun johdosta melko hauska lukea. Sama taistelu. Samat havainnot. Silloin V. T. löi minut, aikomukseni oli ijäksi polttaa kynäni, niin väärä oli hänen savolainen arvostelunsa. Merkillistä, että juuri sama mies, savolainen käsityskantoineen, joutui olemaan taas lyömässä alas minua Kieltolakiliiton romaani kilpailussa! Siitä huolimatta olen jyrkästi sitä mieltä että Palvelusväkeä ja Juoppohullu ovat parhaita teoksiani. Mutta – kenties olen väärässä. Kenties kulttuurivaatimus kirjallisuuteen nähden sellaisena on oikea: että ihmisten tulee saada vain nauttia kaunokirjallisuudesta? Aivan samoin kuin on leimattu rikokseksi: estää heitä nauttimasta konjakista?
Mutta näin erotan kaksi elämää: alhaisen, jonka tuskaa ei saa toitottaa niin että se kuuluisi ylhäisen korviin, häiriten sitä onnen tyytyväisyyttä, jonka he ovat saavuttaneet taiteen sopusoinnussa; yli-ihmisyyden joka katsoo oikeudekseen tanssia ja uneksia onnesta kärsivien pakottavalla mätäpaiseella.
Olisinko ollut uskollisempi kutsumukselleni, jos olisin pysynyt poissa yhteiskunnallisesta rintamasta? Jäänyt vain maakauppiaaksi – nauttien taiteesta ja hyvinvoinnista – minua nyt ruoskivien arvostelijain makua noudatellen? Sitä on vaikea ratkaista. Minusta kuitenkin tuntuu, että omatuntoni on tyydytetty. Pelkään, että se olisi levoton, jos olisin ollut poissa rintamalta ja – etsinyt vain sellaista taidenautintoa, taidetta joka ei kosketa rikollisen ihmisen, kirjanoppineen estetikon omaatuntoa.
Otteeni yhteiskunnallisessa taistelussa, sanomalehtimiehenä, puoluemiehenä, valistusmiehenä, ovat kuitenkin tehneet sen, että vastustajain silmissä olen vastustajaksi merkitty mies. Kun tulee kysymykseen huomata esim. maalaisliittoa, muita huomataan, joita ei ole samoin merkitty, – minä saan haavojeni hoitajana jäädä syrjään.
Minä kestän tämän ja usein iloitsen siitä, se valmistaa minulle mahdollisuutta ja oikeutta pian kadota – kotiini. Mutta kun omat toverit lankeevat pitämään minua vain sotaratsuna, kylänväkevänä, jonka pitää aina olla valmiina kuin ’’isäntärengin’’ konsanaan, se loukkaa minua usein sydänveriin asti. Ja sellaisissa tapauksissa sieluni itkee salattuja kyyneleitä ja – minun on orvon-ikävä kotiin.
Olenko kuitenkin saanut jotain aikaan nostattaakseni kansan valistusikävää, herättääkseni kansaa kaaosunestaan itsetietoiseen, kauneutta tavoittelevaan valistuselämään? Luulen että jotain sittenkin on tapahtunut. Minussa vallitsee tunto, että kansa sittenkin on heräämässä.
Kovin on aika hämärä. Vaellamme sumussa. Riitelemme usein turhista. Enimmäkseen. Joukkoliike tekee sen tarpeelliseksi. Ihmiset eivät löydä itseään seasta. Minä enempää kuin muutkaan. Varsinkaan aina. Senpä vuoksi: minun on päästävä pois rintamalta, joutaakseni etsiä itseäni. Päästävä seläntaakse. Ihmisten seläntaakse.
Niin kuin nyt, kotiin. Suloiseen rauhaan ja sisäiseen elämään, lepoon. Hirvittää ajatus että taas pitää Helsinkiin Helmikuulla. Se työ on niin toivotonta – vaikka pidänkin varmana, että juuri tätä valtiollista ’’via dolorosaa’’ täytyy kulkea kansanvallan voittoon, kansan sivistykseen, uuteen valtioelämään.
Elämä on parhaimmillaankin niin puolinaista.
Illalla olimme Hollossa. Siellä oli myös rovasti ja ruustinna. Hauska tarinailta. Tulemme virkistyneinä kotiin.
Kunhan yhteiskunnallinen taivas alkaisi kirkastua. Kunhan ihmiset alkaisivat enempi harkita ja hankkia sisäisiä elämänarvoja. Kunhan voittaisimme vihan vallan ja voisimme istuttaa sydämiimme rakkauden ihanan taimiston ja – löytää ilomme sen hoitamisessa.
Mutta minun täytyy kysyä itseltäni: eikö se ole liallista itsekkäisyyttä, että minä uneksin yksityiselämän rauhasta niin kauan kuin niillä rintamilla, joissa minulla on jonkullainen johtaja-asema, käy yhä yhteiskunnallinen taistelu?
Mutta: jos minun täytyy tähän katsoa, silloin en vapaudu ennen kuolemaani! Taikka pitääkö minun odottaa, että minut kelpaamattomana hylätään? Sellaista kalkkiahan ei Jumalakaan voi ihmiseltä vaatia.